Isä – Koskaan ei ole liian myöhäistä rakentaa elämää kannattelevaa tarinaa

Melkoinen kirja tämä Hanneriina Moisseisen ”Isä”. En ole mikään sarjakuiven perinteinen fanittaja, mutta tämä kirja teemaltaan oli sellainen, että heti halusin ostaa sen. Ostopaikkakin oli mielenkiintoinen: Perinnepirtti Suomen Vienan-Karjalassa, Hietajärvellä, jossa oli Selma Vilhusen ”Laulu” elokuvan ensi-ilta.  Olimme Siirtolan Isännän kanssa siellä renkinä ja piikana. Moisseisella oli runonlaulaja Jussi Huovisen lisäksi keskeinen rooli kyseisessä elokuvassa. Elokuva käsitteli oikeastaan tätä samaa Isä -teemaa kadonneen laulun näkökulmasta.

Moisseisen ”Isä” -sarjakuvakirjan  teema kiinnosti minua erityisesti siksi, että olen jo pitkään pohtinut sitä, kuinka ihmiselle on tärkeää löytää omaa identiteettiä kannatteleva tarina. Itse olen opettanut terapeuttista kirjoittamista. Monet meistä ovat eläneet lapsuudessa ilman vanhempia, joko ihan konkreettisesti tai väliinpitämättömän vanhemmuuden kautta. Tällöin oman elämämme tarina koostu usein rikkinäisestä identiteettitarinasta, jossa on paljon tyhjiä sivuja.

Myös Moisseinen kertoi jo kirjaa ostaessani, että hän ei muistanut isästään oikeastaan mitään. Hän oli vaan muodoton haamu menneisydessään. Hänen isänsä kohtalo sinänsä oli melkoisen traaginen. Hanneriina menetti isänsä pikkutyttönä siten, että hänen isänsä katosi saaressa erään työporukan kanssa vietetyn illan jälkeisenä yönä.  Todennäköisenä pidetään, että isä hukkui, mutta varmaa tietoa kadonneen kohtalosta ei ole koskaan saatu.

Sarjakuvakirjan ja tekstiilitöiden avulla menneisyyden muistot alkoivat löytää Hanneriinan prosessissa muotoja. Kirjan tekijä kertoi meille Hietajärvellä, että hän alkoi muistaa, prosessin edetessä, yhä enemmän isäänsä ja vähitellen myös joitakin yhteisiä muistoja. Hanneriinan identiteettitarina alkoi paljastua taiteen keinoin. Tyhjille sivulle alkoi ilmaantua sisältöjä.

Psykiatri Daniel Siegel korostaa sitä, että löytääksemme itsemme, meidän on kyettävä rakentamaan elämästämme koherentti tarina. Se vapauttaa meidät menneisyytemme vankilasta. Tämä tarina on Siegelin mukaan FACES tarina, joustava (flexible), sopeutuva (adaptive), koherentti (coherent), energisoiva (enerized) ja vakaa (stable). Uskon, että juuri taiteen keinoin, kuten Hanneriina tässä kirjassansa tekee, voimme vapauttaa rikkinäisen, tyhjiä sivuja sisältävän tarinamme uudeksi tarinaksi. Tarinamme kirjoittaminen on prosessissi, jota voimme joka päivä muokata uudelleen. Itse kunkin on mahdollista päästä irti rikkinäisestä, tyhjiä sivuja sisältävästä, elämää rajoittavasta tarinasta, identiteettiä kannattelevaan sellaiseen. Tämä tapahtuu  juuri luovuutemme avulla. Ymmärrämme elämämme tarinan luomisen jälkeen itseämme uudella tavalla, ja elämämme palapelin palat loksahtelevat kohdalleen.

Uskon, että Moisseinen on löytänyt oman ainutkertaisen tapansa luoda itselleen koherenttia elämän tarinaa. Minä olen luonut oman menetelmäni, Sisäisen teatterin, ja Moisseinen tekee tätä samaa sarjakuvan ja elokuvan keinoin hieman erilaisella, omalla tyylillänsä ja tavalla.

Hanneriina löytää takaisin itselleen kadonneen menneisyytensä karhun syleilystä. Tapahtumat menneisyydestämme löytävät elämäämme kannattelevassa tarinassa uudenlaisen  järjen. Tämä järki ei ole vain länsimaisen tiedemiehen rationaalista järkeä, vaan se on myös menneisyyden myyteistä voimaa ammentavaa, jatkuvaa itseään uusintavaa, merkityksenantoa. Löytämällä itseämme heijastavan taikapeilin, voimme nähdä elämämme uudenlaisesessa kimalluksessa, jossa meidän on hyvä olla.

Siegel korostaa sitä, että omaelämänkerrallinen tarina, jossa menneisyydellä ei ole ihmiselle merkitystä, vaan se on täynnä tyhiä sivuja, kertoo ihmisestä, johon lapsena on suhtauduttu ilman lämpöä, vaikkapa välinpitämättömästi. Hanneriinaa kohdannut tragedia oli elää kadonneen isänsä tuottamissa varjoissa, jotka tekivät näkymättömiksi identiteettitarinan sivuja.

Koskaan ei ole liian myöhäistä rakentaa itselle  identiteettiämme kannattelevaa tarinaa. Luulen, että eläisimme huomattavan paljon onnellisemmassa maailmassa, jos jokainen meistä tekisi jollain taiteen keinolla tämän saman kuin Moisseinen: Rakentaisi uudelleen  elämäänsä kannattelevan tarinan. Tämä kertomus ei paljasta pelkästään sitä, kuka olemme, vaan se kertoo myös mihin suuntaan olemme elämässämme menossa. Itse kutsun tällaista tarinaa Elämän eepokseksi.

Voimme rakentaa kukin, omalla ainutkertaisella tavallamme, elämämme muistopalasista, uuden, julkilausutun tarinan. Rakennustyö ei ole vain järjen käyttöä, vaan se on myös luovuutemme vapauttamista. Me voimme ylittää vain vanhan rajat mielikuvituksemme avulla, emme järkemme avulla. Itse näen, että tarinan kerronta on mielikuvituksen ja järjen välistä leikkiä, johon voimme ammentaa merkityksiä myös arkkityyppisistä ja myyttisistä elementeistä.

Moisseiselle metsän kuningas, otso, näyttää edustavan myttistä turvaeläintä. Sarjakuvissa lelunalle on Hanneriine-tyttösen kainalossa ja myöhemmin Hanneriine itse ison metsänvaltiaan syleilyssä. Suomessahan karhu on edustanut eläintä, johon symbolisoituu ihminen osana esi-isiensä jatkumoa. Samanistisesta perinteessä karhu on edustanut myös turvallista suojelueläintä. Lisäksi joissain myyteissä karhu on juuri kadonneen ihmisen reinkarnaatiota, joten ei ole mitenkään outoa, että Hanneriina löysi myyttiseksi ystäväkseen ja uuden identiteetin kannattelijaksi nimen omaan karhun.

Identiteettitarinan rakentaminen on aivojen neuraalisten yhteyksien uudelleen rakentamista, ja vanhojen totunnaisten ajatteluratojen poiskytkemistä. Siltoja tarinaamme löytyy metaforien (vertauskuvat) ja transferenssien (tunteen siirtomme) työstämistä. Sekä metafora että transferenssi molemmat johtavat etymologiassaan siltaan, jonkun vanhan ylittämiseen. Leikkimällä erilaisialla samaistumiskohteilla ja myyttisillä vertauskuvilla rikomme identiteettitarinamme perinteistä kulkua ja löydämme itsellemme uutta, elämäämme kannattelevaa tarinas.

Tarinamme paljastaa kauniita mutta myös hyvin vaikeita asioita. Kun työstämme identiteettiämme symbolein  ja metaforin,  teemme kipeästäkin tarinasta siedettävän. Voimme käyttää psykoanalyysia konstruktiivisesti löytämällä mielikuviemme symbolisen maailman. Itse ajattelen nykyään, että menneisyytemme asioiden suora muistelo, ilman turvallista, mielikuvia hyödyntävää symbolisoivaa fiktiota, on vaarallista. Ja kuten tiedämme, muistikuvamme ovat aina jo valmiiksi –  enemmän tai vähemmän – fiktiiviisiä. Mielikuvituksemme tuottamat vertauskuvat ja symbolit luovat tervettä turvaetäisyyttä kipeisiin asioihin, ja juuri tätä on Moisseinen mestarillisesti toteuttanut omassa Isä-kirjassaan.

Hannariinan Isä-kirja on hieno näyte siitä, mitä oman identiteettitarinan luominen voi parhaimmillaan olla. Kirja imaisi mukaansa. Tykkäsin erityisesti sarjakuvaosioista. Myös kuvat Hannariinan luomista tekstiileistä olivat paikoitellen erittäin koskettavia ja mielenkiintoisia. Luulen kuitenkin, että tekstiilityöt olisivat olleet enemmän vielä edukseen värikuvina, mikä tietysti olisi tehnyt kirjasta tietysti huomattavan paljon kalliimman.

Uskon, että tarinasi, Hanneriina, voi auttaa monia muita omien identiteettitarinoittensa luomisessa. Uskon, että joka ainoalle olonsa kurjaksi tuntevalle ihmiselle olisi hyödyllistä hahmottaa oman menneisyyden tapahtumia tarinallisesti. Jos emme epäonnistuneiden kiintymyssuhteiden takia ole onnistuneet luomaan lapsuudestamme koherenttia tarinaa luonnollisella tavalla, sen voi tehdä onneksi jälkeenpäin, taideterapeuttisin keinoin.

Mielestäni tämä mahdollisuus identiteettitarinamme jatkuvaan luomiseen ja uusintamiseen on uskomattoman upea juttu. Meidän ei tarvitse uhriutua menneisyytemme vangiksi, vaan voimme tehdä kipeistäkin kokemuksista tikapuita onnelliseen elämään.

Mainokset

Sisäisestä teatterista® käypä hoito? Osa 1

Seuraavassa pohdin, olisko tämän kaltaisessa, kokemustamme integroivassa, itsehoidollisessa kokonaisvaltaisen terveyden edistämismenetelmestä,  Sisäisessä teatterissa ainesta käpypähoitomenetelmäksi.

Suurin Sisäisen teatterin lähtökohta  on omassa itsessäni, oman tietoisuuteni jatkuvassa peilaamisessa. Tämä tietysti voi tuntua naurettavalta. Erityisen huvittavalta se tuntuu luultavammin Lauri Luonnontieteilijästä. Näen hänen hymähtävän alentavasti, jopa kylmän halveksivasti. Se ei ole silti kokonaisvaltaisesti ajatellen niin koomista, miltä se saattaa hänestä, materialistisen maailmankuvan keskiarvohirviöstä, tuntua. Naurupyrskähdyksen tukahduttaminen vaatii Lauri Luonnontieteilijän muuntumista Timo Tiedemieheksi, jolla on  tieteenfilosfista laajempaa ymmärrystä ihmisen kokonaisvaltaisesta viisaudesta. Jos tätä aluetta vähänkin tuntee, tietää ettei luonnontieteet eivät ole vahvimmillaan, kun tutkitaan ihmisen ainutkertaisuutta.

Image

Useammalta tutkijalta olen muuten lukenut, että sekä Sigmund Freud että Carl Jung hyödynsivät ja kehittivät omaa mentelmäänsä perustuen melkoisen paljon juuri omiin henkilökohtaisiin kokemuksiinsa. He käyttivät paljon aikaa oman itsensä tutkimiseen, kuten uniensa analyysiin. Vähitellen he kokeilivat kehittelemiään mentelmiä myös potilaisiinsa, ja huomasivat niiden toimivan.

Itseasiassa Carl Jungin aktiivinen mielikuvitus, kompleksit ja arkkityypit muodostavat hyvin samantapaisen systeemin kuin Sisäinen teatteri ja sen minätilat. Jungin Punaisessa kirjassa on tapausselostuksia ihmisistä, jotka käyttivät Jungin tavoin hänen kehittämiään menetelmiään itseanlyysiin eli omaan muodonmuutokselliseen oppimiseensa.

Jos vertaan näitä kahta systeemiä, jungilaista analyysiä ja Sisäistä teatteria toisiinsa, Sisäisen teatterin vahvuus on siinä, että se on kehittänyt menetelmiä, joilla minätilat (arkkityypit, kompleksit) voidaan kartoittaa ja tunnistaa. Ainakin itselleni aktiivinen mielikuvitus, jossa vain ”heittäydytään valveuneen” ei ole sellaisenaan, puhtaana etukäteisolettamuksista, onnistunut. Sen sijaan kun minua autettiin hypnoterapiakoulutuksessani luomaan ensimmäiset minätilani, aukesi luovuuteni kirjoittaen. Löysin alkumuotoja minuuteni tutkimusmatkaan ja samalla löysin luovan itsehypnoottisenn tilan, jossa pystyin työstämään itsetuntemustani kirjoittaen. Ei mennyt montaa kuukautta, kun huomasin, että tietoisuudstani oli ponnahtanut monta minätilaa lisää. Nykyää niitä on parisenkymmentä!

Käytin hyväkseni minätilojani työuupumuksen ja syöpään sairastumisen jälkeen, muodonmuutokselliseen oppimiseen ja kokonaisvaltaiseen terveyteni hoitoon, minätilojeni integrointiin. Oikeastaan jungilainen voisi ajatella, että Sisäisen teatterin minätilojen luova prosessi, on vain erityinen tapa harjoittaa jungilaista aktiivista mielikuvitusta.

Minulla on suhteellisen lyhyt, neljän vuoden kokemus työskentelystä hypnoterapeuttina ja olen vetänyt muutaman vuoden ajan kirjoitusryhmiä. Nämä kokemukset ovat auttaneet minua kehittämään metodiani, mutta toki kokemukseni muista ihmisistä ovat vielä rajalliset. Sen sijaan löydän joka päivä yhä enemmän teoreettista tukea eri tieteenaloilta kehittämäni kirjoitusmetodin tueksi.

Olen toiminut tietokirjailijana ja tieteellisten valtarakenteiden ulkopuolella. Itseasiassa tämä on ollut äärimmäisen vapauttava kokemus. Saan tutkia vapaasti itseäni ja omaa kokemustani: voin yhdistellä asioita omaa sisäistä intuitiivista viisauttani hyväksi käyttäen. Unelmani silti on, että jonakin päivänä joku tekee vaikka gradun kirjoitusmenetelmästäni.

Oman menetelämi on oikeastaan  ”Mindful-inquiry” menetelmä (Suosittelen, että vilkaiset läpi sen filosofiset perusolettamukset, jotka pätevät yhtälailla SIsäiseen teatteriin). Ihminen oppii  tuntemaan itseään, laadullista, omaan itseensä kohdistuvaa, tutkimustapaa hyväksi käyttäen. Ihminen on kokemuksellisesti ja dialogisesti läsnä itselleen, koko sosiaaliselle kehomielellänsä. Tutkija on dialogisesti avoimena erilaisille sisällään velloville maailmankuville ja niiden ristiriitaisille näkökulmille. Ihminen harjoittelee samaistumista toiseen ja  kehittää sekä tunnistaa tsessään olevia leikillisiä, kriittisiä, myyttisiä, lapselllisia, typeriä, viisaita ja tieteellisiä puolia.  Todellisuus aukeaa erilaisten maailmankuvien vuorovaikutuksessa. Se mikä aluksi tuntuu typerältä, voikin osoittautua myöhemmässä pelissä suureksi viisaudeksi. Ja loppujen lopuksi huomaat, että ei ole enää mitään teoriaa, on vain puhdas oleminen, josta käsin näet maailman olemuksen entistä kirkkaammin.

Jokainen terve aikuinen voi itse testata menetelmää. Opitko havainnoimaan, tunnistamaan, kuuntelemaan ja käsittelemään ehdollistuneita käyttäytymismallejasi? Löydätkö intuitiivisen sisäisen viisautesi? Kykenetkö kenties itse integroimaan tilasidonnaista muistiasi? Paraneeko elämäsi laatu prosessissa?  Menetelmä on tarkoitettu ihmisille, joilla on normaaliin elämään liittyviä elämäntaidollisia ongelmia. Menetelmä ei ole sairauden hoitoa vaan terveydenhoitoa: Voimme paremmin, kun onnistumme integroimaan minätilojamme. Mikäli kärsit vakavasta mielenterveysongelmasta, kannattaa konsultoida terveydenhuollon ammattilaista, ennen kuin ryhtyy kirjoittamaan. Silti perimmältään, voiko kukaan kieltää meiltä oman itsemme tutkimusta.

Ehkä tulevaisuudessa hyväksytään entistä paremmin, että jokainen aikuinen ihminen voi oppia yhdistämään kokemuksellisesti viisautta erilaisista viisausperinteistä käsin. Tästähän on menetelmässäni kysymys. Ihminen kuuntelee tunteitaan mukaanlukien kehoansa, integroidakseen itseensä kokonaisvaltaiseksi viisaudeksi ne ajatukset, jotka ovat sopusoinnussa oman sisäisen kokemuksen kanssa. Oppimisen nykyteoreetikoista löytyykin  ajattelijoita, jotka tukevat omia ajatuksiani itseohjautuvasta ihmisestä jatkuvana muodonmuutoksellisena oppijana. Näihin palaan vielä myöhemmin.

Itseohjautuvuudessa on kysymys on siitä, haluatko itse ohjata elämääsi vai annatko elämäsi ohjauksen muille. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että erilaiset terapiat eivät ole turhia. Kun ihmisellä ei ole lainkaan itseohjautuvuutta eikä vahvoja, kehittyneitä, mielen tiloja, tarvitsee sellaisia ensiksi vahvistaa ja tämä tapahtuu joskus vasta terapiassa asiantuntijoiden dialogisessa ohjauksessa. On muistettava, että meillä voi olla biologisen olemuspuolemme ongelmia, joten lääketieteilijöidenkään näkökulmia ei kannata mitätöidä.

Omasta perinteestäni, hypnoterapiasta, selkeimmän tuen Sisäisen teatterini kehittämistyössä, olen saanut paitsi minätilojen terapiasta, myös Ernest Lawrence Rossin elämäntyöstä. Hän puhuu kirjoissaan tila-sidonnaisesta muistista: Sisäisessä teatterissa näitä tiloja kutsutaan minätiloiksi. Daniel Siegelin rinnalla häneltä löytää runsaasti ajatuksia tilasidonnaisen sisätodellisuuden neurobiologisesta perustasta. Täältä löytyy muuten mielenkiintoinen Rossin e-kirja, jossa hän kertoo kuinka näitä tiloja voi integroida paitsi hypnoosissa myös luovin taideterapiamenetelmin.  Rossiin, kuten minuunkin, on merkittävästi vaikuttanut amerikkalainen hypnologi Milton Erikson, jota pidetään mm. lyhytterapioiden isänä.

Milton Erikson muuten on aikoinaan kehoittanut terapeutteja, ei vain käyttämään muiden tekniikoita, vaan nimenomaisesti kehittämään omaa menetelmäänsä, perustuen omiin kokemuksiin, erehdyksiin ja onnistumisiin. Kokemuksellisen oppimisen kautta rakennettu oma menetelmä on sellainen, josta muutkin voivat oppia hänen mukaansa kaikkein eniten! Tällöin oma persoonallisuutemme voi antaa toiselle sen kaiken mitä sillä on annettavaa. Oman menetelmän kehittäminen vaatii Milton Eriksonin mukaan jatkuvaa päivästä toiseen tapahtuvaa itsereflektiota. Meidän on integroitava uusia ajatuksia ja harjoitettava joka päivä muodonmuutoksellista oppimistamme.

Itse olen tehnyt tätä kokemusteni integraatiotyötä kirjoittaen lähes päivittäin kohta kuusi vuotta. Reflektoin omaa kokemustani sekä asiakkaisiini, itseeni, mutta myös erityisesti muihin teoreetikkoihin. Se, mitä annamme toiselle ihmiselle hänen muodonmuutoksensa työkaluksi, täytyy olla sisäistetty oman itsereflektion kautta.

Eriksonin ajatuksiin peilaten: Kun olet ollut itsellesi läsnä hyväksyvästi, esimerkiksi Sisäisen teatterin kaltaisella menetelmällä, löydät itsestäsi kokemusasiantuntijan: Paljastat itsestäsi itessäsi olevan sisäisen viisauden, amatöörin, joka voi auttaa myös muita ihmisiä synnyttämään integroitunutta hyvinvointia itselleen. Sanon amatöörin siksi, että tämähän sana kuvaa sitä, että ihminen on nöyrä toisen ihmisen kanssakulkija, joka rakastaa sitä mitä hän tekee. Joskus olenkin vitsaillut että olen Suomen ensimmäinen hammaslääkäri, joka tunnustaa rehellisesti olevansa puhdasverinen lääketieteen amatööri.

Lääketieteen ammattilaisillekaan oman tietoisuuden reflektiotaito ei ole turha. Nimittäin näyttöön perustuvan lääketieteen harjoittaminen ei tarkoita sitä, että luemme kirjasta käypähoitosuositukset, ja sen jälkeen teemme temppuja. Oppimalla virittämään omaa sydämen silmiämme vastaanottamaan oman kehomielemme viestejä, myös hiljaisia hermostomme etäisiä kaikuja, opimme samalla myös aistimaan peilisolujemme avulla  potilastamme ja hänen sanatonta viestintää. Kehitämme tätä, mitä Dan Siegel kutsuu ”mindsightiksi”.

Käypähoito-ohjeisto ei ole keittokirja, vaan jokainen ihminen on ainutkertainen tarina, joka vaatii lääkärin improvisoiman ainutkertaisen keitoksen. Itse mietin usein, johtuuko tämänhetkinen lisääntynyt epäluottamus lääketieteen asiantuntijoita kohtaan siitä, että moderni lääketiede instituutiona on ollut unohtamassa jokaisen asiakkaansa ainutkertaisuuden. Joissakin tilanteissa se näyttää palvelevan vallankäyttäjiä enemmän kuin asiakkaitaan. Siksi Sisäinen teatteri on oikeastaan käypää hoitoa myös käypähoidon käyttäjille.

Minulle ei aikoinaan annettu minkäänlaisia  oman tietoisuuden ohjaustaitoja hammaslääketieteellisessä tiedekunnassa. Joillakin lääkäreillä tietoisuustaitoja on luontaisesti, mutta näitä voi onneksi kehittää. Väitän, että näiden kehittäminen (mindfulness, mindsight) lisää paitsi potilaittemme kokonaisvaltaista hyvinvointia, myös omaa hyvinvointiamme ja työssä jaksamistamme. (Kertauksen vuoksi, ”mindsight”, jota minä kutsun sydämen silmien näkemiseksi, on psykiatri Daniel Siegelin lanseerama käsite, jolla tarkoitan ihmisen kykyä aistia omaa ja toisen ihmisen kehomieltä.)

Tietoisuustaidot, joustavuus ja aivojen neuroplastisuus

Tietoisuustaidot kuten Sisäinen teatteri käyttävät hyväkseen aivojen neuroplastisia eli sen muovautuvia ominaisuuksia. Harjoittamalla kyseisiä taitoja, kehitämme kimmoisuuttamme ja joustavuuttamme (resilience).

Tietoisuustaidoissa hyödynnettävät Sisäisen teatterimme minätilat edustavat pääsääntöisesti ehdollistuneita, opittuja käyttäytymismallejamme. Näin ollen ne ovat syntyneet eri elämämme vaiheessa. Vanha minätila on opittu käyttäytymismalli, joka on syntynyt kauan sitten eli lapsuudessa. Nuoremmat minätilat puolestaan ovat muodostuneet vähän aikaa sitten. Voimme aktiivisesti luoda itsellemme uusia minätiloja samaistumalla toisiin ihmisiin ja opettelemalla näin draaman kautta uusia käyttäytymis- ja ajattelumalleja.

Suuri osa  opituista käyttäytymismalleista – minätiloista – on painunut tiedostamattomaan mieleen tai esitietoisoiseen mieleen, normaalin päivätietoisuutemme ulkopuolelle. Joku tietty tapahtuma voi aktivoida tiedostamattoman minätilan, ja käyttäydymme oudosti tai epätyypillisesti, joskus jopa typerästi. Tämän selitys on se, että emme ole työstäneet minätilaamme ja tehneet sen kokemussisältöä tietoiseksi. Emme ole kuunnelleet sen viestiä.

Haamut – joskus hyvinkin ahdistavat sellaiset – kummittelevat mielennäyttämöllämme, siihen saakka, kunnes olemme onnistuneet tekemään yhä enemmän minätilojamme ja niiden strategioita tietoisiksi. Voimme opetella tuntemaan minätilojamme ja niiden tarkoituksia uudelleen. Samalla voimme aktivoida halutessamme menneitä polkuja, kun olemme tehneet huonoja valintoja.

cc iceman_forever
cc iceman_forever

Minätilamme ovat yleensä kaikki hyviä, niiden selviytymisstrategiat saattavat vain olla epäajankohtaisia. Torjumalla näitä tiloja, emme pääse prosessissamme eteenpäin.

Hypnoositila – psykodraamallinen transsi – edesauttaa tilojemme tietoiseksi tekemistä. Itse suhtaudun epäilevästi siihen, että itsehypoottisia tajunnan tiloja ja meditatiivisia tiloja voitaisiin erottaa toinen toisistaan. Meditaation, kuten mindfulness-harjoitusten tekeminen, edesauttaa meitä saavuttamaan helpommin myös psykodraamallisen transsin, eli tämän muuntuneen tajunnan tilan jossa kykenemme kommunikoimaan yhä useman minätilan kanssa. Psykodraamallinen transsi puolestaan edesauttaa sitä, että kykenemme kehittämään myös muita tietoisuustaitoja (jooga, terapeuttinen taide, mindfulness jne.) itsellemme.

Itse uskon, että juuri hypnoterapiaperinne on silta, joka voi yhdistää länsimaisen psykoterapiaperinteen ja itämaisen meditaatioperinteen toinen toisiinsa. Voimme oppia käyttämään terapeuttisia menetelmiä hyväksi omassa oivallusmeditaatiossamme. Sisäinen teatteri ja sen psykodraamallinen transsi on siis oikeastaan eräs länsimainen tapa harjoittaa oivallusmeditaatiota. Se on länsimaiselle (hypno)terapiaperinteelle, erityisesti Ego State -terapialle rakentuva tapa harjoittaa tietoisuustaitoja, johon voi integroida viisautta myös muista psykoterapiaperinteistä.

Tietoisuustaidoissa ihminen voi käyttää hyväksi aivojen kahta verkostoa:

  1. Fokusoiva verkosto

Käyttää hyväksi mm. aivojen keskiviivan ja kuorikerroksen etulohkon kokemusta integroivia alueita. Tämä on oman identiteettimme ja sen tarinan kokoamiskeskus. Se on tietoinen, sisäistä prosessiamme ohjaava aivojen osa. Täältä ohjaamme tietoisesti sekä Elämän eepoksemme että käyttäytymismalliemme suuntaa. Se lajittelee ja valitsee, mitkä ovat niitä ehdollistumiamme, joita haluamme vahvistaa ja mitkä puolestaan ovat epäajankohtaisia tapoja olla maailmassa. Voimme itse päättää, mitä neuraalisia verkostoja (minätiloja) vahvistamme, ja mitä heikännämme (siirrämme teatterimme takahuoneeseen). Samalla kun työstämme minätilojamme, työstämme myös identiteettitarinamm, Elämän eepoksemme merkityksiä. Voimme joka hetki määritellä itseämme uudelleen tavalla, joka auttaa meitä olemaan tyytyväisempiä elämäämme. Voimme löytää kimmoisan, virtaavan minuutemme.

Sisäinen teatteri ei ole hallitsematonta mielikuvituksen lentoa, muuta kuin hetkittäin, sillä tämä aivojen kokemustamme fokusoiva osa ohjaa prosessiamme. Me voimme valita itsemme ja hallitsevan minätilan tämän kokemustamme fokusoivan verkostomme avulla. Voimme kuunnella Sisäisen teatterin jäseniämme viisaasti. Täällä valitsemme myös ne terapeuttiset metaforat, joita annamme defokusoivalle verkostolle käyttöön, sovellettavaksi ja työstettäväksi. Voimme valita myös uskonnollisia metaforia, joita voimme pelata omaan sisäiseen kokemusmaailmaamme. Sisäisessä teatterissa saamme halutessamme olla henkisiä.

  1. Defokusoiva verkosto

Tämä verkosto sijaitsee luovalla puolella aivoja eli oikeassa aivolohkossa. Juuri täällä puramme vanhoja ehdollistumiamme. Psykodraamallisessa transsissa päästämme irti hetkiksi kokemuksiamme fokusoivasta verkostosta ja vapautamme itsemme mielikuvituksemme ja minätilojemme spontaaniin leikkiin. Annamme tilaa uusille tarinoille ja vertauskuville sekä niistä seuraaville merkitysassosiaatioille.

Tämä defokusoiva verkosto mahdollistaa sen, että emme kalkkeudu vanhoihin jäykistyneisiin käyttäytymis- ja ajattelumalleille. Täällä voimme olla leikkiviä Homo Ludens ihmisiä. Voimme löytää uusia minätiloja ja voimme aktivoida vanhoja. Henkisyytemme, ja kokonaisvaltaisen viisautemme ydin, kaikista näkökulmista vapaa minuutemme, sijaitsee täällä, tietoisen minuutemme, egon ulkopuolella.

Elämän eepos®

Onnellisen Elämän eepoksemme – identiteettitarinamme – rakentaminen tapahtuu näiden kahden verkostokeskuksen onnistuneessa vuorovaikutuksessa. Kreikkalainen sana epoche tarkoittaa mielen loogisen päättelyn hämärtämistä, jolloin annamme tilan oman sisäisen viisautemme paljastumiselle. Luovuutemme avulla paljastetaan epookki, asioiden olennainen ydin, sulkemalla epäolennainen ja epäajankohtainen aines tietoisuudesta pois.

Minätilojen luova kirjoittamisprosessi, Sisäisen teatterin synnyttämä näytelmä, on epookki, jossa syntyy parhaimmillaan eepos, oman identiteetin vahva ja väkevä tarina. Oman elämän tarina on itsetuntemukseen kasvamista, joka voi hyödyntää sekä fokusoivaa että defokusoivaa tietoisuutemme verkostoa.

Jotta onnistumme pääsemään näiden kahden keskuksen vapaasti virtaavaan vuorovaikutustilaan, tarvitsee meidän löytää itsestämme aikuisia, tietoisia, turvallisia osia. Jos sellaisia ei ole epäonnistuneiden kiintymyssuhteiden vuoksi kehittynyt, täytyy niitä ensimmäiseksi kehittää.

Epäonnituneet kiintymyssuhteemme määräävät tiedostamattomasti joskus koko elämäämme, mikäli emme itse onnistu uudelleen kytkemään itseämme uusiin ehdollistumiin. Meitä voi ohjata läpi elämämme vanhan lapsuudessa kehittyneen minätilan ydinuskomus ”En ole rakkauden arvoinen.” Minunkin Tyttöseni (=Sisäinen lapseni, yksi minätiloistani) oli joskus onneton ja rakkauden nälkäinen.

Uudelleen ohjelmointimme ja tarinamme merkitysten uusintaminen tapahtuu helpoiten esimerkiksi terapiassa tai vertaisryhmässä, mutta voimme työstää asioita melkoisen suuressa määrin myös itse. On lohdullista, ettei meidän tarvitse jäädä epäonnistuneiden kiintymissuhteittemme uhriksi. Transsi mahdollistaa tilan uskomustemme päivittämiselle.

Itseriittoinen ihminen on ideaali, johon tuskin täysin koskaan pääsemme. Terapeuttikin hyötyy työnohjauksesta. Heittäytyminen defokusoituneeseen, psykodraamalliseen transsiin, voi olla kipeä ja ahdistava kokemus, mikäli ihmisellä ei ole tietoisuudessaan turvallisia, aikuisia, maaduttavia minätiloja.

Kun onnistut kehittämään itsellesi tietoisuustaitoja, onnistut samalla kehittämään mieltäsi niin, että kun joku hallitsematon minätila meinaa kaapata teatterisi, kykenet tomerasti palauttamaan itsesi takaisin vakaaseen, valitsemaasi minätilaan. On mahdollista kehittyä taitavaksi oman Sisäisen teatterisi ohjaajaksi. Ristiriitaisi voivat olla hänelle luovuuden ja oivalluksen lähde.

Tietoisuustaidot facebookissa.

Sisäinen teatteir facebookissa.

Idän ja lännen häät

Jälleen löysin virtuaalisesti uuden sielunveljen itselleni. Hän on psykiatri Jeffrey B. Rubin. Mies on kehitellyt menetelmää, jota hän kutsuu ”meditatiiviseksi psykoanalyysiksi” (Meditative Psychotherapy – The Marrige of East and West) . Minä puolestani voisin kutsua Sisäistä teatteria meditatiiviseksi itseanalyysiksi.

Meditaatio on ehdottaman tärkeä toiminto, jonka avulla opimme kuuntelemaan, kirjoittaa Rubin. Hän jatkaa: ”Ilman tätä meditaatiossa tapahtuvaa keskittymiskykyä ja arvottamatta tapahtuvaa tiedostamista, on meillä taipumusta olla oman elämämme unissakulkijoita.  Olemme autopilotin ohjauksessa, autuaan tietämättöminä omien kokemustemme rakenteesta. Tarvitsemme jotakin meditaation lisäksi. Se on ymmärrystä, jonka voimme saada meditatiivisen psykoanalyysin kautta. Psykonanalyysi voi sytyttää uuden valon meditaationharjoittajalle.”

Itämaiset meditaatiotraditiot korostavat ihmisen sanatonta olemusta, ja mm. hiljentymisen kautta pyritään auttamaan ihmistä irtaantumaan maallisista kiintymyksistään. Näin ihminen voi löytää vähitellen itsestään sisäisen viisauden. Toisaalta itämaiset meditaatiotavat muodostavat laajan kirjon erilaisia perinteitä: Siellä on myös luovia ja oivaltavia tapoja meditoida, ja näillä menetelmillä on jo oman ymmärrykseni mukaan yhtymäkohtia psykoanalyysiin itsereflektioon.

Rubin korostaa sitä, että idän viisaus ja lännen psykoterapiaperinteet on mahdollista yhdistää. Niiden välisessä dialogissa on mahdollista synnyttää uusia, entistä syvällisempiä tapoja tapoja lievittää ihmisen kärsimystä ja edistää ihmisen tietoisuuden muodonmuutosta. Olen samaa mieltä hänen kanssaan. Voimme harjoittaa tietoisuustaitoja hyvin laaja-alaisin harjoittein. Voimme hyödyntää niissä myös lännen psykoterapiaperinnettä, esimerkiksi psykoanalyysia ja hypnoterapiaa.

Olen jo pitkään tajunnut, että tietoisuustaidot eivät ole pelkkää ”hiljentymistä” ja ”mielen tyhjentämistä”. Tai näin käsittäen, emme pääse riittävän syvälle oman itsemme tuntemukseen. Myös Rubin korostaa tätä. Hän sanoo saman ajatuksen, jonka olen muistaakseni lukenut joskus myös Carl Jungilta: Ne ihmiset, jotka harjoittavat pelkkiä mielen keskittämis- ja tyhjentymisharjoituksia, jättävät usein käsittelemättä tiedostamattoman mielen sisältöä. On hyvin tunnettua, että monet henkisiä meditaatioharjoituksia kultivoivat gurutkin saattavat yks kaks repsahtaa alitajuisten voimien johdattelemana vaikkapa seksiskandaaleihin. Tämän selittänee erinomaisesti se, että he eivät ole kyenneet tekemään rittävästi tiedostamattoman mielen sisältöä tietoiseksi. Yllättäen joku alitajuntainen lapsuudesta juurensa saava traumatila saattaa kaapata heidän mielennäyttämönsä. Ihminen, joka ei ole käsitellyt lapsuuden traumaattisia kokemuksiaan, on altis tällaisille tunnetilojen ailahduksille. Pelkästään näiden tunteiden huomioiminen ei näytä riittävältä, vaan niille on kyettävä antamaan symbolinen muoto.

Psykoanalyysi erinomaisesti myös valottaa sitä, miksi jotkut ihmiset innoissaan juoksevat erilaisten ”gurujen” perässä. Tämä jotenkin tuntuu olevan erityisesti länsimaisen massaihmisen piirre. Kun Äiti-Amma tulee Suomeen, täytyy jokaisen valaistumassa olevan trenddikkään kansalaisen käydä suutelemassa hänen kättään (vai mitä siellä jonossa oikein mahdetaan tehdä?). Kaikki kunnia Äiti-Ammalle, mutta minun on vaikea ymmärtää tätä länsimaisen käyttäytymistapaa, muuta kuin psykoanalyysin valossa. Myös Rubin kysyy, mitä mahtaa liikkua tällaisten itseään mitätöivien gurujen perässä juoksijoiden päässä. Psykoterapialla tämä on selvitettäviässä.

Niin kauan kun olemme välittämättä tunteistamme ja niiden merkityksistä, saattavat ne kummitella mielessämme epätoivottuina vieraina. Psykoanalyyttisesti voimme symbolisesti käsitellä asian ja vapautua menneisyyden painolasteista. Menneisyytemme haavat voivat vaikeuttaa meidän meditaatioharjoituksiamme. Olen kuullun useamman ihmisen sanovan, että heitä ahdistaa mindfulness-harjoitukset. Itse ajattelen, että tällöin voi olla kysymys esimerkiksi siitä, että heidän tietoisuuteensa ei ole kehittynyt riittävän vahvaa aikuista, turvallista, tilaa, joka kykenisi vetämään ihmisen ylös kaoottisesta tunnekokemuksesta. Pelko heittäytymisestä sisäiseen muodottomaan, mahdolliseen kaaoksen tilaan,  voi estää rentoutumisen.

Itse olen sitä mieltä, että tarvitsemme erilaisia tapoja harjoittaa tietoisuustaitoja. Pelkkä hiljentyminen ja pysähtyminen eivät välttämättä riitä, vaan joskus meidän on pistettävä jotkut asiat pöydälle, ja annettava niille symbolinen muoto, jotta voimme vapautua niiden kahleista. Tämä tapahtuu aluksi terapiassa tai terapeuttissa ryhmässä – myöhemmin ihminen voi jatkaa tätä itsereflektiivisenä tietoisuustaitoharjoitteena.

Pelkät meditaatioharjoitukset jättävät ottamatta huomioon, että monella ihmisellä on tiedostamattomia esteitä, jotka vaikeuttavat tai tekevät pysähtymisen ja mielen keskittämisen hiljentymällä lähes mahdottomaksi. Tällöin henkilö saattaa keksiä jos jonkinlaisia verukkeita olla tekemättä harjoitetta.

Epäilemättä lukemattomat ihmiset voivat hyötyä siitä, että lähdemme integroimaan sekä idän meditatiivista viisautta että lännen psykoterapia perinnettä. Henkilökohtaisesti uskallan aika rankasti epäillä sitä, että menneisyyden traumamme ratkeavat sillä, että kaikki me työpaikoilla ja kouluissa lähdemme harjoittamaan buddhalaista mietiskelyä. Sen sijaan voimme lähteä yhdistämään niissä erilaisia psykoterapeuttisia perinteitä, esimerkiksi taideterapiaharjoitteita, ja meditaatioharjoituksia kuten tietoista läsnäoloa.

Ihmisenä kasvaminen on sitä, että teemme tunteemme tutuiksi, kykenemme ilmaisemaan niitä myös symbolisesti ja vertauskuvallisesti. Joskus tämä ilmaus voi olla sanallinen, kuten runo, se voi olla musiikkia tai vaikkapa tanssi. Se on sitä, että löydämme meditatiivisen, kuuntelevan tavan olla maailmassa. Tällöin kykenemme virittämään itsemme sekä ulkoa päin tuleviin ihmisiin että sisäisiin ääniimme rauhallisesti, tietoisesti  ja viisaasti. Tässä itsetuntemustyössä hyödymme sekä idän viisausperinteistä että lännen mietiskely-  ja psykoterapiaperinteistä.

Rubin tuo esiin erään mielenkiintoisen asiaan. Itsensä määrittely näyttäisi olevan yksi ihmisen perustarpeita. Liian usein psykoterapeutti määrittelee asiakkaansa vieläkin vain oman oppimansa psykoterapiaperinteen mukaan. Omasta mielestäni Sisäisen teatterin ja sen kehysteorian – Ego state -teorian – vahvuus on se, että ihminen itse saa tuottaa oman mielikuvituksensa avulla  omasta kokemusmaailmastaan käsin minätilansa, jolloin hänellä on lupa olla oman itsensä määrittelijä ja oman tietoisuutensa ohjaaja. Kaiken psykoterapian perimmäinen tarkoitushan on vapauttaa ihminen itseohjautuvaksi oman itsensä asiantuntijaksi. Tässä työssä minätilat ovat eräs erinomainen psykoanalyyttinen työkalu. 

Voimme käsittää tietoisuustaidot laaja-alaisesti, siten että ne sisältävät sekä idän että lännen meditaatio-, mietiskely-  ja itsereflektioperinteet.

Kalle Päätalon itsehoidollisesta kirjoittamisesta

Flickr/AngelsWings cc license.

Ruma Sota -kirjassa Jenni Kirves kirjoittaa Kalle Päätalosta seuravasti: Itsemurhayrityksensä jälkeen Päätalo päätti ryhdistäytyä ja keskittää kaikki voimansa maaniseen työntekoon. Hän kävi töissä rakennustyömailla, opiskeli itsensä rakennusmestariksi ja alkoi kirjoittaa esikoisromaaniaan. Omaelämänkerrallisessa Iijoki-sarjassaan hän myöhemmin myös käsitteli sodassa syntyneet syyllisyydentunteensa ja muut henkiset ongelmansa ja sai siten, ikään kuin itse tehdyn psykoterapian kautta, vapautuksen traumoistaan.

Minulla on vankka usko siihen, että ei pelkästään Kalle, vaan hyvin monet ihmiset, voivat päästä kirjoittamisessaan prosessiin, jossa he hoitavat itse itseään. Aina ei prosessissa synny Päätalon lailla kaunokirjallisia helmiä, mutta se voi tuottaa itseohoidollista oivallusta.

Erityisen tehokasta väitän kirjoittamisen olevan silloin kun ihminen yhdistää kirjoittamiseensa psykoterapeuttista ja arkitietoa. En ole muuten ensimmäinen höyrypää, joka tekee terapiaa itse itselleen. Karen Horney teki itse itselleen psykoanalyysiä, olemassa terapiasuhteessa  fiktiiviseen sisäiseen hahmoonsa, joka muistaakseni oli nimeltään Clara.  Uskon, että jokaisessa meissä on mahtava sisäinen potentiaali luovaan heijastusprosessiin, jossa pääsemme kiinni omaan sisäiseen viisauteemme. Tiedämme itse ongelmiemme ratkaisut, meidän on vaan onnistuttava kaivamaan ne esiin itsestämme.

Sisäisen teatterin kaltainen menetelemä on integratiivinen mentelmä, joka siis voi yhdistää psykoterapeuttista tietoa ja oman mielikuvituksen luovuuden tuotteita, minätiloja ja niiden dialogia,  itsehoidolliseksi näytelmäksi. Tuskinpa kaikki Kallenkaan dialogit IIjoki- sarjassa olivat muuten historiallisia fraktadokumentteja, vaan ne olisvat sisäisen puheen tuottamia näytelmiä, joissa fiktio ja fakta sekoittuivat Sisäisen teatterin tapaan toinen toisiinsa.

Lauri Rauhala kirjoitti aikoinaan, että hän uskoo psykoterapeuttisen perinteen ja meditaation voivan yhdistyä. Minä olen samaa mieltä hänen kanssaan tästä asiasta. Luova spontaani kirjoittamisen itsehypnoosi tila on meditatiivinen luova tila, josta ihminen voi ammentaa itselleen kokonaisvaltaista viisautta. Tällöin elämän laatu, kuten sen tarkoituksellisuuden kokemus, lisääntyy.

Kukin meistä voi olla oman onnemme seppiä! Siihen vaaditaan kuitenkin aineellisen perusturva ja yhteisön tuki. Jokainen itseanalyysiä tekevä tarvitsee aikuisen kokeneen oppaan itselleen, etenkin silloin kun aikuisia osia omaan persoonaan ei ole vielä kehittynyt.

Individualsitin kulttuuri on pirstonut meidät irti juuriltamme: Siksi joudumme hoivaamaan itseämme ja olemaan läsnä itsellemme yhteisömme tukemana. Juurevuutumme syntyy sitä kautta, että olemme avoimia ja läsnäolevia itsellemme sekä toisille ihmisille. Elämän tarkoituksellisuuden kokemus ja aito empatia toisia ihmisiä kohtaan lähtee liikkeelle siitä, että kykenemme löytämään oman henkilökohtaisen eettisen tehtävämme osana muita luontokappaleita. Liian monet ihmiset elävät elämänsä läpi koskaan kohtaamatta hänelle tärkeintä ihmistä –  itseään.