Lääketieteen ammattilaiselle kymmenen hyvää syytä harjoittaa tietoisuustaitoja

Viimeaikaisessa kirjallisuudessa on ollut runsaasti esillä se, että on osa lääkärin ammattitaitoa kyetä jatkuvaan itsetarkkailuun, hetkestä toiseen tapahtuvaan itsearviointiin. Itsetarkkailu merkitsee sitä, että tunnistamme oman toimintamme vaikutuksen, ja haluamme seurata uteliaasti toimintamme seuraamuksia, ja meissä on tahtoa muuttaa havaintojemme mukaisesti käyttäytymistämme tulevaisuudessa. Me havaitsemme ajoissa omat kognitiiviset vääristymämme, tekniset virheemme ja tunnereaktiomme ja näin voimme edistää terapeuttista suhdetta potilaaseemme. Kognitiivinen neurotiede tutkii parhaillaan toiminnallisia ja rakenteellisia muutoksia, jotka tapahtuvat aivoissamme, kun kultivoimme mielen erilaisia totunnaisia tapoja. Tällaista toiminta voi olla se, että koemme asioita uusilla tavoilla, oppimalla näkemään ”faktat” ehdollisina, kykenemme näkemään asioita erilaisista näkökulmista käsin, keskeytämme oman perinteisen tavan luokitella ja arvioida asioita, ja haastamme itseämme toistuvasti kysymyksillä. Syntynyttä tietoisuutta kutsutaan tietoiseksi läsnäoloksi, ja tähän liittyvää joka hetki tapahtuvaa itsemonitorointia tietoisuustaidoksi. Tämä toiminta on vastakkaista nk. autopilottiselle olemiselle ja ei-tietoiselle poissaololle. – Dan Siegel –

Seuraavassa yhteenvedossa yhdistelen mm. Dan Siegelin, Rita Charonin ja omia hypnoterapeutin kokemuksiani ja ymmärrystäni tietoisuustaidoista. Rita Charonhan on narratiivisen lääketieteen edustaja. Hän on esimerkiksi opettanut lääketieteen ammattilaisille reflektiivistä, peilaavaa, kirjoittamista.( Itse pidän luovaa terapeuttista kirjoittamista eräänä erinomaisena tapana harjoittaa tietoisuustaitoja.)

299px-Caduceus.svg

Miksi lääketieteen ammattilaisen tulisi ylipäätään harjoittaa tietoisuustaitoja?

  1. Oman itsen henkisen hyvinvoinnin takia

Työuupumus, stressi, masennus ja addiktiot eivät ole vain potilaiden ongelmia. Ne ovat myös terveydenhuollon ammattilaisen ongelmia. Puhutaan paljon työurien pidentämisestä. Jota työuria voidaan pidentää ja ennen aikaista eläköitymistä vähentää, täytyy terveydenhuollon ammattilaisen pitää huolta myös itsestään. Tietoisuustaidoilla voi muokata omaa sisäistä kokemusmaailmaa voimaannuttavasti. Tietoisuustaidoista alkaa olla aikamoinen näyttö näiden ongelmien vähentämisessä.

  1. Rakennamme itsellemme ja asiakkaallemme koherentimpaa elämäntarina

Tarinallinen pätevyytesi eli narratiivinen kompetenssi paranee harjoittamalla tietoisuustaitoja. Et ole vastuussa rikkinäisyydestäsi, mutta olet vastuussa siitä, että rakennat elämällesi vahvan elämäntarinan. Tämä ei ole aina helppoa. Se on helpompaa niille, joilla on esimerkiksi taloudellinen vakaa perusta elämälle. Se on kuitenkin aina mahdollista. Tietoisuustaitojen avulla lääkäri voi kehittää narratiivista pätevyyttään, jolloin hän hoitaa taitavammin paitsi potilastaan myös itseään.

  1. Kehitämme sisäisen maailmamme peilaustaitoamme

Voit oppia erilaisin tietoisuustaidollisin menetelmin sisäistä reflektiota, tiedon peilaamista. Olemalla hyväksyvästi läsnä itsellesi, eri puolillesi, emootioillesi, ajatuksillesi ja kehollisille tuntemuksille, voit alkaa tunnistaa ja nimetä erilaisia tilojasi. Syvimmät tunteemme voivat olla meissä ruumiillisina oireina. Tärkeää on auttaa näitä tiloja erilaistumaan, jonka jälkeen ne on mahdollista integroida osaksi sisäistä virtaavaa kokemusta. Dan Siegelin sanoin, vapautat tietoisuustaidoissa informaatio- ja energiamolekyylejä. Tämä edistää omaa terveyttäsi. Käsittelemättömät tilasi voivat olla energiasyöppöjä. Mitä paremmin tunnistamme itsessämme olevia tiloja, sitä kirkkaammin ja läsnä olevammin alamme nähdä myös toisen ihmisen.

  1. Kehitämme ulkoisen maailmamme peilaustaitojamme

Tätä voit tehdä monin tavoin. Voit harjoittaa sitä vaikka ongelmakeskeisissä oppimisryhmissä, Balint-ryhmissä tai voit vaikka psykodraamallisin menetelmin. Voit leikkiä olevasi joku toinen henkilö, vaikkapa potilas. Leikkiminen on hyvä tapa oppia. Ulkoista peilausta – kokemuksellista oppimista – tapahtuu ihan vain yksinkertaisesti siten, että olet empaattisesti ja hyväksyvästi läsnä potilaillesi. Peilaustaitojemme lisääntyessä tulemme entistä tietoisemmaksi kaiken tiedon suhteellisuudesta ja näkökulmasidonnaisuudesta. Tarinat ovat tärkeä kokemuksellisen oppimisen väline ja läsnä oleminen peilaavasti omille ja toisen ihmisen tiloille on tietoisuustaito.

  1. Lisäämme potilaslähtöisyyttämme

Medikalisoivan lääketieteellisen kulttuurin ongelma on ollut aidon potilaslähtöisyyden puuttuminen. Potilaslähtöistä ei ole se, että sijoitat potilaasi omaan maailmankuvaasi, ja yrität pakottaa hänet sinne. Lääketieteen ammattilainen on velvollinen antamaan omaan lääketieteellisen osaamisensa ja tiedon potilaan palvelukseen, mutta hän voi sen tehdä dialogisesti. Hän virittäytyy asiakkaansa maailmankuvaan verbaalisen ja kehollisen non-verbaalisen kommunikaation kautta.

  1. Reaktiivisuutemme vähenee

Yllättävät ajatukset, tunteet ja tapahtumat eivät saa meissä aikaiseksi voimakkaita ajattelemattomia tunnepitoisia reaktioita. Kun tilamme erilaistuvat ja ovat integroituneita, ne eivät kummittele ei-toivottuina vieraina mielemme näyttämöllä. Tämä parantaa kommunikaatiotaitojamme. Joskus voimme tarvita terapiaa tai työnohjausta muuttaaksemme ei-toivotut mellastavat kummituksemme ystäviksemme. Nämä tilamme ovat nimittäin energiasyöppöjä.

  1. Kykenemme katsomaan maailmaa aloittelijan silmin

Kun katsomme tilanteita, erityisesti ristiriitaisia tilanteita, hetkittäin tyhjällä päällä, voimme nähdä potilaan tilanteessa uusia luovia mahdollisuuksia; emme toimi vain vanhojen automaattisesti ohjautuneiden tapojemme orjina.

  1. Lisäämme potilaan itseohjautuvuutta

Potilaslähtöisen hoitamisen ideaalitilanteessa potilas on saavuttanut itseohjautuvuuden terveydestään, ja hän itse tekee valintansa liittyen omaan terveyskäyttäytymiseensä. Olemalla myötätuntoisesti läsnä lääkäri voi laajentaa potilaansa valinnan mahdollisuksia. Silti potilaamme tekemät valinnat voivat olla erilaiset kuin esimerkiksi lääkärin tekemät valinnat samassa tilanteessa. Dialogi on muodonmuutoksellisen oppimisen väline: Prosessissa kehittyy sekä lääkärin ammattitaito, hänen oma sekä myös potilaan itseohjautuvuus. Kun olemme hyväksyvästi läsnä asiakkaillemme, muuttuu lääkärin vastaanottohuone kaksisuuntaisen oppimisen näyttämöksi.

  1. Integroimme aktiivisesti itseämme

Tiedostamisen lisääntyessä hyväksyvän läsnäolon kautta, voimme kyetä tunnistamaan itsessämme ja toisissamme erilaisia tiloja, samalla niiden luova erilaistuminen ja integroituminen mahdollistuu. Uusien tilojen luominen ja niiden erilaistuminen mahdollistuu juuri ihmissuhteittemme kautta. Emme ole erillisiä ihmisiä, vaan se, että mielemme olisi vain meidän, on suurta harhaa. Olemme perustavaa laatuisesti interpersonaalisia. Potilaamme, mutta myös kollegamme tarinoin, voivat olla kokemuksellisen oppimisemme mahdollisuuksia.

  1. Voimme aktivoida lumevoimia

Tietoisuustaidot merkitsevät myös kykyä käyttää mielikuvia, vertauskuvia ja suggestioita paranemisessa. Autosuggestioin ja suggestioin voimme aktivoida omia ja toisten ihmisten parantavia voimia. Epäonnistunein sammakoin voimme huonontaa potilaamme paranemisen mahdollisuuksia. Kielellämme emme pelkästään kuvaa vaan myös luomme todellisuutta.

++++

Itse pidän sekä Rita Charonia kuin myös Dan Siegeliä uuden, kokonaisvaltaisen ja integratiivisen hoitamisen pioneereina. Taisin jo mainitakin, että Rita Charonia pidetään myös narratiivisen lääketieteen pioneerina, mutta yhtä lailla Dan Siegel puhuu paljon tarinoista. Ihmisen aivot ovat hänen mukaansa perustavaalaatuisesti narratiivinen elin: Ne kutovat jatkuvasti tarinaa.

Narratiivinen toiminta, vaikkapa runojen kirjoittaminen, terapeuttinen kirjoittaminen tai tarinoiden jakaminen toistemme kanssa kehittää mielitajuamme. Tulemme tietoiseksi omista, potilaan ja vaikkapa lääketieteellisistä uskomuksista ja arvoista, myös nk. lääketieteen piilo-opetussuunnitelmasta. Emme omaksu passiivisesti ja kyseenalaistamatta lääketieteen vallankäytön julkilausumattomia rakenteita, sen arvoja ja uskomuksia. Tunnetilamme voivat ohjata oppimisprosessiamme. Ne voivat olla neuvonantajiamme.

Rita Charon narratiivisen lääketieteen edustajana kiinnittää muuten huomiota siihen, että kaikki potilaat eivätkä lääkärit ole avoimia narratiiviselle lääketieteelle – tarinoille – koska he ovat tuudittautuneena valtasuhteeseen, jossa lääkäri päättää ja tietää. Vanhassa lääketieteellisessä kulttuurissa potilas oli passiivinen. Hän on kohde, joka analysoidaan, diagnotisoidaan ja johon lääketieteellinen objektiivinen tieto siirretään. Monet potilaamme tulevat edelleen lääkärille käsi ojossa hakemaan teknisiä toimenpiteitä ja lääkkeitä. He eivät halua tarinointia, eivätkä he halua/osaa ottaa vastuuta omasta itsestään ja terveydestään. He antavat opittujen käyttäytymismallien (autopilotin) ohjata elämäänsä, jo toivovat vain teknisiä temppuja parantumiselleen.

Kenties jotkut lääkärit vastustavat tietoisuustaitojen ja narratiivisen hoitamisen mukanaan tuomaa muutosta senkin takia, että se merkitsee syvällisempää ajattelutavan muutosta ja uutta vallanjakoa. Lääkäri muuttuu yläpuolella olevasta asiantuntijasta yhteistyö- ja dialogikumppaniksi.

Erityisesti me vanhat lääketieteteen ammattilaiset olemme sisäistäneet koulutuksessamme vanhat turvalliset, mutta jäykät uskomukset ja hirarkiset vallankäytön rakenteet. Käsittääkseni lääketieteen koulutuksessa opetetaan edelleen kovin vähän tietoisuustaitoja. Koulutus on muuttumassa vähitellen tietoisen läsnäolon narratiiviseen ja dialogiseen suuntaan. Oma käsitykseni on, että Suomi on vielä tässä asiassa takapajula. Rakastamme asiantuntijoitamme, jotka kertovat meille totuuden asioista.

Lääketieteellinen kulttuuri muuttuu, jos ei muuten niin itseohjautuvien potilaiden ja lääkärien toimesta. Potilaat äänestävät valinnoillaan. Mikäli mielimme pitää potilaamme,  merkitsee se samalla sitä, että lääketieteellinen kulttuuri suuntaututuu entistä enemmän ihmisen integratiiviseen hoitamiseen: Eri alojen ammattilaiset voivat tehdä yhteistyötä potilaan kanssa hänen tilansa parantamisessa, ei pelkästään tarjoamalla teknisiä temppuja, vaan voimme auttaa  potilastamme hänen omien parantavien voimiensa aktivoimisessa. Esimerkiksi potilaassa aktivoitu toivo vahvistaa hänen immuunivastettaan.

Niin kauan kun emme ole siirtyneet tietoisen läsnäolon dialogiseen, narratiiviseen hoitamiseen, on valheellista puhua todellisesta potilaslähtöisestä hoitamisesta. Oma suhteeni potilaisiini on kaksijakoinen, olen sekä narratiivinen hammaslääkäri että asiantuntija. Erityisesti olen jälkimmäinen, silloin kun asiakas tätä toivoo. Ei ole harvinaista, että potilas sanoo: ”Sinähän se lääkäri olet. Päätä sinä.” Silloin olen potilaalle perinteinen hammaslääkäri. Hypnoosivalmennuspotilaille minulla on tarjota runsaasti aikaa heidän itseohjautuvuutensa lisäämiseen. Opetan heille tietoisuustaitoja, kuten affirmaatioita, tietoista läsnäoloa ja erilaisia mielikuvaharjoituksia.

Akuuteissa tilanteissa esim. tapaturmissa, hoitohenkilökunnan dissosiaatio – tunne-etäisyyden ottaminen – voi olla tietty selviytymisstrategia. Tällöin tilanteet tulisi voida purkaa työnohjauksellisesti jälkikäteen. Juuri näissä tilanteissa syntyy uusia kummituksia mielennäyttämöillemme. Onneksi monissa työpaikoissa tällaiset tilanteet puretaan yhteisesti, jolloin tarina voidaan integroida osaksi yhteistä kokemusmaailmaa. Hammaslääketieteellisessä toimintakulttuurissa tällainen työnohjauksellinen ryhmässä tapahtuva purkutyö on edelleen poikkeuksellista, mikä voi lisätä yksittäisen, erityisesti nuoren hammaslääkärin emotionaalista taakkaa.

Sekä Rita Charonin, että Dan Siegelin, interpersonaalinen ajattelu ylittää perinteisen dualistisen objekti/subjekti ajattelun. Perinteisessä lääketieteessä järkevä, puolueeton lääkäri, päättää objektiivisella tiedollaan mikä on parhaaksi potilaalle. Dualismin ylittävässä lääketieteessä lääkäri ja potilas jakavat dialogisesti tarinansa, ja pyrkivät löytämään yhdessä oppien uusia ratkaisuja, jolla potilaan tarina saisi onnellisen käänteen. Perinteinen biolääketieteellinen malli korvaantuu nk. intersubjektiivisella tiedolla. Potilas ja terveydenhuollon ammattilaiset yhdessä ja yhteistyössä dialogisesti rakentavat uutta parantavaa tarinaa.

Olen henkilökohtaisesti myös Rachel Naomi Remen-fani. Hän on amerikkalainen lääkäri, joka opettaa monissa amerikkalaisissa tiedekunnissa parantajan taitoja. Hänelle sekä potilas sekä lääkäri ovat molemmat eläviä muovautuvia tarinoita. Remen korostaa, että lääketieteen opiskelijat voivat paremmin kun he oppivat jakamaan keskenään tunteitaan ja tarinoitaan.

Esineellistävän kulttuurin kasvattama ammatillinen naamio on taakka, jotka uuvuttavat helposti lääkärin. Se, että olet läsnä potilaillesi keventää taakkaasi. Saat olla oma itsesi, omine entistä tietoisimpine tiloinesi. Oikeastaan se, ettet ole läsnä itsellesi etkä toiselle ihmiselle, on ankarasti energiaa syövää toimintaa.

Remen sanoo eräässä haastattelussa : ”Olen löytänyt järjellisyyden lääketieteeseen harjoittamiseen. Se on muutakin kuin diagnoosin löytämistä ja tämän tilan hoitamista , hän sanoo ja jatkaa ”Se, että olemme läsnä potilaillemme, on tärkeämpää kuin tieteellinen tieto, jota opimme.

Remeniä voi kutsua hyvällä syyllä haavoittuneeksi parantajaksi. Hän on itse sairastanut Chronin tautia ja hänet on leikattu kymmeniä kertoja. Hänen kirjansa ”Kitchen Table Wisdom” (Viisautta keittiön pöydän ääreltä) on bestselleri, jota ei valitettavasti ole tietääkseni käännetty suomeksi.

Tietoisuustaidot facebookissa.

Lähteitä ja luettavaa :

Brendel, William, Transformative Medicine: A Dialogue between Transformative Learning and Narrative Medicine

Sharon Dobie, MD, Reflections on a Well-Traveled Path: Self-Awareness, Mindful Practice, and Relationship-Centered Care as Foundations for Medical Education

R.M.Epstein, MD; Daniel J. Siegel, MD, Jordan Silberman, MAPP, BA. Self-Monitoring in Clinical Practice: A Challenge for Medical Educators, Foundations of Continuing Education

Narrative and Medicine, Rita Charon, http://www.bumc.bu.edu/mec/files/2010/06/Rita-Charon-Narratives-NEJM-Feb-04.pdf

David B Morris, Narrative Medicines: Challenge and Resistance.

Daniel J. Siegel, M.DThe Science of Mindful Awareness and the Human Capacity to Cultivate Mindsight and Neural Integration

 

Mainokset

Kuumun kuningattaren pönäköitä ajatuksia lumeesta ja lääketieteestä

Nykyistä suomalaista yhteiskunnallista järjestelmää ei vaivaa tiedon puute. Sen sijaan sitä vaivaa aidon demokratian puute. Ruohonjuuritasolla ihmiset elävät täysin omaa elämäänsä, monet uusilla arvoilla ja uskomuksilla, kun politiikassa kaikki puolueet yhdessä ylläpitävät vanhoja yhteiskunnallisia yksisilmäisiä materialistisia rakenteita. Terveydenhuollossa tehokkaan verkostotyön sijaan rahaa suunnataan edelleen vanhoihin kalliisiin hoitomalleihin, joita ohjaa hierarkisten rakenteiden vanhoilliset tärkeilevät ylipapit. Liinan mielestä järjestelmämme muistuttaa jopa meininkiä Pohjois-Koreassa.

Ehkä aidompi demokratia syntyisi kuitenkin niin kuin jo muinaisessa Antiikissa ehdotettiin. Filosofit päättäisivät yhteiskunnallisista asioista. Vitsi, vitsi. Vai oliko? Jotain tarttis tehdä tässä tilanteessa. Keksikää te Aalto-yliopiston viisaat pojat! Kuumun kuningattaren on haasteellista yksin parantaa maailma täältä pienestä ”perukan” valtakunnastaan käsin.

Terveydenhuollon kustannukset laskisivat huomattavasti, kun kaikki nivel- ja selkä- ym. lääketieteellisiä operaatioita odottavat kirurgiset potilaat pistettäisiinkin kuukauden tietoisen läsnäolon ryhmäkoulutukseen, psykofyysiselle fysioterapeutille, hypnoterapiaan tai muuhun psykokoulutukseen. Näihin täydentäviin hoitoihin voisi lähettää myös lukuisat purentavaivaiset, fibromyalgikot, migreenistä kärsivät, jännityspäänsäryt, jne. Kroonisten kipujen hoitamisesta näillä menetelmillä alkaa olla jo melkoisesti näyttöä.

Meillä syödään miljoonien edestä turhia lääkkeitä ja tehdään valtava määrä turhia, mutta kalliita toimenpiteitä, koska potilaan fyysisen kärsimyksen selitys on usein tunneperäinen. Läheskään aina krooninen kipu ei korrelo kudoksien kuntoon. Näin on laita erityisesti silloin kun kyseessä on krooninen kipu. Potilas voi fyysisesti oireilla johtuen lapsuuden traumoista, työperäisestä uupumuksesta tai vaikkapa epäonnistuneesta parisuhteesta. Lääketieteelliset turhat kirurgiset toimenpiteet ja kalliit korvattavat lääkitykset kuormittavat ankarasti terveydenhuoltoamme. Materialistista valtakulttuuria tarjoaa kaikkiin vaivoihin materialistisia ratkaisuja.

John Sarno on kiinnittänyt huomionsa mm. siihen, että sadoilla ihmisillä on vakavia ongelmia selissänsä, ilman että heillä on minkäänlaisia oireita. Psykososiaaliset tekijät, kuten stressi aktivoivat nivel- ja selkäoireita, ehkä siksi, että on kulttuurisesti hyväksyttävämpää oireilla fyysisesti ”oikeilla fysiologisilla oireilla” kuin myöntää, että ongelmat ovat tunneperäisiä. Kova jätkä ei kärsi ristiritaisista sisäisistä paineista, vaan hänen välilevynsä on pullistunut. Tätä potilas ei tietenkään tietoisesti tee, vaan hänen syvin tiedostamaton tekee sen hänen tietämättään. Erityisesti krooniset kivut ovat hyvin usein pikemminkin opittuja tiedostamattomia käyttäytymismalleja kuin puhtaasti fyysisiä sairauksia. Suurin osa ihmisiä elää laadukasta elämää rikkonaisten niveliensä kanssa.

Tunnettuja alkavat olla myös esimerkiksi Mosleyn lumepolvileikkaukset, joissa todettiin potilaiden parantuvan lumeleikkauksilla suurin piirtein yhtä hyvin kuin nk. ”oikeilla” toimenpiteillä. Samoin olen lukenut tutkimuksista, joissa annetaan selkäsärkyihin kortisoni-puuduteinjektioita, jotka toimivat särkyyn yhtä hyvin kuin lumeinjektiot. Onneksi tiede korjaa jatkuvasti itseään, mutta korjaako yhteiskunnalliset valtarakenteet? Hypnoterapeutin antama lumehoito tulisi huomattavan paljon halvemmaksi kuin tällaiset sairaalatoimenpiteet.

Tuleepa tässä yhteydessä mieleeni oma kulunut olkapääni, joka piti leikata jo neljä vuotta sitten. Peruutin lääkärisiskoni vihjeestä leikkaukseni, kun säryt hävisivät yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Ortopedi kyllä totesi kylmästi: ”Älä huoli tyttöseni, kyllä se nivel alkaa taas oireilla (=kielteinen suggestio, jolla voi olla nocebo – käänteinen lumevaikutus – ihmisen terveyteen). Röntgenkuvassa on selvät muutokset. Olet kohta taas oven takana kolkuttamassa.”

Tänä päivänä lääkärit eivät saa hoitaa potilasta lumeella. Onhan se täysin epäeettistä ja vääränlaista paranemista. Kunnon kansalainen paranee oikein, nk. oikeilla hoidoilla,  ei lumeella. Kaikki muu hoitaminen on hömppää, silkkaa ”huu-haata”.  Valitettavasti monet viime vuosikymmenien monet yleisesti hyväksytyt hoidot ovat osoittautuneet lumehoidoiksi. Ja lumehoidot oikeiksi hoidoiksi.  Tilanne on melkoisen kinkkinen meidän lääketieteilijöiden kannalta.

Yhtä kaikki Kuumun kuningatar ikävöi vanhoja kunnon kunnanlääkäreitä, jotka saivat vielä vetää potilastaan nenästä, kunhan heidän potilaansa paranivat. Mutta, kas, saammeko me nykylääkärit antaa edelleen potilaillemme kielteisiä suggestioita ja näin huonontaa potilaamme paranemisen mahdollisuuksia? Edellä mainittu esimerkki  ortopedi ei ole ainut lääkäri, joka on antanut minulle kielteisiä suggestioita paranemiseeni. Totuudessa pysyäkseni muistutan, että olen kohdannut syöpähoidoissani myös monta kokokonaisvaltaisesti viisasta lääkäriä!  Henkilökohtaisesti yritän kiinnittää huomiota potilastyöskentelyssäni kielenkäyttööni, sillä kieli ei pelkästään kuvaa todellisuutta vaan kielellä myös muokkaamme sitä.

Kun nykyisessä, niin järkevässä elämäntavassamme, lääkärit eivät saa käyttää enää lumetta, täytyy vissiin muiden ammattikuntien lähteä hoitamaan potilaita ”lumeella”. Sitä tehdäänkin kovasti jo täydentävissä hoitomuodoissa. Lumevoimia on kautta aikojen (lähtien muinaisen Egyptin ja kreikan Asclepioksen temppeleistä) käytetty hyväksi ihmisen paranemisessa, mutta ei enää tässä meidän älypäitten kultturissa, jossa ihmisten on ollut lupa parantua vain ”oikealla tavalla”. Ihmisellä kun ei saa olla enää myyttistä todellisuudentajua. Tässä tunnekylmässä järjestelmässä asiantuntijat ohjaavat rahavirtojansa todellisen syvällisen parantavan ja  ennaltaehkäisevän hoidon sijaan, sairaan, yksipuolistavan ja  stressaavan elämäntavan jälkien siivoamiseen.

Meidän paikallisesta ihanasta kuhmolaisesta lääkäristä, Kuumun kuningattaren eräästä henkilääkäristä, kerrotaan muuten tarinoita, että vanhusten kanssa työskennellessä hän poistaa ensimmäiseksi kahdestakymmenestä lääkityksestä seitsemäntoista. Tämä samainen lääkäri on suositellut muuten useampaan kertaan kuningattarelle erilaisia perinteisiä yrttejä ja antanut ravintoneuvontaa (puolukkaa ja karpaloa virtsatietulehdusten ennaltaehkäisyyn).

Uusi aika on integratiivisen lääketieteen, jossa hyvin valistetun ja koulutetun potilaan on lupa itse valita, mikä hänelle itsellensä on parhaaksi. Hän saa parantaa itsensä sekä oikealla että väärällä tavalla. Jotkut potilaamme, ja lukuisat lääkäritkin nykyään, haluavat ylittää tai täydentää materialistisen maailmankuvan tarjoamia perinteisiä hoitoratkaisuja kokonaisvaltaisilla hoitomuodoilla. Yhä useammat lääkärit uskaltavat taas kohdata potilaansa hänen maailmankuvassaan, eivätkä he kutista vain potilastansa oman maailmankuvansa numeroksi.

Tiede näyttää vähitellen oikovan yltiömaterialistista maailmankuvaansa, vaan seuraako suomalainen terveydenhuoltojärjestelmämme tätä muutosta? Ei, ei ainakaan Kuumun kuningatteren mielestä. Sen sijaan Kuumun kuningattaren valtakunnan ulkopuolella, Suomen valtakunnan johdossa, lauletaan edelleen samoja vanhoja yhteisvirsiä tapaan ”Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen…”.  Yhä harvempi kansalainen on taputtamassa ympärillä, kun äänestysprosentit senkun vain laskevat. Niin, jotain tarttis tehdä.

Hyvin usein kehomme kertoo asioita, joita emme ole kyenneet vielä sanoittamaan. Kehon oire voi olla paitsi kudosvaurio myös vertauskuva. Siksi esimerkiksi psykokoulutus, kuten tietoinen läsnäolo ja hypnoosi toimivat.

Jotkut älypäät syyttävät täydentäviä hoitomuotoja puoskaroinnista. Entä jos asia onkin niin, että on yhtä lailla puoskarointia se, ettei nykyisessä terveydenhuollossa anneta potilaalle riittävää opastusta hänen sisäisessä itsetuntemusprosessissaan? Hänelle ei anneta avaimia itsetuntemukseen. Sen sijaan potilas edelleen liian usein yritetään sopeuttaa vanhoillisten asiantuntijoiden johtamaan, materialistiseen, kaiken ulkoistavaan systeemiin, jossa valta terveydestä ei ole potilaalla itsellään vaan asiantuntijoilla.

Oppimiskokemuksen kautta potilaamme voisi antaa uutta muotoa sisäiselle ristiriitaiselle tunnekokemukselle, sille, joka ilmenee hänessä joskus puhtaasti ruumiillisena kärsimyksenä. Usein potilaan kroonistuneet fyysiset oireetkin voivat tätä kautta poistua tai ainakin lieventyä.

Olen melko vakuuttunut, että integratiivinen järjestelmä olisi huomattavan paljon kustannustehokkaampi kuin tämä nykyinen. Tässä järjestelmässä mm. hypnoterapeutit, joogaterapeutit, psykofyysisest terapeutit, kiinalainen ja tiibettiläinen lääketiede jne. tekisivät yhteistyötä nykyisen virallisen hoitojärjestelmän kanssa. Kouluissa opetettaisiin yhä enemmän tietoisuustaitoja. Näiden menetelmien voima piilee juuri sairauksien ennaltaehkäisyssä sekä immuunivasteen aktivoinnissa.

Ongelma tietysti on, että ihminen joka hoitaa itseään monipuolisesti, ei välttämättä ole nykyisen tehokkuuskulttuurin mallikansalainen. Hän kun ei ole halukas uhraamaan terveyttään materialistisen kasvun alttarille. Toisaalta systeemin todellisen demokraattisen muutoksen jälkeen ennenaikaiset eläköitymiset luultavasti vähenisivät, kun ihmiset tekisivät työtään, ja eläisivät arkeaan, läsnäollen ja omaa sekä toisen ihmisen kehomieltä kunnioittaen. Lopputulos olisi ihmiskunnan harmonisemman elämäntavan ja  tulevaisuuden kannalta viime pelissä sittenkin positiivinen.

Hypnotistikissa nimeltä Zoe ja kaapista karannut hammaslääkäri

En toivo Suomeen Yhdysvaltain kaltaista täysin villiä hypnoterapiatutkinto-järjestelmää.  Heidän koulutusjärjestelmässään ei tunnu olevan mitään tolkkua.  Vai saisiko kissa Suomessakin hypnoterapeutti tittelin? Ei kai sentään.

Amerikkalainen psykologi ja psykoterapeutti Steve K.D. Eichel lähti anomaan kissalleen Zoelle erinäisiä hypnoterapiadiplomeja, ja onnistui niitä saamaan aikamoisen pinon.  Eichel kertoi asian olleen hänelle itselleenkin hieman kiusallinen, koska hän oli joskus istunut erään diplomin antavan organisaation neuvoa-antavassa asiantuntijahallituksessa.

USA:ssa hypnoterapeutin titteli ei siis kerro mitään asianomaisen taidoista ja osaamisesta. Eichel muuten joutui kissakokeensa jälkeen aikamoisen mustamaalauskampanjan kohteeksi.

WP_20140705_001[1]

Hypnoosivalmennus ja terapeuttiset prosessit erotettava hypno/psykoterapiasta

Henkilökohtaisesti pidän tärkeänä erottaa hypnoosivalmennuksen ja varsinaisen hypnoterapian.  Viihdyn paremmin hypnoosivalmentajana, NLP-Trainerina ja HopeCoachina, eli henkilönä joka opettaa ja antaa asiakkalleen terapeuttisia työkaluja (esim. tietoinen läsnäolo, itsehypnoosia, mielitajua myönteisine affirmaatioineen) oman itsensä ohjaavuuteen. Valmennusta voi käyttää apuna erinäisissä elämäntaidollisissa ongelmissa, mm. kroonisten kipujen ja addiktioiden (esim. tupakanpolton lopettaminen)  hoidossa.

Hypnoosivalmentaja siis nimensä mukaisesti valmentaa  nk. normaaleja henkilöitä, joilla on erinäisiä elämäntaidollisia ongelmia, ilman että niitä on medikalisoitu vain lääketieteellisiksi ongelmiksi. Toki heillä voi olla sairauksiakin, vaan valmentaja ei näitä sairauksia hoida. Sen sijaan valmentaja opettaa tietoisuustaitoja, muun muassa tunnetilojen tunnistamista, niiden säätelyä ja tietoisuuden huomion fokusoitia.

Hypnoterapeutti puolestaan psykoterapeuttisen ja/tai lääketieteellisen osaamisensa kautta voi myös hoitaa vakavia sairauksia ja/tai mielenterveysongelmista kärsiviä.  Koska itselläni ei ole psykiatri/psykologi koulutusta, viihdyn paremmin hypnoosivalmentajan puvussa.  Ainostaan purentaperäisissä ongelmissa sekä esimerkiksi hammashoitopelossa ja muissa sosiaalisissa peloissa voin pistää päälleni hypnoosia käyttävän hammaslääkäri/hypnoterapeutin asun. Mietin tarvitsenko ylipäätään tätä titteliä ”hypnoterapeutti” ollenkaan. Hypnoosivalmentaja on hyvä nimitys, koska olen  valmentaja ja opettaja, joka käyttää mm. hypnoterapeuttisia menetelmiä.

Sekä hypnoosivalmentaja että hypnoterapeutti voivat, ja olisi varmasti hyväksikin, että tekisivät yhteistyötä lääkäriaseman/terveyskeskuksen kanssa.  Esimerkiksi kroonisissa kivuissa on ensiarvoisen tärkeää, että asiakas on lääketieteellisesti perusteellisesti tutkittu. Tiivis yhteistyö eri  terveydenhuollon organisaatioiden ja toimijoiden välillä takaisi tämän. Mikäli tällaista yhteistyötä ei ole, olisiko ideaa, että valmentajalla pitäisi olla ainakin pätevä työnohjaus?

Hypnoosivalmentaja opettaa ja valmentaa, ja hypnoterapeutti puolestaan voi myös ”hoitaa” sairauksia. Hypnoosivalmentaja on osa terveyttä ylläpitävää järjestelmää kun taas varsinainen hypnoterapeutti puolestaan myös sairautta hoitavaa järjestelmää. Niiden väliin piirretty viiva on luonnollisesti veteen vedetty viiva, ja sen ainoa tae on ammattinharjoittajan oma (kokemuksellinen) koulutus, eettisyys ja tiivis yhteistyö perinteisen terveydenhuollon järjestelmän kanssa.

Hypnoosivalmennuksessa ja terapeuttisessa luovissa prosesissa ihminen voi traumatisoitua tai mennä jopa psykoosiin, mikäli hänellä ei ole riittävän vahvaa ydinminuutta. Siksi on olennaista informoida potilasta, että hypnosivalmennus ja luovat prosessit eivät korvaa terapiaa. Ne eivät sovellu ihmisille, joilla on vakavia mielenterveysongelmia, muuta kuin yhteistyössä psykoterapeutin/psykiatrin kanssa. Silti riski traumatisoitumiseen on olemassa.

Toinen puoli kolikkoa on se, että monet ihmiset ovat jo menettäneet kykynsä luovuuteen traumojensa vuoksi.  Taideterapeuttiset prosessit ja hypnoosivalmentaja voivat herättää meidät takaisin leikin ja luovuutemme maailmaan. Elämä on kaiken kaikkiaan potentiaalisesti vaarallinen projekti. Melko paljon pahoinvointia seuraa siitä, jätämme pelkojemme vuoksi tutustumisen itseemme.  Itse en pidä tällaisesta asiantuntijoiden pelottelun kulttuurista, joka on eräs tapa käyttää valtaa.  Läheskään aina, sen lähtökohtana ei ole aito huoli potilaasta vaan huoli omista hierarkisista valtarakenteista.  Ihmisille on tietty annettava asiallista informaatiota riskeistä.

En kannata sitä, että annetaan vain hypnoterapiassa kaikkien kukkien kukkia. Hypnoosivalmentajallakin täytyy  olla valmiudet kohdata yllättäviä tilanteita, ja tässä auttaa ainoastaan hyvä koulutus ja kokemus.  Ja niin kun jo taisin mainita, on mahdollista, että valmentajankin valmennuksessa syntyy joskus komplikaatioita, mutta onhan tämä riski on myös perinteisessä koululääketieteessä.  Tämä meiltä lääketieteen ammattilaislta tuppaa usein unohtumaan. USA:ssa wikipedian mukaan lääketieteellisten toimenpiteiden ja lääkeiden sivuvaikutusten aiheuttama kuolinsyy on siellä 3. tavallisin kuolinsyy. Kenenkään pesä ei ole puhdas komplikaatioista kuten traumatisoitumiseta.  Ei siis myöskään meidän lääketieteilijöiden.  Hyvä puoli ”koululääketieteessä” sentään on, että näitä  komplikaatioita aktiivisesti yritetään tilastoida ja seurata.

Itse epäilen vahvasti, että Kelley Woodsin kaltainen pitkän kokemuksen mutta vuoden koulutuksen saanut  hypnoterapeutti on huomattavan paljon pätevämpi kuin lääkäri, joka on saanut vain viikonloppukoulutuksen hypnoosista.  Kelleyllä on vuosien hypnoosityöskentely takanaan ja tiivis yhteistyö lääkäreiden kanssa. En kuitenkaan väitä niin, että aina ihminen vuoden koulutuksella ja hänen taustallaan saavuttaisi  aina saman osaamisen kuin Woods.  Ehkä tämä on pikemminkin poikkeus kuin sääntö. Olemme persoonaltamme erilaisia, ja toiset voivat luontaisesti omaksua jotkut asiat nopeammin kuin toiset.  Jotkut eivät tohtoreinakaan saavuta kommunikaatiotaitoja ja syvempää ymmärtämystä elämästä.  Silti koulutuksella on keskimäärin merkitystä.  Voimme oppia aitoa potilaslähtöistä eettistä dialogia ja  kommunikaatiota, jos sitä ei luontaisesti ole.  Kannatan hyvää koulutusta sekä hypnoterapeuteille että -valmentajille.

Asiantuntijoiden verkostoyhteistyö

Tärkeämpää kuin se, onko hypnoosikoulutuksen saaneella henkilöllä terveydenhuollon ammattilaisen koulutus on se, että hänellä on perusteellinen koulutus takanaan ja se että hän tekisi läpinäkyvää ja tiivistä yhteistyötä esimerkiksi lääkäriaseman tai terveyskeskuksen kanssa.

Hypnoosivalmentajalla ja -terapeutilla sekä suggestoterapeutilla pitäisi olla vähintäänkin asiansa tuntevan pätevän ihmisen työnohjaus.  Ehkä säästäisin sanan  hypnoterapia-sanan terveydenhuollon ammattilaisille, sen sijaan suggestoterapiaa ja hypnoosivalmennusta sen sijaan voisivat tehdä muillakin tavoin pätevöityneet.  Mielestäni suurempi ongelma kuin suggestoterapeuttien, hypnoosivalmentajien tai hypnoterapeuttien huono koulutus, on siis puutteelliset verkostot ja huono työnohjaus, tai sitä ei ole lainkaan.

Itse ajattelen, että olisi hyväksi että lääkäriasemalla kerättäisiin jatkuvaa palautetta  kaikkien henkilökunnan jäsenten – myös hypnoosivalmentajan/terapeuttin toiminnasta.  Lisäksi pidettäisiin yhdessä oppimisen tilaisuuksia, jossa keskusteltaisiin erilaisista hoidolliseisista näkökulmista ja yhteistoiminnan muodoista.

Aidosti potilaslähtöinen hoitaminen

Kuten Kelley Woodsin kohdalla näemme, joskus taitavia hypnoosivalmentajia syntyy perinteisen järjestelmän ulkopuolellakin. Tittelit eivät suinkaan aina takaa osaamista, vaikka hyvä koulutus onkin pääsääntöisesti hyvä lähtökohta laadukkaaseen valmennukseen ja erityisesti hypnoterapiaan.

Itseäni on lääketieteen ammattilainena vuosia häirinnyt se, etteivät kovinkaan monet lääkärit ole kyenneet ylittämään omaa tieteenfilosofiaansa.  Kun tutkimme esimerkiksi lumetta, tietoista läsnäoloa  ja vaikkapa toivon merkitystä potilaan hoitamisessa, joudumme vääjämättä subjektiivisten ja kulttuuristen ilmiöiden äärelle. Ne ovat jo tieteenfilosofiselta lähtökohdiltaan tyystin toisenlaisia kuin biologiset ilmiöt.  Niiden kohdalla hyödymme pääsääntöisesti enemmän laadullisesta kumulatiivisesta tiedosta kuin biologisesta määrällisestä tutkimuksesta ja oman tieteenperinteemme  tiedosta. Parhaimmilaan nämä kaksi menetelmää täydentävät toinen toisiaan, näin tapahtuu jo neupsykologiassa.

Kun opimme ymmärtämään ilmiöitä kykenemme hyödyntämään perspektiivimme laajentamista  myös omassa vuorovaikutuksessa potilaittemme kanssa.  Hypnoterapia ja -valmennus on parhaimmllaan asiakkaan maailmankuvaa peilaava improvisaatiota, ja tämä voi olla monelle lääketieteen ammattilaiselle sietämätöntä.   Ainakin minun ikäpolveni lääkärit on opetettu siihen, että kaikessa toiminnassa pitäisi olla oman tieteellisen näyttöön perustuvan maailmankuvan rakenteet.

Yllätys, yllätys, todellinen potilaslähtöinen hoitaminen LÄHTEE LIIKKEELLE POTILAAN MAAILMANKUVASTA.  Lääkäri on vain hänen nöyrä dialogikumppaninsa, jonka velvollisuus on antaa oma tieteellinen tietämyksensä potilaansa käyttöön.   Ymmärryksen syvenemisen kautta voimme oppia hyödyntämään vaikkapa lumetta terveydenhuollon ammattilaisen työssämme.   Sanoillamme paitsi kuvaamme todellisuutta, myös muokkaamme sitä.

Tyytyväisenä myhäillen seuraan kuinka lähiomaiseni lääketieteen tohtori lukee parhaillaan kasvatustieteitä mm. muodonmuutoksellista oppimista sekä sosiaalista konstruktionismia.  Ehkä se ei ole nyt vain omaa mielikuvitustani: Olemme aidosti siirtymässä tieteiden integroitumisen kautta yhä kokonaisvaltaisempaan ihmiskuvaan. Se on hyvä asia se. Lääketiede tieteenäkin vihdoin alkaa arvostaa myös muita tieteitä.  Tiedämme tietysti sen, että hyvät lääkärit kautta aikojen ovat olleet myös humanisteja.

Hyvä lääkäri ei tuijota vain näyttöänsä ja numeroita, vaan tajuaa henkilökohtaisen kokemuksen syvällisemmän olemuksen ja oman kielenkäyttönsä sekä muun sanottaman kommunikaation merkityksen vuorovaikutuksessaan. Hänellä on mielitajua (Dan Siegel).  Luulen, että integratiivisessa lääketieteellisessä otteessa yhä useampi lääkäri  ryhtyy  hyödyntämään kommunikaatiossaan mielitajua, hyväksyvää läsnäoloa ja  suggestiivista kieltä.

Taidoillaan lääkäri kykenee yhä paremmin ylläpitämään muun muassa  potilaansa toivoa. Itse uskon kaksi kertaa syöpädiagnoosin saaneena, tiedän jo sen suuren salaisuuden, että toivoa voi löytyä vielä viimeisestäkin elämänhetkistä silloin, kun ihminen kokee kaiken elämän merkityksellisyyden.

Potilaslähtöisen hoitamisen keskiössä itseohjautuva ihminen

Kyllä, uskon, että potilaslähtöisen hoitamisen keskiössä on valistunut, itseohjautuva ihminen.  Tällaiseksi kasvetetaan monipuolisen opetuksen kautta.  Tämän opetuksen lopputuotos ei suinkaan aina ole maailmankuvaltaan samanlainen ihminen kuin häntä hoitava lääkäri on. Valitettavasti itseohjautuvuutta ei tietenkään ole vielä läheskään kaikilla ihmisillä, ei edes jokaisella terveydenhuollon ammattilaisilla.

Tässä Time-lehden artikkelissa korostetaan juuri sitä, että ihmisellä on oikeus omaan ruumiiseensa. ”Jokainen järjissään oleva aikuinen ihminen voi laillisesti kieltäytyä lääketieteellisistä ja kirurgisista toimenpiteistä, jotka kohdistuvat hänen ruumiiseensa” – Kyllä – ihmisellä on lähtökohtaisesti oikeus omaan  kehoonsa ja (keho)tietoisuuteensa. Ihmistä ei pitäisi leimata oudoksi vain siksi, että hänellä on erilainen uskomusjärjestelmä kuin lääkärillä. Meidän lääketieteen ammattilaisten ei tulisi tuntea itseämme epämukavaksi vain sen vuoksi, että potilaallamme on erilainen maailmankuva kuin meillä itsellämme.

Me kansalaiset onneksi saamme itse valita haluamamme hoidot vaikka kiinalaisesta tai tiibettiläisestä lääketieteestä, mutta se mihin meillä pitäisi olla oikeus, on myös asiallinen ja monipuolinen informaatio hoidoista ja niiden riskeistä.  Länsimaisen lääketieteen vahvuus on mielestäni seurannassa ja laaduntarkkailussa.

Uskon, että pätevällä hypnoosivalmentajalla  on paljon annettavaa terveydenhuollon asiakkaaille. Hyvä lääkäri on myös hypnoosivalmentaja.  Hän voi auttaa potilasta OPPIMAAN uutta; tunnistamaan, tiedostamaan  ja rakentamaan aktiivísesti aidosti oman itsen näköistä elämää, elämää, jossa on hyvä elää. Tunneviisautemme sisältää avaimet harmoniseen minuuteen, jossa Daniel Siegelin sanoin, informaatio- ja energiamolekyylit virtaavat vapaasti.

Olen yhtä mieltä virolaisen lääkärin Madis Tiikin (HS 30.8.2014)  kanssa siitä, että terveydenhuollon rakenteet meillä ovat vanhentuneita ja tarvitsevat tuuletusta. Muuten ihmiset ajautuvat yhä enemmän ei-seurannan alla oleviin vaihtoehtohoitoihin, joissa kissatkin saavat diplomeja. Integratiivisen – erilaisia näkökulmia yhdistävän – lääketieteen keskiössä on toimivat ja luovaan ajatteluun kykenevät tiimit, eikä vanhoja valtarakenteita pönkittävät epäterveet hierakiat. Terveydenhuoltojärjestelmältään Suomi on minunkin mielestäni edelleen Takapajula ja kallis systeemi.

Lopuksi

Itse pidän kiinni toistaiseksi tästä uudesta HopeCoach eli Toivo-valmentaja -tittelistäni, koska mielestäni opettamalla ihmiselle tietoisuustaitoja (mm. hyväksyvää läsnäoloa, myönteisiä affirmaatioita  ja mielitajua), voimme luoda toivoa potilaisamme.  Tällä voi olla paljon merkitystä ihmisen paranemiselle myös sairauksista.  Uskon, että tässä valmennustyössäni voin hyvin hyödyntää lääketieteellisen, ratkaisukeskeisen, NLP-  ja hypnoterapiakoulutukseni.

Aikaisemmin en kehdannut ”ylpeillä” näillä  ei-akateemisten titteleiden ulkopuolisilla arvonimillä, koska niitä ei ole juuri arvostettu lääketieteen ammattilaisten parissa. Olen kuitenkin tullut ulos kaapistani ja toivon, että yhä useammat lääkärit/hammaslääkärit tekisivät saman. Normatisoivat paineet perinteisessä lääketieteessä ovat ainakin minun ikäpolveni ihmisillä olleet  suuret.  Jos mielii hoitaa ihmistä  aidosti potilaslähtöisesti, kannattaa miettiä, ketä kumartaa, potilasta vai vanhentuneita rakenteita.

PS. Hupista heijaa, tästäpä tuli pitkä blogi tällä kertaa.  Ja tuntuupa olo taas virkeältä tämän vuodatuksen jälkeen ;)…  Mukavaa syksyä kaikille!

Kuuntele ruumiisi viisautta – Krooninen kipu opettajana nr. 2

Eilen oli Hesarissa mielenkiintoinen virolaisen lääkärin Madis Tiikin analyysi suomalaisesta terveydenhuollosta. On näköjään muitakin, jotka ihmettelevät suomalaisen terveydenhuollon taantumuksellisuutta. Olemme puhuneet vuosia asiakaslähtöisestä hoitamisesta, mutta silti peruslähtökohta koko terveydenhuollossamme on edelleen muuta kuin aidosti dialoginen.

Terveydenhuollon rakenteet suosivat asiantuntijalähtöistä terveydenhuoltoa. Todellisessa asiakaslähtöisessä hoitamisessa huomioidaan asiakkaan maailmankuva, eikä häntä vain ahdeta lääkärin tai terapeutin ihmiskuvaan. Sen sijaan pikemminkin lääkäri/hammaslääkäri/terapeutti pyrkii asettamaan itsensä dialogisesti täydentäväksi osaksi asiakkaansa maailmankuvaa.

Madis Tiik ilmaisee asian seuraavasti: ”Lääkärit on perinteisesti koulutettu siihen, että he ovat kaiken tiedon ja osaamisen keskiössä. Heidän pitää muuttua palvelijoiksi ja neuvonantajiksi, ja ihmisiä koskevat potilastiedot pitää antaa heille itselleen.”

Totta tosiaan, meidän lääkäreiden ja hammaslääkäreiden tulisi muuttua enemmän palvelijoiksi, opettajiksi ja neuvonantajiksi. Itse pidän sanasta ”valmentaja”. Terveysvalmennus eroaa hoitamisesta siinä, että se kunnioittaa asiakkaan oman itsensä asiantuntijuutta ja asiakkaan itsensä luontaisia parantavia voimia, lumevoimiksikin näitä voi kutsua.

Vastuu terveyskäyttäytymisestä siirtyy ihmisille itselleen, kun kukaan ulkopuolinen ei paranna häntä vaan hän joutuu itse ottamaan ohjakset terveyskäyttäytymisestään ja elämästään. Tällainen ihminen on oikeastaan vastakohta tälle modernille ihmiselle, joka juoksi asiantuntijalta toiselle, saadakseen jos jonkinlaiseen vaivaan käsi valmiiksi ojossa pillereitä ja teknisiä toimenpiteitä. Uuden, aidosti asikaslähtöisen hoidon keskiössä, on transmoderni, monipuolisesti valistettu ja koulutettu, ihminen.

Lääkäri Howard Schubiner kirjoittaa kroonisesta kivusta seuraavasti:

Ruumiisi koputteli merkkinä jonkun asian häiritsevyydestä.  Et kuitenkaan ymmärtänyt mistä.  Niinpä ruumiisi alkoi koputtamaan yhä kovempaa ja kovempaa, luoden lisää vain kipua ja uusia oireita.  Koska et kuunnellut, se ryhtyi rämpyttämään ovikelloa, ja lopuksi se heitti kiven sisään ikkunasta, jotta huomioisit asian.

(Your body was knocking to let you know that something was bothering you. But you didn’t understand it. So, itknocked louder and louder, by creating more pain or new symptoms. When you didn’t listen, it rang the doorbell, and finally it threw a rock through a window to get your attention.)

Kun puhumme terveysvalmennuksesta, on hyvä muistaa, että tietoisuutemme sisällöt eivät ole vain kognitiivisia sanallisia ajatuksia, vaan ne ovat myös tunnetiloja, joihin liittyy oma ainutkertainen fysiologiansa. Mieltä ja kehoa ei voi erottaa toisistaan, vaikka tämä olikin luonnontieteellisessä 1900-luvulla valtatrendi. Pirstoimme menneenä vuosisatana ihmisen mieleksi ja kehoksi sekä murhasimme samalla hänen sielunsa.

Kroonisia kipuja hoitavan lääkärin Howard Schubinerin ideat ovat täysin synergiassa HopeCoahingin kaltaisen terveysvalmennuksen kanssa. Schubiner korostaa MBS-ajattelussaan juuri sitä, että ihminen itse voi oppia vaikuttaamaan omilla tunnetiloillaan  ja kognitiivisella toiminallaan paranemiseensa. Ihminen voi oppia elämässään oireyhtymiä ja hän voi yhtä lailla myös oppia pois näistä fysiologisista tavoista. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että esimerkiksi TMJ oireyhtymästä, jännityspäänsärystä tai fibromyalgiasta kärsivän ihmisen kipu olisi epätodenpaa kuin vaikkapa luumurtumasta kärsivän. Ne ovat täysin todellisia kipuja. Kipu- ja kehon väsymysoireiden lähtökohtana MBS:ssä on kuitenkin opitut neuropsykologiset toiminnat.

Kipu voi kulkea kahta hermoratapolkua pitkin, aivojen”ylätietä” ja ”alatietä” pitkin. Kun kuljetaan alatietä pitkin, kivun merkityksiä ei käsitellä kognitiivisen aivokuoren tiedostamista edistävin toiminnoin, vaan kipu kulkee vain mielen tiedostamattomia automaattisia ratoja pitkin. Emme ole oppineet peilaamaan ja tiedostamaan tunnepitoisia fysiologisia tilojamme. Henkisellä valmennuksellä pyritään vahvistamaan ”ylätietä” eli tiedostamista. Tulemme esimerkiksi terapeuttisen kirjoittamisen (Sisäinen teatteri), meditaation, hypnoosin, itsehypnoosin ja mielikuvaharjoitusten avulla tietoisiksi sisällämme olevista ristiriitaisista osista ja niiden ylläpitämistä tarinoistamme.

Emme voi psykofyysisesti hyvin, jos hallitsevana tilanamme on kehomielitila, joka vetää elämäntarinaamme suuntaan, jonka kanssa emme aidosti ole sinut. Kroonisessa kivussa saatamme elää tarinassa, joka ei kannattele hyvää arvojemme ja haluamiemme uskomusten näköistä elämää. Kun alamme tekemään tietoisiksi kipuun liittyviä tunnetiloja, tulee meille mahdolliseksi oppia uutta suhdetta elämäämme. Voimme vähitellen ohjata identiteettitarinaamme suuntaan, jonka kanssa olemme paremmin sinut. Tällä on myönteinen vaikutus psykofyysiseen tilaamme sekä myös krooniseen kipuumme. Liitän tähän Schbinersin kuvan tästä ”alatiestä” ja ”ylätiesetä”:

WP_20140824_003[1]

 

Howard Schbiners vetää kroonisille kipupotilaille neljä viikkoa kestäviä paranemisohjelmia, joissa tehdään juuri näitä samoja asioita, joita terveysvalmentaja HopeCoach tekee.

  • Krooninen oireyhtymä määritellään uudelleen esimerkiksi kehomieliongelmaksi.
  • Asiakkaalle luodaan positiivisia odotuksia omasta asioihin vaikuttamismahdollisuuksista.
  • Potilaalle annetaan kirjoittamisharjoituksia. (vrt. Sisäisen teatterin harjoitukset: aletaan tunnistaa ja tiedostaa kirjoittaen omia ristiriitaisia osia.)
  • Potilaalle annetaan meditaatio- ja mielikuvaharjoituksia.
  • Hänelle opetetaan affirmaatioita ja uudenlaista sisäistä puhetta
  • Opetetaan aktiviteetteja, joissa ihminen löytää rakkaudellista suhdetta itseen, itsehyväksyntää ja mielihyvää.

Ihmiset eivät saa lohtua kaikkeen fyysiseen pahoinvointiin leikkauksista tai lääkepurkeista, vaan sen sijaan paras apu MBS oireisiin tulee tutkimalla omia ajattelu- ja tunneprosesseja. Krooninen kipu MBS oireyhtymissä on todellinen, mutta se on syntynyt opituista tiedostamattomista ajattelu- ja käyttäytymismalleista. Voimme myös yhtälailla oppia pois kivusta, kun ryhdymme tutkimaan oman elämämme tarinan merkityksiä.

Howard Schubiner ajatukset ovat hienosti myös yhtenevät minätilojen  ja Sisäisen teatterin kanssa. Keholliset oireemme ovat hyvin usein tekemisissä sisäisten ristiriitojemme kanssa:

WP_20140824_001[1]

 

Howard Schubiners kiinnittää huomionsa siihen, että kroonisista MBS-oireyhtymistä kärsii useimmin juuri tunnolliset, muista ihmisistä huolta kantavat, mutta itseensä ankarasti suhtautuvat tunnolliseset ihmiset ja erityisesti naiset. Menneinä vuosisatoina heitä on diagnosoitu ”hysteerikoiksi” tai ”luulotautisiksi”, vaikka heidän kärsimyksensä on aivan yhtä todellista kuin vaikkapa nivelrikosta kärsivän miespotilaan kipu. Kulttuurissamme on mitätöinyt tunteita.

Perinteinen koululääketiede on ollut avuton kipuongelmissa, jonka lähtökohta onkin mielen eikä vain biologian puolella. Edelleen väitän, että on runsaasti kolleegoita, jotka mielellään mitätöivät kehomieli ongelmat ”ei-oikeiksi sairauksiksi”vain siksi, etteivät ne mahdu heidän omaan ymmärrykseensä ja maailmankuvaansa.

MBS oireilusta kiinnostunut lääkäri joutuu ylittämään oman perinteisen tieteenfilosofiansa. Onneksi ihmisen henkilökohtaista kokemuksellsita todellisuutta kunnioittavia lääkäreitä alkaa olla yhä enemmän. Olemme siirtymässä aidosti asiakaslähtöiseen aikakauteen.

 

 

Tiedämme terveydestämme asioita joita emme tiedä tietävämme

Ennen juhannuksen alkua, teen vielä pienen koosteen narratiivisesta lääketieteestä. Ehkä juhannusaiheena voisi olla vaikkapa kesäiset taiat tai villivihannekset, mutta tämä tyttö se ei helposti luovu valitsemastaan linjasta. Eli jos haluat kevyttä kesälukemista, älä lue tätä.

Jos joku ei ole sitä vielä huomannut, olen addiktiivinen kirjoittaja. Kirjoittaminen on ollut jo kymmenkunta vuotta minulle tie oivallukseen. Kirkastan ajatuksiani  kirjoittaen. Peilaan eli reflektoin ajatuksiani omiin tunnetiloihini ja muihin tutkijoihin. Katson minkälaisia uusia mielleyhtymiä lukemani ja omat aikaisemmat kokemukseni minussa synnyttävät. Luotan yhä enemmän itseeni ja kehoni viisauteen. Kehoni tietää paljon enemmän asioita kuin se tietää tietävänsä.

Nykytutkimuksen mukaan kehomieli-terapiat, joihin luetaan esimerkiksi hyväksyvä läsnäolo, hypnoosi, itsehypnoosi, ohjatut mielikuvaharjoitukset, yoga, Qigong, Taichi jne. vähentävät sairauksien, esimerkiksi syövän, tuottamaa stressiä ja ne parantavat immuunivastetta. Itse luen kehomielimenetelmiin myös erilaiset luovat menetelmät, kuten terapeuttisen kirjoittamisen, musiikkin, kuvataiteen ja tanssin.

Tämän tieteellisen artikkelin mukaan kehomielikirjallisuus osoittaa kehomielimenetelmistä vakuuttavia positiivisia tuloksia, mutta metodologiset puutteet estävät menetelmien näyttöön-perustuvan käytön rutiinisti esimerkiksi syöpäpotilaiden palliatiivisessa hoidossa. Eli kyseessä ei ole niinkään kehomielimenetelmien ongelmat, vaan lääketieteen tieteenfilosofiset ja metodologiset ongelmat.

Terapeuttinen peilaava kirjoittaminen (Sisäinen teatteri) on ollut erityisesti lähellä sydäntäni. Tässä onkin mielenkiintoinen juttu siitä, kuinka nykyään reflektiivistä kirjoittamista opetetaan lääketieteilijöille.  Artikkelissa painotetaan, että narratiivinen lääketiede on korvaamaton työkalu esimerkiksi lääketieteen opiskelijoille. Se tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden tunkeutua omaan tajuntaan, ja sen havaitsemiseen, kuinka oma tietoisuus on vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Narratiiviset menetelmät, joissa harjoitellaan kuuntelemaan kehon viisautta, ovat hyödyksi sekä lääketietelijöille että heidän potilailleen.

Narratiiviseen lääketieteteeseen mahtuu paitsi lääkärin narratiivinen asennoituminen myös erilaisia kehomielimenetelmiä. Kun kuuntelemme hyväksyvästi läsnäollen tai vaikkapa kirjoittaen omia tai potilaan tunteita, kuuntelemme myös omaa tai potilaamme kehoa. Tunteemme kun ovat silta kehoomme.

Narratiivisen lääketieteen lähtökohtana on, että kukaan ihminen ei ole keskiarvoihminen, vaan jokainen on ainutkertainen tarina. Jos joku kehomielimenetelmä sopii yhdelle, se ei välttämättä sovi toiselle. Arkijärkikin jo sanoo, ettei välttämättä terapeuttinen kirjoittaminen tai tanssi ole jokaisen syöpäpotilaan juttu. Kokemuksellisissa menetelemissä joudumme itse kokeilemaan!

 ❤

Joudumme kehittämään kehollisen kokemukseemme luottamisen taitoja. Tämä on juuri näyttöön perustuvalle lääketieteelle ongelma: Me ihmiset emme ole samanlaisia toistemme klooneja, vaan olemme erilaisia ja edustamme erilaisia  asenteita, uskomuksia ja elämäntapoja.  Kehomme kertovat paitsi erilaisia patologisista  ongelmista myös esimerkiksi lukkiutuneista tunteistamme.

Kirjallisuudesta olen saanut sen käsityksen, että rapakon tuolla puolen ollaan huomattavan paljon avoimepia kehomielimenetelmille kuin Suomessa.  Meillä on vielä paljon erityisesti hallinnollisissa rakenteissa vanhakantaisia lääkäreitä, jotka leimaavat kaikki viisausperinteet, joita he eivät itse ymmärrä, ”huuhaaksi”.  Joskus pilanpäiten esittelen nykyään itseni ”huuhatieteiden dosentiksi”. Tämän minussa olevan dosentin erikoiskiinnostuksen kohteena on ollut mm. Lauri Rauhalan eksistentiaalifenomenologia ja Ken Wilberin Integraaliteoria.

Tässä on muuten amerikkalaisen erään syöpäklinikan täydentäviä kehomielimenetelmiä. He hoitavat syöpää perinteisin lääketieteellisin menetelmin. Lisäksi klinikalla on tarjolla erilaisia kehomieli-menetelmiä. Viikko-ohjelmassa on jos jonkinlaista harjoitemuotoa jokaiseen makuun. On tiibettiläistä Bon Meditaatiota, rentouttavaa hierontaa, joogaa, parantavia rumpuja, nauruterapiaa jne.

Tätä integratiivisuutta juuri kaipaisin Suomeenkin. Vakavan sairauden kohdatessa, emme tarvitse vain fyysistä hoitoa. Sen sijaan tarvitsemme kehomielen hyvinvointia edistäviä erilaisia täydentäviä menetelmiä. Niillä emme korvaa lääketieteellisiä hoitoja, vaan niiden avulla ylläpidämme ja parannamme mielialaamme ja immuunivastettamme.

Itse ajattelen, että yleisesti kehomieliterapiamuodot kuin myös narratiivinen lääketiede rakentuvat ajatukselle, jossa erilaisia terveyttä edistäviä viisausperinteitä yhdistetään potilaan maailmankuvan mukaan eikä vain lääkärin maailmankuvan mukaisesti. Lääkärin velvollisuus on tietysti tarjota parasta mahdollista näyttöön perustuvaa lääketiedettä (sitähän potilas on tullut lääkäriltä hakemaan), mutta narratiivisuus mahdollistaa erilaisten täydentävien hoitomuotojen valitsemisen. Niillä pyritään vähentämään stressiä ja parantamaan immuunivastetta.

Lähtökohta narratiivisessa hoitamisessa ei siis ole se, että potilas ahdetaan lääkärin maailmankuvaan, vaan lääkäri tarjoaa omat näyttöön perustuvat menetelmänsä siten, että ne luontevasti yhdistyvät asiakkaan maailmankuvaan. Lääkäri voi kysäistä vaikkapa, että ”Oisiko jooga sun juuttusi tai ehkä terapeuttinen kirjoittaminen? Entä jos kokeilisit mielikuvaharjoituksia?”  Jollakin keinolla olisi hyvä luoda ja  pitää yllä myönteistä mielialaa. Jos mietimme näiden luovien ja meditatiivisten menetelmien turvallisuutta, on niillä mielestäni huomattavan paljon vähemmän sivuvaikutuksia kuin esimerkiksi lääkkeillä.

 ❤

Meillä on jo pitkään puhuttu potilaslähtöisestä hoitamisesta. Mitä se sellainen potilaslähtöinen hoitaminen on, jossa potilas vain ahdetaan lääkärin maailmankuvaan? Todellinen potilaslähtöinen hoitaminen lähtee liikkeelle yllätys, yllätys, potilaan  maailmankuvasta.  On aika ylimielistä kuvitella, että lääkärillä olisi jotain yleispätevää kaikille sopivaa viisautta, joka korvaa asiakkaan oman asiantuntijuuden.

Toisaalta on myös utopistista kuvitella, että potilaan maailmankuva olisi hoitoon tullessa valmis.  Potilaalla voi olla esimerkiksi epäonnistuneiden kiintymyssuhteiden kautta kovinkin primitiivinen maailmankuva.  Erilaisin terapeuttisin ja kehomielimenetelmin hän voi laajentaa omia näkökulmiaan todellisuuteen. Jotkut ihmiset eivät ole halukkaita edes laajentamaan omia näkemyksiään. Ehkä he saavat turvallisuutta siitä, että takertuvat johonkin yksittäiseen autoritaariseen maailmankuvaan.

 ❤

Narratiivisessa lääketieteessä on eduksi, että sen harjoittaja käyttää paitsi näyttöön perustuvia menetelmiä, hän käyttää myös toivon kieltä. Jos esimerkiksi potilas kärsii syövästä, jossa vain 10% ihmisiä elää kolmen vuoden kuluttua, lääkärin tulee valita tarkkaan mitää sanoo. Hän ei välttämättä enimmäiseksi sano, että ennuste on huono: yhdeksän kymmenestä on kuollut kolmen vuoden kuluttua. Sen sijaan hän voi vaikkapa sanoa, että jostain syystä on pieni joukko ihmisiä,  jotka elävät vielä kolmenkin vuoden kuluttua. Lääkärin tehtävä on yrittää paitsi kehittyneellä, näyttöön perustuvalla lääketieteellä, myös myönteisillä mielikuvilla suurentaa tätä selviämisprosenttia. Onhan tosiasia, että nämä prosentit eivät kerro mitään juuri tämän ihmisen tarinasta.

Toivo on realismia, koska toivolla parannamme imuunivastettamme. Olennaista on mielestäni kannustaa esimerkiksi syöpään sairastunutta hakemaan vertaistukea, tekemään mielikuvaharjoituksia, meditaatiota, joogaa jne. sekä paneutumaan myös ravintoon. Hänen kannattaa käyttää koko immuunivastetta vahvistavien menetelmien kirjo. Lääkäri ei paranna potilastaan vaan parantuessan hän tekee sen kyllä ihan itse.  Narratiivisessa lääketieteessä ajatellaan, että paranemista edesauttaa se, että potilas kuuntelee kehonsa viisautta ja tekee oman tarinansa näkyväksi.

Kehomieli-lääketieteen kokemuksellissa menetelmissä joudut ihan itse potilaana ja miksei myös lääkärinä testaamaan, onko juuri tämä menetelmä sopiva sinulle.  Joudut itse ottamaan vastuuta omasta terveydestäsi ja valinnoistasi. Valitettavasti tänä päivänä moni tarvitsisi terapeutin avuksensa päästäkseen alkuun tietoisuutensa ja sen mielikuvien ohjauksessa.

Jos terveydenhuolto haluttaisiin rakentaa narratiivisuudelle, edellyttäisi tämä potilaan parantavien voimien aktivointia hänen tarinaansa huolellisesti kuunnellen.  Sillä, että potilas saa kertoa tarinansa ilman keskeytyksiä on yleensä jo hänen kokonaisvaltaista terveyttänsä edistäviä vaikutuksia. Tällä hetkellä tämä ei terveyden tehokkuustehtaissa toteudu. Lääkäri kuuntelee potilastaan keskimäärin keskeyttämättä 30 sekunttia.  Narratiivinen lääkäri Sonia Rapaport kertoo parhaimmillaan kuuntelevansa potilastaan 40 minuuttia ilman keskeytystä. Kallistako tällainen hoito?  Itse epäilen, että kalliimmaksi pitemmällä tähtäimellä käy se, että jätämme potilaamme tarinan kuuntelematta.

Jos vastaanotoilla ei ole aikaa kuunnella potilaan tarinaa, kannattaa pitää huoli siitä, että se tulee jossain esim. vertaisryhmässä tai kirjoittaen kerrotuksi. Se että onnistumme rakentamaan elämästämme hyvin itseämme kannattelevan tarinan, auttaa meitä elämään kokonaisvaltaisesti hyvää elämää. Tähän tarvitsemme eri parantavien viisausperinteiden yhteistyötä.

Tässä erinomainen vimeo (MD Sonia Rapaport) narratiivisesta lääketieteestä.  Ei muuten ole ihme, että mikrolääkäriasemat ovat lisääntyneet Amerikoissa.  Siellä ihmiset saavat kodinomaisissa olosuhteista narratiivisempaa hoitoa.