Tarinaa Sioux intiaanien kapaloista ja hirven syömistä koivun taimista

Sioux-intiaanien lastenkasavatukseen kuului, että poikavauvat sidottiin tiukkaan kapaloon yhteen ikävuoteen saakka. Heitä myös itketettiin paljon. Tästä seurasi, että varttuessaan näistä lapsista tuli hyvin aggressiivisia. Juurikaan muunlaisia tunneilmaisuja heillä ei ollut. Tämä heimon kulttuurin kannalta tarkoituksenmukaista: siouxit olivat soturikansa. Pojista kasvatettiin vain sotureita. Siouxit olivatkin kuuluisia sotaisuudesta. He eivät tulleet sotaisuutensa vuoksi toimeen muiden ympäröivien heimojen kanssa. Yhdysvalloissa 1800-luvun lopulla käydyt suuret intiaanisodat käytiin nimenomaan siouxeja vastaan.

Nyt vedän yhtäläisyysmerkkejä suomalaiseen kulttuuriin. Suomalaisuus on ollut tuhannen vuoden ajan pellonraivausta ja kaskeamista. Tämä on vaatinut miehiltä tietynlaista mielenlaatua ja asennetta. Tunneilmausten näyttäminen ja esiintuomisen vähyys on suomalaisille miehille hyvin tyypillistä. Se on tietynlaisen kasvatuksen tulosta. Niiden näyttäminen ja purkautuminen kanavoitui työntekoon. Tätä on sitten kutsuttu suomalaiseksi sisukkuudeksi.

(Edellinen tarina on  Facebook-ystäväni Ilkka Hallamäkisen luvalla hänen facebook-kommenttinsa.  Sioux-tarina on hänen mukaansa psykoanalyytikko Erik Eriksonilta)

 *
Olemme, paitsi suomalaisten miesten kasvatuksessa,  myös lääketieteessä, mitätöineet vuosisatoja ihmisen tunteita. Asianmukaistakin tunneilmaisua on luokiteltu vain hysteeristen naisten ominaisuudeksi.   Nykyisissä monitieteellisissä integratiivisissa näkemyksissä terveydenhuoltomme parantajan  tulisi olla  paitsi luonnontieteitä hallitseva ruumiin asiantuntija, myös erilaisten tunnetilojen – sekä potilaansa että omien – asiantuntija.
*
Sioux-tarinasta huomaamme, että tunteet ovat eettisen toiminnan ytimessä (Sitä vain miettii, minkälaisissa kapaloissa tämän ajan terroristit ovat joutuneet kasvamaan.) Nykyisessä narratiivisessa eli ”tarinallisessa” etiikassa ymmärrätetään varsin hyvin identiteettitarinamme käyttäytymistämme ohjaava puoli.  Epigenetiikasta ja psykoneuroimmunologiasta tiedämme senkin, että tunnetilamme ohjaavat paitsi terveyskäyttäytymistämme, myös melkoisessa määrin sairauksiemme puhkeamista ja niistä parantumista. Epäedulliset kiintymyssuhteemme,  eli epäonnistunut tunteiden peilaus lapsuudessa, johtaa paitsi psyykkiseen pahoinvointiin, kuten aggressioon tai masennukseen,  myös fyysisen sairastavuuden lisääntymiseen. Se, että jokainen lapsi saisi mahdollisimman hyvän tunnetilojen peilauksen, säästäisi valtavan määrän terveydenhuollon kustannuksia.
cc wikipedia
 *
Koskaan ei ole liian myöhäistä peilata kokemuksiaan. Erityisesti hoitoalalla olevien tulisi sisäistää tämä mahdollisuus. Tunnelatautuneet kokemustilamme ovat nimittäin terveydenhuollon ammattilaisen laadukkaan hoitotyön ja  eettisen toiminnan lähtökohta.
*
Puhutaan eettisestä hyväksyvästä tietoisesta läsnäolosta, mikä tarkoittaa:
1) Olemme herkkiä tunteille kliinisessä jokapäiväisessä työssämme.
2) Huomioimme ja ymmärrämme, kuinka tunteemme ovat merkityksellisiä vastaanottotyössämme.
3) Osaamme sanoittaa tunteita eettisesti tärkeinä potilastyömme hetkinä.
4) Olemme peilaavia tunnetiloille, ymmärrämme niiden luovat ulottuvuudet mutta myös rajoitukset.
5) Olemme rohkeita.       (kts.  Emotions, Narratives and  Ethical Mindfulness)
*
Tuo rohkeus listan viimeisenä on kiintoisa.  Meillä lääketieteilijöillä on suuret normatisoivat paineet. Harva uskaltaa astua ulos ruodustaan, koska pelkäämme leimautumista ”huu-haa-tieteilijöiksi”.  Meidät on koulutettu siihen, ettemme saisi käyttää omaa luovaa ajatteluamme, vaan meidän tulisi jokaisessa lauseessamme aina viitata johonkin uskottavaan ulkopuoliseen koululääketieteelliseen lähteeseen. Tämä, ettei ihmiset osaa kuunnella enää omaa sisäistä viisauttaan, on oikeastaan eräs uusavuttomuuden laji. Vaikka rakastan eri filosofeja ja lääketieteen tutkijoita, tärkein viisauteni ja eettisyyteni lähteeni on oma ruumiini ja sen sisältämä kokemusviisauteni.
*
Tunnetaitojamme voi sekä potilas että hoitohenkilökunta kehittää, paitsi mielikuvaharjoitusten ja meditaation, myös tietoisesti läsnäolevan luovan toiminnan, kuten peilaavan kirjoittamisen kautta: olemme avoimia hyväksyvästi ja luovasti tunnelatautuneille erilaisille kokemustiloillemme.
*
Tunnistetut kokemustilamme ovat silta eri maailmankatsomusten välillä. Annamme  tietoisen muodon ristiriitaiselle sisäiselle kokemuksellemme.  Kokemustilamme aktivoituvat erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa, ja ne ovat paitsi mielensisältöjä (vaikkapa vihaisia ajatuksia) myös fysiologisia tiloja (adrenaliinia, kortisolia). Terveytemme kannalta ei ole yhdentekevää, elämmekö kokemustilojemme synnyttämää ”uhritarinaa”  vai ”Fenix-lintu nousee tuhkasta” tarinaa.  Tarinoillamme on merkitystä.
 *
Jokaisella meistä on erilaiset kapalomme – enemmän tai vähemmän epäonnistuneet kiintymyssuhteet.  Meidän ei tarvitse jäädä kapalotarinoittemme uhreiksi, vaan voimme työstää tarinoitamme paitsi terapiassa,  myös itseohjautuvasti. Meitä voidaan opettaa tietoisuustaitoihin, jolloin voimme itse jatkaa keskeneräiseksi jäänyttä kokemustilojemme peilausta, aistimalla, havainnoimalla ja luokittelemalla erilaisia tunnelatutuneita kokemustilojamme.
 *
Kärsin nuoruudessa monenlaisista tunneongelmista. Voin muun muassa huonosti  Helsingin Yliopiston hammaslääketieteen laitoksen autoritaarisessa ilmapiirissä.  Jälkeenpäin olen tajunnut, ettei minussa ole ollut mitään sen kummempaa vikaa kuin se, etten osannut sanoittaa sisäisiä tilojani.  Vielä taimina kasvavien kokemustilojeni vastavuoroinen peilaus oli jäänyt keskeneräiseksi.   Riivitty, hirven syömä koivuntaimi, voi kasvaa onneksi vaurioistaan huolimatta ihmeen kauniiksi aikuiseksi ja erikoiseksi puuksi.
 *
Ongelmani oli, että tiesin hirveästi ulkonaisia asioita, mutta sisäisyyteeni oli huonosti kehittynyt. Väitän, etten ole ollut yksin tilanteessani. Moni tietää tänä päivänä valtavasti ulkoisesta maailmasta, muttei  osaa olla hyväksyvästi läsnä omalle sisäiselle kokemusmaailmalleen.
 *
Lääketieteilijöitä tulisi kouluttaa sekä kriittiseen että luovaan ajatteluun.  Emme voi tietää kaikkia maailman asioita, vaan meidän täytyy oppia sietämään tiedollista epävarmuutta.  Kriittinen ajattelu sisältää ymmärryksen siitä, että oppimamme tietoperinne, on vain yksi tärkeä perinne muiden joukossa.   Voimme oppia tunneviisautta ja suhteellisuuden tajua olemalla avoimina uteliaina, ja aloittelijan asentein, maailmankaikkeuden eri äänille.  Kokonaisvaltaista parantamista emme opi tietokoneen näyttöön katsomalla vaan olemalla avoimena omille ja potilaittemme tarinoille. Peilaamme jatkuvasti hyvin kehittynyttä realiteettitajuamme muihin elämänkatsomuksiin ja viisausperinteisiin.
 *
Käytännössä tämä merkitsee, että hyväksyvästi peilaamme  ja rakennamme jatkuvasti eheämmäksi omaa sisäistä kokemusmaailmaamme, ja sen tarinaa. Rakennamme itsellemme hyvän, väkevän ja elämäämme kannattelevan identiteettitarinan, Elämän eepoksen.  Lähdemme mukaan  narratiiviseen prosessiin, jossa eettinen silmämme – mielitajumme – päivä päivältä kehittyy. Meissä kaikkissa, sekä potilaissa että lääketieteen ammattilaisissa, voi peilaavan tietoisen läsnäolon kautta tapahtua jatkuvaa muodonmuutoksellista kokonaisvaltaista oppimista.
 *
Mitä on muodonmuutoksellinen oppiminen?
*
  • Se on sitä, että kykenemme peilaamaan erilaisia tunteitamme, uskomuksiamme ja  asenteitamme, jotka ottavat tietoisuudessamme tilasidonnaisen muodon.  Opimme, kun havainnoimme, aistimme ja nimeämme kokemustilojamme,  ja tutkimme niitä avoimen uteliaana. Puramme vanhoja uskomuksiamme, jolloin näemme jopa kirkkaasti sen kapalon, mihin meidät on lapsuudessa kapaloitu.  Kas, alakulo nousee… Mitä se ajattelee maailmasta? Milloin se on syntynyt? Mitä se haluaa minusta? Nyt tulee innostus, ja nyt viha… Hyväksyvän itsetutkimuksen kautta syntyy uusia integraaleja – yhdistyneitä – tiloja, kokonaisvaltaista viisautta.
  • Muodonmuutoksellisen oppimisen kautta kykenemme sietämään yhä paremmin ristiriitaista sisäistä kokemustamme, elämän kaoottisuutta ja  monimerkityksellisyyttä. Me hyväksymme sen, että ei ole vain yhtä oikeaa näkökulmaa todellisuuteen vaan on monia sellaisia. Tämä vapauttaa meidät sietämään elämän epäennustettavuutta ja tiedollista jatkuvaa epävarmuutta. On ahdistavaa kun täytyy yrittää olla aina oikeassa. Samalla paranee myös dialogin taitomme ja tasavertainen yhteistyökykymme muiden sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten kanssa.  Kykenemme moniammatilliseen yhteistyöhön, ja parannamme kokonaisvaltaisesti sekä itseämme että potilaitamme.
     *

Lääketiede on lääkärin tärkein työkalu, mutta se on vain yksi osatotuus muiden joukossa. Sen kun oivalsin, niin hammaslääkärin vastaanoton hoitohuoneestani kasvoi näyttämö, jossa näytellään potilasta parantavia näytelmiä. Joskus voi potilaan terveyden kannalta olla huomattavan paljon tärkeämpää, että kysyn potilaaltani draamassamme  ”Mitä sinulle muuten kuuluu?” kuin se, että vetäsen oikeaan yläneloseen kahden pinnan yhdistelmämuovipaikan.

*

Tietoisuustaidot facebookissa.

 *

LUETTAVAA JA LÄHTEITÄ:

  • Monograph, Chaos to capability, Educating Professionals for the 21st Century, Jay Martin Hays
  • Emotions, Narratives, and Ethical Mindfulness Academic Medicine, June 2015, vol 90, Issue 6, Guillemin, Marilys MEd, PhD; Gillam, Lynn MA, PhD
  • Sisäinen teatteri – Luova kirjoittaminen tietoisuustaitona, Kati Sarvela, Kuumussa Virtaa Oy, 2013
Mainokset

Stressiä? Mitä tehdä? Onko ratkaisuna lääketieteen kasvojen kohotusleikkaus?

Stressi, mitä se on?  Se on sitä, että elimistömme on kroonisessa hälytystilassa. Siksi fysiologiamme muuttuu, ja alamme kärsiä erilaisista kehomieliongelmista, saatamme masentua, ahdistua ja fyysinen terveytemme voi pettää.  Olemme jatkuvassa ”pakene ja taistele” -tilassa, jossa kortisoli ja adrenaali jylläävät elimistössämme.

Meillä on ollut kummallinen elämäntapa, joka näyttää olevan vihdoin muuttumassa. Olemme ihannoineet ihmisiä, jotka ovat jatkuvassa tehokkuusputkessa tehden töitä itseänsä ja perheensä hyvinvointia uhraten.  Läheskään kaikilla ei ole ollut läsnäolon eikä  palautumisen taitoja.  Meillä ei ole ollut riittävästi tietoa esimerkiksi tietoisuustaidoista ja niiden merkityksestä hyvinvoinnissa.

Tunnistan stressin itsessäni nykyään, mutta en aikaisemmin. Olin kymmenen vuotta sitten ihanteellinen hammaslääkäri, joka teki töitä itsensä uhraten.  Rahaa kyllä tuli, vaan kyllä jälkeenpäin ajatellen sanoisin, että huorasin rahasta niin kuin sadattuhannet muutkin Suomen kansalaiset. Ulospäin varmasti näytin ihanteelliselta ja ahkeralta kansalaiselta.  En kuunnellut kehoani enkä sen viestejä, ja lopputulos oli sitten mitä se oli… iski armoton työuupumus, masennus, parisuhdeongelmat  ja päälle vielä muutama syöpä.

Mikä on stressin vastalääkettä, se on ”palaudu ja rentoudu”. Ihminen alkaa elää elämäntapaa, jossa hän kunnioittaa ja kuuntelee kehoaan. Se on myös laajasti ajatellen ratkaisu siihen, että vähitellen saisimme terveydenhuollon kuormittumista vähemmäksi. Tällä hetkellä me edelleen painostamme ihmisiä elämäntapaan, joka on sairautta tuottavaa. Jopa terveydenhuollon ammattilaiset itse ovat uupuneita tässä kaiken medikalisoivassa tehosekoittimessa. Tämä näkyy mm. heidän korkeina itsemurhalukuina.

Uskon, että tulevaisuudessa emme syötä masentuneille ja sairaille ihmisille vain lääkkeitä, vaan opetamme heidät kuuntelemaan omaa kehoaan ja yhteisöänsä moni ääniä,  sekä elämään niitä kunnioittaen.  Esimerkiksi uskon yhä enemmän siihen, että ei vain sydänsairaudet ,vaan myös syöpäsairaudet, ovat elämäntapasairauksia, vaikka toki joillakin ihmisillä on tietty suurempi perinnöllinen riski. On mahdollista saada joskus syöpä, vaikka kuinka terveellisesti elää.

Yhä useampi alkaa olla sitä mieltä, että länsimainen elämäntapa on ollut sairautta ja pahoinvointia tuottavaa.  Jotta terveydenhuollon kustannuksia saadaan alas tarvitsemme ennen kaikkea uskomus- ja arvomuutosta, jonka tulee ulottua kansalaisista yhteiskunnallisten poliittisten ja asiantuntijoiden instituutioihin ja elimiin saakka.

Lääketieteilijänä väitän, että lääketiede institutiona tarvitsisi kipeästi sen kasvojen kohotusleikkausta. Olen dosentti Teppo Järvisen kanssa samaa mieltä: Meidän lääketietelijöiden kannattaisi itse lähteä muuttamaan proaktiivisesti omaa lääketieteellistä kulttuuriamme. Meillä ei ole varaa menettää potilaittemme luottamusta.

Käypähoidoista päättävät asiantuntijaryhmät kärsivät Suomessa yksipuolisuudesta ja kaupallisista kytköksistä.  Päätäntäryhmiin otetaan liian usein mukaan vain jo valmiiksi yksipuolisia substanssiasiantuntijoita,  joilla on usein vieläpä näitä kaupallisia kytköksiä. Erimieliset asiantuntijat jätetään päätöselinten ulkopuolelle. Päättävissä elimissä ole ollut avoimuutta monitieteellisille näkökulmille. Kaikki mikä ei mahdu lääketieteen maailmankuvaan, on monen lääketieteellisen asiantuntijan mukaan edelleen automaattisesti ”huu-haata”.

Järvinen tuo esiin, että käypähoitosuosittelijoiden laatijoille on tärkeää kyetä analysoimaan näyttö, eikä niinkään substanssi.  Näin ollen esimerkiksi rintasyövän käypähoitojen suosituksista ei tarvitse olla päättämässä syöpäasiantuntijoita, vaan ennen kaikkea tutkijoita, jotka kykenevät puolueettomasti arvioimaan aiheesta tehtyjä monitieteellisiä tutkimuksia.

Eräs tuttavani, Aalto yliopiston tutkija, väitti, että Suomessa on kaksi hierarkkista autoritaarista instituutiota, joita voidaan vielä tutkia, ne ovat armeija ja lääketieteen instituutiot. Itse olen kärsinyt siitä, etten koskaan ole viihtynyt lääketieteen institutionaalisessa ilmapiirissä. Nykyään näen sen jo etunani.

Olen monta kertaa mieluimmin tietokirjailija kuin dosentti. Tämä oikeastaan ihan vain siksi, ettei minua kiinnosta olla osallisena lääketieteen instituutioiden hierarkkisissa rakenteissa. Haluanko asiantuntijuudelleni arvon sillä perustella, kuinka paljon pokkuroin ylemmllä hierarkiassa olevia professoreita ja dosentteja? Ei, en halua.  Samalla nimittäin joutuisin rajoittamaan oman tietämykseni heidän viitekehyksiinsä. Olen mieuimmin itselleni jo monilli erilaisille äänilleni uskollinen.

Uskon lääkärien ammattikunnassa olevan runsaasti viisaita ja sydämellään töitä tekeviä ihmisiä. Tunnen itsekin lukemattomia sellaisia! Valitettavasti vain modernissa kulttuurissa sydämen viisaus oli alistettu tiedolle, kun asian tulisi olla päinvastoin. Lääketieteen asiantuntijoiden modernien institutioiden rakenteet ovat armottoman autoritaariset,  yksipuoliset ja vanhanaikaiset.

Lääketieteen instituutiot tarvitsisivat perusteellista tuuletusta ja siirtymistä dialogiseen kulttuuriin. Vasta silloin olemme siirtyneet aidosti potilaslähtöiseen hoitamiseen. Potilaslähtöisessä hoitamisessa – yllätys, yllätys – aikuinen potilas voi itse valita hoitolinjasta. Hänen kuuluu vain saada asiallista ja monitieteellistä informaatiota hoidoista ja sairaudestaan.

Valitettavan paljon olen kuullut potilastarinoita siitä, kuinka lääkäri on suhtautunut potilaaseensa nyreästi, koska hän on ”väärin parantunut” (=vastoin käypähoitosuosituksia). Muistan kokeneen naislääkärisukulaiseni sanonnan: ”Jag struntar vad terapin var, huvudsaken är att patienten blev bättre” (Hällä väliä, mikä hoitomenetelmä oli nimeltään, tärkeintä on, että potilas parani). Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö meidän lääketieteen ammattilaisten pitäisi kunnoittaa näyttöön perustavaa tietoa, koska se on oman osaamisemme lähtökohta. Jos potilas valitsee jonkun muun kuin meidän tarjoaman hoidon, ja vieläpä paranee, sehän on huippu juttu! Sairauksissa joskus tapahtuu paranemisia, joita me lääketieteilijät emme vielä omalla tiedollamme ymmärrä. Sehän tästä parantamisesta tekeekin kiehtovaa!

Stressin hoitaminen ei ole siis vain yksilön hoitamista. Sen sijaan se on koko yhteiskunnallisen ja kulttuurisen ilmapiirin tuuletusta, jossa tajuamme asiantuntijoiden luoman kulttuurin pirstoutuneisuuden.  Ihminen ei ole luotu nykyiseen tehokkuuselämäntapaan, jossa hän on jatkuvasti uppoutuneena ulkoiseen ja sisäiseen mölymaailmaan, irrottautuneena kehostaan.

Jotta ihmisestä kasvaa aidosti itseohjautuva terveydestään vastuun ottava ihminen, tarvitsee hänen sisällään yhdistää se, minkä asiantuntijat ovat meissä pirstoneet.  Hänen täytyy löytää oma kehosuhteensa ja tunne yhteisöönsä kuulumisesta.

 Kuuntele kehoasi ja sen viisautta.  Voit tehdä sen monella eri tavalla:

1)  Tutki jatkuvasti itseäsi. Tule tietoiseksi, millaisille uskomuksille ja arvoille haluat rakentaa elämäsi. Meille jokaiselle on syötetty roppakaupalla kyseenalaisia kulttuurisia uskomuksia, jotka kannattaa tiedostaa ja kyseenalaistaa. Muuta ulkoiset elämänpuitteesi vähitellen sellaiseksi, joissa sinun on hyvä elää.  Elät tällöin yhä enemmän sopusoinnussa kehosi kanssa. Ilmaise itseäsi myös luovasti ja leikillisesti. Se on mielenterveytesi hoitoa!

2) Muuta fysiologiaasi erilaisilla keho-, rentoutumis- ja mielikuvaharjoituksilla. Voit treenata sekä kehosi liikunnalla mutta yhtälailla voit harjoittaa myös mieltäsi. Katkaise päivän mittään työrupeamasi säännöllistä pienillä liikunta-, palautumis- ja rentoutumishetkillä.  Voit olla hetken läsnä vaikka hengityksellesi, voit kävellä meditoiden ruokalaan. Voit oppia pyörittämään sisälläsi mielikuvituksesi avulla ”elokuvia”, jotka edistävät hyvinvointiasi, sen sijaan että täytät mielesi katastrofiajatuksilla ja -kuvilla tai asioiden vatvomisella.

3) Yritä auttaa muita ihmisiä, jotta heillekin tulisi tämä sama ”antistressi-elämäntapa” mahdolliseksi.  Pienten lasten vanhemmat, antakaa läsnäolon aikaa lapsillenne. Se on parasta heidän ennaltaehkäisevää terveydenhoitoa. Tutkimusten mukaan itselle tuo terveyttä ja onnellisuutta läsnäolon ja aineellisen hyvän jakaminen, eikä vain sen kasaaminen itselle. Kieltäydy osallistumasta elämäntapaan, jossa ihmisarvo samaistetaan ulkonaiseen tehokkuuteen ja materialistisiin statussymboleihin.

Oma elämäntapasi on suurempi vaikuttaja kuin äänestämisesi.  Kun yhä useampi ihminen kieltäytyy elämästä (ihmis)luontoa loukkaavaa elämäntapaa, on siitä seurauksena automaattisesti myös yhteiskunnallisten rakenteiden muuttuminen.

Vaiettu asia – lääkärien itsemurhat

Kyyneleet tulivat silmiin, kun katsoin tämän amerikkalaisen Pamela Wiblen videon.  Suosittelen, katso sinäkin.

Lääkärien ja etenkin naislääkärien itsemurhaluvut ovat olleet Suomessa huolestuttavan suuret.

Suomalaiset naislääkärit päätyvät kuolemaan oman käden kautta yli neljä kertaa niin todennäköisesti kuin muut ylemmät toimihenkilönaiset. Mieslääkärien itsemurhalukujen taas on raportoitu olevan yli kaksinkertaiset verrattuna muihin ylempiin toimihenkilömiehiin.

Yllättävää kyllä, itse en ole koskaan suunnitelut itsemurhaa, paitsi aivan pienenä tyttönä. Kuvittelin, kuinka surullisia vanhempani olisivat, kuolleen tyttärensä hautajaisissa. Silloin he huomaisivat, kuinka tärkeä heille olen.  Sen sijaan aikuisena  olen suunnitellut monta kertaa vaihtavani alaa ja jääväni sairauseläkkeelle.

Työ ei tuottanut 10-15 vuotta sitten minulle enää minkäänlaista iloa. Kärsin kroonisista unihäiröistä.  Olen äärimmäisen onnellinen nykyään siitä, että olen saanut  hypnoterapeuttisen koulutuksen ja olen tätä kautta löytänyt itselleni vahvan identiteettitarinan ja tietoisuustaitoja.

Omalla kohdallani käännekohta oli  juuri hypnoterapian opiskeluni.  Nykyään kliininen työ ja hypnoosivalmennus- sekä  opetustyö tuovat minulle niin paljon iloa, että jos vain terveyttä riittää, minulla ei ole minkäänlaista kiirettä eläkkeelle.

Suruissani olen siitä, että työnohjaus on ollut, ainakin minun sukupolveni hammaslääkäreille, lähes tuntematon käsite.  Lääketieteellinen kulttuuri, jossa ihminen opetetaan dissosioitumaan objektiiviseksi lääkäriksi, on energiaa syövää touhua. Toki tämä henkisen etäisyyden ottaminen on tarpeen joissain tehtävissä, kuten esimerkiksi teho-osastolla, mutta vaikeat kokemukset olisi saatava aina integroitua osaksi kokemusmaailmaa, työnohjauksen kautta.

Nuoren lääkärin/hammaslääkärin henkiset paineet ovat suuret:  Teinkö oikein?  Mokasinko?  Itse vatvoin nuorena hammaslääkärinä vuosikausia paitsi omia parisuhdeongelmiani, myös  potilaitteni asioita erityisesti öiseen aikaan.  Hammaslääkärin työ on ollut hyvin yksinäistä työtä.

Tietoinen läsnäolo ja erityisesti mielitaju, ovat taitoja, joita (hammas)lääkärien tulisi hankkia itselleen. Niiden avulla löytyy paitsi itsetuntemusta ja itseohjautuvuutta myös empatiaa potilaita kohtaan. Myös työyhteisö, jossa jaetaan yhteisöllisesti vaikeat kokemukset, voi olla äärimmäisen voimaannuttava. Tällaisessä työyhteisössä, Aijan Hampaassa, saan olla jäsenenä nykyään.

Monet lääkärit osaavat hoitaa potilaitaan, mutta eivät itseään.  Se on surullista se.  Mielestäni työnohjauksen, sekä lääkäreille että hammaslääkäreille, pitäisi olla itsestään selvyys tänä päivänä.

Kun  kulttuurissamme niin paljon puhutaan rahasta, niin lisättäköön vielä, että hyvä työnohjaus voi vähentää paitsi lääkäreiden henkistä kuormaa, myös yhteiskunnan kustannuksia.  Jokainen itsemurha ja ennen aikainen eläköityminen on suuri tappio paitsi inhimillisesti myös kansantaloudellisesti.

Hypnoterapian lääketieteellinen käyttö nr. 2

Aikaamme leimaa uusi ihmiskuva

Tämän toisen lääketiedettä ja hypnoterapiaa koskevan bloggaukseni aloitan pienellä filosofiapläjäyksellä.

Se, mitä tämän päivän maailmassa kaiken informaatiotulvan keskellä tarvitaan, on paitsi luovuus myös hyvä realiteettitaju. Itse ajattelen filosofisesti niin, että postodernille ajalle oli tyypillistä ”kaikki käy”-mentaliteetti. Karrikoiden kuvaisin tätä, että huonolla realiteettitajulla varustettu postmoderni ihminen saattaa turvautua vaikka syöpänsä hoidossa kritiikittömästi pelkkään enkelihoitoon ja soodaan, sen sijaan, että ottaisi vastaan näyttöön perustuvia hoitoja.

Transmodernilla uuden ajan ihmisellä on paitsi luovuutta ja mielikuvitusta, myös hyvin kehittynyt realiteettitaju. Hän on valistunut ja tutustunut erilaisia viisausperinteitä edustaviin hoitomuotoihin. Mikäli hän valitsee muun kuin näyttöön perustuvan hoidon, hän on tietoinen ottamastansa riskistä. Täysin järjissään oleva ihminen voi valita syöpänsä hoitamiseen elävän ravinnon, mielikuvaharjoitukset ja meditaation. Itse en uskaltaisi tällaista suositella syöpähoidoksi kenellekkään, mutta ymmärrän hyvin, että joku tällaisen valinnan saattaa tehdä.

Transmoderni ihminen tekee tietoisia valintoja. Vaihtoehtohoidot valinnut henkilö tiedostaa, että hintana valinnasta voi olla suurempi riski hengenlähtöön, sillä kokemuksellista selvää näyttöä tällaisten menetelmien toimivuudesta ei tietääkseni ole. Transmodernilla ihmisellä on laaja tietämys asioista, ja hän kykenee kriittiseen, monipuoliseen, reflektoivaan ajatteluun. Hän ymmärtää, että on muutakin viisautta kuin vain näyttöön perustuvaa länsimaista tiedettä. Transmodernilla ihmisellä ei ole modernin ihmisen auktoriteettiuskoa, mutta ei myöskään postmodernin ”kaikki-käy”-menttaliteettia.

Transmoderni ihminen yhdistää, integroi, sisällä itsessään sitä, minkä länsimainen tiede on pirstonut. Hän kasvaa vähitellen aidosti itseohjautuvaksi, kypsäksi, vastuun omasta terveydestä ottavaksi ihmiseksi. Tällainen ihminen on todellisen asiakaslähtöisen lääketieteen ytimessä.

Se hypnoterapiasuuntaus, johon eniten olen paneutunut, eli minätilojen terapia (Ego State Therapy), lähtee liikkelle ajatuksesta, että tietoisuutemme eri osat – minätilat – edustavat meissä erilaisia maailmankatsomuksia. Sen ihmiskuva on siis pluralistinen. Meissä jokaisessa on sisällämme ikään kuin monta pientä ihmistä omine maailmankuvineen.

Tärkeää on, että minätiloissa on myös vahvoja, turvallisia, terveen realiteettitajun omaavia aikuisia tiloja. Joskus vasta terapian kautta tällaisia osia ihmiselle kehittyy.  Minätilojen näkökulmasta ihminen voi hyvin, kun hän on työstänyt omien minätilojensa väliset ristiriidat, ja näin saavuttanut jonkin asteisen sovun itsensä kanssa.

Hypnoterapia on suggestioita ja asiakkaan luovuutta hyväksi käyttävää lyhytterapiaa

Se kuinka itse käytän hypnoosia, on kuvattavissa seuraavasti: Hypnoosi on interaktiivista mielikuvaharjoittelua, jossa asiakas on rentoutuneessa ja keskittyneessä tilassa. Tässä harjoittelussa pyrin auttamaan ja ohjaamaan ihmistä kohden itsetuntemusta. Pyrin tarjoamaan asiakkaalle itselleen työkaluja, joilla hän itse voi lisätä oman tietoisuutensa ohjausta. Olen usein pohtinut sitä, että meillä on ollut kummallinen kulttuuri. Suuri osa ihmisiä elää koko elämänsä antaen tietoisuutensa olla autopilotin ohjauksessa. Tällöin erilaiset tunnetilat ohjaavat ihmistä eikä ihminen tilojaan.

Hypnoositila eli ”transsi” mahdollistaa oman sisäisen kokemusmaailman näkyvämmäksi tekemistä, jolloin tietoisuuden sisältöä on mahdollista järjestää uudelleen tavalla. Tämä mahdollistaa uuden suhteen maailmaan ja tätä kautta myös erilaisen kokemisen tavan.  Kysymys on siis vaikkapa menneiden kokemusten uudelleen elämisestä vertauskuvallisesti ja kokemusten uudella tavalla jäsentämisestä.  Hypnoosi hyödyntää muistimme epätäydellisyyttä ja sen vertauskuvallista ja symbolista luonnetta.

Itsetuntemustyötä tehdään transsissa asiakkaan luovuutta, kekseliäisyyttä ja  mielikuvitusta hyödyntäen. Itse ajattelen hypnoterapeutin olevan opettaja, joka tarjoaa asiakkaalleen keinoja ja välineitä itsetuntemukseen. Tätä kautta ihminen voi kasvaa aidosti itseohjautuvaksi, oman itsensä asiantuntijaksi.

Hypnoterapiassa pyritään tavoittamaan tunnekokemus (esimerkiksi sosiaalinen pelko), jota voidaan sitten käsitellä vertauskuvallisesti tai symbolisesti. Hypnoositilassa on mielikuvituksen avulla mahdollista elää uudelleen kokemuksia siten, että ne niiden merkityssisältö muuttuu myönteisemmäksi. Pyrkimys on löytää yhdessä joskus vaikkapa sosiaalisen pelon lähtökokemus, ”alkusiemen” (esim. koulukiusaaminen). Tämä tapahtuma voidaan editoida uudelleen merkityseltään myönteisemmäksi. Huiputamme alitajuntaamme. Se on veikeä kaveri, koska se ottaa pilamme todesta. Voimme muuntaa näin tunnekokemustemme latausta.

Kysymys on siis oikeastaan kokemuksellisesta oppimisesta:  Ihminen oppii paremmin tunnistamaan tunteitaan ja kokemuksiaan sekä kykenee ilmaisemaan niitä paremmin, avaten tunnelukkoja ja löytäen tapahtumille uusia merkityksiä. Ihminen voi purkaa muistojensa tunnelatausta turvallisesti hyödyntäen mielikuvituksen tuomaa tunne-etäisyyttä. Meidän ei tarvitse elää inhorealistisesti menneisyyden kokemuksia vaan voimme pehmentää kokemuksiamme mukkaamalla niitä mielikuvituksellamme symbolisiksi tarinoiksi.

Hyvin monet hypnoterapeutit opettavat tänä päivänä asiakkailleen itse-hypnoosin lisäksi myös muita tietoisuustaitoja, kuten hyväksyvän läsnäolon harjoituksia.  Näin hänen itseohjautuvuutensa, ja tätä kautta vastuu omasta terveydestään, lisääntyy.

Tavallisesti istuntoja pidetään hypnoterapiassa 3-8.  Tulokset tulevat yleensä nopeasti, jos niitä on tullakseen.

Hypnoterapiasta ja kivusta

Kun kipukokemustamme analysoidaan, on tärkeä ymmärtää tämä: Kipu ei ole vain kipuaistimus, jonka hermot välittää. Sen sijaan se on kipukokemus, johon aivomme integroivat paljon muutakin informaatiota, joka se puolestaan riippuu aikaisemmista ehdollistumistamme: uskomuksistamme ja odotuksistamme. Erityisesti krooninen kipu on kokonaisvaltainen biopsykososiaalinen ilmiö, jonka suurutta tutkimusten mukaan terveydenhuollonhenkilökunta yleensä aliarvioi.

Hypnoterapiaa, ja sen lähisukulaista, hyväksyvää läsnäoloa, voidaan käyttää molempia kivun hoidossa. Se mihin hypnoosi vaikuttaa erityisesti, on kivun henkilökohtainen kokemus eli kärsimys. Kivusta kärsivä oivaltaa, että hän voi muokata kipukokemustaan, vaikka ei voikaan aina poistaa koko kipua.  Masentunut kokee kivun voimakkaampana kuin rakastanut. Kärsimyksen emotionaalisesta luonteesta kertoo myös esimerkiksi se, että nivelrikosta kärsivillä henkilöillä, jotka ovat onnellisessa avioliitossa, on vähemmän särkyjä kuin heillä, jotka ovat onnettomassa avioliitossa. Tunnetilamme vaikuttavat kärsimykseemme, ja muuntuneissa tajunnantiloissamme voimme oppia säätelemään tunnetilojamme, jolloin kivun kärsimysluonne muuttuu.

Lääkäri ja hammaslääkäri ovat keskeisessä asemassa potilaansa kipu- ja sairauskokemuksen muokkauksessa. Kelley Woodsin ja Michael Ellnerin sanoin (Hope is Realistic – A Physcicians Guide to Helping Patients to take Suffering out of Pain), hyvä uutinen on se, että lääkäri voi omalla levollisuudellaan ja stressitömyydellään vaikuttaa potilaan levollisuuteen ja stressittömyyteen. Lääkärin oma levollinen mielen tila mahdollistaa terapeuttisen ilmapiirin paranemiselle. Lääkäri ja potilas ovat oikeastaan yhteisessä ”parantavassa transsissa” silloin kun tunne- ja informaatiomolekyylit virtaavat puolin ja toisin vapaasti.

Kelley Woods ja Michael Ellner kuvaavat, kuinka voimme opettaa potilaitamme puhumaan toivon kieltä. Väärä toivo on sitä, että ihmisellä on epärealistisia odotuksia. Toivon kieltä voi oppia puhumaan esimerkiksi siten, että ihminen leikkii parantuvansa. Joskus hyväennusteisessakin syövässä ennuste nimittäin huononee, kun ihminen menettää sisäisten ristiriitaisten tunnetilojensa vuoksi toivonsa. Tässä tilanteessa voi oppia ”leikkimään parantumista”, mikä puolestaan vähitellen voi muuttua oikeaksi toivoksi. Leikillisyys ja huumori ovat sallittuja kivun hoidossa.

Kyky leikkiin onkin usein ongelmanratkaisutaitojemme kehitymisessä vähintään yhtä tärkeää kuin taito ajatella järkevästi. Itse ajattelen, että nk. toivottomassakin tilanteessa ihminen voi oppia leikkimään eheytymistä, eli löytämään toivoa loppuelämäänsä henkisistä ja hengellisistä elämän merkityksistä.  Uskonnot tarjovat meille tämän mahdollisuuden. Voimme valita, lähdemmekö täältä toiveekkaina, elämäämme kiittäen vai kiroten.

Joskus sillä, että kärsimyksemme vähenee, voi olla tärkeä merkitys fyysisessä paranemisessamme. Immuunivasteemme saattaa turhan stressin poistuessa parantua. Ruumiimme ja mielemme eivät ole erillisiä osia, vaan ne ovat osa samaa kokemusta.

Kuten jokainen meistä tietää, toisinaan on niin, että sairaus on kohtalomme. Emme koskaan fyysisesti parane sairaudestamme tai kivustamme. Hypnoosin, itsehypnoosin, erilaisten mielikuvaharjoitusten, meditaation ja rukouksen avulla kärsimyksemme voi vähentyä, mikä puolestaan parantaa elämänlaatuamme sairautemme kanssa.

Teemme sairaudestamme ystävää, emmekä kadota toivoa kuolemankaan edessä elämästämme. Tämä ei tietenkään aina ole helppo tehtävä. Joskus se voi tuntua jopa mahdottomalta. Silti kun tässä onnistumme, paranee elämänlaatumme huomattavasti.  Väitän, että ihminen joka osaa elää, osaa myös kuolla.

Narratiivisen lääketieteen näkökulmasta hypnoterapia auttaa ihmistä antamaan sairauskokemukselle merkitystä. Lääkärin oma mielen tila, itsetuntemus ja kommunikaatiotaidot vaikuttavat sekä hänen omaan identiteettitarinaansa kuin myös potilaan sairaustarinaan. Lääkäri voi parantaa omaa itsetuntemustaan paitsi opiskelemalla hypnoosia ja hyväksyvää läsnäoloa, myös  narratiivisesti, luovan reflektoivan kirjoittamisen kautta.

 

Hypnoterapian lääketieteellinen käyttö nr. 1

Kerään tähän blogisarjaani ajatuksiani siitä, kuinka hypnoterapiaa voidaan hyödyntää lääketieteessä.

 

Minkälaisiin vaivoihin hypnoterapiaa voidaan käyttää ? 

 

Hypnoterapia voi täydentää koululääketieteen perinteisiä hoitomuotoja.  Meillä lääketieteessä erilaisten sairauksien hoidot ovat  olleet kovin tekniikka- ja lääkekeskeisiä.  Nykyisessä nk. transmodernissa kulttuurissa, jossa tieteellinen tieto ja erilaiset viisausperinteet ovat yhdistymässä, voidaan perinteisiin koululääketieteellisiin hoitoihin yhdistää myös muita viisausperinteitä kuten hypnoterapiaa.  Hypnoterapiassa ihminen nähdään paitsi biologisena myös emotionaalisena ja sosiaalisena kokonaisuutena.

Lääketiede on pirstonut ihmisen osiksi ja hypnoterapia puolestaan integroi eli yhdistää ihmisen kokemusmaailmaa ja sen merkityksiä. Hynoterapia on integratiivista terapiaa, mikä tarkoittaa sitä, että terapeuttisia viisausperinteitä yhdistetään asiakkaan maailmankuvan mukaisesti. Hypnoterapian ihmiskuva on holistinen eli kokonaisvaltainen ja siis erilaisia tiedollisia perinteitä yhdistävää. Tietoteoreettista pohjaa itse olen hakenut omaan työskentelyyni Lauri Rauhalan fenomenologiasta ja Ken Wilberin Integraaliteoriasta.

Hypnoterapiaa voi käyttää mm. kroonisiin kipuihin, paniikkihäiriöiden, sosiaalisten pelkojen ja muiden fobioiden hoitoon.  Lisäksi hypnoterapialla on hoidettu mm. ärtynyttä paksusuolta, jännityspäänsärkyä, astmaa, unettomuutta, addiktioita, syömishäiriöitä,  syöpään ja sen hoitoihin liittyviä pelkoja ja stressiä,  vuoteenkastelua, fibromyalgiaa, synnytyspelkoja, iho-oireita kuten atyyppistä ihottumaa, työuupumusta, tinnitusta, syömishäiriöitä, syyliä ja närästystä.

Hypnoterapialla vaikutetaan erityisesti kivun tuottamaan kärsimykseen.  Eli sen painopiste on ihmissysteemissä (vrt. Rauhalan situationaalinen säätöpiiri) kivun henkilökohtaisessa kokemuksellisessa osassa. Aina emme voi poistaa kokonaan kipuamme, mutta voimme onnistua vähentämään kivun itsessämme tuottamaa kärsimystämme. Tällä puolestaan voi olla myönteinen vaikutus immuunivasteeseemme. Tavoite on, että asiakas löytää itsestään voimavaratilan,  toivon, sen sijaan että hän passivoituisi ja uhriutuisi olosuhteilleen.

 

Hypnoterapia on parantavaa vuorovaikutusta

 

Hypnoterapia on holistista  ”kehomieliterapiaa”, eli tunnetilat meissä eivät ole vain mielikuva- ja ajatussisältöisiä, vaan ne ovat myös kehollisia fysiologisia tiloja.  Kun meitä ottaa päähän, meillä ei siis ole päässämme vain ilkeitä ajatuksia, vaan koko kehomme reagoi stressihormoneilla. Candace Pertin sanoin, kun voimme hyvin, tunnemolekyylit virtaavat meissä vapaasti. Lukitut ja käsittelemättömät tunnetilamme aiheuttavat meissä fysiologisia virtausblokkeja, kärsimystä ja kehollisia vaivoja. Stressi heikentää immuunivastettamme.

Terveydenhuollon ammattilainen itse voi nauttia hypnoottisesta suhteesta asiakkaaseen. Esimerkiksi hypnoterapian eräs ”guruista”,  Milton Erikson, käytti hypnoosia ilman induktiota. Ihmiset ovat hyvin usein hypnoottisessa suhteessa toiseen ihmiseen tietämättään. Hypnoterapia ei ole manipulointia, vaan se on pikemminkin asiakaslähtöistä vanhojen automatisoituneiden, ehdollistettujen ja opittujen uskomus- ja käyttäytymismallien poiskytkentää ja uudelleenkytkentää. Voisi sanoa, että moni meistä on ohjelmoinut itsensä terveytemme kannalta epäedullisesti. Siksipä ohjelmamme kaipaavat aika ajoin päivitystä. Tämä voi tapahtua muuntuneissa tajunnan tiloissa kuten hypnoosi eli transsitilassa.

Transsit ja meditatiiviset tilat ovat olleet aikaisemmissa kulttuureissa normaaleja tiloja, mutta länsimaisessa rationaalisessa hallinnankulttuurissa niitä monet tuntuvat pelkäävän. On pelottavaa menettää kontrolli omista ajatuksista.  Tämä on erityisen pelottavaa silloin, kun tietoisuuteen ei ole kehittynyt aikuisia turvallisia tiloja.

Hypnoottinen vuorovaikutussuhde Kelleyn ja Woodsin mukaan (Hope is Realistic – A Physician’s Guide to Helping Patients Take Suffering Out of Pain) lumevaikutus heijastaa lääkärin ja potilaan välistä vuorovaikutussuhdetta. Vuorovaikutuksen onnistumisen tuoma lumevaikutus (placebo) helpottaa potilaan oireita ja tuo eheyttä (healing) hänen kokemukseensa, kun taas epäonnistunut kommunikaatio tuo pahennevaikutusta, noceboa, mikä lisää potilaan kärsimystä ja sairauden kokemusta.

Emme pelkästään kielenkäytöllämme kuvaa todellisuutta vaan myös muokkaamme sitä. Vuorovaikutuksemme potilaan kanssa voi olla paranemista edistävää. Henkilökohtaisesti ajattelen, että hypnoosisuhde on vastavuoroinen vuorovaikutussuhde.  Onnistunut parantava vuorovaikutuskokemus on eheyttävä paitsi potilaalle myös lääkärille.

Terveydenhuollon ammattilaisen omilla ja potilaan uskomuksilla kuin myös odotuksilla on merkitystä paranemistulokseen.  Kun potilas tietää saavansa huipputehokasta morfiinia kipuun, vaikuttaa aine 50 % tehokkaammin kuin tilanteessa, jossa potilas ei tiedä tätä saavansa. Paranemis- ja sairastumiskokemus eivät ole vain biologisia ilmiöitä, vaan ne ovat kokonaisvaltaisia kokemuksia, jossa ihminen on mukana sielullisena, mielellisenä, sosiaalisena ja biologisena ihmisenä.

 

Millaisia riskejä hypnoterapiaan liittyy?

 

Hypnoterapian lääketieteellisessä käytössä on tärkeää, että potilas on tutkittu perusteellisesti lääketieteellisesti.  Hypnoterapia ei näin ollen korvaa lääketieteellisiä tutkimus- ja hoitometodeja, vaan se täydentää niitä.  Esimerkiksi kun henkilö tulee hypnoterapiaan vaikkapa päänsäryn vuoksi, on syytä ensin lääkärin perusteellisessa tutkimuksessa tehdä diagnoosi, onko kysymys mahdollisesti jännityspäänsärystä, migreenistä tai vaikkapa aivokasvaimesta. Lääkäri antaa lisäksi omat hoito-ohjeensa, joita kannattaa noudattaa.

Parhaat hoitotulokset syntyvät silloin, kun hypnoterapeutti ja muu terveydenhuoltohenkilökunta tekevät yhteistyötä keskenään. Mikäli vaivan biologista perustaa ei ole tutkittu, voi hypnoterapia pahentaa joskus potilaan tilannetta.  Joskus hypnoosissa voi aktivoitua asiakkaalla voimakkaita tunnetiloja, jolloin on tärkeää, että hypnoterapeutilla on riittävän hyvä koulutus ja kokemus, jottei potilas traumatisoidu uudelleen.

 

Kuinka hypnoterapiaistunto etenee?

 

Seuraavassa pääpiirteittäin hoidon eteneminen:

1)  Tustutaan ja määritellään asiakkaan ongelma ja hypnoterapian tavoite.

2)  Rentoudutaan ja annetaan hypnoterapeutin ohjata tietoisuutta hypoosin levolliseen tilaan.

3)  Vähitellen dissosioidutaan hypnoosin avulla (häiritsevät kriittiset sisäiset äänet tehdään näkyviksi ja poistetaan). Henkilö tavoittaa paremmin sisäiset tunnetilansa ja niiden äänet.

4) Hypnoterapeutti vahvistaa suggestioilla muutosta, joka tukee asiakkaan tavoitteen suuntaista toimintaa.

5) Potilas palautetaan arkitietoisuuteen ja tämän jälkeen peilataan kokemusta.

Hypnoosissa on käytetty perinteisesti myös ideomotoorisia signaaleja eli voidaan rakentaa erilaisia kehollisia merkkejä vastauksiksi hypnoterapeutin terapiakysymyksiin.  Joskus kehomme tietää hypnoositilassa asioita, joita mielemme ei vielä tiedä.