Hyvä yhteisö on tanssia elämänpuun ympärillä

Globaali yhteisömme hukkuu aineiden väärinkäyttöön ja tuhansiin muihin addiktiivisiin tapoihin. Tämä siksi, että sekä rikkaat että köyhät, molemmat yhtälailla, on revitty irti perheistään, kulttuuristaan ja traditionaalisesta henkisyydestä, joka ympäröi elämää premodernina aikoina. Nykyisen kaltainen globaali yhteisömme säälimättömästi ajaa meitä individualismiin ja keskinäiseen kilpailuun, vieraannuttaen meidät sosiaalisesta elämästä. – Bruce Alexander, The Globalization of Addictions 

Jatkan psykiatrin ja ”postmodernin semiurbaanin neoshamaanin”,  Lewis Mehl-Madronan ajatuksia. Taitaa miehellä olla vähintäänkin yhtä rikas Sisäinen teatteri kuin itselläni. Minun rouva Otsaryppyni, Tuomaani ja Kuoleman Joutseneni taitavat jäädä hänen henkien täyttämässä elämässä toiseksi.

Lewis Mehl-Madronan mukaan eurosentrinen maailmankatsomus ei ole ainut tapa katsoa todellisuutta. Hän näyttää olevan kanssani samoilla linjoilla: Tarvitsemme erilaisten kulttuurien monimuotoisuutta, yhtälailla kun tarvitsemme luonnon diversiteettiä. Vaikka tieteellisteknisesti olemme kehittynyt kulttuuri, meidän ei kannata elää siinä illuusiossa, että olisimme jotenkin ainutkertaisen viisaita ihmisiä.

cc Kati Sarvela
cc Kati Sarvela

Huolimatta siitä, että alkuperäiskansojen elämäntavat eivät olleet täydellisiä, niillä on paljon opetettavaa meille. Amerikan alkuperäiskansat eivät jakaneet ihmistä kehoon ja mieleen. Heillä ei ollut nimiä psyykkisille tai fyysisille sairauksille eikä psykosomaattiseille sairauksille. Ei ollut diagnooseja. Oli vain olemassa ihmisten kärsimys ja kipu. Ne olivat erilaisia prosesseja, eivätkä ilmiöitä, jolle voitaisiin antaa nimi. Kun jollakin yksilöllä oli pahoinvointia, se oli koko yhteisön olemisen ongelma. Kun yksilö kärsi, hänen yhteisönsä kärsi.

Ihmismieli ei monille amerikan alkuperäiskansoille ollut jotakin yksilöllistä, vaan se oli yhteisöllistä. Parantajat eivät olleet vain parantavia yksilöitä, vaan he olivat osallistujia yhteisöllisiin prosesseihin, joissa muutettiin tasapainoa ihmisten suhteissa siten, että sairas usein parantui.

Henget olivat osa diagnoosia. Transsitiloissa saavutettiin yhteys niihin. Itselleni tämä henkiasia ei ole minätiloja hyödyntävänä hypnoterapeuttina kovinkaan ihmeellinen asia. Esimerkiksi luovassa kirjoittamisen tilassa ja hypnoosissa voimme saavutta yhteyksiä alitajuntamme torjuttuihin osiin. Nämä tilat voivat olla transsendenttaalisia, jaettuja arkkityyppisiä tiloja, joita mielestäni voi aivan hyvin kutsua hengiksi. Joku toinen voi oman maailmankatsomuksensa mukaan antaa näille hengille oman toisenlaisen merkityksensä.

Ihmisen sairastuessa monilla alkuperäisheimoilla on pitkiäkin parantavia seremonioita (esim. 14 pv), jossa koko yhteisö otti osaa seremoniaan, jossa mm. tanssittiin. Seremonian keskiössä saattoi sojottaa mm. puusta rakennettu elämänpuurakennelma, toteemi,  jonka ymärillä seremonia tapahtui. Keskellä rinkiä istui tavallisesti parantaja, joka transsissa kuunteli, minkälaista hoitoa asianomainen ihminen ja yhteisö tarvitsi.

Parantamisrituaalit olivat sosiaalisia kokonaisvaltaisia tapahtumia, joissa parantaja saattoi antaa yksilölle ohjeita yrteistä, ruokavalion muuttamisesta ja joskus jopa koko identiteetin vaihtamisesta. Joskus henkilö oli tullut parantajan saaman henkitiedon mukaan kirouksien kohteeksi. Henkilölle saatettiin antaa tällöin uusi nimi ja uusi tausta. Ihminen siirrettiin näin uuteen tarinaan. Autettiin hän luopumaan huonosta tarinasta ja pyrittiin löytämään hänelle uusi parempi identiteettitarina. (Kuinka moni masentunut tarvitsisikaan elämäänsä kipeästi uutta tarinaa!).

Mehl-Madroona kertoo itse saavansa yhteyden henkiin, ja auttaa joskus asiakkaitaan myös niiden avulla. Hän kertoo erään tarinan naisesta, jota tutkittiin perinteisessä terveydenhuollossa monin tavoin hintavilla kuvannuksilla ja mitään vikaa ei löytynyt. Tämän jälken nainen tuli hänelle. Kysessä oli vegetaristi. Hän määräsi peuran syöntiä, kehoitti häntä poistamaan taakat, joita muut ihmiset olivat hänen päälleen kaataneet ja lisäksi hän antoi alkuperäiskansalta oppimaansa energiahoitoa käsillänsä. Ja nainen kuulemma parani.

Huu-haa -suodattemini joutui tässä viimeisessä kohdassa hieman koville. Toisaalta uskon parantavien rituaalien lumevoimia aktivoiviin kykyihin. Mikäli potilaalta ei löydy mitään elimellistä vikaa, niin miksei voisi kokeillä tällaistakin rituaalihoitoa. Ja toisaalta, vaikka löytyisikin fyysinen ongelma, mikä estäisi häntä kokeilemasta myös tällaista. Harmia syntyy lähinnä silloin, kun tietämättömät, itse-ohjautuvuutta huonosti omaavat ihmiset, päättävät omasta tai lapsiensa puolesta, hyläten täysin materialistiset ratkaisut. Oma moderni tieteemmekin on tuottanut paljon hyödyllistä, joskus elämän kannalta ratkaisevaa, tietoa.

Vakavien sairauksien kohdalla en itse sivuuttaisi länsimaista lääketiedettä, vaikka yhä enemmän olenkin sitä mieltä, että sairautemme voivat olla  monenlaisten ympäristötekijöiden aktivoimia. Geenien aktivoitumisia ja mutaatioita ei tapahdu pelkästään materialististen olosuhteiden(säteily, myrkyt) vaan myös psykologisten (uskomuksemme) ja sosiaalisten (suhteemme toisiin ihmisiin) tapahtumien kautta.

Se, että sosiaaliset tapahtumat ja ajatuksemme aktivoivat geenejämme, on monelle materialistisen maailmankatsomuksen omaavalle asiantuntijallemme kova pala. Onhan mahdotonta ahtaa kulttuurisia yhteisöllisiä menetelmiä heidän hyväksymiinsä määrällisiin tutkimusmenetelmiin.  Alkuperäiskansojen todellisuuskäsitys on tyystin toisenlainen kuin tässä eurosentrisessä tieteellisteknisessä  kaiken materiaksi redusoivassa ajattelussa.

Myös valtaosassa luovia terapeuttisia menetelmiä on täysin materialistisesta maailmankatsomuksesta poikkeavat kulttuuriset perususkomukset, ja on puoskarointia vaatia niitä ahtamaan itseään määrällisen tutkimuksen menetelmiin ja sen maailmankuvaan. Yksipuolistava materialistinen tieteellistekninen asiantuntija-ajattelumme on tuottanut hyviä asioita, mutta nykyään sen monologia on keskeinen osa tämän hetkistä kokonaisvaltaista pahoinvointiamme.

Meitä suojellaan säteilyltä, koska ne aiheuttavat mutaatioita. Säteily ja sen tuottamat mutaatiot mahtuvat hyvin materialistiseen maailmankuvaan. Yhtä pikkutarkasti meitä ei valitettavasti suojella traumoilta, pitkäaikaiselta stressiltä tai syrjäytymiseltä, vaikka nekin saattavat aiheuttaa geeneissämme mutaatioita. Oma olettamukseni tällä hetkellä on, että kun pidämme huolta kansalaisistamme yhteisöllisesti, autamme heitä löytämään merkityksellisen elämän, suojelemme paitsi heidän henkistä hyvinvointiaan myös heidän geenejään mutaatioilta.

Se on minulle päivän selvää, että paljon pahoinvointia syntyy siitä, että ihmiset ovat ”menneet sijoiltaan”. Vanhat yhteisöt ovat hajonneet, ja lähestulkoon kaikki taakat on laitettu yksilöiden itsensä kannettavaksi. Alussa lainaamaltani psykologi Bruce Alexanderilta on tullut uusi kirja tästä aiheesta (The Globalisaation of Addictions). Yhteisöistään ja henkisyydestän vieraantuneet ihmiset länsimaisessa kulttuurissa ovat paenneet yhä suuremmassa määrin elämän merkityksettömyyden ongelmia addiktioihin.

Onneksi ruohonjuuritasolla on tapahtumassa muutosta uuteen transmoderniin, monikulttuurisesti ja -tieteellisesti terveeseen yhteisöllisyyteen. Toiset puhuvat ekososiaalisesta kääntestä. Olemme siirtymässä erilaisia viisausperinteitä terveesti yhdistävään kulttuuriin. Toivon mukaan muutos vähitellen leviää globaalisti. Kun ihminen elää harmoniassa ihmisluontonsa kanssa, elää hän myös paremmassa harmoniassa ympäristönsä kanssa. Emme voi jatkaa materialistisesti ahnetta elämäntapaamme loppumattomiin.

Meillä on paljon opittavaa alkuperäiskulttuureilta, myös omilta suomalaisilta esi-isiltämme. Itseäni kiehtoo tällä hetkellä itkuvirsiperinteemme. Onnellinen, kokonaisvaltaisesti terve ja hyvä elämä, löytyy varmemmin terveistä ihmissuhteistamme ja sisäisen elämämme harmoniasta kuin lääkepurkeista. Terveen yhteisöllisyyden kautta voimme löytää juurevuutemme osana ihmiskunnan ikuista ketjua.

Mainokset

Minä ja Henryk Skolimowski – kahden mielenteatterinohjaajan mietteitä nr. 15

Jos eheytymisemme on jumissa, on meidän hyvä löytää itsellemme ympäristö, joka mahdollistaa sopivan tilan löytämisen. Näitä paikkoja perinteisesti on kutsuttu Arkosanteiksi. Minulle tämä Arkosanti oli sairaalan ohella kainuulainen korpi- ja suomaisema ja tämän ympäristön mukanaan tuoma uusi hiljaisuus ja sen äänet. Täällä koin ensimmäiset eheyttävät epifaniset hetkeni. Uskon, että kokonaisvaltaisesesti eheyttävää tilaa on mahdotonta löytää, mikäli emme löydä kunnioitustamme elämän pyhyyttä kohtaan.

Mietin, ettei olisi hullumpi ajatus muuttaa sairaaloita takaisin Asklepioksen temppeleiksi, joissa ihmiset voisivat eheytyä psykofyysishengellisinä kokonaisuuksina. Näissä Arkosantissa erilaiset poikkitieteelliset ja -taiteelliset tiimit ja integratiivisen lääketieteen edustajat voisivat olla dialogikumppaneina sellaisille ihmisille, jotka sairastavat tai jotka muuten ovat eksyneet omalta polultansa.

Toki näissä uusissa Asklepioksen temppeleissä voitaisiin käyttää myös hyväksi nykylääketieteen tietämystä. Ihmisen eheytyminen on kuitenkin paljon, paljon muutakin kuin lääketieteen soveltamista. Oman hengellisen polun löytäminen on Skolimowskin mukaan keskeinen osa ihmisen kokonaisvaltaista paranemista – eheytymistä. Ajattelen, että jokainen ihminen sisimmässään haluaisi pystyä elämään täyden elämän – todentaa oman potentiaalinsa osana tietoisuuden evoluutiota. Kirkegaardilaisittain hengellisyys on intohimoista Jumalan ohjaamaa subjektiivisuutta. Minulle hengellisyys merkitsee juuri tätä:  Jatkuvaa päivittäistä ponnistelua oman itseyteni sopeuttamiseksi pyhään olemiseen. En tiedä, ehkä joku pystyy löytämään elämän pyhyyden ilman uskonnollisiakin merkityksiä, mutta ainakin minulle näyttää tämä olevan mahdotonta. Minulla on tunne, että miksi ihmeessä en hyödyntäisi omassa ymmärtämyksessäni myös sitä vuosituhansien hengellistä tietoa, mikä kulttuurimme on varastoituneena? Ja lähimpänä omaa sydäntäni on se kristillinen perintö, jonka olen saanut esi-isiltäni.  Kun tarkastelee nykyisen maapallon elämän tilaa, näyttää siltä, että liian moni on kadottanut juurevuuteensa ja suhteensa pyhään. Tällöin ihminen saattaa elää objektiivisesti ottaen oikeanlaista elämää – hänen elämänsä ulkoiset muodot ovat kohdallaan, mutta siitä on kadonnut tarkoitus ja intohimo. Ihmisillä on täydet aivot, mutta tyhjät sydämet.

Omat eheimmät epifaniset hetkeni ovat olleet silloin, kun olen kokenut olevani osa jotain Pyhää, ikuisesti muuttuvaa maailmankaikkeuta. Näissä hetkissä kristinuskon käsittein voin ajatella, että Pyhä Henki kosketti minua. Puhtaan olemisen tilan uskon voivan tasa-arvoisesti jokaisen saavuttaa pelkästään olemalla. Tätä hyvää oloa ei saavuteta suorittamalla. Toki voimme myös saavuttaa olemisen tilan aktiivisesti, mutta väitän, että tällöin tekemisessämme on virtaavaa eikä suorittavaa. Olen saavuttanut epifanisia hetkiä siis myös aktiivisesti, sisäisissä dialogeissani, mielentilojeni vuorovaikutuksen spontaanina ”sivutuotteena”. Ne ovat olleet odottamattomia yllätyksiä, dialektisia hetkiä, joissa olen kokenut tietoisuuteni laajenevan.

Lääketieteen olisi noustava uudelle askelmalle, jossa se ei enää olisi osa ihmistä esineellistävää, kaupallista asiantuntijakulttuuria. Jotta ihminen voi hyvin, on meidän palautettava hänelle se mikä hänelle kuuluu, eli hänen itseohjatuvuutensa. Ehkäpä meidän olisi aika siirtyä hitaaseen lääketieteeseen?

Asklepioksen temppelit, Hippokrateen aikaiset ”eheytymiskeskukset”, eivät olleet Skolimowskin mukaan steriilejä hengettömiä paikkoja, minkälaisia meidän sairaalamme tänä päivänä liian usein edelleen ovat. Nykyäänhän yleensä ihminen haluaa mahdollisimman pois tästä epäinhimillisestä kylmästä teknisestä ympäristöstä. Asklepioksen temppeleitä, joita oli parhaimmillaan yli kolmesataa, olivat juuri tälläisiä insipiroivia ja eheyttäviä ympäristöjä, joissa ihmiset halusivat viivähtää. Eheyttävä, parantava ympäristö, muodosti keskeisen osan näitä temppeleitä. Asklepioksen temppeleissä hengellinen eheytyminen oli osa ihmisen paranemista.

Näihin aikoihin ei tiedetty niin paljon fysiologiasta, anatomiasta tai patologiasta kuin nykyään. Sen ajan terveydenhuollon ammattilaisilla ei siis ollut sitä luonnontieteellistä erityistietämystä mitä meillä on tänä päivänä. Mutta näissä temppeleissä ja niiden rituaaleissa oli kuitenkin jotakin kehittyneempää kuin näissä nykyisisissä lääketieteen hoitolaitoksissa. Niissä ei uhrattu elämän eheyttäviä henkilökohtaisia yksityisiä merkityksiä erityistiedon universaalien vuoksi. Silloin ymmärrettiin ihmisen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin luonne. Ihmiset eivät olleet erityistieteiden palasiksi pirstomia osia. Näissä keskuksissa eheytettiin ihmisiä integroituneina psykofyysishengellisinä kokonaisuuksina.

Mitä hammaslääkäri voi oppia Hippokrateelta? Voin oppia sen, että hoidan aina ihmistä, en pelkästään hänen hampaitaan. Muuten voimme olla edistämässä todellisuutta, jossa yksi hammas voi hyvin, mutta ihminen huonosti. Kaikessa psykoterapeuttisessa ja lääketieteellisessä hoitotieteessä hoidamme aina kokonaista ihmistä. Meillä on tänä päivänä hallussamme kaikki se tieto, jonka avulla voimme oikaista Descartesin virheen, jossa hän irrotti kehon ruumiista. Meidän täytyy aina tutkia ihminen psykofyysissosiaalisena kokonaisuutena – ja usein, myös hengellisenä.

Voimme olla toinen toistemme eheyttäjiä. Lääkäri ei siis ole ihanteellisessa kokonaisvaltaisessa hoitosuhteessa pelkästään antava osapuoli, vaan molemmat osapuolet ovat ottajia ja antajia. Esineellistävässä suhteessa on raskasta elää. Toisen ihmisen maailmankatsomuksessa tarinoineen voi olla viisautta, josta aina voi olla mahdollista oppia itselleen jotain uutta. Meidän ei tarvitse musertaa toiseutta samuudeksi, vaan voimme elää maailmassa, jossa ristiriitaiset näkemykset voidaan sovittaa integratiiviseksi uudeksi ymmärrykseksi. Tällainen monikulttuurisuuden hyväksyvä ja monikulttuurisuuden hyväksyvä, suvaitseva integratiivinen vuorovaikutus ja  hengellisyytemme on toivomme – tulevan selviytymisemme lähtökohta. Jotta maailmasta tulee parempi paikka, meidän täytyy löytää materian sijaan rakkaus – caritas-  ja tätä kautta itse elämä palvontamme kohteeksi.  Psykoanalyytikko Julia Kristeva väittää, että juuri tämä caritas-rakkaus – laupeus – on myönteisen terveyttä edistävän hoitosuhteen tunteensiirtojen ytimessä. Tämä ajatus on siis yhdensuuntainen kristinuskon näkemysten kanssa.

Lääkäri tai hammaslääkäri harjoittaa praktiikkaansa. Ehkä meidän kannattaisi miettiä, mistä tämä sana ”praktiikka” oikein juontaa. Aristoteles erotti kaksi toiminnan tapaa. Meillä on ensinnäkin poiesis, jossa päämäräänä on tuottaa hyvä itsestä erillinen tuote, esimerkiksi kaunis ruukku. Lisäksi on toinen sana ”praksis”, joka tarkoitta toimintaa, joka on itsearvoisesti hyvää toimintaa. Kun jo Aristoteles erotti nämä kaksi asiaa toisistaan, kannattaisi lääketieteilijänkin muista näiden toimintatapojen erilainen luonne. Praksis – hyvä toiminta – ei ole ontologisesti mikään materialistinen ilmiö, eikä sitä siis voi redusoida pelkäksi luonnontieteen ilmiöksi. Lääketieteellisen poiesis-toiminnan voi ajatella olevan ontologialtaan materialistista – kehitämme esimerkiksi uusia lääkkeitä tai teknisiä hoitolaitteita. Niiden tutkimikukseen sopiikin erinomaisesti luonnontieteellinen empiirisanalyyttinen perinne.

Uskon, että meidän viime vuosisatojen hengelliset institutialisoituneet valtavirta käytännöt ovat olleet vääristyneitä, koska ne ovat korostaneet hengellisten auktoriteettien, kuten pappien ”oikeitten” tulkintojen mukaan elämistä. Ne ole kannustaneet ihmisiä omaan aktiiviseen hengelliseen työskentelyyn. Tämän hengellisyyden ydin on kysymyksessä: Mikä on minun suhteeni Pyhään (ja sen) elämään – toisiin ihmisiin, toisiin vieraisiin kulttuureihin, luontoon ja eläimiin. Ilman monikulttuuriseen suvaitsevaisuuteen rakentuvaa hengellistä henkilökohtaista heräämistä en usko, että tulemme selviämään, koska nykyiseen materialistiseen maailmankatsomukseen on sisään rakennettuna kaiken hyödyntäminen ja välineellistäminen. Kaikesta vastakkaisesta retoriikastaan huolimatta, se yksinkertaisesti rakentuu elämän halventavalle todellisuuskäsitykselle. Kuten tiedämme, pikaista muutosta tarvitaan. Kulutushysteriamme ei voi jatkua kauaa.

Uskon, että tämä hengellisyyden puuttuminen tai hengellisyyden tiukka lokeroiminen irti minästä, on luonut pirstoutuneen ilmapiirin, jossa kaikki on välineellistetty aineellisen hyödyn tavoitteluun. Epäilen, että jopa länsimainen koulusysteemimme kärsii tästä irrallisen tiedon ulkoa opettelusta. Lääkäritkin lokeroivat usein uskonsa tiukasti erilleen tiedemiesminästä, ehkä siksi, että pelkäävät joutuvansa naurunalaiseksi. Onko ihminen tällöin koherentti itseys? Väitän, että tällöin on riski, että kun tieto ja ymmärrys pilkotaan tuhansiksi palasiksi, ihminen on eheytymätön ahdistavien ristiriitojensa pirstoma identiteetti. Ihminen ei toimi kokonaisena itsenään, vaan hän saattaa leikkiä hänen aidolle minälleen sopimatonta roolia, jonka esimerkiksi lääketieteellinen tai jokin muu viitekehys on hänelle opettanut.

Uskon, että se rooli, minkä lääketieteen materialistinen maailmankatsomus on painanut lääkärin ja hammaslääkärin harteille, on raskas kantaa. Nykyään iloitsen aivan eri tavalla omasta työstäni, kun uskallan olla oma minäni, potilaan kumppani, Kati, kokonainen ihminen, eikä minun tarvitse teeskennellä jatkuvasti jotain etäistä, asiallista ja autoritaarista asiantuntijaa. Kumppanuus edustaa autoritaarisuutta paremmin suhdetta, joka mahdollistaa potilaan itseohjautuvaksi tulemisen. Asiantuntijasuhde on riistävä yksipuoliseen vallankäyttöön perustuva suhde.  Toki edelleen hammaslääketietede on kliinisten käytäntöjeni ytimessä, mutta potilaan hoitaminen on paljon, paljon muutakin kuin kliiniset käytännöt. Uskon muuten, että meillä on aina hengellisyytemme. Meillä on aina jokin korkein arvo, jota palvomme. Tänä päivänä pääuskontomme nimi näyttäisi olevan materialismi  ja sen kirkkoja ovat kauppakeskukset, joissa ihmiset käyvät ostamassa itselleen materialistisia illusoorisia onnen hetkiä. Tämä uusi uskontomme on ekologisen ja egologisen pahoinvointimme ytimessä.