Kehitä draamaälyäsi, sillä elämän perusolemus on draamaa

Elämän perusolemus on draama, väittää professori Sue Jennings. Hän puhuu neurodraamallisesta leikistä  (neuro dramatic play) . Tämä leikki alkaa jo silloin kuin lapsi on vielä äidin vatsassa. Kasvaakseen tasapainoiseksi aikuiseksi, lapsi tarvitsee vanhempiensa läsnäoloa, heidän, vähintäänkin toisen, vastavuoroisen draamallisen tunteiden ja kokemusten huolellisen peilaamisen.

Elämme mielenkiintoisia aikoja: draamaäly, kehitysbiologia ja neurobiologia ovat integroitumassa. Draama ja leikki ovat oikeastaan melkein samoja asioita, ainkain Jenningsin mukaan niitä on vaikea erottaa toisistaan. Se, että lapset leikkivät roolileikkejä ei ole vaan leikkiä, vaan se on valmistautumista elämään.

Jotta meistä kasvaa tasapainoisia aikuisia, täytyy meillä olla joustavuutta (resilience). Joustavuudella tässä yhteydessä tarkoitetaan sitä, että ihmiselle kasvaa myönteinen suhde elämään ja hän löytää sosiaalisesti hyväksyttävän olemisen tavan maailmassa, huolimatta siitä, että hän kohtaa stressaavia elämäntilanteita, erilaisia vastoinkäymisiä.
Vanhemmat, erityisesti äiti , ovat lapsen ensimmäinen luova leikillinen suhde.

Sue Jennings toi esille, kuinka esimerkiksi Romanian orpokodeissa aikoinaan kouluttamaton henkilökunta kasvatti lapsia pärjäämään kovassa maailmassa, siten, etteivät he tieoisesti vastavuoroisesti leikkineet ja peilanneet lapsia. Monet näistä karkasivat ja siirtyivät kovaan katulapsielämään. Kuinka paljon vankilassa istuu rikollisia sen vuoksi, etteivät he ole saaneet tunteittensa ja ajatustensa vastavuoroista peilausta? Kuinka monet poliittiset päättäjät mahtavat leikkiä aggressiivisia ja tuhoisia hiekkakakkuleikkejään ihan korkeimmilla päättäjätasoilla?  Entä kuinka paljon ihmisiä popsii mielialahäiriölääkkeitä, ihan vain sen vuoksi ettei heille oli kehittynyt draamallista älyä? Kuinka moni sairastuu fyysisesti huonosti kehittyneen draamaälynsä vuoksi?  Liian monella kansalaisella ei ole ollut kotona läsnäolevasti ja arvostavasti lapsen  kokemusta peilaavia vanhempia.

Korjaamme hylättyjen lapsien pahoinvoinnin satoa joka päivä.
Vanhemman länsäolo ei  siis tarkoita vain sitä, että ollaan läsnä, paikalla. Sen sijaan se tarkoittaa, että ollaan draamallisesti läsnä, peilaten lapsen kokemusmaailmaa. Myöskään tietoisuustaidot eivät ole pelkästään sitä, että olemme hyväksyvästi läsnä itsellemme. Sen sijaan nämä taidot ovat myös sitä, että osaamme lisäksi olla hyväksyvästi, luovasti ja draamallisesti läsnä itsellemme. Osaamme leikkiä draamallisesti kesken jäänet leikit itsemme kanssa. Kykenemme oivallusmeditaatioon. Tunnistamme ja nimeämme  sisäisiä minätilojamme  ja niiden erilaisia ajattelutapoja. Tulemme tietoiseksi itsestämme, erilaisista neurobiologisista tiloistamme. Vapautamme itsemme luovaan  tunne- ja informaatiomolekyylivirtaan.  Emme anna autopilotin ohjata itseämme, vaan ohjaamme omaa Sisäistä teatteriamme.

Vanhemmat ovat tärkeimpiä lapsen apureita, jotka auttavat pientä ihmistainta kehittämään draamallisia taitojaan. Oppia voidaan täydentää kouluissa. Tämä edellyttää vanhemmilta ja opettajilta, sitä että he itse kykenevät käsittelemään elämänsä stressitilanteita. He ovat itse joustavia, ja heillä on draamaälyä.

Uskon vakaasti, että draamaäly voi periytyy sosiaalisesti. Ja toisaalta mikä parasta, vaikkei meillä ole ollut draamallisesti älykkäitä vanhempia,  meidän tarvitse uhriutua. Voimme hankkia draamaälyä myöhemminkin. Lapsi tai nuori tarvitsee rinnallensa vain draamaälykkyyttä omaavan vanhemman.

Ben Furman aikoinaan kirjoitti kirjansa, koskaan ei ole liian myöhäistä rakentaa onnellista lapsuutta.  Ehkä minun seuraava kirjani voisi olla vaikkapa siitä, ettei koskaan ole liian myöhäistä kehittää itselleen draamallista älyä.  Voimme kasvattaa sitä esimerkiksi psykodraamalla, draamaterapiassa ja harjoittamalla tietoisuustaitoja vaikkapa luovan minätilakirjoittamisen (Sisäinen teatteri) avulla. Alkuun päästäksemme joskus kipeästi  tarvitsemme ohjausta.

Kun vanhempamme eivät ole antaneet meille arvostaa draamallista kosketuspintaa, voimme korjata itse draamallisesti syntyneitä vaurioitamme. Kun löydämme aikuisia uusia kypsiä minätiloja itsestämme, voimme antaa itse itsellemme sen kaiken rakkauden ja hyväksynnän, jo meiltä aikoinaan jäi saamatta. Voimme tutustua esimerkiksi sisäisiin oman henkilöhistoriamme aikana syntyneisiin rooleihimme ja voimme ryhtyä leikkimään naamioillamme.  Löydämme itsestämme aikuiset hyväksyvät vanhemmat. Emme jää läpi elämän traagisten naamioittemme vangeiksi.

Myös Sue Jennings puhuu naamioista.  Epäonnistuneen vanhemmuuden johdosta, saattaa olla että naamioimme itsemme herkästi ahdistuneeseen, kaaottiseen tai hylättyyn tunnetilaan. Kaikki emme reagoi epäonnistuneelle vanhemmuudelle samalla tavoin.  Huonoa vanhemmuuta on monenlaista ja  me kestämme eri lailla huonoa vanhemmuutta. Geeneillämme on merkitystä. Toiset sairastuvat helpommin joustamattomuuteen kuin toiset.

hanging_masks

Toistan, koskaan ei ole liian myöhäistä kehittää läsnäolon ja draamallisia taitojaan. Jue Jennings korostaa, ettei teatterilla ei ole ollut historiallisesti vain viihdytystarkoitusta. Sen sijaan sillä on ollut myös opetustarkoitus.  Teatteri tulee samasta alkujuuresta kuin sana teoria.  Sisäinen teatterikin on leikkimistä erilaisilla teorioilla;  maailmankatsomuksilla ja tunnetiloilla.Voimme tietoisuustaitojamme kehittämällä kehittää myös draamaälyämme.

Luulen, että se mikä mättää modernissa maailmankatsomuksessa on se, että sen auktoriteetit unohtivat mielikuvituksen, draamaan ja leikin voiman. Elämästä tehtiin liian vakava projekti. Tällä hetkellä korjaamme materialistisen maailmankatsomuksen yksipuolistavan, valheellisia roolimalleja myyvän, niin järkevän, mutta vakavamielisen ja ylhäältä alas suuntautuvan katseen vaurioita. Myös Sue Jennigs kritisoi napakasti länsimaista materialistista elämäntapaa. Meitä opetetaan mm.  median luomiin sairaisiin roolimalleihin. Kansalaisille myydään esimerkiksi normaalina reality show- tyyppisiä ohjelmia, jossa ihmisen panettelevat toinen toisiaan.  Itsekkyydestä ja oman edun tavoittelusta on tehty kansanhuvia. Joku ilkeämielinen ihminen, jollainen minä en tietenkään missään tilanteessa ole,  voisi sanoa, että se on osa materialistisen maailmankatsomuksen piilo-opetussuunnitelmaa.

Vankilat olisivat tyhjempiä ja kansalaisit söisivät vähemmän lääkkeitä, kun heidät pistettäisiin takaisin leikkikouluun harjoittelemaan draamaa ja läsnäolon taitoja.  Onneksi yhä useampi tänä päivänä alkaa mieltää sen, ettei teatterin, kuten muidenkaan taidemuotojen, tulisi olla pienen eliitin statusleikkejä. Sen sijaan taiteen – myös draaman – tulisi kuulua perusoikeutena kaikille kansalaisille. Ja käsitys taiteesta on onneksi laajentunut. Arjen estetiikka, hyvä arkinen yksinkertainen elämä on  jo sinänsä suurta taidetta.

Draama ja tietoisuustaidot ovat murtautumassa kouluihin. Se on hienoa kehitystä se! Vielä kun pääsisimme siihen, että lapsiperheisiin panostettaisiin.  Sekä Sue Jennigs  ja neurobiologi ja  psykiatri Dan Siegel näyttävät olevan samoilla linjoilla kanssani:  Mikäli haluamme kansalaisistamme kokonaisvaltaisesti terveempiä ja eheämpiä, tulisi meidän panostaa perheisiin.  Meidän tulisi antaa nuorille eväät hyvään vanhemmuuteen. Sue Jennings kirjassaan (Healthy Attachments and Neuro-Dramatic Play) pakottaa meidät katsomaan länsimaisen elämäntavan epämiellyttävää totuutta, jossa metsää ei nähdä puilta.

Oma intuitioni väittää, että keksimäärin tämän päivän äidit ja isät kärsivät vähemmän statusstressistä kuin me 80-luvun pikkulasten vanhemmat. Silti liian monet vanhemmat ovat henkisesti lapsiltaan poissaolevia, koska painiskelevat työtaakkojensa ja huoliensa keskellä. Lisäksi valitettavan moni joutuu taistelemaan oman draamaälyn puutteen  ja perustoimeentulon tuottaman stressin kanssa.  Se, että lapsilisiä pienennettiin, ei saa minua vakuuttuneeksi siitä, että valtahierakioiden ylärakenteissa oltaisiin tietoisia kansanterveydellisten kulujen todellisista säästökeinoista.

Itse tunnustan, etten oma äitiyteni kärsi aikoinaan huonosti kehittyneen draamaälyni vuoksi. Se oli osatekijä epäonnistuneisiin elämänvalintoihini,  rikkoutuneisiin parisuhteisiini  ja uskon, että se oli osatekijä, joka laukaisi sekä masennukseni että syöpäni. Onko minussa katkeruutta?  Ei, ei pätkääkään.  Pumpulista on paha ponnistaa.  Sen sijaan nautin joka päivä niistä hedelmistä, jotka syntyivät siitä syystä, että tulin tietoiseksi omasta sisäisestä draamastani. En olisi tämä ihminen, ellen olisi kompuroinut elämässäni niin monia kertoja.

 

Sisäinen teatteri facebookissa.

Mainokset

Kerro, kerro, kuvastin

Pienillä lapsilla on tehty melkoisen brutaaleja kokeita. Normaalisti, kun vauva tuo esiin tunteitaan (hymyilee, ottaa kontaktia, itkee jne), tunnekypsä vanhempi jatkuvasti peilaa näitä kokemuksia. Kokeessa jäätynyt äiti ei heijasta näitä lapsen kokemuksia, vaan hän suhtautuu kylmän ilmeettömästi vauvan kasvojen ja kehon viesteihin. Muutaman minuutin ajan lapsi yrittää tavoittaa eleillään ja hymyllä kontaktia jäätyneeseen äitiin. Sitten hän suuttuu tai hermostuu ja alkaa itkeä. Mikäli tätä melkoisen rakaa koetta jatketaan, lapsi lopuksi hyytyy. Hänestä tulee ilmeetön ja välinpitämätön.

Kun emme ole saaneet kunnollista peilausta itsellemme lapsuuden kiintymyssuhteessamme, joudumme aikuisena antamaan peilin terapeutille tai voimme ottaa peilin omaan pikku kätöseemme. Koska meitä ei ole hyväksyvästi ja läsnäolevasti kohdattu, jodumme ponnistelemaan korjataksemme elimistömme tunne- ja molekyylivirtaukset. Teemme korjaavaa peilaustyötä olemalla hyväksyvästi ja läsnä itsellemme.

Niin kauan kun menneisyyteme äänet kohtaamattomista kokemuksistamme kaikuvat sisällämme, olemme alttiita paitsi monille psykosomaattisille ja psyykkisille vaivoille myös tunnekaappauksille. Ne häiritsevät kykyämme olla läsnä tässä hetkessä. Joudumme tekemään oma elämänkerrallista työtä, jotta identiteettitarinamme kasvaa  riittävän vahvaksi. Elämän eepoksemme sivut ovat olleet levällään, ja ne on pistettävä järjestykseen.

Oikeastaan voimme koko elämämme ajan työstää identiteettitarinaamme. Teemme uudestaan sen peilaustyön, joka vanhemmiltamme jäi tekemättä. Jos havaitsemme itsessämme ei-toivottua käyttäytymistä, epämiellyttäviä kaikuja menneisyydestä, voimme katsoa asiaa sydämemme silmillä (mindsight) käyttäen hyväksi ”taikapeiliä”. Tällöin käytämme hyväksi oikean aivopuoliskon muisti- mielikuva- ja symbolivarastoa.

Muokkaamme luovassa peilaustyössä  tietoisuutemme ainesta vasemman aivopuoliskon kanssa yhteistyössä osaksi mielekästä elämämme tarinaa. Ymmärrämme esimerkiksi tunnetilojemme merkityksen suhteessa kiintymyssuhteisiimme. Peilaamme kokemuksiamme oikean ja vasemman aivopuoliskon välillä. Sisäisessä teatterissa tätä työtä tehdään minätilojen ja erilaisten metaforien avulla. On myös monia muita taideterapeuttisia menetelmiä, joilla voimme tehdä tätä kokemuksiemme muovausta (terapeuttinen tanssi, elämänkaarikirjoittaminen, valokuvaterapia jne.). Hyödynnämme peilityöskentelyssämme aivojemme muovautuvia, neuroplastisia ominaisuuksia.  Pistämme Elämän eepoksemme sivut järjestykseen.

Ihminen on ihmeellinen eläin. Hän on ainut eläin maapalolla, joka pystyy tulemaan peilin kautta tietoiseksi omasta tietoisuudestaan. Kun saamme riittävästi tukea ja opetusta muilta ihmisiltä, voimme löytää itsellemme tämän ihmeellisen taikapeilin, jolla muokkaamme Elämän eepoksemme identiteettiämme vahvistavaksi ja kannattelevaksi. Ja kas, tunnekaappaukset vähenevät ja meillä on kokonaisvaltaisesti levollisempi olo.

Peilityöskentelyn kautta sisäinen tunne- ja inofrmaatiomolekyylivirta harmonisoituu. Tiedostamme yhä paremmin uskomuksemme, elämme arvojemme kanssa sopusointuisempaa elämää ja kykenemme yhä paremmin elämään tätä hetkeä. Menneisyyden taakat eivät häiritse olemistamme.

Kokonaisvaltaisesti terve ja hyvinvoiva ihminen kykenee myös Daniel Siegelin mukaan rakentamaan elämästään koherentin tarinan. Mikä parasta, kun olemme tämän tarinamme muokkaustyön tehneet, kasvaa meistä aikuisia, jotka eivät siirrä oman tarinansa möykkyjä muihin ihmisiin eikä omille lapsilleen. Itse kuulun valitettavasti niihin ihmisiin, jotka siirsin omille pojilleni oman epämääräisen eepokseni rikkinäisiä kohtia. Onneksi heillä on kuitenkin mahdollisuus täydentää puuttellista peilaustyötäni.

Olen useassa blogissani kirjoittanut, kuinka muuttaisin koko nykyisen koulutusjärjestelmän. Näköjään en ole huonossa seurassa. Siegel ilmaisee asian siten, että nykyinen koulutusjärjestelmä on aivojemme vankila, eikä kannusta lapsia ottamaan koko sen mahtavaa kokonaiskapasiteettia haltuun. Oma käsitykseni on, että edelleen kouluissamme yliarvostetaan ulkoista tietoa. On hienoa, kuinka suomalaiset lahjakkaat nuoret pärjäävät matematiikassa, fysiikassa ja kemiassa, kielissä jne. Ja äkkiä vaan penskat työelämään pyörittämään talouselämää.

Meille opetetaan hyvin vähän oman tietoisuuden ohjausta, kuten virittäytymistä omaan tunne-elämään  ja sosiaaliseen maailmaan. Ja kuitenkin; hyvän ja terveen elämän lähtökohta on ihmisessä, joka on virittänyt itsensä itseensä ja toisiin ihmisiin. En syytä tästä ongelmasta opettajia. Sen sijaan osoitan sormellani meitä kaikkia.

Nuori oppii hyvin nopeasti ulkoista tietoa. Se, että hän ei saa terveitä kiintymyssuhteita, eikä hänelle opeteta itsensä virittämistä, saa ihmiskunnassa paljon väkivaltaa ja tuhoa aikaan. Se jäytää ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia ja terveyttä.  Siegel korostaa, että meille pitäisi opettaa enemmän kolmea ärrää (Resilience, Relationship, Reflection, suomeksi joustavuutta, suhteita toisiimme ja peilausta) .

Meillä on kummallinen kulttuuri: Ulkoista mammoonaa on kansalaisilla niin paljon, että oikein jaettuna jokaisen olisi mahdollista voida hyvin. Sen sijaan monelta kansalaiselta on ollut hukassa, henkisesti läsnäolevien vanhempien puutteen vuoksi,  oma itseys ja arjen kauneus. Ihmisiä ohjaa egon tarpeet eikä aito hyvä.

Oman tietoisuuden luova ohjauskyky on hukassa paitsi monelta  köyhältä ja syrjäytyneiltä, myös lukuisilta koulutetuilta ja rikkailta. Lasten aivot rikotaan katsomaan vaan ulkoista maailmaa. Heillä on olemassa luontainen kyky oman mielen ja toisen ihmisen mielen näkemiseen (mindsight). Se valitettavasti vain tuhotaan ulkokultaisessa kulttuurissamme. Meidät irroitetaan sisäisestä kokemusmaailmastamme. Mietin, että ehkä sota teki meistä jälkipolvista tunnekylmiä. Sodan kauhut ylittivät tunnetaitomme ja kylmetimme sielumme.

Elämme transmodernissa muutoksessa. Se on uuden ajan ja toivon kulttuuri. Tässä jo kliseeksi muodostuneessa lauseessa – vähemmän voi olla enemmän – piilee ihmiskunnan mahdollisuudet. Uskon, että hyväksyvä läsnäolo ja sydämen silmien kehittäminen voivat kuljettaa meidät uuteen aikaan, jossa elämme vähemmällä materialla huomattavamman paljon rikkaampaa elämää kuin tänä päivänä. Samme jälleen olla transmodernissa ajassa sieluja. Mutta riittääkö aika? Ihmiskunta tarvitsee ripeitä toimenpiteitä.

Ota peili käteesi, ja viritä itsesi olemiseesi!

PS. Jos et jaksa katsoa koko youtube-videopätkää, katso 9,30  minuutista eteenpäin. Daniel Siegel puhuu ASIAA.

Sisäinen teatteri® – Kiintymyssuhteet Harjoitus #18

Edelleen jatkan psykiatri Daniel Siegelin ajatusten peilaamista Sisäiseen teatteriin, koska hänen ajatuksensa ovat hämmästyttävän hyvin synergiassa Sisäisen teatterin kanssa. Sinänsä hauskaa, että lähden liikkeelle hypnoterapia menetelmästä, Ego state – eli minätilojen terapiasta, ja samaan ajattelutapaan päädytään.

teatteri_jereSisäisessä teatterissahan on olennaista, että ihminen löytää itselleen omaa elämää kannattelevan identiteettitarinan. Kun ihminen työstää tätä kirjoittaen, lopputuloksena syntyy Elämän eepos. Myös Siegel korostaa, että kyetäkseen elämään tätä hetkeä, ihmisellä täytyy olla elämää kannetteleva tarina. Siegel tuo esille asian, jota en ole riittävästi korostanut, sen nimittäin, että kiintymyssuhteillamme on valtava vaikutus kokonaisvaltaiseen terveyteemme. Epäonnistuneet kiintymyssuhteemme estävät meitä rakentamasta luonnollisesti itsellemme koherenttia, eheää, elämäntarinaa. Elämän eepoksemme on hukassa.

Otan esimerkiksi itseni. Olen elänyt aineellisesti hyvin turvallisen lapsuuden, mutta se mitä minulta on puuttunut, on vanhempien läsnäoleva jakamaton rakkaus. Tämä on hyvin tavallista monessa perheessä, kuten sellaisissa perheissä, jossa vanhemmat ovat uraputkessa tai kuten minulla, olin suuren lapsikatraan keskimmäinen. Mikä parasta, vaikka eepoksemme on rikkinäinen tai kaoottinen, voimme työstää  sen vanhempana eheäksi.Ben Furmanin sanoin: Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellista lapsuutta.

Meidän ei tarvitse uhriutua, vaan voimme rakentaa tarinaamme itse tai tarvittaessa terapeutin tukemana kokonaiseksi tarinaksi. Siirtyäksemme terveempään kulttuuriin, ihmisten olisi kyettävä yksilöinä korjaamaan oman identiteettitarinansa, Elämän eepoksen, rikkinäisyys.

No niin, nyt paljastan, miksi minusta on tullut tällainen kuin olen. Tämä tarina ei kerro pelkästään minusta, vaan se kertoo kymmenestä tuhannesta – etten sanoisi sadoista tuhansista – muista suomalaisesta, joilla ei ole ollut hyväksyvää vanhempaa. Siegelin mukaan aivoja hallitsee tällöin ensisijaisesti vasen eli kaiken rationalisoiva aivopuoli. Kun lapsi ei saa vanhempiensa hyväksyvää läsnäoloa, on hänellä ”välttelevä kiintymyssuhde”.

Tällainen lapsi, kuten minäkin,  kehittyy aikuiseksi, joka ei osaa ilmaista kielteisiä tunteitaan. Hän on asiallinen ja pyrkii rationalisoimaan järjellänsä kaiken. Hän helposti tukahduttaa omat tunteensa, tarpeensa ja pyrkii miellyttämään kaikkia. Helposti hänestä tulee sopuisa, normatiivinen, massaihminen. Toisaalta, joskus kun hänen sietokykynsä siten ylitetään, saattaa hallitsematon lapsellinen tunnetila vallata mielennäyttämön.

Joskus välttelevästi kiintynyt nuori kasvaa aikuiseksi liian varhain. Aikuisena hän  ei välttämättä muista juuri mitään henkilökohtaista lapsuudestaan. Koska hänen sisäistä kokemustaan ei ole peilattu riittävästi vanhempiin, lakkaa hän olemasta. Hän pakenee jatkuvaan tekemiseen. Itse suoritin elämääni ensimmäiset neljäkymmentä vuotta.  Muistot katoavat, koska hänellä ei olle ollut peilauspintaa aikuisiin.   Minulla on hyvin vähän mitään muistoja ajasta ennen teini-ikää.

Joskus välttelvästi kiintynyt aikuistuu liian aikaisin. Itse aloitin seurustelun neljätoistavuotiaana, ja pian olin jo muuttamassa ”avoliittoon” sulhaseni kanssa. Jotkut välttelevästi kiintyneet pelkäävät solmia ihmissuhteita, mutta toiset, kuten minä aloin takertumisen toiseen ihmiseen jo tässä vaiheessa. Kaiken lisäksi kärsin yli kymmenen vuotta bulimiasta. En ollut kokonainen muuta kuin toisen ihmisen kautta. Aika moni miespoloinen joutui uhrikseni. Pakenin kaikin mahdollisin keinoin tilannetta, jossa joutuisin olemana täysin yksin. Silloin kun olin, ahmin hetkittäin ruokaa sisälleni.

Pelkäsin valtavasti sitä, että minut hylätään, enkä osannut olla lainkaan yksin. Aina kun ihmissuhteeni loppuivat, täytyi minun äkkiä rynnätä uuteen, ettei minun vain tarvitsi olla hetkeäkään oman itseni kanssa. Pakenin itseäni myös liian runsaaseen päihteiden käyttöön. Yksin ollessani koin muutaman kerran pohjatonta, etten sanoisi kosmista, mielipuolisuutta hipovaa yksinäisyyttä.

Se, että meistä tulee ”järkeviä”, tunteitamme tukahduttavia juurettomia aikuisia, johtuu siitä, ettemme kestä kohdata tunnetta, joka tulee siitä, että olemme tulleet lapsina hylätyksi. Toki meillä voi olla myös toisenlaisia kiintymyssuhteita. Täältä löydät erään pp-esityksen kiintymissuhteista, jos olet kiinnostunut siitä, miksi sinusta on tullut sellainen kuin olet.

Elääksemme onnellista läsnäolevaa elämää,  täytyy meillä olla elämää kannatteleva tarina (Sisäisessä teatterissa Elämän eepoos). Tämän eepoksen luomista helpottaa Siegelin mukaan se, että ihminen tunnistaa, minkälaiset kiintymyssuhteet ovat hänen elämäänsä tarinaa hallinneet.

Kun tiedämme miksi meistä on tullut sellaisia kuin olemme, vapaudumme tähän hetkeen olemiseen. Alamme ymmärtää minätilojamme. Kuten olen kymmeniä kertoja tuonut esille, länsimaisessä psykoterapiassa on valtavasti viisautta, jotta voimme hyödyntää tietoisuustaitojemme kehittämisessä.

On selvää, että meillä on vaikeuksia olla tässä hetkessä silloin, kun emme ole rakentaneet elämäsämme identiteettiämme kannattelevaa tarinaa. Emme ymmärrä emmekä osaa kuunnella sisäisiä kokemuksiamme.  Eräässä vuosisatoja vanhassa japanilaisessa piirroksessa on kuva zen-mietiskelijästä, jonka pään päällä istuu prostituoitu hajareisin. Tämä tietoisuustaitojen harjoittaja ei ollut työstänyt luultavimmin kiintymyssuhteitaan.

Ihmisellä on kummallinen tarve löytää itselleen tarina, jossa hänen on hyvä elää. Kiintymyssuhteemme ovat tärkeä osa tätä tarinaamme. Koskaan ei ole liian myöhäistä luoda itselleen omaa elämää kannattelvaa tarinaa. Kun tulemme tietoiseksi miksi meistä on tullut sellaisia kuin olemme, vapaudumme yhä enemmän elämään tähtä hetkeä. Menneisyyden haamut – häiritsevät menneisyyden tunne-, ajattelu- ja käyttäytymismallit – lakkaavat vainoamasta meitä. Pystymme luomaan kaottisesta kokemusmaailmastamme itseämme ymmärtävän ja kunnioittavan tarinan.

Kun löydämme elämäämme kannattelevan identiteettitarinan, vapaudumme käyttämään myös aivojemme luovaa puolta. Meidän ei tarvitse järjellä ymmärtää ja kontrolloida kaikkea, vaan pystymme päästämään hetkiksi mielikuvituksemme irti. Löydämme levon ja juurevuuden sielullemme epävarmuudesta. Etsimme oman tapamme toteuttaa luovuuttamme. Tajuamme, että jokaisella on tiedon lisäksi sisällään tunnetiloja sekä sisäistettyjä toisten ajattelumalleja. Oppimme pikkuhiljaa kuuntelemaan sekä järkeä, kehoamme, tunnetilojamme ja toista ihmistä: löydämme hyväksyvän läsnäolon tilan elämäämme. Tämän jälkeen voimme elää entistä eettisempää, oman itsemme näköistä aitoa elämää.

Kuinka paljon siitä, että elämme järkeä ylikorostavaa, tunnekylmää kulttuuria johtuu siitä, että ihmisillä on häiriintyneet kiintymyssuhteet? Kun lapsi on saanut epäonnistuneen kiintymyssuhteen, eikä ole kyennyt tätä itse vielä korjaamaan, siirtää hän aikuisena oman epäonnistuneen suhteensa tuottamia ongelmia omille lapsilleen. Paljon yli sukupolvien siirtyvää pahoinvointia johtuu siitä, että emme ole saaneet hyväksyvää läsnäolevaa vanhemmuutta tai emme ole itse kyenneet korjaamaan oman kiintymyssuhteittemme aiheuttamia vaurioita itsessämme.

Harjoitus 18.  Tutustu kiintymyssuhdeteoriaan. Netistä löytyy runsaasti artikkeleita niistä. Pistä minätilasi (myös somaattiset minätilasi) pyöreän pöydän äärelle keskustelemaan millaisia ajatuksia eri minätiloillesi syntyy tästä teoriasta. Analysoi esimerkiksi millainen on ollut oma kiintymyssuhteesi, ja minkälaisia asioita se on tuonut tullessaan elämääsi. Voit myös pohtia tarkemmin kiintymyssuhteiden kulttuurista merkitystä.

PS. Tässä on hiukan haasteellisempaa luettavaa kiintymyssuhteista.

 

(Vakavissa mielenterveysongelmissa kannatta konsultoida terapeuttia, ennen kuin ryhtyy työstämään minätiloja.  Ylipäätään kirjoittaminen on turvallisinta ryhmässä tai siten,  että sinulla on mahdollista jakaa kokemuksia jonkun kanssa.  Yksin kirjoittaessa on tärkeää, että sinulla on turvallisia, aikuisia, kehittyneitä minätiloja, jotka kykenevät kantamaan prosessissa nousevia, joskus kipeitäkin tunteita.  Joskus vasta keski-ikäisellä tällaisiä minätiloja on.)

Tietoisuustaidot, joustavuus ja aivojen neuroplastisuus

Tietoisuustaidot kuten Sisäinen teatteri käyttävät hyväkseen aivojen neuroplastisia eli sen muovautuvia ominaisuuksia. Harjoittamalla kyseisiä taitoja, kehitämme kimmoisuuttamme ja joustavuuttamme (resilience).

Tietoisuustaidoissa hyödynnettävät Sisäisen teatterimme minätilat edustavat pääsääntöisesti ehdollistuneita, opittuja käyttäytymismallejamme. Näin ollen ne ovat syntyneet eri elämämme vaiheessa. Vanha minätila on opittu käyttäytymismalli, joka on syntynyt kauan sitten eli lapsuudessa. Nuoremmat minätilat puolestaan ovat muodostuneet vähän aikaa sitten. Voimme aktiivisesti luoda itsellemme uusia minätiloja samaistumalla toisiin ihmisiin ja opettelemalla näin draaman kautta uusia käyttäytymis- ja ajattelumalleja.

Suuri osa  opituista käyttäytymismalleista – minätiloista – on painunut tiedostamattomaan mieleen tai esitietoisoiseen mieleen, normaalin päivätietoisuutemme ulkopuolelle. Joku tietty tapahtuma voi aktivoida tiedostamattoman minätilan, ja käyttäydymme oudosti tai epätyypillisesti, joskus jopa typerästi. Tämän selitys on se, että emme ole työstäneet minätilaamme ja tehneet sen kokemussisältöä tietoiseksi. Emme ole kuunnelleet sen viestiä.

Haamut – joskus hyvinkin ahdistavat sellaiset – kummittelevat mielennäyttämöllämme, siihen saakka, kunnes olemme onnistuneet tekemään yhä enemmän minätilojamme ja niiden strategioita tietoisiksi. Voimme opetella tuntemaan minätilojamme ja niiden tarkoituksia uudelleen. Samalla voimme aktivoida halutessamme menneitä polkuja, kun olemme tehneet huonoja valintoja.

cc iceman_forever
cc iceman_forever

Minätilamme ovat yleensä kaikki hyviä, niiden selviytymisstrategiat saattavat vain olla epäajankohtaisia. Torjumalla näitä tiloja, emme pääse prosessissamme eteenpäin.

Hypnoositila – psykodraamallinen transsi – edesauttaa tilojemme tietoiseksi tekemistä. Itse suhtaudun epäilevästi siihen, että itsehypoottisia tajunnan tiloja ja meditatiivisia tiloja voitaisiin erottaa toinen toisistaan. Meditaation, kuten mindfulness-harjoitusten tekeminen, edesauttaa meitä saavuttamaan helpommin myös psykodraamallisen transsin, eli tämän muuntuneen tajunnan tilan jossa kykenemme kommunikoimaan yhä useman minätilan kanssa. Psykodraamallinen transsi puolestaan edesauttaa sitä, että kykenemme kehittämään myös muita tietoisuustaitoja (jooga, terapeuttinen taide, mindfulness jne.) itsellemme.

Itse uskon, että juuri hypnoterapiaperinne on silta, joka voi yhdistää länsimaisen psykoterapiaperinteen ja itämaisen meditaatioperinteen toinen toisiinsa. Voimme oppia käyttämään terapeuttisia menetelmiä hyväksi omassa oivallusmeditaatiossamme. Sisäinen teatteri ja sen psykodraamallinen transsi on siis oikeastaan eräs länsimainen tapa harjoittaa oivallusmeditaatiota. Se on länsimaiselle (hypno)terapiaperinteelle, erityisesti Ego State -terapialle rakentuva tapa harjoittaa tietoisuustaitoja, johon voi integroida viisautta myös muista psykoterapiaperinteistä.

Tietoisuustaidoissa ihminen voi käyttää hyväksi aivojen kahta verkostoa:

  1. Fokusoiva verkosto

Käyttää hyväksi mm. aivojen keskiviivan ja kuorikerroksen etulohkon kokemusta integroivia alueita. Tämä on oman identiteettimme ja sen tarinan kokoamiskeskus. Se on tietoinen, sisäistä prosessiamme ohjaava aivojen osa. Täältä ohjaamme tietoisesti sekä Elämän eepoksemme että käyttäytymismalliemme suuntaa. Se lajittelee ja valitsee, mitkä ovat niitä ehdollistumiamme, joita haluamme vahvistaa ja mitkä puolestaan ovat epäajankohtaisia tapoja olla maailmassa. Voimme itse päättää, mitä neuraalisia verkostoja (minätiloja) vahvistamme, ja mitä heikännämme (siirrämme teatterimme takahuoneeseen). Samalla kun työstämme minätilojamme, työstämme myös identiteettitarinamm, Elämän eepoksemme merkityksiä. Voimme joka hetki määritellä itseämme uudelleen tavalla, joka auttaa meitä olemaan tyytyväisempiä elämäämme. Voimme löytää kimmoisan, virtaavan minuutemme.

Sisäinen teatteri ei ole hallitsematonta mielikuvituksen lentoa, muuta kuin hetkittäin, sillä tämä aivojen kokemustamme fokusoiva osa ohjaa prosessiamme. Me voimme valita itsemme ja hallitsevan minätilan tämän kokemustamme fokusoivan verkostomme avulla. Voimme kuunnella Sisäisen teatterin jäseniämme viisaasti. Täällä valitsemme myös ne terapeuttiset metaforat, joita annamme defokusoivalle verkostolle käyttöön, sovellettavaksi ja työstettäväksi. Voimme valita myös uskonnollisia metaforia, joita voimme pelata omaan sisäiseen kokemusmaailmaamme. Sisäisessä teatterissa saamme halutessamme olla henkisiä.

  1. Defokusoiva verkosto

Tämä verkosto sijaitsee luovalla puolella aivoja eli oikeassa aivolohkossa. Juuri täällä puramme vanhoja ehdollistumiamme. Psykodraamallisessa transsissa päästämme irti hetkiksi kokemuksiamme fokusoivasta verkostosta ja vapautamme itsemme mielikuvituksemme ja minätilojemme spontaaniin leikkiin. Annamme tilaa uusille tarinoille ja vertauskuville sekä niistä seuraaville merkitysassosiaatioille.

Tämä defokusoiva verkosto mahdollistaa sen, että emme kalkkeudu vanhoihin jäykistyneisiin käyttäytymis- ja ajattelumalleille. Täällä voimme olla leikkiviä Homo Ludens ihmisiä. Voimme löytää uusia minätiloja ja voimme aktivoida vanhoja. Henkisyytemme, ja kokonaisvaltaisen viisautemme ydin, kaikista näkökulmista vapaa minuutemme, sijaitsee täällä, tietoisen minuutemme, egon ulkopuolella.

Elämän eepos®

Onnellisen Elämän eepoksemme – identiteettitarinamme – rakentaminen tapahtuu näiden kahden verkostokeskuksen onnistuneessa vuorovaikutuksessa. Kreikkalainen sana epoche tarkoittaa mielen loogisen päättelyn hämärtämistä, jolloin annamme tilan oman sisäisen viisautemme paljastumiselle. Luovuutemme avulla paljastetaan epookki, asioiden olennainen ydin, sulkemalla epäolennainen ja epäajankohtainen aines tietoisuudesta pois.

Minätilojen luova kirjoittamisprosessi, Sisäisen teatterin synnyttämä näytelmä, on epookki, jossa syntyy parhaimmillaan eepos, oman identiteetin vahva ja väkevä tarina. Oman elämän tarina on itsetuntemukseen kasvamista, joka voi hyödyntää sekä fokusoivaa että defokusoivaa tietoisuutemme verkostoa.

Jotta onnistumme pääsemään näiden kahden keskuksen vapaasti virtaavaan vuorovaikutustilaan, tarvitsee meidän löytää itsestämme aikuisia, tietoisia, turvallisia osia. Jos sellaisia ei ole epäonnistuneiden kiintymyssuhteiden vuoksi kehittynyt, täytyy niitä ensimmäiseksi kehittää.

Epäonnituneet kiintymyssuhteemme määräävät tiedostamattomasti joskus koko elämäämme, mikäli emme itse onnistu uudelleen kytkemään itseämme uusiin ehdollistumiin. Meitä voi ohjata läpi elämämme vanhan lapsuudessa kehittyneen minätilan ydinuskomus ”En ole rakkauden arvoinen.” Minunkin Tyttöseni (=Sisäinen lapseni, yksi minätiloistani) oli joskus onneton ja rakkauden nälkäinen.

Uudelleen ohjelmointimme ja tarinamme merkitysten uusintaminen tapahtuu helpoiten esimerkiksi terapiassa tai vertaisryhmässä, mutta voimme työstää asioita melkoisen suuressa määrin myös itse. On lohdullista, ettei meidän tarvitse jäädä epäonnistuneiden kiintymissuhteittemme uhriksi. Transsi mahdollistaa tilan uskomustemme päivittämiselle.

Itseriittoinen ihminen on ideaali, johon tuskin täysin koskaan pääsemme. Terapeuttikin hyötyy työnohjauksesta. Heittäytyminen defokusoituneeseen, psykodraamalliseen transsiin, voi olla kipeä ja ahdistava kokemus, mikäli ihmisellä ei ole tietoisuudessaan turvallisia, aikuisia, maaduttavia minätiloja.

Kun onnistut kehittämään itsellesi tietoisuustaitoja, onnistut samalla kehittämään mieltäsi niin, että kun joku hallitsematon minätila meinaa kaapata teatterisi, kykenet tomerasti palauttamaan itsesi takaisin vakaaseen, valitsemaasi minätilaan. On mahdollista kehittyä taitavaksi oman Sisäisen teatterisi ohjaajaksi. Ristiriitaisi voivat olla hänelle luovuuden ja oivalluksen lähde.

Tietoisuustaidot facebookissa.

Sisäinen teatteir facebookissa.