Keskusteluja kuoleman kanssa

Melanoomadiagnoosin jälkeisinä kuukausina pohdin myös hetken aikaa melko tiivisti omaa kuolemaani. Tuntui oikeastaan helpottavalta avoimesti keskustella aiheesta puolisoni kanssa.  Kävimme läpi mm. mitä järjestelyjä puolisoni tekisi kuolemani jälkeen ja mihin haluaisin tulla haudatuksi.

Vaikka osoittautui melko pian, ettei kuolemaa tulisi todennäköisesti tapahtumaan aivan  lähiaikoina, ehkä vasta hyvinkin pitkän ajan kuluttua, tuntui helpottavalta rikkoa kuoleman tabu.  Saan ja voin rauhallisesti keskustella omasta lähdöstäni. Eräässä tutkimuksessa muistan lukeneeni, että monilla satavuotiaalla on ollut useampia syöpiä. Eli teoriassa on vielä mahdollista, että minäkin elän vielä satavuotiaaksi.

Ehkä monelle kuolemaan liittyvät keskusteluaiheet ovat vaikeita, koska meitä ei ole opastettu käymään keskusteluja tästä teemasta. Ilokseni huomasin, ettei puolisollenikaan tämä teema ollut kielletty. Hän uskalsi avautua vuorovaikutukseen myös näissä asioista.

Sen olen oivaltanut sekä elämästäni että kirjallisuudesta, että samoin kuin sairaus on yksilöllinen tapahtumien ketju, jokainen kuolema on ainutkertainen tarina.  Silti meistä jokainen askeltaa omaa polkuaan kohti samaa päätepistettänsä, kuolemaa.  Pitkällisen sairauden, lyhyen sairauden, väkivallan tai onnettomuuden tuottama kuolema ovat tietysti luonteeltaan erilaisia.

Joitakin yhteisiä piirteitä sairauteen kuolevien tarinoissa usein on. Kun ihminen oivaltaa kuolevansa ja antaa tälle yhä enemmän tilaa, usein hän alkaa eristää itseään sosiaalisista kontakteista. Hän ei halua nähdä enää työtovereitaan tai ystäviään. Jotkut haluavat eroon jopa perheenjäsenten vierailuista. Rintasyöpään kuoleva äitini katkaisi kontaktit muihin ihmisiin, vaan lähiomaiset hän kutsui tervetulleeksi vuoteensa viereen.  Välillä hän oli sitä mieltä, ettei halua lastenlasten näkevän häntä kuolemassa, mutta sitten hän taas muutti mielensä. Lapsenlapsetkin olivat tervetulleita.

Kuoleva usein mietiskelee ja muistelee menneisyyttään. Tämä piti äitini kohdalla paikkansa; keskustelimme paljon äitini kanssa meidän ja hänen oman lapsuutensa tapahtumista. Hän oli kovasti huolissaan isästäni. Mistä löytää uusi tyttöystävä tälle, koska hän epäili puolisonsa elämän hankalaksi ilman naista. 

Usein kuoleva ihminen myös arvottaa elämäänsä. Onko hän ollut tyytyväinen sen kaareen, ja onko asioita, joita hän on katunut ja olisi tehnyt toisin. Äitini tuntui olleen melkoisen tyytyväinen elämänkaareensa, vaikka toki hänenkään elämä ei ollut vain yhtä suurta ilon juhlaa.

Hyvin lähellä kuolemaa, ihminen ei ole usein enää läsnä ulkopuolisille ihmisille.  Joskus ihminen kokee näkyjä, harhoja tai hallusinaatioita. Erään läheiseni äiti näki enkeleitä. Aina harhat tai hallusinaatiot eivät ole kauniita, joskus ihminen voi nähdä vaikka vihamiehiänsä tai muita ikäviä näkyjä. Jotkut käyvät näkymättömiä keskustelujaan muille näkymättömien hahmojen kanssa.

Olen usein miettinyt, että tarkoittaako kristinuskon paratiisiin pääsy sitä, että ihminen lähtee täältä elämästä kylläisenä ja tyytyväisenä eikä kiroten elämäänsä. Amerikkalainen lääkäri Bernie Siegel sanoo tämän saman omalla kielellään:  Ihminen voi valita kuoleman ja oman tuhoutumisen tai rakkauden ja eheytymisen (healing). Voimme tuhoutua tai voimme lähteä eheämpinä, parantuenina.  Sairaskin ihminen voi minun maailmankuvassani parantua, vaikka hän ei fyysisesti parantuisikaan.

WP_20141202_007[1]

Henkiset harjoitteet elämän aikana ovat päivittäistä palkitsevaa työtä, jota teemme saavuttaaksemme levollisuutta elämäämme ja lähtöömme. Kuolema tapahtuu oikeastaan vain silloin, kun ihminen ei ole rakkaudessa liittynyt toisiin luontokappaleisiin. On ollut helpottavaa oivaltaa, että rakkaus voi olla kiivas ja kyltymätön, väkevämpi kuin Tuonela. Minussa rakkauden voima ja kuoleman pelko käyvät jatkuvaa taisteluaan, ja uskon, jonakin päivänä olen löytänyt lopullisen levollisuuteni.

Kun meillä on keskinäistä rakkautta, kuolema menettää merkitystään.  Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettemmekö joutuisi käymään läpi suruprosessiamme. Omaan eheytymiseemme tarvitsemme syvällistä luopumiseen liittyvän surun läpikäymistä. Tämän surun joutuu käymään läpi sekä sairas että tavallisesti myös hänen omaisensa.  Suruprosessiin kuuluu usein kieltämistä, vihaa, kaupankäyntiä, alakuloa ja lopuksi hyväksymistä. 


Oivallamme, ettei kuolema merkitsee samaa, että olisimme epäonnistuneet elämässä. Minulle on tullut tunne, että moni luulee elämän olevan suoritus ja kuolema pahin epäonnistuminen. Se on mielestäni hyvin surullista. Meidän kulttuurimme on opettanut meille, että ikään kuin elämän suurin tarkoitus olisi elää mahdollisimman pitkä elämä.  Se on mielestäni elämän ja sen mysteerion halveeraamista. 

Eräs ihailemistani amerikkalaisista lääkäreistä eli Bernie Siegel kirjoittaa seuraavan tarinan kirjassaan  ”Love, Medicine and Miracles” : … Pian kuitenkin huomasin voivani ammentaa voimaa potilailtani. Havainnoin kerran erästä miestä ja naista. Miehellä oli kuolemanvakava sydänsairaus ja naisella pitkälle levinnyt rintasyöpä, ja näin heidän tukevan henkisesti toinen toisiaan. Kun huomasin, että moni potilaani yrittää auttaa toinen toistaan, oma avuttomuuteni tuntui jotenkin vähenevän… Muistan erään ampumahaavoista ja sen kipeistä murtumista kärsineen kuolevan naispotilaani myötätunnon.  Hän oli huolissaan minun pitkistä työvuoroistani. Kun sanoin hänelle, ”Nähdään myöhemmin”, kuoleva potilaani hymyili ja letkautti, ”Toivon niin”. Minun tunteeni lähestyvästä tappiosta haalistui, sillä huomasin, ettei kuolemanpelko ollut vallannut tämän ihmisen henkeä. Sittemmin aloin halata potilaitani, miettien, että he tarvitsivat minulta vahvistusta.  Myöhemmin löysin myös sanani;  ”Minun täytyy halata sinua”, tiesin, tein sen siksi, että itse jaksaisin jatkaa työtäni. Ja vaikka potilaani olisivat olleet olivat hengityskoneissa, tavoittelivat he minua tavallisesti kosketuksella tai suudelmalla. Samalla minun syyllisyyteni, väsymykseni, ja epätoivoni haihtuivat. Tajusin, potilaani ovat pelastaneet minut.

Väitän, että on huomattavan paljon onnekkaampaa elää lyhyempi, mutta tarkoituksellinen elämä kuin pitkä merkityksetön elämä. Tietysti joskus nämä kaksi yhdistyvät, se on hieno juttu se. Jäljelle jääneille voi olla ylitsepääsemättömän vaikeea ymmärtää, miksi nuori ihminen, joka on täynnä vielä elämäntahtoa joutuu lähtemään. Uskon, että surutyössä uskontojen vertauskuvallinen kieli ja niiden kuoleman ylittävä ikuinen hyväksyvä rakkaus, voivat tähänkin tuoda lohtua.

Kuolevassa tapahtuu tietysti myös fysiologisia muutoksia.  Ruumiin lämpötila laskee, tai joskus ihminen kuumeilee, verenpaine laskee, pulssi muuttuu epäsäännölliseksi, hengitystiheys nousee ja sen syvyys muuttuu, ihonväri muuttuu, mikä näkyy erityisesti huulissa ja kynsissä.  Joskus, juuri ennen kuolemaa, kuolevan energiataso voi nousta; hän haluaa vaikkapa nousta sängystään ja lähteä kävelemään. 

Vähitellen kuolevan ravinnontarve vähenee, joten hän alkaa kutistua. Mikä parasta, hän ei tavallisesti kärsi tästä. Melko usein tähän syömättömyyteen liittyy jonkinasteinen lempeän euforian kokemus. Äitini kutistui kutistumistaan, ja hänen ruumiinsa oli kuoleman tapahtuessa mielestäni kuin nuoren kauniin tytön.

Äidilläni ei ollut tietääkseni näkyjä tai hallusinaatioita, eikä hän yrittänyt nousta sängystä. Sairauden loppuvaiheessa hänellä oli todennäköisesti aivoissa etäpesäke, joten hän oli viimeiset viikot täysin poissa tältä planeetalta.  En tietenkään voi tietää, mitä hän tällöin koki ja näki. Vieressä olijalle hän näytti levolliselta. Hän ei ilmoittanut missään vaiheessa tarvitsevansa kipulääkkeitä, ei vielä silloinkaan kun hän oli henkisesti vielä läsnä meille omaisille.  Hänen fysiologiansakaan ei kertonut meille mitään kivuista.Tämä ei ole tavallista, vaan kuoleva tarvitsee usein tehokasta kivun lievitystä.

Olin äitini vuoteen vieressä, kun hän kuoli.   Isä oli viereisessä huoneessa työhuoneessaan. Huomasin äitini hengityksen yhtäkkiä muuttuvan, se muuttui jotenkin hyvin pinnalliseksi ja nopeaksi, ja sitten se alkoi korisemaan. Juoksin hakemaan isän paikalle, ja yhdessä saatoimme äitimme tuonpuoleiseen.  Äitini veti viimeisen hengenvetonsa 24.8.2006.

Pidimme yhdessä isäni kanssa äitiäni kädestä kiinni lähdön aikana. Hänen kuolemansa jälkeen tunsin itsenikin hieman euforiseksi ja olin jälleen jossain muualla, jälleen kerran kuin unimaailmassa. Psykologian käsittein, dissosioiduin tapahtuneesta.

Äitini viimeiset ajat kertoivat minulle tarinaa suuresta rohkeudesta. Muistan hänen viimeisen puhelunsa ystävätterilleen, joissa hän kertoi kuinka hyvin häntä kohdeltiin: Äiti kertoi heille, että hänellä on asiat erinomaisen hyvin ja että häntä palvellaan kuin kuningatarta. Uskon, hän teki meille omaisille suuren palveluksen: Ainakin minä otin suuren askeleen eteenpäin kuolemanpelkoni voittamisessa.

Mitä tehdä kun kuolema kolkuttaa ovea

Kun kuolema kolkuttaa ovella, ja elämäsi on epävarmaa, voi olla aika pohtia joitakin olennaisia kysymyksiä elämässäsi.  


KIRJOITUSHARJOITUS

(kirjasta Fighting from Within – Martin L. Rossman)

Pohdi kirjoittaen seuraavia asioita. Mikäli et jaksa kirjoittaa, voit pyytä jotain läheistä toimimaan kirjurina.
Mitkä ovat olleet tärkeimmät arvosi ja uskomuksesi?
Mitkä ovat asioita, jotka haluaisit välittää eloon jääville ihmisille?
Minkälaisia asiat toivot heidän muistelevan, kun he keskusteleva sinusta?
Mitä haluaisit hautakivessäsi lukevan?
Minkä perinnön haluaisit jättää jälkeläisillesi?  Muistatärkein perintö ei ole aineellista.
Voitko vielä tehdä jotakin sen eteen, että tämä perintö realisoituisi?

WP_20141202_007[1]

Harjoitus ei välttämättä sovellu hänelle, jolla kuolema on liian lähellä. Usein kuoleva kun halua vetäytyä yksinäisyyteen. Harjoitus sopii parhaiten henkilölle, joka pelkää kuolemaa. Hän kokee, vaikka vaikean sairausdiagnoosin jälkeen, elämänsä uhatuksi.  Sairas saattaa  vielä elää kohtuullisen hyvää elämää, mutta joutuu elämään kuoleman läheisyyden tuottamassa epävarmuudessa. Voi olla, että kuolema vain kolkutti, mutta ei edes avannut vielä ovea. Silti monelle on hyväksi pohtia näitä kysymyksiä.

Keskustelin puolisoni kanssa melanoomadiagnoosin jälkeen hautajaisistani, mikä oli hyvin helpottavaa ja jopa liikuttavaa. Se tuntui hyvältä. Tämä voi puolestaan nk. terveestä tuntua odolta. On hämmentävää, että joku haluaa puhua kuolemastaan ja hautajaisistaan, vaikka tilaisuus saattaa todellisuudessa olla vielä kovinkin kaukana. Puolisoni suhtautui puheisiini empaattisesti ja omalla tavallansa humoristisesti. Sekin tuntui hyvältä.

Aivosyöpää parikymmentä  vuotta sairastanut, ja muutama vuosi itse sairauteensa kuollut lääkäri, David Servant-Schreiber sanoi kirjassaan, että kuolema itsessään ei ole kivuliasta. Tavallisemmin se on elämänvoiman vähittäistä hiipumista, kun elimistömme toiminnot samalla hidastuvat. Ruokahalu ja jano katoavat. Kivut ja pahoinvointi häviävät. Suu kuivuu, jota voi auttaa jääpalalla tai imemällä kosteaa kangaskappaletta. Kuoleva harvoin haluaa keskustella, vaan usein hän usein tahtoo vain nauttia toisen ihmisen kädestä pitämisestä, musiikista  tai ikkunasta tulevista valonsäteistä. Usein kuoleva ikään kuin ottaa etäisyyttä toisiin ihmisiin, monesti hän on levollinen ja joskus jopa lievästi euforinen.

Suurimmat lohdun sanat kuolemasta, olen löytänyt  kirurgi Bernie Siegeliltä. Hän kirjoittaa kirjassaan, että kuolema ei ole epäonnistuminen.  Sen sijaan epäonnistumista on se, ettemme ota elämän haastetta vastaan. Siegel on kiinnittänyt huomionsa siihen, että on pieni joukko ihmisiä, jotka paranevat, vaikka heidän ei kuuluisi lääketieteen tilastojen mukaan parantua. Nämä ihmiset yleensä energisoivat lääkäriä.  Lääkäri itsekin kun on lääkäriopinnoissaan melko tyhjän päällä oman elämänsä ja kuolemansa suhteen. Lääketieteellinen biologinen ihmiskuva ei ole antanut hyviä eväitä elämiseen.  


Siegel jatkaa, seuraavasti: ”Ihminen joka ei usko ihmeisiin, ei ole realisti. Se, että käytämme termejäspontaani paraneminentai nk. ’ihmeparantuminen’, johtaa meitä harhaan ja hämmentääikään kuin ihmisen täytyisi olla jotenkin onnekas parantuakseen. Asia ei ole kuitenkaan näin, vaan ihmisen täytyy tehdä paljon sisäistä työtä.” Poikkeukselliset potilaat kieltäytyvät olemasta sairautensa uhreja. Sen sijaan he ottavat vastuun omasta elämästään ja kouluttavat jatkuvasti itseään.  Heistä tulee oman hoitamisensa asiantuntijoita.


Joskus masennus voi liittyä sairauteemme.  Koska emme ole koskaan eläneet, ruumiimme tahtoo kuolla.  Masennus ja syöpä ovat enemmän tai vähemmän naimisissa keskenään, ja trauma voi olla heidän vanhempansa tai lapsensa. Kuoleman tahtomme voi olla Siegelin mukaan tietoista tai joskus tiedostamatonta. Elääksemme meidän täytyy löytää itsestämme elämäntahto. 

Arnold Hutchnecker kirjoittaa kirjassan (The Will to Live), ettäSyöpä on osittaista antautumista kuolemalle ja syöpä on solutason epätoivoa.Jotkut muutkin tutkijat ovat väittäneet, että hyvin monella ihmisellä ennen syöpää on elämäntilanne, jossa hän kokee toivottomuutta ja avuttomuutta.


Siegelin mukaan ihmisillä, jotka elävät onnellista ja tyydyttävää elämää, on vain kymmenesosa sairauksista, joita epätyydyttävästi elävillä on. Tämä ei tarkoita tietenkään sitä, että meidän tarvitsisi ottaa syyllisyyttä siitä, ettemme ole löytäneet onnellista elämää. Jos emme ole saaneet kokea hyväksyvää rakkautta ja läsnäoloa, eikä kukaan ole antanut meille työkaluja sisäiseen työhön, on selvää, että elämämme tarkoitus voi olla hukassa. Kulttuurimme kun ei ole arvostanut sisäisen työn tekemistä.  Koskaan ei ole kuitenkaan myöhäistä lähteä etsimään omaa elämäänsä.


Monen masentuneen kuolemantahdon olemus paljastuu hienosti  Siegelin kertomasta hänen kolleegansa potilastarinasta. Se kertoo masentuneesta miehestä, joka menee psykiatrille hymysuin  kertoakseen, ettei tarvitse enää terapiaistuntoja:  Minulla on nyt syöpä.  Minun ei ole ollut vaikeaa samaistua tähän tarinaan. Syöpäni on auttanut minua löytämään elämäntahtoni. Oma elämäni oli melkoisissa solmuissa ennen ensimmäistä syöpääni.

Mikäli ihminen kokee, ettei hänen elämänsä ole elämisen arvoinen, heikkenee hänen elämäntahtonsa, ja tätä kautta hänen vastustuskykynsä.   Tiedän varsin hyvin, että elämäntahtoni ei ole kaikkivoipainen. Voi olla, että kuolen vielä syöpääni lähivuosina tai jopa lähiviikkoina, kuka tietää, tai sitten elän satavuotiaaksi (eräässä tutkimuksessa muistini mukaan mainittiin useita satavuotiaita, joilla oli ollut useampia syöpiä).  

cropped-kukkia.jpg

Tiedän, minussa on edelleen osa, joka tahtoo kuolla, mutta olen pyrkinyt tekemään sopua tämän osani kanssa.  Juuri tämä osa minua on tyrkkinyt minua oman itseni näköiseen elämääni! Uskon, että voin kuolla jonakin päivänä onnellisempana kuin mikäli olisin kuollut joitakin vuosia sitten.  Ilman sisäistä työtäni kuoleman läheisyys olisi luultavimmin täyttänyt mieleni vain epätoivoisilla ajatuksilla! Näin uskon, mutta en tietenkään tiedä.  Asian tiedän varmuudella, vasta sitten kun olen kokenut kuolemani. Jos sittenkään.


Lääketieteelliset toimenpiteet ovat antaneet minulle lisäaikaa, jota olen käyttänyt itse itseni parantamiseen. Olen tehnyt paljon meditaatiota, rukoilua, vertaistyötä ja kirjoittamista kasvaakseni haavoittuneena tarinankertojana, jolla olisi annettavaa myös muille eikä vain omalle itselle.


En usko, että kuolemanpelkomme voitetaan vain toisen ihmisen tsemppauksella tai omien myönteisten ajatusten viljelyllä.  Tarvitsemme reppukaupalla toisen ihmisen hiljaista ja hyväksyvää läsnäoloa, omaa hyväksyvää läsnäoloa suhteessa omiin tiloihimme sekä  avoimmutta tutkia sisäistä kokemusmaailmaamme. Meidän on uskallettava sisukkaasti kohdata pahimmat haamumme, herätettävä henkiin kuolleet unelmamme ja meidän on löydettävä elämäntahtomme, toivomme.


Meidän on muutettava koko elämäntapamme itseämme ja lähimmäisiämme kunnioittavaksi.  Tämä tapahtuu työstämällä itsehoidollisin menetelmin, vaikka hyväksyvän läsnäolon,  taiteen ja uskontojen avulla eepostamme, identiteettiämme kannattelevaa tarinaa.  Tarinan työstäminen on pikemminkin taiteellinen projekti, aukeaminen ja antautuinen jollekin itseä suuremmalle, eikä akateeminen tieteellinen näyttötyö.Tätä eivät taida edes kaikki lääketieteen ammattilaiset ymmärtää.


Mikäli emme ole saaneet riittävästi hyväksyvää läsnäoloa, kannattaa omia traumoja työstää aluksi vaikka ryhmässä  kokeneen vetäjän kanssa tai tai yhdessä terapeutin tai sielunhoitajan kanssa.  Kohdataksemme itsemme, tarvitsemme vahvoja aikuisia turvallisia ammattilaisia ja/tai vertaisihmisiä, tai  sitten itsessämme olevia aikuisia turvallisia osia, tukemaan sisäistä prosessiamme.  Jos meillä itsellämme ei ole kokemusta lempeästä ja hyväksyvästä rakkaudesta, voimme saada hyväksyvän ja turvallisuuden toisen ihmisen kautta. 

Silti vanhat traumat voivat aktivoitua uudessa kriisissä aivan niin kuin minulle kävi.  Pelko voi hetkeksi halvaannuttaa kenet tahansa,  mutta kimmoisuutemme  lisääntyy sisäisen työn avulla. Tämä jälkeen on mahdollista löytää yhä helpommin levollisuutta vaikeinakin hetkinä. Voit elää enemmän tätä hetkeä ja hyväksyä jokaisen hetken sellaisena kuin se avautuu. Sisäinen työ ei koskaan kuitenkaan tee meistä täysin eheitä. Olemme tuomitut ikuiseen keskeneräisyyteen. Tämänkin joudumme hyväksymään.


Kadehdin ihmisiä, jotka osaavat tehdä arjen yksinkertaisuudella ja pienillä elämän asioilla elämästään taideteoksen, ilman minkäänlaista akateemista tietoa. Tulee taas mieleeni tämä runonlauja Huovisen Jussi, jonka pitkään jatkunut ei-akateeminen elämä, on ollut melkoinen taideteos.


Syöpä on yleensä tarinamme käännekohta.  Kuoleman äänen kolkutus voi auttaa monia elämään. Jotta saamme sairaudestamme, vaikkapa syövästä ystävämme, tai  ”voitamme taistelijana sairautemme”, on meidän varjeltava sisällä olevaa elämäntahtoamme. Ei ole helppoa kuolla, jos ihminen kokee, ettei hänen elämällään ole ollut koskaan edes mitään merkitystä eikä hän ole edes elänyt omaa elämäänsä.


Voin kuolla levollisesti, koska olen elänyt. Olen ollut läsnä itselleni ja ympäröivälle maailmalle. David Servant-Schreiber kehoittaa meitä viimeiseen hetkeen saakka tekemään jotakin hyvää jollekin toiselle ihmiselle tai luontokappaleelle.  Näin voimme kokea, että  pienellä elämälläni on ollut sittenkin merkitystä.

Monella liittyy kuolemaan henkisiä tai hengellisiä kokemuksia, jossa ihminen kokee olevansa osa jotakin suurempaa tietoisuutta. Kristinuskon ystävänä kutsun tätä Jumalaksi. Olen sitä mieltä, että itse kukin saa itse valita omat eheyttävät vertauskuvansa. Niitä löytyy myös muista uskonnoista ja elämänfilosofioista

Rakkaus puhuu monin kielin.

Syövän kokonaisvaltainen hoito -ryhmä on facebookissa.

Lähteitä:

Rossman, Martin L. (2003-04-15). Fighting Cancer From Within: How to Use the Power of Your Mind For Healing. Henry Holt and Co.. Kindle Edition.Servan-Schreiber MD PhD, David (2009-11-23). Anticancer, A New Way of Life, New Edition (Kindle Locations 3660-3666). Penguin Publishing Group. Kindle Edition
Siegel, Bernie S. (2011-08-30). Love, Medicine and Miracles: Lessons Learned about Self-Healing from a Surgeon’s Experience with Exceptional Patients (Kindle Locations 444-447). HarperCollins. Kindle Edition.

Kohti integratiivista ja esteettistä lääketiedettä nr. 19

Koska Emännän kirjoittamista ohjaa intuitio, huomaa hän hetkittäin eksyvänsä sivuraiteille. Pääraiteella oltiin Victor Franklinin kohdalla, joten Emäntä palaa nyt häneen. Franklinin tavoin Emäntä ajattelee, että Jumalan valtakunta on sisällä meissä itsessämme ja tämä henki on lähde, joka liittää meidät luontoon, muihin ihmisiin ja koko maailmankaikkeuteen. Tämän lähteen kun Emäntä hetkittäin tavoittaa, tulee hänelle tunne, ettei hän ole enää yksinäinen, sillä sen kautta hän tuntee koskettavansa kaikkeutta, luontoa, menneitä ja nykyisiä sukupolvia. Emäntä on oikeastaan panenteisti; hän ajattelee, että maailma ja sen oliot ovat äärellisiä, mutta koska Jumala on äärettömyys, hän ulottuu myös jokaiseen ihmiseen.

Frank esittää Emännän mielestä todella mielenkiintoisen yhtälön. Hänen mukaansa epätoivo toteutuu yhtälön D= S- M mukaisesti, jossa D tarkoittaa epätoivoa (dispair), S kärsimystä (suffering) ja M merkitystä (meaning). Tämän kun ihminen oivaltaa, hän voi kääntää henkilökohtaisen tragediansa voitokseen. Frankl korostaa sitä, että tämän päivän ihmisen onnettomuudet johtuvat tavallisesti siitä, että hänen elämästään puuttuvat merkitykset. Samalla heiltä puuttuu tarkoitus, minkä vuoksi elää. Hän on oikeastaan päinvastaista mieltä kuin Sartre, joka on sitä mieltä, että meidän täytyy hyväksyä oman elämämme merkityksettömyys. Frankl on sen sijaan muistuttaa, ettemme voi rationaalisesti, ”älyllämme”, tätä merkitystä antaa. Meidän vapauttamme aina rajoittaa biologia, sosiaalinen ja kulttuurinen ympäristömme. Mutta joka tilanteessa meillä säilyy perimmäinen (ultimate) vapaus; vapaus antaa tapahtumille merkityksiä. Jos siis emme voi muuttaa elämäntilannettamme, voimme aina muuttaa asenteemme tilanteeseen.

Victor Frankl kertoo Youtubissa tarinan sukellusonnettomuudessa 17-vuotiaana neliraajahalvaatuneesta potilaastaan. Mies sanoi, että vaikka onnettomuus katkaisi hänen niskanikamansa, se ei katkaissut häntä. Hän jatkoi psykologian opintojaan ja nuori mies päättäväisesti ryhtyi auttamaan muita neliraajahalvaantuneita ihmisiä.

Seuraavassa yhteen veto Victor Franklin ajatuksista elämän merkityksellisyydestä:

1) Elämällä on kaikissa olosuhteissa tarkoituksensa, jopa kaikkein karmaisevimmissa tapauksissa.
2) Ihmisen elämän tärkein motivaatiolähde on löytää elämälleen tarkoitus.
3) Ihmisillä on vapaus löytää merkitys tekemisilleen ja kokemuksilleen, ja heillä on mahdollisuus äärimmäisessä kärsimyksessäkin valita, minkä näkökulman he ottavat tilanteeseen.

Victor Frankl oli syvästi uskonnollinen juutalainen, mutta hän korosti, että uskonnon harjoittaminen on aina ihmisen yksityisasia. Franklille rukous, rakastelu ja kuoleminen olivat ihmisen intiimeimpiä tapahtumia, yksityisyyden reservaatteja. Ehkä se minkä länsimaissa on 1900-luvulla ollut kadoksissa, on elämän pyhien asioiden kieltäminen? Maallistumisen ja materialistisen maailmankatsomuksen myötä olemme olleet kadottamassa elämän pyhyyden, mikä voisi olla selitys nykyiselle ekologiselle tilanteellemme. Emäntä näkee Franklin ajattelussa sukulaisuutta Sören Kierkegaardin ajatteluun. Hänhän väittää, että uskonnon harjoittaminen on intohimoista subjektiivisuutta.

Emäntä on huomannut, että on ihmisiä, jotka uskovat, että elämän tarkoitus löytyy Jumalasta ja on toisia, jotka ajattelevat, että mitään tällaista tarkoitusta ei ole, vaan ihminen itse luo elämälleen tarkoituksen. Siirtolan Emäntä on oikeastaan näitä molempia. Emännässä on osa, joka pitää Jumalaa vain käytännöllisenä ”hypoteesinä”. Hänessä on myös osa, joka uskoo, että Jumala on ihan oikeasti olemassa. Oli miten oli, Jumala, Hänen olemassaolonsa tai olemattomuutensa välinen ristiriita, on Emännän eräs tärkeimpiä luovuuden energian lähteitä. Kirjoittaminen on Emännän meditointia, lectio divinaa, kellumista erilaisten näkökulmien välisessä todellisuudessa ja niiden rikkaissa tulkinnoissa. Jumalan parodoksaalisuus on asia, jonka avulla hän kykenee työskentelemään luovasti oman elämänsä merkityksien kanssa.

Siirtolan Emännän järkeen sopii erinomaisen hyvin myös Victor Franklin ajatus mielenterveydestä. Hänen mielestään kun ihmisen mielen tervehtyminen edellyttää, että ihminen on selvillä oman elämänsä tarkoituksesta. Emäntä ehkä laajentaisi tämän vielä koskemaan koko terveyttä: Ihminen voi olla terve fyysisestikin vammautuneessa kehossa, kunhan hän saa toteuttaa elämässään edelleen omaksi katsomaansa tarkoitustaan. Terveys on sopeutumista elämän realiteetteihin, joita joskus voimme lääketieteen avulla muuttaa paremmaksi. Franklin mukaan elämän merkityskokoelma yhdelläkään samanlainen. Emäntä ajattelee saman niin, että jokaisella ihmisellä on oma tarinansa, jota hän voi aktiivisesti olla rakentamassa. Se on aina ainutkertainen ja ainutlaatuinen. Lisäksi tämän tarinan tarkoitus voi muuttua elämän eri vaiheissa.

Tästä Victor Franklin ajattelumallista Emännälle tulee mieleen psykohistorioitsija Robert Jay Liftonin proteaaniminuus. Jay Lifton on tutkinut erityisesti sodissa olevien ihmisten persoonallisuuksia. Proteaaniminuuden metaforisen olemuksen ja nimen hän on lainannut Proteukselta, Odysseyksen meren jumalalta. Proteus, joka ottaa ensimmäiseksi leijonan muodon, sitten käärmeen, myöhemmin leopardin, villisian, liikkuvan veden ja suuren vihreän puun. Tämä meren jumala pystyi muuttamaan näissä ilmiasuissa muotoaan. Robert Jay Lifton ottaa virtaavan eri olomuotoihin muovautuvan identiteetin ja sen toiminnallisen viisauden vertauskuvalliseksi lähtökohdaksi Proteuksen.

Kuolema ja uusiutuminen, minuus selviytyjänä, on proteanismin metaforinen ja psykologinen lähtökohta. Kuolema koskettaa aina ihmistä, kun ihminen tästä selviää, tulee hänestä selviytyjä. Tämä selviytynyt uusi itseys ei ole muodoltaan enää entisenlainen. Kuoleman kosketettua joutuu ihminen työllä ja tuskalla rakentamaan uudelleen minuutensa. Muodonmuutokseen liittyy usein erottamattomana osana ahdistus ja suru, koska ihminen menettää prosessissaann jotakin vanhaa, hänelle tärkeää ja turvallista. Mikäli ihminen tuntee itsensä voimattomaksi psyykkisen kuoleman tilanteessa, saattaa hänestä tulla ”psyykkisesti puutunut” (psychic numbing), ihminen menettää yhteytensä tunteisiinsa. Tämä on tietenkin myös eräänlainen ”dissosiatiivinen” (ihminen sulkee osan itseään tietoisuuden ulkopuolelle) sopeutumismekanismi, joka auttaa ihmistä selviämään vaikeista elämän tilanteista. Hänellä ei ehkä ole sillä hetkellä valmiuksia kohdata tätä osaansa, joka kuitenkin valitettava usein palaa epätoivottuna ”haamuna” mieleen sabotoimaan elämää. Psyyke ikään kuin pelaa paineen alla itselleen aikaa selviytymiseen irrottamalla osiaan minuudestaan.

Siirtolan Emäntä tulkitsee Liftonia siten, että viimeinen kuolemamme ei ole ensimmäinen kuolemamme. Ihmiset kuolevat ja uusiutuvat monta kertaa elämässään. Kun kohtaamme kuoleman kauhun, voimme siinä tilanteessa joko avautua tai sulkeutua. Silloin kun ihminen löytää oman minuutensa vakaat kulmakivet, voi ihmisen minuus siirtyä vapaaseen virtauksen tilaan, jossa identiteetti muuttaa jatkuvasti muotoaan ja tapaansa olla olemassa. Mielikuvituksen avulla hänestä syntyy joustava minuus, joka globaalisessa monikulttuurisessa todellisuudessa ei ole huono asia. Hän alkaa virtauksessa ”tappamaan aikaansa”, jotta hän ei tuntisi oloansa pitkästyneeksi. Vain ”fundamentalistinen minuus” takertuu epätoivoisesti johonkin pysyvään totuuteen, juuri tähän rantavesien kaislikkoon, josta jo aikaisemmin oli puhe.

Franklin sai auktoriteettinsa kuolema-ajatuksiinsa omista keskitysleirikokemuksistaan. Hän uskoi, että kaikesta huolimatta, olkoon elämä kuinka hirveää tahansa, sille voi löytää tarkoituksensa. Keskitysleiriolosuhteissa, kun merkityksenantoa oli rajoitettu, Frankl väittää monen juuri oppineen uskomaan Jumalaan. Frankl korostaa sitä, että elämäntarkoitus ei ole keksimistä, vaan se on löytämistä. Niinpä, ajattelee Emäntä. Hänelle elämä kun on suuri arvoitus, jota hän yrittää koko ajan ratkaista. Mielekäs elämä ei merkitse Emännälle sitä, että hän ratkaisee elämän arvoitukseen. Sen sijaan elämän merkityksellisyys syntyy Emännälle taukoamattomasta uusien raanun kuvioiden etsinnästä, erilaisten mielenkiintoisten lankojen ja värien löytämistä. Uudet kuviot tuntuvat nostavan häntä koko ajan uusille ymmärryksen tasoille.

Franklin mukaan ihmisen henkilökohtaista tarkoitusta ohjaa ”ylitarkoitus”; Frankille itselleen ja Emännälle se näyttäisi olevan Jumala. Se on tarkoitus, jota emme koskaan voi rationaalisesti ajattelullamme tietämään, vaan joudumme sen hyväksymään ja ottamaan sen vastaan. Sören Kiekegaardin ajattelussahan tässä kohtaan on uskonhyppy – ihminen joutuu tunnustamaan uskovansa johonkin absurdiin ja epärationaaliseen, joka kuitenkin antaa elämälle toivon ja sen koherenttisuuden.

Franklille uskonto edustaa uskoa elämän ylitarkoitukseen. Omatunto on eräs tämän ylitarkoituksen ilmenemismuoto. Mikäli Emäntä nyt oikein ymmärtää Frankliä, henki omatuntona on ihmisessä tämän ylitarkoituksen ulottuvuus. Henki ihmisessä ei ole koskaan sairas, mutta ihmisen sielu ja keho voivat sitä Franklin mukaan olla. Ehkä tämä ylitarkoitus on se, joka auttaa meitä saavuttamaan juurevuuden kokemuksia, tunnemme, että olemme osa eettistä, rakastavaa globaalia yhteisöä, luontoa ja maailmankaikkeutta?

Ehkä silloin ihmisen ei ole hyvä kuolla, kun hän ei ole tuntenut toteuttaneensa tätä omaa aidointa elämänsä tarkoitusta. Hän ei ole saanut kokea olevansa osa jotain suurempaa suunnitelmaa, ylitarkoitusta. Toki jokainen voi valita myös ”sartrelaisen” elämäntavan, jossa hän ajattelee, ettei elämällä ole mitään merkitystä. Emännän mielessä tällainen elämä tuntuu kuitenkin raadolliselta. Hän miettii, että Franklin käsitteitä käyttäen hänen oma sieluruumis oli sairas siihen saakka, kunnes hän tavoitti kosketuspinnan henkeen. Tämän kosketuksen jälkeen hän on huomattavan paljon valmiimpi elämään ja kuolemaan kuin koskaan aikaisemmin. Hän kun kokee nyt saaneensa toteuttaa vihdoin, hengen kosketuksen kautta, oman elämänsä luovaa uutta hakevaa muotoa.

Frankl erottaa ehdottomasti toisistaan yliminän, siis kulttuurin luoman sisäisen äänemme, omatunnosta. Yliminä meissä välittää perinteisiä yhteiskunnallisia tapoja ja normeja. Jospa se muokkaa meistä juuri näitä massaihmisiä, rantakaislikkoon takertujia, miettii Emäntä. Kun ”uskova” ihminen käy keskusteluja Jumalan kanssa, käy hän keskusteluja juuri omatuntonsa, ylitarkoituksen, yliyksilöllisen hengen ilmenemismuodon kanssa. Juuri omatuntomme voi irrottaa meidät yliminämme otteesta. Näinhän kävi Emännällä omassa Mielentilojen Treenissään – hän sanoutui irti massaihmisen elämästä, ja siirtyi elämään omaa ainutkertaista elämäänsä. Hän kieltäytyi enää elämästä yliminällensä alistettua sisäistä ahdistusta tuottavaa entistä elämäänsä. ”Uskoon tulo” oli siis oikeastaan Emännälle siirymistä yliminän kuuntelusta omantunnon kuunteluun. On tietenkin ihmisiä, jotka eivät tavoita tätä hengen yliyksilöllistä luonnetta. Heiltä puuttuu eräs elämän ulottuvuus. Sekä ateisteja että uskovaisia vaikuttaa kuitenkin olevan moneen lähtöön. Emäntä huomaa esimerkiksi olevansa ”ateistipoikansa” kanssa monesta asiasta enemmän samaa mieltä kuin joittenkin autoritaarisesti uskonnollisten ihmisten kanssa.

Tämä omantunnon yliyksilöllinen olemus sopii oikein hyvin tällä hetkellä Siirtolan Emännän maailmankuvaan. Yliyksilöllinen omatuntomme ohjaa elämämme ainutkertaista perimmäistä eettistä ja esteettistä tarkoitusta. Kun kuolemme, siirrymme Frankin mukaan toisenlaiseen hengen todellisuuteen. Laadultaan tämä todellisuus on täysin erilaista kuin maallinen elämämme, joten siitä ei kannata oikeastaan sanoa mitään. Henki meissä, ei koskaan kuole, koska se on olemukseltaan yliyksilöllinen. Sen sijaan sielu ja ruumiimme kuolevat.

Maallisessa elämässämme olemme vastuullisia yksilöitä juuri omantuntomme kautta. ”Frankiläisittäin” omatuntomme on Jumalan ääni meissä. Emäntä ajattelee, että ongelma on, kuinka erottaa ”yliminän” ja ”puhtaan omantunnon” ääni? Hän on ratkaissut asian tällä hetkellä niin, että omantunnon ääni lisää maailmassa aina rakkauden määrää. Mikäli ääni käskee meitä esimerkiksi väkivaltaan tai sortamaan vähemmistöjä, Emäntä uskoo, että kysymyksessä on ”yliminän” eikä ”omantunnon” ääni. Ehkä sekä ”uskovainen” että ”ateisti” voivat totella yliminää, luullen tottelevansa omaatuntoaan? Emännän suussa Victor Franklin omatunto käsite maistuu tutulta ja hyvältä, vähän samalta kuin muisto Itikan mummin rieskasta. Victor Franklin käsitteellistämänä omatuntomme ei vaikuta olevan pelkästään ”moraalin vahti”, vaan se kehottaa meitä elämään merkityksellistä omaa eettistä ainutkertaista elämäämme.

Kohti integratiivista ja esteettistä lääketiedettä nr. 18

Vaikka tiede kehittyy, kuolema pysyy mysteerinä. Kun pohdimme sen kokemuksellista olemusta, ei ole asiantuntijoita, on vain ihmisenviranhaltijoita. Siirtolan Emäntä on oikeastaan sitä mieltä, että elämän estetiikan kannalta olisi hyvä alkaa järjestää yhä enemmän ” Kuinka valmistautua hyvään ja kauniiseen kuoleman” -kursseja, koska niistä saattaisi ihminen saada erinomaisia eväitä hyvään elämään. Tällä kurssilla kurssilaiset voisivat keskustella muun muassa sellaisten tavallisten ihmisten kanssa, jotka ovat olleet kasvokkain kuoleman kanssa. Toki siellä voisi olla myös monitieteellinen asiantuntijaryhmä, lääkäristä pappiin ja psykologiin, mutta hekin olisivat kurssilla ihan vain ihmisenviranhaltijoina.

Emäntä, jos tällaiselle kurssille pääsisi, haluaisi keskustella muutamasta erityisestä asiasta, täysin tietäen sen, ettei kuolema läheskään aina suju niin kuin ihminen itse valitsisi. Emäntä toivoisi saada jutella tällä hyvän kuoleman kurssilla muiden kanssa siitä, että miten, missä ja kenen kanssa kukin haluaisi kuolla. Emäntä unelmoi, että hänen ympärillään olisi rakastavia ihmisiä, tietysti ainakin lapset ja aviopuoliso, kaunista musiikkia ja kirjanlukija. Emäntä haluaisi uskovaisen veljensä rukoilemaan rinnallensa. Hän on aina osannut rukoilla niin hauskoja rukouksia, että Emäntä voisi leveästi hymyillen kolkutella toiveekkaana Taivaan porttia. Lukija (ehkä joku Emännän pojista?) voisi lukea vaikka 5. kerran Karamzovin veljekset. Tiesitkö muuten, että Leo Tolstoilla oli kuollessaan pöydällä Dostojevskin Karamazovin veljekset? Lisäksi Emäntä haluaisi hyvää fyysistä ja emotionaalista huolenpitoa. Joku välillä paijaisi, silittelisi ja ehkä suukottelisikin (ei suulle, henki voi haista). Tietenkin Emäntä toivoisi riittävän kipulääkityksen, jota hän voisi itse säädellä. Oletko sinä muuten koskaan miettinyt miten haluaisit kuolla?

”Age Concern” tutkimuksessa vuodelta 1999 vanhukset luettelivat hyvän kuoleman piirteitä. Hyvä kuolema tulee niin, että ihminen pystyy valmistautumaan siihen. Ihminen tietää mitä tuleman pitää. Ihminen saa säilyttää arvokkuutensa ja yksityisyytensä loppuun sakkaa ja hän saa valita, missä ja millaisessa ympäristössä kuolee. Tarvittaessa kuolevalla on mahdollisuus valita myös saattohoitokoti. Hyvää kuolemaa ihminen voi jotenkin kontrolloida, esimerkiksi ihminen itse voi säädellä kipulääkityksensä määrää. Hyvässä kuolemassa ihminen saa asiantuntijoilta faktainformaatiota tilastaan tarvittaessa. Hyvässä kuolemassa ihminen saa itse valita ihmiset, joiden kanssa hän haluaa jakaa tämän kokemuksen. Hyvässä kuolemassa ihminen ehtii hyvästelemään läheisensä. Hyvään kuolemaan on valmistauduttu siten, että ihminen on etukäteen antanut ohjeita, joita noudetaan viime hetkillä. Hyvälle kuolemalle ihminen ikään kuin antautuu vapaaehtoisesti, valmiina, eikä kuolevan elämää pitkitetä tarpeettomasti. Emäntä huomaa muuten, että hänen äitinsä saattohoito täytti jotakuinkin kaikki edellä olevat kriteerit. Ehkä siksi kokemus oli valtavasta surusta huolimatta eheyttävä.

Kuoleman edessä me kaikki, ylilääkäristä rekkakuskiin ja kadunlakaisijaan, olemme tasa-arvoisia. Sen edessä olemme ilman naamoitamme. Niin kuin kuolema on henkilökohtainen yksinäinen kokemus, niin on myös elämän merkityksien etsiminen. Kuoleman kasvojen edessä voimme vahvistaa Emännän mielestä omaa ainutkertaista tapaamme elää. Meiltä katoaa tarve rakentaa elämäämme pelkästään ulkoisten symbolien varaan. Onhan tunnettu sanonta, että ruumispaidassamme ei ole taskuja. Kun uskallamme katsoa kuoleman peiliin, näemme, mikä meille on oikeasti tärkeää elämässä.

Vaikka Emäntä arvostaakin ihmisen viranhaltijoita, ei silti käy kieltäminen, että voimme oppia jäsentämään sisäistä todellisuuttamme myös filosofien ja hengellistien isien kautta. Heidän ajattelunsa voi auttaa meitä antamaan sanallista muotoa sisäisille tunteillemme. Filosofit ovat merkitysmaailman taiteilijoita. Emäntä on blogissaan lainaillut kirjailijafilosofeja Sören Kierkegaardia ja Fjodor Dostojevskin varmaan lukijoiden kyllästymiseen saakka. Mutta minkäs Emäntä sille mahtaa, että heidän ajatuksiaan on niin kiehtovaa pyörittää hänen elämän raanun kangaspuissa. Molemmille näille eksistentialismin edeltäjille oli yhteistä, että he kumpikin nauroivat hienoille järjen luomille hallinnan järjestelmille; niiden ”erehtymätön logiikka” kun heti romahtaa joutuessaan kosketukseen elävän elämän kanssa.

Emännällä on tunne, että näillä 1800-luvun mestareilla kummallakaan ei laskelmoiva kylmä järki ollut elämän yläpuolella. Sen sijaan he molemmat arvostivat hyvyyttä ja kauneutta, unohtamatta elämän realiteetteja. Kumpikaan heistä ei ollut siinä mielessä pessimisti, etteivät he olisi uskoneet inhimillisen tietoisuuden mahdollisuuksiin ihmiskuntaa eheyttävänä voimana. Heidän kritiikkinsä kohdistui nimenomaan typistettyä, torsoa järkeä kohtaan; keikaroivaa, varmaa, itseriittoista ja itsetietoista järjestelmä-älyä kohtaan. Emäntä saa nykyään myös allergisen ihoreaktion tällaisestä älystä, etenkin jos se on ainoa tapa ajatella. Nämä kirjalijafilosofit molemmat uskoivat Emännän tulkinnan mukaan juuri ihmisen henkilökohtaisen luovan esteettisen ja eettisen älyn mahdollisuuksiin. Tämä äly ei tarvitse valmiita järjestelmiä, vaan se itse luo ja uusii niitä loppumattomasti, ikuisena virtana.

Seuraavassa Emäntä yrittää vaihtelun vuoksi tavoittaa muutaman muun ajattelijan ajatuksia kuolemasta. Psykiatri Victor Franklillä, logoterapian isällä, on Emännän mielestä tutustumisen arvoisia ajatuksia kuolemasta. Hänhän itse selvisi aikoinaan natsien keskitysleireistä hengissä. Logoterapiassaan hän yhdistää tiedettä, filosofiaa ja uskontoa. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että hänen logotearpiansa sopii myös ateisteille. Juuri tätähän Emäntäkin on yrittänyt vuosikaudet tehdä, enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Hänelle kun faktatieto ei ole tuonut ymmärrystä, mutta sen sijaan kokemus, (hengellinen) filosofia, kirjallisuus ja kirjoittaminen ovat sitä tehneet.

Franklille elämä oli jatkuvaa perimmäisen tarkoituksen etsimistä. Victor Franklin kirja ”The Man’s Search for Meaning” rankeerattiin yhdeksänkymmentäluvulla New York Timesissa yhdeksi kymmenestä eniten USA:ssa ihmisiin vaikuttaneista kirjoista. Franklin mukaan ihmisen elämää ohjaa merkityksellisyyden tahto. Jos joku ei ole vielä sattumalta huomannut, niin tämähän pitää paikkansa ainakin Siirtolan Emännän suhteen. Hänelle kun maailma on jatkuvien merkitysaukeamien aarreaitta. Frankille Jumala oli Jumala meissä (the God within). Kun löydämme Hänet, aukeaa ovi, jonka avulla löydämme elämällemme tarkoituksen.

Emännällä on kokemus omasta elämästänsä, että hänelle merkityksellisyyden kokemus aukesi voimakkaimmin mystisinä hetkinä kirjoittaessa. Nämä kokemukset lienevät hyvin samantapaisia kuin tapulikokemukset, joita ihmiset voivat saavuttaa esimerkiksi musiikkia kuunnellessaan. Ihminen elää Franklin mukaan aidoimmin ihmisenä silloin kun hän ottaa merkityksien avaamisen elämänsä haasteeksi. Tällainen ajattelu istuu Emännän mieleen kuin puollukkaruissose rönttöseen. Hän ehkä sanoisi vielä hieman toisin tämän saman: ihminen oppii antamaan itseään eheyttävän muodon omalle sisäiselle kokemusmaailmalleen.

Jospa onkin niin, että mitä täsmällisemmin ihminen kykenee erilaisin käsittein tai muodoin jäsentämään omaa tunne- ja kokemusmaailmaansa eheämmäksi kokonaisuudeksi, sitä paremmin hän voi. Sisäinen ahdistus syntyy siitä, ettemme kykene antamaan merkityksellistä jäsennettyä harmonista muotoa tunteillemme ja kokemuksillemme. Moni meistä löytää vasta epätoivosta, Danten helvetillisestä pätsistä, uuden merkitysavauman elämäänsä, näin käy esimerkiksi parantuvalle alkoholistille.

Paul Ricaeur puhui aikoinaan riitasointuisesta sopusoinnusta. Ehkä eheä ihminen on sellainen? Riitasointuinen sopusointu. Hän hyväksyy elämän absurdiuden ja paradoksit, ja ristiriita on sopusointua tavoittelevan virtauksen energisoiva voima. Onko ilman sisäistä konfliktia luovuutta? Tästä kysymyksestä tulee mieleen eräs kirjailija tuttavani. Hän myönsi, että hän ei oikeastaan halua edes mitään eheyttä, vaan hän elää tieten tahtoen raastavaa elämää. Hän ikään kuin ruokkii riitasointuisuutta luovuutensa voimaksi.

Kohti esteettistä ja integratiivista lääketiedettä nr. 17

Eikö kuoleman äärellä kaikki hyödy tarinallisista taidoista? Eheyttävän esteettisen kertomuksen luominen kun vaatii kykyä sekä ajatella ja tuntea. Narratiiviset kyvyt omaava ihminen osaa elää spontaanisti hetkessä tuntevana ihmisenä. Hänessä on lähde, jonka avulla hän kykenee muuntamaan sisäisen tunnekokemuksen tarinaksi, tanssiksi, lauluksi tai vaikkapa runoksi. Voi olla, että kuoleman hetkellä kipu on niin suuri, että muotoa kokemuselle ei löydy, mutta ehkä myöhemmin…

Emännän mielestä elämän voi ajatella olevan yhtä suurta näytelmää. Kuolemanäytelmän sisällä elämme spontaanisti tunteillamme. On lahja, jos näyttelijä kykenee heittäytymään näytelmän ulkopuoliseksi katsojaksi, tarkkailijaksi tai jos hän kykenee samaistumaan jonkun muun näytelmän näyttelijän rooliin. Jotkut pystyvät tähän heti, toiset myöhemmin, eräät eivät koskaan. Kun näyttelijä kykenee muokkaaman kokemaansa tarinaa leikkien uudestaan erilaisiksi muodoksi, voi hänestä kehittyä erinomaisen hyvä kuiskaaja.

Kun kuolevalla mieli vielä toimii, voi hänellä olla päämäärä elämälleen kuoleman väistämättömyydestä huolimatta. Markku T. Hyypän mukaan terveys on tasapainoa sen suhteen, minkä ihminen on asettanut päämääräkseen elämälleen. Kuoleva ihminen voi siis joskus olla täysin terve kuollessaan. Hän kykene viime metreille saakka tavoittelemaan omaa ainutkertaista päämääräänsä. Toki näin romanttisesti ei aina elämä kulje.

Emännän tämänhetkinen tavoite elämässä on sisäinen rauha. On tärkeää, että hän on ITSE asettanut tämän päämääränsä, eikä se ole kenenkään muun hänelle asettama. Emäntä epäilee, että eräs tavallinen ongelmamme elämässämme on, että tavoittelemme esimerkiksi aviopuolisomme tai sisäistetyn vanhempamme päämäärää elämässämme. Tällöin kannamme sisällämme ristiriitaa. Ristiriita ei saa meitä toimimaan eheästi, vaan joku osa itseämme saattaa sabotoida jatkuvasti päämäärämme saavuttamista. Sairaus voi olla eräs tekijä, joka vapauttaa meidät näkemään oman elämämme perimmäisen tarkoituksen.

Kun Emäntä sairasti syövän, tuli hän entistä tietoisemmaksi oman elämän päämäärästä. Jospa hän olisi niin onnekas, että saisi elää loppuun saakka harmoniassa oman elämänsä päämärään kanssa. Toki tämä ei tarkoita Emännän mielestä kenenkään kohdalla sitä, että ikinä ei olisi toivottomuuden hetkiä. Huusihan Kristuskin vielä ristillä: ”Jumalani, Jumalani miksi minut hylkäsit!” Emäntä ei usko, että sellaista ihmistä on olemassa, joka ei hetkittäin olisi toivoton, koska juuri vastakohtien voimalla ihminen pääsee eteenpäin elämässään. Me elämme kummallisessa illusorisessa maailmassa, jossa ainoa oikea kunnon eläminen on mielihyvässä elämistä.

Fjodor Dostojevskille kärsimys ei ollut pelkästään puhdistavaa, vaan se oli myös uutta luova voima. Ilman sitä maailma menettää luonnollisen luovuuteensa ja syvyyteensä. Kuolemasta Dostojevski kirjoittaa melkoisen vähän verrattuna esimerkiksi Leo Tolstoihin. Ihmisen kärsimyksestä Dostojevski kirjoitti sitäkin enemmän. Eräs silminnäkijä on aikoinaan kirjannut ylös erään keskustelun Fjodor Dostojevskin ja filosofi VladimirSolojovin välillä (Igor Volgin, Dostojevskin viimeinen vuosi).
Hän (Dostojevski) laittoi kätensä Solovjovin hartioille ja sanoi:
– Ah, Vladimir Sergejevits, olen huomannut miten hyvä ihminen sinä olet…
– Kiitos kohteliaisuudesta, Fjodor Mihailovits…
– Älä hätiköi kiitoksissasi, vastusti Dostojevski, en ole vielä sanonut kaikkea. Lisään edelliseen, että sinulle olisi tarpeen olla kolmisen vuotta pakkotyössä…
– Herran tähden” Miksi ihmeessä?

– Siksi, että et ole vielä tarpeeksi hyvä: mutta pakkotyön jälkeen olisit suurenmoinen ja puhdas kristitty.
Solovjov alkoi nauraa, päättää tarinan kirjoittaja tapahtuneen, eikä filosofi pannut vastaan. Hän oli pitänyt Dostojevskin sanoja ehkä vain leikkinä. Dostojevski vihjasi Solovjoville, että hienot filosofiset aivoitukset eivät olleet hyviä sinänsä, vaan olisivat merkittäviä vasta sitten, kun niitä vahvistaisi oma kärsimys ja raskas henkinen kokemus. Fjodor Dostojevski on itse elävä esimerkki siitä, kuinka kirjailija voi amentaa luovuutta omasta kärsimyksestään. Olisiko Dostojevski Dostojevski ilman kärsimystä, siinäpä kysymys?

Siirtolan Emäntä ei tietenkään ole sitä mieltä, että kaikille olisi onnekasta olla muutama vuosi vankilassa tai sairastua myeloomaan, puhumattakaan siitä, että olisipa hienoa luovuuden kannalta, että läheinen ihminen kuolee. Sen sijaan Emäntä uskoo, että oikeassa elämässä vain mystisissä paratiisikokemuksissamme voimme elämme täysin ilman kärsimystä. Jokaisen elämänkaareen kuuluu kärsimys erottamattomasti. Niin kauan kun on kärsimystä maailmassa, voi ihminen oppia antamaan sille jonkinlaisia taiteellisia, uskonnollisia tai tarinallisia muotoja. Juuri ne tuovat toivon ja symbolisen rikkauden elämäämme. Niillä kiinnitymme toinen toisiimme. Voimme kehittyä ihmisinä ja yhteisöinä kärsimyksestämme huolimatta. Lääkkeet oivat olla apuna syvimmissä ahdistustiloissamme, mutta on ihmiselämän mitätöintiä lääkitä kaikkea kärsimystä, koska juuri tällaiset kokemukset voivat olla symbolisen pääomamme rikastuttaja.

Emäntä on muuten lukenut paljon tutkimusmateriaalia siitä, millaisia kokemuksia ihmisillä on kuoleman rajalla. Seuraavassa eräs tyypillinen tarina (Virginian yliopiston kokoelmat/Irreducible Mind):

”Kelluin ulos kehostani, ja katselin itseäni itseni ulkopuolelta (lääkärit ja sairaanhoitajat työskentelivät hänen kehonsa kanssa). Minulla oli valkoinen asu päälläni. Lähdin liukumaan pitkin tunnelia, jossa oli karkeat seinämät, ja jonka päästä tuli sokeuttavaa kirkasta valoa. Suuntasin itseni kohti sitä. Kun pääsin tunnelin päähän, näin isoisäni kasvot, ja hän hymyili minulle. Hän sanoi jotakin tähän tapaan ”Tapaamisestamme on kulunut pitkä aika. Tervetuloa!” Hän kuoli vuonna 1948 ja olin hänen lempi lapsen lapsensa. Olimme hyvin läheisiä. Näin monia kasvoja seinillä, tunsin niistä monet, toisia en tuntenut, mutta he kaikki hymyilivät. Olin melkein tunnelin päässä, kun näin isoisoäitini, joka oli auttanut kasvatuksessani. Hän siis ilmestyi ja sanoi minulle: ”Mene takaisin, sinulla on lapsi, joka tarvitsee sinua. Voit tulla tänne joukkoomme myöhemmin. Yritin pistää hanttiin, mutta hän sanoi minulle yksinkertaisesti: ”Sinä menet nyt takaisin!”.

Tämän tapaisia rajatilakokemuksia on kerrottu eri kulttuureissa kautta aikojen (Irreduceble Mind/Kelly, Grayson, Kelly). Kaukaisimmilta ajoilta on Platonin Tasavalta kirjassa sotilas Erin rajatilakokemus, ja tämän kaltaisia kokemuksia on kirjattu yhä enemmän 1800-luvulta lähtien. Niitä on pantu monenlaisten ”läheltä piti” tilanteiden jälkeen.

Biolääketieteellä on ollut suuri tarve ”naturalisoida” nämä kokemukset, erilaisiksi ”aivojen fysiologisiksi tiloiksi”, on luotu erilaisia neurokemiallisia ja neuroanatomisia teorioita. Esimerkiksi syynä hallusinaatioihimme saattaa olla veremme noussut hiilidioksidipitoisuus, jonka saa aikaan kummallisia mielikuvia. Esteettiseltä ja eettiseltä näkökulmalta tämä on kovin kyseenalaista toimintaa, ainakin silloin, kun tällaisilla näkökulmilla halutaan dominoida tarinoita kulttuurissamme. Toki kokemuksillamme voi olla biologinen olemuksensa, mutta miksi varastaa niiltä myyttiset merkitykset, jotka ovat elämämme tarkoituksellisuuden tunteen lisääjiä?

Hetkittäin Emännästä tuntuu siltä, että valtayrityksissään luonnontiede haluaa viedä meiltä kaikki elämän myyttiset ja uskonnolliset merkitykset ja jopa elämämme tarkoituksen: Ikuisuuden taudista kärsivät tiedemiehet haluavat rationalisoida kaiken numeroilla hallittavaksi kemiaksi ja fysiikaksi. Luonnontieteestä ja sen papeista, ”asiantuntijoista”, yritetään tehdä uutta autoritaarista uskontoamme. Emäntä uskoo, että elämä erilaisissa myyttisissä todellisuuksissa voi olla huomattavasti onnellisempaa kuin elämä puhtaissa faktojen maailmoissa. Jos vain toinen täytyisi valita, Emäntä valitsisi sataa kertaa mieluummin myyttisen todellisuuden kuin reaalisen faktojen maailman. Numeroiden maailmassa hän on tuntenut itsensä aina juurettomaksi vieraaksi.

Tolstoin Ivan Iljits voi opettaa meitä, samoin useat niistä henkilöistä, jotka ovat selvinneet kuolemaa uhkaavasta sairaudestaan. Heidän viestinsä on, että voimme elää onnellista merkityksellistä elämää silloin kun onnistumme rakentamaan elämämme arvopohjalle, jota emme kuollessamme kadu. Jostain syystä kuoleman kasvot auttavat montaa ihmistä ja heidän läheistään elämään elämää, jossa haluamme suhteuttaa viisaasti itsemme arjessamme toisiin ihmisiin ja maailmaan. Me voimme joskus löytää kuoleman lisäksi vaikkapa vihastamme ja ahdistuksesta luovuuden voiman, jonka voimalla satamme elää jokapäiväistä elämäämme entistä tyytyväisempänä. Usein ahdistus ja paha olo kertoo tarinaa siitä, että se merkitysmaailma, jossa ihminen elää, ei vastaa hänen sisäistä todellisuuttaan. Kun tiedämme päiviemme olevan luetut, antaa se monelle ihmiselle sysäyksen sisäiselle eettiselle työlle. Ihminen haluaa käyttää annetun lisäajan uudella tavalla. Kuoleman kasvojen kohtaamisen jälkeen ihminen antaa toisenlaisen arvon jäljellä olevalle elämälleen.

Emäntä on siinä mielessä puhdas ”dostojevskiläinen” siinä mielessä, että hän ajattelee maailman uudelleenrakentamisen olevan mitä suurimmassa määrin ihmispersoonan itsensä uudelleen rakentamista. Yhteiskunnallisen uuden järjestyksen syntyminen tapahtuu kollektiivisena ihmisten sisäisenä vallankumouksena. Yhä useampi ihminen saavuttaa sisäisen eettisen ja ekologisen kehitysasteen, jossa he tajuavat kärsimyksen vähentämisen maailmassa olevan oman sisäisen maailman kanssa työskentelyä. Ihmiset yrittävät epätoivoisesti muuttaa ulkoista todellisuuttaan aineellisin symbolein. Ihminen joutuu tekemään omassa elämässään kohtuullisemman elämäntavan valinnat, mikäli hän mielii lapsilleen hyvän tulevaisuuden. Suurin poliittinen teko on oma elämäntapavalinta ja sisäinen vallankumous. Maailma ei muutu ensisijaisesti siten, että ”poliitikot tekevät jotakin”, vaan se tapahtuu siten, että itse alamme elämään elämäämme siten, että meillä on hyvä omatunto itsemme, lapsiemme (oikeastaan kaikkien maailman lapsien!) ja sisäisen elämämme kanssa.

Dostojevskin mukaan kukaan meistä ei saa elämää ilmaiseksi. Emme saa ”kokonaista pääomaa” mekaanista tietä. Ihmisen persoonallisuus ei koskaan ole täydellinen, se on prosessi, joka vaatii jatkuvaa henkistä työtä. Kenelläkään meistä ei ole ”esikoisoikeutta” elämään, vaan jokaisen meistä on ”muovauduttava ihmiseksi” omalla työllä ja tuskalla (Igor Volgin, Dostojevskin viimeinen vuosi).

Esteettinen rationaalisuus on siis Emännän mielestä tuiki toisenlaista rationaalisuuta kuin mitä luonnontieteellinen naturalisoiva tiede edustaa. Ihminen ei ole pelkkää biologiaa vaan hänessä itsessään on ilo,suru, koko maailma ja sen ilot sekä kärsimykset. Ihmisen kutistaminen luonnontieteeksi on Emännän mielestä oikeastaan tämän päivän barbarismia. Se kertoo hänen mielestään meidän materialistisista, tuhoista, hallinnan kulttuuristamme, kulttuurista, jossa luullaan ihanneihmisen olevan ”kone”, joka kykenee katsomaan ja hallitsemaan objektiivisesti todellisuutta. Piilomarkkinoiko luonnontiede materialistista elämäntapaa ja levittääkö se ”ikuisuuden tautia”?

Haluammeko ihan oikeasti pelkästään koneihmiskuvan ihanteeksemme? Emmekö saa katsoa maailmaa tunteittemme värittämien erilaisten silmälasien lävitse? Emmekö juuri monenlaisten erilaisten näkökulmien avulla voi rakentaa maailmasta kaleidoskoopin luoman kuvan kaltaista, ikuisen muutoksen tilassa olevaa, esteettistä kuvaa? Eikö esteettisyyden ja eettisyyden tulisi olla aina ennen tietoa? Eikö tämä inhimillisyytemme, näkökulmien rikkaus ja subjektiivinen luovuutemme tee elämästämme juuri elämän arvoista?

Vissiin jo aikaisemmin Emäntä on tuonut esille, että hän ei ole suinkaan dumppaamassa tiedettä roskakoriin, mutta hän haluaisi nähdä sen osana laajempaa inhimillistä tiedonmaantiedettä, jossa on muitakin tärkeitä tapoja tietää kuin pelkästään luonnontieteellinen. Emäntä luottaa nykyään enemmän ihmisenviranhaltioiden viisauteen kuin asiantuntijoiden viisauteen elämää koskevissa kysymyksissä. Emäntä on vankkumaton sisäisen vallankumouksen kannattaja. Hän uskoo, että sisäisyys ja tiedon integraatio omassa sydämessämme on ainut tie, jota kautta voimme löytää paremman ja ekologisemman maailman. Taide, tiede, tarinat, uskonnot nivoutuvat Emännän sisäisessä todellisuudessa oikeastaan kaikki yhteen ja samaan kauniisen kukkakimppuun.

Kun Emäntä lukee Schilleriä, Dantea tai Kierkegaardia, elää hän samalla Euroopan henkistä elämää uudelleen. Joku toinen rinnalla kulkija voi löytää uskomattoman määrän viisautta esimerkiksi pienistä arjen tarinoista. Emäntää joskus melkein suututtaa, kun hän törmää ihmisiin, jotka ovat löytäneet arjen viisaudesta paljon enemmän ja aikaisemmin suuria oivalluksia kuin hän yhä paisuvasta kirjastostaan. Silti Emäntä puolustaa kirjoja. Meillä on olemassa yliyksilöllinen historiallinen yhteinen ajatus- ja tunneviisaus, jonka voivat sukupolvet toisensa jälkeen löytää tarinoista,kirjallisuudesta, pyhistä kirjoista ja miksei myös musiikista, tanssista sekä kuvataiteesta. Voimme heittäytyä osaksi tätä ehtymätöntä luonnon muotojen virtausta, jolloin huomaamme kaikki olevamme globaalin maailman Ihmisiä isolla kirjaimella.