Älä vain liiku vaan tule myös liikutetuksi!

Viime päivinä olen miettinyt paljon kehoni merkkejä ja niiden viisautta. Tajuan joskus valitettavasti vasta jälkeenpäin, että ruumiini on yrittänyt lähettää minulle merkkejä, joita en ole kuitenkaan tietoisesti vastaanottanut. Luulen kuitenkin, että intuitiivinen viisauteni on kasvanut huomattavasti viimeisen kymmenen vuoden aikana.  Osaan käyttää muuntuneita tajunnan tiloja intuitiivisen viisauteni kasvattamiseen.

Tiedämme hyvin, että älykkyyttä on monenlaista. Howard Garder loi omat älykkyytensä luokat 80-luvulla.  Hänen ajattelunsa vahvuus oli se, että hän tajusi monien erilaisten älykkyyksien merkitykset. Itse kuitenkin näen myös muita luokkia, kuin vain hänen määrittelemänsä.  Oli miten oli, moderni kulttuurimme on yliarvostanut matemaattisloogista älyä, joka on vain yksi älyn muoto.  Jos vain tämä älyn muoto ohjaa kulttuuriamme, vääristyy elämäntapamme pahasti.

Itse ajattelen intuitiivisen viisauden olevan olennainen viisauden laji.  Se ottaa huomioon sen, että myös kehomme voi olla viisas.  Intuitiiviseen viisauteen pääsee, kun päästää irti hetkiksi omasta perinteisestä opitusta luokittelevasta ajattelusta.  Henkilökohtaisesti ajattelen, että sen voi saavuttaa erilaisissa meditatiivisissa, taiteellisissa ja hypnoottisissa tiloissa. Itse olen saavuttanut sekä luovassa kirjoittavassa flowtilassa että luontokokemuksissa mystisen tuntuisia suoran tietämisen, sulautumisen, tapulikokemuksia.

Dan Siegel kirjoittaa (Mindsight), että tiedemies joka harjoittaa intuitiivista viisautta, kykenee yleensä vapautumaan hetkiksi omista mielentiloista (mind sets) ja niiden kategorioivasta ajattelusta.  Itse ajattelen, että valitettavan monet asiantuntijat roikkuvat kiinni omassa kategorisoivassa ajattelussaan ihan vain sen vuoksi, että pelkäävät menettävänsä kasvonsa asiantuntijahierarkioissa, kun he tunnustavat kuuntelevansa intuitiviista viisauttaan. Matemaattislooginen ajattelu on jyrännyt modernissa kulttuurissamme.

Olen saanut käsityksen, että monien ihmisten mielestä on pelottavaa irrottautua kategorisoivasta ajattelusta. Käsitteistä saa itselleen (harhaista?) kontrollin kokemusta. Itselleni on sen sijaan on ahdistavaa vain takertua toisten luomiin käsitteisiin, vaikka niitä voikin käyttää tikapuina syvempään ymmärrykseen.  Tiukat kategoriat varastavat vapauteni.  Joskus tunnen ylittäväni luovassa kirjoitusprosessani jotakin vanhaa ylittävää, saavutan oivalluksen hetkiä itselleni.  Siksi kirjoitan. Se on minulle oivallusmeditaatiota.

Siegel lainaa kirjassaan matemaatikko Henri Poincarèa, jonka kerrotaan sanoneen:  Logiikalla voimme todistaa, mutta intutiolla voimme löytää. Meille ei  juuri opeteta oman sisäisen viisauden –  ruumiimme merkkien –  kuuntelua.  Se tapahtuu tietoisuustaitojen mm. meditaation, hypnoosin, ja itseilmaisullisen taiteen kautta.

Amerikkalainen lääkärin Lissa Rankin kirjoittaa kirjassaan (Mind over Medicine), että lääkärin koulutuksessa hänet suorastaan opetettiin sivuuttamaan kehonsa viestit.  Hän ei saanut käydä pissalla kun pissatti. Hän ei voinut nukkua läheskään aina silloin kun nukutti. Hän ei saanut syödä kun oli nälkä, eikä hän saanut lopettaa työtä, kun olkapään lihakset olivat väsyneet.  Tiedekunnassa piti käyttäytyä kuin sotilas, eikä opastusta saanut oman ruumiin merkkien kuunteluun. Sen sijaan hän oppi erilliseksi kehostaan.  Opetuskulttuuri ”dissosioio” opiskeijan irti ruumistaan.

Psykoanalyytikko Elizabeth Lloyd Mayer (Extraordinary knowing) kiinnitti huomionsa siihen, että tutkimusten mukaan meditatiivissa flowtiloissa tietyt parietaaliset aivojenkuorikerroksen osat passivoituvat (verenkierto vähenee niissä).  Nämä kohdat aivoja ovat tekemisessä nimenomaan oman erillisyyden ja tilakokemuksen kanssa.  Näin meditatiivisissa syvissä flow-tiloissa ihminen ikään kuin sulautuu osaksi ympäristöään.  Hän alkaa näkemään asioita sellaisena kuin ne ovat ilman erillisyyttä.

Mayer esittää kirjassansa hypoteesinsä, että ehkä nk. paranormaalit kokemukset, joissa esim. esineitä löydetään meedion opastuksella selittyvät tällä intuitiivisella tietämisen tavalla.  Paranormaali onkin tavallaan ihan normaalia.   Hän kertoo kirjassan monia psykoanalyytikkojen kokemuksia tapausselostuksina ja tarinoina, joissa ihmiset tietävät epätavallisesti, intuitiivisesti asiota, jotka ovat normaalin tietämisen ylittäviä.

Jospa kulttuurimme on sairastunut  loogis-matemaattisen ajattelun vääristämään, kognitiivisesti jäykkään, materialistiseen luonnehäiriöön? Jos haluamme vähentää psykofyysistä pahoinvointiamme, pitäisi ihmiset opettaa kuuntelemaan edellisen lisäksi omaa kehoaan ja sen sisäistä viisautta. Heitä tulisi auttaa löytämään itselleen mielitajua. Ehkä tämä nk. rytmitalous on uusi elämäntapa, jossa osaamme kuunnella erilaisia älykkyyksiä, erityisesti kehome viisautta, jolloin pääsemme irti kasvavista terveys- ja sosiaalikuluista. Työkulttuurista kasvaa ihmisen eikä koneihmisen näköistä.

Voit oppia liikkua siten, että et liiku, vaan tulet liikutetuksi. Sulaudut yhteisen yhteisöllisen tanssin osaksi.   Et kirjoita vaan kauttasi tulee jotakin kirjoitetuksi, ja kynästä tai tietokoneesta tulee osa sinua.   Et maalaa, vaan maalaus tulee kauttasi maalatuksi.  Et laula  lauluasi, vaan laulu tulee lauletuksi. Elämäsi ei ole tämän jälkeen vain jotakin omaasi, vaan elämäsi tule eletyksi osana ikuista elämän ihmeellistä  kosmista verkostoa. Et ole enää leikattu irti ruumiistasi ja ympäristöstäsi ja sielullasi on jälleen koti. 

teatteri_jere

Tästä linkistä löytyy Lissa Rankinilta lainattu  Sisäinen teatteri-kirjoitusharjoitus, jonka avulla voit lähteä kuuntelemaan kehoasi.

Sisäinen teatteri on facebookissa.

Epävarmuudessa voi viihtyä

Tämä Matt Mumbar onkin sitten mielenkiintoinen mies, kun hänen historiaansa ja ajatuksiin perehtyy tarkemmin. Hän on onkologi eli syöpälääkäri. Hänen kirjoittajakumppaninsa, Heather Reed, on puolestaan saanut koulutuksen integratiiviseen lääketieteeseen. Itse tein, muuten, aikoinani lopputyöni integratiivisesta hypnoterapiasta.

Mumbar on muuten sitä mieltä, on riittävästi näyttöä siitä että tietoisuustaidot kehittävät harjoitukset edistävät myös syöpäpotilaiden hyvinvointia. Hän on sanonut: ”Ihmisen elämä on jatkuvaa hienosäätämistä: sisäisen hyvinvoinnin saattamista tasapainoon ulkoisen tekemisen kanssa.” Amerikoissa tietoisuuden itsereflektio kuten mindfulnessharjoitukset ovat siirtymässä paitsi potilaiden hoitoon, myös osaksi terveydenhuollon ammattilaisten työnohjausta.

WP_20131002_01620131003093647

Luovana tietoisuustaitona, olen rakentanut menetelmäni (jota toki voi hyödyntää muissakin luovissa terapeuttisissa suuntauksissa), oman itsemme hienosäätölaitoksen, joka tuottaa Elämän eeposta. Lähtökohtana minulla on ollut Ego state eli minätilojen terapia. Tämä menetelmä vastaa Mumberin käsitettä ”rewiev writing”, joka sekin on reflektiivinen kirjoitusmenetelmä.  Hänkin siis suosittelee omaa tietoisuutta peilaavaa kirjoittamista itsehoidollisena menetelmänä, niin kuin taisin jo edellisessä blogissani mainita.

Uskotteko muuten, että minäkään en olisi tämän hetkinen minä, ellen olisi kuusi vuotta kirjoittanut lähes päivittäin? Luova kirjoittaminen on minulle kokonaisvaltainen itsehoidollinen uuden oppimisen menetelmä. Itse viihdyn parhaiten erilaisten tieteellisten metaforien maailmassa, mutta arvostan ihmisiä, jotka pystyvät hakemaan omat symbolinsa ja vertauskuvansa satujen ja tarinoiden maailmasta.

Lähdin liikkeelle, muuten, työuupumuksen ja syövän täyttämässä elämänvaiheessani, kirjoittamisprosessissani minätiloihin tutustumisesta ja niiden kanssa metaforisesta työskentelystä. Minussa oli vaan valtava tarve saada kaikki paha olo ulos itsestäni! Tein sen kirjoittaen. Purin vanhat ehdollistumani paperille ja rakensin uuden minuuteni. Nykyään kirjoitan yhä enemmän kokonaisena itsenäni.

Minätilojen kanssa työskennellessä ei ole tietenkään tarkoitus, että niihin loppuiäksi takerrutaan. Sen sijaan tavoite on, että löydämme tietoisuustaitojen (esim. mindfulness, reflektiivinen kirjoittaminen) avulla yhä eheämmän itseytemme, jolloin voimme toimia yhä kokonaisempina ihmisinä kunnioittaen todellisia arvojamme ja tiedostaen omat elämämme merkitykset automaattisesti. Voimme irrottautua minätiloista, egon osistamme, yhä enemmän olemiseen ja mikä parasta, samalla kehittyy intuitiivinen viisautemme. Jotta voimme tavoittaa egovapaan olemisemme, hyödymme siitä, että tunnistamme egomme osat, minätilat.

Väitän, että vasta itsetuntemuksen kautta meistä kasvaa objektiivisia tai paremmin sanottuna, objektiivisempia. Se ei tapahdu vain lukemalla tilastotiedettä ja ymmärtämällä sen logaritmeja. Mindfulness-harjoitusten, kuten Sisäisen teatterimme erilaistumisen jälkeen, näemme todellisuuden yhä realisestisemmin monesta eri perspektiivistä käsin samanaikaisti. Moniminuus tavoittaa todellisuuden monikulttuurisuuden paremmin kuin tämä yksi normaali keskiarvoihminen, joka on rakentunut länsimaisen kulttuurin ihanteille.

Länsimaisesta kaiken hallintaan perustuva elämäntapa ei viihdy epävarmuudessa. Valitettavan usein historiamme aikana olemme saaneet huomata todellisuuden perimmäinen olemuksen olevan pikemminkin jatkuvaa epävarmuutta kuin varmuutta.  Voimme laskelmillamme tehdä vaikka kuinka turvallisia laitoksia, mutta valitettavasti yksi iso luonnonmullistus tai inhimilliset ihmisen erehdykset saattavat aiheuttaa ekokatastrofin. Yksi banaaninkuori laittalla ja siihen kompastuminen voi hajottaa niin varman entisen elämämme säpäleiksi. Itse asiassa monella työpaikalla tänä päivänä luuraa jatkuva epävarmuus tulevaisuudesta. Ehkä meidän kannattaisikin oppia viihtymään epävarmuudessa!

Seuraava lista on ideoitu Matt Mumberin ja Heather Reedin epävarmuusajatuksia peilaten.

  1. Todellisuus ei huuda vaan se kuiskaa. Jotta kuulemme sisältämme tulevat kuiskaukset, kannattaa meidän harjottaa tietoisuustaitoja.

  2. Tärkeintä elämässä on, että opimme olemaan, emme pelkästään tekemään ja suorittamaan asioita. Kouluissa ihmisiä pitäisi valmentaa ihmisiä olemisen taitoihin, eikä vain työn tekoon.

  3. Elämä ei huolehdi minusta, vaan joudun itse pitämään huolta itsestäni. Vaikka kulttuurimme tuottaa taakkoja ihmisille, voimme vapautua niistä.

  4. Ei ole sellaista asiaa kuin varmuus: Oikea elämä on jatkuvaa epävarmuudessa elämistä. Löydämme juurevuutemme tekemällä myös epävarmuuteen itsellemme kodin.

  5. Oman haavoittuvuutemme tunnustaminen auttaa meitä kohti tasapainoista elämää. Joskus sairautemme voi olla paras opettajamme.

  6. Aidosti arvokkaat asiat saavutamme vain omien henkilökohtaisten ponnistelujen kautta.  Mikä parasta, aidosti arvokkaat asiat ovat jaettavissa kaikille.

  7. Voin aina ponnistella lisää, riippumatta siitä, mitä kunakin hetkenä omistan tai olen tehnyt. Elämme tarkoitus löytyy siitä, että ponnistelemme jatkuvasti tehdäksemme maailmaa kaikille asuttavaksi viihtyisäksi, erilaisisia kulttuureija edustavien, ihmisten kodiksi.

Matt Mumbar ja Heather Reed kehoittavat meitä (yllätys, yllätys!) kiinnittämään huomiota erityisesti niihin osiimme, jotka lymyävät tietoisuutemme verhon takana. Lisäisin tähän vielä seuraavan: Niin kauan kun emme ole tunnistaneet näitä tiloja, sabotoivat nämä tilamme elämäämme.

Kun saavutamme olemisemme, tajuamme entistä paremmin, kuinka ihmisluontokappaleina olemme sidoksissa toinen toisiimme ja muihin luontokappaleisiin. Kun tämän savutamme on se kuin henkinen heräämiskokemus. Itselleni tähän kokemukseen on liittynyt tapulikokemuksia. Tämän jälkeen emme edes koe yksinäisyyttä, vaikka kuinka yksin olisimme. Paradoksaalisesti tämän juurevan olemisen tilan saavuttamiseksi tarvitsemme toinen toisiamme.

Oma kokemukseni on ollut, että nuoruuteni ongelmat eivät olleet pelkästään henkilökohtaisia. Sen sijaan tämä elämäntapa, mitä meille oli opetettu äidinmaidosta lähtien, on erityisesti herkissä ja aistivissa ihmisissä, melkeinpä pääsääntöisesti pahoinvointia tuottavaa.

Mikä parasta, nykyisessä monikulttuurisessa maailmassa, ja myös tieteessä,  on paljon hyvää, sitä ainesta, jolla ihminen voi vapauttaa itsensä yhä enemmän aitoon olemiseensa. Kun löydämme oman luovuutemme ja hyväksyvän läsnäolon taitomme, voimme itse antaa itsellemme sen arvostuksen ja rakkauden, jota tarvitsemme hyvään, eettiseen, tarkoitukselliseen elämään.

Ihmistietoisuus käy läpi evoluutiotaan. Moderni elämäntapa on ollut yksi jäätävän kylmä, mutta tärkeä vaihe tässä prosessissa. Sen yksipuolistava materialistinen elämänkatsomus on edustanut järkeä ylikorostavaa ajan henkeä ihmiskunnan historiassa. Olemme siirtymässä uuteen luovempaan aikaan – sitä voi kutsua transmoderniksi ajaksi. Tässä ajassa emme yritä kontrolloida elämää, vaan pyrimme entistä enemmän ohjaamaan sitä kaiken epävarmuudesta huolimatta eettisempään suuntaan.

Väitän tässä uudessa kulttuurissa, tiede on vain yksi tärkeä luovuuden laji.  Henkinen hyvinvointi rakentuu tulevaisuudessa yhä enemmän taitavalle itsesäätelylle, jossa sekä luovat puolemme että realiteettitajun omaavat puolemme ovat jonkinlaisessa tasapainossa. Uskon tämän pätevän tulevaisuudessa instituutioissa että yksilöissä. Todellisuutta ei voi hallita, mutta voimme ohjata sitä erilaisten näkökulmien välisessä dialogissa.

Tietoisuustaidot ja stressi, nr 3

Kuten aikaisemmista pohdiskeluista kävi ilmi, stressistä selviytymisessä on kysymys uudelleen tulkintakyvystä. Yritän vielä avata tätä näkökulmaa syvemmin. Katotaan, pääsenkö ajatuksien juoksussani johonkin uuteen oivallukseen. Inspiraationani on ollut edelleen tämä Broadrickin artikkeli.

Tietoisuustaidot merkitsevät muodonmuutoksellisen oppimisen ja metakognitiivisten taitojen kehittymistä. Jälkimmäisellä tarkoitan tässä yhteydessä sitä, että ihminen tajuaa ristiriitojensa olevan oman oppimisensa kasvualustaa. Hän voi tulla tietoiseksi omista oppimisprosesseistaan.

Meillä kouluissa on informationaalinen koulutus nostettu korokkelle muodonmuutoksellisen oppimisen kustannuksella. Ainakaan meidän ikäluokan ihmisille ei ole annettu juuri eväitä siihen, kuinka voimme tutkia omaa, usein ristiriitojen täyttämää todellisuuttamme, ja sen erilaisia näkökulmia luovasti, mutta samalla myös kriittisesti.

Jokaiselle kansalaiselle  ei ole meillä Suomessakaan valitettavasti annettu lapsuudessa riittäviä eväitä merkitykselliseen elämään. Ruokkimalla meitä ihmisiä pelkästään faktatiedolla, me emme välttämättä löydä tarkoituksellista elämää. Ehkä masennustilastomme kertovat tarinaa tästä. Muodonmuutoksellinen oppiminen merkitsee minulle kokemuksellista oppimista. Mikä parasta se voi hyödyntää sisäistä ristiriitaista yhteisöä, minätilojen kaartia, uuden oppimisen kasvualaustana.

Elämän materialistista puolta ylikorostavassa kulttuurissa tarvitaan nyt kipeasti ihmisiä, jotka kykenevät auttamaan toinen toisiaan, jotta ihmiset löytäisivät merkityksen elämälleen. Voimme hyödyntää tässä esimerkiksi länsimaista psykoterapeuttista integratiivista tietoa.  Oikeastaan ajattelen vain materialistiselle tehokkuudelle  tilastoille ja logaritmeille rakentuvan elämäntavan olevan stressiä tuottavaa.

Kun ihminen saavuttaa merkityksellisen elämän, on hän motivoituneempi ja vastaanottavaisempi kaikenlaiselle tiedolle. Hän ei luota yksinomaan numeroihin, vaan ihminen osaa kuunnella kriittisesti sisäisiä ääniään, kuten intuitiotaan. Uskon että tulevaisuuden ihminen on Homo Ludens, leikkivä, tietoisuustaitoja, omaava ihminen, joka kykenee kykenee jatkuvaan sekä informationaaliseen että muodonmuutokselliseen oppimiseen.

Toivon, että muodonmuutoksellisen tiedon lisääntymisen kautta, ihminen voi tulla aktiiviseksi omien merkitysten luojaksi ja yhteisöllisten verkostojensa kriittiseksi valitsijaksi. Uskon, että tulevaisuuden ihminen kasvaa todelliseksi itsensä asiantuntijaksi: Hän ottaa vastuun omasta kehostaan, kohtalostaan ja kehittymisestään. Hän ei ota passiivisesti vastaan ideologioita, vaan hän kykenee nousemaan niiden yläpuolelle.  Povaan Homo Ludensin käyttävän nykyihmistä paremmin mielikuvitustaan kasvunsa välineenä ja hän kykenee havainnoimaan todellisuutta entistä objektiivisemmin, monista eri perspektiiveistä käsin.

Varmaankin taas toistan itseäni, vaan toisto on opin äiti. Sisäinen teatteri on paitsi tietoisuustaitojen harjoittamista myös muodonmuutoksellista oppimista. Menetelmän avulla kehitetään ihmisen kykyä olla omien minätilojensa luoja sekä niiden (erilaisten tunnepitoisten ajattelumallien) todistaja. Mielemme on pikemminkin erilaisten tapahtumien näyttämö kuin että se olisi todellisuutta vääristämätön peili. Sisäisen teatterin kaltainen menetelmä soveltuu erityisen hyvin aikuisoppijoille, jotka pyrkivät ratkomaan omia elämäntaidollisia ongelmiaan, esimerkiksi stressiä. Taidot kehittyvät, kun tietoisuustaitoja harjoittava tekee näkyväksi vanhoja historiansa aikana synnyttämiään minätiloja ja kykenee ristiriitoja hyödyntävän mielikuvituksensa avulla nousemaan niiden yläpuolelle. Uusissa tilanteissa hän kykenee aktivoimaan vanhoja tiloja ja hän voi luoda täysin uusia.

Ihminen kykenee tietoisuustaitojaan kehittämällä ottamaan sisäiseen maailmaansa tarkkailijatilan. Kun ajatukset Sisäisessä teatterissa hajaantuvat, samaistuvat minätiloihin, palautetaan ne aina tähän tarkkailijatilaan. Mikä ihmeellistä, kun ihminen onnistuu saavuttamaan tarkkailijatilan, voi hän huomata, että minätilat hänessä alkavat elämään spontaania elämäänsä mielennäyttämöllä esimerkiksi kirjoittaen. Oikeastaan näytelmämme käsikirjoittaja psykodraamallisessa transsitilassa kuolee, ja tapahtuu spontaani siirtymä improvisaatioon. Sisäisessä teatterissa projekti ei kuitenkaan jää tähän: Ihminen ei ainoastaan todista sisäisiä tapahtumiansa, vaan hän myös on oman näytelmänsä katsoja ja ohjaaja.

Näytelmän käsikirjoittajan kuolema on koitunut samalla egomme kuoleman hetkeksi. Tietoinen minuutemme nimittäin kuolee, kun kykenemme näkemän sen osat, minätilat (egotilat) mielennäyttämöllämme. Teksti syntyy paperille kuin automaattisesti, kun näytelmä elää omaa elämänsä mielen näyttämöllämme. Oman identiteettimme kehittyminen vaatii sen, että olemme myös näytelmämme katsojia ja ohjaajia. Kun näemme näytelmäämme, täytyy meidän ottaa siihen jatkuvasti eettisesti kantaa. Prosessissa käytämme hyväksemme sekä luovia että rationaalisia puoliamme.

Sisäisessä teatterissa Elämän eepoksemme, identiteettitarinamme kasvaa, kun todistamme ensiksi näytelmämme ja luomme uutta kriittisesti: Lähdemme ohjaamaan näytelmämme uusien, koko kehossamme miellyttävältä tuntuvien, metaforien suuntaan. Joudumme jatkuvasti prosessissamme pitämään huolen siitä, että minätilojamme kohdellaan arvostavasti. Saatamme saada Elämän eepoksen edetessä aiheen seuraavaan näytökseen vaikka edellisestä näytelmän dialogin pätkästä. Tästä sitten lähdemme improvisoimaan uutta näytelmää muistuttaen minätilojamme jatkuvasti myötätuntoisesta ja kunnioittavasta keskinäisestä asenteesta. Lopputuotos, Elämän eepoksemme, voi olla pirstoutunut ja hajanainen (ei yleensä mitään suurta kaunokirjallisuutta), mutta se sisältää kokemuksellisesti omien tilojemme yhdistymisprosessin.

Elämäämme kannatteleva eepos ei ole pelkästään sattumanvarainen kuolleen tekijän näytelmä, vaan valitsemme jatkuvasti itse sen suuntaa joka päivä uudelleen. Voimme tehdä tätä valintaa metaforisesti draamana kirjoittaen, mutta oikeassa elämässämme jokainen tekomme tekee tätä samaa. Näytelmämme juoneen tietysti vaikuttaa ulkoisen todellisuuden tapahtumat.

Kun stressannumme, ei riitä pelkästään, että rentoudumme esimerkiksi hyväksyvän läsnäolon henigysmeditaatiolla. Toki tämäkin on tärkeää. Esimerkiksi tavanomaisilla hypnoosirentotuksella pyritään rentouteen, mutta vielä suurempi päämäärä niissä on sama kuin tietoisuustaidoissa: ihminen tulee tietoiseksi valinnanmahdollisuuksistaan. Ihminen voi joka hetki valita elämäänsä uudelleen ja uudellen. Hän voi aktivoida halutessaan jopa menneisyydessä valitsematta jääneitä polkuja.

Tietoisuustaidoissa rentouden lisäksi kyky itsereflektioon on vähintäänkin yhtä tärkeää.  Itse asiassa edellinen, rentous ja tarkkailijatilan kehittyminen, ovat vasta muodonmuutoksellisen oppimisprosessin alku. Pelkkä rentous stressitilanteen ratkaisussa ei riitä, vaan meidän on opittava käyttämään stressantumisestamme syntynyt jännite uusien näkökulmien avaamiseen. Meditaation kielellä voisimme puhua mietiskelystä tai oivallusmeditaatiosta.

Stressistä syntynyt ”paskaolo” ei ole siis pahasta, vaan se on mahdollisuus sisäisten näkökulmien laajentamisen. Olemme päässeet silloin kiinni Sisäiseen teatteriimme, kun minätilamme eivät vain vatvo asioita, vaan niiden dialogi kuljettaa meitä uusiin laajempiin näkökulmiin. Nämä metaforiset näkökulmat ovat kognitiivisia mielemme rakenteita, joilla on konkreettinen kosketuspinta oikeaan elämäämme ja niissä tekemiimme valintoihin.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että länsimainen tietoperinne, mystiikka, hypnoterapia, psykoterapia ja filosofia tarjoaa valtavan määrän tietoa, joka on mahdollista hyödyntää ihmisen tietoisuustaitojen kehittämissä. Niiden kannattelemana on mahdollista rakentaa siltaa länsimaisen ja itämaisen viisauden välille. Meidän ei tarvitse ottaa lähtökohdaksi itämaisia perinteitä, vaan voimme lähteä rakentamaan tätä siltaa ihan ommalta kotirannaltamme.

Siinäpä se. Stressinpurku kolmiosaisena metaforatyösketelysarjana.

PS. ”Sano niille lukioillesi, etteivät etsisi guruja, vaan kasvaisivat omaksi guruiksensa!,” huutaa Martta minätilani teille lukijoille vielä terveisenä tuolta köökin puolelta.

Sisäinen teatteri ja intuitio

Mielestäni Sisäisen teatterin olemus istuu erinomaisesti intuitiiviseen viisauteen, josta Tony Dunnerfelt on kirjoittanut kirjansa ”Intuitio ja sisäinen viisaus” (2008). Hän tuo esille sen, minkä minäkin olen huomannut: Psyyken olemus dynaamisena ja elävänä luovana kokonaisuutena mitätöityy nykyajan valtavirtapsykolgiassa, missä sitä tutkitaan yhtenä elottomana esineenä muiden joukossa.

 Sisäisen teatterin kaltainen draamallinen  menetelmä vastaa mielestäni huomattavan paljon paremmin psyykeen dynaamista, jatkuvassa liikkeessä olevaa virtaavaa ja kuhisevaa olemusta. Tämän ovat näköjään muutkin oivaltaneet (esimerkiksi Marja Leena Toukonen kirjassaan ”Kuvittele itsesi”).

cc http://vinodtbidwaik.blogspot.com/2011/11/do-you-consider-your-intuition-while.html
cc http://vinodtbidwaik.blogspot.com/2011/11/do-you-consider-your-intuition-while.html

 Intuitotahan pidetaan usein väylänä äärettömään ”tietovarastoon”; joka on ihmisen sisällä tai ainakin hänen ulottuvillaan, Dunnerfelt kirjoittaa. Intutiolla ”katsotaan” tai ”kuunnellaan sisääpäin” eli havainnoidaan, mitä alitajunta tuottaa vastauksena tiettyyn ongelmaan, jatkaa Dunnerfelt. Sisäisessä teatterissa tämä merkitsee juuri sitä, että voimme olla jatkuvassa vuorovaikutuksellisessa elävässä dialogisessa oppimissuhteessa ympäristöömme sekä sisäisiin ristiriitaisiin osiimme, minätiloihin. Normaali ihmisen ei tarvitse olla keskiarvohirviö, vaan hän voi olla halutessaan intutiivisesti ristiriidoistansa ymmärrystä ja oivallusta tuottava monitilainen, sisäistä dialogiansa, hyödyntävä ihminen.

 Minulle itselleni on ollut äärimmäisen helpottavaa oivaltaa, että lukemattomista asioista saan olla montaa eri mieltä. Joudun  neuvottelemaan jatkuvasti intuitiivisen monitilaisen itseni kanssa kompromisseja. Viime aikoina olen joutunut käymään vähemmän näitä neuvotteluja, koska osaan elää elämääni läsnäolevammin, intuitiivisen viisauteni ohjaamana.

 Sisäinen Teatteri on nimenomaisesti intuitiivisten taitojen harjoittelua, sillä me kaikki olemme tietoisia vain pienestä osasta siitä, mistä voisimme olla tietoisia.  Sisäinen teatteri on aktiivista mielikuvitusta, joka on puolestaan eräs tapa harjoittaa tietoisuustaitoja. Kun Sisäinen teatterimme henkilöistää tiedostamattoman materiaalia aina uusiksi minätiloiksi ja mielikuvien ja kehotuntemustemme tuottamiksi metaforisiksi tarinoiksi, pääsee ihminen luovuutensa avulla kiinni sisäiseen maailmaansa, jossa myös Sisäinen viisautemme asustaa. Se harvoin puhuu faktojen kieltä, koska se ymmärtää ihmisen sisällä olevia monia todellisuuksia ja erilaisia rationaalisuuden tapoja.

Alitajuntamme muodostu Dunnerfeltin mukaan miljoonista skripteistä. Sisällämme on siis teatterimme  käytössä loppumaton määrä mahdollisia käsikirjoituksia. Ne ohjaavat käyttäytymistämme tavallisesti lähes tiedostamattomasti. Ne vain toimivat, kun jotain on aikaisemmin aistittu ja koettu. Ihmiset ovat yleensä hyvin epätietoisia omista skripteistään. Ongelmia syntyy, kun toimimme maailmassa vanhentuneiden käsikirjoitustensa ohjaamana.

 Psyykkeemme prosessoi automaattisesti tietoa. Voimme Sisäisen teatterin kaltaisilla menetelmillä saavuttaa ohjausta omiin sisäisiin intuitiivisiin prosesseihimme. Pysymme luovuutemme avulla tehdä tietoiseksi yhä enemmän tiedostamatonta materiaalia, jolloin meistä voi tulla oman elämämme tietoisempia käsikirjoittajia. Emme ole vain automaattisten luutuneiden, jäykkien skriptiemme tuotteita, vaan olemme aktiivisesti omaa  ainutkertaista elämäämme toteuttavia ihmisiä.

 Inutitio on ennen kaikkea havaitsemisen oppimista. Opimme tietoisuustaitojen kautta intuitiivista viisautta: Näemme tämän jälkeen todellisuuden olemuksen realistisella tavalla, ilman että meidän tarvitsee edes pysähtyä ja tutkia tilannetta suhteessa menneisyyden malleihimme. Kun tietoisuustaitomme kehittyvät, alitajuntamme tuottaa automaattisesti tilanteeseen nähden oikean käyttäytymismallin. Alamme nähdä todellisuuden perimmäisen luonteen automaattisesti objektiivisesti monipuolisen Sisäisen viisautemme ohjaamana.

Kehitämme intuitiivista viisauttamme mm. tarinoiden ja myyttien avulla. Tiede on mielestäni vain yksi realiteettitajuamme kehittävä myytti. Kun heijastamme erilaisia tarinoita Sisäiseen taetteriimme, eläydymme samalla syvempiin kerroksiimme tietoisuuttamme ja voi olla mahdollista saavuttaa tervehdyttävä ja tyydyttävä yhteys oman itseyden keskukseen ja samalla koko ihmiskuntaan.

 Sisäinen teatteri on elämyksellistä matkaa omaan sisätodellisuuteen, jota kautta ihminen saavuttaa kokemuksellisen yhteyden maailmankaikkeuteen. Prosessini läpikäytyä huomaan olevani merkityksellinen ja tarkoituksellinen osa  yhteisöni sekä maailmankaikkeutta. Elämälläni on tarkoitus.

 Tony Dunnerfelt huomauttaa kirjassaan, että vain rentoutuessamme sisäinen intentionaalinen viisautemme pääse toimimaan. Itse kutsun tätä tilaa Sisäisesssä teatterissa psykodraamalliseksi transsiksi. Yhtä hyvin voimme puhua, että ihminen on luovassa meditatiivisessa tilassa. Vasta tässä tilassa ihmisen intuitio näyttäytyy välähdyksenomaisena ideana, symbolina, kehon tuntemuksena tai unena.

 Tony pukee kirjassaan sanoiksi hienosti asioita, jotka pätevät myös Sisäiseen teatteriimme. Tavallinen ajatteleminen vaatii hänen mukaansa puristamista, kontrollia, supistamista. Inuitiivinen luova ajattelu vaatii avautumista, hellittämistä ja vastaanottamista. Jos vain keskityy tavalliseen ajatteluun ja aistimiseen, saattaa Dunnerfeltin mukaan sulkea tien intuitiolta. Psykodramallinen transsi vaatiiiin rohkeutta päästää irti totunnaisista ajattelumalleista.

 Kaikilla ei ole uskallusta heittäytyä täysillä erilaisten näkökulmien väliseen leikkiin. Joskus se voi olla viisastakin. Ihminen tarvitsee aikuisia vahvoja egon osia, jotta hän kykenee kantamaan tässä leikissä nousevat moninaiset ristiriitaiset tunteet. Silti retki omaan tietoisuuteen kannattaa tehdä vaikka yhdessä terapeutin kanssa. Niin kauan kun et itse ohjaa teatteriasi, joku toinen tekee sen.

Osaatko kertoa, miltä sinusta nyt tuntuu?

Siirtolan Emäntää kokee enää harvoin ahdistavia tunteita. Mikä voisi olla selityksenä tälle? Ehkä tämä käänne johtuu siitä, että Emäntä pystyy nykyään hyvin yksityiskohtaisesti kuvaamaan käsitteillä omia sisäisiä ja ulkoisia kokemuksiaan. Omien kokemusten ja tunteiden verbalisaatio, sanoiksi muuttaminen, puheen tai kirjoittamisen kautta (runoiksi, tarinoiksi, filosofiaksi) kun tutkimusten mukaan muuttaa sisäistä kokemustamme.

Kulttuurimme on ollut kummallinen. Siirtolan Emännälle ei ainakaan koskaan hänen lääketieteellisten opintojensa aikana opetettu ilmaisemaan millään lailla omaa kokemus- ja tunnemaailmaa. Ei ihme, että vähitellen Emäntä alkoi voimaan pahoin. Kaikki oppiminen keskittyi välineelliseen oppimiseen. Yhtään omaa ajatusta yliopistossa ei siihen aikaan saanut ilmaista, vaan kaikkien ajatusten tuli olla tieteellisiltä auktoriteeteiltä ja pätevistä tutkimuksista lainattuja. Emäntä pohtii, että eikö tällainen tapa opettaa ole indoktrinoitia eli ”aivopesua” yhteen materialistiseen maailmankatsomukseen? Jospa onkin niin, että tällaisen opettamistavan omaava tieteellinen instituutio on autoritaarisen uskonnollisen suuntauksen kaima?

Amerikkalainen lääketieteen professori Sirah Vollmer blogissaan korostaa, että muun muassa ihmisten aggressiivisuus vähenee kun heille opetetaan itsensä ilmaisu sanoin. Kun puemme sanoiksi kokemuksemme, muuttuu suhteemme omaan tarinaamme. Kysymys ei siis ole pelkästään siitä, että haluamme tulla kuulluksi. Elämämme tarina muuttaa muotoaan sitä muka kuin sitä kirjoitamme tai puemme muuten sanoiksi. Vollmer toteaa myös, että hänen oma suhteensa itseensä ja työhön on muuttunut sen jälkeen kun hän itse ryhtyi kirjoittamaan omaa blogiansa.

Ehkä tämä viruksien tavoin leviävä blogien kirjoittamisbuumi on osa tervettä kansalaistoimintaa, jossa ihmiset ovat havainneet, että he voivat itse tehdä jotain oman mielenterveytensä eteen. He voivat itse kirjoittaen lähteä muuttamaan oman elämänsä tarinaa. Mikä parasta, joskus virtuaalitodellisuudesta löytyy vieläpä hyviä peilejä oman persoonan syventämiseen. Emäntä on löytänyt monta uutta tuttavuutta Avattarista.

Emäntä uskoo, että mitä täsmällisemmin ihminen pystyy ilmaisemaan omaa sisäistä kokemusmaailmaansa, sitä paremmin ihminen jaksaa. Kirjoittaminen voi avata tuoksia ruumiissamme. Toivottavasti nykyään lääketieteellisissä instituutiossa vallitsee toisenlainen kulttuuri kuin Emännän nuoruudessa. Jotta ihminen kasvaa tasapainoiseksi ihmiseksi, täytyy hänelle opettaa myös subjektiivista ”henkilökohtaista” tapaa ajatella ja jäsentää kokemustaan. Emäntä ei usko, että onnellista elämää, rakennetaan vain ”objektiivisilla” merkityksillä.

Mikäli  henkilökohtaista, subjektiivista ajattelua ei opeta, on oikeastaan suuri ihme, että ihminen muuttaa muotonsa tasapainoiseksi aikuiseksi ihmiseksi. Näitä pieniä ihmeitä onneksi näkyy yhteisössämme yhä enemmän. Moni on löytänyt onnen ja viisauden elämäänsä huolimatta koulutuksemme instrumentaalisesta ja teknisestä painotuksesta huolimatta.

Emäntä on sitä mieltä, että sekä omatuntomme ja onnellisuutemme avaimet ovat omakohtaisessa ajattelussa, jossa arvo annetaan myös intuitiolle. Pelkille numeroille rakentuvasta elämästä puuttuu ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta tärkeä osa. Luomakunnan kannalta parempi tulevaisuus lepää henkilökohtaisen intuitiivisen ja tieteellisen faktatiedon välisessä eettisessä vuorovaikutuksessa. Tarvitsemme molempia.