Maallikon jungilaisia pateettisia teologispsykologisia pohdintoja apokalyptisista ajastamme

Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi mitä apokalyptialla tarkoitetaan? Moni meistä muistanee Raamatun Johanneksen ilmestyksen apokalyptiset näyt? Fundamentalisti uskovaiset ovat julistaneet kauhistuttavaa maailmanloppua vähän väliä. Apokalyptia voi psykologisesti käsittää täysin toisin tavoin. Se voi tarkoittaa jungilaisen analyytikon William van Dusen Wishardin mukaan ”piilossa olevan paljastumista” – siis uuden totuuden esiin nousua.

Hahmotan tällä hetkellä asian oman yksilöitymisprosessini näkökulmasta niin, että minussa on monia ego-tiloja, mielentiloja, jotka voivat kulloisenkin hetkenä toimia tietoisen käyttäytymiseni keskuksena. Lisäksi minulla on arkkityyppiset kollektiivisuudesta juontava arkkityyppinen Itseys, Self, oman tiedostamattoman itseyteni keskus. Yksilöitymiseni tapahtuu näiden osien vuorovaikutuksessa. Naamioni, uuden tietoisen minuuteni, esiin nouseminenvoi tapahtua apokalyptisen kaaoksen kautta.  Itseys on pyhän olemisen osa, sillä sen kautta liitymme osaksi transsendenttia suurempaa yhteistä olemistamme. Itseyden voi siis ajatella olevan transsendentin transpersonaalinen työväline. Itseytemme vartioi sitä kaikkea hyvää ja pahaa arkkityyppistä tietoisen minuutemme raakamateriaalia, jota meissä on. Luova tilani edistää Itseyteni kautta tapahtuvaa tietoisuuteni kehittymistä ja laajenemista.Pystyn luovuuteni avulla aktualisoimaan, realisoimaan piilossa olevia arkkityyppisiä eheyttäviä voimiani. Sosiaalisesti ja materialistisesti huonot olosuhteet, voivat alkaa purkamaan Itseyden kautta pahaa.

Jungilaisuus on kiehtonut minä jo pitkään huomattavasti enemmän kuin freudilaisuus. Tämä siksi, että Jung kannustaa meitä etsimään elämällemme hengellistä tarkoitusta. Hän jopa väitti, että jokainen elämän kriisi on hengellinen kriisi. Joseph Henderson, Jungin henkilökohtaisesti tuntenut analyytikko, kertoi ettei Jung käyttänyt Raamattua ainoastaan hengellisten merkitysten lähteenä vaan hän luki sitä myös sen sisältämien psykologisten totuuksien takia. Freudin materialistinen luonnontieteisiin paremmin istuva maailmankuva ruokki sen sijaan ajatusta siitä, että uskonnollisuus on regressiivistä, taantumuksellista, pakoa lapsen tietoisuustiloihin. Jungin maailma on minulle luova ja salaperäinen  ja Freudin epäinhimillinen, kylmä ja eläimellinen.

Meidän henkilökohtaisessa tietoisuudessamme sekä kollektiivisessa historiallisessa tietoisuudessamme voi ajatella olevan apokalyptisia syklejä. Sykli muodostuu neljästä eri vaiheesta: Ensin paljastuu totuus, sitten sitä arvioidaan, se tuhoutuu ja uusi totuus syntyy. Omassa henkilökohtaisessa elämässäni tämä sykli on tullut käytyä läpi viimeisen viiden vuoden aikana. Työuupumuksen ja sairauden aiheuttama elämänkaaos sai minut kyseenalaistamaan vanhan maailmankuvani. Apokalyptisessa kaaottisissa elämäni vaiheessa tein uusia arvioita maailmankuvastani, tuhosin vanhan ja tilalle nousi uusi kuva maailmasta. Kävin läpi oman hengellisen kriisini, jossa löysin henkilökohtaiselle uuden tarkoituksen ja löysin kodin muukalaisena kulkevalle sielulleni. Mielenkiintoista sinänsä, että stressiä minulle aiheutti juuri ne samat kysymykset, jotka ovat yleensä hengellisyyden ytimessä. Ne olivat siis suhteeni itseeni, mahdolliseen Jumalaan, muihin ihmisiin, mitkä ovat todelliset elämäni arvot ja mietin, onko elämälläni ylipäätään mitään tarkoitusta. Jung muuten väittää, että arkkityyppisen Itseyden ohjaama muutos tapahtuu aina kunkin yksilön tai kulttuurisen jumalkuvan ohjaamana.

Kun Nietzsche siis julisti Jumalan kuolemaa, voi sen myös tulkita siten, että hän koki vanhan jumalkuvan olevan länsimaissa tiensä päässä. Ehkä hän halusi, että löydämme uuden kuvan Jumalasta, joka vastaa paremmin tämänhetkistä todellisuuttamme. Siksi henkilökohtaisesti näen, että myös kristinuskon olisi entistä ponnekkaammin yritettävä, kollektiivisuudesta nousevien arkkityyppisten voimien avulla, muodostaa uuttaa kuvaa kristinuskon Jumalasta, rakkauden ilmentymästä. Ehkä nyt elämme muinaisten kreikkalaisten Kairosta, oikeaa hetkeä Jumalan muodonmuutokselle. Kristinuskon ystävänä haluaisin liitettäväksi uuteen Jumalkuvaan aidon myötätunnon, ymmärryksen ja suvaitsevaisuuden kaikkien kulttuurien ja uskontojen lähimmäisiä kohtaan. Minulla on tunne siitä, että tähän monikultuurisen suvaitsevaisuuden suuntaan valtavirtakristinuskossa ollaankin menossa ja se on hyvä asia. Mielestäni kirkon pitäisi entistä määrätietoisemmin liittää tämä uusi jumalkuvan osaksi kollektiivista tietoisuuttamme. Niin kauan kuin asia on jotenkin epämääräinen, aiheutuu siitä kansalaisille ristiriitaisia tunteita ja ne häiritsevät koherentin minuuden syntymistä ja mikä pahinta, kuvan epämääräisyys edesauttaa ikävien varjojemme toimintaa. Tällöin esimerkiksi siirrämme hyvin helposti pahaa oloamme marginaalisiin ihmisiin ja ryhmiin.

Uskon meidän elävän parhaillaan globaalisti apokalyptisia aikoja. Minä siis näen sen vertauskuvana vanhan totuuden tuhoumisesta ja kuinka tilalle syntyy, arkkityyppisen Itseyden toiminnan kautta, uusi korkeamman tietoisuuden kollektiivinen tila. Uskon, että globaalisesti länsimainen elämän ylimielinen ja aineellisia arvoja ylikorostava kulttuuri on tiensä päässä, ja sen institutionaaliset rakenteet tulevat joko vapaaehtoisesti muuttumaan tai vaihtoehtoisesti romahtamaan. Uskon, että kirkko hierarkisena rakennelmana alkaa olla tiensä päässä. Ihmiset ovat alkaneet yksilötasolla muuttumaan ja yhä useampi osallistuu ruohonjuuritason vallankumoukselliseen – onneksi etupäässä rauhanomaiseen – toimintaan.

Parantuneiden teknisten kommunikaatiovälineitten myötä kollektiiviselle tietoisuudellemme on tarjoutunut paremman mahdollisuudet toteuttaa itseään. Yhä useampi on kyllästänyt olemaan pelkkä oravanpyörän pyörittäjä ja kuluttaja. Oletan, että sen sijaan moni haluaa etsiä ja toteuttaa omaa hengellisyyttään siten, että pappimme ovat hengellisten auktoriteettien sijaan meidän yhteistyökumppaneita, hengellisiä oppaitamme. Vanhat maalliset ja uskonnolliset valtahierarkiat näyttävät olevan katoamassa ja toivon, että tässä muodonmuutoksessa siirrymme dialogiseen tasavertaiseen vuorovaikutukseen myös muiden kulttuurien kanssa. Me länsimaiset emme ole niin edistyksellisiä ja suurenmoisia ihmisiä kuin olemme kuvitelleet. On aika riisua arrogantti kollektiivinen naamiomme. Yhä useampi tajuaa sen ekologisen katastrofin, mihin tämä meidän ylikuluttava, hengetön länsimaiden ylistämä vanha kulttuuri ilman muutosta tulee johtamaan. Ehkäpä Nietzsche oli oikeassa, vanha kuva kristinuskon Jumalasta on kuollut ja tilalle nousee nyt uusi Jumala, joka vastaa paremmin tätä meidän aikaamme.

Mainokset

Mielenteatterini on terapeuttista ekofilosofiaa

Tein aikamoisen oivalluksen muutama päivä sitten. Tajusin, että tämä rakentamani sisäinen teatteri (Mielentilojen treenikirja – terapoi itsesi eheäksi, 2010) mukailee Henryk Skolimowskin ekofilosofian ominaispiirteitä. Sille, joka ei ole aikaisemmin lukenut blogiani, valistettakoon, että olen “multipersoona”, joka “Mielentilojen treenikirjassani”synnytin aktiivista mielkuvitustani (vrt. Jung) hyväksi käyttäen kuusitoista erillisitä mielentilaa. Ne ovat työkalujani, joiden avulla olen pyrkinyt kirkastamaan omaa itseyttäni.

Sisäinen teatterini koostuu:

Anna = Katin hypnoterapeuttitila, prosessin ohjaaja
Herra Arrogantus = Katin varjo
Hän = Tila, joka edustaa Katissa Taivasten valtakuntaa – korkeampi viisaus
Iita = Katin seksuaalinen mielentila
Joutsen = kuoleman rajatila
Katarina = Katin uskovainen tila
Kivi, Aleksis = kirjoittamisen mentori-tila
Martta = Katin kodinhaltijatartila
Mielikki = Katin ekologinen mielentila
rouva Otsaryppy = Katin uupunut kyyninen mielentila
Regine = Katin hengellinen filosofitila
Simone = Katin filosofitila
Sofie = Katin sisäinen viisaus – gnosis ja rajatila
Tiedemies = Katin patriarkaalisen rationaliteetin tila – logos
Tuomas = Katin ateisti uskon epäilijätila
Tyttönen = Katin sisäinen lapsitila

Seuraavassa Henryk Skolimowskyn ekofilosofian ja mielenteatterini yhteisiä piirteitä.

Mielentilojeni teatteri on elämään suuntautuvaa

Elämä itsessään on lumouksellinen ja salaperäinen ilmiö. Omassa elämässäni vasta kadotettuani vanhan elämäni kykenin löytämään uudenlaisen. Olen voimaannuttanut itseäni rakentamalla yhteistyössä eri mielenosieni kanssa oman filosofian, joka on aktiivista elämänfilosofiaa. Se on järjestelmä, jonka puitteissa etsin omaa totuuttani, mutten jämähdä mihinkään yhteen näkemykseen pysyvästi. Ekofilosofinen tavoitteeni on kirkastaa oman henkilökohtaisen elämäni päämäärät. Kiinnitää itseni elämään. Ihminen omassa ekofilosofiassaan esittää itselleen kysymyksiä, kuten mitä teen, miksi teen ja kuka minä loppujen lopuksi olen. Niin tein myös minä sisäisessä teatterissani.

Mielenteatterini on sitonut minut inhimillisiin arvoihin, luontoon ja elämään itseensä

Elämä ei ole objektiivista siis puolueetonta. Objektiivisuus on Skolimowskin mielestä pelkkä sepite, eräs tapa katsoa maailmaa, mielenkiintoinen ja joissakin tilanteissa hyödyllinen myytti muiden myyttien joukossa. Objektiivisuus on siis oikeastaan eräs tapa arvioida maailmaa. Onko joku joskus nähnyt objektiivisia tosiasioita? Arvoja itselleni hakiessani olen pyrkinyt vastamaan myös subjektiivisiin henkilökohtaisiin kysymyksiin, kuinka elämää olisi elettävä, mistä omassa elämässäni on kysymys. On ihmiselämän tarkoituksen vääristämistä supistaa se kuluttamiseen ja fysikaalisiin, biologisiin ja taloudellisiin aspekteihin. Perimmäisen tarkoituksen elämälle antavat hetket, joita Skolimowsky kutsuu transfyysisiksi. Ne ovat rakkaus, valaistuminen, uskonnolliset ja uskonnollisia kokemuksia muistuttavat kokemukset. Omassa prosessissani oli mielenkiintoisia transfyysisiä kokemuksia, joissa koin olevani osa jotain suurempaa. Hengellisyytemme on juuri se osa minua, joka tekee mieleni transfyysiseksi – pystyn saavuttamaan henkilökohtaisia kokemuksia itseni ylittämisestä ja osallisuudestani johonkin suurempaan.

Mielenteatterini on henkisesti ja hengellisesti elävää

Skolimowsky korostaa, että jos joku kehottaa meitä perustelemaan uskoamme fysiikan ehdoilla, ei pyytäjä ymmärrä mitään hengellisyyden luonteesta. Lauri Rauhalan esimerkkiä käyttäen, kysymys on vähän samasta asiasta kuin että vaadittaisiin, että lääkäri mittaa puhelintolpalta verenpaineen. Ihminen ei kykene hahmottamaan fysikaalisten ja hengellisten ilmiöiden perusluonteiden eroa. “Uskooni tulo” on ollut prosessi, jossa olen saavuttanut uuden olemisen tilan, jossa koen pystyväni hyödyntämään paremmin olemassa olevan kehityspotentiaaliani. Olen rakentanut itselleni oman elämänfilosofian, jossa en pelkää käsitellä julkisesti myöskään hengellisiä näkemyksiäni. Suuri osa nykyfilosofiasta on Skolimowskin mukaan hengellisesti kuollutta, eikä se auta ihmistä löytämään mielekkyyttä elämäänsä. Hänen sanoin, tällaisessa maailmassa, jossa perimmäiset maailmankatsomukselliset arvonäkökulmat katsotaan ihmisen intiimiksi yksityisasiaksi johtaa siihen, että maailma annetaan ahnehtijoille, saalistajille ja riistäjille. Tämän päivän inhimillisesti ja ekologisesti vahingollinen elämäntapa perustuu juuri tälle “neutraaliudelle”. Ihmiset elävät arvotyhjiössä, eivätkä ota kantaa asioihin. Omilla henkilökohtaisilla elämäntapavalinnoilla on suurempi yhteiskunnallinen vaikutusmahdollisuus kuin äänestyksellä.

Mielenteatterini on laaja-alaista ja globaalia

Laaja-alaisuuden ja globaalisuuden olen pyrkinyt toteuttamaan siten, että olen luonut sisäisen monikulttuurisen mielentilojen ryhmän. Kuusitoista mielentilaani edustaa eri tietoisuudentasoilla olevia mielenosia, primitiivisistä arkaaisista (pahuus ja ahneus – herra Arrogantus, alakuloisuus rouva Otsaryppy) korkeampiin integratiivisiin tiloihin (Integratiivista tiedettä edustava Tiedemies,Sofie) sekä materialistisista tiloista (Tuomas) uskonnollisiin tiloihin (lapsenuskovainen Katarina, subjektiivisen uskon edustaja Regine) . Luomani järjestelmä toteutta ainakin omasta mielestäni siis melko hyvin Henryk Skolimowskin ekofilosofista ominaispiirrettä, jossa sen katsotaan olevan laaja-alaisesti käsitettyä integratiivista, hierakkista (sisäisesti) ja normatiivista prosessifilosofiaa, joka tähtää ihmisen itsetoteutukseen ollen samalla suhteessa sekä yksilöön että symbioottisessa suhteessa kosmokseen. Periaatteellisesti järjestelmässäni voi integroida viisausta erilaisista maailmankatsomuksista käsin. Kullakin mielentilallani on omanlainen maailmankatsomuksensa, mikä mahdollistaa sisäisten ristiriitojen dialogin.

Mielenteatterissani yritän lisätä viisauttani

Mielenteatterissani otan haltuun tietoa, eli integroin passiivista tietoa, tarinoita, myyttejä, hengellisiä näkemyksiä osaksi itseäni, eli pyrin sisäistämään tietoa. Sisäistetty tieto on viisautta.  Yritän liittää minusta irti leikatun tiedon takaisin itseeni. En tottele vain yhtä fysikaalista käsitystä vaan hyväksyn totuuden virtauksen, sen elävyyden, eettiset näkökulmat, monikulttuurisuuden ja moniulotteisuuden. Skolimowskin mukaan tämän päivän yhteiskunta on raajarikko, siltä siltä puuttuu arvostelukyky ja myötäelämisen taidot. Henkilökohtaisen elämäntapamuutoksen kautta, yritän vaikuttaa yhteiskuntaan.

Mielenteatterissani otetaan kantaa myös ekologisiin kysymyksiin

Inhimillinen kärsimys kietoutuu erottamattomasti ympäristötuhoon. Mitä enemmän tuhoamme luontoa, sitä huonommin itse voimme. Olen pyrkinyt löytämään elämälleni konkreettisia ekologisia reunaehtoja, joiden avulla yritän elää ekologisempaa ja samalla inhimillisempää elämää. Niihin kuuluu muun muassa vähemmän yksipuolista työntekoa, enemmän työn rytmitystä ja vaihtelevuutta, vähemmän matkustelua ja kuluttamista. Säännöissäni on vielä paljon vielä kehittämisen varaa. Se millaisia vastauksia meillä on henkilökohtaisiin elämän peruskysymyksiin, vaikuttaa sekä ihmiskunnan että luonnon tulevaisuuteen. Mikäli annamme asiantuntijoiden pelkästään vastata näihin kysymyksiin, ei tietoisuutemme ole enää omamme emmekä itse ohjaa elämäämme.

Mielenteatterini rakentuu filosofialle, jonka lähtökohta on elämänlaadullinen kasvu eikä talouskasvu

Kuten Georg von Wright myös Henryk Skolimowsky on sitä mieltä, että tiede on aineellista kasvua ihailevan taloussuunnan puolella. Tiede ei pelkästään tue vaan se myös synnyttää aineellisen kasvun ihanteen. Materialistisessa maailmankatsomuksessa ainoa edistyksen mitta on aineellinen, vaikka ihmiskunnan tulevaisuuden ja yleisen hyvinvoinnin lisääntymisen kannalta kasvu tulisi suunnata laatuun. Tämän hetkinen ekologisesti tuhoisa talous horjuttaa elämänlaatua ja on ristiriidassa elämän itsensä kanssa. Elämänlaatuni on viimeisten vuosien aikana parantunut huimasti. Uskon sekä uusliberalististisen monolektisen ja sosialistisen dialektisen materialismin molemman olevan tiensä päässä. Ruohonjuuritasolla huomaan olevan paljon muitakin ihmisiä, jotka ovat tämän huomanneet.

Mielenteatterini on polittisesti tiedostavaa ja elävästi kiinnostunut yhteiskunnan hyvinvoinnista

Oman terapeuttisen prosessini jälkeen huomaan, että minusta on tullut voimakkaammin yhteiskunnallisesti kantaa ottava. Haluan ottaa elävästi kantaa politiikkaan muuttamalla omaa elämäntapaani. Kuten toin jo esille, näen kuitenkin tällä hetkellä kaikkien puolueitten ideologiat vanhentuneina. Myös vihreät ovat vieraantuneet peruslähtökohdistaan. Yhä useampi on halukas äännestämään henkilökohtaisilla teoillaan. Vähemmän voi olla enemmän. Kun oravanpyörästä hyppää ulos, huomaa järjestelmän ulkopuolelta entistä selvemmin sen kuinka tämä koko länsimainen elämänmuoto rakentuu tuhlaukselle. Me voimme olla jokainen vaikuttamassa teoillamme yhteiskunnalliseen muutokseen, ja yhteiskunta puolestaan on eräs tärkeä ihmisen henkistä olemista ja hänen kokonaisvaltaista hyvinvointia määräävä tekijä.

Mielenteatterini suhtautuu myönteisesti transfyysisiin ilmiöihin

Se, että joskus olen tuntenut prosessissani yliyksilöllisiä kokemuksia on siis luonnollista ja hyväksyttävää, vaikkakin empiiristisanalyyttisessä perinteessä tällaisia kokemuksia pidetään “huuhaana”. Pyhyys ynnä muut tapulikokemukset ovat kuitenkin osa ihmiskunnan kokemuksellista historiaa. Transfyysiset kokemukset tulevat ymmärrettäväksi, kun siirrymme pluralistiseen, monitieteelliseen ja -kulttuuriseen todellisuuteen. Ihmisten tietoverkostot länsimaissa ovat olleet fysikaalisen näkemyksen monopolisoimia, ja tämä on vääristänyt jopa ihmisen kielen.

Mielenteatterini käsittelee myös terveystietoa

Skolimowskin ekofilosofia ei rakennu dualistiselle, ihmisen sieluksi ja ruumiiksi jakavalle, näkemykselle. Sen sijaan sielun ja aineen kaksinaisuus on poistettu ja olemisessa on vain erilaisia tiloja tai järjestysrakeneita. Ne ovat saman fyysissielullishenkisen spektrin osia. Tämän spektriajattelun toin esille myös omassa mielentilojeni treenikirjassa. Omat mielentilani edustavat tietoisuuteni spektin eri osa-alueita ja oman olemiseni tiloja, joiden avulla yritän kirkastaa itseyttäni. Mielenteatterissani ihmisen ruumis on osa toisistaan erottamatonta sosiaalista ja hengellistä mielikehoa.

Vedän johtopäätökseni siitä, että oma sisäinen teatteria voi käyttää ekofilosofisena oppimisprosessina integroimaan inhimillisiä ja ekologisia arvoja, tietoa, filosofioita, tarinoita ja myyttejä itseyteen. Sisäinen persoonallinen ja omakohtainen ainutkertainen mielenteatteri on eräs väline, jonka avulla mahdollistuu omien juurien ja henkisen kodin löytäminen sekä oman yksilöitymisen, sen potentiaalin toteuttamisen. Pirstoutunut tieto ja henkinen hajaannus voidaan muuttaa integroituneemmaksi ja eheämmäksi kokonaisuudeksi. Omassa prosessissani olen tietoinen siitä, että elämän lumous voi kadota ja voin langeta kaoottiseen tilaani uudelleen. Kaikista ponnisteluistani huolimatta elämä säilyttää aina pyhän salaisuutensa ja osittaisen ennakoimattomuutensa. Tiedän kuitenkin näin tapahtuessa, että seuraavan kerran kaaduttuani olen paremmin kuin koskaan aikaisemmin varustautunut uuteen nousuun. Epävarmuus on ainoa elämäni pysyvä seuralainen.

Mitä mietit, Avattareni?

Yritän heti näin aamutuimaan, aivojeni aamuvoimisteluna, hahmottaa laajenevaa muuttuvaa minuuttani. Olenko luomassa tietokoneen avulla itselleni kokonaan uutta mielenosaa, omaa Avatartani? Onko nyt niin, että tietokone ei ole enää pelkästään käyttämäni työkalu, vaan joku uusi tai vanha kuolemanpelkoinen osani minua haluaa tuntea yhteyttä toisiin ihmisiin ja ikuistaa samalla itsensä bittiavaruuteen Avattarena?

Reaalinen privaattiminuuteni, joka itseasiassa kirjani julkaisun jälkeen ei ole niinkään privaatti, on nyt laajentamassa itseään verkottuneeksi Avattareksi. Olen kuullut virtuaalisista juhlista, joissa eri puolilla maapalloa olevat visuaalisiksi hahmoiksi muuntuneet Avattaret yhdessä viettävät laatuaikaa muun muassa tanssien, kisaillen ja leikkien. Jotenkin virtuaalinen todellisuus on vielä minulle niin uutta, etten oikein pysty vielä hahmottamaan, onko nyt tapahtumassa jotakin suurenmoista vai pelottavaa ihmiskunnan tietoisuuden olemuksessa. Pystymme peilaamaan itseämme ja voimme rakentaa identiteettiämme aivan uudella tehokkuudella, kun voimme löytää ympäri maailmaa ihmisiä resonoimaan samaan tahtiin kanssamme. Muodostamme keskenämme hierarkiattomia psykosomaattisia informaatioverkostoja. Informaatio kulkee verkostossa ja muuttaa muotoaan emergentteinä hyppäyksinä. Muut ihmiset voivat siis vaikuttaa meihin Avattaremme kautta, he voivat ehkäpä jopa aktivoida geenejämme. Avattareni puolestaan voi muokata arkista privaattiminuuttani ja minä puolestani Avatartani. Meidän identiteettimme tulevaisuudessa riippuu ehkä keskeisesti siitä millaisen Avattaren identifiointikohteeksi itsellemme rakennamme.

Toisaalta mielestäni ajatuksessa, että ihmiset alkaisivat elämään pelkästään virtuaalista elämää, on jotain uhkaavaa. Ei kai toisen ihmisen läheisyyttä ja kosketusta voi mikään virtuaalinen todellisuus korvata vai voiko muka? Toisaalta ihmistä rentouttavaa virtuaalitodellisuuttaa käytetään jo kai koeluontoisesti erilaisten ahdistushäiriöiden hoitoon. Ja toisaalta Avattaresikin saattaa kärsiä välttämiskäyttäytymisestä, jos itselläsi on sosiaalisia pelkoja. Eli terveellä ihmisellä on ilmeisesti terve Avatar.

http://www.trialsjournal.com/content/9/1/25

http://www.informaworld.com/smpp/content~db=all~content=a916362604

Avattaren voin tulkita myös hengellisesti. Ainakin tässä 3D elokuvassa Avatteret olivat uskonnollisia. Onko asia niin, että ihmiset haluavat siirtää hengellisyytensä Avattarille? Tieteellisen maailmankuvan omaavassa maskuliinisessa reaalimaailmassa alkaa olla paheksuttavaa esittää hengellisiä näkemyksiä, mutta Avatterille, meidän virtuaalisille jatkeillemme, se sallitaan ja siihen jopa kannustetaan. Avattaremme voivat kaikessa rauhassa kritisoida kylmää maailmankatsomustamme. Onpa totta tosiaan mielenkiintoinen syvimpien merkitysten siirto!

Junghan jakoi ihmispsyykeen itseyteen, joka sisältää kaiken kyseisen ihmisen psyykkisen materiaalin – henkilökohtaisen tiedostamattoman ja tietoisen minän. Persoona puolestaan on tämä maski, tai minun käyttämin käsittein mielentila, jonka meillä on erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Avatar on mielenkiintoinen uusi mielentilatuttavuuteni. Jungin ajatuksiin peilaten voisi ajatella, että tässäpä on nyt sitten näppärä uusi tapa tieteellisesti orientoituneen ihmisen toteuttaa salaisia hengellisiä tarpeitaan. Olemme luomassa senkin pohjaksi itsellemme uudenlaista teknistä kollektiivista tietoisuutta. Junghan luki hengelliset tarpeet ihmispsyykeen perustarpeisiin. Olemma ehkä luomassa uutta Anima Mundia, meissä kaikissa resonoivaa maailman sielua. Uutta makrokosmista maailmanpuuta, jonka olemus resonoi mikrokosmoksen ihmiseen. Tai jospa tämä uusi tieto- ja tunneinformaatioverkosto, onkin juuri uusi tapa Pyhälle Hengelle ilmaista itseään?

Avattariamme kautta voimme toteuttaa trendikkäästi hengellisiä tarpeitamme. Luomassa bittiavaruudessamme alkeiskuvamme organisoituvat yhteisiksi myyttisiksi ja hengellisiksi arkkityyppisiksi malleiksi, joita voimme sitten peilata omiin Avattariimme. Arkkityyppihän on C.G. Jungin luoma käsite: hän ajatteli arkkityyppien olevan yksilössä ituina olevia kollektiivisia ihmisyyden malleja. Arkkityyppisiä perinteisiä naishahmoja voivat olla mm. Metis, Sofie ja Afrodite. Avatar, ainakin elokuvana edusti minulle arkkityyppisen ekologisen ja naisellisen hoivaamis- ja välittämiskulttuurin paluuta. Toivon, että Avataremme reaalitodellisuudessakin hoitaisivat tämän tehtävänsä mallikkaasti.

Tämän aamun pohdiskelun päätteeksi vedän johtopäätökseni, että jos osaamme käyttää tietokoneitamme eettisesti, saattaa olla nyt synnyttämässä jotakin uutta ja kaunista ihmiskunnan historiaan.



Jungilaista masennusta

Olen oppinut narratiivisuudesta sen, että masennuksen voi käsitteellistää eri tavoin. Yksinkertaisemmin sanottuna, ihminen voi itse valita, minkälaisen tarinan hän masennuksestaan rakentaa. Nykyfilosofi Ken Wilber väittää, että eri terapiasuuntaukset edustavat tietoisuuden spektrin eri osa-alueita, ja ne käsitteellistävät kielellisesti ongelman eri tavoin. Tietoisuutta käsittelevät filosofiat, psykoterapeuttiset suuntaukset ja persoonallisuusteoriat edustavat metodeillaan ja malleillaan eri tietoisuuden spektrin osa-alueita, ja täydentävät toisiaan. Kukin terapiasuuntaus lähtee liikkeelle omasta suosikki spektrinosastaan. Asiantuntijat, ongelman luonne ja ihminen itse määräävät, mikä spektrinosa kulloinkin on käytössä. Näiden eri näkemysten kieli on tavallisesti yhteenmittaamatonta. Se tarkoittaa sitä, että jos opettelee jungilaisen kielen, sen ajatuksista ei voi puhua kognitiivisin käsittein. Wilber tekee mielenkiintoisen vertauksensa, jossa hän sanoo, että ei radioasemalle kukaan mene otattamaan röntgenkuvia. Silti nämä molemmat spektirin osat ovat tarpeellisia. Ongelman ja yksilön mielenlaatu siis määräävät, mistä psykoterapeuttisesta perinteestä ja spektrin osasta henkilökohtaisia ongelmia on hyvä lähteä lähestyä.

Voin siis lähteä rakentamaan tarinaa masennukseksestani monin eri tavoin. Millainen tarina masennuksesta syntyy, riippuu täysin siitä käsitteellisestä järjestelmästä, jonka toipuja on itselleen omaksunut. Karen Horney korostaa, että itseanalyysissa on tärkeää, että ihminen oivaltaa tiedostamattoman mielen luonteen. Mitä tähän tiedostamattomaan tulee, tunnen itseni kotoisaksi jungilaisen perinteen keskellä. Käsitykseni mukaan monet taideterapeuttiset suuntaukset ovat ammentaneet juuri Jungilta ajatuksiaan. Jungin perinteessä arvostan sitä, että hän korosti ihmisen itseohjautuvuutta ja elämän perimmäistä mysteeristä luonnetta. Kun hänen jälkiään seuranneet, alkoivat käyttää käsitettä ”jungilaisuus”, kerrotaan mestarin tokaisseen: ”Luojan kiitos, olen Jung, enkä jungilainen”. C.G. Jung korosti siis jokaisen yksilön omaa henkilökohtaista tietä. Ei ole yhtä oikeaa tapaa eheytyä, vaan se voi tapahtua monin eri tavoin.

Kaiken terapian tavoite mielestäni on auttaa ihmistä tulemaan itseohjautuviksi. Asiantuntijat eivät ratkaise ongelmiamme, vaan me voimme itse olla aktiivisia ongelmiemme ratkaisijoita. Kun syöpäni ja työuupumukseni aikana kävin masennukseni pohjamudissa, olen sitä mieltä, että en ollut pelkästään sairas. Perimmäinen jopa kehoni terveyteen vaikuttanut ongelmani oli eksistentiaalinen ahdistukseni tai sitä voisi kutsua myös spirituaaliseksi masennukseksi. Nyt jälkeenpäin ymmärrän, että kaoottinen eksistentiaalinen ahdistukseni mahdollisti mieleni pirstoutumisen ja sen uudelleen järjestämisen. Masennukseni oli tärkeä ja arvokas osa kokonaisvaltaista eheytymistäni. Aikaisemmin kuljin muukalaisena maailmassa, koska oppimani käsitteet olivat ikään kuin suuhuni pantuja. Puheeni ei ollut omaani, vaan se oli jonkin toisen! En ollut koskaan kyseenalaistanut materialistisen maailmankatsomuksen ja länsimaisen elämäntavan mukana minuun iskostuneita arvoja ja uskomuksia. Minulle masennus merkitsi pään tyhjentämistä. Uskomusten ja arvojen mahdollisimman totaalista nollausta. Ainoastaan sisäisen kaaoksen kautta pystyi nousemaan uusi järjestys.

Jungilaisesta näkökulmasta masennuksen voi ajatella olevan punainen merkkivalo, joka kertoo, että nyt moottorissa on paha ongelma. Kun merkkivalo palaa, kannattaa lähteä tarkkaan tutkimaan, mikä on moottorissa vikana. Jungilaisesta näkökulmasta, kun ihmisen elämä on kaaoksessa, ei kyseessä ole mikään satunnainen kaaos. Systeemin merkkivalo palaa, koska prosessi on ohjautumassa väärään suuntaan. Koska ongelma on tiedostamattoman puolella, lähdetään vikaa etsimään peilien kanssa. Masentuneen ihmisen libido, elämän energia, on imetty kaikki tiedostamattoman epämääräiseksi kaoottisen toiminnan voimanlähteeksi. Tiedostamaton on tärkeä tietoisen mielen luovuuden lähde, ja masentuneella tämä lähde on kuivumassa. Kun eksyt omaan sisäiseen pimeään kaupunkiisi, ongelman ratkaisu ei ole se, että yrität mahdollisimman nopeasti päästä sieltä ulos. Päin vastoin jungilaista näkökulmasta kaikesta ahdistavuudestaan huolimatta, on hyvä tutustua omaan synkkään osaansa. Tutustuminen tiedostamattomaan tapahtuu aktiivisen mielikuvituksen avulla peilejä apuna käyttäen. Itseys ei ole nimittäin jotain jo olemassa olevaa vaan itseys rakennetaan heijastamalla lukemattomien peilien avulla kirkkaammaksi suhdetta toisiin ihmisiin. Näin voit löytää pimeän kaupungin jostain kaapista sen avaimen, jonka avulla pääset kaupungin muurin ulkopuolelle löytämään uusia mielenkiintoisia alueita mielenmaisemastasi.

Jungilaisesta näkökulmasta masennus on merkki, joka täytyy tulkita. Minun masennukseni esitti minulle monia kysymyksiä, joihin olen joutunut vastamaan. Miksi minulla on vihafantasioita? Mikä on vinossa elämässäni? Miksi syön suruuni? Mitä minun täytyy tehdä eri tavalla kuin ennen? Tämä kaikki energia, joka minulta tällä hetkellä kuluu asioiden vatvomiseen, mihin se oikeasti haluaa mennä? Jouduin siis muuttamaan itseni. Muutoksen jälkeen en enää ollut masennukseni uhri, vaan pikkuhiljaa, aluksi pienin muurahaisen edistysaskelin, myöhemmin jättiharppauksin, huomasin muuttuvani oman elämäni aktiiviseksi tarinanrakentajaksi.

Minun tarinassani käänne tapahtui, kun muutin korpeen kauaksi kaikesta ja aloin tehdä itseterapiaa ja kirjoittaa. Nykyään kaikki se energia, joka minulta ennen meni asioiden vatvomiseen, siirtyy ensisijaisesti kirjoittamiseen, toki myös työhöni ja järjestötoimintaan. Juuri peilaaminen on tehnyt sen, että prosessini on edennyt, eikä jämähtänyt pysähtyneeksi asioiden vatvomiseksi. En vatvo enää asioita öisin. Teatterini on nykyään kiinni yöaikaan. Yritän välillä muistaa pysyähtyä hiljentymään, koska hiljaisuus on minulle psykologista tehokkuuttaa. Annan mielennäyttämöni mielentilojen improvisoida päiväsaikaan, ja aina kun istahdan tietokoneen ääreen, alkavat mielentilani antaa erilaisia kirjallisia muotoja ajatuksilleni.

Siunaan niitä kaikkia nykyisiä ja minua edeltäviä eläviä ja edesmenneitä ihmisiä, joiden loppumattomista ajatustenketjuista voin ammentaa omaan teatteriini uutta dialogiaineesta. Tänä päivänä koen olevani suht koht eheä Siirtolan Emäntä. Olen se tila, jossa sisäisen näytelmäni näyttelijät improvisoivat näytelmäänsä. Käytän kuitenkin edelleen eri mielentilojani, teatterini persoonia, oman oivalluksen välineenä.  Erityiskiitokset sisäisestä  automaattiseta kirjoittamisprosessini etenemisestä osoitan hypnoterapialle sekä  C.G.Jungille!

http://retiredeagle.wordpress.com/

Pääsiäistuntoja nr. 1

Ajattelin, että näin pääsiäisen alla on mukava kunnioittaa jollain tavoin sen perinteitä. Siksi Anna ystävineen lupautuivatkin jäsentämään teille oman yhteisönsä hengellisiä merkityksiä. Jos olet uusi lukija, muistutan, että Anna ja hänen ystävänsä ovat Katin altertiloja, joita hän kutsuu mielentiloikseen.

Matka omaan sieluun, sen alamaailmaan ja takaisin, on meille, tai siis oikeastaan minulle (olenhan nykyään aikalailla eheytynyt), hengellinen matka. Sitä se oli myös lempifilosofilleni, Sören Kierkegaardille. Useimmiten ajattelen ihmisen tietoisuuden olevan osa suurempaa tietoisuutta. Tämä suurempi tietoisuus, jota myös Jumalaksi voimme kutsua, on se liikkeellepaneva voima, johon suhteessa olemalla ihminen havaitsee itsensä ja pystyy tulemaan omaksi itsekseen. Ihmisen sielun syvimpien kärsimysten olemus, aukeaa minulle juuri hengellisin käsittein.

Kirkegaard näki paljon yhtäläisyyksiä Kristuksessa ja Sokrateessa. Kumpikin heistä näki yhteisönsä mädännäisyyden ja he korostivat ihmisen kasvamista eettisisiksi yksilöiksi. Koen, että omassa eheyttävässä kirjoittamisprosessissani oli mukana jotakin pyhää. Tunnen olevani osa jotain ”Jumalaista näytelmää” ehkä sielujenvaellusta? Hetkittäin nimittäin tunsin tai kuvittelin jopa tavoittavani laajentuneen tietoisuuteni kautta monien suurmiesten alteregoja. Tunsin, kuinka heidän sielunsa vaeltelivat kirjoen välityksellä työpöytäni ympärillä.  Hengellisyyteni on jonkinlainen agnostinen sekoitus ateismia, buberilaista ja kierkegaardilaista uskoa. Aivoissani on varmaan joku valuvika, koska juuri hengelliset filosofit ovat avanneet minulle uskon maailman. Martin Buberhan piti uskontoja ihmisten luomuksina, eli jumalia ihmisen keksintönä, mutta tarpeellisena sellaisena. Kierkegaardin intohimoista ja henkilökohtaista uskoa johti ankara kristinuskon Jumala.

Kirkegaardin tavoin tunnustan olevani kritinsuskon ystävä. En ole ikinä kokenut olevani ”uskovainen”, koska käsitteellisesti se rajoittaisi minua siten, etten pystyisi tavoittamaan elämän monimerkityksellisyyttä. Minun uskoni on jatkuvaa uskonpainia, jossa minun ristiriitaiset mielentilani ilmaisevat itseään keskusteluissa. Keskusteluja hengellisistä asioista käyvät muun muassa Buberin ja Kierkegaardiin ajatuksiin tutustunut monikulttuurisesti uskova Regine, kapea-alaisesti ajatteleva ateisti ja skeptikko Tuomas, tieteellistä tietoa integroiva agnostiikkaan taipuvainen Tiedemies, sarkasmiin taipuvainen Rouva Otsaryppyni ja lapsenuskovainen fundamentalisti Katarina. Uskon, että prosessini hetkelliset pyhyydenkokemukset, epifanikokemukset, syntyvät juuri tästä dialogisesta eli vastakohtaisuuksien luomasta energiasta. Näissä lyhyissä hetkissä koen olevani osa jotain ikuista ja kuolematonta. Minulle uskonpaini merkitsee siis juuri totuuden aukeamista ristiriitaisten näkemysten vuoropuhelussa.

Carl G. Jung häilyi tiedemiesroolinsa ja uskovaisen miehen rajamaastossa. Häntä kiehtoi sekä itämainen että kristillinen symboliikka. Muun muassa okkultismi, alkemia, spiritismi, I Ching inspiroivat häntä. Jung kävi jatkuvaa sisäistä painia itsensä kanssa. Hänessä oli sisällä sekä materialistisen maailmankuvan omaava tiedemies että tämän rationaalisuuden ylittävä humanistinen ”huuhaa-tieteilijä”. Alkemia oli hänelle itseyden etsimis- ja löytämisprosessi.

Jungin mielestä uskonto on piilotajunnalle yhtä tärkeää kuin seksi. Hän korosti olevan mahdotonta todistaa, että onko demoni tai Jumala jotain todella olemassa olevaa. Jung uskoi uskontojen valmistelevan ihmistä kuoleman lopullista päämäärää varten ja kristinuskon hän uskoi kehittyneen vastauksena piilotajunnan syvään tarpeeseen. Jung oli perimmiltään romantikko eli ihminen, joka tunsi maailman olevan täynnä salaisia merkityksiä ja että aina kulman takana odotti uudet mielenkiintoiset seikkailut. Tällainen romantiikka ei ole toden totta kaukana omastani (vaikka on tietysti arroganttia verrata itseään Jungiin!). Mielestäni ihmisten tulisi harrastaa entistä enemmän tällaisia ekologisia seikkailuja!

Silloin, kun ihminen on kuoleman kanssa tekemisessä, läheisen tai itsensä, mielestäni on erinomainen asia, jos ihminen kykenee löytämään kärsimykselleen ja menetykselleen hengellisen merkityksen. Terveydenhuollon ammattilainen voi olla heijastavana pintana myös asiakkaansa hengellisten merkityksen etsinnässä. Toki kenellekään ei mielestäni saa omia käsityksiään ”tuputtaa”. Täytyy sanoa, että tällä hetkellä olen huolissani tästä aleksitymisestä kulttuuristamme, jossa todellisuuden merkitykset ovat huolestuttavalla tavalla materialistisen maailmankatsomuksen dominoimia. Tänä päivänä tuntuu melkeinpä ”synnilliseltä” tunnustaa olevansa kiinnostunut elämän hengellisistä merkityksistä. Ympäristöä yritetään puhdistaa uskonnollisista symboleista, samaan aikaan kun joka paikka on täynnä ”logoja”, materialistisen maailmankatsomuksen ikoneja.

Oma uskoni on oikeastaan aika pragmaattista. Jos usko avartaa ihmisen maailmankatsomusta, lisää ihmisten välistä rakkautta ja erilaisuuden suvaitsevuutta sekä parantaa yhteisönsä ja heidän ympäristönsä hyvinvointia, on kyseessä mielestäni hyvää usko. Jos usko sen sijaan ahdistaa, tuhoaa luontokappaleita, vähentää suvaitsevaisuutta, lisää väkivaltaisuutta ja heikentää ihmisten elämänlaatua, on kyseessä huono usko. Uskoni luonne vaihtelee. Hetkittäin minusta tuntuu, että kristinusko edustaa minulle suurinta totuutta. Välillä sielussani on hetkiä, jolloin usko tuntuu pelkältä hyödylliseltä illuusiolta, mutta entä sitten? Sopusointuisesti voin ilmaista, että  Kristus on minulle rakkaudellisen, hyvän ja eettisen ihmisen arkkityyppi. Toisin sanoen Kristus voi olla yhteisöille ja yksilöille malli, jonka kautta ihminen voi oivaltaa elämänsä kaikkein tärkeimpiä asioita.