Tietoisuustaidot – uskon, toivon ja rakkauden näkökulmaa

Uskonnot ovat samaan puun lehvästöjä lehtineen

Vakava sairaus tai muu kriisi kuljettaa meidät pääsääntöisesti aina kärsimyskysymysten äärelle. Ihminen seisoo vakavaan sairauteen sairastuttuaan kuin kuilun reunalla.  Kriisin keskellä oleva voi syöksyä toivottomuuteen tai hän voi lähteä nousemaan toivon vuorelle.

Toivo-vuorelle noustessamme meidän on joskus muutettava koko elämäntapamme itseämme, lähimmäisiämme ja koko luomakuntaa kunnioittavaksi. Uskonnollisissa eri perinteissä on puhuttu meditatiivisesta tai mietiskelevästä elämäntavasta, jota eri uskontoja edustavat papit, nunnat ja munkit ovat kautta aikojen eläneet.  

Globaalissa moniuskonnollisessa ja -kulttuurisessa maailmassa yhä useammat kaipaavat uudenlaista henkisyyttä. Terveellä järjellä on epäuskottavaa, että vain minun uskontokuntani olisi se ainut ja oikea. Monet ihmiset jo etsivät vastavuoroista dialogista suhdetta eri kristillisten yhteisöjen kuin myös erilaisten uskontojen välille.  

Siirryt mietiskelevään elämäntapaan tietoisuustaitojen avulla:  Työstät  sisäistä maailmaasi itseä eheyttävin ja samalla toivoa elämään luovin menetelmin; hyväksyvän läsnäolon, mielikuvaharjoitusten, taiteen ja uskontojen mietiskely- ja meditaatioperiteiden avulla. Edellytys uuden toivon heräämiselle on, että keskityt  läsnäolevasti omaan elämääsi; avaat itsellesi sen merkityksiä.  Kärsimys ei ole pelkästään psykologinen ongelma. Kriisiin liittyvä alakulo on hyvin usein kokemus kaiken turhuudesta ja tarkoituksettomuudesta.  Se on elämän merkityksien ja tarkoituksen kriisi, jossa uskonnot voivat tarjota apunsa syvempään elämän oivallukseen.

Vaikka buddhalaisuus ja siitä johdettu mindfulnesson tämän päivän uusi trendi, en väheksyisi kristinuskoa länsimaisen henkisen oivalluksen tuottajana ja tietoisuustaitojen kehittäjänä. Se kun läpäisee pitkällisenä historiallisena jatkumona koko länsimaisen elämäntapamme. Unelmoin vain, että siihen liitetään tämän päivän maailmassa yhä enemmän gandhilainen asenne: Niin kuin puulla on yksi runko ja monia haaroja ja lehvästö lehtineen, niin on uskonnoilla yksi runko.  Uskonnot tulevat samoista juurista ja rungosta, ne vain muuttavat muotoaan läpäistessään inhimillisen kokemuksen väliaineen (lainaus alla mainitusta Lionel Corbettin kirjasta). Psykologi Carl  Jungin sanoin sama:  Kollektiivinen tiedostamaton (yliyksilöllinen tiedostamaton mielemme, jonka kautta olemme yhteydessä toinen toisiimme) sisältää koko ihmiskunnan evoluution henkisen perinnön, ja se syntyy uudestaan jokaisessa yksilössä.  (CW 8:158)

Törmäsin amerikkalaisen jungilaisen analyytikon Lionel Corbettin (The Sacred Cauldron – Psychotherapy as Spiritual Practice) kirjassa katoliseen teologiin Paul Knitteriin.  Hänen ajattelunsa sisältää gandhilaisen pluralismin (uskonnot juotavat samasta yhteisestä kielestä, ja ovat sen erilaisia ilmentymiä). Totuus paljastuu Knitterin mukaan siksi, koska sillä on kyky olla suhteessa muihin totuuden ilmenemistapoihin ja se kasvaa näissä suhteissa. Hän mainitsee eräässä artikkelissaan, että lähimmäksi totuutta pääsemme mielikuvituksemme avulla. Mielikuvituksella sekä herätämme uusia mielikuvia että luomme uutta totuutta. Voi jopa ajatella että Pyhä Henki meissä ilmenee ja toteuttaa itseään mielikuvituksemme kautta. Tuuli puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee… (Joh. 3:8)

Kansalaiset ovat vieraantuneita uskonnollisista dogmaattisista rakennelmista

Tämän päivän ongelma on, että yhä harvempi kokee nykyiset uskonnolliset yhteisöt omakseen. Moni kaipaa henkisyyttä, mutta ei kykene samaistamaan itseänsä autoritaarisiin, hierarkkisiin ja vanhoillisiin uskonnollisiin koulukuntiin, jossa uskonnolliset koulukunnat kilpailevat totuudesta keskenään. 

On mielestäni lohdullista, että voit itse kutoa rakkauden ilmapiirissä tietoisuustaidoin ”eepostasi”, identiteettiäsi kannattelevaa tarinaa: Voit tehdä sitä mielikuvituksesi ja luovuutesi avulla.  Voit liittää siihen mukaan oman kristillisen maailmankatsomuksesi, jos tunnet sen omaksesi. Samaan aikaan sinun ei  tarvitse lähteä kristittynä mukaan kilpailuun totuudesta muiden uskontojen kanssa.

Vieroksun autoritaarisia karismaattisia hengellisen ja henkisen prosessin ohjaajia, olkoon sitten kysymyksessä lääkäri,  terapeutti tai pappi, koska he ohjaavat ihmisen kokemusta haluamaansa suuntaan.  Aito omannäköinen kokemus syntyy, kun ihminen synnyttää oivalluksensa itse, omien tietoisuustaitonsa ja samalla  peilinsä kautta. Tämä tietty vaatii ihmiseltä oman juurevan ja turvallisen peruskokemuksen löytämistä.  Kun suhde lääkäriin, terapeuttiin tai pappiin on dialoginen, sellainen jossa molemmat ovat avoimia muutokselle, syntyy totuutta. Se ei synny järjen kautta, vaan järjestä irti päästämällä. Dialogisella asiantuntijalla itsellään on tietoisuustaitoja!

En ajattele, että uskonnot muodostavat mitään seisovaa herkkupöytää, josta  voit koota itselleen haluaman laisen totuuden.  Uskonto muodostaa itsessään kokonaisuuden, joten syvällistä oivallusta ei saa elämästä, muuta kuin syventymällä sen kokonaisuuteen.  Mikään ei kuitenkaan estä meitä maistelemasta välillä muidenkin uskontojen ajatuksia, ja saatamme onnistua mietiskellen integroimaan omaan ajatteluun myös aineksia muista uskonnoista.

Tietoisuustaitojen ytimessä on mielikuvitus

Tietoisuustaitojen kautta tulet tietoiseksi myyteistäsi, sisäisyytesi muodostavista tarinoista, niiden uskomuksista ja arvoista. Tarinan työstäminen on pikemmin taiteellinen luova mielikuvitusprosessi kuin tieteellinen prosessi. Se on mietiskelyn ja meditaation kautta päivittäistä aukeamista ja antautumista jollekin itseä suuremmalle.

Ihmiseksi kasvaminen tietoisuustaitojen kautta ei ole siis akateeminen tieteellinen näyttötyö vaan kokemuksellinen kontemplatiivinen eli mietiskelevä oppimisprosessi, jossa rohkeasti peilaat kokemuksiasi omaan sydämeesi ja erilaisiin viisausperinteisiin ja tosiasioihin. Tutkimalla uskomuksiamme rakennamme uskoamme.  

Peilaavan mietiskelyn  jälkeen saatat tulla yhä enemmän tietoiseksi erilaisista uskomuksistasi ja tätä kautta valinnan mahdollisuuksistasi, joiden kautta voit toteuttaa hyvää elämään.  Voit tehdä tietoisen valintasi, haluatko elää länsimaista konsumerismille rakentuvaa kilpailuelämää, vaan valitsetko jonkin poikkeavan ja erilaisen myytin tai myytit elämällesi.  Itse olen valinnut itseydekseni myytin virtaavasta, ikuisesti muuttuvasta, minuudestani.

Myytit ohjaavat käyttäytymistämme, mutta toisaalta on hyvä muistaa, että käyttäytymisemme on myös tulkittavissa erilaisista myyteistä käsin.  Jos esimerkiksi poimin marjoja pakastimeen, voi luontorakastavalla kokemustilallani olla erilaiset motiivit kuin vaikka emäntäosallani.  Yhtä kaikki, tietoisuustaidoin tulemme tietoiseksi erilaisista myyteistä, ja pystymme tekemään tietoiseksi erilaisia motiiveitamme.

Tarvitsemme monikulttuurisessa maailmassa uudenlaisen identiteetin, joka kykenee olemaan rakentavassa dialogissa erilaisten maailmankatsomusten kanssa.  Robert J. Lifton puhuu kirjassaan (Protean Self-  Human Self in an Age of Fragmentation) proteaani minuudesta, joka jatkuvasti muuttaa muotoaan suhteessa erilaisiin sosiaalisiin tapahtumiin  ja totuuksiin.

WP_20141202_007[1]

Rakkauden merkityksestä

Toivo aukeaa rakkaudessa.  Rakkaudesta voisin kirjoittaa useita kirjoja, mutta yritän hiukan avata mitä rakkaus minulle merkitsee. Siinä on niin monia ulottuvuuksia, että sitä on oikeastaan toivotonta kuvata. Se on muun muassa sitä, että annamme itseämme toisille ihmisille, ilman että odotamme saavamme vastalahjaa. Se on työtä, jota teemme pyyteettömästi.  Rakkauden ilmapiirissä yksinäisyydessäkin voimme kokea liittyvämme luomakuntaan, tekemällä jotakin hyvää muille ihmisille tai luomakunnalle. Rakkauden olemus on sellainen, että se taipuu huonosti faktojen kielelle.  Siksi siitä puhutaan tavallisesti symbolein ja vertauskuvallisesti. Raamattu on minulle Rakkauden kehittymisen runoutta. Montakohan miljoonaa runoa on rakkaudesta kirjoitettu!

Henkinen opettaja Krishnamurti aikoinaan sanoi, että on helpompaa kuvata sitä, mitä rakkaus ei ole. Rakkaus ei ole halua, ei mielihyvää, ei omistuksenhalua, ei himoa, ei riippuvuutta, ei eron surua, eikä monia muita asioita, joita erehdyksessä luullaan rakkaudeksi. Perimmiltään nämä yleensä rakkaudeksi luulemmamme asiat ovatkin egomme huolenaiheita.

Rakkaus voi olla amerikkalaisen lääkärin ja jungilaisen analyytikon Lionel Corbettin mukaan (The Sacred Cauldron: Psyhotherapy as a Spiritual Practice)  tie jumalallisuuden kokemukseen itsessämme.  Rakkauden kautta toteutamme inhimillistä kollektiivista yhteisöllistä olemustamme.  Se on siis yliyksilöllistä, transpersonaalista. Rakkaudessa on kuitenkin tuhoava komponenttinsa, joten henkinen prosessimme täytyy tehdä Corbetin mukaan mahdollisimman oivaltavaksi, tietoiseksi ja erilaistuneeksi.  Rakkaus pitää siksi aina liittää tietyssä määrin Logokseen: tietoon ja järkeen. Tähän tarvitsemme juuri näitä tietoisuustaitojamme kuin myös hyvää realiteettitajuamme!

Rakkautta emme voi hallita. Kun löydämme imaginariumme,  luovan mielikuvituksemme tilan, olemisemme jumalallisen perustan, (tai miksi sitän haluammekaan kutsua), on mahdollista että olemisestamme tulee rakkaudellista. Löydämme hyväksyvän, läsnäolevan ja totuuttamme laajentavan yhteistyön muihin totuuksin. Kristinuskon käsittein sanon, että olemisemme lepää tällöin Jumalassa.

Kun rakkaus on ovi toivoon, sitä kannattelee usko. Jos meillä ei ole ollut uskoa, joka kannattelee luottamustamme elämään ja toivoon, joudumme tekemään tarinallista peilaustyötä rakkaudessa ja  hyväksyvässä läsäolossa (Sisäinen teatteri on eräs tapa tehdä kokemustilojemme peilaustyötä!).

Uskomme on identiteettiämme kannatteleva eepos

Uskon ajattelen olevan pikemminkin tietoiseksi tehty,  tarinallistettu erilaisten uskomustemme kokoelma. Samaan tapaan kuin Kalevala kannattelee suomalaista identitettiä, uskosi on oma eeppinen myyttikokoelmasi, joka voi kannattella sinua. Omassa eepoksessani on aineksia monista syväpsykologisista näkemyksistä, kristillisestä teologiasta mutta myös buddhalaisuudesta.  Eepoksemme muuttaa mietiskelymme kautta joka päivä  muotoaan, jolloin muutumme virtaavaksi minuudeksi tai proteaaniksi minuudeksi, joka jatkuvasti muuttaa muotoaan.

Usko ei ole sitä, että olet varma jostain lopputuloksesta, vaikkapa siitä, että parannut sairaudestasi. Sen sijaan se on luottamusta siihen, että ”kävi miten kävi”, elämäsi kantaa.  Tiedät, että oli lopputulos mikä hyvänsä, kaikki menee niin kuin kuuluu mennä.  Tämä ei tarkoita sitä, että sinun pitää heittää hanskat naulaan, ja vain odottaa.  Voit silti olla hyväksyvästi läsnä itsellesi ja tehdä paljon asioita terveytesi eteen.

Toivomme olemme löytäneet, kun saavutamme kokemuksemme siitä, että maailmankaikkeus on jollain lailla älykäs ja viisas, ja elämälläni on sen osana itseäni laajempi tarkoitus. Täällä kirjoittamani blogini tekstit ovat oikeastaan uskomusteni ilmaisuja, uskoni tunnustusta. Blogeissani ilmaisemilleni asioille rakennan luottamukseni elämään ja blogini kertovat toivon tiestäni.  Ne sisältävät kirjalliseen muotoon kirjoitettuna oman elämäni eepoksen, tarinan jolle rakennan identiteettiäni.

Tiedän kahden syöpädiagnoosin jälkeen, että voin syöksyä hetkeksi taas toivottomuuden kuiluun, mutta tiedostan, että minulla on jo taitoja, joiden avulla voin nousta jälleen Toivo-vuoren rinnettä ylös. Ryhdyn aktiivisesti taas tekemään toivon työtä.

LÄHTEITÄ:

Corbett, Lionel. The Sacred Cauldron: Psychotherapy as a Spiritual Practice. Chiron Publications. Kindle Edition (2011)

Corbett, Lionel, Depth Psychology, Meditations in the Field, Daimon (2004)

Knitter, Paul F., Religious Pluralism and Religious Imagination: Can a Pluralistic Theology Sustain Christian Faith, Louvain studies 27 (2002).

Mainokset

Sateenkaarikansan monikulttuurisesta henkisyydestä

Viimeksi kirjoitin sateenvarjokansalaisten monikulttuurisesta olemisesta. Tähän olemiseen liittyy yksi tärkeä piirre, joka jätin mainitsematta: Uusi globaali ihmistyyppi oppii meditatiivisen maailmasuhteensa  kautta viihtymään jälleen epävarmuudessa.

Aikaisemmissa kulttuureissa ihmiset ovat hyväksyneet kaiken maallisen olemisensa epävarmuuden uskonnollisten traditioittensa tukemana. Ihmiset ovat luottaneet vaikkapa Jumalan tahtoon. Tapahtukoon sinun tahtosi….

Uskonto on yhdistänyt saman alueen ihmisiä. Se voi tehdä näin sateenkaarikansalaisillekin, mutta heillä rakkaus hänellä ylittää kulttuurien väliset rajat.

Sateenkaarikansalainen ymmärtää sen, että kaikki uskonnot ovat vain sanallisia valjastusyrityksiä asioille, joita ei voi täsmällisin materialistisin kielikuvin ja käsittein ilmaista.  Mietiskelymme kohteen kieli on aina runollista. Yritämme puhua kielikuvin asioista, joista ei voi täsmällisellä kielellä puhua.

Voimme halutessamme hyväksyvän läsnäolon lisäksi antaa tietoisuutemme levätä kritillisessä symboliikassa. Saatamme harjoittaa vaikkapa vanhoja kristillisiä mietiskelytapoja esimerkiksi Lectio Divinaa (jonka juuret ovat vielä kauempana länsimaisessa historiassa) tai Tietämättömyyden pilveä. Voimme päivittäin hiljentyä keskittävään rukoukseen  tai vaikkapa kiitollisuusrukoukseen.

Tietoisuutemme lepo kristillisessä symboliikassa ei estä meitä ylittämästä eri uskontojen ja muiden maailmankatsomusten välisiä rajoja. Voimme olla dialogisessa rakentavassa suhteessa eri uskontojen edustajiin ja heidän symboliikkaansa. Minulle Kristuksen lähetyskäsky ”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni” tarkoittaa sitä, että teemme lähetystyötä sen eteen, että kaikki ihmiset ottaisivat rakkauden elämänasenteekseen. Tällainen rakkaudellinen väkivallaton asenne voi olla kristityllä, ateistilla, muslimilla, buddhalaisella jne.

Millaisia symboleita ja mietelauseita haluamme valita oman meditaatiomme kohteeksi, on siis täysin yksilöllistä. Se riippuu siitä, millaisen kulttuurin ympäröimiä olemme. Meidät on sosiaalisesti rakennettu. Meidän täytyy ymmärtää, että sen, minkä minä valitsen ikonikseni, voi jonkun toisen kulttuurin edustajan mielestä naurettava tai joskus jopa loukkaava kohde.

Kristitty ortodoksi voi rukoilla Pyhän Johanneksen ikonia, luterilainen voi rukoilla kiitollisuutta, buddhalainen voi meditoida Budhaa kuvaavan tankamaalauksen tai gohonzonin äärellä. Buddhalaiselle Pyhä Johannes työkaluineen voi olla täysin merkityksetön hahmo. Luterilaiselle voi  puolestaan hindulainen Rama olla koominen hahmo ja joku ateisti ei kykene antamaa lainkaan hengellisiä symboleja tietoisuudelleen tai sitten hän ehkä uskoo vain kosmoksen rakkauden lainalaisuuksiin. Kaikki nämä ihmiset ovat mielestäni oikeassa silloin, kun heitä yhdistää yhteinen tahto väkivallattomaan rakkauteen. He alkavat kuunnella toisiansa ja kykenevät ymmärtämään mitä eri kielillä rakkaudesta puhuminen tarkoittaa.

Minulle kielillä puhuminen ei tarkoita sitä, että menemme transsiin ja alamme puhua kielillä. Sen sijaan se tarkoittaa sitä, että eri ihmiset voivat puhua rakkaudesta erilaisin symbolein ja vertauskuvin.

Ihmiskunnan historia on ollut kummallinen. Olemme takertuneet epätoivoisesti ikoneihimme, symboleihimme ja uskonnollisiin käsitteisiimme, ja vain harva on tiedostanut tiedostanut, mistä aidosti on kysymys. Dalai Lama ja Desmond Tutu näyttävät onneksi ymmärtävän.

Uskonnollisilla käsitejärjestelmillä ja symboleillamme tulisi olla globaalisti yhteinen tavoite:  Se,  että kykenisimme elämään yhdessä rakkaudellista, eettistä elämää sovussa itsemme, toisten ihmisten ja luonnon kanssa. Uskontojen tulisi olla monikulttuurisen rakkauden välineitä.

Teille on opetettu: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.’ Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin? Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.

Tässä mielessä mindfulness eli hyväksyvä läsnäolo on mielestäni hyvä asia.  Kun riisutaan meditaatio uskonnollisista merkityksistä, saavutamme yhteistä oivallusta yli uskonnollisten rajojen. Se on kädenojennus eri uskontojen ja muiden maailmankatsomuksien edustajien välille. Tämä ei tarkoita sitä, ettemmekö voisi rikastaa ja syventää omaa meditaatiotamme uskonnollisella symboliikalla.

Pakanalla (puiseva vanhahtava sana!) itse tarkoitan ihmistä, joka ei ole integroinut rakkautta omaan elämäänsä. Valitettavasti näin käy usein silloin, kun lapsi ei saa vanhemmaltaan rakkautta ja läsnäoloa. Modernissa kulttuurissamme materiasta tuli epäjumalamme. Ja liian moni lapsi jäi ilman hyväksyvää rakkaudellista vanhemman läsnäoloa.  Onneksi tietoisuustaidoilla voimme integroida elämäämme sen, mikä lapsuudessa meiltä jäi puuttumaan. Rakkauden. Ehkä tulevaisuudessa Rakkaus palaa elämäämme ykkösarvoksi, näin uskon!  Sateenkaarikansalaiset näin määritellen EIVÄT ole pakanoita, eiväthän?

Henkilökohtaisesti haluan sitkeästi hakea vastauksia oman kulttuurini uskonnollisista traditioista.  Tämä ei tarkoita sitä, etteikö minua myös kiinnostaisi muut uskonnot. Mielelläni integroin omaan maailmankuvaani myös viisautta muista elämänkatsomuksellisista perinteistä. Kaikki käsitteet ja symbolit ovat vain tikapuita rakkaudelliseen olemiseen.  Sieluni lepokoti on silti kristillisyydessä. Jos sinun ei ole, suon sen sinulle. Voimme molemmat olla sateenvarjokanasalaisina oikeassa.

Rakkaus ei koskaan häviä; mutta profetoiminen, se katoaa, ja kielillä puhuminen lakkaa, ja tieto katoaa.

Sillä tietomme on vajavaista, ja profetoimisemme on vajavaista.

Mutta kun tulee se, mikä täydellistä on, katoaa se, mikä on vajavaista.

Kun minä olin lapsi, niin minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli, ja minä ajattelin kuin lapsi; kun tulin mieheksi, hylkäsin minä sen, mikä lapsen on.

Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niinkuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan.

Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.

Rakkaudesta voi puhua monin kielin

Mitä vanhemmaksi kasvan, sitä tärkeämmäksi minulle on tullut henkisyys. Vaikka tunnustaudun kristinuskon ystäväksi, edustan  transmodernia ihmistyyppiä: Ihminen voi kuoriutua itsekseen erilaisten kulttuuristen maailmankatsomusten vuorovaikutuksessa. Vaikka eri uskonnoilla, ja miksei myös joillakin ateistisilla maailmankatsomuksilla (mindfulness), on toisistaan poikkeava filosofinen perusta, ne kaikki voivat kuljettaa meidät sisäiseen rauhaan ja mietiskelvään elämäntapaan.  Raamattu voi olla parhaimmillaan rakkauden runoutta, jossa rakastetaan myös eri lailla ajattelevia.  (Täältä löydät muuten erinomaisen esityksen transmodernismista.)

Mitä eri maailmankatsomusten vuorovaikutus käytännössä sitten tarkoittaa?  Riippumatta uskonnosta tai uskonnottomuudesta, ihmisen tulisi kasvaa väkivallattomaan rakkauteen ja suvaitsevaisuuteen. Tämän ei tulisi ulottua vain toisiin ihmisiin, vaan kaikkiin luontokappaleisiin. Emme rakenna itsellemme hyvää elämää omistusidentiteetillä (samaistamme itsemme omaisuuteemme) ja siihen läheisesti liittyvällä statusstressillä. Sen sijaan hyvä elämä sisältää kohtuullisen elämäntavan. Työ itsessään, ja sen tuottama aineeton ja aineellinen hyvä muille olevaisille, on arvokasta. Työtä tehdään läsnäolevasti. Emme samaistu negatiivisiin tunnetiloihimme. Rakkaus ja myötätuntoinen suhde itseen ja toiseen on hyvän elämä perusta.

http://farm9.staticflickr.com/8107/8539741787_24b88cc491_z.jpg

Lähestulkoon kaikissa uskonnoissa, ulottuen alkuperäiskansoijen uskonnoista, islamiin ja budhalaisuuteen sekä kristinuskoon on sisäänkirjoitettuna suuri määrä viisautta, jota meidän tulisi kyetä yhdistämään. Itse haen tärkempiin elämän kysymyksiin vastauksia kristinuskosta, mutta en pelkää olla dialogissa tieteellisen maailmankuvan ja muidenkaan uskontojen kanssa. Transmodernissa maailmassa tiede on tärkeää. Se kehittää realiteettitajuamme.

Voimme löytää kristinuskosta, erityisesti mystiikasta ja buddhalaisuudesta valtavan määrän päällekkäisyyttä.  Varmaankin myös islamista, mutta minulle henkilökohtaisesti se on vielä melkoisen tuntematonta mastoa. Joihinkin sen hienoihin mietiskelyperinteisiin olen vain vasta pintapuolisesti tutustunut.

Otan tähän yhden käytännön esimerkin uskontojen yhteneväisistä rukousperinteistä.  Rukous on minulle rakkauden runoutta. Laitan rinnakkain Fransiscus Assisialaisen rukouksen sekä 1700-luvulla elänen intialaisen buddhistin Shantidevan runon.  Molemmat mielestäni kuvaavat ”boddhisatvan” elämää, eli sellaisen henkilön elämää, joka on laajentanut tietoisuuttaan integraalitasolle. Tällöin ihminen alkaa rakkauden ja kaikkiin olevaisiin kohdistuvan myötätunnon kautta vapautua kärsimyksestä.

Transmoderni ihminen ei etsi eroja, eikä halua nostaa itseään toisten yläpuolelle. Sen sijaan hän haluaa, tulla entistä tietoisemmaksi aisoista, jotka yhdistävät meitä. Kansalaiset yli kulttuuristen rajojen, ymmärtävät kaiken elämän pyhyyden.  Myös tieteen tulisi palvella tätä kaiken pyhyytä.

Franciscus Assisilaisen rukous

Vapahtaja, tee minusta rauhasi välikappale,
niin että sinne, missä on vihaa,
toisin rakkauden,
missä loukkausta, toisin anteeksiannon,
missä epäsopua, toisin yksimielisyyden,
missä erehdystä, osoittaisin totuuden,
missä epäilystä, auttaisin uskoon,
missä epätoivoa, nostaisin luottamukseen,
missä pimeyttä, loisin sinun valoasi,
missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen.

Niin että, oi Mestari, en yrittäisi niin paljon
etsiä lohdutusta kuin lohduttaa muita,
hakea ymmärtämystä kuin ymmärtää toisia,
pyytää rakkautta kuin rakastaa muita,

sillä antaessaan saa,
kadottaessaan löytää,
unohtaessaan saa anteeksi,
kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään.

Shantidevan runo

Anna minun olla suojelija, niille jotka suojelua tarvitsevat.
Anna minun olla matkanjohtaja niille jotka ovat matkalla.
Anna minun olla laiva, silta ja sisäänkäynti ihmisille, jotka haluavat rantautua.
Anna minun olla lääkäri, lääke ja hoitaja kaikille sairaille olevaisille maailmassa, kunnes kaikki ovat eheytyneet.
Niin avaruus, ja sen hieno osa, maapallo, anna minun tukea kaikkea elämää sen rajattomien luontokappaleiden keskellä, kunnes kaikki ne vapautuvat tuskasta.
Anna minun olla elämän lähde kaikkien olevaisten äärettömässä valtakunnassa.

+++++++++
(May I be a protector to those without protection., A leader for those who journey, And a boat, a bridge, a passage For those desiring the further shore. May the pain of every living creature Be completely cleared away. May I be the the doctor and the medicine, And may I be the nurse For all sick beings in the world Until everyone is healed. Just like space. And the great elements such as earth, May I always support the life Of all the boundless creatures. And until they are released from pain May I also be the source of life For all the realms of varied beings That reach unto the ends of space.
Rukoukset lainattu Arthur Zajoncin kirasta: Meditation As contemplative Inquiry )

Tietoisuustaidot facebookissa.

 

Luova lukeminen ja kirjoittaminen Sisäisessä teatterissa®

Myös mytologiassa viihdyttämme itseämme olettamuksella, ja saamme sen eläväksi rituaalina; toimimme pohjauten siihen ja mietiskelemme millaisia vaikutuksia sillä on elämäämme. Huomaat, että olet saavuttanut mytologiasi avulla uutta oivallusta maailmaa rakentavassa palapelissäsi. Myytti on totta, koska se on tehokas, eikä siksi, että se tarjoaisi meille asiatietoa. Jos kuitenkin myytti ei tee tätä, eikä anna syvällisempää merkitystä elämäämme se on epäonnistunut tehtävässään. Jos se toimii, nimittäin jos se pakottaa meidät muuttamaan mielemme ja sydämemme, ja se antaa meille uutta toivoa, ja ohjaa meitä elämään paremmin, se on pätevä myytti. – Karen Armstrong –

++++

(In mythology too, we entertain a hypothesis, bring it to life by means of ritual, act upon it, contemplate its effect upon our lives, and discover that we have achieved new insight into the disturbing puzzle of our world.A myth, therefore, is true because it is effective, not because it gives us factual information. If, however, it does not give us new insight into the deeper meaning of life, it has failed. If it works, that is, if it forces us to change our minds and hearts, gives us new hope, and compels us to live more fully, it is a valid myth.)

+++++++++

teatteri_jereLuen nykyään ahkerasti kirjallisuutta, ja erityisesti minua kiinnostaa tietysti uusi ”pluralistinen” – eli monille erilaisille mytologisille näkemyksille rakentuva todellisuuskuva, koska se mielestäni vastaa parhaiten ihmiskunnan nykyisen tietoisuuden transmodernia kehitysvaihetta. Monimutkaisesti sanottu? Tarkoitan tällä sitä, että parhaillaan yhdistämme monitieteellisesti, ja myös arkiviisaudellamme, erilaisia maailmankuvia, säilyttäen kuitenkin länsimaalaisen tieteen mukana hyvin kehittyneen realiteettitajumme.

Itse kiinnityn mielusti tällä hetkellä transmoderniin dialogiseen maailman kuvaan. Tämä siitä huolimatta, että valtaa pitävien asiantuntijoiden ja poliitikkojen ajatusmaailma on edelleen kiinni enisijaisesti modernissa myytissä ja sen hierakioissa. Tämä epäsuhta valtaa pitävän eliitin ja kansan välillä on oikeastaan pelottava. Itse toivon, että vanhat hierarkiset valtarakenteet vähitellen sulaisivat horisontaalisiksi ja dialogisiksi, tasavertaiemmiksi, ilman suurempia historiallisia mylleryksiä.

En usko, että meistä kasvaa kokonaisvaltaisesti viisaita ihmisiä siten, että luemme ja sovellamme vain faktoja. Emme kasva myöskään viisaiksi siten, että anamme asiantuntijoiden pirstoa meidät. Sen sijaan meistä tulee sellaisia, kun tietoisuustaitomme lisääntyvät. Kokonaisvaltainen viisautemme lisääntyy, kykenemme ohjaamaan tietoisuuttamme ja  kasvamme identiteettitarinoidemme luojina. Ajattelen näin siitä huolimatta, että toki  realiteettitajunkin kehittyminen on tärkeää. Se ei kuitenkaan saa syödä uskoamme mielikuvitukseemme. Minulle tiede ei ole muuta kuin yksi tärkeä ja kunnioitettava ihmisen luovuuden alalaji. En ota sitä vastaan ainoana pätevänä mytologiana.

Meistä tulee kokonaisvaltaisesti viisaita kansalaisia siten, että kehitämme realiteettitajuamme ja luomme sen rinnalla itsellemme sopivan myyttisen todellisuuskuvan, esimerkiksi lukemalla luovasti erilaisia tarinota ja mytologioita. Sekä lukemista että kirjoittamista voi pitää oivallusta tuottavina mietiskelymuotona. Ne katalysoivat meissä uusien merkitysten muodostumista. Tämä pätee silloin kun vapautamme itsemme erilaisten tarinoiden itserefleksioon. En olisi tämä nykyinen minä, ellen olisi kuutta vuotta lukenut ja kirjoittanut päivittäin.

Sisäinen teatteri on oikestaan paitsi tietoisuustaito, se on myös narratiivinen, systeeminen ja psykoanalyyttinen työkalu. Se hyödyntää länsimaisen tieteen mukanaan tuomaa psykoterapeuttista tietoa.  Ihminen rakentaa Sisäisen teatterin avulla itselleen omaa elämää kannattelevaa identiteettitarinaa, Elämän eeposta. Ihminen on systeemin kokonaisuus, minätilojensa systeemi, josta tietoisuus nousee emergenttinä ilmiönä.

Psykoanalyysiä Sisäinen teatteri hyödyntää rakentavasti eli konstruktiivisesti: Meidän ei tarvitse rypeä turvattomasti ja ”realistisesti” menneisyydessämme (sekin on aina mielikuvituksemme värittämää!), vaan voimme käsitellä historian meissä tuottamia haamuja turvallisemmin symbolisesti, fiktiivisinä tarinoina. Voimme vapauttaa minätilojen tunnelukkoja tavoittamalla kokemuksemme metaforisesti.

Kirja, vaikkapa romaani, vie meidät Karen Armstrongin (Myyttien lyhyt historia) mukaan meidät toiseen maailmaan. Se vie meidät maailmaan, joka kulkee meidän arkielämän rinnalla, mutta pysyy siitä samalla erillään.

++++++

Tärkeä romaani, siinä missä mytologiat muutenkin, muokkaavat meidän persoonaamme. Joku myytti, vaikkapa avainromaani voi muuttaa meitä pysyvästi. Jos romaani kirjoitetaan ja luetaan vakavasti ja tarkkaavasti, siitä voi myytin tai jonkin suuren kuvataideteoksen tavoin muodostua vihkimys, joka auttaa meitä käymään läpi piinallisen siirtymäriitin yhdestä elämänvaiheesta ja yhdestä milentilasta toiseen.

++++++++++

Sisäinen teatteri on imaginaariomme. Voimme elämän kriiseissämme luovasti lukemalla ja kirjoittamalla stimuloida Elämän eepoksemme vapautumista. Tämä teoksemme on minätilojen erilaisille tarinatyypeille, narratiiveille, rakentunut, elämäämme kannatteleva vanhaa ylittävä, itseään jatkuvasti uusintava,  myyttimme. Juuri luovuutemme avulla avautuvat Elämän eepoksemme tyhjät sivut. Lukien ja kirjoittaen valmistamme itseämme todellisuuden uusien merkitysten avautumiselle.

Kipeimmin Elämän eepoksemme tarvitsee uutta muotoa kaoottisissa, elämämme käännekohdissa. Usein tällöin vanha minätila valmistautuu lämpiöön siirtymiseen, ja uusi minätila siirtyy hallitsemaan elämäämme näyttämöä. Minätilamme eivät koskaan kuole, mutta ne voivat muuttaa muotoaan ja  ne voivat myös integroitua, yhdistyä toinen toisiinsa. Mielenkiintoista on muuten se, että tällainen kuva ihmistä vastaa melkoisen hyvin tämän hetkistä neurobiologista tietämystä tietoisuudestamme.

Kertomalla itsellemme tarinaa itsestämme, muokkaamme ja jäsennämme maailmankuvaamme. Integroimme elämäämme. Vapautemme energia- ja molekyylivirtaamme. Psykiatri Dan Siegel korostaa, että juuri tämä oman itsen integroimisprosessi on kokonaisvaltaisen hyvin voinnin ytimessä. Voimme oppia kuuntelemaan kehomieltämme ja sen menneisyyden kuvien ylläpitämiä lukkoja,  raviten sisätodellisuuttamme erilaisilla kertomuksilla ja myytisillä maailmankuvilla.

Transmodernin kulttuurin ytimessä on integroitunut, itseohjautuva ihminen, joka ei ole oman maailmankuvansa vanki, vaan hän kykenee jatkuvasti sisäisen ja ulkoisen dialogin kautta uudelleen organisoimaan Elämän eepostansa, jatkuvasti muuttuvassa, globaalissa erilaisten mytologioiden maailmassa. Sisäinen teatteri mahdollistaa ihmisen joustavuuden ja jatkuvan sopeutumisen erilaisten myyttisten totuuksien ristiriitapaineessa.

Minätilojemma maailmankatsomukset rakentuvat erilaisille kertomuksille, joskus erilaisille kokonaisille mytologioille. Yksi minätiloistamme voi meissä olla vaikka kristitty, ja toinen ateisti. Sisäinen teatteri hyväksyy sisäiset ristiriitamme, mutta se käyttää niitä hyväkseen, uuden, integroituneemman, Elämän eepoksemme rakentamiseen. Tilojemme välinen jännite on oikeastaan voimavaramme. Sen avulla meistä tulee transsendentaalisia tarinankertojia: Ylitämme minätilojemme systemmissä jatkuvasti vanhaa ymmärrystämme mietiskellen, leikkien erilaisissa näkökulmissa.

Eri elämän vaiheissa meitä on voinut ohjata erilaisella mytologisella totuudella varustettu minätila. Kypsän ihmisen identiteettitarina integroituu ja eheytyy virtaavaksi erilaisten tarinoiden ja mytologisten maailmankuvien vuorovaikutuksessa. Ja loppujen lopuksi, ymmärryksemme laajetessa, tajauamme, ettei ole yhtäkään perspektiiviä, joka tavoittaisi elämän pyyhyyden,  seillä se vain on. Ja sen olemista voimme vain haparoiden kuvata vertauskuvin.

Paradoksaalisesti nämä kuvausyrityksemme kuljettavat meitä kohti syvempää elämänymmärtämystämme. Perimmiltään lasten on taivasten valtakunta. Sekä tyhmä että viisas, lapsi ja vanhus, ovat tasavertaisessa asemassa suhteessa Pyhään: He voivatkaikki tavoittaa puhtaan olemisen, levon Jumalassa.

Itse ajattelen, että uskonnot tarjoavat meille erityisiä avainmyyttejä. Ne ovat kuin tiiviste mehua: Ne ovat täynnä tietoisuutta laajentavia vertauskuvia.  Itse pidän myös huippukirjallisuutta Pyhän Hengen alaisina luotuina (jos haluamme käsitteellistää asian kristinuskon termein). Joku toinen sanoisi saman vaikkapa niin, että suuri kirjallisuus syntyy ihmiskunnan yhteisestä luovuuden transsendentaalisesta lähteestä.

Uskonnot rikastuttavat mytologiein elämäämme, kun ne ovat tulkintoina, jotka  ohjaavat maailmankuvaamme ajankohtaisesti,  ja samalla myös eettisesti, väkivallattomaan, rakkaudelliseen suuntaan. Ne auttavat meitä kulkemaan tuntemattomilla elämänalueilla, myös kaoottisissa elämämme käännekohdissä,  maisemissa, joita emme voi etukäteen tietää. Elämämme erottamaton on osa on sen ennustamattomuus, emme saa kaikkea tilauksestamme. Itseohjauva ihminen ymmärtää, ettei hän voi hallita elämää, hän voi vain sitä ohjata itseään elämänvirrassa.

Karen Armstrongin ajatukset tukeavat uskoani kristinuskon myyttiin. En kuitenkaan suostu ottamaan vastaan sen autoritaarisia tulkintoja, jotka mielestäni rajoittavat ihmisen elämänymmärtämystä. Minulle kristinusko on dialogista sisäisyyttä, jossa uusin jatkuvati omia merkityksiäni.

Uskonnollinen totuus ja tieteellinen totuus, eivät tietenkään edusta samanlaista totuuskäistystä, sillä uskonnot elävät myyteistä, kun taas luonnontiede elää faktoista ja tilastoista. Myytit auttavat meitä asemoimaan itseämme tuntemattomassa maastossa, jolloin ne voivat auttaa meitä toimimaan elämässämme eettisesti ja esteettisesti, meistä oikealla tuntuvalla tavalla. Karen Armstrong väittää, että myytit tunkeutuvat suureen hiljaisuuteen.

(Vakavissa mielenterveysongelmissa kannatta konsultoida terapeuttia, ennen kuin ryhtyy työstämään minätiloja.  Ylipäätään kirjoittaminen on turvallisinta ryhmässä tai siten,  että sinulla on mahdollista jakaa kokemuksia jonkun kanssa.  Yksin kirjoittaessa on tärkeää, että sinulla on turvallisia, aikuisia, kehittyneitä minätiloja, jotka kykenevät kantamaan prosessissa nousevia, joskus kipeitäkin tunteita.  Joskus vasta keski-ikäisellä tällaisiä minätiloja on.)

Sisäisen teatterin® neurobiologiaa

Yritän rakentaa jonkinmoista neurobiologista kuvaa Sisäisestä teatterista, jotta se vastaisi paitsi  terapeuttista monitilaista minuutta myös nykyistä luonnontieteellistä tietämystä. Hyödynnän luovasti erityisesti biologi Gerald Edelmanin  sekä psykiatrien Guilio Tononin ja Daniel Siegelin ajattelumalleja.

Tämän blogini sisältöä saatan muokata myöhemminkin, sitä mukaa kun näkemykseni neurobiologiasta ja ihmistietoisuudesta täsmentyy.  Voi olla, että vuoden kuluttua tämä blogini näyttäytyy hieman erilaisena. Oli miten oli, on ollut äärimmäisen mielenkiintoista seurata, miten erilaiset viitekehykselliset näkökulmat alkavat tieteiden evoluutiossa lähentyä toinen toisiaan.Tein muuten aikoinani lopputyöni hypnoterapia-opinnoissani integratiivisesta hypnoterapiasta. Integraatio kiehtoo minua monella eri tasolla!

WP_20131003_06920131003170740201311120131119210126[1]Pohjan ajatteluuni muodostaa systeemiset mallit ja juuri tämä jo mainittu tietoisuuden evoluutio.  On selvää, että se valtavirta-ajattelu, jota meille on myyty jo useita vuosikymmeniä, se, jossa kehomme, mielemme ja ympäristömme ovat toisistaan irrallisia osia, on peruslähtökohdillaan pahasti vääristävä, jopa virheellinen. Sen voi  oikeastan  ajatella olleen usein jopa sairautta (dis-ease) tuottavaa.  

Tieteiden pirstoma ihmiskäsitys on ollut tietoisuutemme erilaistumisen kannalta tärkeä vaihe. Kollektiivisen tietoisuutemme kenttä on erilaistunut. Olemme mielestäni siirtymässä nyt uuteen vaiheeseen transmodernissa ajassa.  Voimme integroida uudella tavalla paitsi tietoa, myös  itseämme hyödyntäen erilaisia tietoisuustaitoja, (taide)terapeuttisia menetelmiä  ja  tiedollisia näkökulmia.

Ihmistietoisuus ei pelkästään erilaistu, vaan voidessaan hyvin  se  integroituu.  Kun voimme huonosti, on integraatiprosesessimme häiriintynyt.  Joko minätilojemme muodostama draama on kaaoksessa, tai se on kognitiivisesti jäykistynyt: Emme ole dialogisessa suhteessa itseemme emmekä ulkopuoliseen maailmaan.  Oikeastaan kaikki psykofyysinen, sosiaalinen ja psyykkinen pahoinvointi johtuu siitä, etteivät energia- ja informaatiomolekyylit virtaa vapaasti.

Emme tietoisuustaitojen avulla integroi pelkästään itseämme, vaan integroimme itseämme myös toinen toisiimme ja muihin luontokappaleisiin.  Se käsitys, jossa mielenterveydenongelmat ja psykosomaattiset fyysiset sairaudet on nähty ensisijaisesti yksilön ongelmiksi on tilannetta pahasti vääristävä, sillä ei ota riittävästi huomioon sitä, että sosiaaliset tapahtumat ja tunnetilamme voivat aktivoida geenejämme!

SISÄINEN TEATTERIMME ON FUNKTIONAALISESTI KIMPUTTUNUT

Funktionaalisella kimputtumisella tarkoitetaan sitä, että energia- ja informaatiomolekyylimme muodostavat erilaistuneita  informaatioverkostokimppuja, ”klustereita” (= minätilamme).  Kimputtumista, tilojen erilaistumista, tapahtuu ihmisen oppimis- ja sopeutumisprosesseissa.  Tietoisuutemme reagoi muuttuneisiin olosuhteisiin uudella tilalla, minätilalla. Jos esimerkiksi menemme islamilaiseen kulttuuriimme, halutessamme olla joustavia, joudumme kehittämään itsellemme uuden tilan.

Hermostossa erilaistuminen merkitsee sitä, että reagoimme ärsykkeisiin klustereina (minätiloina).  Tietty osa mielemme informaatiomolekyylien virtaavaa verkostoa aktivoituu ärsykkeen seurauksena.  Esimerkiksi ihmisessä, jolta puuttuu elämää kannatteleva minätilojen luoma hyvin integroitu identiteettitarina (=Elämän eepos), voi vaikkapa työtoverin epäasiallisen huomatuksen seurauksena aktivoida taantuneen, lapsellisen, integroitumattoman minätilan (Oven paiskaus ja ”Haista P…a”).   Mikäli emme osaa korjata tarinaamme, voi tämä tunnetila aiheuttaa meissä ajan kanssa fyysisiä oireita.

Minätilojemme  määrä voi lisääntyä koko elämämme ajan. Kokemuksiemme lisääntyessä, tietoisuutemme evoluutioprosessissa ne erilaistuvat yhä enemmän. Informaatiotulvan keskellä on haastavaa integroida itsensä. Monet ihmiset ovatkin pirstoutuneita tänä päivänä.  Mitä differiointuneempi tietoisuus, sitä täsmällisemmin ihminen kykenee potentiaalisesti ilmaisemaan minätilojaan erilaisin metaforisin kielin.

Näitä energia- ja informaatiokimppuja on Sisäisessä teatterissa:

1)     Tajunnallisia (mielikuvituksemme  avulla esiin paljastuvat mielemme tajunnalliset minätilat)

2)      Somaattisia (fyysinen tuntemus, voi muodostaa somaattisen minätilan, esimerkiksi korkea verenpaineemme tai syöpämme voi olla tila, jonka kanssa voimme olla luovasti vuorovaikutuksessa). Kehollamme on meille asioita kerrottavanaan.

3)     WP_20131003_04620131004215513201310020131126174702[1]  Interpersonaalisia;  fiktiiviset tai vaikka arkkityyppiset myyttiset ihmiset (kirjallisuus) ja sisäistetyt toiset henkilöt (äiti) , jotka nekin ovat tietenkin sisällämme minätiloina eläessään mielikuvituksemme tuotteita. Esimerkiksi rakastava tai nalkuttava äitimme voi olla meissä introjektiona. Voimme sisäisessä työskentelyssä, yksityisessä imaginaariossamme, ylittää henkilökohtaisen tietoisuutemme rajoja, harjiottamalla empaattista samaistumista muihin tunnistamalla introjektiomme tai luomalla empaattisia samaistumisen kohteita.

Ryhmätyöskentelyssä  tai esimerkiksi terapiassa ulkopuoliset ihmiset voivat muodostaa omia funktionaalisia energia- ja informaatioklustereita. Hyväksyvästi läsnäolevassa ilmapiirissä he ovat tavallaan interpersonaalisia minätilojamme.

Tilamme voivat olla myös edellä olevien sekoituksia. Esimerkiksi ahdistus voi tuntua kipuna rinnassa. Tilat voivat erilaistua ja yhdistyä, mutta ne eivät katoa.  Erilaisten tilojemme erilaistuminen ja kommunikaatio etenee parhaiten siten, että olemme hyväksyvästi läsnä toinen toisillemme, itsellemme ja koko maailmankaikkeudelle.  

Tietoisuudellamme ei ole anatomista keskusta, mutta niillä funktionaalinen keskus, joka vaihtelee, riippuen siitä, mikä kulloinkin on hallitseva minätila mielemme näyttämöllä. Esimerkiksi terapeutti voi aktivoida tilojemme erilaistumista ja yhdistymistä, jolloin niiden funktionaalinen keskus voi heilahtaa. Tällöin Elämän eepoksessamme tapahtuu siirtymä.

SISÄISESSÄ TEATTERISSA INTEGROIDAAN TILOJA

Uskonnot puhuvat omilla kielillään hyväksyvästä läsnäolosta, sydämen silmistä ja tietoisuutemme integraatiosta. Esimerkiksi kristinuskon armo, laupeus ja lepo Jumalassa kuvaavat vertauskuvallisesti hyväksyvää läsnäoloa. Erilaisilla mindfulness-harjoituksilla ja uskonnollisilla vertauskuvilla edistämme tilojemme tietoiseksi tulemista ja niiden integratiivista evoluutiota.

Alunperinhän hyväksyvä läsnäolo on kehitetty buddhalaisuudesta, mutta meillä on kotoisassa kristinuskossakin suuri määrä tietoisuutemme evoluutiota edistäviä metaforia. Uskonnoissa on integraation näkökulmasta katsottuna paljon viisautta.

Tilojen erilaistumista stimuloi myös se, että olemme avoimessa dialogisessa yhteydessä  erilaisiin minätiloihimme ja toisiin ihmisiin. Integroitunut ihminen on joustava ja hyvin kommunikoiva minätilojen joukko. Hänen tietoisuutensa viihtyy erilaisten metaforien maailmassa. Ihmisluonto on henkinen siinä mielessä, että  emme ole erillinen osa ihmisluontoa emmekä luontoa. Kun kohtelemme luontoa huonosti, kohtelemme myös itseämme huonosti.  Kokonaisvaltaisesti hyvinvoiva ihminen kykenee aistimaan myös luonnon haavat itsessänsä. Kiinnitymme systeemisesti toinen toisiimme ja luontoon energia- ja informatiomolekyylivirtauksin.

Kun olemme dialogisessa suhteessa tiloihimme, integroimme itseämme, aivojemme tiloja,  harjoittamalla sydämen silmiämme (mindsight). Samalla sen katse kirkastuu. Sen seurauksena voimme kokonaisvaltaisesti paremmin ja kaiken lisäksi näemme todellisuuden olemuksen yhä tarkemmin.  Jokaisella hyväksyvästi ja läsnäolevasti kohtamallamme minätilalla  ja  toisella ihmisellä on merkitystä sille, millaisia olemme.

Sisäisen teatterin tavoite on lisätä tietoisuuttamme kompleksisuuttamme: Sekä minätilojemme määrä, että niiden erilaistumisaste lisääntyy yksilöitymisemme edetessä tasapainoisesti. Integroituessamme voimme tulla yhä tietoisemmaksi tiloistamme.  Prosessissamme  hyödynnämme  tietoisuutaitojamme stimuloimalla aivojemme muovautuvia ominaisuuksia.  Parannamme jatkuvasti tilojemme välistä energia- ja informaatiovirtaa.

Tärkeää on luoda rajat omalle tietoisuudelle. Jatkuva empaattinen samaistuminen voi syödä voimia, ja häiritä sydämen silmien katseen kirkastumista. Tarvitsemme välillä samaistumista muihinkin tiloihin  ja kykyä ottaa kolmannen ihmisen näkökulmia!

Mitä enemmän meissä on minätiloja, sitä erilaistuneempia olemme. On mahdollista mielikuvituksemme avulla,  Sisäisessä teatterissamme leikkien, tehdä näitä osiamme yhä tietoisemmiksi. Voimme integroida uusia hermoratayhteyksiä stimuloimalla hermostoa simuloimalla erilaisia minätilojamme imaginaariossamme.  Tunnistamme  totunnaisia ajattelumallejamme  ja osaamme kyseenalaistaa vanhoja oppien valitsemaan uusia ajankohtaisempia käyttäytymismalleja.

Mitä erilaistuneempi tietoisuus, sitä helpommin siitä voi muodostaa integraation kautta vakaan systeemin. Tämä tapahtuu tutustumalla minätiloihin, ja olemalla dialogisessa vuorovaikutussuhteessa niihin ja toisiin ihmisiin.

Kokonaisvaltainen terveys on sitä, että olemme erilaistuneita ja olemme saattaneet tilamme integraatioon.