Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterinohjaajan mietteitä nr. 21

William James oli sitä mieltä, että kaikki lääketieteen fysiologiset teoriat, joita pyritään käyttämään mystisten ilmiöitten selittämiseen, ovat tuomittava epäloogisiksi tai epätäydellisiksi. Olen samaa mieltä Jamesin kanssa. Liitänkin mystiset kokemukset laajempaan systeemiseen ymmärryskokemukseen, jonka eräs pieni osa luonnontiede vain on. Luonnontiede on eräs mahdollinen joskus hyvinkin hyödyllinen tapa hahmottaa ja yrittää selittää todellisuutta. Emme voi kuitenkaan ymmärtää elämän kokonaisuutta, tutkimalla sitä vain sen yhden osan sisällön kautta. Meillä täytyy olla luonnontiedettä laajempi integratiivinen näkemys, esimerkiksi Skolimowskin ajattelun tai  hermeneuttisen ajattelun ontologia, jossa voisimme porautua mystisten kokemusten ytimeen. Meidän on erotettava käsittellisesti tieto ja ymmärrys toisistaan. Itseasiassa uskon, että parasta tieteellistä oivallusta syntyy silloin, kun leikimme eri perinteistä lähtevillä näkemyksillä ja  tuotamme tällöin samalla uusia mahdollisia hypoteettisia näkemyksiä.

Toki jonakin päivänä biologia voi tarjota meille lisää tietoa ilmiön eräästä olemuspuolesta. En kuitenkaan usko, että koskaan ”newtonilaisesti” voidaan selittää sitä, että tietoisuus voi nousta uuteen ymmärrykseen, jossa se ylittää mielen aikaisemmat kognitiiviset sisällöt. Uskallan vahvasti epäillä, saavuttammeko koskaan sellaista tietoa, että mystinen kokemus tulisi pelkästään biologisesti käsitettynä ymmärrettäväksi. Mielestäni kyseessä on nimittäin luonnontieteelle mahdoton tehtävä. Eikö se Lauri Rauhalakin joskus ole sanonut, ettei kolikkoja katselemalla ja tutkimalla selviä inflaation luonne? Lisäisin tähän, että jos näin kuitenkin sattuisi käymään, olisi kysymyksessä juuri mitä suuremmalla todennäköisyydellä ”mystinen kokemus” eli kokemus, jossa vanha ymmärrys ylitetään.

Luonnontiede on toki minulle tärkeää. Tulee mieleen ainakin kaksi syytä, miksi näin on. Ensinnäkin se tarjoaa tärkeimmän työvälineeni hammaslääkärin työhöni. Eli kun kyseessä on ensisijaisesti materialistinen ongelma, on sen tarjoama viitekehys erinomainen. Sen sijaan, kun kyseessä on eheyttävä vuorovaikutus potilaani kanssa, on tällä viitekehyksellä itselleni vähäisempi ja rajoittuneempi merkitys. Se on kuitenkin juuri tämä toinen merkitys, jonka sanoisin olevan, että luonnontiede pitää jalkani (vai pitääkö?) maanpinnalla, jotten huku täysin transkendentaaliseen mystiseen todellisuuteen. Tiede on minulle ankkuri tähän maailmaan. Väitän, onnistunut vuorovaikutus potilaani kanssa on pikemmenkin improvisoitua taidetta kuin tiedettä. Jokainen ihminen on yksilö, johon ei voi ”soveltaa” mitään yksittäistä teoriaa, vaan joudun käyttämään laajempaa ymmärtämystäni, joka nojaa puolestaan kokemuksiini, ja tietooni integratiivisesta psykologiasta, kirjallisuudesta ja filosofiasta.

Yhteen vetona sanottakoon, että mystinen kokemus on tekemisessä tämän itseään ylittävän uuden ymmärryksen kanssa. Siinä siis riisutaan itseltä pois egon kaikki osat, jonka jälkeen paljastuu aito itseys, joka on osa suurempaa universaalia itseyttä, jota voimme kutsua vaikkapa Jumalaksi tai Kosmokseksi. Uskon, että parhaimmillaan luovuus toimii juuri näin; vapaudumme egonosiemme (mielentilojemme) tietoisesta sisäisen prosessimme säätelystä. Tällöin mielentilat lähteevät spontaanisti luomaan jotakin uutta, vanhat rajat ylittävää. Luova ajattelu ei synny siitä, että yritämme puristaa ajatuksemme yhden empiirisanalyyttisen viitekehyksen sisään, sillä tämä ajattelu on vain yksi egomme sisällön mahdollinen osa.  Se ei myöskään avaudu, kuuntelemalla  fundamentalistista autoritaarista uskonnon julistajaa.  Mystiikka on osa kokonaisvaltaista laajempaa subjektiivista ymmärtämystä, jossa meillä voi olla sekä hengellisiä että tieteellisiä ohjaajia.

Mystisessä kokemuksessa säilyvät saavuttamamme kykymme ja taitomme, joita luovassa prosessissa voidaan integroida itseään ylittävällä tavalla taiteellisesti tai tieteellisesti oivaltavalla tavalla. Hienommin sanottuna transkendentti (itseään ylittävä) luova  kokemus on introvertti (sisäänpäin kääntynyt) mystinen kokemus. Uskon, että juuri tämä kokemus on kaiken merkittävän luovuuden keskiössä. Oma mielenteatterini oli introvertti mystinen kokemus.

Toki tiedettä tai taidetta voi tehdä ilmankin mystisiä kokemuksia, mutta luovilla henkilöillä on havaittu Kellyn ja Grosson mukaan olevan enemmän mystisiä kokemuksia kuin ”tavallisilla pulliaisilla”. Vai voiko? Skolimowski väittää,että kaikki meistä on enemmän tai vähemmän mystikkoja. Voimme hänen mukaan puhua oikeutetusti mystisestä kokemuksesta joka kerta kuin joku kokemus aiheuttaa meissä muodonmuutoksen. Uskon muuten, että voisimme tuottaa enemmän luovia ja luultavasti myös paremminvoivia ihmisiä, kun muutamme koululaitoksemme sellaiseksi, ettei siellä ei pyritä opettamaan ihmisille ensisijaisesti irrallista tietoa. Lopetamme ihmisen pirstomisen erityistieteitten osiksi ja samalla lopetamme kaikkien ilmiöiden medikalisoimisen tai materialistamisen.

Meillä on olemassa kaikki se filosofinen ja psykologinen ymmärrys, jotta voimme rakentaa kouluistamme ihmisen yksilöitymistä tukevia integratiivisia systeemejä. Tarinat, myytit, mielikuvat, keholliset ilmiöt, historiallinen ja antropologinen tiede, filosofia, taide ja luonnontiede edustavat ymmärtämyksemme eri muotoja, joita kaikkia voimme hyödyntää. Uskon, että monella oppilaalla on sisäsyntyinen jano monenlaiseen tietoon, jota meidän tulisi myös ruokkia. Voimme tehdä muiden taidemuotojen lisäksi myös ajattelusta ja sen ilmauksesta kirjoittaen taidetta. Voimme rakentaa ihmisestä mahdollisimman hyvin itseohjautuvan. Uskon, että oppilaitten kanssa kumppaneina voimme löytää juuri hänelle ominaisen luovuuden muodon. Voimme kehittää hänen yleisiä ongelmanratkaisutaitojaan. Voimme lisätä hänen filosofista ja terapeuttista ymmärtämystään.  Voimme opettaa oppilaalle erilaisia tapoja purkaa tunteita ja voimme auttaa häntä alkuun yksilöitymisprosessissa. Ihanteena voisi olla kasvattaa jonakin päivänä uusi mahdollisimman vähän traumatisoitunut sukupolvi, joka lakkaa siirtämästä ongelmiaan lapsilleen.  Uskon, että siirtyminen tietopainotteista luovuuspainotteiseen kouluun voisi vähentää kollektiivista sisäistä ahdistustamme. Tällöin uusi sukupolvi voisi toteuttaa  paremmin elämässään omaa potentiaaliaan, eikä heidän sisäänsä patoutuisi  samassa mittakaavassa vihaa.  Heidän ensisijainen huomionsa, kun ei olisi  keskittynyt aineellisiin ulkoisiin muotoihin vaan sisäisyyden kehittämisessä. Tällöin uskon, että voisi löytyä myös entistä enemmän vapaaehtoista halua tinkiä elämän aineellisista pyyteistä, mikä on kestävän kehityksen edellytys. Voimme elää parempaa elämää samalla aineellisesti tuhlaten vähemmän.

Olen tainnut tuoda jo aikaisemmin esille, että ehkä minun ja vanhempieni sukupolvi, olemme olleet kollektiivisesti maailmansodan ym. traumatisoivien kokemuksien ja niiden jälkimaininkejen vankeja. Nykyinen materialistinen valtakulttuuri voi olla traumaattisen projektion tuotos. Väitän, että yhä harvempi meistä voi toteuttaa työtään itseisarvoisesti omaa potentiaaliaan toteuttaen. Romantisoiden, olemme myyneet sielumme aineellisuudelle ja sen tehokkuudelle. Uskon, että ainoastaan siirtymällä monikulttuuriseen paradoksaaliseen luovuuden lumoukselliseen maailmaan, voimme voittaa nykyisen pahoinvointimme.

Kelly ja Grosso puhuvat tieteellisestä amnesiasta eli muistinmenetyksestä. Meillä on ollut valtava määrä ajattelijoita, joiden ideat ylittävät nykyisen reduktiivisen tieteellisen ymmärryksen, mutta olemme halunneet unohtaa ne. Ehkä aika ei ole ollut kypsä integraatioon? Voimme tulevaisuudesta hyväksyä ja kannustaa ihmisiä luovuuteen, mutta samalla ankkuroimme luonnontieteen avulla tiedon reaalielämään. Tietoisuudenhan voi ajatella nousevan eräänlaisena spiraalina, jossa välillä palataan lähelle alkua ja taas noustaa. On eletty reduktiivisen materialistisen tieteen valta-aikaa. Psykologiassa tämä on ilmennyt behaviorismina ja sen jälkeisenä kognitiivisena psykologiana. Näissä suuntauksissa ei ole muuta vikaa, kuin että ne yksin antavat liian yksipuolisen ja mekanistisen kuvan ihmistietoisuuden luonteesta. Ainoana psykologisina käsityksinä ne tekevät meistä  torson. Spiraalin yksi lenkki on kuljettu, kun transpersonaalisesta Jamesistä ja Mayersistä on siirrytty empiirisanalyyttiseen tieteeseen. Nyt on tiedon integraation aika ja meidän lähdettävä nousemaan uuteen korkeamman ymmärryksen lenkkiin spiraalissamme.

James muuten väittää, että mystisen kokemuksen ”puhtausasteissa” on eroja. Voimme siis pystyä kehittymään prosessissamme siten, että mystisitä kokemuksistamme tulee yhä puhtaampia ja hienostuuneempia.  Yhtä kaikki, pienemmät ja suuremmat mystiset kokemuksemme voivat kaikki aiheuttaa meissä muodonmuutoksia, joissa havainto-, kognitiivinen- ja itseilmaisukapasiteettimme löytävät uutta ulottuvuutta. Hyvin moni voimakkaita tällaisia kokemuksia saavuttaneista, haluaa jotenkin antaa muotoa kokemukselleen taiteen ja tieteen keinoin.

Jamesin edeltäjä Myers (1885 Human Personality) toi esille kolme ominaisuutta, jotka ovat tyypillisiä neron ajattelulle. Nämä samat tekijät ovat Kellyn ja Grosson mukaan olennaisia myös mystisissä kokemuksissa. Nämä kolme asiaa ovat:

  1. Jatkuvuus – Mystisessä kokemuksessa kokija tajuaa asioiden väliset yhteydet, jolloin hän kykenee näkemään sellaistenkin ilmiöiden yhteyden toisiinsa, joita ”normaalit” ihmiset pitävät toisistaan erillisinä asioina.
  2. Automatismi – Mystisessä kokemuksessa asiat tapahtuvat ikään kuin passiivisesti. Prosessia ei ohjaa oma tahto, vaan se kulkee ikään kuin itsestään. Prosessi on teleologinen, toiseuteen kurottautuva.
  3. Yhteenmittaamattomuus. – Mystisessä kokemuksessa hyväksytään elämän paradoksallisuus ja ristiriitaiset yhteenmittaamattomuudet. Myös tietoinen minä ja tiedostamaton minä ovat toisiinsa loogisesti yhteenmittaamattomia. Mystikko kykenee riisumaan itsensä yksittäisistä kognitiivisista ajattelumalleista ja nousemaan niiden yläpuolelle.

Karkeasti jaettuna omassa eheyttävässä kirjoittamisprosessissani alkuvaihe oli ”retrospektiivistä psykoanalyysiä” eli menneisyyteen suuntautunutta erilaisten kokemusten mässäilyä ja leikkiä. Tässä vaiheessa saavutin katarsis-kokemuksia. Ne olivat patoutuneitten tunteitten purkauksia esim. ”itkukohtauksia”, joiden uskon olleen tähän prosessin vaiheeseen liittyviä egonosien sisältöjen integraatiota osaksi eheämpää minuutta. Retrospektiivisestä vaiheestä siirryin kuitenkin ”teleologiseen psykoanalyysiin”, jossa lähdin leikkimään erilaisilla ja erilaisilla mahdollisilla egojen sisällöillä integroimalla ajatuksia esimerkiksi filosofeilta (Simone Weil, Sören Kierkegaard, Martin Buber, Lauri Rauhala, Georg von Wright), luonnontieteestä, kristinuskosta, myyteistä ja tarinoista. Lähdin siis irrottautumaan vanhoista uskomuksistani leikkien elämän ristiriitaisilla ulottuvuuksilla. Tässä vaiheessa saavutin pari kertaa mystisiä kokemuksia, joita kutsuin kirjassani epifanisiksi hetkiksi. Parhaimmallani kirjoittaessani olin juuri silloin, kun prosessi eteni automaattisesti, ilman omaa tahtoani. Kirjoitettuani spontaanisti ilman tietoisen mielen ohjausta luvun, annoin tietoisen mieleni jäsentää sen sisällön.  Tavanomaisessa prosesissa synnytin tektiä 10- 16 sivua, jota lähdin sitten tietoisesti ”editoimaan”. Tekstin tuottaminen oli siis tiedostamattoman ja tietoisen mielen välistä luovaa vuorovaikutusta. Kuten olen aikaisemmin jo tuonut esille, koin olleeni eräänlaisessa ”transsitilassa”, ja juuri tämän kautta onnistuin vapauttamaan itseni yksittäisten mielentilojeni, egon osieni, tietoisesta ajattelusta.

Tämä nykyisen kirjoittamiseni ei tapahdu yhtä luovana  prosessina, kuin tämä mielentilojeni teatteri. Toki uskon nytkin työskentelyni olevan tiedostamattoman ja tietoisen milenosieni yhteistyötä, mutta tietoiset mielentilani ovat enemmän ohjaksissa. Tiedostamattomasta nousee kuitenkin jatkuvasti uusia oivalluksia, joita otaan mukaan tähään tekstiini. Mystistesti jostain kummallisesta lähteestä nousee mieleeni uusia ajatusaihioita, samaan tapaan kuin pilviä ilmestyy jostain näkymättömästä aineesta taivaalle. Tiedostamaton mieleni on ideoiden aarreaitta.

Mainokset

Minä ja Skolimowski – kahden mielenteatterin ohjaajan ajatuksia nr. 16

Tämänhetkisen kulttuurimme ”huippu” näyttäisi olevan inhimillisestä näkökulmasta säälittävä, itsensä esineeksi esineellistävä, suorittamiseen ja ekologisesti vahingolliseen kuluttamiseen itsensä hukuttava Merkki-Maija. Eikä tämä ole mielestäni tyhmien ihmisten vika, vaan syy on yhteiskunnallisessa ilmapiirissä, joka pitää tällaista käyttäytymistä ”normaalina”. Uskon, että moni ”terve” herkkä ihminen voi pahoin tällaisessa kulttuurissa. Sillä oma hyvinvointi rakentuu itseohjautuvuudelle ja sisäisyydelleen. Ainoastaan itsensä tunteva ihminen voi olla aidosti armollinen toista ihmistä kohtaan. Ilman tätä armoa emme voi hyvin ja tuppaamme projisoimaan omat ongelmamme muihin ihmisiin ja ihmisryhmiin.

Kärsimyksen ja sairauden oireiden  lievittämiseen löytyy apua myös tarinoista ja sekä monille elämän hengellisistä merkityksistä. Toki hengelliset merkitykset ovat henkilökohtaisia syvällisiä identiteettitason merkityksiä, eikä terveydenhuollon ammattilaisen kuulu niitä tyrkyttää asiakkaalleen. Jos tilanne on kuitenkin sellainen, että asiakas tuo esille hengelliset kysymykset, mielestäni on hyvä, jos terveydenhuollon ammattilaisella on valmiudet keskustella myös näistä asioista.

Omat vastoinkäymiseni, äitini kuolema ja oma sairauteni, muuttivat enemmän todellisuuskuvaani kuin mikään muu kokemus aikaisemmin. Mikä oudointa, vaikka tässä prosessissa oli paljon mukana surua, toivat kärsimyksen kokemukseni mielelleni samalla kiitollisuutta, levollisuutta ja tyytyväisyyttä. On kummallista, miten joskus saatamme tarvita oman haavoittavuuden ja katoavaisuudenkokemuksemme, jotta kykenemme näkemään elämän arvokkuuden. Maailma on täynnä mittaamattoman arvokkaita ilmaisia asioita.  Uskon, että terveydenhuollon ammattilaisen jatkuva oman itsensä peilaustoiminta esimerkiksi erilaisin työnohjauksillisin menetelmin ( kirjallisuus, kirjoittaminen, työnohjaukselliset keskusteluryhmät, oma terapia) lisäävät narratiivista ymmärtämystä.

Mainitsin jo aikaisemmin hitaan lääketieteen. Mitä sillä voitaisiin tarkoittaa? Mielestäni narratiivinen lääketiede on viitekehys, joka tarjoaa meille hyvän pohjan hitaalle lääketieteelle. Uskon, että nykyinen terveydenhuoltojärjestelmä osana materialistista maailmankatsomusta ei pelkästään hoida sairauksia, vaan se samanaikaisesti tuottaa psykofyysissosiaalista pahoinvointia. Ihmisen osiksi paloittelulla on hintansa.

Kun narratiivinen hoito onnistuu, voimme auttaa asiakastamme editoimaan itselleen eheyttävää tarinaa, jossa lääketiede on mukana tarjoamassa erästä hyödynnettävää näkökulmaa. Narratiivinen asenne vaatii terveydenhuollon ammattilaiselta rohkeutta irrottautua hetkeksi empiirisanalyyttisestä tieteellisestä näkökulmasta. Voi olla pelottavaa pistää koko persoonansa peliin, varsinkin silloin, kun siihen ei anneta juurikaan eväitä koulutuksesa. Toiset ihmiset pystyvät tähän ilman minkäänlaista koulutusta.  Niin kuin aikaisemmin olen tuonut esille,  ihmisen ymmärtämys on jotakin paljon laajempaa ja moniuloitteisempaa kuin empiirisanalyyttinen tieto. Kun ihminen roikkuu kiinni yhdessä materialistisessa tieteellisessä metodissa, jossa jokainen ajatus täytyy olla ”oikeaksi todistettu viittauksiin”, roikkuu hän ihmisen tietoisuuden evoluution kannalta kuolleessa hallinnan viitekehyksessä. Leikki on elämän tarinallisuuden ytimessä.  Me emme voi hallita elämää, mutta voimme käyttää hyväksemme mileikuvitustamme, jolloin voimme olla oman elämämme ohjaajia. Kun vuorovaikutuksessa uskalletaan irrottautua leikkimään erilaisilla näkökulmilla, olemme mukana luovassa prosesissa, joka voi edistää molempien osapuolien kokonaisvaltaista hyvinvointia. Mitä muuta oma sisäinen teatterini olikaan kuin leikkimistä erilaisilla näkökulmilla?

Hammaslääkärit ja lääkärit tekevät tilastojen mukaan paljon itsemurhia. Henkilökohtaisesti koin tiedekuntani tarjoaman koulutuksen omana aikanani hyvin kapea-alaiseksi, ja epäilen, että se oli eräs tekijä, joka lisäsi omaa henkilökohtaista ahdistustani. Kun tieto on leikattu irti tietäjästä, ei se suinkaan aina jalostu viisaudeksi. Amerikkalainen syöpälääkäri ja vuorovaikutustaitojen opettaja Rachel Naomi Remen kirjoittaa (The Kitchen Table Wisdom), että häneltä meni kymmenen vuotta siihen, että hän toipui kaiken esineellistävästä lääkärikoulutuksestaan. Hän oli nopea toipuja. Minulta meni pitempään. Toiset eivät toivu koskaan. Työ muuttuu huomattavan paljon mielekkäämmäksi, kun ei tarvi pukea päälleen vierasta roolia, vaan ihminen voi olla vapaasti oma itsensä.  On upeaa voida ilmaista itseään kirjoittamalla siten, ettei tarvitsi joka lauseen jälkeen laittaa viittausta johonkin. Minä saan itse rakentaa päässäni omia  ajatuksia ja leikkiä ajatuksilla.  Meidät lääkäriraukat on kasvatettu vankilaelämään eli  siihen, ettei mitään muuta saisi sanoa, kuin sellaista, joka on tieteellisesti oikeasti todistettu. Miten mahtavalta tuntuu, kuin voin rakentaa itselleni vapaasti itselleni soveltuvan elämänfilosofian. Voin kulkea omaa hengellistä polkuani, ja hyödyntää historiallisia ja monikulttuurisia tarinoita. Ihmisen elämä eikä myöskään toisen ihmisen  hoitaminen ole pelkkää lääketieteen sovellutusta, vaikka lääketiede tarjoaakin tärkeimmän työkalun lääkärille. Tämän työkalun kehittäminen on kurinalaista tieteellisen metodin soveltamista.

Hitaan lääketieteen tavoite voisi olla mahdollisimman itse-ohjautuva asiakas sekä itseohjautuva terveydenhuollonammattilainen. Tämä ei synny siten, että terveydenhuoltojärjestelmä hoitaa mahdollisimman tehokkaasti mahdollisimman paljon potilaita. Ihmiset eivät ole huollettavia koneita, vaan kokonaisvaltainen eheytyminen tapahtuu vastavuoroisen reflektion kautta. Mikäli ajattelemme potilsta vain biologisena deterministisenä lihankappaleena, mitätöimme ihmisluontoa. Narratiivisen lääketieteen harjoittajalta vaaditaan tarinan kuuntelu- ja peilaustaitoja.

Kun ihminen ikääntyy siten, että yksilöityminen, tai toisin sanoin kokonaisvaltainen eheytyminen edistyy, kykenee hän elämään tarkoituksellista elämää sairauksistaan huolimatta. Myös rikkinäinen koti voi olla viihtyisä. Joskus liian sliipattu koti voi olla steriili ja kylmä. Hidas lääketiede merkitsee myös sitä, että ymmärrämme olevamme toisistamme ja luonnosta riippuvainen vuorovaikutusverkosto. Joskus voi asiakkaamme perhe voi tarvita tukea. Joskus voi potilaan terveyttä eniten edistää hänen ympäristönsä muutos. Omalla kohdallani muutos kiireisestä ja stressavasta työyhteisöstä hitaaseen elämään, oli ratkaisevaa hyvinvointini kannalta.

Otanpa erään esimerkin hammaslääketieteen puolelta: Kun meille tulee potilas, jonka hampaisto on surkeassa kunnossa, ei hänen ensisijainen ongelmansa yleensä ole lääketieteellinen. Sensijaan takana saattaa olla esimerkiksi masennus ja pitkäaikainen työttömyys. Tällöin on aika toivoton urakka yrittää korjata hampaisto, mikäli samalla potilaan sosiaalinen ja psyykkinen tilanne ei korjaannu. Me hammaslääkärit voimme omalla pienellä panoksellamme terapeuttisen vuorovaikutuksen keinoin olla edistämässä asiakkaamme kokonaisvaltaista hyvinvointia. Meillä on jo silloin hyvä terapeuttinen suhde potilaaseemme, kun normaalin lääketieteellisen hoidon lisäksi kuuntelemme potilaan tarinaa. Ehdimme olla hetken myös heidän peilejänsä. Kun omat resurssimme eivät riitä potilaan kokonaisvaltaiseen hoitamiseen, voi olennainen osa hammashoitoa olla hänen masennuksensa hoitaminen tai hänen sosiaalisen tilanteensa korjaaminen yhteistyössä psykologien ja sosiaalialan ihmisten kanssa.

Meidän lääkärien helmasynti on ollut kaikkien ilmiöitten medikalisaatio. Tänä päivänä tarvitsemme tieteiden integraatiota ja poikkitieteellistä yhteistyötä,jossa kykenemme hahmottamaan oman tieteen perinteemme paikaan tiedon kokonaiskentässä. Tarvitsemme integratiivisen hoitamisen osaajia sekä eri erityistieteiden välistä kiinteää yhteistyötä. Meidän on koottava eheäksi, se minkä olemme rikkoneet. Ihannetilanteessa voimme olla me kaikki terveydenhuollon ammattilaiset mukana synkronistisesti auttamassa lähimmäistämme kohti terveempää ja harmoonisempaa elämää. Joskus emme kykene parantamaan potilasta lääketietellisesti, mutta voimme olla auttamassa häntä löytämään kärsimykselleen merkityksen, jolloin se kokemuksena muuttuu. Ihminen saattaa oppia elämään mielekästä elämää kivustaan huolimatta. Myös kuolema voi olla joskus ystävämme.

Tiedän, että tällä hetkellä tällainen maalaamani visio lääketieteestä on idealistinen. Esimerkiksi muutaman viikon kuluttua olen ainut työssä oleva hammasläääkäri koko Kuhmossa (9000 paikallista asukasta + kamarimusiikkivieraat).  Uskon kuitenkin, että meillä täytyy olla visioita, jotta voimme muuttaa todellisuutta. En halua olla osana sellaista kultuuria, joka rakentaa visioita  valistusajan tieteelliselle esineellistäville näkökulmille. Haluan olla osa uudenlaista eri tieteenperinteistä yhdistävää, integratiivista, ajattelua.

Uskon, että materialistinen maailmankatsomuksemme on vieraannuttanut liian monet ihmiset itsestään, jolloin heiltä on kadonnut esimerkiksi työn itsessään tuottama ilo. Työ on suorituskeskeistä. Harva pääsee toteuttamaan itseään. Ja harva jaksaa raskaan työn jälkeen toteuttaa itseään edes vapaa-aikanaan. Olen samaa mieltä Georg von Wrightin kanssa siitä, että on hyvin kyseenalaista, voidaanko tätä nykyistä kulttuuriamme kutsua edistyksen kulttuuriksi. Toki tieteellistekninen tietämyksemme on lisääntynyt, mutta onko samalla lisääntynyt viisautemme? Mielestäni tämän päivän lääketieteen tulisi entistä enmmän olla sellaista, että se pyrkii tukemaan ihmistä elämään eheää elämänkaarta. Keskeinen viisauden tapa on  yhdistää yksilöitymiprosessissa toisiinsa erilaisista keskenään ristiriitaisista viitekehyksistä tietoa. Näin tapahtui mielenteatterissani ja näin tapahtuu integratiivisessa tieteessä.

Epäilen, tuottaako tämä toimenpiteiden lukumäärän maksimointiin pyrkivä keikkalääkärikulttuuri paljonkaan eheyttä ihmisten elämään. Se voi tuottaa onnistuneita biologisia interventioita, mutta läheskään aina se ei lisää elämänlaatua. Kokonaisvaltainen eheytyminen vaatii sitä, että kykenemme yhdistelmään terveyttä edistävää tietoaa erilaisista viitekehyksistä käsin.  Itseasiassa olen päivä päivältä entistä vakuuttununeempi, että tällainen silloin kun lääketiede on pelkkää esineellistävää ”käypähoitojen” soveltamista, vieraantuu sekä potilaat, että lääkärit itsestään.

Kehomme pitäisi olla kotimme. Tällä hetkellä se on kuitenkin esineellistetty, brändätyksi näyttelytuotteksi muokattu. Lääketiede on osa tätä kulttuuria.  Tämä  ulkoisille muodoille perustuva esineellistävä kulttuuri on huipuussaan kosmeettisessa kirurgiassa. Esimerkkinä voisi olla vaikkapa leikkaukset, joissa kavennetaan jalkoja sellaisiksi, että niihin mahtuu sirot kengät. Fredrik Svaenaus, ruotsalainen filosofian professori väittää, että tämä kehon muokkaaminen tapahtuu länsimaisten rasististen ihanteiden ehdoilla. Tämänhetkisen kulttuurimme ”huippu” näyttäisi olevan inhimillisestä näkökulmasta säälittävä, itsensä esineeksi esineellistävä, suorittamiseen ja ekologisesti vahingolliseen kuluttamiseen itsensä hukuttava Merkki-Maija. Eikä tämä ole mielestäni tyhmien ihmisten vika, vaan syy on yhteiskunnallisessa ilmapiirissä, joka pitää tällaista käyttäytymistä ”normaalina”. Uskon, että moni ”terve” herkkä ihminen voi pahoin tällaisessa kulttuurissa. Sillä oma hyvinvointi rakentuu itseohjautuvuudelle ja sisäisyydelleen. Ainoastaan itsensä tunteva ihminen voi olla aidosti armollinen toista ihmistä kohtaan. Ilman tätä armoa emme voi hyvin ja tuppaamme projisoimaan omat ongelmamme muihin ihmisiin ja ihmisryhmiin.