Ekofeministi vierailee Siirtolassa

Siirtolan emäntä sai  eilen illalla yllätysvieraan metsätilallensa. Kylään tuli vanha topakka feministiystäväni, Mielikki Mäntykangas (entinen Riitta Kettunen), edelleen yhtä kärkeväkielinen ja voimakkaan aatteellinen kuin yhteisen villin nuoruutemme aikoihin. Silloin joskus. Ystävätär oli hieman pulskistunut kasvissyönnistään huolimatta, mutta niinhän on emäntäkin. Pukeutumistyyli molemmalla ”nuorella” neitokaisella on edelleen tätä vanhaa kunnon hippityyliä. Martta oli pitänyt parastaan. Pirtin pöydällä oli muikkukukkoa, rönttösiä ja Kainuun juustoleipää.

Kun kysyin Mielikin feminismistä, hän sanoi: ”Minä en ole enää feministi…” sanoi hän, ”… olen nykyään ekofeministi. Se on paljon trendikkäämpää!” hän aloitti nauraen. Pyysin Mielikkiä kertomaan lyhyesti, mitä tämä ekofeminismi on. ”No, oma ekofeminismini rakentuu sille ajatukselle, että sekä luonnon että naisen alistamisessa on kysymys samaa perustavaa laatua olevasta partriarkan ylläpitämästä valheellisesta maailmankuvasta, jota länsimaiden valtarakenteet ja media yhä pääsääntöisesti edustavat. Mies haluaa alistaa ja raiskata hedelmällisen naisen ja maan. Tällä hetkellä valta on maapallollamme epätasaisesti jakaantunutta, mutta meidän ekofeministien iloksi sitä parhaillaan uudelleen jaetaan. Oletko, Anna,  huomannut, että elämme hiljaisen vallankumouksen aikoja? Tuleva valta ei ole patriarkan hallinnan valtaa, vaan se on yhteistoiminnallista, horisontaalista valtaa, jossa yhtä lailla köyhän kehitysmaan naisen kun yritysjohtajien ääntä kuunnellaan.”

”Ajatusmallisi ovat tuttuja!” sanoi Siirtolan emäntä. Sisimmässään hän kuitenkin mietti, että miksi ihmeessä sukupuoli täytyy aina sekoittaa joka asiaan. Hänen feminisminsä on haaste, lempeä kutsu tasa-arvoiseen dialogiin. Vaikka toisaalta fakta on, että kehitysmaissa naiset ovat edelleen maailman köyhimpiä ihmisiä. Mielikin aggressiivinen tapa esittää asioita kuitenkin ärsytti.

Siirtolan emäntä päätti kuitenkin jatkaa keskustelua: ” Identiteettimme osa, joka saa mielihyvää ostamisesta ja omistamisesta on vallannut liian monen länsimaisen ihmisen sisäisen näyttämön. Ihminen määrittelee itsensä ostamisen, omistamisen ja rahan avulla toteutettujen elämysten kautta.”

Tämän puheenvuoron jälkeen jäi tavallisesti suulas Siirtolan emäntä hiljaiseksi. Nyt alkoi nimittäin vieraan paatoksellinen esitelmä. Hän kertoi, kuinka elämme patriarkan luoman konsumerismin aikaa. Nykyihmisen keskeisin arjen toimintaa  ja yhteisöllistä elämää määräävä tekijä on kuluttaminen, ja tätä kuluttamiselle rakentuvaa harhaa yritetään ylläpitää poliittisen maskuliinisen eliitin keinoin. Ekofeministisellä retoriikalla kyllästetty vieraani Mielikki väitti, että materialistisen luonnehäiriön yhteisöllinen muoto on konsumerismi ja kaiken tämän kurjuuden takana on mies. Kilpaileva mies. Ahne mies. Verenjanoinen mies.  Himokas mies. Sotiva mies. Tämän jälkeen jatkui esitelmä patriarkan vallasta, kilpailusta ja sodista. Tyttöjen alistamisesta. Poikien alistamisesta.

Emäntä koki olonsa hieman vaivaantuneeksi, koska hänhän pitää tätä feminististä vihamielistä retoriikkaa aggressiivisena, luotaantyöntävänä ja vanhentuneena. Vaikka itse asioista hän ei ollut kovinkaan paljoa eri mieltä kuin Mielikki. Toisaalta ei kai kaikkia feministisiä suuntauksia pitäisi panna samaan lokeroon? Olemmehan me kaikki sisaria ja veljiä keskenään. Meissä jokaisessa maskuliininen ja feminiininen osa. Anima ja animus. Niinhän se Junginkin kirjoitti. Ja moni ihminen, joka ei tajua feminiinisyyden ja maskuliinisuuden olevan pelkästään eri sukupuolta edustavien puoliemme symboleja, kokee sukupuolensa tulevan tällaisessa retoriikassa loukatuksi. Mutta täytyihän emännänkin myöntää, että globaalisesti on meneillään parhaillaan suunnittelematon hiljainen vallankumous, jossa vanhat valtahierarkiat ovat romahtamassa ja uudet yhteistyoiminalliset päämäärät ovat nousemassa. Järjen rinnalle on nousemassa hoivan kulttuuri.

Emäntä päätti yksimielisesti sisällään, ettei lähde pilaamaan mukavaa iltaa väittelyllä, ”patriarkan kielellä”. Siispä hän päätti viisaasti vaieta ja teeskennellä kuuntelevansa, vaikka samalla hän valitsi pitkähkölle paatokselliselle tarinalle suoran linjan yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Dialogi on uuden ajan kieli, näin hän ajatteli samalla sisimmässään. Muista, Anna dialogi! Vaikka olihan asioita, joista hän oli samaa mieltä Mielikin kanssa. Mitä sitä turhaan lähteä nyt hiuksia halkomaan.

”Liian moni tämän päivän ihmisestä uhraa edelleen koko elämänsä patriarkan ylläpitämälle ja vahvistamille statusstressin ylläpitämille toiminnoille, joiden avulla ihminen näkee oman arvonsa ensisijaisesti vain kuluttajana. Ihmiset ovat patripsyykeen alistamia,” sanoi vieraani, joka näytti olevan loppusuoralla esitelmässään.

” Se on surullista,” Siirtolan emäntä kerkesi vihdoin sanoa ja lisäsi: ”… tällöin ihmisen mielennäyttämölle ei pääse ne monet muut minuuden mahdolliset yhteisölliset roolit, jotka voivat tuoda elämään iloa. Voimmehan olla myös itse hyödykkeiden tuottajia ja kierrättäjiä, taiteen tuottajia, lähimmäisiä, vapaaehtoisjärjestöjen jäseniä, äitejä ja isiä”

”… Ja haltiattaria, ekoaktivisteja, taistelijoita.” jatkoi vieraani vielä tähän lisäten: ”Kun olemme ensisijaisesti materialistisesta luonnehäiriöstä kärsiviä kuluttajia, ongelma on se, että emme näe muuta kuin omat aineelliset tarpeemme ja niiden tyydyttämisen. Olemme rakentaneet itsestämme osaksi järjestelmän rattaistoa, kuten siinä yhdessä Chaplinin elokuvassa. Muistathan?”

Tähän Siirtolan emäntä: ” Toki muistan! Eikö se ollut Nykyaika? Siis se, että Pakistanissa kuolee hiilidioksidipäästöjen myötä syntyneeseen tulvaan tuhannet ihmiset, on samantekevää. Ja heidän lukemattomat tarinoita ei kuunnella. Pääasiaksi on muodostunut, että saamme edelleen koko ajan lisää rahaa ja pystymme kuluttamaan enemmän.

” Aivan. Yhdentekevää missä tavara on tuotettu ja kenen pikkukätöset ne on ne tuottaneet. Meidän on saatava itseytemme kruunuin lisää timantteja,” jatkoi vieraani. ”Yhdentekevää, raiskataanko samalla naisia tai luontoa. Kun emme ole mitään ilman timanttejamme!”

Siirtolan emännän kiinnostus herää: ”Konsumerismissa elävää ihmistä kai ei kiinnosta tarinat. Ehkä  juuri tarinat ovatkin hiljaisen vallankumouksen keskiössä. Ehkä ne ovatkin materialistisesta luonnehäiriöstä kärsivän ongelma. He eivät kuuntele historiallisia eikä toisten kulttuurien tarinoita.”

Mielikki  jatkaa: ”Niinpä niin…hän ei rakenne omaa henkilökohtaista identiteettitarinaansa eikä hän kuuntele muitten tarinoita. Hän ei siis välitä missä ja kenen käsissä tavara on tuotettu – pääasiaksi on muodostunut laatu ja hintasuhde. Itseys jää kirkastumatta kun keskitymme kruunuumme, sillä meidän itseytemme kirkastuu aina toisten ihmisten kautta.  Sisäisen tarinan sijaan eletään ulkoisia tarinoita, jotka ovat patriarkan ”objektiivisia” tarinoita kylmillä keskiarvoilla  ja faktoilla kyllästettyjä.”

Siirtolan emäntä miettii ääneen: ”Jospa yksilölliset tarinat, subjektin henkilökohtaiset äänet, ovat konsumerismin ja materialistisen luonnehäiriön lääkettä. ”.

Tähän ekofeministi: ”Ehkä. Paha juttu on, että materialistisesta luonnehäiriöstä kärsivä ihminen on edelleen konsumerismia ylläpitävän patriarkan poliittisen valtaeliitin ylläpitämän teatterin sätkynukke. Kuluttamisesta on tehty kansalaisvelvollisuus ja hyve. Vaikka yhä useampi ihminen taitaa jo nauraa valtaeliitin vieraantuneelle todellisuuskuvalle.  Luonto menköön, mutta kuluttamisen täytyy jatkua! Eikö sinua, Anna, huvita tämä meininki, mitä edelleen eduskuntatalossa jatketaan.”

”Totta toinen puoli, mutta tuon kaltainen retoriikka ei auta ihmisiä yhteistyöhön,” ajatteli Siirtolan emäntä mielessään, mutta ääneen hän sanoi: ”Muistan jonkun sanoneen, että melkoinen osa maailman kansalaisia nukkuu edelleen, vaikka herätyskellon ääni kuuluu. Lukemattomat ihmiset ovat kuitenkin jo kuulleet kellon hälyytysäänen ja he ovat havahtuneet. Joka päivä herää lisää ihmisiä. Jotkut haluavat edelleen nukkua. Tai he teeskentelevät pelon takia nukkuvansa. On haastavaa herätä toisenlaiseen maailmaan. Varmaan monien mielestä on pelottavaa, joutua heittämään vanhat uskomuksensa romukoppaan ja herätä näin uudenlaiseen todellisuuteen.”

Tähän vastasi Mielikki: ”Totta. Minne ihmeseen sitten paeta, kun ei voi paeta itseään konsumerismiin. Meidät on aivopesty kuluttamaan, kuluttamaan ja kuluttamaan… Olen huomannut, että osa ihmisistä tulee jopa vihaiseksi, kun he näkevät ihmisiä, joita ei huvita lähteä mukaan heidän elintasokilpaansa. Kun ihminen määrittelee itsensä uudestaan, joutuu hän katsomaan itseään silmästä silmään. Hän joutuu kohtaamaan hiljaisessa hetkessä itsensä. Uusi syntyvä identiteetti ei enää rakennu sille, mitä ihminen omistaa, vaan sille kuka hän on. Uuteen todellisuuteen siirtyminen ei käy ilman tuskia, ihmisten on pakko herätä.”

”Ehkä…,” Siirtolan emäntä vastaa ”…mutta, uskon että se voi olla myös äärimmäisen vapauttavaa ja herääminen tuo paljon kauniita asioita tullessaan. Mutta on pelottavaa, kun jalkojen alla ei ole yhtään tukevaa kiveä, johon nojata.”

”Sinä se jaksat aina olla aina idealisti,” moitti vieraani. Ekofeministi haukotteli merkkinä siitä, ettei jaksa kuunnella tällaistä hölynpölyä ja että oli sopiva aika painua Nukku-Matin luo.”Hyvää yötä!” sanoin, ja sisimmässäni ajattelin, että onneksi olen päässyt melkein jo kokonaan eroon omasta liian aggressiivisesta kommunikaatiotyylistä. Vai olenko sittenkään? Karkotanko edelleen liiallisella paatoksella lukijoitani.

”Hyvää yötä!” sanoi vieraani, ja samaan aikaan hän todennäköisesti totesi mielessään, että tuollaiset nössöt eivät maailmaa muuta.

Mainokset

Minä ja Henryk Skolimowski – kahden mielenteatterinohjaajan mietteitä nr. 15

Jos eheytymisemme on jumissa, on meidän hyvä löytää itsellemme ympäristö, joka mahdollistaa sopivan tilan löytämisen. Näitä paikkoja perinteisesti on kutsuttu Arkosanteiksi. Minulle tämä Arkosanti oli sairaalan ohella kainuulainen korpi- ja suomaisema ja tämän ympäristön mukanaan tuoma uusi hiljaisuus ja sen äänet. Täällä koin ensimmäiset eheyttävät epifaniset hetkeni. Uskon, että kokonaisvaltaisesesti eheyttävää tilaa on mahdotonta löytää, mikäli emme löydä kunnioitustamme elämän pyhyyttä kohtaan.

Mietin, ettei olisi hullumpi ajatus muuttaa sairaaloita takaisin Asklepioksen temppeleiksi, joissa ihmiset voisivat eheytyä psykofyysishengellisinä kokonaisuuksina. Näissä Arkosantissa erilaiset poikkitieteelliset ja -taiteelliset tiimit ja integratiivisen lääketieteen edustajat voisivat olla dialogikumppaneina sellaisille ihmisille, jotka sairastavat tai jotka muuten ovat eksyneet omalta polultansa.

Toki näissä uusissa Asklepioksen temppeleissä voitaisiin käyttää myös hyväksi nykylääketieteen tietämystä. Ihmisen eheytyminen on kuitenkin paljon, paljon muutakin kuin lääketieteen soveltamista. Oman hengellisen polun löytäminen on Skolimowskin mukaan keskeinen osa ihmisen kokonaisvaltaista paranemista – eheytymistä. Ajattelen, että jokainen ihminen sisimmässään haluaisi pystyä elämään täyden elämän – todentaa oman potentiaalinsa osana tietoisuuden evoluutiota. Kirkegaardilaisittain hengellisyys on intohimoista Jumalan ohjaamaa subjektiivisuutta. Minulle hengellisyys merkitsee juuri tätä:  Jatkuvaa päivittäistä ponnistelua oman itseyteni sopeuttamiseksi pyhään olemiseen. En tiedä, ehkä joku pystyy löytämään elämän pyhyyden ilman uskonnollisiakin merkityksiä, mutta ainakin minulle näyttää tämä olevan mahdotonta. Minulla on tunne, että miksi ihmeessä en hyödyntäisi omassa ymmärtämyksessäni myös sitä vuosituhansien hengellistä tietoa, mikä kulttuurimme on varastoituneena? Ja lähimpänä omaa sydäntäni on se kristillinen perintö, jonka olen saanut esi-isiltäni.  Kun tarkastelee nykyisen maapallon elämän tilaa, näyttää siltä, että liian moni on kadottanut juurevuuteensa ja suhteensa pyhään. Tällöin ihminen saattaa elää objektiivisesti ottaen oikeanlaista elämää – hänen elämänsä ulkoiset muodot ovat kohdallaan, mutta siitä on kadonnut tarkoitus ja intohimo. Ihmisillä on täydet aivot, mutta tyhjät sydämet.

Omat eheimmät epifaniset hetkeni ovat olleet silloin, kun olen kokenut olevani osa jotain Pyhää, ikuisesti muuttuvaa maailmankaikkeuta. Näissä hetkissä kristinuskon käsittein voin ajatella, että Pyhä Henki kosketti minua. Puhtaan olemisen tilan uskon voivan tasa-arvoisesti jokaisen saavuttaa pelkästään olemalla. Tätä hyvää oloa ei saavuteta suorittamalla. Toki voimme myös saavuttaa olemisen tilan aktiivisesti, mutta väitän, että tällöin tekemisessämme on virtaavaa eikä suorittavaa. Olen saavuttanut epifanisia hetkiä siis myös aktiivisesti, sisäisissä dialogeissani, mielentilojeni vuorovaikutuksen spontaanina ”sivutuotteena”. Ne ovat olleet odottamattomia yllätyksiä, dialektisia hetkiä, joissa olen kokenut tietoisuuteni laajenevan.

Lääketieteen olisi noustava uudelle askelmalle, jossa se ei enää olisi osa ihmistä esineellistävää, kaupallista asiantuntijakulttuuria. Jotta ihminen voi hyvin, on meidän palautettava hänelle se mikä hänelle kuuluu, eli hänen itseohjatuvuutensa. Ehkäpä meidän olisi aika siirtyä hitaaseen lääketieteeseen?

Asklepioksen temppelit, Hippokrateen aikaiset ”eheytymiskeskukset”, eivät olleet Skolimowskin mukaan steriilejä hengettömiä paikkoja, minkälaisia meidän sairaalamme tänä päivänä liian usein edelleen ovat. Nykyäänhän yleensä ihminen haluaa mahdollisimman pois tästä epäinhimillisestä kylmästä teknisestä ympäristöstä. Asklepioksen temppeleitä, joita oli parhaimmillaan yli kolmesataa, olivat juuri tälläisiä insipiroivia ja eheyttäviä ympäristöjä, joissa ihmiset halusivat viivähtää. Eheyttävä, parantava ympäristö, muodosti keskeisen osan näitä temppeleitä. Asklepioksen temppeleissä hengellinen eheytyminen oli osa ihmisen paranemista.

Näihin aikoihin ei tiedetty niin paljon fysiologiasta, anatomiasta tai patologiasta kuin nykyään. Sen ajan terveydenhuollon ammattilaisilla ei siis ollut sitä luonnontieteellistä erityistietämystä mitä meillä on tänä päivänä. Mutta näissä temppeleissä ja niiden rituaaleissa oli kuitenkin jotakin kehittyneempää kuin näissä nykyisisissä lääketieteen hoitolaitoksissa. Niissä ei uhrattu elämän eheyttäviä henkilökohtaisia yksityisiä merkityksiä erityistiedon universaalien vuoksi. Silloin ymmärrettiin ihmisen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin luonne. Ihmiset eivät olleet erityistieteiden palasiksi pirstomia osia. Näissä keskuksissa eheytettiin ihmisiä integroituneina psykofyysishengellisinä kokonaisuuksina.

Mitä hammaslääkäri voi oppia Hippokrateelta? Voin oppia sen, että hoidan aina ihmistä, en pelkästään hänen hampaitaan. Muuten voimme olla edistämässä todellisuutta, jossa yksi hammas voi hyvin, mutta ihminen huonosti. Kaikessa psykoterapeuttisessa ja lääketieteellisessä hoitotieteessä hoidamme aina kokonaista ihmistä. Meillä on tänä päivänä hallussamme kaikki se tieto, jonka avulla voimme oikaista Descartesin virheen, jossa hän irrotti kehon ruumiista. Meidän täytyy aina tutkia ihminen psykofyysissosiaalisena kokonaisuutena – ja usein, myös hengellisenä.

Voimme olla toinen toistemme eheyttäjiä. Lääkäri ei siis ole ihanteellisessa kokonaisvaltaisessa hoitosuhteessa pelkästään antava osapuoli, vaan molemmat osapuolet ovat ottajia ja antajia. Esineellistävässä suhteessa on raskasta elää. Toisen ihmisen maailmankatsomuksessa tarinoineen voi olla viisautta, josta aina voi olla mahdollista oppia itselleen jotain uutta. Meidän ei tarvitse musertaa toiseutta samuudeksi, vaan voimme elää maailmassa, jossa ristiriitaiset näkemykset voidaan sovittaa integratiiviseksi uudeksi ymmärrykseksi. Tällainen monikulttuurisuuden hyväksyvä ja monikulttuurisuuden hyväksyvä, suvaitseva integratiivinen vuorovaikutus ja  hengellisyytemme on toivomme – tulevan selviytymisemme lähtökohta. Jotta maailmasta tulee parempi paikka, meidän täytyy löytää materian sijaan rakkaus – caritas-  ja tätä kautta itse elämä palvontamme kohteeksi.  Psykoanalyytikko Julia Kristeva väittää, että juuri tämä caritas-rakkaus – laupeus – on myönteisen terveyttä edistävän hoitosuhteen tunteensiirtojen ytimessä. Tämä ajatus on siis yhdensuuntainen kristinuskon näkemysten kanssa.

Lääkäri tai hammaslääkäri harjoittaa praktiikkaansa. Ehkä meidän kannattaisi miettiä, mistä tämä sana ”praktiikka” oikein juontaa. Aristoteles erotti kaksi toiminnan tapaa. Meillä on ensinnäkin poiesis, jossa päämäräänä on tuottaa hyvä itsestä erillinen tuote, esimerkiksi kaunis ruukku. Lisäksi on toinen sana ”praksis”, joka tarkoitta toimintaa, joka on itsearvoisesti hyvää toimintaa. Kun jo Aristoteles erotti nämä kaksi asiaa toisistaan, kannattaisi lääketieteilijänkin muista näiden toimintatapojen erilainen luonne. Praksis – hyvä toiminta – ei ole ontologisesti mikään materialistinen ilmiö, eikä sitä siis voi redusoida pelkäksi luonnontieteen ilmiöksi. Lääketieteellisen poiesis-toiminnan voi ajatella olevan ontologialtaan materialistista – kehitämme esimerkiksi uusia lääkkeitä tai teknisiä hoitolaitteita. Niiden tutkimikukseen sopiikin erinomaisesti luonnontieteellinen empiirisanalyyttinen perinne.

Uskon, että meidän viime vuosisatojen hengelliset institutialisoituneet valtavirta käytännöt ovat olleet vääristyneitä, koska ne ovat korostaneet hengellisten auktoriteettien, kuten pappien ”oikeitten” tulkintojen mukaan elämistä. Ne ole kannustaneet ihmisiä omaan aktiiviseen hengelliseen työskentelyyn. Tämän hengellisyyden ydin on kysymyksessä: Mikä on minun suhteeni Pyhään (ja sen) elämään – toisiin ihmisiin, toisiin vieraisiin kulttuureihin, luontoon ja eläimiin. Ilman monikulttuuriseen suvaitsevaisuuteen rakentuvaa hengellistä henkilökohtaista heräämistä en usko, että tulemme selviämään, koska nykyiseen materialistiseen maailmankatsomukseen on sisään rakennettuna kaiken hyödyntäminen ja välineellistäminen. Kaikesta vastakkaisesta retoriikastaan huolimatta, se yksinkertaisesti rakentuu elämän halventavalle todellisuuskäsitykselle. Kuten tiedämme, pikaista muutosta tarvitaan. Kulutushysteriamme ei voi jatkua kauaa.

Uskon, että tämä hengellisyyden puuttuminen tai hengellisyyden tiukka lokeroiminen irti minästä, on luonut pirstoutuneen ilmapiirin, jossa kaikki on välineellistetty aineellisen hyödyn tavoitteluun. Epäilen, että jopa länsimainen koulusysteemimme kärsii tästä irrallisen tiedon ulkoa opettelusta. Lääkäritkin lokeroivat usein uskonsa tiukasti erilleen tiedemiesminästä, ehkä siksi, että pelkäävät joutuvansa naurunalaiseksi. Onko ihminen tällöin koherentti itseys? Väitän, että tällöin on riski, että kun tieto ja ymmärrys pilkotaan tuhansiksi palasiksi, ihminen on eheytymätön ahdistavien ristiriitojensa pirstoma identiteetti. Ihminen ei toimi kokonaisena itsenään, vaan hän saattaa leikkiä hänen aidolle minälleen sopimatonta roolia, jonka esimerkiksi lääketieteellinen tai jokin muu viitekehys on hänelle opettanut.

Uskon, että se rooli, minkä lääketieteen materialistinen maailmankatsomus on painanut lääkärin ja hammaslääkärin harteille, on raskas kantaa. Nykyään iloitsen aivan eri tavalla omasta työstäni, kun uskallan olla oma minäni, potilaan kumppani, Kati, kokonainen ihminen, eikä minun tarvitse teeskennellä jatkuvasti jotain etäistä, asiallista ja autoritaarista asiantuntijaa. Kumppanuus edustaa autoritaarisuutta paremmin suhdetta, joka mahdollistaa potilaan itseohjautuvaksi tulemisen. Asiantuntijasuhde on riistävä yksipuoliseen vallankäyttöön perustuva suhde.  Toki edelleen hammaslääketietede on kliinisten käytäntöjeni ytimessä, mutta potilaan hoitaminen on paljon, paljon muutakin kuin kliiniset käytännöt. Uskon muuten, että meillä on aina hengellisyytemme. Meillä on aina jokin korkein arvo, jota palvomme. Tänä päivänä pääuskontomme nimi näyttäisi olevan materialismi  ja sen kirkkoja ovat kauppakeskukset, joissa ihmiset käyvät ostamassa itselleen materialistisia illusoorisia onnen hetkiä. Tämä uusi uskontomme on ekologisen ja egologisen pahoinvointimme ytimessä.

Hei leppoistajat – virtuaalitoreilla vietetään nyt karnevaaleja!

Löysin mielenkiintoisen ajattelijan, omaan prosessiini helposti rinnastettavan, käsitteellisen todellisuuden. Robert Jay Lifton on amerikkalainen psykiatri ja psykohistorioitsija. Kirjassaan ”The Protean Self” Lifton esittää, että ihmisen itseys on ikuisessa muutoksen tilassa oleva prosessi. Proteus-itseys merkitsee sitä, että ihminen on vertauskuvallisesti kuin Odysseus-myytin Proteus. Hänhän oli merenjumala, joka kykeni ottamaan erilaisia muotoja itselleen. Proteus oli välillä käärme, leijona, villisika, välillä aaltoileva vesi tai vihreä valtava puu. Toisen myytin mukaan Proteus ei ollutkaan merenjumala vaan hän oli Egyptin kuningas, jonka monimuotoisen viisauden avulla säilytettiin arvoja.

Vaikka ihmisen itseys onkin monikasvoinen, on Proteus-itseydessä myös samalla jotakin pysyvyyttä. Esimerkiksi itseytemme kykenee saattamaan yhteen erilliset, näennäisesti yhteen sovittamattomat osat itseämme, jonka jälkeen on mahdollista tapahtua sisäinen muodonmuutos. Analysoin seuraavassa muutaman kappaleen verran Liftonin teorioita, koska sen perusolettamukset näyttävät olevan jotakuinkin identtisiä terapeuttisen mielentilojeni prosessin kanssa.

Olen varmaan tullut jo aikaisemmin maininneeksi, että elämme parhaillaan kenties hetkeä, jossa yhä useampi ihminen on alkanut tuntemaan itsensä masentuneeksi muukalaiseksi ja samalla kodittomaksi tässä maailmassa. Proteus-itseyden näkökulmasta ajatellen, tämä on hyvä asia. Se on mahdollisuus uuden, paremman ja aidommin demokraattisen todellisuuden rakentamiselle. Kollektiivinen ahdistuksemme on tuottamassa parhaillaan ehkä jotakin täysin uutta, erilaista, muotonsa muuttanutta ihmistyyppejä tai todennäköisemmin ihmistyyppejä? Kaoottisen maailman keskeltä paljastuukin toivo paremmasta! Se tarkoittaisi sitä, että ihmiset yhteisöllisesti ovat vaihtamassa kasvojaan. Tässä prosessissa he ovat transformoitumassa uudeksi kohtuullisuudesta ja monikulttuurisuudesta nauttiviksi, pehmeämmät arvot omaavaksi itseyksiksi ja erilaisiksi erilaisuutta juhliviksi yhteisöiksi. Ehkä kaikenlaiset virtuaaliset pilkkaryhmät ovat osa tätä muutosprosessia (Ei enää lisää Bechameja Suomeen jne.)? Ihmiset kollektiivisesti leikkivät virtuaalisilla toreilla ihmiselämän absurdiutta ja paradoksaallisuutta. He illakoivat, melskaavat ja viettävät groteskeja karnevaalejaan pilkkaamalla itseään, toisiansa ja politikkoja ym. julkiksia. Václav Havel on sanonut, että modernin ihmisen täytyy laskeutua oman absurdiutensa spiraalin pohjaan nähdäkseen sen yli.

Ja tämä leikki on viemässä meitä ehkäpä suuntaan, jossa olemme alkaneet näkemään länsimaisen totalitaarisen monologin läpi. Ehkä kansalaiset ovat nyt muutoksessa politikkojen edellä? Jos tämä on todellisuutta, niin tilanne on totta tosiaan koominen. Kansa on huomannut pitkän aikaa sitten, että keisarilla ei ole enää vaatteita. He ovat valmiit kohtuullistamaan elämänsä, mutta ihmiselämästä ja luonnosta vieraantunet politikot sokeina jatkavat omia materialialistisia juhliaan.

Onko nämä dialogiset Avattariemme yhteiset torikokoukset auttaneet meitä kirkastamaan omaa itseyttämme, jolloin kykenemme näkemään länsimaisen elämäntavan ympäristöä tuhoavan ja sosiaalista epätasa-arvoa ylläpitävän yksipuolisen materialismin läpi? Ehkä siksi meistä niin monessa on tapahtumassa muodonmuutos ja olemme lähteneet sankoin joukoin etsimään uutta leppoisempaa ja kohtuullisempaa elämää? Kertokaa minulle, voiko tämä kollektiivinen muodonmuutoksellinen muutosprosessi olla totta, vai olenko vain idealisti hölmö?

Lifton on muuten sitä mieltä, että elämässä vastaantulevat kodittomuuden tai isättömyyden hetket ovat tarpeellisia hetkiä. Ne ovat juuri niitä muodonmuutoksellisia hetkiä, joissa ihmisessä tapahtuu symbolinen yhden osan kuolema ja toinen osa syntyy. Siksi tällaisia hetkiä ei pidä aliarvioida, vaan niitä voi jopa kultivoida. Ehkä siksi luovuuden takana on monilla ihmisillä melankolisia kausia? Vaikka meidän itseytemme on jatkuvan muutoksen alainen, pyrkii se samaan aikaan löytämään itselleen uutta pysyvämpää muotoa, juuria ja koheesiota.

Itseyden saattaminen muutoksenalaiseen ”nestemäiseen tilaan” tapahtuu Liftonin mukaan juuri pilkkaamalla itseä ja muita. Hyväksi voi käyttää ironiaa, elämän absurdisuutta ja paradokseja. Sisäinen maailma saatetaan vahingossa tai tarkoituksella kaoottiseen tilaan, jossa se ei enää vastaa ulkoista maailmaa. Tämän seurauksena joillakin virtuaalisilla toreilla hallitsee karnevaalitunnelma. Omassa sisäisessä mielentilojeni prosessissa tein muuten juuri näin. Leikin mielikuvitukseni avulla mielenosieni kanssa, ivaten, pilkaten ja sovitellen erimielisiä osiani toisiinsa kunnes prosessista nousi uusi muotonsa muuttanut hävyttömän läpinäkyvä Kati. Onnistuin vangitsemaan paperille oman muodonmuutokseni tapahtumisen. Itseyteni on nyt saavuttanut tilapäisen vakauden tilan, mutta tarpeen tulleen voin saattaa itseni vahingossa tai tieten tahtoen uuteen kaaokseen, jossa voin erilaisilla ideologioilla, myyteillä, viitekehyksillä, tarinoilla ja myyteillä hyväksi käyttäen muokata itselleni jälleen uuden, muodonmuutoksen läpikäyneen, itseyden.

Voimme ottaa syleilyymme hetkeksi jonkin yksittäisen maailmankatsomuksen, mutta Proteus-itseytemme tuntee itsensä heti levottomaksi, jos hän takertuu kiinni johonkin yhteen pysyvään ideologiseen järjestelmään. Lifton on tutkinut ja haastatellut runsaasti sodan läpikäyneitä ihmisiä. Liftonin mukaan Proteus-itseydellä voi olla runsaasti traumaattisia kokemuksia elämässään. Hän pystyy kuitenkin purkamaan traumansa erilaisiksi muodonmuutosta kiihottaviksi intohimoiksi, näkemyksiksi ja innovaatioiksi. Traumat ovat hänen innovatiivisen ajattelunsa energiaa. Tälläiselle ihmiselle voi syntyä ”juurtunut mielikuvitus”, mikä tarkoittaa sitä, että hän voi saattaa uudet ideat nopeasti osaksi käsitteellistä todellisuuttaan. Uudet ajatukset ja käsitteet juurrutetaan luovasti osaksi olemassa olevaa henkilökohtaista ja ammatillista tietoa ja kokemusta.

Liftoniin mukaan Proteus-itseydellä voi olla vähintään kolme samanaikaisesti olemassa olevaa julkimuotoa. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmiset voivat olla ikään kuin autenttisena ihmisinä erilaisia olemukseltaan eri tilanteissa ilman, että he tietoisesti vetävät jotakin teeskenneltyä rooliansa. Olen hammaslääkärinä erilainen kuin vaimona tai äitinä ja saatan olla ystävilleni sekä sukulaisilleni erilainen, mutta ne ovat silti kaikki aidon minuuteni ilmenemismuotoja. Nykyään nautin muuten suunnattomasti siitä, ettei minun täydy esittää hammaslääkärinä mitään ammatillista asiantuntijan etäistä roolia, vaan voin siinäkin hommassa olla oma aito itseyteni.

Moniosaisessa Proteus-itseys on ainakin osittain postmoderni projekti. Tällä tarkoitetaan sitä, että se jättää jälkeensä modernin maailman asiantuntijoiden silmän alla muotoutuvaan vakaan yleistetyn standardisoidun itseyden. Ajattelen moniminäisen itseyden olevan osa ihmismielen ihmeellistä evoluutiota: Se on selviytymisstrategia kaoottiseen informaatiotulvan keskellä elävälle ihmiselle. Proteus-itseys voi viettää erilaisten mielentilojensa leikillisiä ja itseironisia subjektiivisuuden juhlia. Se haluaa itse olla oman itseytensä aktiivinen isäntä ja oman identiteettitarinansa aktiivinen kirjoittaja. Jokainen ihmiselämä on tuhatkertaa rikkaampi kuin yhdenkään asiantuntijan kuvaus siitä. Psykoterapeuttisesta näkökulmasta ajattelen moniminäisen itseyden olevan integratiivisen terapeuttisen prosessin lopputulos. Tämä itseyden rakentuminen on dialoginen prosessi: Itseys kirkastuu erilaisten näkökulmien absurdissa leikissä. Välillä voi olla suurta hyötyä ottaa dialogikumppaniksi psykoterapeutti tai psykiatri. Joskus Iivantiiran Maija-emänällä saattaa olla ajatuksia, jotka vievät meitä prosessissamme harppauksen eteenpäin. Jotakin modernia Proteus-itseydessä on kuitenkin vielä jäljellä. Se nimittäin pyrkii kaiken kaaoksen keskellä löytämään tätä eettistä, autenttista, koherenttia ja tasapainoista itseyttä.

Hei, olen sitä mieltä, että keisari tarvitsisi nyt kipeästi uusia vaatteita! Pitäisikö meidän lähteä niitä yhdessä suunnittelemaan?

Elämä on teatteria

Ai että alkoi kyrsiä eilen illalla blogiani lukiessani, kun tajusin sen olevan täynnä kirjoitus- ja kielioppivirheitä. Minulla on henkilökohtainen ongelma. Nimittäin se, että ajatukseni juoksevat aina paljon nopeammin kuin tekstiä kirjoittavat sormeni.  Lukija kiltti, anna anteeksi!  Korjailen kyllä virheitäni, mutta täydellistä tekstiä tuskin koskaan pystyn tuottamaan. Virheitä kyllä karsiintuu lukiessani tekeleeni muutaman kerran läpi ja erityisesti silloin, kun luen tekstini ääneen. Onneksi kirjani editoi toimittaja, joten se on lukijaystävällisempi kuin tämä bologini. Täytyisi kai jostain kaivaa kieliopas, jotta tämäkin puoli hieman ”bettraantuisi”. Onkohan minusta tulossa ensimmäinen kirjalija maailmassa, joka ei osaa kirjoittaa?

Ajattelin kirjoittaa teille tänään teatterista. Valitsin aiheen sen vuoksi, että mielestäni ihminen voi rakentaa itselleen oman mielenteatterinsa, jossa hän voi ohjata elämänsä identiteettinäytelmää. Tämä teatteri siis tuottaa itseyden tarinaa. Meissä on erinäisiä mielenosia, jotka esiintyvät näyttämöllämme ja he edustavat erilaisia roolihahmoja omine näkökulmineen.  Minun identiteettinäytelmässäni on mm. depressiivinen rouva Otsaryppy, laajasydäminen Tiedemies, ateisti Tuomas, lapsenuskovainen Katarina, sisäinen lapseni Tyttönen, Kierkegaardia rakastava Regine, feministi Simone jne. Kirjallisuustutkijat väittävät, että näytelmät edustavat juonirakenteeltaan muutamaa kymmentä perustyyppiä.  Uskon näitä samoja juonia sisäisen teatterimme toteuttavan. Aristoteleen luokitus komediaan, tragediaan, romanssiin ja satiiriin on oikeastaan aika mukava jaottelu.

Kuten kaikki tiedämme, tragediassa ihmisen elämä päättyy onnettomasti ja traagisesti. Tragedioista kuulemme päivittäin uutisissa. ”Itsemurhapommi räjähti Bagdadissa – kolmekymmentä kuollutta.” Niistä saamme informaatiota tiedotusvälineistä sellaisella vauhdilla, että harvoin ne enää meitä koskettavat. Toki jotkut niistä satuttavat. Ehkä juuri sellaiset, joissa samaistamme itsemme tragedian päähenkilöön. Esimerkiksi 11/9 isku Twin Towereihin, koulujen ampumavälikohtaukset ja jouluinen hyökyaalto Intian valtamerellä aiheuttivat suomalaisissa yhteisöllisen traumatisoitumisen, koska tarinat koskettivat jotenkin suurinta osaa meistä. Jonkun tutun tuttu oli ollut töissä, ja menehtyi onnettomuudessa tai henkilö itse oli juuri kuukautta aikaisemmin käynyt tornissa tai Thaimaassa jne.

Komediassa päätähti toilailee ja kompastelee tavalla jos toisella, mutta tarina päättyy onnellisesti. Biolääketieteen sankaritarina on hyvä esimerkki komediasta. Ihminen tulee masentuneena vastaanotolle, lääkäri lääkitsee ja antaa hoidon, jonka jälkeen potilas palaa onnellisena työelämään.  Hammashoitopelosta kärsivä potilas tulee vastaanotolle ja hammaslääkärin avulla hän voittaa pelkonsa, ja palaa tavalliseen normaaliin elämään. Tämä on siis se terveydenhuoltojärjestelmän ja ehkä koko yhteiskuntamme toivoma normatiivinen tarinatyyppi, jota kuitenkaan masentuneet eivätkä monet moniongelmapotilaat yleensä noudata. Tämä kyvyttömyys sopeutua normatiiviseen komediaan saattaa vain pahentaa monen moniongelmapotilaan identiteettitarinaa. Uskon tilannetta helpottavan kokemus siitä, että tämä on monien identiteettitarinoiden yhteinen ongelma: Ihmiset asiantuntijakulttuurissa yrittävät elää ulkopuolisen ohjaajan rakentamaa tarinaa, joka ei ole sopusoinnussa heidän oman identiteettinsä kanssa.

Kuten aikaisemmin on ollut puhetta, masentuneen ihmisen tarina on yleensä kaaostarina. Silloin kun ihminen on todella masentunut, hän ei pysty organisoimaan minkäänlaisia merkityksiä identiteettitarinalleen. Jos ulkopäin seuraa kroonisesti masentuneen ihmisen elämää, on se monilla heistä naivia tragikoomista romanssia. Juuri sellaista, mitä oma elämänikin oli vuosikymmenet: Tätä samaa näytelmää, mitä ”Kauniit ja Rohkeat”-sarja edustaa.  Se mudostuu fantastisista uusia ihmissuhteita, jotka toistuvasti raunioituvat. Rakastutaan työtoveriin, ja jätetään tekstariviesti: ”Hei, mulla on vaan yks elämä!”. Romanssin sankari tekee ihania matkoja, joden avulla hän yrittää löytää tarinalleen ulkoiset eksoottiset  tarinalliset muodot.  On epäonnistumisia, jotka syöksevät ihmisen hirvittävään ahdistukseen. On uusia mahtavia työtilaisuuksia, joihin ihminen hetken kuluttua kyllästyy. Mielestäni on mielenkiintoista, että tämä television myymä saippukulttuuri edustaa depressiivisen ihmisen tapaa elää. Tästä näkökulmasta katsottuna ei ole kovinkaan ihmeellistä, että 400 000 ihmistä Suomessa kärsii depressiosta. Massakulttuurimme on yksinkertaisesti masentava. Olen tavannut joitakin ihmisiä, joiden elämä näyttää olleen satiiria.  Perusvire tässä tarinassa on alakuloinen, mutta ihminen itse pystyy irvailemaan elämän monimerkityksellisyyksillä.

Uskon, että ihminen pystyy vaikuttamaan valtavasti siihen, tuottaako hänen teatterinsa minkälaista näytelmää. Tällä hetkellä oma tragikoominen naiviromanssi elämäni näyttää olevan ohi, ja olen siirtänyt itseni Ihmemaani kautta tarinaan, joka näyttää tällä hetkellä komedialta. Narratiivisesta näkökulmasta harmoninen minuus merkitsee eheää identiteettitarinaa. Luulen, että välillä komediaani tulee edelleen sotkeutumaan romanssin (suruja ja vastoinkäymisiä kun emme kykene koskaan välttämään) piirteitä, mutta pyrin ohjaamaan näytelmääni siten, että se palautuisi aina komediaksi – myös elämäni viimeisinä hetkinä. Siinäpä tavoitetta tälle näytelmälle! Minulle elämä on diskursiivinen projekti, eli näytelmä, joka syntyy erimielisten osieni vuorovaikutuksessa. Enää tarinani juonta ei ohjaa satunnaiset ulkoiset asiantuntijat, vaan teen kaikkeni, jotta olen oman sisäisen näytelmäni nöyrä, mutta vastuullinen teatteriohjaaja. Asiantuntijat ovat eräitä tärkeitä dialogikumppaneitani.

Inspiraationi lähteenä on ollut:

Depression and narrative, Telling the Dark, (edited by Hilary Clark)

Kärsimyskö jalostaa?

Toiset ovat sitä mieltä, että fyysinen, emotionaalinen tai hengellinen kärsimys voi olla ovi muodonmuutokselle. Tiedämme tarinan Fenix-linnusta, joka nousee ylväänä tuhkasta. Tässä tarinatyypissä ihminen ei mässäille menneisyyden ikävillä kokemuksilla, vaan hän linkittää nykyisyyttä suhteessa tulevaisuuteen. Menneisyytemme katoaa tuhkana tuuleen! Tarinassamme ikivanha Fenix-lintu omasta tahdostaan kuolee, palaa poroiksi, ja tästä tuhkasta nousee uusi uljas lintu.

Narratiivisen lääketieteen näkökulmasta Fenix-lintu tarina siis kertoo sitä, kuinka vanha sairausnarratiivimme,  juonirakenteeltaan täysin erilainen, pirstoutuu. Sen tilalle syntyy täysin uudella tavalla organisoitunut tarina tuoden mukanaan suuria eheyttäviä elämänmuutoksia. Tässä tarinatyypissä ihmisen identiteettitarina, tarina itsestä, on sairauden tai melankolian seurauksena kaaoksessa. Kaaoksesta ihminen löytää tarvittavan muutosenergiansa, jonka kautta tarinassa tapahtuu täydellinen juonen muutos samalla kun ihminen eheytyy. Mikään ei ole niin kuin ennen.

Tässä Fenix-lintu tarinassa on se kiusallinen puoli, ettei kaikkien tarinat etene näin valoisasti, vaan ponnisteluista huolimatta ihminen ei  ehkä kuitenkaan onnistu löytämään sairaudestaan minkäänlaisia itseä uudelleen organisoivia tai eheyttäviä merkityksiä. Sen takia tällaista suurta tarinaa ei kannata liikaa ”hehkutella”. Tällaisen myyttisen tarinan kanssa voidaan ikävästi mitätöidä niitä ”saamattomia raukkoja”, joiden tuhkasta ei nousekkaan Fenix-lintua. Ja tarinan hehkuttajien on hyvä muistaa, että vaikka uusi Fenix-lintu löytyisikin, voi ihmiseen tarinaan palata jälleen uusia kaaosvaiheita. En usko, että ihminen on identiteettitarinansa kanssa koskaan täysin turvassa. Emme tiedä (onneksi) yleensä etukäteen, huuhtooko vaikkapa hyökyaalto lähimmäisemme mereen, sairastummeko ykskaks johonkin kuoleman vaaralliseen syöpään tai vammaudummeko itse vaikkapa auto-onnettomuudessa. Kehittämällä narratiivisia taitojamme voimme olla paremmin varustautuneita erilaisilla selviytymisstrategioilla, jolloin saatamme kyetä viemään tarinamme uuteen nousuun ja löydämme sille jälleen uuden elämänkaartamme kaunistavan muodon.

Mietin, johtuuko Fenix-lintu tarinat johtuvat ihmisen terveestä kuolemanpelosta. Tavallisesti ihminen haluaa elämässään kokemuksen sen eheästä kaaresta. Kun ihmisen elämä kriisiytyy, saattaa hänessä syntyä tarve, ehkäpä juuri kuolemanpelon ohjaamana, rakentaa itselleen eheä elämänkaari. Tästä syystä joskus saattaa nuoremmallakin ihmisellä käynnistyä eheytymisprosessi, joka monella tapahtuu vasta myöhemmin iässä. Kaikki eivät onnistu tätä eheytymisprosessiaan käymään lainkaan läpi, jolloin ihminen jää oman kuolemanpelkonsa vangiksi tai hän torjuu kokonaan kuolemansa loppumattomaan puuhasteluunsa.

Voisiko tätä Fenix-lintu tarinan muodonmuutoksen tilaa kutsua Mandorlaksi? Mandorla on myyttinen paikka, jossa kaksi kehää leikkaa toisensa ja muodostaa yhteisen mantelinmuotoisen tilan. Sitä voidaan ajatella vaikka kahden huoneen välisenä kynnystilana, jossa ollessa ihminen ei ole kummassakaan huoneessa. Mandorla symbolina on ollut olemassa jo ennen kristinuskoa, mutta kristillisessä perinteessä sitä on käytetty taivaan ja maan sekä hengen ja materian yhdistymisestä. Kun kiellämme kuolemamme, kehämme eivät koskaan leikkaa, emmekä voi siis saavuttaa tätä kynnystilaa, emmekä pääse kiinni tähän vastakkaisuuksien jännitteiseen muodonmuutokseen energisoivaan tilaan.

Mietin, hallitseeko nykyistä materialistista kulttuuria mystiikan kieltäminen ja kuolemanpelko, ja vain harva ihminen kykenee saavuttamaan tämän Mandorlan. Ihmiset elävät täysillä ikään kuin kuolemaa ei olisi olemassa. Tietoisuutemme kannalta tämä merkitsee sitä, että ihminen elää ahdistuneessa tilassa ristiriitojensa vankina. Tätä tyhjyttään hän sitten pakenee kauheaan tekemisen vimmaansa. Ihminen ei pysähdy eikä siksi pysty yhdistämään vastakkaisuuksien kehiänsä Mandorlaksi. Johnsonin mukaan kun ihmisen valtaa ahdistus, johtuu se usein siitä, että hän ei kestä sisällään olevia vastakkaisuuksien paineita. Vuosituhansia vanha symboli, Mandorla voi tällöin tarjota meille eheyttävän vastauksensa. Kun vastakkaisuutemme alkavat eheytymään, saattaa Mandorla olla vain pienen pieni manteli, mutta mitä enemmän kehät leikkaavat toisiaan, sitä eheämmäksi ihminen tuntee itsensä.

Mandorla voidaan saavuttaa keskustelujen kautta. Onnistunut vuorovaikutus voi olla elementti, joka eheyttää palasiksi pirstoutuneen todellisuutemme. Emme eheydy pelkästään tuottamalla tarinoita vaan myös kuuntelemalla niitä. Ihmisen kielellä, kirjoitetulla tai puhutulla, on kummallinen voima. Hyvät tarinat ovat Mandorloja. Niiden avulla ihminen voi tiedostaa oman ajattelunsa ehkä harhaisetkin ennakkoehtonsa ja kun hänen tarinallinen identiteettinsä laajenee, kykenee hän entistä selvemmin kyseenalaistamaan aikaisemmin itsestäänselvyyksinä pitämiään ajattelumallejaan.

Kun ihminen henkilökohtaisella tasolla eheytyy, saattaa tämä muodonmuutos siirtyä vähitellen koko kulttuuriin ja kollektiiviseen ihmistietoisuuteen. Tätä mielenkiintoista siirtymävaihetta me ehkä parhaillaan nyt elämme. Toivon, että tulevaisuudessa tietoisuutemme ei elä enää pelkästään materialistiseen totuuteen rakentuvaa aikaa, vaan myös myyttiset ja uskonnolliset monikulttuuriset totuudet on otettu ihmiskunnan eheytymistä palvelemaan. Perenniaalinen filosofia, historia, tarinat ja myytit on nostettu jälleen kunniaan rationaalisen tiedon rinnalle.

Mielestäni kärsimys voi jalostaa. Muistanette Liisan Ihmemaassa, joka putosi kuoppaansa, jossa oli ovia Ihmemaahan. Liisa onnistui kuin onnistui löytämään avaimen ja pääsi muodonmuutoksensa kummalliseen maahan pienten vastoinkäymisten ja ponnistelujen jälkeen. Toisinaan vastoinkäymisemme ovat niin suuria, ettemme pysty löytämään heti avainta oveen, ja jäämme vangiksi pimeään kuoppaamme. Kuoppa on yksinäinen paikka asua. Yleensä näissä tilanteissa tarvitsemme toisen ihmisen avun, ja tilanne voi olla tällöinkin äärimmäisen haastava. Tarinat ovat yhteisöjen yhteinen parantava kieli. Uskon, että on hyödyllistä uskoa, että avaimet ovat jossain. Nämä avaimet ovat toivon avaimet. Hengellisissä tavoissa rakentaa tarinoita on se hyvä puoli, että voimme löytää tarinaamme toivon vielä silloinkin kun maallisen elämämme taivalluksen päivät alkavat olla lasketut. Onko aikamme ongelma, että ihmiset ovat lakanneet tarinoimasta?

http://www.kyrie.com/symbols/mandorla.htm

Depression and narrative, Telling the dark, (edit. Hilary Clark)