Viisautta on monenlaista

Joskus Emännästä tuntuu, että elämme kummallisessa kulttuurissa. Naureskelemme menneitten ja nykyisten kultturien tyhmille muille kansoille, raukoille propagandan uhreille. Mutta näemmekö oman kulttuurimme läpi omaan tyhmyyteemme, omaan yksipuolistavaan totuutemme? Yhtä lailla me olemme länsimaisen industrialismin ja sen propagandan uhreja. Näin on, mikäli uskomme Ken Robinsonin englantilaisen taidekasvattajan sanoja; liian monet meistä ovat käveleviä päänkuljettajia. Länsimaisessa koulutuksessa ylikorostetaan yksipuolistavan järjen viisautta muun viisauden kustannuksella.

Jos meillä on taidetta ja itseilmaisua koulutuksessamme, se on ikään kuin jokin ”lisä”, joka liimataan ylimääräiseksi koulutukseemme, jos aikaa sattuu jäämään muilta tärkeämmiltä opinnoilta. On hämmästyttävää, kuinka luova pieni lapsi on. Ken kertoo seuraavan tarinan. Lapsi piirtää kuvaa. Opettaja menee ihailemaan piirrosta ja kysyy: ”Mitä piirrät?” Lapsi vastaa, ”Piirrän Jumalaa.” Tähän opettaja: ”Mielenkiintoista, en ole koskaan nähnyt, miltä Jumala näyttää”. Tähän lapsi vastaa: ”Odota muutama minuutti, niin kohta näet!”. Jokaisesessa lapsessa on heijastava luovuus sisällä, mutta valitettavan usein se karisee koulunpenkillä.

Niin se vaan on, että meissä jokaisessa on valtava määrä ainutkertaista luovuutta, jonka avaamisen tulisi olla koulutuksen tehtävä. Luovuutemme tukahtuessa meistä kasvaa näitä päitä kannattelevia koneita, akateemisia ihmisiä, jotka emme osaa muuta puhua kuin yhden paradigman faktoja. Emännän mielestä meillä ei ole tämän päivän maailmassa varaa luottaa yhden sortin asiantuntijaeliittiin. Meidän on avattava moniääninen luovuutemme, ja ymmärrettävä, että viisautta on monenlaista. Tieteellinen luovuus ja kekseliäisyys on vain yksi, meillä yliarvostettu, luovuuden laji. Se on monoteistisessa kulttuurissamme nostettu korkeimmalle palkintopallille. Lääkäri ei opi tärkeimpiä taitoja kirjoista, vaan kokemuksellisesti. Tässä luovassa kokemuksellisessa oppimisessa auttaa Dostojevskin lukeminen enemmän kuin faktat. Faktat ovat vain tärkeitä työkaluja ihmisen hoitamisessa.

Professori Ken Robinson tähän tapaan kirjoittaa: ”Enemmän kuin koskaan, meidän tulisi rohkaista nuoria heidän älyllisissä ja henkisissä ponnisteluissaan. Tätä ei tulisi tehdä siksi, että he edistyisivät akateemisella urallaan. Sen sijaan meidän tulisi kannustaa heitä siksi, että suurin henkilökohtaisen pärjäämisen este on alhainen itsetunto ja huono opiskelumotivaatio. Luovuus- ja kulttuuri ovat vahvoja keinoja lisätä koululaisen yhteisöllisyyden kokemusta. Tätä kautta koulu liittyy myös osaksi laajempaa yhteisöänsä.” Ja Emäntä lisäisi tähän vielä, että taiteitten ja itseilmaisutaitojen kautta lisäämme myös nuoren tunnetaitoja, parannamme hänen erilaisuuden sietokykyänsä ja ehkäisemme vihakäyttäytymistä. Emäntä miettii, että josko on niin, että ihminen, joka on kapean materialistisen länsimaisen yksipuolistavan sankarimyytin uhri, ei lakkaa tuntemasta ylemmyyttä muita nykyisiä ja menneitä kulttuureita kohtaan. Kulttuuri auttaa meitä ymmärtämään, että luovuutta ja viisautta on monenlaista!

Mainokset

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 10

Transkendentaalinen kieli

Skolimowski korostaa, että kielen symbolisoivalla toiminnalla on valtava merkitys ihmisen tietoisuuden kehityksessä. Me emme pelkästään lukitse merkitystä joksikin merkityksiksi, vaan me luomme koko ajan aktiivisesti uusia merkityksiä. Kielemme avulla tapahtuu entisen ylittäminen. Se on kielen transkendentaalinen toiminto. Juuri tämä on metamorfoosimme eli muodonmuutoksemme ytimessä. Merkitysten maailma on jatkuvassa tulemisen tilassa, ja kielemme avulla voimme artikuloida pysyvimmiksi ilmaisuiksi tulemisen tilassa olevan merkitystodellisuuden. Ristiriidat ja jännitteet ovat se energia, jonka avulla vanhaa ylitetään. Siksi meidän ei tulisi vastustaa niitä, vaan sen sijaan meidän tulisi iloita niistä.

Skolimowski kuvaa erinomaisesti sisäisen teatterini tunnelmia. Tunsin oman sisäisen teatterini improvisoiduissa keskusteluissani olevani jatkuvassa tulemisen tilassa, jossa löysin koko ajan uusia merkityksiä kuvaani todellisuudasta. Samalla potentiaalista olemistani muuttui uudeksi olemiseksi. Filosofi Gadamer on sanonut, että oleminen, joka voidaan ymmärtää, on juuri kieli. Kielen avulla pystyin porautumaan olemiseen. Samalla kun loin dialektisesti uusia merkityksiä, ohjasi tämä uusi merkityksenantoni tulevaa etsimistäni. Totuus merkitsee minulle sitä, että kykenen havannoimaan todellisuuttani koko ajan täsmällisemmin ja täsmällisemmin. Tämä loi teatterini tunteen jatkuvassa virtauksen tilassa olemisesta. Fenomenologian käsittein esiymmärryksemme tai tulkintahorisonttimme vaikuttaa siihen, miten analysoimme ja järjestelemme hankkimaamme tietoa. Käsittelin teatteriprosessini alkuvaiheessa ristiriitoja aktiivisesti ja välillä jopa tieten tahtoen”riitannutin” osiani, koska huomasin, että juuri nämä erimielisyydet tuntuivat vievän minua uudelle ymmärtämyksen tasolle. Muutin ja laajensin oman ymmärrykseni rajoja, mutta rajat tulevat aina olemaan ja pysymään. Ainoastaan epifanisisissa hetkissä ne rikkoontuvat. Oman identiteettini luomisprosessi on siis jatkuvaa rajojeni analyysiä ja täsmennystä. Uskon, että ainoastaan jumalihminen kykenee saavuttamaan rajattomuuden ja pysyvän olemisen tilan.

Jotta pystyin muuttumaan sisäisesti, piti minun uskaltaa hypätä ei-tietämisen tilaan. Löysin inspiraation hyppyyni vapauteen Sören Kierkegaardilta, mielentilani Reginen lemmityltä.  Alku ei merkitse Kierkegaardille sitä pistettä, mistä aloitetaan. Se on sen sijaan se, mihin tullaan, kun kuljetaan takaperin. Alku on hiljaiseksi tulemisen taitoa, sillä hiljaisena olemiseen, kuten luonto on hiljaa, ei taitoa tarvita. Prosessini alkoi hiljaisuudessa, kainuulaisessa suo- ja korpimaisemassa  ja se alkoi takaperin kulkemalla. Tein matkan mieleni arkeologisiin kerroksiin. Hyppäsin vastoin kaikkea tieteellistä järkevyyttä suhteeseen Jumalan kanssa. Sören Kierkegaard korostaa, että ihmisen tehtävä on tulla hengeksi ja tämä henkisyys samanaikaisesti merkitsee havaintotodisteiden vastaista pysymistä suhteessa Jumalaan. Tämä Jumala on sama kuin äärretön rakkaus.

Tuulen humina, metsän huokailu, puron lorina, kesän havina, lehtien kuiske, ruohon väräjöinti. Jokainen ääni, jokainen äännähdys, jonka kuulet, kaikki on tottelevaisuutta, ehdotonta kuuliaisuutta. Voit kuulla siinä Jumalan, kuten kuulet hänet taivaankappaleiden kuuliaisen liikkeen musiikissa – Sören Kierkegaard – . Tajusin mitä kedon kukka ja taivaan lintu meille opettavat. Ne opettavat minua hyppäämään ei-tietämiseen, haurauden ja epävarmuuden tilaan. Siellä sijaitsee vapauteeni, jossa tulemiseni itsekseni eli yksilöitymiseni tapahtuu. Tässä ei-tietämisen välitilassa avaudun uusille historiallisille merkityksille ja pystyn uusia merkityksiä oivalaen ja rakentaen kulkemaan kohti uutta tietoisuutta. Totuus on minulle siis se ei tietämisen välitilassa avautuva jatkuvassa tulemisen tilassa oleva merkitysten tavoittelema todellisuus, josta voin osan onnistua hetkeksi vangitsemaan liikkumattomiksi sanoiksi. Totuus ei ole jotakin lopullista, ikuista ja kaiken kattavaa,vaan se on vertauskuva, johon kiinnitän hetkeksi omat todellisuuttani koskevat merkitykset. Tämä merkitysverkosto muuttuu ja elää koko ajan.  Osa sen rakenteista on pysyvämpiä, osa muuttuvia ja se laajenee kulttuurisessa vuorovaikutuksessa taukoamatta. Haluan olla itse oman identiteettini aktiivinen luoja, se tarina, jota itsestäni kerron. En halua olla muuta kuin erityistapauksissa dialogisesti asiantuntijoiden selitysten kohteena.  En suostu antamaan yhden näkökulman merkityksenantajalle valtaa kuvata identiteettiäni.

Mielentilojeni erilaiset maailmankuvat mahdollistavat ristiriitaisen totuuden olemassaolon. Minun totuudessani on äärettömän paljon vapaampaa elää silloin, kun sitä ohjaa arkkityyppinen Kristus kuin että eläisin materialistisen tieteellisen maailmankatsomuksen rajoittamassa todellisuuskäsityksessä. Kun vapautin itseni varman tiedon vankilasta, saavutin uuden dialektisen, sisäisten tilojeni keskusteluihin rakentuvan, vapauden tilan, jossa identiteettini on jatkuvassa tulemisen tilassa. Tämä tulemisen tilani on intohimoista subjektiivisuutta, jossa integroin irralla minusta olevia merkityksiä osaksi totuutani. Sören Kierkegaard jatkaa: Pelkästään subjektiivisen totuudenmäärityksen varassa hulluuden ja totuuden erottaminen toisistaan käy lopulta mahdottomaksi, koska molemmat voidaan sisäistää. Mutta tulemalla objektiiviseksi ei tulla hulluksi. Voinen kuitenkin tässä yhteydessä sallia itselleni pikku huomautuksen, joka ei tunnu liioitellulta objektiivisuuden aikatkautena. Tiedon sisäistämättä jättäminenkin on hulluutta. Mielenteatterini on laitos jossa leikin avulla sisäistän uusia  merkityksiä.  Mielestäni meidän ajan hulluutta on, että tieto on irrallista ja sisäistämätön, mikä tekee meistä oman elämämme muukalaisia.

Skolimowski korostaa, että kieli on tärkeä ulottuvuus kosmoksen kognitiivisessa kehityksessä. Se on ontologinen modaliteetti, olevaisuuden perusluonten rakenne, jota kautta kosminen tietoisuus ilmaisee itseään. Ihminen on kielellisen artikulaation kautta yksi osa tätä prosessia. Skolimowski uskoo, että jonakin päivänä siirrymme postlingvistiseen aikaan, jossa ihmisen henki ilmaisee itsensä niin täydellisesti, että kielestä tulee tarpeetonta. Kosmoksen dialektinen prosessi on saavuttava jatkuvan ei olemisesta olemiseen liikkuvan tilan, jossa sanat vähitellen käyvät tarpeettomiksi.  Se on Skolimowskille samalla ikuinen hiljaisuus, jossa kaikki merkitykset artikuloidaan ilman ponnistuksia.

Henkilökohtaisesti uskon, että meidän on mahdollista saavuttaa uusi aikakausi, jossa ihminen kykenee itse ohjaamaan omaa elämäänsä. Jokainen ihminen on tässä ihanteellisessa todellisuudessa jatkuvassa omaa potentiaaliansa aktualisoivassa tilassa. Tämä tarkoittaisi mielestäni jo kouluissa muutosta, jossa oppilaita opetetaan, kuinka kaikki meistä voi lähteä toteuttamaan aktiivisesti omaa yksilöitymistään. Tietopainotteisesta opetuksesta siirryttään yksilöitymispainotteiseen.  Ihmiset opetetaan käyttämään hyväksi ruumin ja sielun, ajattoman ja ajallisen, äärellisen ja äärettömän välisisten vastakohtaisuuksien energiaa oman merkitysmaailman ja henkilökohtaisen totuuden rakentamisessa. Uskon materialistisen maailmankatsomuksen monologin elävän lopun aikaa. Sen tehokkuus on niin tehokasta, että se on unohtanut inhimillisen ihmisluonnon ja siksi se tekee liian tehokkaasti järjestelmäämme vieraantuneita ihmisiä, uupujia sekä psykosomaattisesti oireilevia potilaita.

Uskon, että syntymässä on uusi ekologinen ja egologinen dilektinen monikulttuurisuudesta voimansa saava ihminen.  Ihanteellisessa tilassa ihmisestä voi tällöin kehittyä itseohjautuva jatkuvassa tulemisen tilassa oleva prosessi, joka kykenee heijastamaan itseyttään taiteisiin, tieteisiin ja muiden elävien sekä kuolleiden ihmisten ajatuksiin. Meillä on jo olemassa kaikki tieto, mitä tähän tarvitaan. Kokonaisvaltaisen potentiaalimme aktualisoimiseksi tarvitsemme materialistisen ontologian  tilalle  rikkaamman moniulotteisuuden ja elämän paradoksaalisuden hyväksyvän ontologian, joka tavoittaa paremmin identiteettimme prosessinomaisen inhimillisen luonteen.  Tästä näkökulmasta katsottuna emme voi objektiivisesti tutkia järjestelmää, jonka osana itse olemme. Seuraavaksi siirrymmekin sitten siihen, millaisia nämä ihmisten yksilöitymistä kunnioittavat ontologiat voisivat olla.

Ääniä kellarista – Eiköhän potkaista logaritmit helvettiin?

Jungilainen analyytikko Christopher Hauke jakaa erikseen älyllisen abstraktin ajattelun ja rationaalisen ajattelun. Rationaalista ajattelua voidaan ainakin psykoterapiassa pitää oikeastaan defenssinä, eli puolustusreaktiona, jossa ihminen ei esimerkiksi uskalla käsitellä torjumiaan tunteitaan. Sen sijaan hän saattaa rationalisoida kaiken. Tällä tarkoitetaan sitä, että tiedostamattomasta mielestä nousevat kokemukset käsitteellistetään nopeasti suhteessa yhteen objektiivisena, ehkä tieteellisenäkin, pidettyyn loogiseen viitekehykseen, ja tämän jälkeen yhdistetään materia osaksi omaa tietoisuuden merkitysverkostoa. Tällöin ihminen valitsee ainoastaan ne viitekehykset, jotka sopivat hänen turvalliseen ”hallittuun” maailmankuvaansa ja hän uskoo näin elävänsä mahdollisiman turvallista ja varmaa elämää.

Seuravaassa Fjodor Dostojevskin mestarillista filosofista analyysiä, joka sopii aiheeseeni kuin lakankukat kainuulaiseen korpisuomaisemaan. Rationalisoinissa lienee kysymys juuri tästä ilmiöstä, jota kellarissa elävä ihminen kuvaa: ”Järki ja tiede kasvattavat ihmisen luonteen kokonaan uudelleen ja ohjaavat sen normaaleille urille… Luonnon lait on vain havaittava, niin ihminen ei enää vastaa teoistaan ja hänen elämänsä muuttuu erittäin helpoksi”. Samalla aukeamalla kellari-ihminen ikään kuin sivuhuomautuksena huomauttaa: ”Oletteko muuten huomanneet, että kaikkein hienostuneimmat verenvuodattajat ovat miltei järjestään olleet äärimmäisen sivilisoituneita herroja?” Loppupäätelmänä kellari-ihiminen kertoo, että kun taloudelliset suhteet ovat aivan valmiit, matemaattisen täsmällisesti määritellyt, luulee ihminen kaikkien mahdollisten kysymysten katoavan, koska niihin on saatu jo kaikki mahdolliset vastaukset. On onnistuttu rakentamaan kristallipalatsi, jossa on hirvittävän ikävää asua, mutta kaikki on käsittämättömän järkevää. Tässä kristallipalatsissa kellari-ihmisen mukaan pistetään kultaneuloja toisiin ihmisiin, ei järkisyistä, mutta ihan vain ikävystymisen vuoksi! Elämä on tällöin nimittäin jo niin tylsää, että kultaneuloilla pistäminenkin ilahduttaa. Luvun loppupuolella Fjodor Dostojevskin kellari-ihminen jatkaa: ”Eiköhän potkaista koko tämä järkevyys kerralla kasaan, niin että kaikki nämä logaritmit lentävät helvettiin ja me saamme taas elää tyhmän tahtomme mukaan!”

Eiköhän meidän olisi jo siirryttävä aikaan, jossa potkaisemme nyt tieteelliset tulkinnat elämästä hieman syrjempään niiden oikeammalle paikalle. Muilla ”vähemmän tieteellisillä” kulttuureilla voi olla meille tarjottavana paljon hyödyllistä käytännön tietoa, joiden avulla voimme elää ekologisemmin, kohtuullisemmin ja viisaammin luonnon kanssa tasapainoisempaa elämää. Biolääketieteellinen, kaiken medikalisoiva, hallintaan pyrkivä yleistävä järjestelmä on eräs tällainen ikävä ja järkevä järjestelmä, jonka totuus ei vaan kertakaikkisesti sovellu kaikkiin elämän ilmiöihin. Jos yritämme järkevästi hallita elämää, tulee siitä parhaimmillaankin niin tylsää, että ihmiset alkavat pistelemään toisiaan kultaneuloilla. Kyseessä on siis tällainen fundamentalistinen, William Jamesin suljetuksi järjestelmäksi itsensä rakentanut järjestelmä, jossa kaikille elämän ilmiöille voidaan löytää turvallinen rationaalinen selitys omassa sisäisessä tieteellisessä viitekehyksessä. Tämän kaltainen tietoinen asioiden järkevä käsittely ja yhdistely on aina puutteellista ja rajoittaa meissä kaikissa olevaa tiedostamattomien voimavarojen käyttöä. Itseasiassa väitän, että kaiken medikalisoiva lääketiede on ihmisen itseohjautuvuuden este. Tämän moni lääkäri käytännön työssään on jo älynnytkin! Itseasiassa rationaalinen järkeily on tyypillistä kylmälle tunteettomalle kristallipalatsiajallemme, jossa kaikki järkevästi ja viisaasti välineellistetään. Muistakaamme aina, että ihminen ei ole rationaalinen, vaan hän (jopa asiantuntijakin!)voi haluta tietoisesti asioita, jotka ovat hänelle ja/tai hänen ympäristölleen epäedullisia, jopa typeriä.

Carl Jung kirjoittaa: ”Modernin ihmisen tietoisuus on karannut liian kauaksi tiedostamattoman olemuksesta… Älyä ei voi analysoida objektivisoiden tiedostamatonta kuin passiivista esinettä, päin vastoin tällainen rationaalinen toiminta olisi yhtä sen omien odotusten kanssa. Mutta se että ihminen antaa tiedostamattoman kulkea omaa tietänsä ja sen todellisuus on jotakin, jota sen kokemuksen avulla ylitetään, on jotakin, mikä on enemmän kuin keskivertoisella eurooppalaisella on rohkeutta ja kapasiteetia.” Olen sitä mieltä, että elämme aikaa, jossa voisimme nyt lähteä osoittamaan Jungin ajatelleen väärin. Meillä useammalla on sen verran paljon viisautta, rohkeutta ja kapasiteettia, ettei meidän tarvitse alentaa itseämme pelkäksi universaaliksi tieteeseen. Puhdas arkiviisaus kertoo meille esimerkiksi, että jatkuvan aineellisen kasvun tavoittelu ei ole älykästä! Kun kehitymme kannustavassa ympäristössä, pystymme itse kertomaan tai kirjoittamaan itsestämme tuhat kertaa oikeamman ja rikkaamman tarinan kuin kukaan asiantuntija.

Totta tosiaan, tunnen ajoittain itseni normeja rikkovaksi ”huu-haa” höyrypääksi, kun lähden luovasti tutkimaan omaa tiedostamatonta mieltäni rakentaen sille oudon sisäisen multipersoonaisen teatterin ja sisäisen mielenmaiseman. Tällainen ei nimittäin ole meidän hallinnankulttuurissamme mitenkään sopivaa, varsinkaan lääketietelijälle, koska tulkinnat ja käsitteet tulisi vain hakea autoritaaristen asiantuntijoiden rakentamista suljetun empiirisanalyyttisen luonnontieteellisten auktoriteettien rakentamien järjestelmien ”varmoista” ja ”oikeista” käsitteistä. Ongelmani vain on, että jos näin tein, tuli elämästäni ehkä varmempaa ja turvallisempaa, mutta samalla masentavaa ja tarkoituksetonta. Olen toki omaksunut monia asioita tieteellisesti merkittäviltä henkilöitä, mutta koen tehneeni sen dialogisesti reflektoiden heidän ajatteluaan, eli olen käyttänyt heitä peileinäni, integroidakseni nämä ajatukset osaksi omaa maailmankuvaani. En suostu nielemään palaa ensin purekselematta sitä huolellisesti loppuun. Esimerkiksi Georg von Wrightiä lukiessani helpottuneena tajusin, että aina kaikki syvällisempi oma ajattelu on, ja saa olla, aina on puutteellista ja keskeneräistä. Tärkeämpää kuin että ajattelen ”oikein” on se että ajattelen ”itse”. Elämän ydin on sen salaperäisyys ja saavuttamattomuus.

Ymmärrän toki, että lääketieteen tohtori sisareni pitäytyy luonnontieteellisessä empiirisanalyyttisessa viitekehyksessä silloin kun hän tutkii jonkun anestesialääkkeen vaikutusmekanismia. En suosittele, että hän kyselee papilta neuvoja.  Rintasyövän yhteydessä olin kiitollinen siitä lääketieteellistä avusta jonka sain. Sen sijaan silloin kun ihminen kärsii esimerkiksi syövän jälkeisestä ahdistuksesta, on ihmisluonnon mitätöintiä yrittää kääntää se ainoastaan tähän empiirisanalyyttiseen viitekehykseen. Logiikan laki ei ole elämän laki. Ahdistuksen hoitoon voidaan kokeilla asiakkaan lähtökohtiin ja tarpeisiin sopivia erilaisia tukimuotoja. Oikea tuen antaja saattaa olla joskus pappi, kirjallisuusterapeutti tai muu taideterapeutti, lääkäri, ystävä, psykiatri, diakoni, isoäiti, hypnoterapeutti, aviopuoliso, vertaistukiryhmä tai vaikkapa hahmoterapeutti.

Elämme myönteisen muutoksen aikoja. Meidän perfektionistinen asiantuntijakontrollin kulttuurimme on varastanut monelta ihmiseltä heidän itseytensä. Minulla on intuitio siitä, että yhä useampi on vaatimassa takaisin itselleen sen, mikä häneltä on varastettu. Samalla ihmisestä tulee aktiivinen oman elämänsä tarinan kirjoittaja.  Ehkä kiitos muutoksesta kuuluu kuitenkin koulujärjestelmällemme. Kaikista puutteistaan huolimatta, se on onnistunut sivistämään kansaa siten, että he ovat oppineet myös kriittistä ajattelua. Eikö normatiivinen massa-ajattelu on tavallisin syy siihen, että ihmiset voidaan johdatella totalitaariseen väkivaltaiseen toimintaan? Ihmiset eivät kykene itsenäisiin moraalisiin valintoihin, koska he eivät uskalla ajatella itse, koska he pelkäävät ajattelevansa ”väärin”. Joskus minusta tuntuu, että tässä asiantuntijoiden hallitsemassa kulttuurissa monet ihmiset, jopa useat asiantuntijat, eivät uskalla ajatella muita kun muiden ajatuksia, koska he pelkäävät omaa luovuuttansa ja eivätkä uskalla kuunnella intuitionsa ja sisäistä ääntään.

Meidän kulttuurimme ei siis kannusta ajattelemaan itsenäisesti, koska ajattelun pitäisi olla jo valmiiksi käsitteellisesti jonkun ulkoisen auktoriteetin jäsentämää. Huh! Sanon minä… Se mitä sekä kouluissa että yliopistoissa todella tarvittaisiin, on että tieto integroitaisiin osaksi omaa henkilökohtaista merkitysverkostoa. Autettaisiin ihmisiä saavuttamaan itseohjautuvuus.  Tällöin tieto voi muuntua hyvällä tuurilla käytännön elämän viisaudeksi. Tieto on tänä päivänä enimmäkseen ihmisestä irrallista, välineellistettyä informaatiokuonaa. Parhaillaan tuotetaan valtavat määrät juuri tätä ihmisestä irrallista tieteellistä faktainformaatiota. Ei ihme, että monien henkilökohtainen maailma on kaaoksessa, ja ihmiset tuntevat olonsa tukalaksi ja vieraantuneeksi! Onneksi, kun oivaltaa kyseisen suljetun ajattelun lainalaisuudet, on mahdollista hypätä tämän hallinnankulttuurin ulkopuolelle ja lähteä käyttämään luovasti omia aivojansa. Potkaista välillä kaikki logaritmit helvettiin! Tai ei ehkä helvettiin, mutta oikeammelle paikalleen kumminkin. Kuten aikaisemmin olen tuonut esille, tunne on äärimmäisen vapauttava. Mielestäni meidän tämä hallinnan kulttuuri edustaa kollektiivista kontrollifriikkiä sairasta egoa.

Me emme voi hallita luontoa, koska olemme osa luontoa. Jos hallitsisimme luontoa, ei se näyttäisi siltä, miltä se tänä päivänä näyttää. Voimme sen sijaan muuttaa ja ohjata kasvavan monikulttuurisen viisautemme avulla omaa luontoamme, siis tietoisuuttamme ja tämän tietoisuutemme kautta voimme muuttaa ja samalla muokata ympäristöämme, olosuhteitten asettamissa rajoissamme, joko parempaan tai huonompaan suuntaan. Tässä viisauden lajissa olemme kaikki ihmiset ihmisinä samalla viivalla. Luonnontieteellinen tieto voi tarjota meille joitakin työvälineitä parempaan maailmaan, mutta viisautta se ei meille takaa.

Jokainen voi oppia oman luovuutensa avulla ylittämään ”abbaisement de niveu mentalen”, jolla tarkoitetaan sitä että tietoisuuden ja tiedostamattoman kynnystä alennetaan siten, että tiedostamattoman mielen sisällön annetaan vaikuttaa tietoiseen minään. Jotta tähän pystymme, meidän täytyy olla Homo Ludenseja, leikkiviä ihmisiä. Luovuuden lähtökohta on leikki eikä rationaalinen ajattelu. Tietoisuutemme laajeneminen ja uudet oivallukset tulevat nimenomaan siitä, että uskallamme luovasti rikkoa perinteisen rationaalisuuden rajoja.

Me olemme eläneet  jotenkin kummallisessa kylmässä kulttuurissa, jossa vähätellään tunteita ja yliarvostetaan yhden sortin rationaalisuutta. Tunteellisuus ja epärationaalisuus on yhdistetty luontoon ja kehittyneeseen ihmisluontoon puolestaan tämä edellä mainittu kapea-alainen rationaalisuus. Ihan kun ei olisi olemassa muuta rationaalisuutta kuin tätä yhtä rationaalisuutta. Tosiasia on, että tunteita ja järkeä ei voi erottaa toisistaan. Näin toki tehdään luonnontieteessä, mutta kyseessä on mielivaltainen abstraktio, jonka keinotekoisuus mielusti unohdetaan. Carl Jung korostaa, että psykoterapiassa ylitetään kuilu, mutta tämä kuilu ei ole tunteen ja älyn välinen vaan tietyn tyyppisen rationaalisuuden ja älyllisen mielikuvituksen välinen.

Vapauduin itselleni rakentamastani vankilastani, kun tajusin, että saan mielikuvitukseni avulla vapaasti tuottaa dialogisesti uusia ideoita ja ajatuksia, ilman, että minulla täytyy olla jokaisen ajatukseni tueksi tieteellisen auktoriteetin siunaus. Nykyään uskon, että liian usein asiatuntija on oman viitekehyksensä sokaisema. Ihmisiä kannattaisi yhä enemmän kannustaa integroimaan näkökulmasidonnaista tietoa viisaudeksi. Fundamentalistisit rakennelmat, myös tieteellistekninen fundamentalisti, johtavat helposti marginaalisiin väkivaltailmiöihin.

Epätäsmällisyyksistä puheen ollen, tarinaa kirjoittaessa käsitteellinen täsmällisyys kehittyy kokoajan. Uskon, että jotta minun päässäni syntyy järkeviä uusia luovia ajatuksia, täytyy minun uskaltaa kulkea välillä myös itsenäisesti pitkin rationaalisesti ajatellen epärationaalisia polkuja. Siis jotta saavutan jonkun uuden rationaalisen ajatuksen, ei se yleensä ole tapahtunut rationaalisesti vaan irrationaalisesti. Tämän kun oivaltaa, niin maailmasta tulee paljon lumoavampi ja salaperäisempi paikka antaa oman tietoisuuden kehittyä. Ehkä tämän ihmisen luovuuden kunnioituksen vuoksi jungilaisuus on vuosikymmenet kiehtonut juuri taitelijoita; oikeastaan pidän nykyään itseänikin taitelijana. Olen ajatustaitelija, sisäisen teatterini aktiivinen ohjaaja.  Arvostan oman pääkoppani toiminnassa kaikkia niitä osia, joilla on jotakin näistä; mielikuvitusta, älyä, rationaalisuutta, intuitiota ja tunteita. Ihminen ei ole pelkkä luonnontietteitten pimputtaman pienon  kosketin.