Émile Couénin ohjeita härän kesyttämiseen

Onko kuinka moni teistä koskaan kuullut nimeä Émile Coué? En ainakaan minä, vaikka olen hypnoterapeutti. Siinäpä jälleen yksi unohdettu aikansa nero. En voi muuta kuin hämmentyynenä lukea hänen kirjaansa (Oman itsensä mestariksi tietoisen autosuggestion avulla) , ja todeta että tässä on jälleen kerran unohdettu mies, joka oli sata vuotta aikaansa edellä.

Meillä tämä lumetutkimus on vasta lapsen kengissä, mutta tämä miesähän oivalsi asiasta paljon enemmän kuin olen missään tieteellistä artikkelista tai kirjasta koskaan aikaisemmin lukenut. Herää vain kysymys, miksi meiltä on pimitetty tällaista tärkeää itseämme koskevaa tietoa? Onko meitä pidetty liian typerinä oman tietoisuutemme ohjaajiksi? Vai miksi meille on kehittynyt tällainen holhoava kulttuuri, jossa oman tietoisuutensa ohjaaja on pikemminkin poikkeus kuin sääntö!

Kuinka me länsimaisen maailmankatsomuksen ihmiset olemme olleet niin tämän materialistisen maailmankatsomuksemme pauloissa, että olemme unohtaneet monia suuria menneitä tiedon jättiläisiä. Ehkä kaikki tämä vain siksi, että meitä parantavat materialistiset ratkaisut ovat helpoiten kaupallistettavia ja ne keskittävät vallan itsemme sijaan asiantuntijoille. Asiantuntijoita, lääkettä ja tekniikkaa vaan peliin!

Aito ihmisen auttaminen sosisaaliselta kehomieltään integroituneemmaksi, eheämmäksi, terveet elämän tavat omaavaksi ihmiseksi, on jäänyt kenties siksi vähemmällä.  Materialistisen maailmankatsomuksen metodi on ollut se, että meille on opetettu ensisijaisesti irrallista ulkoa opittua tietoa, mutta ei tunnetaitoja ja tiedon sisäistämistä. Uuden vuosituhannen alku on tietoisuustaitojen buumin aikaa. Tämän pitäisi mielestäni merkitä sitä, että etsimme myös omasta tieteellisestä perinteestämme työkaluja tiedon sisäistämiseen ja oman tietoisuutemme ohjaamiseen. Itseäni on häirinnyt jo pitkään se, että me länsimaiset etsimme tietoisuustaitoja vain näistä itämaisista esoteerisitä perinteistä. Miksi vain sieltä, kun meillä on oma rikas tietoperinne?

Kysymyshän on perimmiltään siitä, ohjaatko sinä härkääsi vai härkä sinua. Härän kesyttämisessä voimme hyödyntää paitsi meditaatioperinteitä omaa länsimaista hypnoterapeuttista perinnettä. Couén on eräs niitä hypnoosin uranuurtajia, jonka kirjaan kannattaa tarttua! Mikä tietysti parasta, ÉmileCouén ajatuksensa näyttäisivät olevat täysin synergiassa omien ajatuksieni kanssa (Sisäinen teatteri – luova kirjoittaminen tietoisuustaitona). Hänen ajattelunsa on osa hypnoosin historiaa, ja tässä mielessä tämä onkin, tietty, erityisen kiintoisaa minulle,  koska itse olen paitsi hammalääkäri myös hypnoterapeutti.

Seuraavassa olen kerännyt joitakin Couénin pääkohtia kirjasta, peilaten niitä omiin kokemuksiini. Oletan niiden kiinnostavan ihmisiä, jotka haluaisivat saavuttaa paremman tietoisuutensa itseohjauksen, eivätkä halua olla vain omien kulttuuristen uskomustensa vankeja.

  1. Tietoisuutemme muodostuu kahdesta osasta tiedostamattomasta ja tietoisesta.

  2. Tiedostamaton mielen osamme on luotettava. Se rekistöriöi asiat luotettavasti. Se uskoo helposti  tarinoita, joita sille kerrotaan.

  3. Tietoinen mielemme on epäluotettava.

(Lähes kaikki tiedämme lautatestin. Kun lankku on lattialla, suurin osa meitä terveitä kävelee sujuvasti laudan yli, ilman tasapaino-ongelmia, mutta kun lankku on kymmenen metrin korkeudessa, tiedostamattoman mielemme mielikuvitus häiritsee meitä niin paljon, että harva kävelee yli! Se visioi  hyvin helposti putoamistamme, ja tällöin on suuri riski putoamiseen!)

  1. Jokainen voi oppia ohjaamaan omaa mieltään tietoisin autosuggestioin. Me voimme näin ohjelmoida itseämme toimimaan eettisellä ja terveyttämme edistävällä tavalla.

  2. Kun opimme itse ohjaamaan itseämme autosuggestioin, opimme myös toimimaan niin, ettemme aktivoi suggestioillamme toisten ihmisten ikäviä piirteitä.

  3. Jokainen meistä on välillä transsissa (Coué: somnabulistisessa tilassa, ”syvä transsissa”). Couén ottaa esimerkiksi unissakävelijän,  mutta oma esimerkkini on, se olemme elokuvissa. Kadotamme yhteyden normaalin päivätietoisuuteemme, ellei elokuva ole todella surkea.

  4. Tiedostamattomalla mielellämme on meihin suurempi valta kun tietoisella. Se on mielikuvituksemme, mielemme ja kehomme toimintojen ohjaaja. Tiedostamaton pistää meidät joskus tekemään asioita vastoin tietoista tahtoamme.

  5. Mielikuvituksellamme (tiedostamattomalla mielellämme) on tavallisesti meihin suurempi valta kuin tietoisella tahdolla (lankkuesimerkki!).

  6. Meillä ei ole vapaata tahtoa vaan hyvin usein tiedostamattomat ehdollistumamme ohjaavat käyttäytymistämme. Olemme esimerkiksi laumasieluja. Kun joku auktoriteetti tekee tai sanoo jotakin, mielikuvituksemme pistää meidät seuraamaan: luulemme, ettei meillä ole muita vaihtoehtoja.

Tämä vapaan tahdon puuttuminen näkyy esimerkiksi unihäriöissä. Kun kauheasti yritämme tietoisesti pakottaa itseämme tahdollamme nukkumaan, siitä ei tule mitään. Viinaan menevää ohjaa hänen mielikuvituksensa eikä hänen oma tietoinen tahtonsa.

  1. Mikä on autosuggestio? Sillä tarkoitetaan, että istutamme itseemme uusia ideoita ja sitä että uskomme mielikuvituksemme voimaan (vrt. Sisäinen teatteri, jossa tutkimme mielemme tietoisia ja tiedostamattomia tiloja ja istutamme itseemme uusia idoita mielikuvituksemme avulla!).

  2. Ohjaamalla mielikuvitustamme autosuggestioin, uusin käyttäytymistämme ohjaavin itse tarjoamin ideoin, voimme vaikuttaa omaan elämäämme. (Varsinainen suggestiohan on toisen tarjoama idea.)

  3. Autosuggestio= Tietoisen ohjauksen avulla tapahtuvaa mielikuvituksemme vaikutusta omaan moraaliseen ja biologiseen toimintaamme.

Käytännössä tämä merkitsee sitä, että sen sijaan, että pyöritämme päässämme visioita siitä, kuinka epäonnistumme jossain tehtävässä, luommekin päähämme fantasiallamme visioita siitä, kuinka kaikki menee hienosti. Voimme oppia ohjaamaan omia mielikuviamme: parempaa moraalista ja biologista todellisuutta luovaan suuntaan, sen sijaan, että mielikuvituksellamme pyöritämme epäonnistuistarinoita.

Se on selvää, että tällaisessa toiminnassa meillä on suuri moraalinen vastuu. Siksi väkivallaton monikulttuurisesti hyväksyvä lähimmäisen rakkaus on se, joka jokaisessa koulussa tulisi iskostaa itseohjautuvan ihmisen tärkeimmäksi periaatteeksi.

Pääsin vasta alkuun hyvän alkuun Couén kirjassa. Täytyypä selata vielä kirja loppuun, jos sieltä löytyisi lisää aarteita teille lukijoille! Uskomaton teos.  Ja ilmainen!

Sisäinen teatteri facebookissa.

Mainokset

Isä – Koskaan ei ole liian myöhäistä rakentaa elämää kannattelevaa tarinaa

Melkoinen kirja tämä Hanneriina Moisseisen ”Isä”. En ole mikään sarjakuiven perinteinen fanittaja, mutta tämä kirja teemaltaan oli sellainen, että heti halusin ostaa sen. Ostopaikkakin oli mielenkiintoinen: Perinnepirtti Suomen Vienan-Karjalassa, Hietajärvellä, jossa oli Selma Vilhusen ”Laulu” elokuvan ensi-ilta.  Olimme Siirtolan Isännän kanssa siellä renkinä ja piikana. Moisseisella oli runonlaulaja Jussi Huovisen lisäksi keskeinen rooli kyseisessä elokuvassa. Elokuva käsitteli oikeastaan tätä samaa Isä -teemaa kadonneen laulun näkökulmasta.

Moisseisen ”Isä” -sarjakuvakirjan  teema kiinnosti minua erityisesti siksi, että olen jo pitkään pohtinut sitä, kuinka ihmiselle on tärkeää löytää omaa identiteettiä kannatteleva tarina. Itse olen opettanut terapeuttista kirjoittamista. Monet meistä ovat eläneet lapsuudessa ilman vanhempia, joko ihan konkreettisesti tai väliinpitämättömän vanhemmuuden kautta. Tällöin oman elämämme tarina koostu usein rikkinäisestä identiteettitarinasta, jossa on paljon tyhjiä sivuja.

Myös Moisseinen kertoi jo kirjaa ostaessani, että hän ei muistanut isästään oikeastaan mitään. Hän oli vaan muodoton haamu menneisydessään. Hänen isänsä kohtalo sinänsä oli melkoisen traaginen. Hanneriina menetti isänsä pikkutyttönä siten, että hänen isänsä katosi saaressa erään työporukan kanssa vietetyn illan jälkeisenä yönä.  Todennäköisenä pidetään, että isä hukkui, mutta varmaa tietoa kadonneen kohtalosta ei ole koskaan saatu.

Sarjakuvakirjan ja tekstiilitöiden avulla menneisyyden muistot alkoivat löytää Hanneriinan prosessissa muotoja. Kirjan tekijä kertoi meille Hietajärvellä, että hän alkoi muistaa, prosessin edetessä, yhä enemmän isäänsä ja vähitellen myös joitakin yhteisiä muistoja. Hanneriinan identiteettitarina alkoi paljastua taiteen keinoin. Tyhjille sivulle alkoi ilmaantua sisältöjä.

Psykiatri Daniel Siegel korostaa sitä, että löytääksemme itsemme, meidän on kyettävä rakentamaan elämästämme koherentti tarina. Se vapauttaa meidät menneisyytemme vankilasta. Tämä tarina on Siegelin mukaan FACES tarina, joustava (flexible), sopeutuva (adaptive), koherentti (coherent), energisoiva (enerized) ja vakaa (stable). Uskon, että juuri taiteen keinoin, kuten Hanneriina tässä kirjassansa tekee, voimme vapauttaa rikkinäisen, tyhjiä sivuja sisältävän tarinamme uudeksi tarinaksi. Tarinamme kirjoittaminen on prosessissi, jota voimme joka päivä muokata uudelleen. Itse kunkin on mahdollista päästä irti rikkinäisestä, tyhjiä sivuja sisältävästä, elämää rajoittavasta tarinasta, identiteettiä kannattelevaan sellaiseen. Tämä tapahtuu  juuri luovuutemme avulla. Ymmärrämme elämämme tarinan luomisen jälkeen itseämme uudella tavalla, ja elämämme palapelin palat loksahtelevat kohdalleen.

Uskon, että Moisseinen on löytänyt oman ainutkertaisen tapansa luoda itselleen koherenttia elämän tarinaa. Minä olen luonut oman menetelmäni, Sisäisen teatterin, ja Moisseinen tekee tätä samaa sarjakuvan ja elokuvan keinoin hieman erilaisella, omalla tyylillänsä ja tavalla.

Hanneriina löytää takaisin itselleen kadonneen menneisyytensä karhun syleilystä. Tapahtumat menneisyydestämme löytävät elämäämme kannattelevassa tarinassa uudenlaisen  järjen. Tämä järki ei ole vain länsimaisen tiedemiehen rationaalista järkeä, vaan se on myös menneisyyden myyteistä voimaa ammentavaa, jatkuvaa itseään uusintavaa, merkityksenantoa. Löytämällä itseämme heijastavan taikapeilin, voimme nähdä elämämme uudenlaisesessa kimalluksessa, jossa meidän on hyvä olla.

Siegel korostaa sitä, että omaelämänkerrallinen tarina, jossa menneisyydellä ei ole ihmiselle merkitystä, vaan se on täynnä tyhiä sivuja, kertoo ihmisestä, johon lapsena on suhtauduttu ilman lämpöä, vaikkapa välinpitämättömästi. Hanneriinaa kohdannut tragedia oli elää kadonneen isänsä tuottamissa varjoissa, jotka tekivät näkymättömiksi identiteettitarinan sivuja.

Koskaan ei ole liian myöhäistä rakentaa itselle  identiteettiämme kannattelevaa tarinaa. Luulen, että eläisimme huomattavan paljon onnellisemmassa maailmassa, jos jokainen meistä tekisi jollain taiteen keinolla tämän saman kuin Moisseinen: Rakentaisi uudelleen  elämäänsä kannattelevan tarinan. Tämä kertomus ei paljasta pelkästään sitä, kuka olemme, vaan se kertoo myös mihin suuntaan olemme elämässämme menossa. Itse kutsun tällaista tarinaa Elämän eepokseksi.

Voimme rakentaa kukin, omalla ainutkertaisella tavallamme, elämämme muistopalasista, uuden, julkilausutun tarinan. Rakennustyö ei ole vain järjen käyttöä, vaan se on myös luovuutemme vapauttamista. Me voimme ylittää vain vanhan rajat mielikuvituksemme avulla, emme järkemme avulla. Itse näen, että tarinan kerronta on mielikuvituksen ja järjen välistä leikkiä, johon voimme ammentaa merkityksiä myös arkkityyppisistä ja myyttisistä elementeistä.

Moisseiselle metsän kuningas, otso, näyttää edustavan myttistä turvaeläintä. Sarjakuvissa lelunalle on Hanneriine-tyttösen kainalossa ja myöhemmin Hanneriine itse ison metsänvaltiaan syleilyssä. Suomessahan karhu on edustanut eläintä, johon symbolisoituu ihminen osana esi-isiensä jatkumoa. Samanistisesta perinteessä karhu on edustanut myös turvallista suojelueläintä. Lisäksi joissain myyteissä karhu on juuri kadonneen ihmisen reinkarnaatiota, joten ei ole mitenkään outoa, että Hanneriina löysi myyttiseksi ystäväkseen ja uuden identiteetin kannattelijaksi nimen omaan karhun.

Identiteettitarinan rakentaminen on aivojen neuraalisten yhteyksien uudelleen rakentamista, ja vanhojen totunnaisten ajatteluratojen poiskytkemistä. Siltoja tarinaamme löytyy metaforien (vertauskuvat) ja transferenssien (tunteen siirtomme) työstämistä. Sekä metafora että transferenssi molemmat johtavat etymologiassaan siltaan, jonkun vanhan ylittämiseen. Leikkimällä erilaisialla samaistumiskohteilla ja myyttisillä vertauskuvilla rikomme identiteettitarinamme perinteistä kulkua ja löydämme itsellemme uutta, elämäämme kannattelevaa tarinas.

Tarinamme paljastaa kauniita mutta myös hyvin vaikeita asioita. Kun työstämme identiteettiämme symbolein  ja metaforin,  teemme kipeästäkin tarinasta siedettävän. Voimme käyttää psykoanalyysia konstruktiivisesti löytämällä mielikuviemme symbolisen maailman. Itse ajattelen nykyään, että menneisyytemme asioiden suora muistelo, ilman turvallista, mielikuvia hyödyntävää symbolisoivaa fiktiota, on vaarallista. Ja kuten tiedämme, muistikuvamme ovat aina jo valmiiksi –  enemmän tai vähemmän – fiktiiviisiä. Mielikuvituksemme tuottamat vertauskuvat ja symbolit luovat tervettä turvaetäisyyttä kipeisiin asioihin, ja juuri tätä on Moisseinen mestarillisesti toteuttanut omassa Isä-kirjassaan.

Hannariinan Isä-kirja on hieno näyte siitä, mitä oman identiteettitarinan luominen voi parhaimmillaan olla. Kirja imaisi mukaansa. Tykkäsin erityisesti sarjakuvaosioista. Myös kuvat Hannariinan luomista tekstiileistä olivat paikoitellen erittäin koskettavia ja mielenkiintoisia. Luulen kuitenkin, että tekstiilityöt olisivat olleet enemmän vielä edukseen värikuvina, mikä tietysti olisi tehnyt kirjasta tietysti huomattavan paljon kalliimman.

Uskon, että tarinasi, Hanneriina, voi auttaa monia muita omien identiteettitarinoittensa luomisessa. Uskon, että joka ainoalle olonsa kurjaksi tuntevalle ihmiselle olisi hyödyllistä hahmottaa oman menneisyyden tapahtumia tarinallisesti. Jos emme epäonnistuneiden kiintymyssuhteiden takia ole onnistuneet luomaan lapsuudestamme koherenttia tarinaa luonnollisella tavalla, sen voi tehdä onneksi jälkeenpäin, taideterapeuttisin keinoin.

Mielestäni tämä mahdollisuus identiteettitarinamme jatkuvaan luomiseen ja uusintamiseen on uskomattoman upea juttu. Meidän ei tarvitse uhriutua menneisyytemme vangiksi, vaan voimme tehdä kipeistäkin kokemuksista tikapuita onnelliseen elämään.

Sisäisestä teatterista® käypä hoito? Osa 1

Seuraavassa pohdin, olisko tämän kaltaisessa, kokemustamme integroivassa, itsehoidollisessa kokonaisvaltaisen terveyden edistämismenetelmestä,  Sisäisessä teatterissa ainesta käpypähoitomenetelmäksi.

Suurin Sisäisen teatterin lähtökohta  on omassa itsessäni, oman tietoisuuteni jatkuvassa peilaamisessa. Tämä tietysti voi tuntua naurettavalta. Erityisen huvittavalta se tuntuu luultavammin Lauri Luonnontieteilijästä. Näen hänen hymähtävän alentavasti, jopa kylmän halveksivasti. Se ei ole silti kokonaisvaltaisesti ajatellen niin koomista, miltä se saattaa hänestä, materialistisen maailmankuvan keskiarvohirviöstä, tuntua. Naurupyrskähdyksen tukahduttaminen vaatii Lauri Luonnontieteilijän muuntumista Timo Tiedemieheksi, jolla on  tieteenfilosfista laajempaa ymmärrystä ihmisen kokonaisvaltaisesta viisaudesta. Jos tätä aluetta vähänkin tuntee, tietää ettei luonnontieteet eivät ole vahvimmillaan, kun tutkitaan ihmisen ainutkertaisuutta.

Image

Useammalta tutkijalta olen muuten lukenut, että sekä Sigmund Freud että Carl Jung hyödynsivät ja kehittivät omaa mentelmäänsä perustuen melkoisen paljon juuri omiin henkilökohtaisiin kokemuksiinsa. He käyttivät paljon aikaa oman itsensä tutkimiseen, kuten uniensa analyysiin. Vähitellen he kokeilivat kehittelemiään mentelmiä myös potilaisiinsa, ja huomasivat niiden toimivan.

Itseasiassa Carl Jungin aktiivinen mielikuvitus, kompleksit ja arkkityypit muodostavat hyvin samantapaisen systeemin kuin Sisäinen teatteri ja sen minätilat. Jungin Punaisessa kirjassa on tapausselostuksia ihmisistä, jotka käyttivät Jungin tavoin hänen kehittämiään menetelmiään itseanlyysiin eli omaan muodonmuutokselliseen oppimiseensa.

Jos vertaan näitä kahta systeemiä, jungilaista analyysiä ja Sisäistä teatteria toisiinsa, Sisäisen teatterin vahvuus on siinä, että se on kehittänyt menetelmiä, joilla minätilat (arkkityypit, kompleksit) voidaan kartoittaa ja tunnistaa. Ainakin itselleni aktiivinen mielikuvitus, jossa vain ”heittäydytään valveuneen” ei ole sellaisenaan, puhtaana etukäteisolettamuksista, onnistunut. Sen sijaan kun minua autettiin hypnoterapiakoulutuksessani luomaan ensimmäiset minätilani, aukesi luovuuteni kirjoittaen. Löysin alkumuotoja minuuteni tutkimusmatkaan ja samalla löysin luovan itsehypnoottisenn tilan, jossa pystyin työstämään itsetuntemustani kirjoittaen. Ei mennyt montaa kuukautta, kun huomasin, että tietoisuudstani oli ponnahtanut monta minätilaa lisää. Nykyää niitä on parisenkymmentä!

Käytin hyväkseni minätilojani työuupumuksen ja syöpään sairastumisen jälkeen, muodonmuutokselliseen oppimiseen ja kokonaisvaltaiseen terveyteni hoitoon, minätilojeni integrointiin. Oikeastaan jungilainen voisi ajatella, että Sisäisen teatterin minätilojen luova prosessi, on vain erityinen tapa harjoittaa jungilaista aktiivista mielikuvitusta.

Minulla on suhteellisen lyhyt, neljän vuoden kokemus työskentelystä hypnoterapeuttina ja olen vetänyt muutaman vuoden ajan kirjoitusryhmiä. Nämä kokemukset ovat auttaneet minua kehittämään metodiani, mutta toki kokemukseni muista ihmisistä ovat vielä rajalliset. Sen sijaan löydän joka päivä yhä enemmän teoreettista tukea eri tieteenaloilta kehittämäni kirjoitusmetodin tueksi.

Olen toiminut tietokirjailijana ja tieteellisten valtarakenteiden ulkopuolella. Itseasiassa tämä on ollut äärimmäisen vapauttava kokemus. Saan tutkia vapaasti itseäni ja omaa kokemustani: voin yhdistellä asioita omaa sisäistä intuitiivista viisauttani hyväksi käyttäen. Unelmani silti on, että jonakin päivänä joku tekee vaikka gradun kirjoitusmenetelmästäni.

Oman menetelämi on oikeastaan  ”Mindful-inquiry” menetelmä (Suosittelen, että vilkaiset läpi sen filosofiset perusolettamukset, jotka pätevät yhtälailla SIsäiseen teatteriin). Ihminen oppii  tuntemaan itseään, laadullista, omaan itseensä kohdistuvaa, tutkimustapaa hyväksi käyttäen. Ihminen on kokemuksellisesti ja dialogisesti läsnä itselleen, koko sosiaaliselle kehomielellänsä. Tutkija on dialogisesti avoimena erilaisille sisällään velloville maailmankuville ja niiden ristiriitaisille näkökulmille. Ihminen harjoittelee samaistumista toiseen ja  kehittää sekä tunnistaa tsessään olevia leikillisiä, kriittisiä, myyttisiä, lapselllisia, typeriä, viisaita ja tieteellisiä puolia.  Todellisuus aukeaa erilaisten maailmankuvien vuorovaikutuksessa. Se mikä aluksi tuntuu typerältä, voikin osoittautua myöhemmässä pelissä suureksi viisaudeksi. Ja loppujen lopuksi huomaat, että ei ole enää mitään teoriaa, on vain puhdas oleminen, josta käsin näet maailman olemuksen entistä kirkkaammin.

Jokainen terve aikuinen voi itse testata menetelmää. Opitko havainnoimaan, tunnistamaan, kuuntelemaan ja käsittelemään ehdollistuneita käyttäytymismallejasi? Löydätkö intuitiivisen sisäisen viisautesi? Kykenetkö kenties itse integroimaan tilasidonnaista muistiasi? Paraneeko elämäsi laatu prosessissa?  Menetelmä on tarkoitettu ihmisille, joilla on normaaliin elämään liittyviä elämäntaidollisia ongelmia. Menetelmä ei ole sairauden hoitoa vaan terveydenhoitoa: Voimme paremmin, kun onnistumme integroimaan minätilojamme. Mikäli kärsit vakavasta mielenterveysongelmasta, kannattaa konsultoida terveydenhuollon ammattilaista, ennen kuin ryhtyy kirjoittamaan. Silti perimmältään, voiko kukaan kieltää meiltä oman itsemme tutkimusta.

Ehkä tulevaisuudessa hyväksytään entistä paremmin, että jokainen aikuinen ihminen voi oppia yhdistämään kokemuksellisesti viisautta erilaisista viisausperinteistä käsin. Tästähän on menetelmässäni kysymys. Ihminen kuuntelee tunteitaan mukaanlukien kehoansa, integroidakseen itseensä kokonaisvaltaiseksi viisaudeksi ne ajatukset, jotka ovat sopusoinnussa oman sisäisen kokemuksen kanssa. Oppimisen nykyteoreetikoista löytyykin  ajattelijoita, jotka tukevat omia ajatuksiani itseohjautuvasta ihmisestä jatkuvana muodonmuutoksellisena oppijana. Näihin palaan vielä myöhemmin.

Itseohjautuvuudessa on kysymys on siitä, haluatko itse ohjata elämääsi vai annatko elämäsi ohjauksen muille. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että erilaiset terapiat eivät ole turhia. Kun ihmisellä ei ole lainkaan itseohjautuvuutta eikä vahvoja, kehittyneitä, mielen tiloja, tarvitsee sellaisia ensiksi vahvistaa ja tämä tapahtuu joskus vasta terapiassa asiantuntijoiden dialogisessa ohjauksessa. On muistettava, että meillä voi olla biologisen olemuspuolemme ongelmia, joten lääketieteilijöidenkään näkökulmia ei kannata mitätöidä.

Omasta perinteestäni, hypnoterapiasta, selkeimmän tuen Sisäisen teatterini kehittämistyössä, olen saanut paitsi minätilojen terapiasta, myös Ernest Lawrence Rossin elämäntyöstä. Hän puhuu kirjoissaan tila-sidonnaisesta muistista: Sisäisessä teatterissa näitä tiloja kutsutaan minätiloiksi. Daniel Siegelin rinnalla häneltä löytää runsaasti ajatuksia tilasidonnaisen sisätodellisuuden neurobiologisesta perustasta. Täältä löytyy muuten mielenkiintoinen Rossin e-kirja, jossa hän kertoo kuinka näitä tiloja voi integroida paitsi hypnoosissa myös luovin taideterapiamenetelmin.  Rossiin, kuten minuunkin, on merkittävästi vaikuttanut amerikkalainen hypnologi Milton Erikson, jota pidetään mm. lyhytterapioiden isänä.

Milton Erikson muuten on aikoinaan kehoittanut terapeutteja, ei vain käyttämään muiden tekniikoita, vaan nimenomaisesti kehittämään omaa menetelmäänsä, perustuen omiin kokemuksiin, erehdyksiin ja onnistumisiin. Kokemuksellisen oppimisen kautta rakennettu oma menetelmä on sellainen, josta muutkin voivat oppia hänen mukaansa kaikkein eniten! Tällöin oma persoonallisuutemme voi antaa toiselle sen kaiken mitä sillä on annettavaa. Oman menetelmän kehittäminen vaatii Milton Eriksonin mukaan jatkuvaa päivästä toiseen tapahtuvaa itsereflektiota. Meidän on integroitava uusia ajatuksia ja harjoitettava joka päivä muodonmuutoksellista oppimistamme.

Itse olen tehnyt tätä kokemusteni integraatiotyötä kirjoittaen lähes päivittäin kohta kuusi vuotta. Reflektoin omaa kokemustani sekä asiakkaisiini, itseeni, mutta myös erityisesti muihin teoreetikkoihin. Se, mitä annamme toiselle ihmiselle hänen muodonmuutoksensa työkaluksi, täytyy olla sisäistetty oman itsereflektion kautta.

Eriksonin ajatuksiin peilaten: Kun olet ollut itsellesi läsnä hyväksyvästi, esimerkiksi Sisäisen teatterin kaltaisella menetelmällä, löydät itsestäsi kokemusasiantuntijan: Paljastat itsestäsi itessäsi olevan sisäisen viisauden, amatöörin, joka voi auttaa myös muita ihmisiä synnyttämään integroitunutta hyvinvointia itselleen. Sanon amatöörin siksi, että tämähän sana kuvaa sitä, että ihminen on nöyrä toisen ihmisen kanssakulkija, joka rakastaa sitä mitä hän tekee. Joskus olenkin vitsaillut että olen Suomen ensimmäinen hammaslääkäri, joka tunnustaa rehellisesti olevansa puhdasverinen lääketieteen amatööri.

Lääketieteen ammattilaisillekaan oman tietoisuuden reflektiotaito ei ole turha. Nimittäin näyttöön perustuvan lääketieteen harjoittaminen ei tarkoita sitä, että luemme kirjasta käypähoitosuositukset, ja sen jälkeen teemme temppuja. Oppimalla virittämään omaa sydämen silmiämme vastaanottamaan oman kehomielemme viestejä, myös hiljaisia hermostomme etäisiä kaikuja, opimme samalla myös aistimaan peilisolujemme avulla  potilastamme ja hänen sanatonta viestintää. Kehitämme tätä, mitä Dan Siegel kutsuu ”mindsightiksi”.

Käypähoito-ohjeisto ei ole keittokirja, vaan jokainen ihminen on ainutkertainen tarina, joka vaatii lääkärin improvisoiman ainutkertaisen keitoksen. Itse mietin usein, johtuuko tämänhetkinen lisääntynyt epäluottamus lääketieteen asiantuntijoita kohtaan siitä, että moderni lääketiede instituutiona on ollut unohtamassa jokaisen asiakkaansa ainutkertaisuuden. Joissakin tilanteissa se näyttää palvelevan vallankäyttäjiä enemmän kuin asiakkaitaan. Siksi Sisäinen teatteri on oikeastaan käypää hoitoa myös käypähoidon käyttäjille.

Minulle ei aikoinaan annettu minkäänlaisia  oman tietoisuuden ohjaustaitoja hammaslääketieteellisessä tiedekunnassa. Joillakin lääkäreillä tietoisuustaitoja on luontaisesti, mutta näitä voi onneksi kehittää. Väitän, että näiden kehittäminen (mindfulness, mindsight) lisää paitsi potilaittemme kokonaisvaltaista hyvinvointia, myös omaa hyvinvointiamme ja työssä jaksamistamme. (Kertauksen vuoksi, ”mindsight”, jota minä kutsun sydämen silmien näkemiseksi, on psykiatri Daniel Siegelin lanseerama käsite, jolla tarkoitan ihmisen kykyä aistia omaa ja toisen ihmisen kehomieltä.)

Sisäinen teatteri® – Metaforatyöskentelyä II, Harjoitukset #15 ja #16

But metaphors are not merely things to be seen beyond. In fact, one can see beyond them only by using other metaphors. It is as though the ability to comprehend experience through metaphor were a sense, like seeing or touching or hearing, with metaphors providing the only ways to perceive and experience much of the world. Metaphor is as much a part of our functionging as our sense of touch, and as precious (Kirjasta Metaphors We Live by)

Vapaasti käännettynä: Vertauskuvat eli metaforat eivät ole vain asioita, joiden avulla näemme pidemmälle. Oikeastaan näemme pidemmälle vain löytämällä uusia vertauskuvia. On kuin ymmärtäisimme kokemuksemme vertauskuvallisesti. Metafora on oikeastaan aistiminen tapa, siinä missä kosketus ja kuuntelukin ovat. Kaikkien näiden avulla voimme aistia ja kokea maailmaa. Metafora on osa tervettä toimintaamme, siinä missä kosketusaistikin on, ja se aivan yhtä arvokasta!

Minätilojen avulla tapahtuma leikkiminen, on metaforisen aistimisemme kehittämistä. Leikkimällä minätilojemme vertauskuvallisilla tarinoilla, voimme nähdä yhä pidemmälle ja puolueettomimmin maailmaa. Kokemuksellinen totuus lepää unissa, saduissa ja tarinoissa. Voimme luovuutemme avulla sulattaa kivettyneitä uskomuksiamme. Eiväthän nekään ole muutakuin vertauskuvia, joiden alkuperän olemme unohtaneet! Suuri osa ihmisen kielenkäytöstä on aina metaforista, huomaa hän sen tai ei. Vai luuleeko joku oikeasti, että raha virtaa ja valuutta kelluu?

Tunnelatautuneet minätilamme suuntaavat meitä kohti eri päämääriä. Mikäli emme ole sovussa osiemme kanssa, on meidän vaikeaa saavuttaa tavoitteitamme, koska jotkut minätilamme voivat sabotoida tietämättämme toimintaamme. Meidän on onnistuttava riisumaan näyttämömme aaveet ja paljastettava sen takahuoneessa istujat. Vähitellen voimme oppia rakentamaan itsestämme yhä sopusointuisempaa näytelmää.

PIENEMPI AAVE

Kulttuurimme on kutistanut aistimiskykyämme, korottamalla yhden metaforisen ajattelun, luonnontieteellisen ajattelun, korokkeelle.Tämä vaihe on ollut ehkä tarpeen ihmiskunnan historiassa. Se on tuonut tervettä realismia ja kriittisyyttä ajatteluumme. On kuitenkin ihmistietoisuuden evoluutiossa aika uskaltaa päästää irti hetkiksi sen yksipuolistavista ajattelumalleista.

Voimme pitää modernista paradigmasta, sen metaforisesta myytistä, sen hyvän, mitä sillä on tarjottavanaan. Meidän on tarpeen Sisäisessä teatterissamme aina peilata mielikuvituksemme avulla saavuttamme oivallukset tosiasioihin! Tämä on uuden ajan, itseohjautuvan, luovan, transmodernin ihmisen ominaisuus. Hän yhdistää ”postmodernin” pirstoutuneen maailman ja modernin järjen.

Omalla korkeimmalla palkintokorokkeellani on ihmisen luovuus, kyky moninäkökulmaiseen vertauskuvalliseen ajatteluun. Erilaisille metaforille rakentuvilla tarinoillamme, ylitämme yhden metaforisen ajattelutavan rajat. Joustavan ihmisen mieli voi olla kokemusten simulaattori: Ihmeellinen imaginaario. Metaforatyöskentelyn ei tarvitse tietenkään rajoittua vain sanoihin, vaan kuva, ääni tai liike voi olla vertauskuva. Tämän päivän moniarvoisessa informaatiotulvan täyttämässä kulttuurissamme ihmiset tarvitsevat kipeästi imaginaarionsa tuottamaa joustavuutta.

Kun jatkuvasti aistimme elämää erilaisten metaforien läpi, simuloimalla tapahtumia uudestaan, voimme valita metaforiset tarinat, joissa meidän on hyvä elää ja toimia. Voimme luovan kirjoittamisen avulla tehdä näkyväksi julkilausumattomat vertauskuvamme.

Elämämme voi olla moniäänisen draaman tuottama novelli, Elämän eepos: Valitsemme itsellemme omaa identiteettiämme kannattelevia metaforia joka päivä aina yhä uudelleen. Uusi vertauskuva rikkoo vanhan rajat, ja täydentää sekä ylittää sen. Elämä on liian rikas ja moniulotteinen projekti, jotta sitä voisi elää yhden metaforan varassa.

Joustava dialoginen minuus valmistaa meitä sopeutumaan suurempiinkin yhteiskunnallisiin muutoksiin. Jäykistyneet uskomusjärjestelmämme ahdistavissa muutostilanteissa pistävät puolustusmekanismimme käyntiin. Tukahdutamme omia minätilojamme ja alamme siirtämään ahdistuksemme tuottamia tunteitamme toisiin ihmisiin. Näemme pahaa sielläkin, missä sitä ei ole.

Minätilojemme tukemana voimme oikeastaan rakentaa sisäisen yhteisön, jossa eri persoonan osamme rakentavat identiteettitarinaamme kannattelevan väkevän systeemisen joustavan verkoston. Voimme sisäisen yhteisömme avulla sopeutua paremmin uusiin elämän tilanteisiin.

Kun esimerkiksi Sisäisessä teatterissamme jotakin minätilaamme ahdistaa ikävä muisto, voimme editoida kokemustamme uudelleen. Elämme teatterinäytöksen, jota katsomme ikään kuin ulkopuolisena tapahtumien kulkua. Voimme ohjata niitä aina uudestaan ja uudestaan, kunnes tunnemme ahdistuksemme vähentyneen. Annamme erinäisten näytösten sarjoissa jokaisen minätilan metaforisen maailman tulla kunnioittavassa ilmapiirissä mahdollisimman laaja-alaisesti näkyväksi ja kuulluksi. Vapautamme tilojamme menneisyyden taakoista vertauskuvallisen työskentelyn avulla.

Ajattelen metaforilla olevan taianomaisia voimia. Kun sekoitamme niitä dialogisesti, nousee spontaanissa minätilojemme vuorovaikutuksessa uusia luovia merkityksiä, jotka saattavat ylittää vanhan todelisuuden. Metafora tarjoaa mahdollisuuden tarkastella yhtä käsittellestä aluetta jonkin toisen käsitteellisen alueen ehdoilla.

Sisäisessä teatterissamme voimme antaa aikuisten turvallisten osiemme antaa turvaa lapsellisille leikkiville, luoville osillemme. Muutamme näytelmämme tapahtumapaikkaa ja tarinan juonta miellyttävämmäksi. Voimme käydä sisäisiä dialogeja vaikkapa urakeskeisen puolemme sekä pehmeämmän puolemme kanssa. Voimme elää mielikuvituksemme avulla kokemuksellista todellisuuttamme aina uudelleen ja uudelleen, kunnes olemme muokanneet kokemuksemme meitä tyydyttäviksi. Ahdistavat haamut on riisuttu kaavuistaan, ja muutettu ystäviksi.

Me voimme käyttää psykoanalyysiä rakentavasti sen sijaan että käyttäisime sitä itseämme repivästi. Epänormaalia, ”neuroottista” ei ole se, että meillä on erilaisia minätiloja. Sen sijaan oman itsemme sekä läheistemme kannalta on ikävää, joskus jopa katastrofaalista, jos Sisäisessä teatterissamme mellastelee satunnaiset jopa moraalittomat minätilat, joita emme kykene ohjaamaan. Emme ole löytäneet itsestämme tietoisuutaitoja, oman teatterimme ohjaaja.

Myös se, että joku minätiloistamme dominoi ilman että se neuvottelee muiden kanssa, on toisten minätilojen sortoa. Tukahdutamme puoliamme. Sisäisessä teatterissa hyvinvoiva ihminen tunnustaa moniäänisyytensä ja rikastaa elämääsä niillä. Joustava ihminen kykenee sekä sisäiseen että ulkoiseen aitoon dialogiin.

On mahdollista metaforatyöskentelyn kautta tehdä meissä elävät erilaiset maailmankuvat tutuiksi itsellemme. Voimme luovasti neuvotella ristiriitaisten osiemme kanssa, siten, että saavutamme lopulta ”riitasointuisen sopusoinnun”. Tällä tarkoitan sitä, etteivät kaikki minätilat välttämättä ole aina yksimielisiä, mutta ne kykenevät tekemään kompromisseja, jolloin koemme itsemme erilaisissa elämäntilanteissa yhä enemmän yksimielisiksi. Joskus saatamme löytää jopa henkisiä korkeamman ymmärryksen tiloja, joissa vastakkaiset näkökulmat yhdistyvät.

Tehtävä 15. Mieti joku sinua koskettava aihe, josta kirjoitat draamaa. Se voi olla vaikka työpaikkariita, elokuva, koskettava tarina jne. Samaistu minätiloihisi ja ala keskutella aiheesta spontaanina dialogisena draamana. Kyllästä draamasi erilaisilla tarinoilla ja metaforilla.

Tehtävä 16. Simuloi uudestaan joku elämäsi muisto, ja editoi se uudestaan. Aloita kevyemmästä sarjasta. Ota käsiteltäväksi vaikka joku tapahtuma, josta olet kantanut häpeää. Ohjaa näytelmää kuin fiktiivistä teatteriesitystä, ja anna minätilojesi työstä tapahtuma sellaiseksi, että se tyydyttää sinua. Voit integroida prosessiin myös muita taiteen keinoja.  Voit visualisoida prosessiasi myös kuviksi.

(Muista työstäessäsi minätiloja, että kirjoitusprosessi ovi olla liian rankka, mikäli psyykeeseesi ei ole vielä kehittynyt aikuisia, turvallisia vahvoja realistisia osia. Kirjoittaessa voi nousta esiin voimakkaita vihan, häpen ja ahdistuksen tunteita, jolloin tarvitset ulkopuolista tukea.  Jos et ole varma kantokyvystäsi, turvallisinta on kirjoittaa terapeutin kanssa yhteistyössä tai terapeuttisessa kirjoitusryhmässä. Lapsiosasi tarvitsevat turvallisia aikuisia osia, tai jos sinussa ei niitä ole, ulkopuolisen tällaisen ihmisen!)

Sisäinen teatteri® – Harjoitus #11 Elämän eepoksesi® tarinalinjat

teatteri_jereSeuraavassa Marja Leena Toukonen (Kuvittele itsesi 2010) kuvaa eri elämänvaiheissa syntyneitä tarinoitansa. Oma kokemukseni on, että hyvin usein tällaisiin tarinoihin liittyy oma hallitseva minätila. Elämän käännekohdissa alkaa uusi tarina ja uudesta minätilasta tulee tavallisesti hallitseva minätila. Myös Toukonen kiinnittää huomiota siihen, että ihminen määrittelee itseään ja arvojaan suhteessa tällaisiin pieniin tarinoihin.

Tarina Työväenluokkaisesta lapsuudestani: Synnyin kuusilapsisen perheen toiseksi vanhimpana tyttärenä. Vanhempani olivat kouluttamattomia työläisiä kumpikin.

Tarina kirjoittavasta minästä: Kiinnostuin jo kouluiässä valtavasti runoudesta ja aloin itsekin kirjoittaa sekä päiväkirjaa että runoja. Rakastin äidinkielentuonteja ja tunsin olevani ikään kuin omalla maallani.

Tarina kapinoivasta ja seikkailevasta minästä: Murrosiässä tein pesäeroa perheeseeni liikkumalla ikäisteni nuorten kanssa, aloin tupakoida ja alkoholiakin tuli kokeiltua. Muistan erityisesti kaksi viikkoa kestäneen liftausmatkan ympäri Suomea nuoruudenystäväni kanssa.

Tarina äitydestä, tämä on pitkä tarina...: Menin kuitenkin naimisiin nuorena ja sain esikoiseni jo kaksikymmentävuotiaana. Kolme nuorempaa lasta syntyivät seuraavien kuudentoista vuoden aikana.

Tarina tieteellisesti suuntautuneesta tutkijaminästä: Olin jo saanut kaksi vanhinta lastani kun päätin palata keskenjääneiden opintojeni pariin hieman alle kolmekymppisenä. Työssäkäynnin ja lasten hoitamisen lomassa opiskelin intensiivisesti viisi vuotta ja tein jatkoksi myös lisensiaatintutkimuksen pääaineestani.

Parisuhdetarina: Opintojeni vielä ollessa kesken ensimmäinen avioliittoni päättyi eroon ja parin vuoden kuluttua olin uudessa liitossa, joka sekin myöhemmin päättyi eroon. Sitä oikeaa ei ole tuntunut löytyvän etsiskelyistäni huolimatta.

Tarina työelämästäni: Valmistuttuani yliopistosta olen saanut tehdä mielenkiintoisia ja haastavia tehtäviä eri työpaikoissa. Tieni on kuljettanut minut johtamistehtäviin, jotka ovat olleet samalla kertaa sekä haasteellisia että antoisia.

Yhdistetty tarina kirjoittavasta minästä, äitiydestä ja työelämästä: Nykyisin kirjoitan taas aktiivisesti lasteni lennettyä pesästä ja aina työni niin salliessa.

Tarkkaile itseäsi. Aina kun löydät itsestäsi uusia käyttäytymismalleja, mieti mikä minätila on vastuussa tästä käyttäytymisestä. Minkälaisesta tarinasta ja mistä elämänvaiheesta tämä minätila on kasvanut? Tee selväksi itsellesi, mikä minätila on vastuussa mistäkin reagointitavasta. Onko kysymyksessä kenties lapsellinen hylätty osa, joka yrittää miellyttää kaikkia? Johtuuko hetkellinen pohjaton yksinäisyys ja vieraantuneisuus turvattomasta hyvin nuoresta lapsiosastasi? Onko kysymyksessä myöhemmin teini-iässäsi kehittynyt kaiken rationalisoiva osa? Tai ehkä on kysymyksessä myös teini-iässä syntynyt ”kovis-minätila”, joka yrittää suojella sisäistä lastasi? Koska ahmiva osasi on syntynyt? (Itse olen nuorena kärsinyt bulimiasta. Ahmin jo alle kouluiässä salmiakkia… muistan syöneeni viisi askillista peräjälkeen jo alle kouluikäisenä).

Oma tietoisuutesi on kuin arvoitus, jonka perusrakenteen vain sinä voit oppia tuntemaan hyödyntäen sekä mielikuvitustasi että loogista päättelyäsi. Tarvitset niitä molempia itsesi arvoituksen ratkaisemiseen!

Muista, jokainen minätilasi on arvokas persoonasi osa. Olet ainutkertainen omien minätilojesi ja tarinoittesi summa. Kullakin minätiloistasi on vahvuutensa ja heikkoutensa. Kaikki tilasi tarvitsevat armollisuutesi ja hyväksyntäsi. Vain näin vapaudut niiden orjuudesta. Vanhat haamut lakkaavat kiusaamasta vähitellen sinua, ja toimit yhä useammin eri tilanteissa eheänä, juurevana, oman teatterisi ohjaajana. Hyväksyvän läsnäolon (mindfulness) harjoitukset parantavat kykyäsi keskittää tietoisuuttasi itseytesi ohjauskeskukseen ja ne myös auttavat sinua tiedostamaan ajatteluasi. Kykenet entistä paremmin ajattelusi ohjaamiseen, etkä ole niiden uhri.

Elämän eepoksen kirjoittamisen tavoite on, että tunnet kaikki minätilasi. Vähitellen tiloja yhdistyy nk. metatiloiksi, jossa on monta tilaa yhdistyneenä Sisäiseen viisauteesi. Tällöin toimit haastavissakin tilanteisessa levollisesti, eikä mikään satunnainen minätila menneisyydestäsi kaappaa mielennäyttämöäsi.

Introjektiot, sisäistetyt toiset ihmiset, ovat poikkeksellisia tiloja. Niillä ei ole välttämättä mitään myönteistä tarkoitusta persoonasi kannalta. Joskus, tarkan harkinnan jälkeen tällaisen sisäistetyn toisen ihmisen, voi poistaa mielennäyttämöltä. Minä olen poistanut omalta mielennäyttämöltäni esimerkiksi kouluaikana sisäistämäni vanhan perfektionistisen äidinkielenopettajan, joka on ollut este luovalle kirjoittamiselleni. (Toki yritän kehittää jatkuvastikirjoittamistani, mutta olen päätynyt siihen, että annan kirjani editoitavaksi henkilölle, joka hallitsee suomenkielen salat).

Tehtävä 11. Mieti minkälaisia tarinalinjoja elämässäsi on ollut. Te itsellesi Elämän eepokseesi kartta erilaisista tarinalinjoistasi. (Onko aikasi lineaarista? (viivamaista) Syklistä? (spiraaleja) Aaltomaista? Vai minkälaista?). Tähän karttaan voit sijoittaa symboleina muististasi kumpuavia tapahtumia. Muista, kipeät kokemukset kannattaa kirjoittaa kolmannessa persoonassa. Ei ”minua kiusattiin kolmannella luokalla” vaan ”Pikku-Juhaa kiusasivat kaverit…”. Kaikkein kipeimmät asiat on turvallisinta kirjoittaa auki metaforisesti (runo, satu). Jos joku tarina koskettaa sinua, saattaa se olla käyttökelpoinen metafora omasta elämästäsi. Kirjoittaminen on siinä mielessä mielenkiintoista, että se aktivoi muistiasi. Pienet tarinalinjat omasta elämästäsi voivat olla oman arvoituksesi, merkityksellisen elämän,  ratkaisemisen kannalta olennaisia.


JK. Itse olen toipunut bulimiasta jo vuosikymmeniä sitten, mutta vieläkin hetkittäin huomaan syöväni johonkin muuhun tarpeeseen kuin nälkään. Toisaalta nykyään olen hyväksynyt huomattavan paljon paremmin itseni. Saan olla epätäydellinen ihminen. Ehkä suklaansyöminen on minulle rituaali, jolla haluan osoittaa mieltäni kaiken esineellistäville, myös ihmiskehon esinellistäville,  kontrolliin ja perfektionismiin taipuvaisille sisäisille terveysterroristeilleni. Oma prosessinikin on siis keskeneräinen, ja tulee sitä aina olemaan. Minulle on ollut suuri helpotus tämän hyväksyminen. Saan olla ikuisesti puuttellinen ja keskeneräinen ihminen.

(Vakavissa mielenterveysongelmissa kannatta konsultoida terapeuttia, ennen kuin ryhtyy työstämään minätiloja.  Ylipäätään kirjoittaminen on turvallisinta ryhmässä tai siten,  että sinulla on mahdollista jakaa kokemuksia jonkun kanssa.  Yksin kirjoittaessa on tärkeää, että sinulla on turvallisia, aikuisia, kehittyneitä minätiloja, jotka kykenevät kantamaan prosessissa nousevia, joskus kipeitäkin tunteita.  Joskus vasta keski-ikäisellä tällaisiä minätiloja on. Joillakin ei koskaan.)