Hyödynnä tietoisuustaidoissa arjen transsit

En ole näköjään ainut henkilö maailmassa, joka yhdistää hypnoterapian ja hyväksyvän läsnäolon.  Minulle ennestään jo tuttu filosofi ja integraaliteorian kehittäjä Ken Wilber yhdistää kognitiivista hypnoterapiaa hyväksyvään läsnäoloon (mindfullness-based cognitve hypnoteraphy).  Minä puolestani yhdistän hypnoterapiaa,  minätilojen terapiaa (Ego State therapy) ja luovaa kirjoittamista hyväksyvään läsnäoloon (mindfulness-based Ego-state therapy).

Monimutkaista? Häh?

No ei oikeastaan. Riippuu vain, miten asioista puhutaan.  Suurin osa ihmisistä on valtaosan aikaansa transsitiloissa – tietävät he sitä tai eivät. Nämä transsit ovat valitettavan usein itseä vahingoittavia. Haukumme itseämme tai tuttujamme.  (”Olen paksu mässäjä.” ”Olen ruma ja lihava!” ”Helvetin typerys.” ”Kaikki huomaavat, kuinka tyhmä olen.”  ”Työtoverini Liisa on ahne ja itsekäs ihminen.”).  Ei ole ihme, että ihmiset voivat huonosti. Käytämme mielikuvitustamme itseämme vahingoittavasti. Kansalaisille  ei ole opetettu tietoisuustaitoja:  Kykyä ohjata omaa tietoisuuttaan ja sen erilaisia tunnetiloja.

Aika monet käyttävät aikaansa joko tunnelatautuneitten minätilojensa torjuntaan (”En saa ajatella koko ajan ruoka.”)  tai he siirtävät tunnetilojaan toisiin ihmisiin.  Toiset puolestaan antavat tilojensa mellastella miten sattuu. Seuraavassa ote tämän päivän YLE:n uutisista nettirötöstelystä.

Aikuiset tekevät sitä haittaa  (nettirötöstelyä) varmaan enemmän tietoisesti, kuin nuoret. He kyllä tietävät, että ei näin saisi kirjoittaa, mutta jotenkin se järjellinen ajattelu sumenee. Sitten kiihtyneessä tilassa kirjoitetaan nettiin jotain epäasiallista esimerkiksi työkaverista. Kirjoittaja ehkä jälkeenpäin tajuaa, että kirjoitus ei ollut hyvä idea, mutta joskus ylpeys ei anna periksi poistaa kirjoitusta, Saarela kertoo.

Massaihmisellä, Virtuaali Villellä ja Vilmalla, ei vielä ole vielä taitoja ohjata tietoisuuttaan.  He eivät tunnista tunnetilojaan ja niiden tarkoitusta. He ovat muuntuneissa tajunnantiloissaan, arjen transseissa tietämättään. Nämä tilat ohjaavat usein itseään toteuttavina heidän elämäänsä, monesti sekä yksilön itsensä ja yhteisön kannalta vahingolliseen suuntaan.

Olennaista tietoisuustaidoissa on, että osaamme käyttää muuntuneita arjen transseja itseämme ja yhteisöämme myönteiseen suuntaan rakentaen emmekä vahingoittavasti.  Käytännössä tämä merkitsee sitä, että osaamme olla hyväksyvästi läsnä paitsi ympäristöllemme myös itsellemme. Kykenemme transsitilassa tunnistamaan tilojamme, niiden tarkoituksia ja kykenemme vahvistamaan myönteisiä puoliamme itsestämme suggestioin.  Moni ruokkii  jatkuvasti itseä vahingoittavia ja jopa sairautta tuottavia puolia itsestään.  En syyllistäisi tästä Vilmaa tai Villeä. Sen sijaan osoitan sormellani kulttuurista asiantuntijaperinnettä, jossa itsetuntemusta ja tunnetaitoja ei ole arvostettu eikä opetettu. Jopa asiantuntijoilla itsellään saattaa olla melkoinen määrä ulkokohtaista tietoa, vaan ei minkälaista itsetuntemusta.

Olennaista tietoisuustaidoissa on, että opimme säätelemään transsitilojamme.  Kykenemme ”dehypnotisoimaan” tarapeen tullen itseämme eli herättelemme  itseämme aika ajoin transseistamme. Hyväksyvän läsnäolon tiloissa voimme oppia paitsi vain olemaan läsnä, myös uudelleen ohjelmoimaan mielikuvituksen avulla itseämme. Korjaamme  vahingollisia ajattelutottumuksiamme. Löydämme hyväksyvän läsnäolon kautta itsestämme tarkkailijatilan, minätilojemme ohjaajan.  Tämän voi saavuttaa myös kirjoittaen.

Opimme muuntuneissa tajunnan tiloissa kuuntelemaan ja purkamaan meihin ehdollistettuja uskomuksia.  Tarkkailijatilamme kykenee tunnistamaan minätilojamme ja hän näkee asioita intuitiivisesti laajemmasta perspektiivistä käsin. Löydämme tietoisuuteemme egon osien (minätilojen) ulkopuolisen eettisen itsemme ohjauskeskuksen.

Meillä on olemassa kaikki se tieto, joka tarvitaan ihmisen kasvamiseen tietoisuustaitoiseksi, yhteisölliseksi, hyvää ympärilleen tuottavaksi ihmiseksi.  Ongelma on vain, että kulttuurimme on ollut niin materialistisen yksipuolistavan asiantuntijakulttuurin pauloissa, että muutokseen vaaditaan kokonaisvaltaista arvo- ja uskomusmuutosta myös yhteiskunnan ylärakenteissa. Vasta sitten voimme siirtyä kokonaisvaltaista terveyttä ja viisautta korostavaan hyvinvointikultuuriin.

Hyväksyvän läsnäolon kulttuurissa raha eikä yksipuolistava tehokkuus ole kaiken mitta. Sen sijaan arvoa annetaan esimerkiksi miellekkäälle työlle. Sillä sinänsä on jo itseisarvo. Olen kirjoittanut täällä kohta viisi sataa blogia. En ole saanut palkkaa tästä hommasta.  Se on vain osa tarkoituksellista elämäntapaani. Hyväksyvän läsnäolon kulttuurissa yhä useampi iloitsee työstään ja  voi parhaimmillaan toteuttaa itseään monipuolisesti, jos ei aina työssään niin sitten vapaa-aikana.

Hyväksyvä läsnäolo alkaa olla valtavirtaa lääketieteessä ja psykologissa. Uskoisin, että seuraava suuri askel syntyy, kun enemmän saamme tieteellisestä näyttöä siitä, kuinka hypnoterapiaa ja hyväksyvää läsnäoloa voidaan integroida toinen toisiinsa. On selvää, että addiktiot ja masennus alkavat olla sen mittaluokan kansantauteja, ettei kaikille ole todellakaan mahdollista antaa yksilöterapiaa. (Terapia on tarpeen erityisesti ihmisille, joilla ei ole olemassa vahvoja aikuisia minätiloja.)

On lisättävä ihmisten tietoisuustaitoja.  Tämä voi tapahtua esimerkiksi siten, että vertaistukiryhmissä ja työpaikoilla työnohjauksessa, kansalaiset oppivat yhä paremmin tuntemaan itseänsä ja arjen transsejansa. Löytämällä myös itseen suuntautuvan hyväksyvän läsnäolon, he voivat paremmin, ilman itsensä vahingoittamista,  antaa omien vahvojen puoliensa lahjat yhteisönsä käyttöön.

Luettavaa:

Mindfulness-Based Hypnosis: BlendingScience, Beliefs, and Wisdoms to Catalyze Healing
Assen Alladin aa University of Calgary , Calgary , Alberta , Canada
Published online: 02 Jan 2014. American Journal of Clinical Hypnosis

Mainokset

Terveyshuollon asiantuntijan eettisyys ja kokonaisvaltainen viisaus

Huolimatta jatkuvista opetussuunnitelmien uudistuksista aitoa potilaskeskeistä,  itseään reflektoivaa, lääkäriä ei ole koulutusjärjestelmän avulla vielä saavutettu.  Luultavasti tämän syynä on lääketieteellisten suuri teknologia- ja tutkimusorientaatio. Tämä bioteknologinen painotus johtuu siitä, että tiedekunnat taistelevat säälimättömästi rahasta, vallasta, sijoittumisestaan erilaisissa rankeerauksissa  sekä arvovallasta. – G M Ssbunnya

”However, despite several reforms of medical ethics curricula, the patient-centred self-reflective physician has remained elusive. Arguably, the key reason is the high value attached to scientific research and technology in medical schools.[9] This emphasis on biotechnology is driven by these schools’ relentless quest for funding, power, prestige and ranking, at the expense of person-centred medical education.” (Beyond the hidden Curriculum, G M Ssbunnya).

Tämän päivän lääketieteessä on suuria eettisiä ongelmia. Eilen näin uutisen, jossa kerrottiin että vuoden aikana Amerikassa 250 000:lle teini-ikäiselle ”lääkärit” tekevät kauneusleikkauksia. Nuorilla on hirveä tarve mahduttaa itseään länsimaisiin markkinatalouden kapeisiin länsimaisiin kauneusihanteisiin.  Mielestäni on kyseenalaista, pitäisikö näitä markkinatalouden sairaita ihanteita palvelevia terveydenhuollon henkilöitä kutsua ”lääkäreiksi”.

Kun me lääketieteilijät niin helposti leimaamme joitakin vaihtoehtohoitoja puoskaroinniksi, niin olisiko aika ryhtyä pohtimaan, minkälaista ”puoskaritoimintaa” omassa lääketieteellisissä kulttuurissamme harrastetaan.  Olisi aika siivota oma pesä. Huolimatta monien terveydenhuollon ammattilaisen perspektiivin laajentumista, lääketieteen valtakulttuuri on edelleen medikalisoivan, yksipuolistavan, keskinäiselle kilpailulle rakentuvan länsimaisen yksipuolisen maailmankatsomuksen läpäisemiä.

Miten muuten tämä ilmenee? Itselläni on tuttavia runsaasti luovien terapioiden puolella. Olen huvittuneena seurannut, kuinka monet luovat terapiat yrittävät päästä Valviran ja Kelan hyväksymiksi terapiasuuntauksiksi, keksimällä persoonallisuusteorioita, jotka mahtuisivat näiden modernin instituutioiden raameihin. Tämä on herättänyt runsaasti hilpeyttä luovien terapian edustajien keskuudesta. Lisäksi on ollut runsaasti yhteiskunnallista keskustelua viimeaikoina terveysalan yritysketjuista, jotka tulouttavat voittojaan ulkomaille.  Huolimatta kauniista julkiteorioista, näiden yritysten ensisijainen tarkoitus näyttäisi olevan voittojen maksimoiminen.

Institutionaalisissa järjestelmissä on unohdettu, mikä on terapioiden ja ylipäätään terveydenhuollon ammattilaisten ensisijainen tarkoitus:  Se on auttaa ihmistä myötätuntoisessa ilmapiirissa rakentamaan hyvää ja tervettä elämää. Monikulttuurisessa maailmassa elämme ”narratoiminen”(tarinaksi rakentaminen) tapahtuu siten, että ihminen osaa itseohjautuvasti yhdistää sisällänsä itsellensä sopivia viisausperinteitä.

Terveydenhoidollisten tavoitteiden ei pitäisi olla se, että terveyskäsitykset ahdetaan vain kapeisiin, vanhanaikaista modernia maailmankuvaa edustaviin teoreettisiin raameihin ja sen autoritaarisiin hierakioihin.  Mielestäni lääketieteen tietoperinne on kunnioitettava, mutta sille on käymässä kuten kaikille ideologioiden lähteille. Se on yksipuolistanut ihmisen, ja sen vesi alkaa olla aikansa palveltua saastunutta.  Veden puhdistamiseksi ja ihmisten luottamusten palauttamiseksi tarvitsemme sen yhdistämistä muihin viisausperinteisiin. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että terveydenhuollon ammattilainen sisäistää oman tiedollisen perinteensä suhteen muuhun tiedon maantieteeseen. Tämä integratioprosessi olisi hyvä asiantuntijoiden käydä läpi myös Baabelin torneissaan.

Medikalisoituneissa instituutioissa vanhanaikaiset yksipuolistavat materialistiset näkemykset sekä roolimallit ohjaavat edelleen asiantuntijoiden toimintaa valtaa pitävissä instituutioissa. Tämän päivän todellisuus on monikulttuurinen ja integratiivinen. Paras tulos terapiassa/kokonaisvaltaisessa ihmisen hoitamisessa syntyy, kun terapeutti/lääkäri yhdistää viisausperinteitä ASIAKKAAN MAAILMANKATSOMUKSEN MUKAAN, eikä hallinnollisten virkamiesten maailmankuvan ja heidän vanhentuneiden paradigmojensa mukaan.

Lääketieteellisen etiikan ytimessä tulisi olla ajatus siitä, että hyvällä lääkärillä on itsereflektioon ja kulttuurien tuntemukseen rakentuva  (kts. edellinen terapeutti Juhan puheenvuoro)eettinen, hyvin integroitunut  viisaus ja sen takana vaikuttava arvomaailma. Vasta tällöin terveydenhuollon ammattilainen kykenee olemaan avoin, kuunteleva ja aidosti läsnäoleva erilaisista kulttuurisista taustoista ja ihanteista tuleville ihmisille.  Mielestäni tieteen kuningastiede on filosofia. Mikäli lääketieteen ammattilainen haluaa laajentaa tietonsa perspektiiviä voi hän tehdä sen paneutumalla vaikkapa Lauri Rauhalan situationaaliseen säätöpiiriin tai Ken Wilberin integraaliteoriaa. Taiteiden ja kulttuurin monipuolinen harrastus  on vuosisatoja laajentaneet lääketieteilijöiden kapeaa maailmankuvaa. Uusimpana tulokkaana on tietoisuustaidot – oman tietoisuuden ohjauskyvyt. Näistä taidoista hyötyvät kaikki ihmiset.

Transmoderni ihmisen hoitaminen on dialogista ja aidosti potilaslähtöistä. Uuden ajan terveydehuollon ammattilainen  ei kumarra omia vanhentuneita instituutioitaan. Sen sijaan hän jälleen kumartaa nöyrästi potilastaan. Terveydenhuollon ammattilainen osallistuu mieli avoimena dialogiin, jossa hän tarjoaa omaa lääketieteellistä osaamistaan  integroitavaksi asiakkaan tarinaan. Keskiössä tällaisessa hoitamisessa on itsensä tunteva, asiallista ja monipuolista informaatiota tarjoava ja saava, itseohjautuva lääkäri ja potilas.

Kadonneen lampaan paluu…

Olen ollut vuosia, etten sanoisi vuosikymmeniä, kiinnostunut ihmisen henkilökohtaisesta sisäisestä kokemusmaailmasta. Ehkä näin kävi siksi, että minussa on ollut lääketieteilijän lisäksi  olemassa aina myös vastarannan kiiski. Se sopeutumaton taitelijasielu.

WP_20131003_06120131006173722201310020131128122156[1]Opiskelin nimittäin poikkeuksellisen pitkään, hitaasti ja ahdistuneena luonnontieteellistä näkökulmaa ihmiseen hammaslääketieteen muodossa. Jälkeenpäin olen tajunnut, että luonnontietelijänä minulle opetettiin yksipuolistavaa, konemaista näkökulmaa ihmiseen, sitä,  jossa täytyi pitäytyä ihmisen fyysisessä olemuspuolessa. Jäkeenpäin ajattelen, että ehkä olen herkkä ihminen. Ehkä tämä vallan käyttäjien yksipuolinen tarina ei riittänyt minulle. Voin huonosti konemaisessa todellisuuskuvassa, joka vääristi ihmistä pahan kerran.

Niihin aikoihin ei hammaslääkäri saanut olla lainkaan kiinnostunut ihmisen tarinasta. En yhtään ihmettele, että tunsin aikoinani oloni ahdistuneeksi sen aikaisessa hammaslääketieteellisessä tiedekunnassa. Ja ylipäätään tässä kaiken materialisoivassa kulttuurissa. 70-luvun hammaslääketieteellinen ympäristö, jossa porukka keskittyi vain ensisijaisesti suuhun ja siihen liittyviin sairauksiin, oli oikeastaan näin jälkeenpäin ajatellen esineellistävyydessään skitsofreninen.

Löysin NLP-opintojeni ja hypnoterapiakoulutukseni jälkeen itselleni uuden identiteetin, jossa sain olla koherentti itseäni aina uudelleen erilaistava ja organisoiva prosessi. Viihdyn nyt hoitotyössäni kokonaisena ihmisenä. Olen löytänyt työstäni terveydenhuollossa takaisin ilon, sillä voin käyttää omaa persoonaani tärkeimpänä työkalunani. Toteutan itseäni monipuoisesti. Aineksiani itseni kasaamisen löysin mm. Sören Kierkegaardin filosofiasta, Carl Jungilta, Ego state terapiasta, Ken Wilberin nelikenttä ajattelussa ja Lauri Rauhalan fenomenologiassa (ihminen on situationaalinen säätöpiiri: kehollinen, situationaalinen ja tajunallinen).

Viime vuosikymmenet  olen integroinut itseäni: Halusin ratkaista oman itseni arvoituksen. Tutkimusretkeni lähti liikkeelle oikeastaan hammashoitopelosta. En pelkästään koonnut itseäni itseni takia, vaan myös muiden: Ehkä voisin auttaa muitakin löytämään omaan mieleensä levollisuuden, sisäisen rauhan. Nyt pystyn huomattavan paljon paremmin hahmottamaan ihmistä todellisuutta luovana ja aina uudestaan tulkitsevana ainutkertaisena ihmisenä. Jokainen ihminen on oma tarinansa. Pystyn hyödyntämään kokemusmaailmani monia ulottuvuuksia, samaan tapaan kuin aivomme tekevät. Enkä tee tätä työtä vain itseäni varten.

Nyt olen palannut vihdoin jälleen anatomian ja fysiologian äärelle. Luen sekä Daniel Siegelin ajatuksia ihmisaivoista kokemustamme integroivana elimenä. Hän on kirjoittanut erinomaisen kirjan interpersonaalisesta neurobiologiasta. Toinen mielenkiintoinen kirja on Nobel-palkitun biologin Gerald Edelmanin ja psykiatri Giulio Tononin kirja ”Conscioussness – How matter becomes imagination”. Jihuu! Olen löytänyt neurobiologian, jossa minunlainen monitilainen ihminen viihtyy!

Jälkimmäisestä kirjasta ensimmäinen oppini on, että aivot eivät ole kuin tietokone. Niillä on monta erilaista organisoitumistasoa, jotka toimivat erilaisilla periaatteilla. Tietoisuus on aivojen monikerroksellinen ja monilla eri tavalla organisoitunut prosessitoiminto, eikä kenelläkään ihmisellä ole samalla tavalla toimivia aivoja. Voimme tuoda vain esiin joitakin yleisluonteisia yleistyksiä eri osien tehtävistä ja toiminnoista, mutta jokaisella meillä on ainutkertainen värkki ohjaamassa ja kokoamassa tarinaa omasta elämästämme. Kaikilla meillä on oma historiamme, omat kokemuksemme, jotka jättävät ainutkertaiset jäljet aivoihimme. Voimme olla suurimpia omien aivojemme asiantuntijoita!

Synaptiset yhteytemme elävät tarinamme mukanamme. Näemme asioita uudessa valossa, kun vanhat yhteydet kuolevat ja uudet syntyvät. Tähän tarinamme etenemiseen ei vaikuta pelkästään menneet kokemuksemme muiden ihmisten vastavuoroisessa joukossa, vaan mielikuvituksemme tuottamat visiot tulevaisuudesta. Tietokoneista eroaamme siinä, että olemme monimutkaisessa, monitasoisessa ja monin eri tavoin organisoituneessa vuorovaikutussuhteessa sekä kehoomme että ympäristöömme. Voimme elää tulevaisuutta ja menneistyyttä tässä ja nyt. Mikä hienoninta, elämänarvomme ja omatuntomme vaikuttavat siihen, kuinka tämä monimutkainen vuorovaikutusjärjestelmä organisoituu.

Aivojen organisoituminen ei ole vain yksinkertaista ärskyke-palaute (feedback) systeemi, vaan aivoissamme tapahtuu uus-sisääkäyntiä (re-entry), vastavuoroisissa palautejärjestelmissä, joiden avulla aivomme synkronoivat, integroivat, itse itseään. Mikään ekosysteemi, esimerkiksi metsä, ei kykene tämänkaltaiseen säätelyyn kuin ihmisaivot. Tällaista organisoitumista on vaikea pukea metaforaksi.

Edelman ja Tonini kehoittavat meitä yrittämään tarjoamallaan metaforalla. Ajattele, että edessäsi on kummallinen kvartettiryhmä muusikoita. Jokainen muusikko yrittää improvisoida musiikkia suhteessa sisäiseen kokemukseensa mutta aistiensa avulla havainnoiden myös ympäristöänsä, kuulijoita. Lisäksi soittajien kehot on liitetty kummallisin taikalangoin toinen toisiinsa. He aistivat musiikissaan myös toisten muusikoiden kehon liikkeitä ja vahvuutta. Kaunista musiikkia syntyy näiden kolmen eri tason (ympäristö, soittajien tunto toinen toisistansa, sekä soittajan sisäinen kokemus).

Sisällämme on  ohjaaja, tai pikemminkin kapellimestari, joka voi oppia ohjaamaan tätä monitasoista, monin erilaisin tavoin organisoituvaa, yhteen pelaavaa orkesteria siten, että se luo integroitunutta ja koherenttia kaunista musiikkia. Uskon, että juuri tietoisuustaitojamme (mindfulness, mindsight) kehittämällä voimme kehittyä musiikkimme kapellimestarina.

Visioin, että tulevaisuudessa yhä useampi ihminen kykenee luomaan upeaa sinfoniaa sisäisellä orkesterillansa. Tämä tapahtuu, kun havahdumme ulkoisen maailman lisäksi näkemään oman sisäisyytemme. Mikä parasta, voimme tämän jälkeen psykofyysissosiaalisina eläjinä paremmin! Vain ulkonaisuuksiin keskittynyt, kaikkea numeroin monitoroiva elämäntapamme, on ollut sairautta ja pahoinvointia tuottavaa.

Kadonnut lammas palaa niityille, jotka eivät ole enää sen näköiset, kuin ne olivat kolmekymmentä vuotta sitten. Dan Siegel, Gerhard Edelman ja Giulio Tononi luovat neurobiologiaa, jossa mustakin lammas voi viihtyä.

Ihminen ei ole kone, vaan sen sijaan koneetkin ovat ihmisen luomia taideteoksia. Ehkä näet sen katsomalla kuvia, joita olen ottanut maatalousnäyttelyn koneista. Kuvia kauniista koneista voit löytää myös vanhemmista blogeistani!

Erään hullun Emännän satunnaisia hullunkurisia mietteitä DSM-5 luokituksesta ja vähän muustakin, osa 2

Osa 1:ssä esittelemäni Rosen videon mukaan epäonnistuneesta olemuksestaan huolimatta DSM sairauluokitus edelleen määrää, minkälaisia toimijoita rahoitetaan, keitä kohtaan voidaan ryhtyä oikeustoimiin, millaisia lääkkeitä kehitetään, minkälaisia tutkimuksia tehdään ja tämä kaiken biologisoiva luokituskokoelma määrää myös millaisia hoitoja mielenterveysongelmien hyväksytyissä hoitomuodoissa  annetaan.

cc http://farm5.static.flickr.com/4022/4626154652_8a1bcdcd9e_z.jpg

Fiktiokokoelma DMS-5 on merkittävä vallankäytön väline. Esimerkiksi Kela ja Valviira käyttävät sen uskomuslääketieteellisiä näkemyksiä määritellessään hyväksyttyjä käytäntöjä. Tämä siitä huolimatta, että DSM ei millään muotoa ole voinut osoittaa itseään oikeassa olevaksi kriteeristöksi, varsinkaan silloin kun kysymyksessä on mielenterveysongelmat. Rosen mukaan pistetään melkoisen paljon turhaa energiaa ja rahaa siihen, että yritetään etsiä ja osoittaa DSM sairausluokituksen biologisia perusteita. Hän jopa väittää, että millekkään yksittäiselle psykiatriselle ongelmalle ei ole olemassa yhtä validioitua biomarkeria.

Helpotuksekseni voin todeta, etten ole yksin väitteessäni: Mielenterveysongelmien suhteen DSM-5 luokituksessa on alunalkaen virheelliset peruslähtökohdat. Ihmisen psykiatrinen ongelma ei edusta ”suljettua järjestelmää”, jollaiseksi medikalisoiva, materialistisille lähtökohdille teoriansa rakentava, psykiatria ihmisen mielenterveysongelmat käsitteellistää. Toistettavat kokeet tehdään laboratorio-olosuhteissa, jotka eivät vastaa oikean elämän ”avoimen järjestelmän” tilanteita. Mitattavat asiat riippuvat luonnontieteellisessä tutkimuksessa sekä teknisistä laitteistamme että valitsemistamme teorioistamme.

Tiedemiehet ovat kyllä löytäneet jo toimivimpia ja täsmällisempiä kuvia ihmisen mielenterveysongelmista . Esimerkiksi Lauri Rauhala määrittelee ihmisolemuksen situationaaliseksi säätöpiiriksi. Ihminen on sosiaalinen olento, joka on reaalisessa suhteessa paitsi todellisuuteen myös ideaaliseen todellisuuteen. Ihmisessä on Rauhalan fenomenologisen ihmiskuvan mukaan kolme olemuspuolta kehollisuus, situationaalisuus ja tajunnallisuus. Ne kietoutuvat erottamattomasti toinen toisiinsa. Myös Ken Wilberin kehittämä Integraali-teoria ja sen nelikenttäajattelu sopii hyvin holistiseen ajatteluun. Tutuksi Suomessa tätä teoriaa tekee lääketieteen edustajista LL Olli Sovijärvi.

Ongelma tänä päivänä on, että mielenterveysongelmasta kärsivää potilasta yritetään muokata lääkärin valtatarinan mukaiseksi, eikä potilasta niinkään auteta luomaan itse tarkoituksellista tarinaa omasta elämästään. Narratiivinen lääketiede nojaa holistisille näkemykselle. Ihminen voi olla dialogisessa suhteessa moninäkökulmaiseen todellisuuteen, josta hän voi ammentaa ainesta oman elämänsä tarinaan. Ihminen voi olla itse oman tarinansa aktiivinen luoja.

Lauri Rauhalan ja Ken Wilberin ajatuksia on tietenkin vaikeampi kaupallistaa kuin biologisoivia, kaiken materialisoivia, sairausmalleja. Onko siis perimmiltään kysymys siitä, että vallankäyttäjät, ja sen asiantuntijat, ahtavat meitä teorioihin, joihin emme mahdu? Kaikki tämä siksi että taloudenrattaat on pidettävä pyörimässä. Materialistiset lähtökohdat mahdollistavat  tiedon monopolisoinnin, tuotteiestamisen  ja materialistiset innovaatiot.

Entä jos käykin niin (vai onko jo käymässä?), että alkuperäinen lääkärin työn tarkoitus, ja sen hieno historiallinen parantajatarina katoaa yksipuolistavan biologisoinnin takia?  Minusta ainakin näyttää siltä, että sairausluokitukset, lääketieteellisten asiantuntijoiden saattamina, ovat alkaneet  elämään omaa elämäänsä. Nämä tarinat ovat ruvenneet kumartamaan muita herroja kuin potilasta.

Koska lääkärin luokitukset muokkaavat lähes aina myös potilaan tarinaa, pitäisi olla mahdollisimman varmaa, että ne muokkaavat sitä dialogisesti ja  myönteiseen suuntaan. Tämän suunnan valitsee itseohjaukseen kykenevä potilas eikä lääkäri. Tällä hetkellä näyttää valitettavan usein edelleen siltä, että potilaan tarinaa yritetään muokata lääkärin oman maailmankatsomuksen ihanteiden suuntaan. Onneksi lääkäreistä yksilöinä löytyy vielä runsaasti kokonaisvaltaisesti viisaita ihmisiä, joilta suhteellisuuden taju ei ole kadoksissa. Oma mielipiteeni on, että lääketiede instituutiona tarvitsisi ikkunoiden avaamista ja kunnon tuuletusta. Minä en lainkaan ihmettele, että ihmiset valuvat näissä olosuhteissa ”vaihtoehtoisiin hoitoihin”, joissa he saavat usein kokonaisvaltaista hoitoa (joissain tapauksissa kyseenalaista sellaista).

Tosiasia on, että mielenterveysongelmat aniharvoin sijaitsevat vain aivoissa, vaan aivot ja kehomme on monimutkainen avoin sosiaalisen ympäristönsä kanssa vuorovaikutuksessa oleva systeeminen järjestelemä, joka luo meissä tunteita, ajatuksia, mielialoja. Se heijastaa ulkoista sekä sisäistä sosiaalista todellisuuttamme, kuten kulttuurisia tiedostamattamme tai tietoisesti valitsemiamme uskomuksia. Nykyään ajattelen jopa niin, että monet kehomme oireet heijastavat tunteitamme. Hammaslääkärinäkin ajattelen, kun minulle tulee potilas hampaat rapakunnossa, niin ensisijainen ongelma hänellä on tavallisesti muualla kuin hampaissa, vaikka hammaslääkärinä korjaankin myös näitä vaurioita.

Rose videossaan mainitsee neuropsykiatrian seuraavat tehtävät:

1) Objektiivinen diagnotisointi

2) Biomarkereiden löytäminen (esimerkiksi biologisia merkkejä sairauden esiasteista

3) Tehokkaiden hoitomenetelmien kehittäminen.

Jotkut ovat olleet optimistisia näiden tavoitteiden saavuttamisessa, mutta Rosen mukaan nykyään sitä on yhä harvempi. Omasta mielestäni biologisoivat mallit ovat jo peruslähtökohdiltaan virheellisiä, koska mielenterveysongelmiin sopivat huomattavan paljon paremin edellä mainitun kaltaiset  holistiset mallit. Hienosti sanottuna ontologiset – tietoteoreettiset lähtökohdat ja valinnat – ovat jo alusta alkaen biologisoivissa malleissa virheelliset.

Rose perustelee pessiismiään neuropsykiatrian suhteen seuraavasti: Näyttää  yhä enemmän siltä, että ei ole olemassa selviä rajoja sairaan ja terveen mielen välillä. Perheittäinkin esiintyvät mielenterveysongelmat voivat olla yksilötasolla kovinkin erilaisia. Toisiaan muistuttavat neuropsykiatriset ongelmat voivat syntyä monien erilaisten geenien aktivoimana. Sama geneettinen virhe voi tuottaa erilaisiin DSM-luokkieen kuuluvia ongelmia. Jopa mielenterveysongelmien riskitekijöiden kartoitus on hyvin vaikea tehtävä.

On oikeastaan melkoisen koomista, vaikkakin joidenkin potilaiden kohdalla traagista, ettei ei ole olemassa minkäänlaisia biologisia perusteita DSM:n kaltaisille luokituksille. Ne kuitenkin ohjaavat edelleen yhteiskunnallisia rahavirtoja, poliittisia vallankäyttäjiä  ja  muita yhteiskunnallisia toimijoita. Ne joskus hyödyttävät potilasta, ja toisinaan ne vahingoittavat hänen tarinaansa.

Onkin melkoisen vaikeaa mahduttaa uusia holistista ihmiskuvaa vanhentuneihin istituutioihimme, koska sen vallankäytön hierarkia rakentuu virheellisille, mielenterveyttä biologisoiville  malleille.  Ja kuten tiedämme, ihmiset rakastavat valtaa. Epäilen muuten, että tämä asiantuntijainstituutioihin kohdentuva kriisi,  heijastaa sen toimijoiden epävarmuuden pelkoa. (Tämänkin diagnoosin voisi mielestäni sijoittaa DSM-6 luokitukseen: incertophobia. Eikö kuullostakin hienolta? Nyt vain lääketehtaat olkaa aktiivisia ja kehittäkää tähänkin asiantuntijoissa yleisesti esiintyvään ”sairauteen”  lääke…). Vakavasti ottaen meidän on hyväksyttävä se, ettemme voi tietää kaikkia maailman asioita, mutta voimme oppia ymmärtämään monia tapoja hahmottaa todellisuutta.

Onko asia niin kuin jo alussa provosoivasti väitin, että tämä DMS-luokitukselle rakentuva kriteeristö, jota enemmistö asiantuntijoista edelleen esimerkiksi Kelassa ja Valvirassa kumartaa, onkin biologisoivan lääketieteen luoma fiktiokokoelma? Valitettavasti asia näyttäisi olevan surullisesti juuri näin. Itse ainakin ajattelen psykologi Alfred Adlerin tavoin, että kaikki teoriamme todellisuudesta ovat fiktiota. Todellisuutta kun emme voi kielemme kautta koskaan tavoittaa. Todellisuuden voimme kyllä kokea objektiivisesti. Se tapahtuu siten, että avaamme itsemme läsnäolon tilaan. Tähän prosessiin saamme paljon viisautta meditaatio- ja mietiskelytraditioistamme.

Ehdotanko, että DSM psykiatrisine diagnooseineen heitetään roskakoppaan? Vastaukseni tähän on, että en osaa sanoa. Sisältäähän se paljon kokemusperäistä viisautta, mutta niin sisältää kiinalainen lääketiedekin, samoin Raamattu ja buddhalainen filosofia. Ensisijaisesti olen huolissani tästä asiantuntija- sekä poliittisen eliitin luomasta materialistisesta länsimaisesta kulutuskulttuurista. Sen sisällä yksipuollistava valtaeliitti käyttää toimivaltaansa nojaten biologisoivaan, kaiken materialisoivaan, yksipuoliseen, tietoteoriaan. Ehkäpä tämä tapahtuu siksi, että biologisoivat, materialistiset näkökulmat tuottavat tietoa, joka on helpoiten kaupallistettavissa esimerkiksi lääkkeinä ja teknnisinä tuotteina talouskasvun palvelukseen. Ja kuten tiedämme, länsimaisen elämäntavan mantra on: Talouden pyörät on pidettävä pyörimässä.

Olen jo vuosia kokenut, että monien asiantuntijoiden suhteellisuudentaju on hukassa. Tästä tulee mieleeni Carl Jungin tarina, johon päätään pähkähullun Emäntäni pohdiskelut tällä kertaa. Älä ole huolissasi, ei tämä DSM-5:en inspiroima tarinointi tähän vielä tähän lopu. Mielleyhtymäni kyseisestä eepoksesta jatkuvat… Olen tainnut kertoa tämän tarinan joskus aikaisemminkin, mutta pistän sen tähän jälleen, koska se istuu DSM-5 tarinointiini erinomaisesti.

Elämän vesi on Eedenin voima, joka haluaa tulla esille kaikille ihmisille kuplivana elämän voimaannuttavana lähteenä. Kun lähde löytyy, ja sen vettä pääsee maistamaan, tämä ihmeellinen vesi ravitsee, se kirkastaa tietoisuutemme ja se saa tuntemaan olomme eläviksi.

Ihminen on  ollut kautta aikojen toimelias ihminen. Hän ei halunnut jättää Eedenin lähdettä sen luonnolliseen tilaan. Vähitellen hän alkoi kekseliäästi aidata sitä, ja muuttaa sen kulkusuuntaa. Hän rakensi siihen jos jonkinlaisia kanavia, portteja ja hanoja.

Pian kävikin niin, että lähde oli muuttunut kylän päälliköiden ja hänen valittujen henkilöiden säännöstelemäksi lähteeksi. Eedenin vesi kuitenkin loukkautui tästä alistamisestaan siten, että veden elämänvoima katosi ja se alkoi haisemaan sekä maistumaan pahalta. Lähteen vettä myyvät hanan kahvassa olevat valitut,  jatkoivat vetensä myyntiä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kansa ei kuitenkaan ollut tyhmää; moni tajusi, että elämän vedestä olisi kadonnut voima.

Jotkut kekseliäät kansalaiset keräsivät porukan kasaan ja he päättivät etsiä itselleen uuden voimaannuttavan lähteensä Eedenistä, ja  ihme, sitkeä etsintä palkittiin.  He olivat niin innoissaan löydöstänsä, että he päättivät valjastaa omilla teknisillä taidoillansa veden omaan käyttöönsä ja kontrolliinsa. Vesi ei pitänyt taaskaan näistä toimista, ja se muuttui taas ravinneköyhäksi ja pahanmakuiseksi. Ja taas osa kansalaisista oli tyytymättömiä ja he lähtivät etsimään uutta lähdettä.

Tämä tarina on tosi. Ja tämä lotraaminen ja temppuilu Eedenin veden kanssa on jatkunut koko ihmiskunnan historian ajan.

Ihminen on sosiaalinen kehomieli, osa 5

LOPUKSI

Kyllä. Stressillä ja uskomuksillamme on vaikutusta fyysiseen terveyteemme. Ne vaikuttavat paitsi elämäntapoihimme myös emotionaalisten molekyylien kautta (esim. stressihormonit) siihen.  Kokonaisvaltaiseen terveyteemme vaikuttaa muiden luontokappaleiden ja ihmisten hyvinvointi. Tutkimusten mukaan esimerkiksi depressio on sosiaalisesti tarttuva sairaus.

Kun työstämme omaa maailmankuvaamme integratiiviseksi, rakennamme samalla omaa fyysistä ja henkistä hyvinvointiamme. Me tarvitsemme kipeästi tietoisuuttamme integraatiota edistäviä työkaluja, koska hukumme tietoon. Moni meistä on pullollansa erilaisia ristiriitaisia näkemyksiä. Toisaalta asia on näin, mutta toisaalta näin ja oikeastaan se on myös näin. Osa psykofyysistä pahoinvointiamme voi johtua jopa siitä, että olemme informaation ylikuormittamia. Emme kykene käsittelemään ristiriitaisia ajatuksiamme, ja sulattamattomat tunteet tukkivat vapaan tunnevirtauksemme. Emme jaksa ajatella itse, vaan helpompaa on mennä muiden, massan, mukana. Tällöin emme toteuta autenttista itsemme näköistä elämää.

Emme opi pelkästään käytännön kokemustemme kautta. Oma sosiaalinen kehomielemme voi muodostaa imaginaarion, kokemuksellisen oppimisen mielikuvituskeskuksen. Voimme tunnistaa rentoutuneessa tilassa meihin ehdollistetut ajattelumallimme ja voimme jopa simuloida todellisuutta mielikuvituksessamme.

Aktiivinen mielikuvitus, meditaatio, mietiskely ja  luova terapeuttinen taide ovat välineitä, joilla työskentelemme kokemuksellisessa sisätodellisuudessamme. Voimme oppia suhtautumaan myös hyväksyvästi paitsi omiin persoonamme osiin myös toisiin ihmisiin samaistumisen avulla. Tällöin voidaan jo puhua moraalisesta mielikuvituksesta.

Tietoisuustaitojen kehittymiseen, kuten läsnä olon taitoihin ja aktiiviseen mielikuvitukseen, tarvitaan paitsi meditaatioharjoituksia myös kokonaan uusi tapa ajatella. Itse asiassa tämä ei tämä ole kovinkaan uusi tapa, pikemminkin paluuta osittain vanhaan. Ympäristömme, luonto, mukaan lukien ihmisluonto ovat pyhiä ja olemme osa sitä. Kieltäydymme pirstomasta todellisuutta osiin, muuta kuin rakentaaksemme integratiivista kuvaa siitä.

Oma Sisäinen teatteri tapa ajatella ei ole sekään mitenkään täysin uusi tapa ajatella. Toin esille jo Lauri Rauhalan ja Ken Wilberin. Lisäksi yksi tunnetuimmista ekofilosofeista, Henryk Skolimowski on kirjoittanut kirjan ”The Theatre of the Mind”. Voimme sisäisen draaman kautta liittää itsemme osaksi maailmankaikkeutta. Sisäisen teatterin voi ajatella olevan myös hänen filosofiansa sovellutus. Lukemattomat muut viisaat ovat oivaltaneet olemisemme draamallisen perusluonteen (mm. William James, Carl Jung, james Hillman,  Mihail Bakhtin).

Onko tämä Sisäinen teatteri nyt sitä ”kaikki käy” maitokauppauskonnollisuutta, josta tietyt autoritaariset piirit puhuvat halveksivasti. Minusta ei. Kyse ei nimittäin ole vain eklektismistä, jossa satunnaisesti yhdistetään erilaisia viisausperinteistä. Sen sijaan kysymys on viisauden integraatiosta: Ihminen voi sisällään ja käytännön elämän kokemusten kautta yhdistää kaiken sen viisauden mitä ihmiskunta on historiansa aikana kehittänyt. Hän voi antaa sekä mielikuvituksensa ja intuitionsa sekä loogisen järkensä ohjata prosessia. Kaikkea tieteellisteknistä kehitystä meidän ei tarvitse heittää roskakoriin. Ekologinen elämä vaatii kuitenkin sen, että alamme hakemaan onnellisuutta myös arkisista pienistä asioista, kuten vaikkapa vapaaehtoistyöstä, emmekä vain egon aineellisista symboleista.

Minätilat ja niiden vuorovaikutus ovat integratiivinen prosessi, jossa voidaan työstää erilaisia viisausperinteitä omassa kokemusmaailmassa leikkimällä. Imaginaariomme toimii poettisella luovalla logiikalla, eikä vain järjen rationaalisella logiikalla. Integratiivisessa minätilojen työskentelyssä on syytä muistaa, että tiedostamaton mielemme on, paitsi aarreaitta, myös kaatopaikka. Siksi kaikki mitä sieltä nousee, ei ole kultaa.Paljon pahaa on tehty, kun on odettu kaikki tiedostamattomasta mielestä nouseva mielikuvitusaines todesta.

Mielikuvituksen tuottama syvempi tieto pitää heijastaa tietoisempiin rationaalisiin tiloihin. Lisääkö tämä uusi oivallukseni luomakunnan hyvää, kaunista ja oikeudenmukaisuutta? Prosessimme ei ole siis pelkästään terapeuttinen vaan se on henkinen kasvu matka väkivallattomaan globaaliin rakkauteen.

Itsetuntemusmatkan ei tulisi olla olemisemme päämäärä. Sen sijaan meidän tulisi antaa itsemme Jumalan (universumin/kosmoksen, rakkauden) luomistyön välikappaleeksi prosessissa, jossa luomme jotakin suurempaa tai pienempää hyvää, kaunista ja rakkaudellista yhteisöömme tai ympäristöömme.

Uskon, että maailma muuttuu sitä kautta, että alamme välittää enemmän toisistamme ja luonnosta.  Kristallipallostani olen näkevinäni, että tulevaisuudessa kolmas sektori, eli vapaaehtoistoiminta tulee nousemaan uuteen kukoistukseensa. Tutkimusten mukaan vapaaehtoistyö kun edistää molempien, sekä avun vastaanottajan että sen tarjoajan kokonaisvaltiasta hyvinvointia. Sen sijaan näyttöä ei ole siitä, että ylimääräinen tarpeeton tavara juurikaan lisäisi onnen kokemustamme. Olemme eläneet kummallisessa myytissä.

Emme uudessa elämäntavassamme vain luule naivisti, että tieteellistekninen kehityksemme pelastaa meidät ekokatastrofiltamme. Joudumme uusimaan koko olemisen perustamme. Meidät voi pelastaa se, että alamme välittämään toisistamme,  muista kulttuureista sekä luontokappaleista ihan vain sen takia, että ne kaikki ovat pyhiä. Voimme löytää tällöin elämäämme entistä enemmän onnea pienistä arkisista asioista. Tarvitsemme tietoa integroivia tapoja, joiden avulla yhdistämme erilaisia viisausperinteitä. Länsimaisen kulttuurin on päästävä eroon ylimielisyydestään muita kohtaan. Myös alkuperäiskansoilla on meille opetettavaa eikä vain meillä heille.

Ken Wilberin integraaliteoria ”kaiken teoria kaikesta” on hieno teoria. Silti itse kannatan sellaista näkemystä, jossa jokainen ihminen voi itse integroida viisautta erilaisista perinteistä itseensä, luovasti, täysin omalla ainutkertaisella tavallansa. Ken Wilber näyttää meille, minkälaiset mittasuhteet tällainen matka voi tuottaa. Voimme oppia paljon häneltä. Emme kuitenkaan tarvitse yksittäisiä guruja. Lempilainauksiani on Jungin huudahdus, kun hän kuuli perustetusta jungilaisesta suuntauksesta: ”Luojan kiitos olen Jung, enkä jungilainen!”

Teatteri on laitos, jossa tulevaisuus, menneisyys ja nykyhetki  kohtaavat. siellä voimme jopa animoida luontokappaleet sosiaalisen kanssakäymiseemme. Puolustan tietoisuustaitona minätilojen Sisäistä teatteria, koska sen avulla jokainen voi rakentaa itse oman itsensä näköisen kartan todellisuudesta, kartan, joka auttaa häntä toteuttamaan oma ainutkertaista elämäänsä. Tämä Elämän eepoksesi voi olla visuaalinen, tarinallinen, filosofinen, tai jopa runollinen tai satujen kartta. Se voi olla isompi tai pienempi, arkinen tai joskus jopa pateettinen. Se on se metaforinen tarina, jolla oma hyvinvointisi lepää.  Kukin voi imaginaariossaan   itseohjautuvasti ammentaa viisautta niistä globaalin yhteisönsä perinteistä, jotka hän itse kokee itse lähimmäksi omaa sydäntään.

Mitään viisautta ei oteta vastaan tietoisuustaitoja harjoittaessa ilman pureskelua, paitsi se, että olemme osa maailmankaikkeuden suurta verkostoa: Kun luomakunta voi huonosti, se vaikuttaa itse kunkin kansalaisen hyvinvointiin. Avattaren ohjaaja Cameron on tuonut tämän viestin taiteen keinoin jopa Hollywoodiin. Jospa me globaalin maailmankylän kansalaiset alkaisimme yhä enemmän sisäistää tämän luomakunnan verkostoitumisajattelun osaksi elämäntapaamme.

Tietoisuustaidot facebookissa.