Kadonneen lampaan paluu…

Olen ollut vuosia, etten sanoisi vuosikymmeniä, kiinnostunut ihmisen henkilökohtaisesta sisäisestä kokemusmaailmasta. Ehkä näin kävi siksi, että minussa on ollut lääketieteilijän lisäksi  olemassa aina myös vastarannan kiiski. Se sopeutumaton taitelijasielu.

WP_20131003_06120131006173722201310020131128122156[1]Opiskelin nimittäin poikkeuksellisen pitkään, hitaasti ja ahdistuneena luonnontieteellistä näkökulmaa ihmiseen hammaslääketieteen muodossa. Jälkeenpäin olen tajunnut, että luonnontietelijänä minulle opetettiin yksipuolistavaa, konemaista näkökulmaa ihmiseen, sitä,  jossa täytyi pitäytyä ihmisen fyysisessä olemuspuolessa. Jäkeenpäin ajattelen, että ehkä olen herkkä ihminen. Ehkä tämä vallan käyttäjien yksipuolinen tarina ei riittänyt minulle. Voin huonosti konemaisessa todellisuuskuvassa, joka vääristi ihmistä pahan kerran.

Niihin aikoihin ei hammaslääkäri saanut olla lainkaan kiinnostunut ihmisen tarinasta. En yhtään ihmettele, että tunsin aikoinani oloni ahdistuneeksi sen aikaisessa hammaslääketieteellisessä tiedekunnassa. Ja ylipäätään tässä kaiken materialisoivassa kulttuurissa. 70-luvun hammaslääketieteellinen ympäristö, jossa porukka keskittyi vain ensisijaisesti suuhun ja siihen liittyviin sairauksiin, oli oikeastaan näin jälkeenpäin ajatellen esineellistävyydessään skitsofreninen.

Löysin NLP-opintojeni ja hypnoterapiakoulutukseni jälkeen itselleni uuden identiteetin, jossa sain olla koherentti itseäni aina uudelleen erilaistava ja organisoiva prosessi. Viihdyn nyt hoitotyössäni kokonaisena ihmisenä. Olen löytänyt työstäni terveydenhuollossa takaisin ilon, sillä voin käyttää omaa persoonaani tärkeimpänä työkalunani. Toteutan itseäni monipuoisesti. Aineksiani itseni kasaamisen löysin mm. Sören Kierkegaardin filosofiasta, Carl Jungilta, Ego state terapiasta, Ken Wilberin nelikenttä ajattelussa ja Lauri Rauhalan fenomenologiassa (ihminen on situationaalinen säätöpiiri: kehollinen, situationaalinen ja tajunallinen).

Viime vuosikymmenet  olen integroinut itseäni: Halusin ratkaista oman itseni arvoituksen. Tutkimusretkeni lähti liikkeelle oikeastaan hammashoitopelosta. En pelkästään koonnut itseäni itseni takia, vaan myös muiden: Ehkä voisin auttaa muitakin löytämään omaan mieleensä levollisuuden, sisäisen rauhan. Nyt pystyn huomattavan paljon paremmin hahmottamaan ihmistä todellisuutta luovana ja aina uudestaan tulkitsevana ainutkertaisena ihmisenä. Jokainen ihminen on oma tarinansa. Pystyn hyödyntämään kokemusmaailmani monia ulottuvuuksia, samaan tapaan kuin aivomme tekevät. Enkä tee tätä työtä vain itseäni varten.

Nyt olen palannut vihdoin jälleen anatomian ja fysiologian äärelle. Luen sekä Daniel Siegelin ajatuksia ihmisaivoista kokemustamme integroivana elimenä. Hän on kirjoittanut erinomaisen kirjan interpersonaalisesta neurobiologiasta. Toinen mielenkiintoinen kirja on Nobel-palkitun biologin Gerald Edelmanin ja psykiatri Giulio Tononin kirja ”Conscioussness – How matter becomes imagination”. Jihuu! Olen löytänyt neurobiologian, jossa minunlainen monitilainen ihminen viihtyy!

Jälkimmäisestä kirjasta ensimmäinen oppini on, että aivot eivät ole kuin tietokone. Niillä on monta erilaista organisoitumistasoa, jotka toimivat erilaisilla periaatteilla. Tietoisuus on aivojen monikerroksellinen ja monilla eri tavalla organisoitunut prosessitoiminto, eikä kenelläkään ihmisellä ole samalla tavalla toimivia aivoja. Voimme tuoda vain esiin joitakin yleisluonteisia yleistyksiä eri osien tehtävistä ja toiminnoista, mutta jokaisella meillä on ainutkertainen värkki ohjaamassa ja kokoamassa tarinaa omasta elämästämme. Kaikilla meillä on oma historiamme, omat kokemuksemme, jotka jättävät ainutkertaiset jäljet aivoihimme. Voimme olla suurimpia omien aivojemme asiantuntijoita!

Synaptiset yhteytemme elävät tarinamme mukanamme. Näemme asioita uudessa valossa, kun vanhat yhteydet kuolevat ja uudet syntyvät. Tähän tarinamme etenemiseen ei vaikuta pelkästään menneet kokemuksemme muiden ihmisten vastavuoroisessa joukossa, vaan mielikuvituksemme tuottamat visiot tulevaisuudesta. Tietokoneista eroaamme siinä, että olemme monimutkaisessa, monitasoisessa ja monin eri tavoin organisoituneessa vuorovaikutussuhteessa sekä kehoomme että ympäristöömme. Voimme elää tulevaisuutta ja menneistyyttä tässä ja nyt. Mikä hienoninta, elämänarvomme ja omatuntomme vaikuttavat siihen, kuinka tämä monimutkainen vuorovaikutusjärjestelmä organisoituu.

Aivojen organisoituminen ei ole vain yksinkertaista ärskyke-palaute (feedback) systeemi, vaan aivoissamme tapahtuu uus-sisääkäyntiä (re-entry), vastavuoroisissa palautejärjestelmissä, joiden avulla aivomme synkronoivat, integroivat, itse itseään. Mikään ekosysteemi, esimerkiksi metsä, ei kykene tämänkaltaiseen säätelyyn kuin ihmisaivot. Tällaista organisoitumista on vaikea pukea metaforaksi.

Edelman ja Tonini kehoittavat meitä yrittämään tarjoamallaan metaforalla. Ajattele, että edessäsi on kummallinen kvartettiryhmä muusikoita. Jokainen muusikko yrittää improvisoida musiikkia suhteessa sisäiseen kokemukseensa mutta aistiensa avulla havainnoiden myös ympäristöänsä, kuulijoita. Lisäksi soittajien kehot on liitetty kummallisin taikalangoin toinen toisiinsa. He aistivat musiikissaan myös toisten muusikoiden kehon liikkeitä ja vahvuutta. Kaunista musiikkia syntyy näiden kolmen eri tason (ympäristö, soittajien tunto toinen toisistansa, sekä soittajan sisäinen kokemus).

Sisällämme on  ohjaaja, tai pikemminkin kapellimestari, joka voi oppia ohjaamaan tätä monitasoista, monin erilaisin tavoin organisoituvaa, yhteen pelaavaa orkesteria siten, että se luo integroitunutta ja koherenttia kaunista musiikkia. Uskon, että juuri tietoisuustaitojamme (mindfulness, mindsight) kehittämällä voimme kehittyä musiikkimme kapellimestarina.

Visioin, että tulevaisuudessa yhä useampi ihminen kykenee luomaan upeaa sinfoniaa sisäisellä orkesterillansa. Tämä tapahtuu, kun havahdumme ulkoisen maailman lisäksi näkemään oman sisäisyytemme. Mikä parasta, voimme tämän jälkeen psykofyysissosiaalisina eläjinä paremmin! Vain ulkonaisuuksiin keskittynyt, kaikkea numeroin monitoroiva elämäntapamme, on ollut sairautta ja pahoinvointia tuottavaa.

Kadonnut lammas palaa niityille, jotka eivät ole enää sen näköiset, kuin ne olivat kolmekymmentä vuotta sitten. Dan Siegel, Gerhard Edelman ja Giulio Tononi luovat neurobiologiaa, jossa mustakin lammas voi viihtyä.

Ihminen ei ole kone, vaan sen sijaan koneetkin ovat ihmisen luomia taideteoksia. Ehkä näet sen katsomalla kuvia, joita olen ottanut maatalousnäyttelyn koneista. Kuvia kauniista koneista voit löytää myös vanhemmista blogeistani!

Mainokset

Muista pestä aivosi päivittäin!

Hyväksyvä läsnäolo (mindfulness) ja sydämen silmien (mindsight, käännetty myös mielitajuksi) kehittyminen edistävät kokonaisvaltaista terveyttämme edistämällä kokemuksemme yhdistymistä. Psykiatri Daniel Siegel menee niin pitkälle, että hän väittää hermostomme integraation olevan juuri kokonaisvaltaista terveyttämme. Meidän on saatava energia- ja informaatiomolekyylimme vapaaseen liikkeeseen kehossamme.

teatteri_jere

Meidän ei siis tule vain hoitaa itseämme ulkoisesti (lääkkeet, liikunta), vaan meidät tulisi opettaa hoitamaan yhtälailla sisäisyyttämme. Daniel Siegel ennustaa, että tulevaisuudessa ihmisten jokapäiväiseen arkeen kuuluu ”aivojen harjaus” yhtälailla kuin nykyään hampaiden harjaus! Sisäinen teatteri on eräs tapa harjoittaa tätä aivopesua. Tämä poikkeaa vanhasta aivopesu-ajattelustamme siinä, että siinä ei vääristetä tietoisuuttamme yhdenlaiselle ajatellulle, vaan vapautetaan sosiaalisen kehomielemme aivot ja hermosto vapaaseen molekyylivirtaukseen. Avaamme tietoisutemme kokonaisvaltaiselle viisaudellemme ja intuitiolle.

Aivojen pesu tapahtuu integraatiomenetelmillä (mindsight, mindfulness). Harjoittelemme huomiomme keskittämistä, suuntaamista ja mielikuviemme sekä muistojemme työstämistä meditoimalla ja (taide)terapeuttisin menetelmin sekä halutessamme myös uskonnollisin symbolein ja vertauskuvin. Yhdistämme idän ja lännen viisausperinteet ja tieteen, taiteen ja uskontojen metaforisen totuuden. Teemme näkyviksi erilaisin vertauskuvin ja symbolein kokemuksiamme, jotka kaikuvat sielussamme vaiettuina ääninä.

Integraatiota tapahtuu sekä sisäisesti että suhteissamme.  Mitä enemmän tietoisuutemme erilaistuu, sitä kompleksisemmasta systeemistä on kyse. Tällainen systeemi löytää helpommin virtaavan FACES-tilan (katso edellinen blogi). Terveinä olemme jatkuvassa sopusointua hakevassa virtaavassa tilassa. Osa inhimillisyyttämme on, että joskus systeemimme voi jäykistyä (juupas-eipäs väittelyt) tai se menee kaaokseen (Apua! Missä on passini?). Osa hyväksyvän läsnäolon kollektiivista liikettä on se, että korjaamme myös jäykän ja vääristyneen, yksipuolistavan ja kaiken materialisoivan kulttuurimme.

Daniel Siegel (Mindsight) tuo esille eri integraatiotasot, joita tietoisuustaitoja harjoittamalla voitelemme:

1) Horisontaalinen taso:

Parannamme oikean (kokonaisvaltainen ajattelu, mielikuvat, kehon kieli, mielikuvat) ja vasemman aivopuoliskon (rationaalinen, looginen, puhuttu kieli) välistä vuorovaikutusta.

2) Vertikaalinen taso:

Hermostomme, ydinjatkos ja aivot. Esimerkiksi traumat ja stressi vahingoittavat tätä tasoa. Monen elämä on ollut tunnetyhjiössä elämistä: He elävät vain hartioidensa yläpuolella, koska ovat katkaisseet yhteydet tunteisiinsa ja kehoonsa. Traumamme voivat olla siis meissä kehollisina oireina.

3) Narratiivinen integraatio:

Integroimme omaelämänkerrallista tarinaa (Elämän eepos). Rikkonainen identiteettitarina, esimerkiksi unohtuneet muistot voi kertoa paitsi traumoista myös epäonnistuneesta kiintymissuhteesta.

4) Tilojemme integraatio:

Jokainen meistä muodostuu erilaisista (minä)tiloista, joilla kullakin on oma motivaatiorakenteensa ja historiansa. Prosessissamme integroimme näitä tiloja. Kasvaaksemme henkisesti FACES-tilaan joudumme kohtaamaan monia vaiennettuja tilojamme, jotta ne integroituvat osaksi meitä.

5) Interpersonaalinen integraatio:

Integroimme itsemme dialogin ja hyväksyvän läsnäolon keinoin toinen toisiimme.

6) Temporaalinen integraatio:

Integroimme itsemme osaksi ihmiskunnan tietoisuuden ajallista virtausta. Löydämme oman juurevan paikkamme sukupolvien  jatkumossa.

Sisäinen teatteri hyödyntää sekä hyväksyvää läsnäoloa että sydämen silmiä. Sen avulla voimme erilaistua yhä kompleksisemmaksi, virtaavaksi systeemiksi. Tutustumalla minätiloihimme ja integroimalla niitä luovasti, työstämme melkeinpä kaikkia edellä mainittua tasoja.

Täydentäisin Sisäistä teatterin interpersonaalista tasoa rikastuttamalla elämäämme jollakin mielekkäällä ryhmätoiminnalla. Esimerkiksi vapaaehtoistoiminta tai yhteisötaide voivat olla hyväksyvää läsnäoloa parhaimmillaan.  Ei ole hyväksi ihmiselle istua vain kotona itsekseen. Sitä paitsi integroitunut ihminen automaattisesti haluaa tuottaa jotakin hyvää yhteisölleen.

Lisäksi suosittelen, että täydennät luovaa kirjoittamista jollakin kehomenetelmällä, esimerkiksi joogalla, tai chillä tai vaikkapa terapeuttisella tanssilla. Moni meistä elää vain hartioittensa yläpuolella, jolloin meiltä on kadonnut kosketus paitsi omiin tunteisiin myös omaan kehoomme. Sitä paitsi Daniel Siegelin mukaan liikunta jo sinänsä parantaa aivojemme muovautuvia ominaisuuksia.

Ei muuta kuin kaikki opetelkaamme pesemään päivittäin aivojamme!

Sisäinen teatteri on facebokissa.

Mitä tietoisuustaidot TODELLA ovat?

Mikäli haluat tutustua syvemmin tietoisuustaitoihin, suosittelen, että tutustut Ken Wilberin filosofiaan ja vaikkapa Marko Mikkilän erinomaiseen graduun. Monella tämän päivän ihmisellä vaikuttaisi olevan edelleen hyvin pinnallinen kuva siitä, mitä tietoisuustaidot, kuten hyväksyvä läsnäolo, ovat. Seuraavassa peilaan Sisäisen teatteria, terapeuttista kirjoittamismenetelmääni, Ken Wiberin filosofiaan.

Ken Wilberin (2009) tietoisuuden evoluution mukaan ihmisen tietoisuuden laajetessa, syntyy uusia näkymiä maailmaan. Ihminen näkee maailman kokonaan uudella tavalla, eikä pelkästään vain uusien viitekehyksellisten linssien kautta. Kokemuksieni mukaan minätilojen kanssa keskustellen on mahdollista nopeuttaa tätä nousemista uusille ymmärryksen tasoille. Tällöin näkymämme muuttuvat, vähän samaan tapaan kuin vuorikiipeilijällä: Hänen noustessaan korkeammalle näkee aina laajemman maan kappaleen ja osan taivaanrantaa. Filosofi Sören Kierkegaard kulki aikoinaan omilla nimimerkeillään rinnakkaista polkua pitkin.

Tietoisuuden evoluutio on hierarkkinen järjestelmä, mutta Wilberin mukaan (2000) tämä hierarkia ei ole lineaarinen ja jäykkä niin kuin sosiaalisissa systeemissä. Sen sijaan tietoisuustaitojemme ja tietoisuuden laajetessa, ihminen vähitellen siirtyy egokeskeisestä ajattelusta, ryhmäajatteluun ja kansakunta-ajatteluun. Vähitellen ymmärryksen laajetessa hän siirtyy laajemmin ajattelemaan koko ihmiskuntaa ja sen kaikkea elollista luontoa. Wilberin mukaan ilman mietiskelyä, meditaatiota ja tietoisuustaitoja tämä matka on vain korkea tavoite, eikä ihmisellä ole mitään polkua, mitä pitkin hän voi kiivetä tietoisuudessaan kohti uutta ymmärtämystä (2009). Luovassa psykodramaattisessa transsissa tapahtuva minätilojen keskusteleva kirjoittaminen tarjoavat erään tietoisuustaidollisen konkreettien työkalun vuoren polulle kulkemiseen.

Tietoisuutemme on minätiloilla työskennellen omanlainen kaleidoskooppi. Alussa meillä on vain muutama värihiukkanen (minätila) linssissä ja näkymämme ovat melko vaatimattomat. Vähitellen minätilahiukkasten värikirjon lisääntyessä, linssin läpi saavuttamamme näkymät rikastuvat. Visioloogiseksi kasvaessamme meidän on kyettävä hyväksyvästi vastaanottamaan minätilamme ja visioimaan niiden seurassa: tunnistamaan symboleja ja työskentelemään mielikuvin. Sisäisestä teatteria ja sen minätiloja hyödyntävä visioloogi (vrt. Ken Wilber, 2000) näkee näkee erilaisten minätilojen näkökulmien kautta todellisuuden luovasti ja samalla yhä kirkkaammin. Vähitellen hän kykenee saavuttamaan aktiivisella mielikuvituksellansa jopa pyhältä tuntuvia henkisiä tiloja, joissa hän näkee todellisuuden aperspektiivisesti eli vailla yhtäkään näkökulmaa.

Tietoisuutaitojen kehittäminen on henkinen prosessi, jossa löydämme oman eettisen tavan elää. Minätilojen avulla voimme yhdistää meditatiivisessa tilassa itseemme erilaisia viisausperinteitä, mm. terapeuttista tietoa. Tarkkailijatilan löytäminen tapahtuu kaikissa meditaatioperinteissä erilaisilla tavoilla keskittämällä tietoisuutta. Sisäisessä teatterissa avautuminen olemiselle ja pakonomainen ajattelu hiljennetään mielikuvituksen avulla, joten se edustaa sekä luovaa että oivaltavaa meditaatiotapaa. Syntynyt identiteettitarina peilataan myös järkeviin rationaalisiin tiloihin.

Visioloogi voi saavuttaa meditatiivisen mielikuvituksensa avulla oman systeemisen kehomielelle rakentuvan sisätodellisuutensa ohjauksen: hän tuntee erinomaisesti minätilansa ja osaa mielikuvituksensa avulla luoda uusia tiloja. Minätilat kommunikoivat erinomaisesti ja uusia tiloja syntyy uusissa tilanteissa. Visioologi on löytänyt kaksi minuutensa keskusta: transsendentaalisen Sisäisen teatterin ohjaajaitseyden – egotilojen ulkopuolisen tarkkailijan – sekä egotilojen muodostaman minän ja siinä kulloinkin hallitsevan minätilan. Hän hyväksyy, että hänen sisällään on maailmoja ja totuus on aina suhteellinen, paitsi aperspektiivisellä tasolla, joka on vain puhdasta olemista.

Wilberin (2000) mukaan visiolooginen tapa kohdata maailma edustaa korkeampaa rationaalisuuden muotoa, joka on kovaa vauhtia lisääntymässä kulttuurissamme. Hän kutsuu sitä nimellä kentaurinen, eksistentiaalinen, dialektinen, planetaarinen, verkosto-looginen, tai integraalisaperspektiivinen. Siinäpä oli anglismeja kerrakseen. Oli miten oli, tällä tasolla Sisäisessä teatterissa ihminen kykenee näkemään minätilojensa keskustelun tarkkailijatilasta käsin, ja hän kykenee myös näkemään itsensä osana luomakuntaa helikopteri- ja rakettiperspektiivistä käsin.

Kulttuurissamme leviää nyt tietoisuustaidot. Se on hieno asia, koska ne ovat väline, jolla ihminen siirtyy uudelle olemisen tasolle. Minätilat (esim. Gordon Emerson, John and Mary Watkins) voivat antaa monelle ihmisille hyvin konkreettisen työkalun , jolla he voivat hypätä dialektiseen olemiseen. Tällä tasolla kykenemme aidosti kuuntelemaan erilaisia näkökantoja. Voimme antaa keskusteluissamme tilaa kaikille luontokappaleille, jolloin voimme saavuttaa egosentrisen tai etnosentrisen ajattelun sijaan uuden ekosentrisen kosmisen näkökulman.

Wilberin tietoisuuden systeemi näyttäisi olevan rinnasteinen sekä Sören Kierkegaardin ajattelulle (hänen nimimerkkinsä muodostivat rasioita, jonka avatessa löytyi uusia nimimerkkejä, minätiloja) sekä Sisäiselle teatterille, jossa mielen primitiivisemmät osat, minätilat voivat yhdistyä uusiksi laajemman ymmärryksen tiloiksi. Wilber (2000) korostaa samaa asiaa, mikä on sisäänrakennettuna Sisäisessä teatterissa, ja sen takana vaikuttavassa Ego state -terapiassa. Mikäli uusi (minätila!) taso irtaantuu siitä, minkä päälle se on rakentunut, syntyy patologioita. Tarvitaan integraatiota korjaavana liikkeenä. Yksinkertaisemmin sanottuna, jotta meidän persoonamme pysyy eheänä, tarvitaan minätilojen välille hyvää kommunikaatiota. Eri tasojen minätilojen täytyy löytää sopu keskenään.

Sisäinen teatteri on dialektinen tapa tutustua itseen ja laajentaa tietoisuutta. Luovassa prosessissamme on syytä lähteä liikkeelle mielikuvituksen avulla  perustunteista. Mieltämme kiusaavat tai askarruttavat henkilökohtaiset asiat laitetaan minätilojen korjaavan mielikuvituksen avulla järjestykseen. Alkuun päästäksemme tarvitsemme viisaita ja kokeneita ihmisiä ympärillemme. Vähitellen prosessi voi laajeta: siirrymme reflektiiviseen oppimiseen: luovaan kirjoittamiseen ja lukemiseen. Löydämme yhä enemmän kokonaisvaltaisen viisauden tiloja itsestämme.

Matkalla uudelle ymmärrksen tasolle (integroituneet uudet minätilat) tapahtuu pienempiä tai suurempia vanhan ajattelun kuolemia. Siirtymä uudelle tasolle, muodonmuutoksemme, on aina eräänlainen kuolema. Toukka kuolee ja perhonen syntyy. Tämä kuolema voi olla kipeä kokemus, joskus jopa kaoottinen. Tämä siksi, että joudumme luopumaan hallitsevana vanhasta minätilasta, johon samaistumalla koko aikaisempi maailmankuvamme on rakentunut. Toiset jäävät jumiin loppuelämäkseen joihinkin yltiörationaalisiin tai fundamentalisuskonnollisiin tapoihin ajatella.

Nerot kiipeävät vuorta innokkaasti ylöspäin ja löytävät aina vain uusia näköaloja. Oma kokemukseni on, että kokonaisvaltaisen ajattelun nerous ei niinkään synny kyvystä ratkoa matemaattisia yhtälöitä, vaan se on mielikuvituksen avulla tehtävää jatkuvaa työtä. Jokaisella meistä on oma perustasonsa, josta minätilat voivat lähteä ponnistelemaan kohti laajempaa usein jopa nerokasta elämän ymmärtämystä. Ken Wilber tukee tätä ajattelua. Ihmisellä ei tarvitse olla Albert Einsteinin geenejä kasvaakseen neroksi, vaan globaali, monikulttuurinen ajattelu, riittää viemään tietoisuuden kehitystä hyppäyksin eteenpäin. Mestareiksi kasvaneita on harvassa, mutta monessa meistä on sisällänsä pieni mestari, joka odottaa aktivoimistaan.

Silloin kun vanha minätilamme ei onnistu löytämään hyvää kommunikatiivista suhdetta uuteen muodostumassa olevaan minätilaan, voidaan puhua identiteettikriisistä. Erityisesti tämän kaltaisessa tilanteessa ihminen hyötyy Sisäisen teatterin kaltaisesta oman kokemusmaailman tutkimus- ja kehittämismatkasta. Ihminen tekee luovasti tutuiksi mahdollisimman monet uudet ja vanhat minätilat toisilleen. Ja neuvotellen hän löytää tiloillensa yhteisymmärryksen tai kompromissiratkaisun. Meillä kaikilla saa olla sisällämme ristiriitoja (erimieliset minätilat): Ne toimivat myös ponnahduslautoina uuteen ymmärrykseen ja arvorationaalisuuteen.

Ihminen voi tutkia itseään tietoisuustaitojen avulla, kuten luovasti kirjoittaen ja erilaisilla muilla taideterapeuttisilla menetelmillä sekä meditoiden. Monelle kriisi on se, että huomaa löytävänsä itsestänsä uuden minuuden, joka ei mahdu lainkaan vallitsevaan nykyiseen valtayhteiskuntaan.

Minätilojen kanssa työskennellessä kyse ei ole siis siitä, että löydämme minuutemme, joka sopeutuu yhteiskunnassa vallitseviin normeihin. Sen sijaan kysymys on siitä, että ihminen löytää eettisen oman ainutkertaisen elämäntapansa, joka ei ota vastaan vallitsevia kulttuurisia valtauskomuksia itsestään selvyyksinä. Onneksi meillä on tilava kulttuuri siinä mielessä, että saamme valita elämäntapoja, joiden ei tarvitse olla normielämän mukaisia. Elämme länsimaissa parhaillaan kulttuurisen muodonmuutoksen aikaa, jossa hyväksytään erilaiset tavat elää.

Filosofi ja psykologi Lauri Rauhala väitti jo 60-luvulla, että meditaatio voidaan yhdistää psykoterapeuttiseen tietoon. Sisäinen teatteri on se laitos, jossa tämä tapahtuu minätilojemme avulla. Teatterilla, spontaanilla luovuudellamme, on ihmeellisiä taianomaisia voimia.

Tietoisuustaidot ovat facebookissa.

Murusia Mielenterveysseuran järjestöpäiviltä

Uusina Kuhmon Mielenterveysseuran jäseninä osallistuimme mieheni kanssa ensimmäistä kertaa Suomen Mielenterveysseuran järjestöpäiville.Teemana päivillä oli ”Syrjäytyminen ja mielenterveys”.

Minkälaisia asioita päiviltä tarttuu mieleeni? Päivillä keskustelua herättää kovasti ajatus siitä, että voidaanko terveyden- ja sosiaalihuollon palveluita käyttäville asiakkaille siirtää vastuu palveluiden valinnasta. Tämähän näyttäisi olevan tuore poliittinen suuntaus. Tosiasia kuitenkin on, että juuri nämä ihmiset, jotka kaikkein eniten apua tarvitsevat (heikko-osaisemmat, päihdeongelmaiset, mielenterveysongelmaiset, vanhukset), ovat kaikkein heikoimmassa asemassa tekemään tämän kaltaisia valintoja. Monessa tapauksessa järkevien valintojen teko edellyttää hyvinvoivaa ihmistä, joka on tietoinen kaikista valinnanmahdollisuuksistaan. Tämä uuden suuntauksen takana oleva yhtälömme on siis lievästi sanoen nurinkurinen. Se lisää entisestään kansalaisten jakautumista kahdenkerroksen väkeen. Syrjäytyneitä sysätään entistä syvemmälle syrjään.

Kovasti päivillä pähkäillään kysymystä, onko Suomi edelleen pohjoismainen hyvinvointivaltio. Sosiaalinen eriarvoisuus ja sen mukanaan tuomat yhteiskunnalliset ongelmat kun ovat vain vuodesta toiseen kasvaneet. Tilastojen mukaan suomalainen kansalaisen perusturva on pienentynyt kovaa vauhtia. Talouslama on entisestään syventänyt eriarvoisuutta. Köyhyystutkija Jouko Karjalainen korostikin, että paras terveyttä edistävä ja kuolleisuutta vähentävä toimenpide, olisi lisätä kansalaisten perusturvaa, pienentää tuloeroja ja lisätä veroprogeressiota. Työllistäminen, ja vielä sellainen työn tarjoaminen, josta maksetaan oikeaa palkkaa, on parasta väkivallan vähentämistä. Nietzscheltä aforismi ”Työ on paras poliisi” kannattaa pitää mielessä. Meidän on pidettävä huoli siitä, että emme päästä irti hyvinvointivaltiostamme, sillä tuloerojen kasvaessa kansalaisten luottamus vähinee, naisen asema heikkenee, mielenterveysongelmat lisääntyvät, yksilön elinaika laskee ja lapsikuolleisuus lisääntyy.

Erityisesti olen kiinnittänyt huomiota huomiota jo aikaisemmin sekä myös  näillä päivillä siihen ilmiöön, että on  yhteiskunnallisia ongelmia, joita pyritään siirtämään yksilön ongelmiksi. Olen kirjoittanut jo aikaisemmin masennuksesta, joka suinkaan aina ei ole yksilön vika, vaan se voi kertoa myös kulttuurimme ongelmista.  Jouko Karjalainen toi esille, että on syntymässä uusi syrjäytynyt nuorisoluokka, ei-sukupolvi (tällä hetkellä n. 60000 nuorta). Näillä nuorilla ei ole työtä, ei koulutusta eikä minkäänlaista harjoittelupaikkaa. Nuorisotyöttömyytemme on edelleen nelinkertainen verrattuna muuhun kansaan. Kyse on ensisijaisesti yhteiskunnallisesta ongelmasta, josta kärsivät yksilöt. Huono politiikka aiheuttaa sekä inhimillistä kärsimystä ja paljon kustannuksia sosiaali- ja terveydenhuollolle. Luultavasti moni näistä nuorista muutaman vuoden kuluttua  on terveydenhuollon jonossa, joissa hoidetaan heidän ”masennustaan”.

Mieleterveysseuran alustuksessa Jukka Heinonen kiinnittää huomiomme  siihen, että ihmisten velkaantuminen on edelleen lisääntynyt. Erityisesti huomioitavaa on, että kulutusluotot ovat lisääntyneet. Ennen velkaantuminen oli ikään kuin ”epänormaalitila”, josta pyrittiin pois. Nykyään velassa oleminen on luonnollinen tila. Sekä velananto että -otto tapahtuu kevytmiellisesti. Luottotietojen mukaan joka 11. aikuinen on menettänyt luottotietonsa (= 305000 ihmistä) ja 221 000 henkilö Suomessa on ulosottovelallisia. Erityisen ongelman muodostaa niin kutsutut ”pikavipit”, joiden korko on keskimäärin 400 %. Rikollisen korkeista koroista kärsivät nimenomaan ne ihmiset, jotka muutenkin ovat heikoimmassa asemassa. Jälleen kerran lyötyä lyödään lisää, ja yhteiskunnallisia ongelmia siirretään yksilöiden ongelmiksi. Onneksi tällä hetkellä on ilmassa kehitystä, jossa pyritään lisäämään luotonantajan vastuuta. Mielenterveysseura on mukana Omille jaloille- projektissa , jossa pyritään auttamaan pahasti velkaantuneita ihmisiä.

Päivillä kiinnitetään huomiota siihen, että kun ihminen hakee apua, joutuu hän luovimaan kovin hajanaiselle kentälle. Erityisasiantuntijoittemme luoma apuverkosto on edelleen hyvin pirstaloitunut. Tarvimme siis tälläkin saralla entistä integrodumpaa yhteistyötä. Tarvitsemme järjestelmän, joka auttaa kokonaisvaltaisesti asiakastaan. Asiakkaat kärsivät usein ongelmiensa lisäksi häpeästä ja syyllisyydestä. Osa asiantuntijoista oli myös huolissaan kuntoutusajattelun teknistymisestä; ihminen kun ei ole tilastonumero, jota keskimääräisyydet paljoakaan auttavat. Sen sijaan hän on järjestelmämme inhimillinen tekijä, jolla aina on oma tarinansa. Tarvitsemme siis luonnontieteellisen ihmiskuvan rinnalle laajemman ymmärtävän ihmiskuvan.

Moni kiinnitti huomiota myös politiikan vaihtoehdottomuuteen. Todellisista ongelmista ei keskustella, vaan sen sijaan piilossa suljetuissa kabineteissa tehdään hiljaisia päätöksiä, jotka hitaasti murentavat hyvinvointivaltiotamme. Vaikuttaa myös siltä, että vapaa-ehtoisjärjestöille yritetään vaivihkaa lykätä uusia tehtäviä.  Kaikissa tapauksessa tämä ei suinkaan ole huono asia, mutta näistä siirroista tulisi käydä vapaata ja avointa julkista  keskustelua.

Montaa muutakin erinomaista alustajaa saimme kuulla, mm. Olavi Kaukosta A-klinikkasäätiöstä, sekä koskettavia kokemuspuheenvuoroja (Anneli Moberg ja Seija Laine). Tarja Heiskanen ja Outi Ruishalme Mielenterveysseurasta alustivat aihetta tulevasta kirjastaan ”Hyvä ja paha yksinäisyys”, joka aiheena on sen verran mielenkiintoinen, että varmaankin palaan siihen vielä myöhemmin!

Uteliaana jäämme odottamaan millaisia uusia tuulia syntyy uuden puheenjohtajamme Pentti Arajärven puhaltamina.

Kiitos keskusjärjestölle hienosti järjestetyistä päivistä ja terveiset Seuran jäseniltä, Siirtolan emännältä ja isännältä Kuhmon perukasta!

Ihminen itse on paras itsensä asiantuntija?

Tänään pisti silmiini Helsingin Sanomissa artikkeli: ”Internet pudotti lääkäri jalustalta”. Minulle tämän puheenvuoron sisältö ei sinänsä ollut mikään yllätys. Jo aikoinaan hammaslääketieteenlaitoksella vuosikymmeniä sitten minulle opetettiin, että olemme siirtyneet ”potilaskeskeiseen aikaan”, jossa terveydenhuollon asiakas on oman prosessinsa aktiivinen ohjaaja.

2000-luvun alkuun saakka nämä puheet potilaskeskeisestä ajasta ovat olleet enimmäkseen pelkkää sanahelinää. Näppituntumalta väittäisin, että lääkärien/hammaslääkärien elämä ammatillinen todellisuus on ehkä enemmistölle lääkärikunnasta ollut edelleen, näihin päiviin saakka, valistuksen perinteen ohjaamaa hierarkkista asiantuntijakulttuuria. Tässä todellisuusnäkökulmassa elävä lääkäri on sitten informoinut potilasta, mitkä ovat faktat. Tämä lääkärien asiantuntijakulttuuri on sisältänyt vallan potilaan ongelman tai sairauden luonteen määrittelystä.

Lääkärillä on ollut oikeus leimata asiakas leimalla, jota on sitten käytetty hyväksi potilaan hoitamisessa. Leimaamista on historiallisesti käytetty myös paljon erilaisten muitten instituutioitten, joskus hyvinkin  epäoikeudenmukaisessa, päätöksenteossa. Itseni kannalta hupaisan kokemuksen saavutin, kun erehdyin kertomaan vakuutusyhtiölle omasta työuupumuksestani ja masennuksestani. Sillä oli omat merkityksensä kyseisen vakuutusyhtiön vakuutuksien antamiskäytännöille. Tämä tapahtuma on tuottanut itselleni ja miehelleni jälkeenpäin monta hilpeää naurua. Uskon, että monet terveydenhuollon asiakkaat ovat näiden leimojansa kanssa joutuneet vähemmän hupaisiin tilanteisiin. Lääketieteelliset instituutiot ovat olleet pohjana potilaan leimaamiselle siis sekä hyvässä että pahassa.

Vaikuttaa siltä, että terveydenhuoltokulttuurin pinnan alla on ollut meneillään hidas prosessi, jossa potilaat ovatkin muuttumassa aidosti itseohjautuviksi terveydenhuollon asiakkaiksi. Muutos on mielestäni sekä hyvä että sillä on myös omat nurjat puolensa. Hyvä se on siinä mielessä, että kulttuurimme ja koulutusjärjestelmä tuottaa entistä valistuneempia ihmisiä, jotka haluavat itse olla mukana päättämässä siitä tarinasta, mitä heidän omasta sairaudestaan tai pahasta olosta kerrotaan. Ihmiset haluavat itse määritellä itsensä. Terveydenhuollon asiakkaat eivät enää suostu olemaan pelkästään passiivisia, yhdenlaisen maailmankuvan omaavan asiantuntijakulttuurin toimenpiteiden objekteja, kohteita.  Sen sijaan he haluavat olla samanaikaisesti myös subjekteja: kokevia, tuntevia ja aktiivisia uusia merkityksiä luovia ihmisiä. Terveydenhuollon asiakkaat haluavat itse olla valitsemassa, minkälaisen leiman he suostuvat ottamaan kantaakseen ja millaisia jatkotoimenpiteitä tämän leiman vastaanottaminen oman kehon ja mielen hoidoissa merkitsee.

Huono puoli tässä ”lääkärit alas jalustalta”- ilmiössä on ollut se, että lääkärit ovat joutuneet erilaisten epäoikeudenmukaisten tunteensiirojen uhreiksi (esim. tämä sikainfluenssa-sivuvaikutus jupakka). Oikeistaan ajattelen tällä hetkellä niin, että lääkäreistä on tulossa, tragikoomista sinänsä, oman hallinnankulttuurinsa hyökkäysten kohteita. Lääketieteellisestä kulttuurista ja sen asiantuntijoista onkin kenties nyt tulossa itse oman kapea-alaisen tieteellisen maailmankuvansa uhreja. Itseohjautuvuus innossaan jotkut potilaat vaativat nimittäin lääkäreiltä asiantuntimusta, jossa heidän oletetaan olevan juuri näitä hallinnankulttuurin jumalia, jotka poistavat elämästä kaiken epävarmuuden. Toinen huolestuttava piirre tässä prosessissa on se, että jotkut ihmiset, joilla ei ole vielä riittävästi eväitä itseohjautuvuuteen, saattavat joutua erilaisten lääketehtaitten mainosmaailman tai uskomuslääketieteellisten hoitojen uhreiksi, jolloin potilas ei hyödy siitä hyvästä tiedosta, jota lääketiede eittämättä on tuottanut.

Olemme entistä ilmeisemmin siirtymässä pluralistiseen maailmaan. Tässä uudessa monikulttuurisessa ja -tieteellisessä maailmankuvassa hierakkisen hallinnansijaan nousee oman elämän ohjaaminen. Yhä useampi tiedostaa, että lääketiede on vain yksi hyödyllinen tapa hankkia tietoa muiden tietämisen tapojen joukossa. Ihmisellä on sisällään luovuus, jonka avulla hän voi aktiivisesti vaikuttaa omaan terveyteensä. Meiltä lääketieteen ammattilaisilta vaaditaan nyt ja tulevaisuudessa mitä ilmeisemmin dialogista suhdetta asiakkaisiimme ja muihin terveydenhuollon ammattilaisiin – myös vaihtoehtoisten hoitomuotojen tarjoajiin. Olemme mitä ilmeisemmin parhaillaan siirtymässä horisontaalisiin vuorovaikutuksellisiin asiantuntija-potilas verkoistoihin, joissa totuus elää erilaisten maailmankuvien vuorovaikutuksessa.

Ihmiselämä on jatkuvan muutoksen alainen sosiaalinen ja psykofyysinen prosessi. Tavoite on, että potilaan ollessa suhteessa tähän moniammatilliseen verkostoon, erilaisine maailmankuvineen, hänestä kehittyisi paras sosiaalisen kehomielensä asiantuntija, oman elämänsä ohjaaja (minä voisin leikisti vaikka olla tällainen ensimmmäinen itseohjautuvan ihmisen prototyyppi). Hän on se ratkaisevin henkilö, joka voi yleensä eniten vaikuttaa omaan kokonaisvaltaiseen hyvinvointiinsa. Vaikka meille elinpäivä joskus suotaisiin vähemmän, voi elämä olla kaikesta huolimatta laadukasta ja ihminen voi elää sairaudestaan huolimatta eheän elämänkaaren. Tämän saavuttamiseksi tarvitsemme toista ihmistä, joskus pappia, toisinaan psykologia, usein hyvää ystävää tai sukulaista  sekä välillä lääkäriä. Ja joskus meitä hammaslääkäreitäkin tarvitaan…

Uskon, että tänä päivänä se mitä tarvitsemme on tiedon integraatio ja integratiivista tiedettä sekä niiden pohjalle rakentuvia hoitoverkostoja. Meidän täytyy löytää yhteiset poikkitieteelliset käsitteet ymmärryksen siltojen rakentamiseen, jotta pystymme kokoamaan sen, minkä erityistieteet ovat pirstoneet.

Tervetuloa muutos. Olen odottanut sinua!

PS. Oma tarinansa on se horisontaalinen muutos, joka on tapahtumassa poliittisella kentällä. Uskon nimittäin, että poliittiset valtahierarkiat ovat myös purkautumassa.