Stressiä? Mitä tehdä? Onko ratkaisuna lääketieteen kasvojen kohotusleikkaus?

Stressi, mitä se on?  Se on sitä, että elimistömme on kroonisessa hälytystilassa. Siksi fysiologiamme muuttuu, ja alamme kärsiä erilaisista kehomieliongelmista, saatamme masentua, ahdistua ja fyysinen terveytemme voi pettää.  Olemme jatkuvassa ”pakene ja taistele” -tilassa, jossa kortisoli ja adrenaali jylläävät elimistössämme.

Meillä on ollut kummallinen elämäntapa, joka näyttää olevan vihdoin muuttumassa. Olemme ihannoineet ihmisiä, jotka ovat jatkuvassa tehokkuusputkessa tehden töitä itseänsä ja perheensä hyvinvointia uhraten.  Läheskään kaikilla ei ole ollut läsnäolon eikä  palautumisen taitoja.  Meillä ei ole ollut riittävästi tietoa esimerkiksi tietoisuustaidoista ja niiden merkityksestä hyvinvoinnissa.

Tunnistan stressin itsessäni nykyään, mutta en aikaisemmin. Olin kymmenen vuotta sitten ihanteellinen hammaslääkäri, joka teki töitä itsensä uhraten.  Rahaa kyllä tuli, vaan kyllä jälkeenpäin ajatellen sanoisin, että huorasin rahasta niin kuin sadattuhannet muutkin Suomen kansalaiset. Ulospäin varmasti näytin ihanteelliselta ja ahkeralta kansalaiselta.  En kuunnellut kehoani enkä sen viestejä, ja lopputulos oli sitten mitä se oli… iski armoton työuupumus, masennus, parisuhdeongelmat  ja päälle vielä muutama syöpä.

Mikä on stressin vastalääkettä, se on ”palaudu ja rentoudu”. Ihminen alkaa elää elämäntapaa, jossa hän kunnioittaa ja kuuntelee kehoaan. Se on myös laajasti ajatellen ratkaisu siihen, että vähitellen saisimme terveydenhuollon kuormittumista vähemmäksi. Tällä hetkellä me edelleen painostamme ihmisiä elämäntapaan, joka on sairautta tuottavaa. Jopa terveydenhuollon ammattilaiset itse ovat uupuneita tässä kaiken medikalisoivassa tehosekoittimessa. Tämä näkyy mm. heidän korkeina itsemurhalukuina.

Uskon, että tulevaisuudessa emme syötä masentuneille ja sairaille ihmisille vain lääkkeitä, vaan opetamme heidät kuuntelemaan omaa kehoaan ja yhteisöänsä moni ääniä,  sekä elämään niitä kunnioittaen.  Esimerkiksi uskon yhä enemmän siihen, että ei vain sydänsairaudet ,vaan myös syöpäsairaudet, ovat elämäntapasairauksia, vaikka toki joillakin ihmisillä on tietty suurempi perinnöllinen riski. On mahdollista saada joskus syöpä, vaikka kuinka terveellisesti elää.

Yhä useampi alkaa olla sitä mieltä, että länsimainen elämäntapa on ollut sairautta ja pahoinvointia tuottavaa.  Jotta terveydenhuollon kustannuksia saadaan alas tarvitsemme ennen kaikkea uskomus- ja arvomuutosta, jonka tulee ulottua kansalaisista yhteiskunnallisten poliittisten ja asiantuntijoiden instituutioihin ja elimiin saakka.

Lääketieteilijänä väitän, että lääketiede institutiona tarvitsisi kipeästi sen kasvojen kohotusleikkausta. Olen dosentti Teppo Järvisen kanssa samaa mieltä: Meidän lääketietelijöiden kannattaisi itse lähteä muuttamaan proaktiivisesti omaa lääketieteellistä kulttuuriamme. Meillä ei ole varaa menettää potilaittemme luottamusta.

Käypähoidoista päättävät asiantuntijaryhmät kärsivät Suomessa yksipuolisuudesta ja kaupallisista kytköksistä.  Päätäntäryhmiin otetaan liian usein mukaan vain jo valmiiksi yksipuolisia substanssiasiantuntijoita,  joilla on usein vieläpä näitä kaupallisia kytköksiä. Erimieliset asiantuntijat jätetään päätöselinten ulkopuolelle. Päättävissä elimissä ole ollut avoimuutta monitieteellisille näkökulmille. Kaikki mikä ei mahdu lääketieteen maailmankuvaan, on monen lääketieteellisen asiantuntijan mukaan edelleen automaattisesti ”huu-haata”.

Järvinen tuo esiin, että käypähoitosuosittelijoiden laatijoille on tärkeää kyetä analysoimaan näyttö, eikä niinkään substanssi.  Näin ollen esimerkiksi rintasyövän käypähoitojen suosituksista ei tarvitse olla päättämässä syöpäasiantuntijoita, vaan ennen kaikkea tutkijoita, jotka kykenevät puolueettomasti arvioimaan aiheesta tehtyjä monitieteellisiä tutkimuksia.

Eräs tuttavani, Aalto yliopiston tutkija, väitti, että Suomessa on kaksi hierarkkista autoritaarista instituutiota, joita voidaan vielä tutkia, ne ovat armeija ja lääketieteen instituutiot. Itse olen kärsinyt siitä, etten koskaan ole viihtynyt lääketieteen institutionaalisessa ilmapiirissä. Nykyään näen sen jo etunani.

Olen monta kertaa mieluimmin tietokirjailija kuin dosentti. Tämä oikeastaan ihan vain siksi, ettei minua kiinnosta olla osallisena lääketieteen instituutioiden hierarkkisissa rakenteissa. Haluanko asiantuntijuudelleni arvon sillä perustella, kuinka paljon pokkuroin ylemmllä hierarkiassa olevia professoreita ja dosentteja? Ei, en halua.  Samalla nimittäin joutuisin rajoittamaan oman tietämykseni heidän viitekehyksiinsä. Olen mieuimmin itselleni jo monilli erilaisille äänilleni uskollinen.

Uskon lääkärien ammattikunnassa olevan runsaasti viisaita ja sydämellään töitä tekeviä ihmisiä. Tunnen itsekin lukemattomia sellaisia! Valitettavasti vain modernissa kulttuurissa sydämen viisaus oli alistettu tiedolle, kun asian tulisi olla päinvastoin. Lääketieteen asiantuntijoiden modernien institutioiden rakenteet ovat armottoman autoritaariset,  yksipuoliset ja vanhanaikaiset.

Lääketieteen instituutiot tarvitsisivat perusteellista tuuletusta ja siirtymistä dialogiseen kulttuuriin. Vasta silloin olemme siirtyneet aidosti potilaslähtöiseen hoitamiseen. Potilaslähtöisessä hoitamisessa – yllätys, yllätys – aikuinen potilas voi itse valita hoitolinjasta. Hänen kuuluu vain saada asiallista ja monitieteellistä informaatiota hoidoista ja sairaudestaan.

Valitettavan paljon olen kuullut potilastarinoita siitä, kuinka lääkäri on suhtautunut potilaaseensa nyreästi, koska hän on ”väärin parantunut” (=vastoin käypähoitosuosituksia). Muistan kokeneen naislääkärisukulaiseni sanonnan: ”Jag struntar vad terapin var, huvudsaken är att patienten blev bättre” (Hällä väliä, mikä hoitomenetelmä oli nimeltään, tärkeintä on, että potilas parani). Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö meidän lääketieteen ammattilaisten pitäisi kunnoittaa näyttöön perustavaa tietoa, koska se on oman osaamisemme lähtökohta. Jos potilas valitsee jonkun muun kuin meidän tarjoaman hoidon, ja vieläpä paranee, sehän on huippu juttu! Sairauksissa joskus tapahtuu paranemisia, joita me lääketieteilijät emme vielä omalla tiedollamme ymmärrä. Sehän tästä parantamisesta tekeekin kiehtovaa!

Stressin hoitaminen ei ole siis vain yksilön hoitamista. Sen sijaan se on koko yhteiskunnallisen ja kulttuurisen ilmapiirin tuuletusta, jossa tajuamme asiantuntijoiden luoman kulttuurin pirstoutuneisuuden.  Ihminen ei ole luotu nykyiseen tehokkuuselämäntapaan, jossa hän on jatkuvasti uppoutuneena ulkoiseen ja sisäiseen mölymaailmaan, irrottautuneena kehostaan.

Jotta ihmisestä kasvaa aidosti itseohjautuva terveydestään vastuun ottava ihminen, tarvitsee hänen sisällään yhdistää se, minkä asiantuntijat ovat meissä pirstoneet.  Hänen täytyy löytää oma kehosuhteensa ja tunne yhteisöönsä kuulumisesta.

 Kuuntele kehoasi ja sen viisautta.  Voit tehdä sen monella eri tavalla:

1)  Tutki jatkuvasti itseäsi. Tule tietoiseksi, millaisille uskomuksille ja arvoille haluat rakentaa elämäsi. Meille jokaiselle on syötetty roppakaupalla kyseenalaisia kulttuurisia uskomuksia, jotka kannattaa tiedostaa ja kyseenalaistaa. Muuta ulkoiset elämänpuitteesi vähitellen sellaiseksi, joissa sinun on hyvä elää.  Elät tällöin yhä enemmän sopusoinnussa kehosi kanssa. Ilmaise itseäsi myös luovasti ja leikillisesti. Se on mielenterveytesi hoitoa!

2) Muuta fysiologiaasi erilaisilla keho-, rentoutumis- ja mielikuvaharjoituksilla. Voit treenata sekä kehosi liikunnalla mutta yhtälailla voit harjoittaa myös mieltäsi. Katkaise päivän mittään työrupeamasi säännöllistä pienillä liikunta-, palautumis- ja rentoutumishetkillä.  Voit olla hetken läsnä vaikka hengityksellesi, voit kävellä meditoiden ruokalaan. Voit oppia pyörittämään sisälläsi mielikuvituksesi avulla ”elokuvia”, jotka edistävät hyvinvointiasi, sen sijaan että täytät mielesi katastrofiajatuksilla ja -kuvilla tai asioiden vatvomisella.

3) Yritä auttaa muita ihmisiä, jotta heillekin tulisi tämä sama ”antistressi-elämäntapa” mahdolliseksi.  Pienten lasten vanhemmat, antakaa läsnäolon aikaa lapsillenne. Se on parasta heidän ennaltaehkäisevää terveydenhoitoa. Tutkimusten mukaan itselle tuo terveyttä ja onnellisuutta läsnäolon ja aineellisen hyvän jakaminen, eikä vain sen kasaaminen itselle. Kieltäydy osallistumasta elämäntapaan, jossa ihmisarvo samaistetaan ulkonaiseen tehokkuuteen ja materialistisiin statussymboleihin.

Oma elämäntapasi on suurempi vaikuttaja kuin äänestämisesi.  Kun yhä useampi ihminen kieltäytyy elämästä (ihmis)luontoa loukkaavaa elämäntapaa, on siitä seurauksena automaattisesti myös yhteiskunnallisten rakenteiden muuttuminen.

Mainokset

Mistä on onnelliset ihmiset tehty? Mistä on onnelliset ihmiset tehty?

kuva: flickriver.com

Mistä on pienet tytöt ja pojat tehty?

Mistä on pienet tytöt ja pojat tehty?

Leikeistä, saduista,

mielikuvituksesta, läsnäolosta,

niistä on pienet tytöt ja pojat tehty.

Niistä on pienet tytöt ja pojat tehty.

Mistä on isot tytöt ja pojat tehty?

Mistä on isot tytöt ja pojat tehty?

Kulttuurisista uskomuksista,

sen arvoista,

ennakkoluuloista,

faktoista,

niistä on isot tytöt ja pojat tehty.

Niistä on isot työt ja pojat tehty.

Mistä on isot ihmiset tehty?

Mistä on isot ihmiset tehty?

Pienistä pojista, tytöistä,

hyvistä ja pahoista

aikuisista,

niistä on isot ihmiset tehty.

Niistä on isot ihmiset tehty.

Mistä on onnelliset aikuiset tehty?

Mistä on onnelliset aikuiset tehty?

Läsnäolosta, mielikuvituksesta,

leikistä, tarinoista

pojista, tytöistä,

aikuisista,

vapaudesta

oman pään ohjaajista

niistä on heidät tehty.

Niistä on onnelliset aikuiset tehty.

PS. Olipa outo kesäinen aamu. Runosuoni avautui. Tätä ei ole minulle aikaisemmin tapahtunut. Mistä mahtaa olla kysymys?

Sielun vapaus on tietoisuutta

Siirtolan Emäntä on tullut siihen päätelmään, että elämme aikaa, jossa länsimaisten perheiden lapsista harva koskaan saavuttaa sitä elintasoa, mitä heidän vanhempansa ovat saavuttaneet. Tämä voi olla monelle vaikea asia. Samaistammehan helposti identiteettimme omaisuuteemme. Olemmehan tottuneet siihen ajatukseen, että aina uuden syntyvän sukupolven tulisi olla vauraampi kuin edellisen. Emäntä tarkoittaa siis AINEELLISTA elintasoa. Harva lapsista saavuttaa sitä materialistista elintasoa, joka meillä nyt on. Oikeastaan tämä aineellinen ”köyhtyminen” on Emännän mielestä hyvä asia. Me ihmiset joudumme tarkistamaan omia arvojamme. Yhä useampi on jo oivaltanut, että emme voi jatkaa luonnonvarojen haaskausta.

Maailmankylän uusi kansalainen joutuu rakentamana uuden identiteetin, sellaisen, jossa hän ei määrittele omaa identiteettiänsä omistamansa omaisuuden kautta. Hän joutuu ohjelmoimaan itsensä uudelleen siten, että hän kunnioittaa luontoa ja ihmisluontoa, myös muiden kulttuureiden ja vähemmistöjen ihmisluontoa. Jospa tämä uusi uljas kansalainen ei ole ”työholisti,” joka kuormittaa kovalevynsä siten, että hän menee rikki jo ennen aikojansa. Sen sijaan hän kenties on ihminen, jonka ei tarvitse kilpailla ja voittaa ollakseen arvokas. Uljas uusi maailmankansalainen tajuaa, että jo liian pitkään eläneessä Zeuksien, Ateenien ja Aresten sotaisassa kilpailuvaltakunnassa hän vie itsensä ja lapsensa ennen aikaiseen hautaan.

Uuden maailman kansalainen tajuaa, että maailma on epätäydellinen ja hän itse on haavoittuvainen. Elämä ei ole jotakin joka täytyy ansaita jatkuvalla puuhastelulla, vaan se on lahja, joka meille jokaiselle on annettu toteutettavaksi. Siirtolan Emäntä ei ole koskaan voinut hyvin maailmassa, jota asiantuntijat yrittävät kaikin mahdollisin keinoin kontrolloida kansalaisiaan. Ne ihmiset, joita hän eniten ihailee, eivät ole läheskään aina asiantuntijoita, vaan he ovat ihmisiä, jotka ovat toteuttaneet eettistä autenttista itseään luodakseen maailmasta kauniimpaa ja parempaa. Tällaisia pieniä suuria ihmisiä on ihan lähelläkin… Ensimmäiseksi tulee mieleen kai viimeinen suomalainen kotoansa runonlaulannan oppinut mies ja itsekseen pienenä viulunsoiton opetellut Jussi Huovinen Kuivajärven vienalaiskylästä. Emännästä näyttää siltä, että hän on toteuttanut aktiivisesti aitoa itseyttään antamalla kulttuurista ja taiteellista muotoa kokemalleen. Pieni ihminen voi olla suuri, silloin kun hänen ponnistelujaan motivoi itsensä toteuttaminen eikä vain oman egonsa pönkittäminen.

Siirtolan Emäntä on oikeastaan hyvin mielellään vaikuttamassa yliopistojen ulkopuolella. Hänen silmissään yliopistot ovat kärsineet inflaation. Ehkä juuri siksi, että häneltä on kadonnut usko yliopistojen ja niiden tiedon erinomaisuuteen. Viimeinen pisara Emännän epäluottamuksen oli se, että näitä valtahierarkioita (epäterveine lieveilmiöineen) on alettu ohjaamaan ja johtamaan kaupallisin intressein. Voiko kohtuullisempaa ihmiskunnan elämää ohjata tällaiset insituutiot? Kuka voi tuotteistaa taloudellisesti hyödynnettäväksi sen, että ihmiset eläisivät inhimillisempää, kohtuullisempaa ja autenttisempaa elämää? Voiko kohtuullisempi elämä, säästäminen ja vähempi kuluttaminen olla kaupallisesti orientoituneitten yliopistojen intresseissä? Emäntää kiinnostaa enemmän sellainen tieto, jossa ihmiset kuuntelevat sydämen viisauttaan sekä toisiansa, ja oppisivat erottamaan egonsa tarpeet oikeista aidoista tarpeistaan. Ei sen puoleen, toki tällaisia ihmisiä on yliopistoissakin, mutta nykyinen yliopisto instituutiona ei Emännän mielestä istu tällaiseen kohtuullisemman elämän ajatukseen.

Todellinen sielun vapaus on tietoisuutta. Uuden ajan kansalainen tarvitsee dialogikumppaneita, jotka auttavat maailmankansalaisia kasvamaan tietoisuustaitoisiksi aidoiksi ihmisiksi. Egokeskeinen nykyinen kiireinen maailma tähtää asiantuntijoiden kontrolliin ja turvallisuuteen. On kuitenkin niin, että sielumme haluaa elää. Siihen tarvitaan tilaa, rauhaa ja hiljaisuutta. Sielumme ei suostu siihen, että asiantuntijat varastavat sen itseohjautuvuuden.

Siirtolan Emäntä ei yhtään ihmettele, että tällaisessa maailmassa moni voi pahoin. Elääksemme tarvitsemme sielun vapautta – ja nimen omaan sielun! Yksi tämän maailman nurjia puolia on, että kaikki on kavennettu materialismiin, ja meiltä on varastettu sielumme. Ei ihme, että moni tuntee olonsa tyhjäksi, koska heille ei ole opetettu mitään muuta tapaa elää. Koulusta saakka meille opetetaan ”faktaa”, jota voidaan ”taloudellisesti tuotteistaa”. Ei ihme, että moni meistä kulkee maailmassa sieluttomana orpona ja juurettomina kuluttajana, jonka identiteetti on kutistettu siihen, kuinka hyvin hän palvelee herra Materiaa.

Siirtolan Emäntä on kuitenkin toiveikas. Hänestä maailmassa on merkkejä siitä, että ihmiset eivät enää halua elää ”resurssina”, ”kuluttajina” tai ”tapauksina”. Yhä useampi haluaa olla jälleen sielu, joka vaeltaa omalla ainutkertaisella polullaan elämän tarkoitusta etsimässä. Polku on aina enemmän tai vähemmän kivinen. Jokainen kohtaa sillä enemmän tai vähemmän kärsimystä, sairautta ja kuolemaa. Ja juuri siksi me tarvitsemme toisiamme, oppaita, jotka auttavat meitä löytämään tarkoituksen elämälle silloin, kun liikumme haparoiden pimeässä. Ollessamme yksin meidän sisäämme kasvaa liian helposti vihaa ja ahdistusta, ja saatamme lähteä tiedostamatta toteuttamaan varjomme itsekkäitä, joskus jopa demonisia, päämääriä. Siksi kenties, ettei meille ole kukaan opettanut muuta tapaa olla.

Tietoisuustaidot, ongelmanratkaisutaidot, luovuus ja läsnäolon taidot ovat tärkeitä taitoja, joita sydämenviisautta omaavat oppaamme voivat meille opettaa. Siirtolan Emännän mielestä ne ovat alkamassa olevalla aikakaudella huomattavasti tärkeämpiä taitoja kuin mitkään kaupallisesti hyödynnettävät faktat, vaikka nekin tärkeitä toki ovat. Leipää meillä vielä on, kun se vaan jaetaan oikeudenmukaisesti, mutta monien sielu näkee tämänhetkisessä maailmassa nälkää.

Jane Fonda ja Siirtolan Emäntä yhteisen virtuaalisen pirtinpöydän äärellä

Siirtolan Emäntä ei ole mikään Hollywoodtähti-fani, pikemminkin päinvastoin. Hän katsoo harvemmin rahalla tehtyjä valtavirtaelokuvia.  Täsä huolimatta Emäntä ei malta olla kirjoittamatta muutamaa riviä näkemästään  youtube pätkästä, jossa LisaNova haastattelee Jane Fondaa, 72 v. Siskoni lähetti minulle tämän linkin, ja lähdin katselemaan sitä toisella silmälläni,  ilman sen kummempia odotuksia.

Fonda jakaa elämämme ilmeisesti kolmeen näytökseen. Toinen näytös alkaa siitä, kun perhe perustetaan ja päättyy siihen, kun lapset muuttavat pois kotoa. Hän korosti, että vaikuttaisi siltä, että tämä elämän toinen näytös on naiselle yleensä raskain. Tämä muuten pitää paikkansa ainakin Siirtolan Emännän kohdalla. Toinen elämän näytös oli ehdottamasti vaikein ja vaativin elämänvaihe. Emännän olisi pitänyt olla tasapainoinen. Hänen olisi pitänyt olla hyvä äiti, työntekijä, rakastajatar, emäntä, ahkera liikkuja ja oman itsensä toteuttaja, mutta voimavarat eivät riittäneet kaikkeen. Lisäksi hän oli vielä tässä vaiheessa omien lapsuudentraumojensa ja syömishäiriönsä vanki.

Toisessa elämän näytöksessä nainen on vielä liian usein normatiivisen valtakulttuurin vanki, jossa hän ei uskalla käyttää omaa ääntään. Sen sijaan hän yrittää epätoivoisesti sopeutua vallitsevaan miehisille arvoille rakentuvaan valtakulttuuriin. Seurauksena voi olla elämänrakennelman hajoaminen ja kaaos, aivan niin kuin Fondalla ja Siirtolan Emännällä molemmilla tapahtui. Tässä vaiheessa hoitona ei Fondan mukaan ole se, että päättömästi kuljetaan sosisiaalisesta aktiviteetista toiseen, ryhdytään kippaamaan kuppia tai vetämään pilveä. Sen sijaan hoitona on HILJAISUUS JA PYSÄHTYMINEN. Kun siirrytään kolmanteen näytökseen, kannattaa naisen pysähtyä kysymään itseltään: Kuka minä olen?

”Kuka minä olen?” kysymykseen vastaaminen voi olla monelle tämän päivän ihmiselle haastavaa:  Ihmisen täytyy pysähtyä ja oppia tulemaan toimeen ihan vain itsensä kanssa. Monelle tämä tehtävä voi olla ylitsepääsemättömän vaikea. Meidät kun on opetettu vain suorittamaan, näyttämään hyvältä  ja harva ihminen saa ulkoista tukea omalle sisäiselle tutustumisretkelle.  Juuri tähän Fondan kanssa yhteiseen  johtopäätökseen ja tehtävänasetteluun päätyi siis myös  Siirtolan Emäntä: Hän muutti hiljaisuuteen ja  pysähtyi. Tällöin hän alkoi kuulla omia sisäisiä arkkityyppisiä ääniänsä, jolloin hän löysi kaaoksen keskeltä itsestään kypsän aikuisen naisen. Jane Fonda lainaa Starhawkia ja  kirjoittaa, että pimeys, sisäinen kaoksemme,  on hedelmällistä meissä olevien mahdollisuuksien raskausaikaa. Se on mustaa multaa, jossa uusi siemen itää, ja sieltä kasvaa jotakin uutta, sillä ihmisessä on luontainen pyrkimys hakeutua valoon. Vain pimeydestä löydämme oman valomme.

Emäntä kokosi itsensä tai oikeastaan voisi sanoa että pimeästä kaoksesta hän ”muisti” itsensä. Tämän muistamisen ymmärtää paremmin, kun lähtee purkamaan englanninkielistä sanaa ”re-member”. Hän palautti yhteytensä eri osiinsa, ja muokkasi hämmentävästä pirstoutuneesta materiaalista uuden minuutensa. Tässä prosessissa Emäntä päätyi juuri tähän, mitä Fondakin korostaa: Hänestä poistui halu miellyttää ihmisiä, ja Emäntä aikoi käyttämään sen sijaan hyväksi omaa naisellista arkkityyppistä sisäistä viisauttaan hyväksi. Hän lakkasi yrittämästä olla rakastettava, ja salli itselleen olemisen hetkittäin myös ihanan hävytön omapäinen nainen. Tällöin syömishäiriökin alkoi vähitellen helpottamaan. Fonda muuten kannustaa meitä etsimään sisältämme omaa aikuista mielenosaa, jonka kanssa voi ryhtyä käymään keskusteluja.

Emäntäkin teki tätä keskustelemista itsensä kanssa,  itsereflektiota, yhden kirjan verran. Jane Fonda suosittelee muuten tähän tarkoitukseen elämänkaarikirjoittamista (life rewiew). Elämänkaarikirjoittamisen lisäksi Fonda ryhtyi kirjoittamaan – yllätys,yllätys – blogia! Hän koki, että kirjoittamisen avulla hän kykenee jäsentämään elämäänsä, ja hän pystyy kirjoittamisen avulla reflektoimaan todellisuutta. Kirjoittamista apuna käyttäen, hän kykenee saavuttamaan paremmin läsnäolon –tilan. Tämä ei ollut Siirtolan Emännälle todellekaan mikään uutinen! Eheyttävällä kirjoittamisella on kummallisia voimia. Eivät näköjään nuo Hollywood tähdetkään aina ihan tyhjäpäisiä tyttöjä ole!

Ehkä tänä päivänä tämä blogien kirjoittaimisbuumi on suosittua juuri siksi, että ihmiset kirjoittamalla yrittävät jäsentää mielleyhtymiään uuteen järjestykseen. Kun keittiönpöydän äärellä käydyt perheen, ystävien ja  suvun yhteiset keskustelut ovat vähentyneet, kirjoittaminen voi parhaimmillaan tuottaa meille uusia oivalluksia. Istumme nykyään enemmän yhteisten virtuaalisten pöytien äärellä. Toki tämä ei varmasti korvaa aitoa toisen ihmisen läsnäoloa, mutta se voi olla sinänsä myös hyödyllistä ja kasvattavaa aktiviteettia. Varmasti tämä aktiviteetti on tyhjää sosiaalista elämää parempaa! Ehkä tarinoittemme avulla kykenemme Avattarina koskettamaan toinen  toisiamme?

Fonda korostaa, että on helpottavaa tajuta, ettei ihmisen täydy olla täydellinen, hän saa olla vajavainen oma itsensä. Kun nainen kokee itsensä tyhjäksi, yrittäessään miellyttää muita ihmisiä, voi hänessä puhjeta mm. erilaisia syömishäiriöitä. Ehkä syömishäiriöiden yleisyys kertoo juuri siitä, millaisia sairaloisia suoritus ja ulkonäköpaineita normatiivinen kulttuuri naisille asettaa. Ja tietysti myös miehille! Syömishäiriöisen ihmisen on vaikeaa rakentaa kypsää ihmissuhdetta, koska hän ei ole suhteessaan yleensä oma itsensä. Hän esittää jotkain muuta, mitä hän ei ole.   Tämäkään ei ole Emännälle uutinen. Hän kärsi monta kymmentä vuotta elämästään hetkittäisistä bulimiasta kuten Fondakin. Eheytymisprosessin ytimessä on Fondan mielestä anteeksianto, jossa täytyy antaa ehdoton hyväksyntä omalle itselle:  keholle ja mielelle. Ihmisen täytyy erottaa sisältään tulevat eri äänet ja hänen täytyy kyetä kokoamaan itsestään uusi kokonaisuus näistä erillisistä äänistä muodostuvista paloista. Tämähän Fondan ohje kuulostaa Siirtolan Emännän korvissa aivan mielenteatterilta!

Jotta ihminen kykenee nauttimaan täysin siemauksin kolmannesta elämän näytöksestä, on hyvä muistaa, että mielen hajoaminen ja ahdistava kaaos voi pitää sisällään uuden minuuden siemenen. Fonda korostaa, että kun toinen näytös vaihtuu onnistuneesti kolmanteen, voi seurata  elämän  paras näytös. Fonda korostaa, että jotta tämä olisi mahdollista, kannattaa pitää huolta mielen lisäksi erityisesti omasta fyysisestä kunnosta. Emäntä näyttää alkaneesta kolmannesta näytöksestä enemmän kuin mistään aikaisemmasta elämänsä vaiheesta!

Jaahas, näyttää siltä, että Siirtolan Emäntä Kuumun perukassa on löytänyt samoja asioita oman elämänsä ohjenuoriksi kuin tämä Hollywood tähti. Ehkä Kuumu ja Hollywood ovat sittenkin lähempänä toisiaan kuin Emäntä osasi etukäteen aavistaa. On mahtavaa, että tekniikka sekä ihmisen oma aivokapasiteetti mahdollistaa tänäpäivänä sen, että virtuaalisesti voi istahtaa saman pirtinpöydän ääreen keskusteluihin  vaikkapa Jane Fondan kanssa.

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterinohjaajan mietteitä nr. 12

Skolimowski suo lohdutuksen sanan epävakaalle minuudelleni: Mitä luovempi ihminen, sitä epävakaampi hänen ympäristönsä on. Usein ”hermoromahduksen” saaneen ihminen tapa hahmottaa todellisuutta on herkistynyt. Nerot ovat usein hyvin epävakaita ihmisiä. En itseäni neroksi kutsuisi, mutta mielenkiintoinen ilmiö sinänsä, että kun reaalielämäni vakaantui, siitä tuli arkisempaa ja yksinkertaisempaa, korvaantui aikaisempi elämäni ulkoinen tapahtumarikas saippuateatteri sisäisellä rikkaalla mielenteatterillani. Nykyään tapahtuu joka päivä sisäisessä teatterissani jos jonkilaisia kommelluksia ja välillä mukavia uusia oivalluksia. Nykyään pystyn viihdyttämään itseäni loppumattomasti mielenteatterini spektaakkelien parissa.  Voin leikkiä ajattelemalla ajatuksiani. Näitä spektaakkeleja ohjaava minuus ruokkii sisäistä näytelmää jatkuvalla lukemisella ja siihen liittyy sisäinen dialogi, aktiivinen tai transkendentaalinen imaginaatio, jossa integroin ajatuksia mielentilojeni avulla uusiin ymmärtämisyhteyksiin.

Mielenkiintoista sinänsä, että Carl Jung suositteli aktiivista imaginaatiotaan länsimaiselle ihmisille. Hän oli sitä mieltä, että meditaatiossa muutenkin jo meillä ylivahvaksi kehittynyt länsimainen ego turhaan vahvistuu, ja siksi se mitä me tarvitsemme on aktiivinen mielikuvitus.  Sen avulla voimme löysentää otettamme egoon, jolloin voimme avautua syville tiedostamattomille prosesseillemme.

Mielenteatterini vaikuttaisi siis olevan jungilaista aktiivista imaginaatiota ja Skolimowskin mielenteatterin terapeuttinen sovellutus. Toisin sanoen teatterini on skolimowskilaista transkendentaalista imaginaatiota. Tämä kirjoittaen tapahtuva itseterapian ajattelen rakentuvan hermeneuttiselle persoonallisuusteorialle. Tällä tarkoitan sitä, että erilaisten näkökulmien välisessä vuorovaikutuksessa syntyy uutta integratiivista itseymmärrystä, joka auttaa ihmistä tulemaan koherentimmaksi persoonallisuudeksi. Itseterapiassa ihminen autetaan terapeuttisessa prosessissaan alkuun, jonka jälkeen hän pystyy integroimaan osaksi merkitystodellisuuttaan eri integraatioasteen tietoa ja tarinoita sisäisissä keskusteluissaan. Ihmisen oleminen helpottuu, hän juurtuu maailmaan. Tällöin ymmärtämistä ei sekoiteta tietämiseen. Esimerkiksi historia, uskonnot ja myytit ovat auttamassa meitä uusien arvotietoisten ja päämäärätietoisten ymmärtämisyhteyksien synnyssä. Psykologisia aineksia olen itseterapeuttiseen prosessiini hankkinut hypnoterpiasta, narratiivisesta terapiasta, Jungilta, Watkinseilta (egostate-terapia) ja Roberto Assagiolilta. Filosofisia aineksia olen hakenut sisäiseen teatteriiini muun muassa Sören Kierkegaardilta, Fjodor Dostojevskyiltä, Simone Weililta ja Martin Buberilta sekä nyt Skolimowskilta.

Ajattelen tällä hetkellä, että olemiseen voi pureutua pitkin kahta reittiä. Voimme pureutua olemiseemme hiljentymisen ja tyhjyyden (meditaatio, rukous) kautta. Ja toisaalta voimme pureutua siihen dialektisen ymmärryksen, kuten sisäisen teatterin kautta. Tällöin syntyvä uusi ymmärrys on jotakin joka ikään kuin vain tapahtuu, ilman ponnisteluja. Se ei siis ole jotakin mitä aktiivisesti teemme. Toki olemme aktiivisia eli hyödynnämme aktiivista mielikuvitustamme, jonka spontaniina ylimääräisenä tuotteena syntyy uutta ymmärrystä. Mietin, että ehkä meillä on kolmaskin tapa pureutua olemiseen. Voisiko se olla fyysinen toiminta virtaus (flow) -tilassa? Tällöin ihminen on läsnä tekemisessään, eikä hän suorita sitä. Ehkä kaikissa näissä toiminnoissa mieli on siirtynyt egosta irralliseksi tähän transpersonaaliseen välitilaan. Ja juuri tässä toisen ja minän välissä tapahtuu persoonamme muodonmuutos. Mietin, että ehkä työstä vieraantuminenkin johtuu siitä, että ihmiseltä on kadoksissa työniloa. Työstä kun on tullut suorittamista eikä se ole osa ihmisen olemista. Laskemme euroja ja päiviä eläkkeelle siirtymiseen sen sijaan että iloitsisimme työstämme. Olemme kadottaneet olemisemme taidot. Jotta tunnemme olemisemme tässä maailmassa kotoisaksi, tulisi näin olemisen näkökulmasta harjoittaa hiljentymistä, dialektiikkaa ja fyysistä tai henkistä työtä flow-tilassa.

Ontologista näkökulmaa teatteriini olen löytänyt hermeneutiikasta, ymmärtämisen ontologiasta. Hermeneutiikka on alkujaan lähtenyt liikkeelle raamatuntulkinnasta, josta se siirtyi vähitellen kielitieteisiin. 1800-luvulla se siirtyi historioitsijoiden ajatteluun ja sieltä vähitellen sosiaalitieteisiin. Hermeneutiikassa ajatellaan, että erilaisten tulkintojen välisessä vuorovaikutuksessa eli dialektiikassa on jännite, joka johtaa dialektiseen spiraaliin. Kun prosessimme jatkuu, supistuu spiraali ja se tarkentuu kohti oikeaa käsitystä. Yhtälailla luonnontieteiden ja ihmistieteiden välisessä vuorovaikutuksessa, voi käsityksemme todellisuudesta tarkentua. Tällöin puhumme tieteiden integraatiosta. Omassa sisäisessä teatterissani voi oma käsitykseni todellisuudesta tarkentua, kun pystyn rakentamaan mahdollisimman monipuoliset vakaumukset ja taustat omaavat mielenteatterini roolihahmot, mielentilat, joiden välisessä dialektiikassa ymmärtämykseni todellisuuden perimmäisestä luonteesta leikkien mielikuvituksella täsmentyy.

Olen oivaltanut hermeneuttisessa prosessissani, että ymmärtäminen on oikeastaan eräs olemisen tila eikä siis tietämisen tila. Ymmärtäminen ja oleminen ovat jotakin joka on olemassa jo ennen tietämistä. Uskon, että niin monille nykyajan ihmiselle tyypillinen vieraantumisen tunne johtuu siitä, että luulemme tiedon ja ymmärryksen olevan sama asia. Olennainen osa ymmärtämystäni on se, että sijoitan uuden tiedon suhteessa arvoihini ja päämääriini. Kun kykenin sisäisen teatterini avulla ymmärtämään paremmin tietämisen ja olemisen erilaisen luonteen, löysin olemiselle uuden rakenteen. Tämä ilmeni siten, että ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, etten ole koditon ihminen. Toisin sanoen kun oivalsin paremmin ymmärtämisen luonteen olemisen tapana, muuttui koko elämäni eksistentiaalinen luonne.

Pirstoutuneen erityistiedon luonne on tehnyt sen, että keskustelukäytännöt ovat hajonneet, ja ihmiset ovat menettäneet keskusteluyhteyden toisiinsa. Samalla on ihmisen psyyke pirstoutunut monilla samalaiseksi kaaottiseksi epäjärjestykseksi kuin minulla oli. Ehkä katoamassa olevat hengelliset, historialliset, myyttiset ja tarinalliset perinteet johtavat siihen, etteivät ihmiset osaa enää liikkua tässä transpersonaalisessa välitilassa.  Tällä haavaa muun muassa Avattarina ihmiset erilaisista kulttuureista etsivät tätä uutta horisonttaalista keskinäistä vuorovaikutusta.

Luonnontieteellinen eetos on kaventanut ihmisen todellisuuden kylmäksi ja juurettomaksi. Tämä heijastui, ja varmaan edelleen hetkittäin heijastuu, sisäisinä ristiriitoina mielenteatterissani. Eri mielentilani kävivät kuitenkin läpi ristiriidoista energiansa ammentavan prosessin, jossa he tekivät vieraista merkityksistä tuttuja, jolloin he kykenivät laajentamaan omaa ymmärtämystään toisen ymmärtämyksen kautta. Joskus väärinymmärtäminen saattoi nostaa prosessin kritiikin avulla uuteen ymmärtämykseen. Paul Ricoeur korostaa, että juuri kilpailevien tulkintojen konfliktissa voimme havaita jotain tulkitusta olemisesta. Onnistumme sijoittamaan uuden merkityksen sen ymmärtämisyhteyksiin. Kysymyksessä on oikeastaan tällöin sekoittunut ontologia tai rikkoutunut ontologia eli on olemassa ristiriitaisia maailmankatsomuksia.

Jotta me hyödymme jotain tiedosta, täytyy meillä olla esiymmärrys asiasta. Se ohjaa mihin lokeroon tiedon sijoitamme. Ilman laajempaa esiymmärrystä tieteelliset tutkimustuloksemme ovat vailla elämistodellisuuden merkityksiä, jolloin tieto jää irralliseksi siis integroitumattomaksi. Tällainen tieto ei vapauta ihmistä vaan päinvastoin, se vieraannuttaa häntä. Pelkkä empiirisanalyyttinen tieto ilman esiymmärrystä ja ymmärtämisyhteyksiä on tyhjää ja hyödytöntä tietoa. Se, että ymmärtämyksemme kuvittelee, että luonnontieteellinen tieto olisi ainoa merkittävä tietoperinne, kaventaa ymmärrystämme elämästä huomattavasti. Meistä katoaa inhimillisyys ja meistä tulee biologisia koneita. Ymmärtäminen ei merkitse minulle siis missään nimessä tarkoita samaa kuin empiirisanalyyttinen tietäminen, vaan ymmärtäminen on huomattavasti laajempi asia. Ihminen ja hänen toiminta tulee ymmärrettäviksi vasta silloin, kun asetamme ne johonkin laajempaan yhteyteen, historiaan, myytteihin, filosofioihin, uskontoihin, kaiken kaikkiaan suhteessa erilaisiin kulttuurisiin tarinoihin. Rikas ihmisymmärrys muodostuu, kun tämä laajempi yhteys on mahdollisimman monipuolinen. Täydellinen kokemus ei Hans-Georg Gadamerin mukaan muodostu tietämisestä, vaan se on sen sijaan täydellistä avoimmuutta uudelle kokemukselle. Pystymme näkökulmien avoimmuuden kautta muodostaa ymmärtämisen, joka  siloittaa oman psyykkisen elämämme vieraan psyykkiseen elämään.