Mietiskellen ja meditoiden intuitiivisesti viisaaksi?

Se, että olisimme moraalisesti rationaalisia valintoja tekeviä toimijoita, edustaa monien tutkijoiden mielestä mennyttä aikaa, aikaa, jossa vielä uskottiin yksipuolistaviin uskonnollisiin ja tieteellisiin auktoriteetteihin.  Nykyisten tutkijoiden mukaan teemme yleensä intuitiivisesti moraaliset valintamme. Pohjan valinnoillemme omaksumme kulttuuristamme. Jälkikäteen kyllä sitten selittelemme niitä sitten järjellisin perustein. Silti juuret eettisille päätöksille ovat tiedostamattomassa mielessä.

Lapsi omaksuu moraalinsa ympäristöstään, ”pääreiltään” (peers – näköjään tämä käännetään googlen kääntäjässä hauskasti näin), eli vanhemmiltaan, opettajiltaan, esivanhemmiltaan, ystäviltään jne. Länsimainen Virtuaali Ville omaksuu vielä hyvin usein sosialisaation kautta tietämättään arvomaailmansa, maailmankuvansa  ja sen uskomusjärjestelmän, sen kummemmin sitä edes kyseenalaistamatta.  Hänen moraalinsa on hänen tietämättään omaksumansa viiteryhmän.

Myös yliopistoissa on vallinnut tiettyjen autoritaaristen päärien moraalikäsitykset, jotka usein siirtyivät passiivisesti, itsestään selvyyksinä,  kyseenalaistamatta ja tietämättämme osaksi tietoisuuttamme. Parhaillaan ajat näyttävät olevan kovaa vauhtia muuttumassa. Integratiivisessa tieteellisessä maailmankuvassa monien perinteisten ammattinharjoittajien, myös  lääketietelijöiden, maailmankuva on alkanut avartua.

Alamme omaksua viisautta myös muista tieteenperinteistä ja kulttuureista. Tietoisuustaitojen avulla alamme tulla tietoisemmiksi ihmisiksi. Tällöin kykenemme  tekemään yhä enemmän mielen tiedostamatonta materiaalia tietoiseksi itseen suuntautuvan hyväksyvän läsnäolon kautta. Emme ole sattumanvaraisesti omaksumiemme uskomusten vankeja.

Keskeinen ikä muuten intuitiivisen moraalin kehittymiselle näyttäisi olevan 9-15 vuotta. Tällöin arvo- ja uskomusmaailman omaksuminen ei ole vain sanallista, vaan omaksumme moraalime meille tärkeiltä henkilöitä heidän sanattomista kehon viesteistä ja epäsuorista verbaalisista viesteistä.  Paheksuva katse, syyllistävä vertauskuvallinen sivulause, nöyryyttävä huumori….ne kuljettavat meihin tietämättämme viestinlähettäjän maailmankuvaan.

Tiedostamaton mielemme ohjaa intuitiotamme. Onkin tärkeää kehittää omaa intuitiivista viisautta. Onko sellainen mahdollista?  Kyllä se on mahdollista!  Sitä voi kehittää läpi elämän tietoisuustaitojen avulla. Teemme mielen tiedostamattomia arvoja ja uskomuksia tietoisiksi muuntuneiden tajunnan tilojen kautta (itsehypnoosi, meditaatio, mietiskely, luovat transsit).

Kehitämme kykyämme kuunnella hyväksyvästi kehoamme ja tunteitamme.  Kehomme on viisas (oma lukunsa on se, kuinka paljon sairautta syntyy siitä, ettemme kuuntele itseämme!).  Luova, reflektoiva kirjoittaminen (esim. Sisäinen teatteri) on eräs meditatiivinen tapa kehittää intuitiivista kokonaisvaltaista viisauttamme. Se on tapa harjoittaa ”kognitiivista hengitystä”, joka on tietoisuutemme erilaistumisen kannalta tärkeää.

Sisäisessä tetterissa olemme avoimia omille sisäisille tunnetiloillemme ja erilaisille rooleillemme, ja käymme keskusteluja sisäisten ristiriitaisten osiemme kanssa. Voimme tehdä sisäisen draamamme näyttämöllä tiedostamatonta tietoisuuden materiaaliamme tietoiseksi mielikuvitusta hyödyntävän improvisaation keinoin.

Erityisesti hypnoterapeutit tiedostavat tämän: Mielikuvituksemme olemus on kummallinen, sen voimalla voimme ylittää vanhaa tietämystämme. Onnistuneen prosessin avulla emme pelkästään oivalla ulkoisen maailman olemusta syvällisemmin, vaan myös hyväksymme itsemme paremmin sellaisina kuin olemme. Tulemme sinuiksi osiemme kanssa.

Minätilojen terapiasta kehittämäni itsereflektioväline, Sisäinen teatteri, on joustava. Voimme luoda Sisäiseen teatteriin uusia sisäistettyjä toisia minätiloja, muuttaessamme vaikkapa uuteen kulttuuriin. Hienosti sanottuna, voimme tietoisesti rakentaa uusia kulttuurisia näkökulmia itsellemme. Voimme opiskella Kiinaan muuttaessamme vaikkapa kiinalaisten elääntapaa, ja kehittää itsellemme ”sisäisen kiinalaistytön”. Sisäinen dialogi avautuu, ja tietoisuutemme laajenee, kun avaudumme luovaan ja leikilliseen suhteeseen toiseuteen – omiin tietoisuutemme osiin,  reaalisiin ihmisiin ja esimerkiksi kirjojen lähes äärettömien ideoiden maailmaan.

Sisäinen teatteri on kokemuksellisen oppimisen työkalu, jossa pyrimme yhdistämään intuitiivista viisautta ja monenlaista rationaalista viisautta. Se on oikeastaan eräänlaista ”Sokrateen dialogia”, jota jokaisen – myös terveydenhuollon ammattilaisen tulisi jossain muodossa harjoittaa. Tiedämmehän nykyään, ettei empiirisanalyyttinen tieteenperinne ei edusta ainoaa rationaalista viisauslajia.

Tunnetilamme ovat tärkeä silta tiedostamattoman mielemme intuitiivisiin osiin. Tarvitsemme kriittiseen ajatteluamme reflektoivaa ja refleksoivaa oman tietoisuutemme peilityöskentelyä. Tärkeää on tietenkin myös kehittää myös aikuisia realiteettitajun omaavia aikuisia mielen osia sisäiseen draamaamme. Joskus tämä tapahtuu terapiassa tai hypnoterapiassa. Yhtä tärkeää on löytää luovat ja leikilliset puolet itsestämme, jotka ovat keskeisiä ongelmantaitojemme kehittäjä ja uusien näkökulmien avaajia.

Australiainen Gordon Emerson – hypnoterapian vaikuttajahahmo Australiassa, käyttää myös minätiloja itsetuntemuksen välineenä. Häneltä on ilmestynyt mielenkiintoinen kirja: Healthy Parts Happy Self – kirja. Hänen oppilaaltaan hypnoterapeutti Jan Skyltä olen omaksunut erän tärkeän työkaluni, eli minätilojen kartan rakentamisen tavoitteen avulla (hallitsevan minätilan tunnistus).

Myös lääketieteellisessä kulttuurissa peräänkuulutetaan tänä päivänä kriittistä ajattelua. Emme ole kriittisiä ajattelijoita silloin kun otamme vastaan oppilaitoksemme auktoriteettien arvot itsestään selvyyksinä, kyseenalaistamatta. Kriittisiä olemme silloin kun joka päivä opimme kyseenalaistamaan tunneperäisiä ajatuksiamme ja oppejamme. Löydämme itsestämme yhä useammanlaisia tapoja olla rationaalinen.

(Critical thinking is a learned process which benefits from teaching and guided practice like any other discipline in health sciences. It was already proposed as part of an early medical curriculum. If we are to train future generations of health professionals as critical thinkers, we should do so in the spirit of critical thinking as it stands today. Clinical teachers should know how to run a Socratic discourse, and in which situations it is appropriate. They should be aware of contemporary models of argument. Clinical teachers should be trained and experienced in engaging with their interns and residents in meaningful discourse while presenting and discussing morning reports, at floor and other rounds, in morbidity and mortality conferences, or at less informal ‘hallway’, ‘elevator’ or ‘coffee-maker/drinking fountain’ teaching sites for busy clinicians. Such discourse is better than so-called “pimping”, i.e. quizzing of juniors with objectives ranging from knowledge acquisition to embarrassment and humiliation…

Such a reflective integration cannot be mastered by mere exposure. A learning experience is required. Trainees in medicine need to learn how to think critically, just as they need to learn contemporary approaches to ‘rational’ medical decision making: how to use Bayes’ theorem in the diagnostic process, how to determine the sample size in a clinical trial, how to analyze survival curves in prognosis and outcomes studies, and how to calculate odds ratios in case control research. Med Sci Monit. 2011; 17(1): RA12–RA17.
Published online Jan 1, 2011. doi: 10.12659/MSM.881321
PMCID: PMC3524675
Evidence and its uses in health care and research: The role of critical thinking
Milos Jenicek, Pat Croskerry, and David L. Hitchcock)

 

Mainokset

Valveuni kokeellisessa itsetutkimuksessa

 

Mikäli haluamme saavuttaa paremman poikkitieteellisen määritelmän ihmistietoisuudelle, täytyy meidän palata introspektion (kokeellisen itsetutkimuksen) juurille, ja meidän täytyy löytää tapa, jolla kykenemme saavuttamaan tämän metodin mestaruuden. Valveunet tarjoavat ainutlaatuisen mahdollisuuden, jossa voimme tutkia kolmannen ihmisen näkökulmasta omaa peilaavaa tietoisuuttamme REM unitilassa.Johtopäätöksenä sanon, että tieteellinen valveunien tutkimus – huolimatta siitä, että se on vielä lapsen kengissä – tarjoaa lupauksen siitä, että psykologia palaa takaisin introspektion äärelle. – Ursula Voss –

(If we want to arrive at a better understanding and interdisciplinary definition of consciousness, we must return toour psychological roots in introspection and find a way to master its methodology. Lucid dreaming presents us witha unique opportunity to combine introspection with a third person approach to the study of reflective awareness in a state of known physiology, REM sleep dreaming. To conclude, I feel that the scientific investigation of luciddreaming – although still in its infancy – holds the promise of returning psychology to its base in introspectionism)
++++++++

Ennen kuin behaviorismi ja materialistinen maailmankatsomus medikalisoivalla otteellansa alkoivat dominoida psykologiaa, meillä oli monia merkittäviä tiedemiehiä, jotka korostivat sisätodellisuutemme tutkimusmatkailun eli introspektion tärkeyttä (esim. William James, Wilhelm Wundt). Yltiöpäinen materialismi – kaiken biologiaksi kutistava materialistinen kulttuuri – tukahdutti vuosikymmeniksi tämän tutkimuspuolen.

Väistämättä tulee mieleeni, että varastettiinko meiltä samalla mahdollisuus oman itsemme itseohjautuvuuteen?  Kun eväitä itsetuntemukseen, oman tietoisuuden tarkasteluun,  ei anneta, voi asiantuntija sanella meille, millaisia ovat oikeanlaiset ajatukset ja tunteet päässämme.

Ajat ovat muuttumassa. Kun ihmisen tietoisuustaidot, oman tietoisuuden hahmotuskyky (mielitaju)   ja tätä kautta itsetuntemus lisääntyvät, muuttuu ihminen jälleen itseohjautuvaksi, omasta terveydestään vastuulliseksi aktiiviseksi kansalaiseksi. Hän ei  tällöin välttämättä omaksu pelkästään modernin asiantuntijan materialistista maailmankuvaa, vaan hän itse rakentaa  omansa. Aivan kuten tämä Siirtolan transmoderni emäntä on monine minätiloineen  tehnyt.

Kokeellinen itsetutkimusperinne pääsi unohtumaan vuosiksi kaiken biologisoivan tieteen temmellyksessä. Itsepäisiä, oman tiensä poikkeuksellisia kulkijoita, oli silti 1900-luvulla. Tällainen ajattelija oli  esimerkiksi Carl Jung aktiivisen mielikuvituksensa  kanssa.  Nyt vaikuttaa nyt siltä, että elämme uusrenesanssia  kokellisessa itsetutkimus-asiassa.

TEDissä on useita videoita valveunien näkemisestä (lucid dreaming), ja tällä samalla kentällä minätilojen terapiasta kehittämäni luova itsetutkimusmentelmä, Sisäinen teatterikin liikkuu. On olemassa myös itämaisia valveuniperinteitä, kuten  Tiibetin buddhalaista unityösketely, jossa on samoja elementtejä kuin aktiivisessa mielikuvituksessa ja Sisäisessä teatterissa. Jälkimmäiset perinteet kuitenkin nojavat länsimaisiin viisausperinteisiin, vaikka toki niissäkin on ainesta idän ajattelusta. Esimerkiksi Carl Jung oli hyvin avoin sekä idälle että alkuperäiskansoille ja heidän viisaudelleen. Idän ja lännen perinteitä tuskin voi täydellisesti erottaa enää toinen toisistaan. Väitetäänhän jopa kristinuskon saaneen itseensä aineksia idästä.

Venäläinen Gurdijieff aikoinaan toi esille mielenkiintoisen ajatuksen: Oikeasti lähes kaikki ihmiset ovat koko ajan unessa, kunnes he heräävät. Monet eivät herää koko elämänsä aikana. Unessaolija vain luulee olevansa hereillä, sillä  hänet on sosialisaation kautta opetettu näkemään maailma rajoittuneesti, kuin unessa.

Kummallista, mitä enemmän paneudun tietoisuustaitoihin, sitä enemmän asia näyttää minusta juuri tältä: Suuri osa meistä ihmisiä nukkuu koko elämänsä, koska emme kykene näkemään oma mielemme rakenteita: rajoittuneita kulttuurisia uskomuksiamme.

Vasta sitten kun heräämme näkemään itsemme, paljastamme itsemme monet tukahdetut puolet, kasvamme tietoisiksi,  myötätuntoon  ja vilpittömään lähimmäisen rakkauteen kykeneviksi ihmisiksi.

Kun  heräämme normiunestamme, näemme paitsi itsemme yhä tarkemmin, alamme nähdä myös maailman ja muut luontokappaleet entistä kirkkaammin  ja läsnäolevammin. Gurdijieffin Neljäs tie ammensi aineksia esoteerisesta kristinuskosta. Itseeni  vetoaa kristillinen mystiikka, vaikka olen henkisellä tielläni vasta alkuaskelilla.

Näen, että kristillisellä viisausperinteellä ei ole buddhalaisuuteen verrattunan mitään hävettävää. Sen sijaan minua kauhistuttaa, kuinka  ihmistä sisäisyyteen kasvattavaa historiallista ja vertauskuvallista henkistä  länsimaista viisausperinnettä  on käytetty, vuosisatojen saatossa, kansojen, vähemmistöjen ja naisten  alistamiseen.

Ilman uskoa eläminen ei tee meitä autuaiksi. Psykologi Tim Kasser kirjoittaa (The high Price of Matrialism) , että maksamme kalliin hinnan materialistisesta elämäntavastamme. Hänen mukaansa on tieteellistä näyttöä siitä, että mikäli ihmisellä on korostuneesti materialistinen arvomaailma, on hänen psyykkinen terveytensä yleensä heikompi kuin niillä henkilöillä, joille materialistiset arvot eivät ole erityisemmin tärkeitä. Kulttuurimme sairastui ajan saatossa, koska se kasvoi materialististen arvojen ylikorostukseen.  Ei ihme, että moni painiskelee addiktioiden ja masennuksen kanssa.

Transmoderni ihminen saa olla jälleen henkinen. Hän voi harjoittaa kokeellista itsetutkimusta erilaisin menetelmin esimerkiksi hyväksyvän läsnäolon ja valveunen kaltaisilla menetelmillä. Sisäisen teatterin valveunta kutsun hypnoterapeuttina luovaksi itsehypnoottiseksi tilaksi eli ”psykodraamalliseksi transsiksi”. Oma kokemukseni on, että luovasti kirjoittaen ihminen voi saavuttaa transsitiloja, joissa hän kykenee tiedostamaan ja tietoisesti ohjaamaan minuutensa tiloja. Kirjoittaminen on tila, jossa ihminen voi päästä hyvin lähelle itseään, omaa kokemusmaailmansa ja sen  torjuttuja osia.

Oma mielipiteeni on, että  introspektion vyöyhykkeellä meditatiivisia tiloja ja itsehypnoottisia tiloja on vaikea erottaa toisistaan. Sisäinen teatteri, kun muistuttaa paitsi valveunta myös luovia mietiskelymenetelmiä, kuten Lectio Divinaa. Itseäni on kiehtonut jo pitkään Sören Kierkegaardin filosofia,  koska tämä huippufilosofi tuotti oivalluksensa alterminuuksiensa kautta. On tietenkin suuri kiusaukseni ajatella, että ne olivat hänen omia torjuttuja minätilojaan. Hänen filosofiansa on mielestäni mestarinäyte introspektiosta. Sääli, ettei hänellä ollut käytössä tätä nykyistä psykoterapeuttista tietoa. Ehkä hän olisi poistunut maailmasta levollisempana!

Tieteellinen tutkimus on muutuneiden tajunnantilojen tutkimuksessa vasta alkutaipaleellaan. Itse uskon Ursula Vossin tavoin, että tämä alue tulee yhdistämään,  sen minkä nykyinen tiede on hajottanut. Dan Siegelin mielitaju ennakoi tulevaa uutta integratiivista kulttuuria. Kuka tietää, ehkä tieteet yhdistyvät ja  myös ihminen nähdään tulevaisuudessa ei paloiksi pirstottuna, vaan kokonaisena sosiaalisena kehomielenä, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Hypnoterapiasta (Ego state therapy eli minätilojen terapia) omaksumani minätilat tuovat  Sisäisen teatteri -menetelmäni konkreettiseksi itsetutkimuksen työkaluksi. Joillekin kansalaiselle saattaa Sisäinen teatteri olla  helpohko väline, jolla hän saa otteen minuutensa eri puoliin.  Oletan, että kun ihminen keskittyy kirjoittamiseen, hän on hyvin usein transsissa.

Ehkä kirjoitusryhmiini ja henkilökohtaiseen ohjaukseeni hakeutuu ihmisiä, jotka ovat luovia ja uskaltavat päästä irti tietoisuutensa rationaalisesta ohjauksesta.  Transsi ja hypnoosi sanoihin liittyy yllättävän paljon ennakkoluuloja ja pelkoja, kiitos lavahypnoosinäytösten. Harva tulee ajatelleeksi, että esimerkiksi elokuvissa ja musiikkia soittaessa ihmiset ovat  yleensä transsissa. Muuntuneet tajunnan tilat ovat osa ihmisten arkea – tietävät he sitä tai eivät.

Oma kokemukseni on, että kun meillä on rakenteita (minätilat) mielikuvituksellemme, pääsee se helpomin vauhtiin. Moni kokee mielikuvitusta stimuloivaksi sen, kun saa jotakin käsinkoskelteltavia, omia ainutkertaisen persoonan rakenteita luovan itsetutkimuksellisen kirjoittamisen avaukseen. Kun mielikuvitus aukeaa symboleille ja vertauskuville, on ihmisellä mahdollisuus päästä kiinni torjumiinsa kokemuksiin ja persoonan osiin.

Kirjoittamisessa on olennaista, että ihminen oppii hetkiksi päästämään mielikuvituksensa vauhtiin, eikä anna tietoisten egon osien tukahduttaa mielikuvitusta. Tukahdettuja minämme puolia emme löydä järjellämme, vaan päästämällä irti siitä.

Kirjoitusprosessi voi olla ahdistava ja hajoittava, mikäli ihmisellä ei ole kypsiä aikuisia persoonan osia, eli minätiloja. Introspektio ei siis tee terapiaa ainakaan vielä tarpeettomaksi, mutta se voi auttaa aikuista tervettä ihmistä luotsamaan itsensä läpi elämän normaaleista kriisitilanteista. Fiktio, tarinat ja vertauskuvat sekä tarkkailija-tila tuovat tervettä turvaetäisyyttä kirjoittamiseen. Uskon, että tulevaisuudessa tietoisuustaidot tulevat olemaan tärkeä yleinen kansalaistaito.

Hypnoterapeuttina tiedostan, että hypnoosi sana itsessään on muovautunut sanasta ”hypnos”, joka tarkoittaa unta. Itsehypnoosi on eräänlainen unitila, jossa ihmien kaventaa tietoisuutensa keilan. Kuten mainitsin, Carl Jung loi oman  ”aktiivisen mielikuvituksen” menetelmänsä. Minusta se ensi silmäyksellä muistuttaa tätä  TED videon valveunta (lucid dreaming).

Koska minätilojen terapia on alunperin integratiivista hypnoterapiaa, voi kirjoittaja paitsi tutustua minätiloihinsa, samalla oppia yhdistämään sisällään erilaisia viisausperinteitä luovasti kirjoittaen. Itsetutkimusmatka on paitsi tutkimusretkeä oman persoonan enemmän tai vähemmän tunnettuihin osiin, se voi olla myös peilaava oppimisprosessi, joka hyödyntää länsimaita psykoterapeuttista tietoa.

Tavallisesta mielikuvitusprosessista Sisäinen teatteri  eroaa siinä, että ihminen ottaa sen vakavasti: Kirjoittaja pyrkii vangitsemaan minäiloiksi, symboleiksi ja vertauskuviksi oman aidon sisäisen kokemuksensa.  Hän ei kuvittele mitä sattuu. Hän pyrkii tekemään itsensä itselleen tutuksi. Onnistuneessa prosessissa ihminen saavuttaa jonkinlaisen koherentin minuuden, jossa minätilat tempauksineen eivät mellastele miten sattuvat. Sen sijaan ihmistä ohjaa yhä enemmän intuitiivinen, länsäoloon ja rakkauteen kykenevä, sisäinen viisaus.

PS. Minulta on usein kysytty, että onko Sisäinen teatteri prosessi vaarallinen. Vastaan aina: kyllä, kyllä on! Kuten tiedämme, kaiken kaikkiaan ihmiselämä on alusta loppuun vaarallinen projekti.  Kirjoittaessa on hyvä olla aikuisia vahvoja minätiloja, jotka vetävät välillä maan pinnalle. Erityisesti silloin, jos ihmisellä on vakavia traumoja, kannattaa tukeutua terapeuttiin. Paljon ikäviä, jopa vaarallisia, seuraamuksia tulee siitä, ettei ihminen tutustu koskaan omaan itseensä.  Kuinkakohan paljon tehdään väkivaltaa ja itsemurhia sen vuosi, että huonon itsetuntemuksen vuoksi luullaan omassa päässä pyöriviä ajatuksia tosiasioiksi?  Jos epäilet psyykkistä kantokykyäsi, kirjoita ryhmässä tai tukeudu terapeuttiin.

Sisäinen teatteri on facebookissa.

Millaisia variaatioita itsestäsi kannat sisälläsi?

Se, että meitä on moneksi alkaa pikkuhiljaa levitä marginaalisesta ajattelusta valtavirtaan. Tämä ajattelu sopii pohjaksi integratiiviseen hoitamiseen – myös itsensä hoitamiseen. Voimme oppia erilaisten minuuksiemme ja niiden tarinoiden kautta löytämään Elämämme eepoksen, verevän tarinan,  joka kannattelee hyvää elämää.

Tuuli Haukka kirjoittaa blogissaan: ”Tulevaisuuden luominen on tietyllä tavalla sitä, että voimistaa niitä variaatioita itsestään, joiden varaan haluaa elämänsä pohjautuvan. Antaa niille voimaa oman itsensä ja tekojensa kautta. Tekee valintoja, jotka ruokkivat haluttua tulevaisuutta. Vahvistaa niiden variaatioiden sointia, joista tulevaisuuden minä kasvaa häivyttäen samalla ei-toivottuja variaatioita. Omalla mielellä on erittäin suuri rooli luomisessa. Mieltä kannattaa ravita tulevaisuutta synnyttävillä aineksilla. Minä muodostuu variaatioista, mutta samalla minä valitsee variaatiot. Voimme vaikuttaa tulevaisuuteemme yllättävän paljon. Toivon, että luot juuri sellaisen vuoden kuin haluatkin.”

Moniminuutemme, erilaiset variaatiot itsestämme, ovat muodonmuutoksemme ja harmonisen, hyvän ja terveen elämän,  mahdollisuus. Psykiatri Mehl-Madronaa lainataksemme emme ole tavallisesti sairaita vain siksi, että meissä on huonoja geenejä. Jokaisessa meissä on sellaisia. Sairaiksi tulemme siksi, että elämme huonossa tarinassa. Tämä tarina sisältää terveytemme kannalta epäedullisia merkityksiä; olemme stressaantuneita, syömme huonosti tai olemme vaikkapa samaistuneita uhritarinaan. Elämme epäedullisissa tarinoissa. Tätä kautta vastustuskykymme laskee.

Jo lyhytaikainenkin stressi laskee vastustuskykyämme (esim. tenttipaineet). Pitkäaikainen stressi tai eläminen huonossa, depressiivisessä, elämäntarinassa suorastaan raunioittavat sen. Stressi ja eläminen surkeassa tarinassa ovat vahingollisia paitsi psyykemme myös fyysisen terveytemme kannalta. Hyvä tarina ei aina pelasta meitä sairauksilta, mutta se antaa mahdollisuuden meille merkitykselliseen elämään myös sairaana. Kannattaa miettiä, onko valtavirta elämäntapamme, sieluttomuutemme, ollut sellainen, että se synnyttää meissä depressiivisiä tai addiktioihin taipuvaisia variaatioita, minätilojen tarinalinjoja?

Yksipuolistava, materialistinen elämäntapamme, on kannustanut ihmisiä mitätöimään omaa tarinaansa, ja sankaruutta on ollut oman terveyden uhraaminen aineellisen hyvän alttarille. Meistä on tehty tehokkaita koneihmisiä,  biologiamme uhreja, jolloin häiriöitämme tarinoissamme korjataan ensisijaisesti lääkkein. Oma tuntemukseni on, että maailma on parhaillaan muuttumassa parempaan suuntaan. On yhä enemmän kansalaisia, jotka oivaltavat, että he voivat sisällään yhdistää erilaisia viisausperinteitä. Saamme olla jälleen sieluja ja oman itsemme asiantuntijoita. Kykenemme ylittämään erilaisten viisausperinteiden rajoja, säilyttäen kuitenkin realiteettitajumme.

Psykiatri Mehl-Madrona korostaa sitä, että harva tulee ajatelleeksi, että nk. ”objektiivinen tiede”, sekin on filosofien ja tiedemiesten subjektiivisen kokemuksen tuote. Vaikka se tuo meille hyödyllistä informaatiota, ei se ole kuitenkaan koko totuus. Tämä alkuperäiskansojen parantavia rituaaleja tutkinut psykiatri keskustelee sujuvasti henkien kanssa. Hän käyttää asiakkaittensa hoitamiseen Cherokee seremonioita. Hän hyödyntää erilaisten metaforisten maailmojen rikkautta.

Mitä nämä ”henget” sitten ovat? Tämän voi kukin voi itse hahmottaa, perustuen omiin sisäisiin maailmankatsomuksiinsa. Minun ”henkeni” ovat minätilojani, joiden kanssa voin käydä sisäisiä keskustelujani. Mitä paremmin tunnen ne, sitä tietoisemmin voin valita, mikä minätiloistani ohjaa elämääni!

Minätilani ovat ympäristöstäni omaksumiani erilaisia, eri aikoina, sisäistämiäni käyttäytymismalleja ja rooleja, ja ne edustavat oman tietoisuuteni eri tasoja. Ne ovat taikalaatikoita: kun yhden avaa, sieltä löytyy sisältä monta. Tuuli Haukka kirjoittaa erilaisista variaatioistaan. Jung puhui aikoinaan komplekseista ja arkkityypeistä. Osien terapiassa ja sisäisen perheen terapiassa puhutaan mielen osista. Cherokeet ja monet muut alkuperäiskulttuurit puhuivat hengistä.

Omaa tietoisuuttaan ohjaava, ”itseohjautuva”, ihminen voi valita itselleen ne maailmankatsomukset, jotka hän itse haluaa. Hän voi tehdä erilaiset maailmat tutuiksi,  käymällä sisäisiä keskusteluja itsensä eri minätilojen kanssa.

Emme aina voi parantaa fyysisiä sairauksiamme henkisten prosessiemme kautta. Tutkimustulokset vahvistavat kuitenkin sen, että voimme parantaa vastustuskykyämme, muuttamalla sisällämme olevia tarinoita sekä ulkoisen että sisäisen dialogimme kautta.

Ja vaikka kuolisimmekin sairauteemme, voi elämämme löytää täyttymyksensä merkityksellisen elämäntarinan kautta. Ei ole samantekevää minkälaisia variaatioita itsestämme vahvistamme. Minä ainakin toivon lähteväni täältä jonakin päivänä kiittäen elämääni, enkä kiroten sitä, huolimatta kaikista niistä vastoinkäymisistä, joita elämäni on sisältänyt.

Psykiatri Lewis Mehl-Madrona kritisoi ankarasti nykyisiä psykiatrisia käytäntöjä. Hänen mukaansa perinteinen psykiatria on hyökännyt ihmisen henkisyyttä vastaan ja se on tappanut ihmisen sielun. Masennus ei ole psyykistä heikkoutta, joka pitäisi hoitaa korjaamalla aivobiologian toimintoja, vaan se on kutsu dialogiin. Mehl-Madrona ei kiistä, etteikö lääkkeistäkin voisi olla tietyissä tilanteissa apua. Pääsääntöisesti niitä tulisi käyttää vain lyhytaikaiseksi, ja ihmistä olisi autettava löytämään itsestään ”henget”, joidan kautta ihminen voi rakentaa itselleen uuden merkityksellisen elämän.

cc iceman_forever
cc iceman_forever

Lewis Mehl-Madronan Cherokee-Lakota menetelmät ovat melkoisen lennokaita aika ajoin, mutta kun hänen ajatuksensa muuttaa vaikka ”minätilojen” tai ”variaatioiden” kieleksi, tulee hänen parannusmenetelmänsä varsin ymmärrettäviksi. Sanaan ”henki” liittyy minulla yliluonnollisia sävyjä, joita toistaiseksi vierastan. Kuka tietää, ehkä jonakin päivänä liikun vielä luontevasti myös henkien keskuudessa.

Se, mistä pidän Mehl-Madronan ajattelussa on se, että hän huomioi kunkin ihmisen ainutkertaisen subjektiivisen kokemuksen. Hän palauttaa ihmiselle hänen henkisyytensä ja sielunsa. Vierastan sitä ajattelutapaa, jossa kaikki terapiat – luovatkin terapeuttisetkin menetelmät – pitäisi redusoida ”näyttöön perustuvaan lääketieteeseen”.  Mielestäni tällaista jos vaaditaan, kysymys on aivopesusta yhteen maailmankatsomukseen, joka ei ole todellakaan ainut hyvän, merkityksellisen ja eettisen elämän mitta.

Meillä on paljon opittavaa alkuperäiskulttuureista, myös omilta esi-isiltämme. Itselleni tulee tunne, että onko läheskään kaikilla modernin kulttuurimme nk. asiantuntijoilla tieteenfilosofista laajempaa ymmärrystä tiedon maantieteestä. He ovat oman kapean maailmankatsomuksensa uhreja.

Mielestäni asiantuntijoidenkin kannattaisi paneutua hieman enemmän siihen, millaisia variaatioita, minätiloja,  he kantavat sisällä itsessään. Ehkä tämän päivän tieteellinen kulttuuri on yksipuolistanut monet asiantuntjat; heiltä on kadonnut herkkyys ja kyky nähdä erilaisia perspektiivejä.

Päätteeksi yksi lempirunoistani:

Hengen manaus

Jumala, henki, sinutko kieltäisin
siksi vain, ettet ole mahtunut majaan,
jonka sun asunnoksesi kaavailin?
Itseviisaana, arkana kunniastaan
järkeni on kapinoinut sinua vastaan
nähden mahtisi melko heikon, vajaan.
Ethän kykene rakennusmestariksi,
et edes kunnolliseksi poliisiksi,
vastaamaan et, kun kysyn: miksi, miksi.

Niin, lukemattoman paljon sanella voisin
seikkoja, joitten täytyisi olla toisin
jos olis valta ja voima ja kunnia sun
ja viisaus mun.

Jumala, henki, jos olen kiistellyt
kanssasi, katso, uhkani haipuu.
Tosin ei vielä liene selvinnyt
sinäkö loit mun, vai sinut ihmisen kaipuu,
mutta sen tiennen ja osannen ottaa lukuun:
sinua vailla kuulumme susien sukuun.

Jumala, henki, kaivaten sinua hain
lapsen silmistä, säkeistä runoilijain,
takaa lehden, tuulessa vipajavan,
ja ukkospilven ja salaman,
kieleltä niitten, jotka sun tunnustavat,
anoen, kiittäen kätensä kurkottavat
tähtiä kohti ja kauas niitten taa
missä päärlyportteja aukeaa.
Joskus en sua löytänyt, joskus, luulen,
äänesi kaikkialta kuulen,
minne ihmisen aatos sinkoaa
puhdistettuna liekissä kuluttavassa,
kärsimyksien ahjon lietsonnassa.

Jumala, henki, aavistukseni sanoo:
turhaan sinulta kysyy, sinulta anoo,
eikä aivan turhaan sittenkään.
Nokisen askaren vierellä nään
otsasi uurteisen ja kumarapään,
työn epäkiitollisimman tuttuna tuona,
jonka on meistä kulutettava kuona.

Jumala, henki, en lie ainoa, jolla
vaikea on sinun ahjossasi olla,
paahtua niinkuin lietsottava rauta,
taipua paljoon, kasvaa pienemmäksi,
tulla hetki hetkeltä köyhemmäksi.
Muttei auta, muttei auta,
sinähän yksin puhallat kipinän meihin
kylmiin, kovettuneihin.

Jumala, henki, ahjosi kuumuudessa
uupunut olen ja pihties puristimessa.
Sinä et väsy, et putoa uskostas
ett’ olet nostava kerran moukarin alta
työn, joka näyttää valmiimmalta
kuin tämä, joka nyt kipunoi sormissas.

(Huojuvat keulat,Aaro Hellaakoski 1946)

Sisäinen teatteri on facebookissa.

Taloustieteilijä Taavi Tietäväisen tunnepitoisia tuumailuja transmodernista taloudesta

Annan ystävät senkun lisääntyvät. Olemme löytäneet nimittäin uuden miehen joukkoomme. Nuoren, vaalean pulskahkon miehen, Taavi Tietäväisen, joka oikeastaan liikuttavan kiltisti on kuunnellut meitä naisia yhteisissä illanvietoissane.

Seuraavassa kirjeessään teille, Taavi pohtii transmodernia aikaa ja sen taloutta. Julkaisemme sen nyt täällä. Mies on vielä nuori, ja uhokas, välillä mahtipontinenkin. Pyydämme kuitenkin  teitä myötätuntoisesti lukemana kirjeen. Onhan se hyvä, että nuoret miehetkin yrittävät ilmaista kirjoittaen itseään. Suoraan sanoen hänen teoreettinen tietämyksensä taloustieteistä ei tee kaikkiin meihin vaikutusta, mutta jostain on jokaisen alettava.

Hyvät ystävät!

Oletteko havainneet saman  kuin me,  Anna ja uudet ystäväni täällä virtuaalisessa todellisuudessa: yhä useampi kansalainen näkee kuluttamiselle rakentuvan elämäntapamme myyttisyyden. Kansalainen toisensa jälkeen tiedostaa, että tämä tieteellisteknisen tiedon tuella rakennettu, luonnonvarojen jatkuvalle kulutuksen lisäämiselle ja keskinäiselle kilpailulle rakentuva markkinaliberalistinen elämäntapamme, pohjautuu myytille, siinä missä muutkin jo edesmenneet ja olemassa olevat kulttuurit.

c589c-thinkers_cartoon

Virheellisille olettamuksille maailman aineellisista resursseista ja maapallon sietokyvystä rakentuva myyttimme on palvellut  aikansa. Parhaillaan maailmanlaajuisesti eletään turbulettia myytinmurroksen aikaa. Ei  siis pelkästään autoritaariset uskonnolliset tulkinnat ole laskusuhdanteessa, vaan myös yksipuolinen, statusstressille ja  materian palvonnalle rakentuva kapitalistinen maailmankuvamme on hajoamassa. Koska marxilaisuus on jo pitempään kärsinyt kuolintuskia, ihmiskunta näyttäisi parhaillaan elämäntapansa pohjaksi uutta parempaa todellisuutta luovaa ja toimivampaa myyttiä.

Meidän täytyy löytää globaalissa, verkostojen maailmassa, uusi moniarvoinen ja aidosti dialoginen tapa elää ja olla suhteessa itseemme, lähimmäisiimme, sekä muiden maiden kansalaisiin ja ennen kaikkea ympäristöömme. Emme ole maapallolla vain kilpailemassa keskenämme statushyödykkeistä, vaan olemme täällä tekemässä yhteistyötä verkostoina. Ruohonjuuri tasolla tämä muutos näkyy uusina elämäntapoina jo selvästi.

Hierarkian ylärakenteissa näytetään edelleen elettävän vanhoillista, modernia myyttiä. Joskus tuntuu, että sieltä käsin meitä pyritään totalitaarisesti ohjaamaan ”oikeaan”, kuluttavaan elämään suuntaan, vaikka sosiaalisesti kestävän kulttuurin tulisi hyväksyä erilaisten eettisten elämäntapojen ja alakulttuurien rikkaus. Perustoimeentulo pitäisi olla kaikilla kansalaisilla riippumatta siitä, jakavatko he samaa arvomaailmaa taloudellisen eliitin kanssa.

Ehkä joku saattaa ajatella, että olen Annan ja hänen ystäviensä kanssa seurustellessani  joutunut ikävään, jopa huonoon seuraan. Jotkut vanhat kamuni väittävät, että minusta on tullut yhä enemmän akkamainen. Se on totta. Ja oikeastaan olen tätä mielelläni. Transmoderni aika onkin sitä, että sukupuolitetut asenteet sekoittuvat yhä enemmän. Transmodernissa kulttuurissa mieskin saa olla naismainen. Ennen kaikkea, miehelläkin saa olla tunteet ja hän saa jopa ilmaista niitä. Mies ei kerro vain faktoja, vaan hän saa myös kertoa, miltä ja missä  asiat hänessä ja hänen kehossaan tuntuvat. Hyvät ystävät, tunteet ohjaavat minua, taloustieteilijä Taavi Tietäväistä, kohti oman elämäni näköistä elämää.

Täytyy tunnustaa, että olen omaksunut Siirtolan Emännältä paljon asioita uuteen elämän asenteeseeni. Uskon nimittäin nykyään hänen tavoin, että muutos uuteen aikaan tapahtuu uudenlaisen henkistymisen kautta: ihmisten tietoisuustaitojen kehittymisen kautta.  Kansalainen toisensa jälkeen oppii ohjaamaan ja ilmaisemaan tietoisuuttaan, kuten tunnetilojaan. Tämän seurauksena he alkavat elämään tietoisemmin, myös tunnetaitoisemmin. Samalla heidän eettinen ja esteettinen herkkyytensä, luovuutensa sekä mytologinen ajattelukykynsä kehittyvät.

Ei käy kieltäminen, että olen oppinut paljon asioita myös Annalta. Hänhän hypnoterapeuttina on täällä blogissamme monet kerran paasannut, että henkistynyt ihminen on virtaava, tunnetaitoinen ja  monipuolinen minuus. Hän on hyväsyvästi läsnä itselleen, toiselle ihmiselle sekä ympäristöllensä.  Hän kehittää sydämen silmiensä, tätä ”minsightia”. Hyväksyvästi länsä omassa elämässään oleva ihminen tietoisesti valitsee oman myyttinsä, oman elämäntapansa pohjaksi. Hän ei ota vastaan itsestään selvyyksinä kulttuurista annettuja arvoja ja sen ehdollistamia ydinuskomuksia.

Olemme kollektiivisesti ihmiskunnan tietoisuuden evoluutiossa siirtymässä uudelle ymmärryksen  tasolle. Suurin muutos tapahtuu tavallisissa kansalaisissa, valintatalon kassasta muurariin, lääkäristä tiedemieheen ja taloustieteilijään, bussikuskiin ja pappiin.

Olen kiinnittänyt huomioni viime aikoina siihen, että useissa blogeissa ollut esillä Maslowin tarvehierakia. Kun ihmisen aineelliset perustarpeet on tyydytetty, vapautuu ihminen halutessaan toteuttamaan korkeampia tarpeitaan. Hän voi kehittää omaa älyään mielikuvituksensa, kokemuksellisen oppimisen ja tunteiden ilmaisun kautta.Tämä vie meitä oikeastaan kohti uudenlaista henkistynyttä kulttuuria, jota me kutsumme täällä ystävysten parissa transmoderniksi ajaksi.

Transmoderni uusi aika yhdistää postmodernin leikillisyyden ja modernin hyvän realiteettitajun. Uudessa välittämisen kulttuurissa perustarpeensa tyydyttänyt ihminen myös aidosti henkinen: Hän välittää sekä omasta itsestään, yrityksensä työntekijöistä ja vähäosaisista ihmisistä. Transmodernisti ei kuitenkaan sido itseään yhteenkään kiinteään uskonnolliseen oppijärjestelmään eivätkä myöskään vain materialistiseen maailmankatsomukseen, ja sen tuottamiin yksipuolistaviin mytologioihin.

Tulevaisuuden kulttuurissa demokratiaa ei ole vain se, että saamme äänestää vaan myös se, että jokaisen ihmisen tavoitettavissa on paljon ilmaista hyvää, jonka avulla hän voi kehittyä ihmisenä. Monet ihmiset osallistuvat erilaisiin yhteisötaidemuotoihin sekä vapaaehtoistyöhön. Kuka tietää, jospa tulevaisuuden kulttuurissa käy niin hullunkurisesti, että kolmas sektori onkin ensimmäinen sektori. Ihan vain siksi, koska vapaaehtoistyön on todettu lisäävän ihmisen onnellisuutta.

Luonto  korjaa yksipuolistuneen elämäntapamme, jos ei ihmisluonto itse sitä tee. Nouskaamme siis Maslowin hierakisassa, hahmotakkamme mielikuvitustamme hyödyntäen maailmassa olevia ja syntyviä erilaisia myyttisissä todellisuuksia. Leikkikäämme erilaisilla todellisuuskuvilla! Näin voimme nähdä vähitellen todellisuuden entistä tarkemmin ja pystymme tekemään  kohtuullisemmalle aineelliselle kuluttamiselle rakentuvia uusia elämäntapavalintoja. Voimme vähemmällä kuluttamisella tuottaa elämän laatua ja terveyttä. Ruohonjuuritasolla näyttää siltä, että ihmiset parhaillaan tekevät uusia elämäntapavalintoja. Itse toivon, että he pitävät sen hyvän, mitä tekninen kehitys tuo tullessaan, mutta kieltätyvät osallistumasta statusstressiin.

Välillä meitä täällä ihmetyttää se, kuinka meille toitotetaan, että ainoa tapa vaikuttaa asioihin on äänestäminen. Se ei ole totta. Kun ihmiset valitsevat erilaisia elämäntapoja, joutuu valtapolitiikka myös muuttumana. Nykytilanne mielestäni on kestämätön, koska poliittisesta kentästä puuttuu kokonaan poliitikot, jotka ääneen sanoisivat, että meidän on aktiivisesti etsittävä uusia hyvää elämää tuottavia myyttejä markkinaliberalistisen tilalle. Onneksi sentään löytyy esimerkiksi tutkijoita, jotka aidosti ovat huolissaan nykytilanteesta, ja yrittävät keksiä uusia ratkaisuja.

Tarvitsemme paljon innovatiivisia ihmisiä ja yhteistä viisautta ja hyvää tahtoa, jotta pääsisimme kiinni kokonaan uuteen elämäntapaan. Ehkä seuraava myytti on tämä transmoderni toivon kulttuuri, jossa meidän ei kenenkään tarvitsi tinkiä aineellisista perustarpeista, ja jossa silti saisimme elää  onnellista yhteistoiminnallista elämää. Jotta tämä on mahdollista, täytyy jokaisen antaa oma työpanoksensa kykyjensä ja mahdollisuuksiensa mukaan.

Moderni elämäntapa on tulossa tiensä päähän.  Mikä sen sanomisessa on niin pelottavaa? Minusta tuntuu (niin, meillä taloustieteilijöilläkin on tunteet!), että kulttuurissamme eletään naamioiden takana. Kaikki tietävät, että meidän tarvitsee muuttua, mutta silti  eduskuntatalossa eletään samaa vanhaa näytelmää, samojen kivettyneiden roolien vanhoillisten poliittisten roolien takana.   Olisipa mukava nähdä näissä talouden ja politiikan vaikuttajissa ihmisiä, jotka uskaltaisivat riisua naamionsa. He käyttäytymisellään ja esimerkillään näyttäisivät, että me välitämme toinen toisistamme, vaikeinakin aikoina. Leikkauksien lisäksi näytettäisiin yhteistä hyvää tahtoa henkilökohtaisilla eleillä.

Kulttuurimme on muuttunut nopeasti ja paljon viime vuosikymmeninä. Emme enää samaistu välttämättä ympäristömme elämäntapaan automaattisesti. Voimme löytää identiteettiämme kannattelevia aineksia perinteisten yhteisöjemme ulkopuolelta. Teatterin termein sanottuna, yleisö näkee yhä selvemmin kulttuurimme monidraamallisen olemuksen. Tietoisuutaidoissaan kehittyneet kansalaiset tunnistavat, mistä draaman lajista on kussakin yhteiskunnallisessa näytelmätyypissä ja alakulttuurissa kyse. Tällöin olemme onnekkaita: Voimme valita aktiivisesti, mikä on se draamatyyppi, jossa haluamme olla mukana.

Henkilökohtaisesti näen lääketieteen instituutiona edustavan edelleen valitettavasti tätä modernia vanhoillista kulttuurista myyttiä, ja sen kestämätöntä elämäntapaa. Tämä näkyy esimerkiksi hammaslääkäri ja lääkäripäivillä, joissa erilaisin kikkailuin yritetään houkutella lääkäreitä ja hammaslääkäreitä mukaan (monikansallisiin) suuryrityksiin, ketjuihin, joiden ensisijainen päämäärä on pörssiyrityksinä voittojen maksimoiminen. Sukulaislääkäri kertoi lääkäripäivillä hämmentyneensä tilanteesta. Näyttelyssä oli vaikeuksia löytää rekrytointiyritysten keskeltä tietoa varsinaisista uusista  lääketieteellisistä innovaatioista. Ei ihme, että usko asiantuntijoihin on ollut laskusuhdanteessa.

Silti, kansalainen toisensa jälkeen, koulutuksesta riippumatta, uskaltaa kyseenalaistaa länsimaisen, vain kestämättömälle kuluttamiselle, jatkuvalle kilpailulle ja kilpailuttamiselle sekä mainosten luomille illuusiokuville rakentuneen pinnallisen elämäntavan. On valtava haaste koko ihmiskunnalle ja erityisesti poliitikoille: kuinka luotsata maailma uuteen aikaan mahdollisimman turvallisesti ja väkivallattomasti. Helppoa tämä ei tule olemaan.

Muutos on vielä marginaalissa. Vielä ennemmistö elää asiantuntijoiden luomassa vanhassa normi-ihmisen mytologisessa maailmassa. Hädässään, vaihtoehtojen puuttumisen pelossa, monet ihmiset myös politiikot näyttävät takertuvat modernin paradigman, jossa yksisilmäiset talousmiehet taloustieteiden pappeina (meitä monisilmäisiäkin on!) ohjaavat meitä talouskasvua edistäviin rituaaleihin. Ei tarvi olla Einstein, nähdäkseen sen jatkuvan ristiriidan, joka on nykyisesten poliitikkojen ekologisten puheiden ja sen välillä, että meitä edelleen kannustetaan, suorastaan painostetaan, jatkuvan materialistisen kasvun myyttiseen elämäntapaan ja sen kestämättömään kulutukseen.

Olen näkevinäni paitsi yksilöissä, joissakin suur- ja pienyrityksissä tervettä heräämistä yhteisvastuullisuuteen. Transmodernissa todellisuudessa yritykset kannattavuuden lisäksi välittävät työntekijöistään,  tekevät hyväntekeväisyyttä, he välittävät kokonaisvaltaisesta ihmisten hyvinvoinnista. He haluavat, että työ tuottaa tekijöilleen muutakin kuin vain rahaa. Aika moni kulttuurissamme on henkistynyt, huomannut, että leikillisyys, yhteiset elämykset ja välittäminen kanssaihmistä tuottaa enemmän onnellisuutta, kuin vain voittojen maksimoiminen ja statushyödykkäinen kasaaminen luksuskoteihin.

Hyväksyvän läsnäolon liike voi olla laajempi yhteiskunnallinen muutos, joka muuttaa ihmisen kaikissa organisaatioissa ja yhteisöissä. Askel henkiseen vapauteen kulkee mielestäni statusstressistä vapautumisen kautta.

Osoittaa melkoisen lapsellista yksipuolista naivia mytologiauskoa luottaa siihen, että teknistieteellinen moderni myyttinen tietämys, yksin pelastaa meidät taloudellisesta ja ekologisesta kriisistämme. Tarvitsemme kollektiivisen syvällisen asennemuutoksen. Ongelmaa ei ratkaista samalla myytillä, jolla se on luotu!

On myytin vaihdoksen aika. On aika integroida se, minkä me asiantuntijat olemme ihmisissä ja heidän tietoisuuksissaan, pirstoneet. Tämän päivän integraatiokeskuksia ovat tietoisuustaitoja omaavat tavalliset kansalaiset, aidosti itseohjautuvat ihmiset. He voivat itse yhdistää sisällään sen, minkä yksipuollistava asiantuntijakulttuurimme on heissä pirstonut.

Hyvää Joulua kaikille!

Kajaanissa 20.12.2013

Terveisin, Taavi

Kadonneen lampaan paluu…

Olen ollut vuosia, etten sanoisi vuosikymmeniä, kiinnostunut ihmisen henkilökohtaisesta sisäisestä kokemusmaailmasta. Ehkä näin kävi siksi, että minussa on ollut lääketieteilijän lisäksi  olemassa aina myös vastarannan kiiski. Se sopeutumaton taitelijasielu.

WP_20131003_06120131006173722201310020131128122156[1]Opiskelin nimittäin poikkeuksellisen pitkään, hitaasti ja ahdistuneena luonnontieteellistä näkökulmaa ihmiseen hammaslääketieteen muodossa. Jälkeenpäin olen tajunnut, että luonnontietelijänä minulle opetettiin yksipuolistavaa, konemaista näkökulmaa ihmiseen, sitä,  jossa täytyi pitäytyä ihmisen fyysisessä olemuspuolessa. Jäkeenpäin ajattelen, että ehkä olen herkkä ihminen. Ehkä tämä vallan käyttäjien yksipuolinen tarina ei riittänyt minulle. Voin huonosti konemaisessa todellisuuskuvassa, joka vääristi ihmistä pahan kerran.

Niihin aikoihin ei hammaslääkäri saanut olla lainkaan kiinnostunut ihmisen tarinasta. En yhtään ihmettele, että tunsin aikoinani oloni ahdistuneeksi sen aikaisessa hammaslääketieteellisessä tiedekunnassa. Ja ylipäätään tässä kaiken materialisoivassa kulttuurissa. 70-luvun hammaslääketieteellinen ympäristö, jossa porukka keskittyi vain ensisijaisesti suuhun ja siihen liittyviin sairauksiin, oli oikeastaan näin jälkeenpäin ajatellen esineellistävyydessään skitsofreninen.

Löysin NLP-opintojeni ja hypnoterapiakoulutukseni jälkeen itselleni uuden identiteetin, jossa sain olla koherentti itseäni aina uudelleen erilaistava ja organisoiva prosessi. Viihdyn nyt hoitotyössäni kokonaisena ihmisenä. Olen löytänyt työstäni terveydenhuollossa takaisin ilon, sillä voin käyttää omaa persoonaani tärkeimpänä työkalunani. Toteutan itseäni monipuoisesti. Aineksiani itseni kasaamisen löysin mm. Sören Kierkegaardin filosofiasta, Carl Jungilta, Ego state terapiasta, Ken Wilberin nelikenttä ajattelussa ja Lauri Rauhalan fenomenologiassa (ihminen on situationaalinen säätöpiiri: kehollinen, situationaalinen ja tajunallinen).

Viime vuosikymmenet  olen integroinut itseäni: Halusin ratkaista oman itseni arvoituksen. Tutkimusretkeni lähti liikkeelle oikeastaan hammashoitopelosta. En pelkästään koonnut itseäni itseni takia, vaan myös muiden: Ehkä voisin auttaa muitakin löytämään omaan mieleensä levollisuuden, sisäisen rauhan. Nyt pystyn huomattavan paljon paremmin hahmottamaan ihmistä todellisuutta luovana ja aina uudestaan tulkitsevana ainutkertaisena ihmisenä. Jokainen ihminen on oma tarinansa. Pystyn hyödyntämään kokemusmaailmani monia ulottuvuuksia, samaan tapaan kuin aivomme tekevät. Enkä tee tätä työtä vain itseäni varten.

Nyt olen palannut vihdoin jälleen anatomian ja fysiologian äärelle. Luen sekä Daniel Siegelin ajatuksia ihmisaivoista kokemustamme integroivana elimenä. Hän on kirjoittanut erinomaisen kirjan interpersonaalisesta neurobiologiasta. Toinen mielenkiintoinen kirja on Nobel-palkitun biologin Gerald Edelmanin ja psykiatri Giulio Tononin kirja ”Conscioussness – How matter becomes imagination”. Jihuu! Olen löytänyt neurobiologian, jossa minunlainen monitilainen ihminen viihtyy!

Jälkimmäisestä kirjasta ensimmäinen oppini on, että aivot eivät ole kuin tietokone. Niillä on monta erilaista organisoitumistasoa, jotka toimivat erilaisilla periaatteilla. Tietoisuus on aivojen monikerroksellinen ja monilla eri tavalla organisoitunut prosessitoiminto, eikä kenelläkään ihmisellä ole samalla tavalla toimivia aivoja. Voimme tuoda vain esiin joitakin yleisluonteisia yleistyksiä eri osien tehtävistä ja toiminnoista, mutta jokaisella meillä on ainutkertainen värkki ohjaamassa ja kokoamassa tarinaa omasta elämästämme. Kaikilla meillä on oma historiamme, omat kokemuksemme, jotka jättävät ainutkertaiset jäljet aivoihimme. Voimme olla suurimpia omien aivojemme asiantuntijoita!

Synaptiset yhteytemme elävät tarinamme mukanamme. Näemme asioita uudessa valossa, kun vanhat yhteydet kuolevat ja uudet syntyvät. Tähän tarinamme etenemiseen ei vaikuta pelkästään menneet kokemuksemme muiden ihmisten vastavuoroisessa joukossa, vaan mielikuvituksemme tuottamat visiot tulevaisuudesta. Tietokoneista eroaamme siinä, että olemme monimutkaisessa, monitasoisessa ja monin eri tavoin organisoituneessa vuorovaikutussuhteessa sekä kehoomme että ympäristöömme. Voimme elää tulevaisuutta ja menneistyyttä tässä ja nyt. Mikä hienoninta, elämänarvomme ja omatuntomme vaikuttavat siihen, kuinka tämä monimutkainen vuorovaikutusjärjestelmä organisoituu.

Aivojen organisoituminen ei ole vain yksinkertaista ärskyke-palaute (feedback) systeemi, vaan aivoissamme tapahtuu uus-sisääkäyntiä (re-entry), vastavuoroisissa palautejärjestelmissä, joiden avulla aivomme synkronoivat, integroivat, itse itseään. Mikään ekosysteemi, esimerkiksi metsä, ei kykene tämänkaltaiseen säätelyyn kuin ihmisaivot. Tällaista organisoitumista on vaikea pukea metaforaksi.

Edelman ja Tonini kehoittavat meitä yrittämään tarjoamallaan metaforalla. Ajattele, että edessäsi on kummallinen kvartettiryhmä muusikoita. Jokainen muusikko yrittää improvisoida musiikkia suhteessa sisäiseen kokemukseensa mutta aistiensa avulla havainnoiden myös ympäristöänsä, kuulijoita. Lisäksi soittajien kehot on liitetty kummallisin taikalangoin toinen toisiinsa. He aistivat musiikissaan myös toisten muusikoiden kehon liikkeitä ja vahvuutta. Kaunista musiikkia syntyy näiden kolmen eri tason (ympäristö, soittajien tunto toinen toisistansa, sekä soittajan sisäinen kokemus).

Sisällämme on  ohjaaja, tai pikemminkin kapellimestari, joka voi oppia ohjaamaan tätä monitasoista, monin erilaisin tavoin organisoituvaa, yhteen pelaavaa orkesteria siten, että se luo integroitunutta ja koherenttia kaunista musiikkia. Uskon, että juuri tietoisuustaitojamme (mindfulness, mindsight) kehittämällä voimme kehittyä musiikkimme kapellimestarina.

Visioin, että tulevaisuudessa yhä useampi ihminen kykenee luomaan upeaa sinfoniaa sisäisellä orkesterillansa. Tämä tapahtuu, kun havahdumme ulkoisen maailman lisäksi näkemään oman sisäisyytemme. Mikä parasta, voimme tämän jälkeen psykofyysissosiaalisina eläjinä paremmin! Vain ulkonaisuuksiin keskittynyt, kaikkea numeroin monitoroiva elämäntapamme, on ollut sairautta ja pahoinvointia tuottavaa.

Kadonnut lammas palaa niityille, jotka eivät ole enää sen näköiset, kuin ne olivat kolmekymmentä vuotta sitten. Dan Siegel, Gerhard Edelman ja Giulio Tononi luovat neurobiologiaa, jossa mustakin lammas voi viihtyä.

Ihminen ei ole kone, vaan sen sijaan koneetkin ovat ihmisen luomia taideteoksia. Ehkä näet sen katsomalla kuvia, joita olen ottanut maatalousnäyttelyn koneista. Kuvia kauniista koneista voit löytää myös vanhemmista blogeistani!