Emäntä virtuaalisen pirtinpöydän ääressä Juha Pihkalan ja Esko Valtaojan kanssa, nr 5

Sivuilla 103-120 Juha Pihkala ja Esko Valtaoja käyvät moraalin, kuten hyvän ja pahan, kimppuun. Mielenkiintoista sinänsä, että tässä osiossa (16.08.2009) Valtaoja alkaakin tinkimään omasta näkökulmastaan. Aikaisemmin hän toi esille, että moraali voi perustua vain faktoihin. Kirjeessään hän nyt kuitenkin vetäytyy tästä kannasta ja kirjoittaa, että moraali ei perustu oikeastaan ”tietoon” vaan ”järkeen”. Nämähän kaksi asiaa ovat täysin eri asiat! Mielestäni älykäs ihminen voi järjellään helposti perustella, miksi hän uskoo Jumalaan, mutta hän ei voi tietenkään perustella sitä millään luonnontieteellisillä faktoilla. Emännästä olisi yhtä naurettavaa perustella Jumalaa faktoilla, kuin että pitäisi Raamatusta löytää selitys hampaan periapikaalisen tulehduksen olemukselle. Kysymyksessä on puhtaasti ontologinen sekaannus.

Kaiken kaikkiaan Siirtolan Emäntä huomaa, että Esko Valtaojalla vaikuttaisi olevan kovin stereotyyppinen ja primitiivinen kuva uskovaisista. Valtaoja kirjoittaa esimerkiksi ”Uskossa keskeisintä on oman sielun pelastuminen, joka on aivan yhtä individualistinen päämäärä kuin oman nautinnon tavoittelu.” Miten Valtaoja voi tietää, mikä uskossa on keskeisinä, jos hän ei itse usko? Miten niin, sielun pelastuminen on individualistinen päämäärä?

Emäntä on sitä mieltä, että sielun pelastus tarkoittaa sitä, että ihminen irrotautuu omasta egostaa, löytää elämän varrella kadottamansa itseytensä, puhtaan Rakkauden, arkkityyppisen Valon, joka auttaa häntä saavuttamaan jo hetkellisiä ”paratiisikokemuksia” jo  maan päällä. Tavoite ei ole pelkästään individualistinen. Emäntä väittää, että tällaiset kokemukset palvelevat automaatiisesti yhteisöllistä hyvää; aito eettinen yhteisöllinen toimijuus lähtee liikkeelle yksilöistä, jotka tuntevat itsensä. Tämähän on psykonalyyttinen tosiasia. Emmekö elä tänä päivänä naamioelämää? Harva ihminen tuntee itsensä, vaan he pukevat kasvoillensa erilaisia naamioita, peittääkseen oman pimeytensä.

Onko asketistinen ”itseensä käpertyminen” automaattisesti ylevämpää ja parempaa kuin jonkun elämää aktiivisesti elävän jumalattoman ihmisen, miettii Valtaoja. Luulen, että tämän jos joku ”tietää” se on vain Jumala, jos sellainen sattuisi ihan oikeasti olemaan olemassa. Emäntä itse epäilee, että moni materialististisen maailmankatsomuksen ”harhassa” elää ekologisesti huomattavasti kestämättömämpää (ihmis)luontoa vahingoittavaa elämää kuin tällainen ”asketisti”. Lääketieteellisen etiikkan perusteesi on: ”Älä vahingoita” (Do not harm). Asketisti ei ainakaan tätä tee tätä.

Sielun pelastuksen yhteisöllisyydestä Juha Pihkala tuo esille kovasti Emäntää kiinnostavan seikan eli sanan ”omatunto” etymologian. Pihkala muistuttaa, että kreikan syneideesis, latinan conscientia, englannin conscience, saksan Gewissen ja ruotsin samvete kaikki sisältävät ajatuksen yhteisestä tiedosta, yhteisesti sitovasta näkemyksestä. Sisäinen sielumme palastuminen, omantuntomme äänen kuunteleminen, on toimintaa jossa ylitämme yksilön henkilökohtaisen vastuun. Tämän voi jo oivaltaa, kun tarkastelee omatunnon käsitettä muilla kielillä. Mielenkiintoista, että suomen kielen on vallannut tällainen individualistinen  käsite, kun oma tunto oikeammin on ”yhteistunto”, tunto, joka ylittää yksilön rajat. Se on siis yliaistillinen, transsendenttinen, käsite.

Emäntä ei moiti Valtaojaa kapeakatseisuudesta, koska Emäntä itse on huomannut itsellään monet kerrat olevan harmittavan stereotyyppinen kuva ”ateisteista”. Hän on joutunut monet kerrat korjaamaan omia harhaluulojaan.  Emäntä haluaa kuitenkin muistuttaa Valtaojaa siitä, että hän on ollut havaitsevinaan, että joskus laajasydäminen ateisti ja suvaitsevainen kristitty, ovat näkemyksiltään lähempänä toisiaan kuin fundamentalisti uskovainen tai ahdasmielinen itsensä tunteista irrottanut kaiken mitattavina numeroina näkevä ateisti. Ehkä nämä kaksi suvaitsevaista molemmat ovat oivaltaneet kaikkien metafyysisten näkemysten rajallisuuden. Emäntä on ollut huomaavinaan, että ajatteluun tulee syvyyttä siitä, että ihminen uskaltaa siirtää itseään astinkiveltä toiselle, eikä hän jää seisomaan yksin pelkästään yhdelle kivelle.

Millälailla Siirtolan Emäntä perustelee oman Jumaluskonsa älyllä? Hän perustelee, että onnellisuustutkimuksissa on todettu uskon harjoittamisen tuottavan ihmiselle lisäarvoa, onnellisuutta elämään. Pragmaattisesta näkökulmasta on viisasta olla ei-fundamentalistinen uskovainen. Terveellä tavalla uskovainen ihminen ei ole kadottanut yhteyttään tunteisiinsa. Amerikkalainen onnellisuustutkija Sonja Lyubomirsky kirjoittaa: ”Uskonnollisuuden ja henkisyyden ytimenä ovat voimakkaat tunne-elämykset: jumalanpalveluksen tuoma lohtu, mystisen, ylevän pyhyyden läsnäolon herättämä kunnioitus ja ihmetys sekä intensiivinen rakkauden, maailmankaikkeuden äärettömyyden tai ainutlaatuisen luonnonkauden kohtaaminen. Uskonnolliset kokemukset saattavat herättää syviä henkistymisen, hurmoksen tai valaistumisen tunteita, syventää uskoa ja antaa elämälle suuremman merkityksen.

Näillä sivuilla Juha Pihkalakin alkaa muuten näyttää parhaita puoliaan, tai ainakin Siirtolan Emäntä saavuttaa dialogista kosketuspintaa hänen kokemuksensa ääneen. Miehen sanoista välittyy viisausperinne, joka ei irrota ihmistä hänen tunteistaan.

Emäntä jälleen kerran haluaa kiinnittää huomionsa siihen, että millä tavalla on järkevää uskoa. Ei ole järkevää uskoa autoritaarisesti ja ahdasmielisesti, siirtäen negatiivisia tunteita muihin ihmisiin. Se ei paranna kenenkään elämän laatua. Emäntä kehottaakin ihmistä kiinnittämään huomiota omaan varjoonsa, ”syntisyyteensä” ja sen tunnistamiseen. Yleensä kun jonkun ihmisen eriävä mielipide laukaisee automaattisia negatiivisia hallitsemattomia tunteita meissä, on kysymyksessä tunteensiirto. Valittaen Emäntä toteaa, että hän itse ei ole vapaa varjonsa vaikutuksesta. Toisaalta kun varjonsa tunnistaa, on se ensiaste siihen, että ihminen pääsee eteenpäin omassa yksilöitymisprosessissaan. Emäntä on huomannut, että varjotyöskentely tapahtuu mietiskelyn (länsimaisen tai itämaisen) kautta. Ihminen lähtee työstämään jollain lailla meditoiden omia ajatuksiaan, tapahtuu tunteiden käsittelyä, jolloin ne muuttavat muotoaan.

Emäntä perustelee järjellään Jumalan olemassaoloa sillä asialla, että tällainen uskomus auttaa häntä pääsemään omassa yksilöitymisprosessisaan eteenpäin. Arkkityyppinen Jumala, sisäinen Valo, on uskomus/totuus, joka auttaa häntä laajentamaan teleologisesti omaa tietoisuuttaan. Aivan samoin, kuin Juha Pihkala perustelee ”viimeistä tuomiota” sillä, että tällainen uskomus, olkoon valhe tai tosi, ohjaa ihmisen eettistä käyttäytymistä oikeaan suuntaan. Jumala on jokin itseä suurempi arkkityyppinen elämän eettisyyttä edustava voima, joka vetää Emäntää puoleensa. Kristinuskon Jumalkäsite on auttanut häntä elämässä siten, että hän on lähtenyt toteuttamaan omaa yhteisöllistä elämäänsä tavalla, joka on tuonut hänen elämäänsä tyytyväisyyttä.

Riippumatta siitä uskommeko vai emme, meillä aina oma varjomme. Pihkalan sanoin ”uskonnollinen usko ei takaa hyvää ja vastuullista käytöstä”. Ainoa mittamme on sisäinen Valo. Emäntä miettii, että ehkä olennaista on, ettei mikään ihmisryhmä, olkoon sitten kysymyksessä vapaa-ajattelijat tai karismaattinen uskonnollinen liike, ota moraalista ylemmyyttä muihin ihmisiin nähden. Uskoo tai ei usko, ainoastaan Jumala, jos sellainen on olemassa, päättää kuka elää parempaa elämää kuin toinen.  Niin kauan kun emme ole nöyriä, siirrämme tunteitamme muihin ihmisiin.

Raamattussa on Emännän mielestä suuri määrä psykologista viisautta, jota meidän kannatta kuunnella. Jos Emäntä haluaa oppia jotain ientulehduksen etiologiasta, turvautuu hän hammaslääketieteeseen. Jos hän sen sijaan haluaa oppia elämän tarkoituksesta jotakin uutta, turvautuu Emäntä ehdottomasti mielummin Raamattuun kuin tieteeseen. Ottakaamme esimerkiksi vaikkapa tämä ”varjomme”. Matteuksen evanekeliumi meille hyvät neuvot kuinka lähestyä pimeää puoltamme:

Kuinka näet rikan, joka on veljesi silmässä, mutta et huomaa malkaa omassa silmässäsi? Taikka kuinka saatat sanoa veljellesi: ’Annas, minä otan rikan silmästäsi’, ja katso, malka on omassa silmässäsi? Sinä ulkokullattu, ota ensin malka omasta silmästäsi, ja sitten sinä näet ottaa rikan veljesi silmästä.

Valtaoja kysyy ”Miksei ihminen, jonka yhtenä – ei ainoana – tavoitteena on nauttia elämästä, ei voisi haluta auttaa myös muita ihmisiä pääsemään nauttimaan samoista iloista?” Mikä ettei – silloin kun näissä nautinnoissa on kysymys nautinnoista, jotka eivät vahingoita ihmistä itseä eikä yhteisöä. ”Elämästä nautiskelijoita” on koko ajan enemmän ja enemmän vieroitushoidoissa. Lähes puoli miljoonaa suomalaista popsii masennuslääkkeitä. Meillä on kummallinen addiktisoiva kulttuuri. Onnettomuudeksemme meillä on kasvamassa ensimmäinen nuori sukupolvi, jonka eliniän ennustetaan olevan lyhyempi kuin nykyisen. Tämä kaikki huolimatta siitä, että olemme muka niin hirvittävän tieteellisteknisesti ”edistynyt” kulttuuri.

Olemmeko kokonaisvaltaisesti edistyneitä ainoastaan tällä mekanistisella luonnontieteellisellä saralla, kun taas moraalinen ja tietoisuuden kehityksemme ovat taantuneita? Väistämättä Emännälle tulee tällainen mahdollisuus mieleen. Nykyiseen materialistiseen elämäntapaan, hallinnan kulttuuriin ja sen ”nautintoihin” on rakennettuna aineksia, jotka eivät edistä ihmisluonnon täysipainoista toteutumista. Yksilöitynyt ihminen tuskin suostuu olemaan ratas ekologisesti tuhoisassa teknisessä hirviössä, jossa taloudellinen kasvu on ainut mitta. Siirtolan Emäntä uskoo, että terve suvaitsevainen hengellisyys ja humanististen tieteiden integraatio luonnontieteeseen voivat olla ne elementit, jotka tulevaisuudessa lisää ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia, elämän laatua ja elämän ymmärrystä. Tieto ja ymmärrys ovat kaksi eri asiaa.

Mainokset

Pateettidialektisia kierkegaardilaisia ajatuksia elämän kohtuullistamisesta, osa 1

Sören Kierkegaard, omaleimainen itsepäinen  kirjailijafilosofi, minun mielentilani Reginen lemmitty, oli myös toden totta aikaansa edellä oleva mies. Sopiva aloituskirja hänestä kiinnostuneelle voi olla vaikka tämä Torsti Lehtisen kääntämä ”Elämä ymmärretään taaksepäin, mutta sitä täytyy elää eteenpäin”(Thielst, Peter) tai Torsti Lehtisen oma analyysi ”Sören Kierkegaard- Intohimon, ahdistuksen ja huumorin filosofi”. Huomattavasti vaativampana teoksena olen uppoutunut satunnaisesti Kierkegaardin pääteokseen, samaisen Lehtisen kääntämään, ”Päättävään epätieteelliseen jälkikirjoitukseen”. Tätä 1900-luvulla eniten myytyä filosofista teosta myytiin hänen elämänsä aikana muistaakseni 32 kappaletta.  Olen lukenut kirjan kerran kokonaan ja sen jälkeen satunnaisesti, vähän niin kuin Raamattua: Avaan kirjan jostakin kohdasta, ja lähes säännönmukaisesti, joskus väittäisin jopa synkronistisesti, sieltä löytyy jotakin uutta ja mielenkiintoista omaan merkitysmaailmaani liitettäväksi. Ajatuksieni reflektiossa olen käyttänyt hyväkseni lähinnä näitä kirjoja.

Minun hengellisyyteni ei ole avautunut Raamatun kautta, vaan nimenomaan Sören Kierkegaardin filosofian kautta. Uskon Kierkegaardin tavoin, että ihmiselämän perustarkoitus on se, että ihminen kasvaa omaksi subjektiiviseksi itsekseen. En usko, että ihminen löytää myötätuntoansa ja armoansa muita luontokappaleita kohtaan, ellei hän löydä ensin näitä tunteita itseään kohtaan. Niin kauan kuin kiellämme tunteemme ja sen osan itseämme sekä todellisuutta, mitä emme voi tietää, siirrämme kielteisiä tunteitamme toisiin ihmisiin ja yhteisöihin. Niin kauan kuin välineellistämme itsemme esineeksi, teemme sen yleensä myös muille luontokappaleille.

Kierkegaardille Jumala oli vapaan, vastuullisen, tiedostavan ja autenttisen elämän symboli. Tätä Hän on myös myös minulle. Aito, todellinen usko kierkegaardilaisittain on henkilökohtainen valinta, jonka ihminen tekee yksin.

Sören Kierkegaard kirjoitti eri nimimerkillä, jotka heijastavat tiettyjä keskenään erilaisia eksistentiaalisia tasoja, siis samaan tapaan minun prosessissani mielentilani heijastavat minun eri eksistenssitasoja tai tietoisuuden tasoja eri spektrin osineen. Torsti Lehtisen mukaan salanimet kätkeytyivät toisiinsa kuin kiinalaiset rasiat: kun yhden aukaisi, löytyikin sen sisältä toinen. Kierkegaard oli epäsuoran kommunikaation mestari. Hän siis harvoin kirjoitti omana itsenään. Hän viesti eri nimimerkkiensä kautta. Oman sisäisen teatterini näkökulmasta on hyvin mielenkiintoista, että  työnjako hänellä oli sellainen, että hänen nimimerkkinsä -altertilansa – hoitivat hänen ajattelunsa ja hänen oma nimimerkkinsä hoiti puhumisen. Uskon, että monet meistä voivat rakentaa itselleen sisäisen teatterin, jonka näytelmässä eri mielentilojen, altertilojen, dialogisessa leikissä tietoisuutemme laajenee. On ehkä megalomaanista verrata omia ajatuksia Kierkegaardin ajatteluun, mutta hävyttömänä naisena teen sen kuitenkin. Omassa itseterapeuttisessa prosessissani ajattelen mielentilojeni, Annan ja hänen ystäviensä, hoitaneen juuri ajatteluni ja tietoisuuden laajentamisprosessini. Nämä nykyiset blogini täällä ovat eheämmän minuuteni tarinoita, minun puhettani.

Kierkegaardin filosofiassa oli kolme eksistenssitasoa: esteettinen, eettinen ja uskonnollinen taso. Olen käyttänyt täitä eksistentiaalitasoja oman tietoisuuteni laajentamisprosessin tikapuina. Esteettisessä tasossa sanaa ”esteettinen” käytetään hiukan eri tavalla kuin nykyään. Hänen esteettinen tasonsa muistuttaa mielestäni juuri tätä statusstressistä kärsivän kulutushysteerisen Homo Consumerin elämää. Pikkuporvari elää esteettistä elämää, jossa hänen mielensä askartelee elintason ja yhteiskunnallisen aseman tavoittelussa. Edelleen suurin osa länsimaalaisia ihmisiä elää tätä pikkuporvarin elämää, jossa elämä täytetään erilaisilla tyhjänpäiväisillä tekemisillä, extreme-kokemuksilla, ulkomaan matkoilla ja tahdolla koristella elämänsä erilaisilla aineellisilla menestyksen symboleilla. Kuten jo Kierkegaardin aikaan, näiden ihmisten moraali ei rakennu kohtuullisuudelle, vaan silmänpalvonnalle ja ikävien seuraamusten pelolle. Nykyaikaan suhteutettuna tämä esteettinen elämäntapa näyttäytyy vielä ekologisesti katastrofaalisena. Tällä tasolla ihminen oikeastaan ponnistelee epätoivoisesti, jottei vain olisi oma itsensä. Tämä eksistenssi perustuu virheelliselle, vääristyneelle, pelkästään materialistiselle käsitykselle rakentuvalle kuvalle ihmisenä olemista. Estettisen tason ihminen elää kädestä suuhun elämää: Hän on täydellisen tietämätön itseydestään ja omasta suhteestaan ikuisuuteen. Esteettisen tason olemisen Kierkegaard jakaa vielä kahteen tasoon: Toiset ihmiset tajuavat omat elämänsä epätoivoisuuden ja toiset eivät. Ne, jotka eivät tiedosta omaa epätoivoaan, ovat epätoivonsa tiedostavaan verrattuna vielä askeleen kauempana totuudesta ja pelastuksesta. Jotta ihminen löytäisi totuuden, on jokaisen kuljettava negatiivisen tilan kautta. Tässä yhteydessä pätee siis kansantarun opetus, että pahan taian hälventämiseksi koko sävelemä on soitettava takaperin, muutoin taika ei raukea.

Eettiselle tasolle ihminen pääsee siten, että hän laittaa sielunsa liikkeelleen: ”Sitä on yllytettävä kaikkiin mahdollisiin suuntiin, mutta ei osittain ja tuulenpuuskien armoille, vaan kokonaan.” Voisin ajatella, että kun lankesin polvilleni elämässäni ja tarinani joutui kaokseen,  löysin aktiivisen mielikuvitukseni, jonka avulla lähdin nousemaan portaita. Ihmisen on nähtävä armottomassa myrskyssään ääretön, ymmärrettävä, että se on ihmistä lähinnä. Tasolle ei pääse nousemaan Kierkegaardin mukaan suinkaan ajattelun harhatien avulla, vaan fantasian avulla. Sen voimana on epätoivo, joka syntyy siitä, ettei ihminen ole oma itsensä. Ihminen joutuu riisumaan vanhan naamionsa. Tällä tasolla ihminen ei kuuntelee nöyrästi enää yhtä ainoaa ääntä, vaan hän kykenee kuuntelemaan montaa yhtä aikaa. Omassa prosessissani eri mielentilojen kautta pyrin harjaantumaan monen äänen yhtaikaiseen kuuntelemiseen. Elämä ei siis uudistu uuden näkemisestä, vaan vanhan näkemistä kerta toisensa jälkeen uudessa valossa. Rakkauden sisäistämistä ei Kierkegaardin mukaan ole se, että ensin naidaan seitsemän tanskatarta ja käydään seuraavaksi ranskattarien, italiattarien jne. kimppuun, vaan se on sitä, että rakastetaan yhtä ja samaa ja kuitenkin alituisesti uudistutaan tuossa samassa rakkaudessa.

Kierkegaardin uskonnollinen taso on melkeinpä panteistista paatosta. ”Tuulen humina, metsän huokailu, puron lorina, kesän havina, lehtien kuiske, ruohon väräjöinti. Jokainen ääni, jokainen äännähdys, jonka kuulet, kaikki on tottelevaisuutta, ehdotonta kuuliaisuutta. Voit kuulla siinä Jumalan, kuten kuulet hänet taivaankappaleiden kuuliaisen liikkeen musiikissa.” Jumala ja ihminen olivat kuitenkin Kierkegaardille äärettömän erilaisia, koska Jumala on taivaassa ja ihminen maanpäällä eikä heidän ole helppoa käydä keskenään keskustelujaan. Kierkegaardin mukaan uskonnolliselle tasolle etsivän on palattava alkuun ja alussa on hiljaisuus. Ja Kierkegaard jatkaa taas metaforisesti, että alkuun ei päästä, muuta kuin takaperin kulkemalla. Olen tainnut useampaan kertaan tuoda esille, että hiljaisuus ja pysähtyminen edustavat minulle psykologista ja hengellistä tehokkuutta. Kierkegaardille juuri hiljaisuus oli tulemisen taitoa, sillä hiljaisena olemiseen, kuten luonto on hiljaa, ei taitoa tarvita.

Jumalsuhde on aina ihmiselle hänen salattu sisäisyytensä. Hän pilkkasi suuruuden hulluiksi niitä ihmisiä, jotka asettuivat omasta mielestään Jumalan puolelle. Hänen mielestä tällä tavoin ajateltuna Jumalasta tulee koko lailla alistettu olento, joka olisi jotenkin pulassa ilman näitä hyvää tarkoittavia ihmisiä, ilman näitä, jotka vilpittömästi haluaisivat asettua hänen puolelleen. Sören Kierkegaard ei säästä sanojaan myöskään pappien pilkkaamisessa ja ilkkumisessa. Tämän institutialisoituneen hierarkkisen kristinuskosta vieraantuneen uskonnon kanssa hän ei halunnut olla missään tekemisessä. Aidon uskonnollisen ihmisen tehtävä kun on tulla omassa yksilöllisessä prosessissaan hengeksi. Tämä henkisyys merkitsee sitä, että ihminen pysyy yksilöllisessä suhteessa Jumalaan, huolimatta vastakkaisista järjen havaintotodisteista. Kierkegaard kirjoittaa: ”Kuten harjaantuneen metsästäjän nuoli irrottuaan jousesta ei suo itselleen lepoa ennen kuin se on osunut maaliinsa, niin on ihminenkin luotu suuntautumaan kohti Jumalaa, eikä hän löydä lepoa ennen kuin Jumalassa.” Korvilleni hänen sanansa ovat mannaa, joiden avulla pystyn paremmin ymmärtämään oman kohtuullistetun mutta sisäisen levottomuuden ja intohimon täyttämän elämäni.

Kierkegaard nauraa katketakseen kaikille älyllisille teologisille yritykselle ymmärtää Jumalaa, tai todistaa hänen olemassaoloaan tai olemassa olemattomuuttaan, sillä Häneen voi vain uskoa tai olla uskomatta. Mielentilani Regine nauraa yhdessä hänen kanssaan – itseasiassa Regineni on yhä palavammin rakastunut Sören Kierkegaardiinsa. Regineni nauttii suunnattomasti Köpenhaminan matkoistaan, joilla hän on saanut tutustua, Sören ja Torsti Lehtinen oppaanaan, 1800-luvun  kööpenhaminalaisten elämään ja samalla myös lemmittynsä ajatuksiin.

Löytyykö sinusta virtaa?

Minulle Kuumuun, Kuhmon pohjoisimpaan kuntaan, siirtyminen on ollut pakenemista kiireisyyden ja tehokkuuden kulttuurista, jonka arvomaailma on ollut itseasiassa aina minulle vierasta. Elämäni leppoistamisen jälkeen vietän tällä hetkellä ainakin puolet ajastani täällä hiljaisuuden retriitissä. Pimeänä talvi-iltana kajastavat taivaalla miljoonat tähdet ja Kostamuksen valot horisontissa. Joskus vuosia sitten yritin sopeutua systeemiin, mutten koskaan sitä koskaan onnistunut tekemään. Tajusin tilanteeni erityisen täsmällisesti syöpään sairastumiseni ja työuupumukseni jälkeen. Kuhmolainen korpi- ja suomaisema on tarjonnut sielulleni pahimmalla haavoittuneisuuden hetkelläni lepopaikan. Luonto on kirkkoni.

Syöpähoitojeni aikaan asuimme vielä Keski-Suomessa. Erään sytostaattiannoksen jälkeen, ajoin Jyväskylän sairaalasta suoraan Kuhmoon, ja aloitimme mieheni kanssa metsänharvennuksen. Siellä pusikossa raivaussaha kourassa hiki päässä puskin hommia eikä aikaa jäänyt itsesäälille. Muistan ikuisesti myös samalla reissulla erään illan karpaloretken kainuulaiselle suolle. Kesken marjanpoiminnan alkoi sataa rakeita. Isäntä pakeni suojaan lämpimään pirttiin. Minulla ei ollut hanskoja kädessä. Pienet jääpalleroiset kopisivat ja käteni punoittivat tulipunaisina, mutta samalla koin voimakkaan pyhältä tuntuneen maailmaa syleilevän onnen kokemukseni siitä, että olen elossa ja osa tätä luontoa. Uskon vakaasti, että luonnolla on meitä eheyttäviä voimia. Jos Jumala on olemassa, niin minulle ei ole vaikeaa kuvitella, että Hänen eräs ilmenemismuoto on juuri tämä luonnon, kasvien, eläinten ja ihmisten yliyksilöllinen Pyhä Henki.

Hoitoni loppuivat pari vuotta sitten ja tällä hetkellä huomaan, että kun olen hypännyt pois oravanpyörästä ja saanut aikaa luovuudelleni, on elämässäni alkanut tapahtumaan ihmeellisiä asioita. Hiljaisuus ja joutilaisuus edustavat minulle psykologista tehokkuutta. Ne auttavat minua saavuttamaan virtaukseni. Enää en yritä liikaa mitään, vaan ikään kuin annan asioiden tapahtua. Huomaan saavuttavani oman flow- eli virtaustilani esimerkiksi kirjoittamalla. Tällä tarkoitan sitä, että kun ryhdyn kirjoittamaan, katoaa minulta ympäröivä todellisuus, tietokone muuttuu osaksi minua ja näytölle alkaa ilmaantua asioita ikään kuin itsestään. Jos jotain lisä tietoa tarvitsen, ei minun tarvitse tuhlata aikaa etsimiseen. Joskus tuntuu melkeinpä siltä, että ei minulla tarvitse olla kuin pino kirjoja vieressä. Ja kun aukaisen kirjani sattuman varaisesta kohdasta, löytyy sieltä juuri asiaan liittyvää tärkeää asiaa. Rehellisyyden nimissä sanottakoon, että toki näin ei aina käy, mutta satunnaisesti olen saanut ihmetellä näitä synkronistisia kokemuksia, joita virtaustilassa saatan tavoittaa. Tilani ei tule minulle yrittämällä vaan pikemminkin päästämällä irti. Annan asioiden tapahtua. Luovuuttani ruokkii sekä tietäminen että ei-tietäminen. Hiljaisuuden lisäksi ruokin luovuuttani lukemalla monenlaista kirjallisuutta Dostojevskista ja Kalle Päätalosta Sören Kierkegaardiin.

Luova kirjoittaminen niin kuin muukin luovuus on siinä mielessä ehkä joillekin vierasta, että sitä ei ohjaa tietäminen ja faktat. Sen sijaan luovuus merkitsee minulle leikkimistä erilaisilla näkökulmilla ja muodoilla tiedostamattoman ja tietoisen mielen rajamaastossa. Tieteellinenkin luovuus merkitsee irrottautumista hetkeksi vanhoista perinteisistä ajattelumalleista. Se merkitsee rohkeutta irrottautua auktoriteeteista. Rohkeutta leikkiä ja sekoittaa käsitteitä. Sotken siis pelikorttini, ja usein muutaman jaon jälkeen huomaan, että näpeissäni on taas värisuora. Virtauksen tilassa katoaa minulta ajan ja rajojen merkitys. Ihminen voi virrata monin eri tavoin, vaikkapa tanssien, kirjoittaen, musisoiden tai maalaten. Ajatukset, liikkeet, muodot ja sävelet voivat olla leikkikalujasi. Musiikki ei ole ollut tärkeä osa elämääni, mutta Kuhmossa pääsin ensi kertaa viime kesänä kamarimusiikin virtaukseen. Toisten ihmisten luoma virta imi minut mukaan itseensä. Virtauksessa ihminen voi tuntea yhteyttä omaan aitoon minuuteensa, luontoon tai toisiin eläviin ihmisiin tai kirjallisuuden mestareihin yli yksilöllisten rajojen. Minulle on tullut monesti tunne siitä, että sulaudun johonkin suurempaan historialliseen ajattomaan yliyksilölliseen minuuteen. Olen uppoutunut tekemiseeni niin perusteellisesti, että minulta katoaa kaikki ajantaju. Fantasiamaailmassaan ihminen voi liikkua tulevaisuudessa, menneisyydessä ja nykyhetkessä.

Virtaus merkitsee minulle tilaa, jossa voin leikin avulla löytää uusia ajatuksia ja muuttaa suhdettani maailmaan. Eheyttävässä kirjoittamisessani käytin hyväksi mielikuvitukseni rakentamia egoni naamioita, joita olen historiani aikana tiedostamatta itselleni rakentanut. Rakensin myös leikissäni uusia naamioita itselleni. Luova prosessini oli siis oikeastaan sisäisessä teatterissani tapahtunutta naamioiden taakse kätkeytyneiden mielenosieni improvisoitua leikkiä. Meissä jokaisessa on ”puer aeternus”, luova puhtaalla omallatunnolla varustettu leikkivä lapsi, jolla on kyky intuitiivinen kyky kekseliäisyyteen. Prosessini lähti käyntiin juuri hänen kohtaamisestaan. Toki tarvitsemme itsellemme myös terveen aikuisosan tai -osia. Minulla on tunne, että tämän päivän kulttuuri-ilmasto lepää liikaa objektiivisten aikuisten varassa, jolloin on vaarana, että elämästä tulee vakavaa, tunnekylmää ja merkitysmaailmaltaan yksipuolista faktojen keskellä elämistä. Elämänlaadun kannalta monessa tilantessa faktoja tärkeämpää on, millaisen merkityksen annamme tapahtuneelle. Voin esimerkiksi valita, millaisen merkityksen annan rintasyövälleni. Eheä dialoginen terve yhteisö rakentuu mielestäni juuri luovista ja rohkeista monikulttuuria taustoja omaavista aikuisista ihmisistä, joiden lapset sekä sisäiset lapset voivat hyvin.

”Pieni tyttö,
heinäntuoksu,
metsäpolku,
puronjuoksu,
paljain jaloin rantaan kipitin.

Raikas kaste,
aamunkoitto,
linnunlaulu,
sirkansoitto,
kaislarantaa veteen kahlasin.

Kaikki oli vielä uutta,
poutapilven valkoisuutta,
ihastelin mielin avoimin.

Se pieni tyttö sisälläni on,
utelias ja niin estoton.
Sille oikea ja väärä on jo selvää itsestään,
vaikka kokemusten määrä
sitä pyrkii peittämään.

Se pieni tyttö sisälläni on,
niin kuin kajo aamuauringon.
Vaikka joskus maailmalla,
lapsen mielen unohdin.
Jossain aikuisuuden alla,
elää lapsi vieläkin.”
(Sanat: Vexi Salmi)

Vexi ei ole ihan turha jätkä, vai mitä?

PS. Jos joskus kiinnostaa kokeilla, kuinka Kuhmossa voi virrata niin käy katsomassa http://www.kuumussavirtaa.fi/

Pääsiäistuntoja nr. 1

Ajattelin, että näin pääsiäisen alla on mukava kunnioittaa jollain tavoin sen perinteitä. Siksi Anna ystävineen lupautuivatkin jäsentämään teille oman yhteisönsä hengellisiä merkityksiä. Jos olet uusi lukija, muistutan, että Anna ja hänen ystävänsä ovat Katin altertiloja, joita hän kutsuu mielentiloikseen.

Matka omaan sieluun, sen alamaailmaan ja takaisin, on meille, tai siis oikeastaan minulle (olenhan nykyään aikalailla eheytynyt), hengellinen matka. Sitä se oli myös lempifilosofilleni, Sören Kierkegaardille. Useimmiten ajattelen ihmisen tietoisuuden olevan osa suurempaa tietoisuutta. Tämä suurempi tietoisuus, jota myös Jumalaksi voimme kutsua, on se liikkeellepaneva voima, johon suhteessa olemalla ihminen havaitsee itsensä ja pystyy tulemaan omaksi itsekseen. Ihmisen sielun syvimpien kärsimysten olemus, aukeaa minulle juuri hengellisin käsittein.

Kirkegaard näki paljon yhtäläisyyksiä Kristuksessa ja Sokrateessa. Kumpikin heistä näki yhteisönsä mädännäisyyden ja he korostivat ihmisen kasvamista eettisisiksi yksilöiksi. Koen, että omassa eheyttävässä kirjoittamisprosessissani oli mukana jotakin pyhää. Tunnen olevani osa jotain ”Jumalaista näytelmää” ehkä sielujenvaellusta? Hetkittäin nimittäin tunsin tai kuvittelin jopa tavoittavani laajentuneen tietoisuuteni kautta monien suurmiesten alteregoja. Tunsin, kuinka heidän sielunsa vaeltelivat kirjoen välityksellä työpöytäni ympärillä.  Hengellisyyteni on jonkinlainen agnostinen sekoitus ateismia, buberilaista ja kierkegaardilaista uskoa. Aivoissani on varmaan joku valuvika, koska juuri hengelliset filosofit ovat avanneet minulle uskon maailman. Martin Buberhan piti uskontoja ihmisten luomuksina, eli jumalia ihmisen keksintönä, mutta tarpeellisena sellaisena. Kierkegaardin intohimoista ja henkilökohtaista uskoa johti ankara kristinuskon Jumala.

Kirkegaardin tavoin tunnustan olevani kritinsuskon ystävä. En ole ikinä kokenut olevani ”uskovainen”, koska käsitteellisesti se rajoittaisi minua siten, etten pystyisi tavoittamaan elämän monimerkityksellisyyttä. Minun uskoni on jatkuvaa uskonpainia, jossa minun ristiriitaiset mielentilani ilmaisevat itseään keskusteluissa. Keskusteluja hengellisistä asioista käyvät muun muassa Buberin ja Kierkegaardiin ajatuksiin tutustunut monikulttuurisesti uskova Regine, kapea-alaisesti ajatteleva ateisti ja skeptikko Tuomas, tieteellistä tietoa integroiva agnostiikkaan taipuvainen Tiedemies, sarkasmiin taipuvainen Rouva Otsaryppyni ja lapsenuskovainen fundamentalisti Katarina. Uskon, että prosessini hetkelliset pyhyydenkokemukset, epifanikokemukset, syntyvät juuri tästä dialogisesta eli vastakohtaisuuksien luomasta energiasta. Näissä lyhyissä hetkissä koen olevani osa jotain ikuista ja kuolematonta. Minulle uskonpaini merkitsee siis juuri totuuden aukeamista ristiriitaisten näkemysten vuoropuhelussa.

Carl G. Jung häilyi tiedemiesroolinsa ja uskovaisen miehen rajamaastossa. Häntä kiehtoi sekä itämainen että kristillinen symboliikka. Muun muassa okkultismi, alkemia, spiritismi, I Ching inspiroivat häntä. Jung kävi jatkuvaa sisäistä painia itsensä kanssa. Hänessä oli sisällä sekä materialistisen maailmankuvan omaava tiedemies että tämän rationaalisuuden ylittävä humanistinen ”huuhaa-tieteilijä”. Alkemia oli hänelle itseyden etsimis- ja löytämisprosessi.

Jungin mielestä uskonto on piilotajunnalle yhtä tärkeää kuin seksi. Hän korosti olevan mahdotonta todistaa, että onko demoni tai Jumala jotain todella olemassa olevaa. Jung uskoi uskontojen valmistelevan ihmistä kuoleman lopullista päämäärää varten ja kristinuskon hän uskoi kehittyneen vastauksena piilotajunnan syvään tarpeeseen. Jung oli perimmiltään romantikko eli ihminen, joka tunsi maailman olevan täynnä salaisia merkityksiä ja että aina kulman takana odotti uudet mielenkiintoiset seikkailut. Tällainen romantiikka ei ole toden totta kaukana omastani (vaikka on tietysti arroganttia verrata itseään Jungiin!). Mielestäni ihmisten tulisi harrastaa entistä enemmän tällaisia ekologisia seikkailuja!

Silloin, kun ihminen on kuoleman kanssa tekemisessä, läheisen tai itsensä, mielestäni on erinomainen asia, jos ihminen kykenee löytämään kärsimykselleen ja menetykselleen hengellisen merkityksen. Terveydenhuollon ammattilainen voi olla heijastavana pintana myös asiakkaansa hengellisten merkityksen etsinnässä. Toki kenellekään ei mielestäni saa omia käsityksiään ”tuputtaa”. Täytyy sanoa, että tällä hetkellä olen huolissani tästä aleksitymisestä kulttuuristamme, jossa todellisuuden merkitykset ovat huolestuttavalla tavalla materialistisen maailmankatsomuksen dominoimia. Tänä päivänä tuntuu melkeinpä ”synnilliseltä” tunnustaa olevansa kiinnostunut elämän hengellisistä merkityksistä. Ympäristöä yritetään puhdistaa uskonnollisista symboleista, samaan aikaan kun joka paikka on täynnä ”logoja”, materialistisen maailmankatsomuksen ikoneja.

Oma uskoni on oikeastaan aika pragmaattista. Jos usko avartaa ihmisen maailmankatsomusta, lisää ihmisten välistä rakkautta ja erilaisuuden suvaitsevuutta sekä parantaa yhteisönsä ja heidän ympäristönsä hyvinvointia, on kyseessä mielestäni hyvää usko. Jos usko sen sijaan ahdistaa, tuhoaa luontokappaleita, vähentää suvaitsevaisuutta, lisää väkivaltaisuutta ja heikentää ihmisten elämänlaatua, on kyseessä huono usko. Uskoni luonne vaihtelee. Hetkittäin minusta tuntuu, että kristinusko edustaa minulle suurinta totuutta. Välillä sielussani on hetkiä, jolloin usko tuntuu pelkältä hyödylliseltä illuusiolta, mutta entä sitten? Sopusointuisesti voin ilmaista, että  Kristus on minulle rakkaudellisen, hyvän ja eettisen ihmisen arkkityyppi. Toisin sanoen Kristus voi olla yhteisöille ja yksilöille malli, jonka kautta ihminen voi oivaltaa elämänsä kaikkein tärkeimpiä asioita.