Terveyshuollon asiantuntijan eettisyys ja kokonaisvaltainen viisaus

Huolimatta jatkuvista opetussuunnitelmien uudistuksista aitoa potilaskeskeistä,  itseään reflektoivaa, lääkäriä ei ole koulutusjärjestelmän avulla vielä saavutettu.  Luultavasti tämän syynä on lääketieteellisten suuri teknologia- ja tutkimusorientaatio. Tämä bioteknologinen painotus johtuu siitä, että tiedekunnat taistelevat säälimättömästi rahasta, vallasta, sijoittumisestaan erilaisissa rankeerauksissa  sekä arvovallasta. – G M Ssbunnya

”However, despite several reforms of medical ethics curricula, the patient-centred self-reflective physician has remained elusive. Arguably, the key reason is the high value attached to scientific research and technology in medical schools.[9] This emphasis on biotechnology is driven by these schools’ relentless quest for funding, power, prestige and ranking, at the expense of person-centred medical education.” (Beyond the hidden Curriculum, G M Ssbunnya).

Tämän päivän lääketieteessä on suuria eettisiä ongelmia. Eilen näin uutisen, jossa kerrottiin että vuoden aikana Amerikassa 250 000:lle teini-ikäiselle ”lääkärit” tekevät kauneusleikkauksia. Nuorilla on hirveä tarve mahduttaa itseään länsimaisiin markkinatalouden kapeisiin länsimaisiin kauneusihanteisiin.  Mielestäni on kyseenalaista, pitäisikö näitä markkinatalouden sairaita ihanteita palvelevia terveydenhuollon henkilöitä kutsua ”lääkäreiksi”.

Kun me lääketieteilijät niin helposti leimaamme joitakin vaihtoehtohoitoja puoskaroinniksi, niin olisiko aika ryhtyä pohtimaan, minkälaista ”puoskaritoimintaa” omassa lääketieteellisissä kulttuurissamme harrastetaan.  Olisi aika siivota oma pesä. Huolimatta monien terveydenhuollon ammattilaisen perspektiivin laajentumista, lääketieteen valtakulttuuri on edelleen medikalisoivan, yksipuolistavan, keskinäiselle kilpailulle rakentuvan länsimaisen yksipuolisen maailmankatsomuksen läpäisemiä.

Miten muuten tämä ilmenee? Itselläni on tuttavia runsaasti luovien terapioiden puolella. Olen huvittuneena seurannut, kuinka monet luovat terapiat yrittävät päästä Valviran ja Kelan hyväksymiksi terapiasuuntauksiksi, keksimällä persoonallisuusteorioita, jotka mahtuisivat näiden modernin instituutioiden raameihin. Tämä on herättänyt runsaasti hilpeyttä luovien terapian edustajien keskuudesta. Lisäksi on ollut runsaasti yhteiskunnallista keskustelua viimeaikoina terveysalan yritysketjuista, jotka tulouttavat voittojaan ulkomaille.  Huolimatta kauniista julkiteorioista, näiden yritysten ensisijainen tarkoitus näyttäisi olevan voittojen maksimoiminen.

Institutionaalisissa järjestelmissä on unohdettu, mikä on terapioiden ja ylipäätään terveydenhuollon ammattilaisten ensisijainen tarkoitus:  Se on auttaa ihmistä myötätuntoisessa ilmapiirissa rakentamaan hyvää ja tervettä elämää. Monikulttuurisessa maailmassa elämme ”narratoiminen”(tarinaksi rakentaminen) tapahtuu siten, että ihminen osaa itseohjautuvasti yhdistää sisällänsä itsellensä sopivia viisausperinteitä.

Terveydenhoidollisten tavoitteiden ei pitäisi olla se, että terveyskäsitykset ahdetaan vain kapeisiin, vanhanaikaista modernia maailmankuvaa edustaviin teoreettisiin raameihin ja sen autoritaarisiin hierakioihin.  Mielestäni lääketieteen tietoperinne on kunnioitettava, mutta sille on käymässä kuten kaikille ideologioiden lähteille. Se on yksipuolistanut ihmisen, ja sen vesi alkaa olla aikansa palveltua saastunutta.  Veden puhdistamiseksi ja ihmisten luottamusten palauttamiseksi tarvitsemme sen yhdistämistä muihin viisausperinteisiin. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että terveydenhuollon ammattilainen sisäistää oman tiedollisen perinteensä suhteen muuhun tiedon maantieteeseen. Tämä integratioprosessi olisi hyvä asiantuntijoiden käydä läpi myös Baabelin torneissaan.

Medikalisoituneissa instituutioissa vanhanaikaiset yksipuolistavat materialistiset näkemykset sekä roolimallit ohjaavat edelleen asiantuntijoiden toimintaa valtaa pitävissä instituutioissa. Tämän päivän todellisuus on monikulttuurinen ja integratiivinen. Paras tulos terapiassa/kokonaisvaltaisessa ihmisen hoitamisessa syntyy, kun terapeutti/lääkäri yhdistää viisausperinteitä ASIAKKAAN MAAILMANKATSOMUKSEN MUKAAN, eikä hallinnollisten virkamiesten maailmankuvan ja heidän vanhentuneiden paradigmojensa mukaan.

Lääketieteellisen etiikan ytimessä tulisi olla ajatus siitä, että hyvällä lääkärillä on itsereflektioon ja kulttuurien tuntemukseen rakentuva  (kts. edellinen terapeutti Juhan puheenvuoro)eettinen, hyvin integroitunut  viisaus ja sen takana vaikuttava arvomaailma. Vasta tällöin terveydenhuollon ammattilainen kykenee olemaan avoin, kuunteleva ja aidosti läsnäoleva erilaisista kulttuurisista taustoista ja ihanteista tuleville ihmisille.  Mielestäni tieteen kuningastiede on filosofia. Mikäli lääketieteen ammattilainen haluaa laajentaa tietonsa perspektiiviä voi hän tehdä sen paneutumalla vaikkapa Lauri Rauhalan situationaaliseen säätöpiiriin tai Ken Wilberin integraaliteoriaa. Taiteiden ja kulttuurin monipuolinen harrastus  on vuosisatoja laajentaneet lääketieteilijöiden kapeaa maailmankuvaa. Uusimpana tulokkaana on tietoisuustaidot – oman tietoisuuden ohjauskyvyt. Näistä taidoista hyötyvät kaikki ihmiset.

Transmoderni ihmisen hoitaminen on dialogista ja aidosti potilaslähtöistä. Uuden ajan terveydehuollon ammattilainen  ei kumarra omia vanhentuneita instituutioitaan. Sen sijaan hän jälleen kumartaa nöyrästi potilastaan. Terveydenhuollon ammattilainen osallistuu mieli avoimena dialogiin, jossa hän tarjoaa omaa lääketieteellistä osaamistaan  integroitavaksi asiakkaan tarinaan. Keskiössä tällaisessa hoitamisessa on itsensä tunteva, asiallista ja monipuolista informaatiota tarjoava ja saava, itseohjautuva lääkäri ja potilas.

Kadonneen lampaan paluu…

Olen ollut vuosia, etten sanoisi vuosikymmeniä, kiinnostunut ihmisen henkilökohtaisesta sisäisestä kokemusmaailmasta. Ehkä näin kävi siksi, että minussa on ollut lääketieteilijän lisäksi  olemassa aina myös vastarannan kiiski. Se sopeutumaton taitelijasielu.

WP_20131003_06120131006173722201310020131128122156[1]Opiskelin nimittäin poikkeuksellisen pitkään, hitaasti ja ahdistuneena luonnontieteellistä näkökulmaa ihmiseen hammaslääketieteen muodossa. Jälkeenpäin olen tajunnut, että luonnontietelijänä minulle opetettiin yksipuolistavaa, konemaista näkökulmaa ihmiseen, sitä,  jossa täytyi pitäytyä ihmisen fyysisessä olemuspuolessa. Jäkeenpäin ajattelen, että ehkä olen herkkä ihminen. Ehkä tämä vallan käyttäjien yksipuolinen tarina ei riittänyt minulle. Voin huonosti konemaisessa todellisuuskuvassa, joka vääristi ihmistä pahan kerran.

Niihin aikoihin ei hammaslääkäri saanut olla lainkaan kiinnostunut ihmisen tarinasta. En yhtään ihmettele, että tunsin aikoinani oloni ahdistuneeksi sen aikaisessa hammaslääketieteellisessä tiedekunnassa. Ja ylipäätään tässä kaiken materialisoivassa kulttuurissa. 70-luvun hammaslääketieteellinen ympäristö, jossa porukka keskittyi vain ensisijaisesti suuhun ja siihen liittyviin sairauksiin, oli oikeastaan näin jälkeenpäin ajatellen esineellistävyydessään skitsofreninen.

Löysin NLP-opintojeni ja hypnoterapiakoulutukseni jälkeen itselleni uuden identiteetin, jossa sain olla koherentti itseäni aina uudelleen erilaistava ja organisoiva prosessi. Viihdyn nyt hoitotyössäni kokonaisena ihmisenä. Olen löytänyt työstäni terveydenhuollossa takaisin ilon, sillä voin käyttää omaa persoonaani tärkeimpänä työkalunani. Toteutan itseäni monipuoisesti. Aineksiani itseni kasaamisen löysin mm. Sören Kierkegaardin filosofiasta, Carl Jungilta, Ego state terapiasta, Ken Wilberin nelikenttä ajattelussa ja Lauri Rauhalan fenomenologiassa (ihminen on situationaalinen säätöpiiri: kehollinen, situationaalinen ja tajunallinen).

Viime vuosikymmenet  olen integroinut itseäni: Halusin ratkaista oman itseni arvoituksen. Tutkimusretkeni lähti liikkeelle oikeastaan hammashoitopelosta. En pelkästään koonnut itseäni itseni takia, vaan myös muiden: Ehkä voisin auttaa muitakin löytämään omaan mieleensä levollisuuden, sisäisen rauhan. Nyt pystyn huomattavan paljon paremmin hahmottamaan ihmistä todellisuutta luovana ja aina uudestaan tulkitsevana ainutkertaisena ihmisenä. Jokainen ihminen on oma tarinansa. Pystyn hyödyntämään kokemusmaailmani monia ulottuvuuksia, samaan tapaan kuin aivomme tekevät. Enkä tee tätä työtä vain itseäni varten.

Nyt olen palannut vihdoin jälleen anatomian ja fysiologian äärelle. Luen sekä Daniel Siegelin ajatuksia ihmisaivoista kokemustamme integroivana elimenä. Hän on kirjoittanut erinomaisen kirjan interpersonaalisesta neurobiologiasta. Toinen mielenkiintoinen kirja on Nobel-palkitun biologin Gerald Edelmanin ja psykiatri Giulio Tononin kirja ”Conscioussness – How matter becomes imagination”. Jihuu! Olen löytänyt neurobiologian, jossa minunlainen monitilainen ihminen viihtyy!

Jälkimmäisestä kirjasta ensimmäinen oppini on, että aivot eivät ole kuin tietokone. Niillä on monta erilaista organisoitumistasoa, jotka toimivat erilaisilla periaatteilla. Tietoisuus on aivojen monikerroksellinen ja monilla eri tavalla organisoitunut prosessitoiminto, eikä kenelläkään ihmisellä ole samalla tavalla toimivia aivoja. Voimme tuoda vain esiin joitakin yleisluonteisia yleistyksiä eri osien tehtävistä ja toiminnoista, mutta jokaisella meillä on ainutkertainen värkki ohjaamassa ja kokoamassa tarinaa omasta elämästämme. Kaikilla meillä on oma historiamme, omat kokemuksemme, jotka jättävät ainutkertaiset jäljet aivoihimme. Voimme olla suurimpia omien aivojemme asiantuntijoita!

Synaptiset yhteytemme elävät tarinamme mukanamme. Näemme asioita uudessa valossa, kun vanhat yhteydet kuolevat ja uudet syntyvät. Tähän tarinamme etenemiseen ei vaikuta pelkästään menneet kokemuksemme muiden ihmisten vastavuoroisessa joukossa, vaan mielikuvituksemme tuottamat visiot tulevaisuudesta. Tietokoneista eroaamme siinä, että olemme monimutkaisessa, monitasoisessa ja monin eri tavoin organisoituneessa vuorovaikutussuhteessa sekä kehoomme että ympäristöömme. Voimme elää tulevaisuutta ja menneistyyttä tässä ja nyt. Mikä hienoninta, elämänarvomme ja omatuntomme vaikuttavat siihen, kuinka tämä monimutkainen vuorovaikutusjärjestelmä organisoituu.

Aivojen organisoituminen ei ole vain yksinkertaista ärskyke-palaute (feedback) systeemi, vaan aivoissamme tapahtuu uus-sisääkäyntiä (re-entry), vastavuoroisissa palautejärjestelmissä, joiden avulla aivomme synkronoivat, integroivat, itse itseään. Mikään ekosysteemi, esimerkiksi metsä, ei kykene tämänkaltaiseen säätelyyn kuin ihmisaivot. Tällaista organisoitumista on vaikea pukea metaforaksi.

Edelman ja Tonini kehoittavat meitä yrittämään tarjoamallaan metaforalla. Ajattele, että edessäsi on kummallinen kvartettiryhmä muusikoita. Jokainen muusikko yrittää improvisoida musiikkia suhteessa sisäiseen kokemukseensa mutta aistiensa avulla havainnoiden myös ympäristöänsä, kuulijoita. Lisäksi soittajien kehot on liitetty kummallisin taikalangoin toinen toisiinsa. He aistivat musiikissaan myös toisten muusikoiden kehon liikkeitä ja vahvuutta. Kaunista musiikkia syntyy näiden kolmen eri tason (ympäristö, soittajien tunto toinen toisistansa, sekä soittajan sisäinen kokemus).

Sisällämme on  ohjaaja, tai pikemminkin kapellimestari, joka voi oppia ohjaamaan tätä monitasoista, monin erilaisin tavoin organisoituvaa, yhteen pelaavaa orkesteria siten, että se luo integroitunutta ja koherenttia kaunista musiikkia. Uskon, että juuri tietoisuustaitojamme (mindfulness, mindsight) kehittämällä voimme kehittyä musiikkimme kapellimestarina.

Visioin, että tulevaisuudessa yhä useampi ihminen kykenee luomaan upeaa sinfoniaa sisäisellä orkesterillansa. Tämä tapahtuu, kun havahdumme ulkoisen maailman lisäksi näkemään oman sisäisyytemme. Mikä parasta, voimme tämän jälkeen psykofyysissosiaalisina eläjinä paremmin! Vain ulkonaisuuksiin keskittynyt, kaikkea numeroin monitoroiva elämäntapamme, on ollut sairautta ja pahoinvointia tuottavaa.

Kadonnut lammas palaa niityille, jotka eivät ole enää sen näköiset, kuin ne olivat kolmekymmentä vuotta sitten. Dan Siegel, Gerhard Edelman ja Giulio Tononi luovat neurobiologiaa, jossa mustakin lammas voi viihtyä.

Ihminen ei ole kone, vaan sen sijaan koneetkin ovat ihmisen luomia taideteoksia. Ehkä näet sen katsomalla kuvia, joita olen ottanut maatalousnäyttelyn koneista. Kuvia kauniista koneista voit löytää myös vanhemmista blogeistani!

Erään hullun Emännän satunnaisia hullunkurisia mietteitä DSM-5 luokituksesta ja vähän muustakin, osa 2

Osa 1:ssä esittelemäni Rosen videon mukaan epäonnistuneesta olemuksestaan huolimatta DSM sairauluokitus edelleen määrää, minkälaisia toimijoita rahoitetaan, keitä kohtaan voidaan ryhtyä oikeustoimiin, millaisia lääkkeitä kehitetään, minkälaisia tutkimuksia tehdään ja tämä kaiken biologisoiva luokituskokoelma määrää myös millaisia hoitoja mielenterveysongelmien hyväksytyissä hoitomuodoissa  annetaan.

cc http://farm5.static.flickr.com/4022/4626154652_8a1bcdcd9e_z.jpg

Fiktiokokoelma DMS-5 on merkittävä vallankäytön väline. Esimerkiksi Kela ja Valviira käyttävät sen uskomuslääketieteellisiä näkemyksiä määritellessään hyväksyttyjä käytäntöjä. Tämä siitä huolimatta, että DSM ei millään muotoa ole voinut osoittaa itseään oikeassa olevaksi kriteeristöksi, varsinkaan silloin kun kysymyksessä on mielenterveysongelmat. Rosen mukaan pistetään melkoisen paljon turhaa energiaa ja rahaa siihen, että yritetään etsiä ja osoittaa DSM sairausluokituksen biologisia perusteita. Hän jopa väittää, että millekkään yksittäiselle psykiatriselle ongelmalle ei ole olemassa yhtä validioitua biomarkeria.

Helpotuksekseni voin todeta, etten ole yksin väitteessäni: Mielenterveysongelmien suhteen DSM-5 luokituksessa on alunalkaen virheelliset peruslähtökohdat. Ihmisen psykiatrinen ongelma ei edusta ”suljettua järjestelmää”, jollaiseksi medikalisoiva, materialistisille lähtökohdille teoriansa rakentava, psykiatria ihmisen mielenterveysongelmat käsitteellistää. Toistettavat kokeet tehdään laboratorio-olosuhteissa, jotka eivät vastaa oikean elämän ”avoimen järjestelmän” tilanteita. Mitattavat asiat riippuvat luonnontieteellisessä tutkimuksessa sekä teknisistä laitteistamme että valitsemistamme teorioistamme.

Tiedemiehet ovat kyllä löytäneet jo toimivimpia ja täsmällisempiä kuvia ihmisen mielenterveysongelmista . Esimerkiksi Lauri Rauhala määrittelee ihmisolemuksen situationaaliseksi säätöpiiriksi. Ihminen on sosiaalinen olento, joka on reaalisessa suhteessa paitsi todellisuuteen myös ideaaliseen todellisuuteen. Ihmisessä on Rauhalan fenomenologisen ihmiskuvan mukaan kolme olemuspuolta kehollisuus, situationaalisuus ja tajunnallisuus. Ne kietoutuvat erottamattomasti toinen toisiinsa. Myös Ken Wilberin kehittämä Integraali-teoria ja sen nelikenttäajattelu sopii hyvin holistiseen ajatteluun. Tutuksi Suomessa tätä teoriaa tekee lääketieteen edustajista LL Olli Sovijärvi.

Ongelma tänä päivänä on, että mielenterveysongelmasta kärsivää potilasta yritetään muokata lääkärin valtatarinan mukaiseksi, eikä potilasta niinkään auteta luomaan itse tarkoituksellista tarinaa omasta elämästään. Narratiivinen lääketiede nojaa holistisille näkemykselle. Ihminen voi olla dialogisessa suhteessa moninäkökulmaiseen todellisuuteen, josta hän voi ammentaa ainesta oman elämänsä tarinaan. Ihminen voi olla itse oman tarinansa aktiivinen luoja.

Lauri Rauhalan ja Ken Wilberin ajatuksia on tietenkin vaikeampi kaupallistaa kuin biologisoivia, kaiken materialisoivia, sairausmalleja. Onko siis perimmiltään kysymys siitä, että vallankäyttäjät, ja sen asiantuntijat, ahtavat meitä teorioihin, joihin emme mahdu? Kaikki tämä siksi että taloudenrattaat on pidettävä pyörimässä. Materialistiset lähtökohdat mahdollistavat  tiedon monopolisoinnin, tuotteiestamisen  ja materialistiset innovaatiot.

Entä jos käykin niin (vai onko jo käymässä?), että alkuperäinen lääkärin työn tarkoitus, ja sen hieno historiallinen parantajatarina katoaa yksipuolistavan biologisoinnin takia?  Minusta ainakin näyttää siltä, että sairausluokitukset, lääketieteellisten asiantuntijoiden saattamina, ovat alkaneet  elämään omaa elämäänsä. Nämä tarinat ovat ruvenneet kumartamaan muita herroja kuin potilasta.

Koska lääkärin luokitukset muokkaavat lähes aina myös potilaan tarinaa, pitäisi olla mahdollisimman varmaa, että ne muokkaavat sitä dialogisesti ja  myönteiseen suuntaan. Tämän suunnan valitsee itseohjaukseen kykenevä potilas eikä lääkäri. Tällä hetkellä näyttää valitettavan usein edelleen siltä, että potilaan tarinaa yritetään muokata lääkärin oman maailmankatsomuksen ihanteiden suuntaan. Onneksi lääkäreistä yksilöinä löytyy vielä runsaasti kokonaisvaltaisesti viisaita ihmisiä, joilta suhteellisuuden taju ei ole kadoksissa. Oma mielipiteeni on, että lääketiede instituutiona tarvitsisi ikkunoiden avaamista ja kunnon tuuletusta. Minä en lainkaan ihmettele, että ihmiset valuvat näissä olosuhteissa ”vaihtoehtoisiin hoitoihin”, joissa he saavat usein kokonaisvaltaista hoitoa (joissain tapauksissa kyseenalaista sellaista).

Tosiasia on, että mielenterveysongelmat aniharvoin sijaitsevat vain aivoissa, vaan aivot ja kehomme on monimutkainen avoin sosiaalisen ympäristönsä kanssa vuorovaikutuksessa oleva systeeminen järjestelemä, joka luo meissä tunteita, ajatuksia, mielialoja. Se heijastaa ulkoista sekä sisäistä sosiaalista todellisuuttamme, kuten kulttuurisia tiedostamattamme tai tietoisesti valitsemiamme uskomuksia. Nykyään ajattelen jopa niin, että monet kehomme oireet heijastavat tunteitamme. Hammaslääkärinäkin ajattelen, kun minulle tulee potilas hampaat rapakunnossa, niin ensisijainen ongelma hänellä on tavallisesti muualla kuin hampaissa, vaikka hammaslääkärinä korjaankin myös näitä vaurioita.

Rose videossaan mainitsee neuropsykiatrian seuraavat tehtävät:

1) Objektiivinen diagnotisointi

2) Biomarkereiden löytäminen (esimerkiksi biologisia merkkejä sairauden esiasteista

3) Tehokkaiden hoitomenetelmien kehittäminen.

Jotkut ovat olleet optimistisia näiden tavoitteiden saavuttamisessa, mutta Rosen mukaan nykyään sitä on yhä harvempi. Omasta mielestäni biologisoivat mallit ovat jo peruslähtökohdiltaan virheellisiä, koska mielenterveysongelmiin sopivat huomattavan paljon paremin edellä mainitun kaltaiset  holistiset mallit. Hienosti sanottuna ontologiset – tietoteoreettiset lähtökohdat ja valinnat – ovat jo alusta alkaen biologisoivissa malleissa virheelliset.

Rose perustelee pessiismiään neuropsykiatrian suhteen seuraavasti: Näyttää  yhä enemmän siltä, että ei ole olemassa selviä rajoja sairaan ja terveen mielen välillä. Perheittäinkin esiintyvät mielenterveysongelmat voivat olla yksilötasolla kovinkin erilaisia. Toisiaan muistuttavat neuropsykiatriset ongelmat voivat syntyä monien erilaisten geenien aktivoimana. Sama geneettinen virhe voi tuottaa erilaisiin DSM-luokkieen kuuluvia ongelmia. Jopa mielenterveysongelmien riskitekijöiden kartoitus on hyvin vaikea tehtävä.

On oikeastaan melkoisen koomista, vaikkakin joidenkin potilaiden kohdalla traagista, ettei ei ole olemassa minkäänlaisia biologisia perusteita DSM:n kaltaisille luokituksille. Ne kuitenkin ohjaavat edelleen yhteiskunnallisia rahavirtoja, poliittisia vallankäyttäjiä  ja  muita yhteiskunnallisia toimijoita. Ne joskus hyödyttävät potilasta, ja toisinaan ne vahingoittavat hänen tarinaansa.

Onkin melkoisen vaikeaa mahduttaa uusia holistista ihmiskuvaa vanhentuneihin istituutioihimme, koska sen vallankäytön hierarkia rakentuu virheellisille, mielenterveyttä biologisoiville  malleille.  Ja kuten tiedämme, ihmiset rakastavat valtaa. Epäilen muuten, että tämä asiantuntijainstituutioihin kohdentuva kriisi,  heijastaa sen toimijoiden epävarmuuden pelkoa. (Tämänkin diagnoosin voisi mielestäni sijoittaa DSM-6 luokitukseen: incertophobia. Eikö kuullostakin hienolta? Nyt vain lääketehtaat olkaa aktiivisia ja kehittäkää tähänkin asiantuntijoissa yleisesti esiintyvään ”sairauteen”  lääke…). Vakavasti ottaen meidän on hyväksyttävä se, ettemme voi tietää kaikkia maailman asioita, mutta voimme oppia ymmärtämään monia tapoja hahmottaa todellisuutta.

Onko asia niin kuin jo alussa provosoivasti väitin, että tämä DMS-luokitukselle rakentuva kriteeristö, jota enemmistö asiantuntijoista edelleen esimerkiksi Kelassa ja Valvirassa kumartaa, onkin biologisoivan lääketieteen luoma fiktiokokoelma? Valitettavasti asia näyttäisi olevan surullisesti juuri näin. Itse ainakin ajattelen psykologi Alfred Adlerin tavoin, että kaikki teoriamme todellisuudesta ovat fiktiota. Todellisuutta kun emme voi kielemme kautta koskaan tavoittaa. Todellisuuden voimme kyllä kokea objektiivisesti. Se tapahtuu siten, että avaamme itsemme läsnäolon tilaan. Tähän prosessiin saamme paljon viisautta meditaatio- ja mietiskelytraditioistamme.

Ehdotanko, että DSM psykiatrisine diagnooseineen heitetään roskakoppaan? Vastaukseni tähän on, että en osaa sanoa. Sisältäähän se paljon kokemusperäistä viisautta, mutta niin sisältää kiinalainen lääketiedekin, samoin Raamattu ja buddhalainen filosofia. Ensisijaisesti olen huolissani tästä asiantuntija- sekä poliittisen eliitin luomasta materialistisesta länsimaisesta kulutuskulttuurista. Sen sisällä yksipuollistava valtaeliitti käyttää toimivaltaansa nojaten biologisoivaan, kaiken materialisoivaan, yksipuoliseen, tietoteoriaan. Ehkäpä tämä tapahtuu siksi, että biologisoivat, materialistiset näkökulmat tuottavat tietoa, joka on helpoiten kaupallistettavissa esimerkiksi lääkkeinä ja teknnisinä tuotteina talouskasvun palvelukseen. Ja kuten tiedämme, länsimaisen elämäntavan mantra on: Talouden pyörät on pidettävä pyörimässä.

Olen jo vuosia kokenut, että monien asiantuntijoiden suhteellisuudentaju on hukassa. Tästä tulee mieleeni Carl Jungin tarina, johon päätään pähkähullun Emäntäni pohdiskelut tällä kertaa. Älä ole huolissasi, ei tämä DSM-5:en inspiroima tarinointi tähän vielä tähän lopu. Mielleyhtymäni kyseisestä eepoksesta jatkuvat… Olen tainnut kertoa tämän tarinan joskus aikaisemminkin, mutta pistän sen tähän jälleen, koska se istuu DSM-5 tarinointiini erinomaisesti.

Elämän vesi on Eedenin voima, joka haluaa tulla esille kaikille ihmisille kuplivana elämän voimaannuttavana lähteenä. Kun lähde löytyy, ja sen vettä pääsee maistamaan, tämä ihmeellinen vesi ravitsee, se kirkastaa tietoisuutemme ja se saa tuntemaan olomme eläviksi.

Ihminen on  ollut kautta aikojen toimelias ihminen. Hän ei halunnut jättää Eedenin lähdettä sen luonnolliseen tilaan. Vähitellen hän alkoi kekseliäästi aidata sitä, ja muuttaa sen kulkusuuntaa. Hän rakensi siihen jos jonkinlaisia kanavia, portteja ja hanoja.

Pian kävikin niin, että lähde oli muuttunut kylän päälliköiden ja hänen valittujen henkilöiden säännöstelemäksi lähteeksi. Eedenin vesi kuitenkin loukkautui tästä alistamisestaan siten, että veden elämänvoima katosi ja se alkoi haisemaan sekä maistumaan pahalta. Lähteen vettä myyvät hanan kahvassa olevat valitut,  jatkoivat vetensä myyntiä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kansa ei kuitenkaan ollut tyhmää; moni tajusi, että elämän vedestä olisi kadonnut voima.

Jotkut kekseliäät kansalaiset keräsivät porukan kasaan ja he päättivät etsiä itselleen uuden voimaannuttavan lähteensä Eedenistä, ja  ihme, sitkeä etsintä palkittiin.  He olivat niin innoissaan löydöstänsä, että he päättivät valjastaa omilla teknisillä taidoillansa veden omaan käyttöönsä ja kontrolliinsa. Vesi ei pitänyt taaskaan näistä toimista, ja se muuttui taas ravinneköyhäksi ja pahanmakuiseksi. Ja taas osa kansalaisista oli tyytymättömiä ja he lähtivät etsimään uutta lähdettä.

Tämä tarina on tosi. Ja tämä lotraaminen ja temppuilu Eedenin veden kanssa on jatkunut koko ihmiskunnan historian ajan.

Kalle Päätalon itsehoidollisesta kirjoittamisesta

Flickr/AngelsWings cc license.

Ruma Sota -kirjassa Jenni Kirves kirjoittaa Kalle Päätalosta seuravasti: Itsemurhayrityksensä jälkeen Päätalo päätti ryhdistäytyä ja keskittää kaikki voimansa maaniseen työntekoon. Hän kävi töissä rakennustyömailla, opiskeli itsensä rakennusmestariksi ja alkoi kirjoittaa esikoisromaaniaan. Omaelämänkerrallisessa Iijoki-sarjassaan hän myöhemmin myös käsitteli sodassa syntyneet syyllisyydentunteensa ja muut henkiset ongelmansa ja sai siten, ikään kuin itse tehdyn psykoterapian kautta, vapautuksen traumoistaan.

Minulla on vankka usko siihen, että ei pelkästään Kalle, vaan hyvin monet ihmiset, voivat päästä kirjoittamisessaan prosessiin, jossa he hoitavat itse itseään. Aina ei prosessissa synny Päätalon lailla kaunokirjallisia helmiä, mutta se voi tuottaa itseohoidollista oivallusta.

Erityisen tehokasta väitän kirjoittamisen olevan silloin kun ihminen yhdistää kirjoittamiseensa psykoterapeuttista ja arkitietoa. En ole muuten ensimmäinen höyrypää, joka tekee terapiaa itse itselleen. Karen Horney teki itse itselleen psykoanalyysiä, olemassa terapiasuhteessa  fiktiiviseen sisäiseen hahmoonsa, joka muistaakseni oli nimeltään Clara.  Uskon, että jokaisessa meissä on mahtava sisäinen potentiaali luovaan heijastusprosessiin, jossa pääsemme kiinni omaan sisäiseen viisauteemme. Tiedämme itse ongelmiemme ratkaisut, meidän on vaan onnistuttava kaivamaan ne esiin itsestämme.

Sisäisen teatterin kaltainen menetelemä on integratiivinen mentelmä, joka siis voi yhdistää psykoterapeuttista tietoa ja oman mielikuvituksen luovuuden tuotteita, minätiloja ja niiden dialogia,  itsehoidolliseksi näytelmäksi. Tuskinpa kaikki Kallenkaan dialogit IIjoki- sarjassa olivat muuten historiallisia fraktadokumentteja, vaan ne olisvat sisäisen puheen tuottamia näytelmiä, joissa fiktio ja fakta sekoittuivat Sisäisen teatterin tapaan toinen toisiinsa.

Lauri Rauhala kirjoitti aikoinaan, että hän uskoo psykoterapeuttisen perinteen ja meditaation voivan yhdistyä. Minä olen samaa mieltä hänen kanssaan tästä asiasta. Luova spontaani kirjoittamisen itsehypnoosi tila on meditatiivinen luova tila, josta ihminen voi ammentaa itselleen kokonaisvaltaista viisautta. Tällöin elämän laatu, kuten sen tarkoituksellisuuden kokemus, lisääntyy.

Kukin meistä voi olla oman onnemme seppiä! Siihen vaaditaan kuitenkin aineellisen perusturva ja yhteisön tuki. Jokainen itseanalyysiä tekevä tarvitsee aikuisen kokeneen oppaan itselleen, etenkin silloin kun aikuisia osia omaan persoonaan ei ole vielä kehittynyt.

Individualsitin kulttuuri on pirstonut meidät irti juuriltamme: Siksi joudumme hoivaamaan itseämme ja olemaan läsnä itsellemme yhteisömme tukemana. Juurevuutumme syntyy sitä kautta, että olemme avoimia ja läsnäolevia itsellemme sekä toisille ihmisille. Elämän tarkoituksellisuuden kokemus ja aito empatia toisia ihmisiä kohtaan lähtee liikkeelle siitä, että kykenemme löytämään oman henkilökohtaisen eettisen tehtävämme osana muita luontokappaleita. Liian monet ihmiset elävät elämänsä läpi koskaan kohtaamatta hänelle tärkeintä ihmistä –  itseään.

Olemme sosiaalisia kehomieliä, osa 4

Pakko vielä jatkaa tätä ihmisluonnon pohdiskelua, kun aivoni ovat raksuttaneet tieteenfilosofisia lähtökohtia ajattelulleni. Facebookissa nimittäin eräs frendi vaati minua perustelemaan väitteitäni ”sosiaalisesta kehomielestä.” Kiitokset vain hänelle ajattelua stimuloivasta patistelusta.

Paniikissa minulle tuli ensiksi mieleen naamakirjassa systeemiajattelu ja kvanttimekaniikka, mutta aamu on iltaa viisaampi: löysin aivojeni ”pialogista” todelliset perusteeni. Olenhan tiennyt sosiaalisen kehomielen ontologiset lähtökohdat jo pitemmän aikaa, en vain ole sanoittanut ajatuksiani kirjoitetuksi muodoiksi. Minun täytyy jäsentää ajatuksiani luovasti lukien ja kirjoittaen, jotta palaset loksahtavat oikeille paikoilleen. Ne ovatkin minulle eräs tapa harjoittaa tietoisuutaitoja. Parhaiten prosessi sujuu silloin, kun ajatukset ja mielleyhtymät virtaavat spontaanisti näytölle, tietoisen tahdon ja luovan lukemisen vain vähän ohjaten prosessia.

Oman ajatteluni lähtökohta lepää erinomaisesti Lauri Rauhalan fenomenologiassa, situationaalista säätöpiirissä. Olemme ”monopluralistisia kokonaisuuksia” eli hyvinvoiva ihminen on eri olemuspuoliensa harmooninen vaikka samalla rikkinäinen kokonaisuus. On oikeastaan lohduttavaa, että huolimatta epätäydellisyydestämme, on mahdollista olla hetkittäin kokonainen. Eri olemuspuolemme (Sisäisessä teatterissa keholliset tilat, henkilöhistoriamme minätilat, samaistumisemme muihin) muodostavat dynaamisen kokonaisuuden, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Lauri Rauhalan ajatuksia lainaten: On länsimaista hybristä edellyttää tietellisteknisen järjen logiikka kaikkien muiden maailmoiden järjelliseksi kriteeriksi. Ajattelen, että ihminen voi sisällään yhdistää meditatiiviisessa/itsehypnoottisessa luovassa tilassa sen, minkä asiantuntijat ovat maailmassa ja meissä pirstoneet.

Vielä kymmenen vuotta sitten luonnontieteilijänä pidin Lauri Rauhalaa hiukan ”erikoisena” ehkä epäuskottavanakin tutkijana, kun hän höpötti tästä meditaatiosta. Nyt kun olen itse perehtynyt hypnoosiin ja elämme vielä tietoisuustaitojen noususuhdanteen aikaa, hänen höpötyksensä eivät ole minulle enää mitään höpötyksiä, vaan pikemminkin ajattelen, että hän on ollut aikaansa edellä oleva rohkea mies. Hän on toisen suomalaisen tieteen jättiläisen, Georg von Wrightin, rinnalla uskaltanut kyseenalaistaa yksipuolisen valtakulttuurimme, tämän, johon ensisijaisesti kulttuurimme sponsorirahat sysätään. Lauri Rauhala on suomalainen tieteen Suurmies, joka ansaitsisi selkeämmän arvonannon.

Minulle tietoisuustaidot merkitsevät mietiskely-, meditaatio- ja länsimaisten hypnoosiperinteiden kuten aktiivisen mielikuvituksen yhdistämistä.. Henri Ellenberg (The Discovery of Unconscious) juontaa muuten koko psykodynaamisen (Sigmund Freud, Carl Jung, Alfred Adler jne. ) perinteen hypnoosiin. Hänen mukaansa ainakin Sigmund Freudin ja Carl Jungin psykologiset oivallukset perustuivat heidän omiin shamanistisiin transsitiloihin. Jung itse puhui ”aktiivisesta mielikuvituksesta”.

Lauri Rauhalan meditaation strategiat pätevät mielestäni yhtä lailla kaikkiin tietoisuustaitoihin. Ne ovat Rauhalan Meditaatio-kirjan (1986) mukaan seuraavat:

a) Yksilökohtainen strategia, jossa on kyseessä itsesääntely

Siinä on erotettavissa kaksi alaryhmää

  • tajunnan sääntely
  • elintoimintojen sääntely

b) Transpersonaallinen strategia, jossa on kyseessä arkitodellisuuden tiedostamisen ylitys ja yhteys universaalisen energian värähtelyyn. Siinä erottuvat kaksi alaryhmää

  • aktiivinen Jumala-suhteen tavoittelu eli transsendenssi uskonnollisessa mielessä
  • uskonnoista riippumaton kosmisen värähtelyn harmonian tavoittelu eli transsendenssi profaanissa (maallisessa) mielessä.

Syvä henkisyyttä voi siis harjoittaa Rauhalan mukaan ilman uskontoja. Kulovalkean tavoin leviävä mindfulness -meditaatio kuuluu näihin uskonnottomiin tietoisuustaitotraditioihin. Mindfulness meditaatiota eli tietoista läsnäoloa opettaa mm. Jon Kabat-Zinn aktiivisesti USA:ssa lääkäreille. Lääketieteellinen kulttuuri onkin Atlantin toisella puolella muuttumassa kovaa vauhtia, kun vaihtoehtoiset lääketieteelliset metodit muuttuvat lääketiedettä täydentäviksi menetelmiksi. Henkilökohtaisesti pidän Suomea melkoisena Takapajulana näissä asioissa.

Itse käytän mielelläni omassa tietoisuustaitojen harjoittamisessa länsimaisen psykoterapian metaforien lisäksi kristinuskon vertauskuvia ja sen symboliikkaa. Tämä matka itseeni on minulla vielä kesken (ja tulee sitä aina olemaan). Olen ajatellut kokeilla ”Lectio Divinan” kaltaista mietiskelytapaa, luovaa hengellisen kirjallisuuden lukemista ja kirjoittamista, oman ymmärrykseni syventämiseen. Lectio Divinahan on alunperin muinainen kreikkalaisroomalainen opettamisen tapa, joka sittemmin siirrettiin mietiskelytraditioksi kristinuskoon. Kutsunkin itseäni mielelläni kristinuskon ystäväksi. Silti paljon viisautta ammennan myös itämaisista uskonnollisista viisausperinteistä sekä länsimaisesta psykoterapiaperinteestä. Haluan kuitenkin kiinnittää itseni oman kulttuurimme henkiseen perintöön.

Minusta näyttää siltä, että olemme siirtymässä aikaan, jossa ihminen saa olla jälleen myös ekumeenisesti henkinen, kunhan hänen realiteettitajunsa on kohdallaan. Ihmiset janoavat nyt egon symbolien (aineellisten arvojen) sijaan elämäänsä tarkoitusta.

Minulle tämä oman henkisyyteni harjoittaminen on ollut vapauttava kokemus. Henkilökohtaisesta näkökulmastani katsottuna oma hyvinvointini lisääntyi huomattavasti kun vapauduin luonnontieteellisen paradigman ja sen määrällisen tutkimuksen sekä autoritaarisen kristinuskon vankeudesta. Joskus lasken mustaa huumoriani syövästäni. Se oli oikeastaan parasta mitä elämässäni on koskasan tapahtunut.

Länsimainen tiede on kehittänyt meille 1900-luvulla mahtavan tietoisen egon ja sen rationaalisen yksipuolisen logiikan. Itse asetan sen viisauden tietoisuustaitojen kautta syntyneen ymmärryksen ja moninäkökulmaisen objektiivisuuden alaiseksi. Luonnontiede on huono isäntä, mutta hyvä palvelija.

Hyvin lähellä Rauhalan ja omaa ajatteluani on myös tämä Ken Wilberin ajatus, jonka taulukoitakin näissä kehomieli-blogeissani olen käyttänyt. On olemassa interobjektiivinen, objektiivinen, subjektiivinen ja intersubjektiivinen näkökulma todellisuuteen. Ne integroituvat toisiinsa, eikä niiden ykseyttä voi millään maallisella metateorialla ymmärtää. Niiden ykseys täytyy ottaa vastaan ”annettuna”. Ainoastaan meditatiivisissa tiloissa (kosminen tajunta, ääretön tajunta, mystinen kokemus, tapulikokemus jne.) ihminen pystyy ymmärtämään kaiken perimmäisen ykseyden. Ihminen joutuu hyväksymään sen annettuna, mikäli hän ei ole saavuttanut tietoisuudessaan ykseyskokemusia .

Lauri Rauhala havaitsi jo 80-luvulla psykoterapeuttisen psykologian ja itämaisen meditaatiopsykologian yhdenmukaisuuden. Kumpikin edellyttää, että ihminen itse tutkii omaa kokemistaan, selkeyttää, rikastaa ja oikaisee maailmankuvaansa. Siksi olettaisi, että alun perin itämainen meditaatiopsykologia olisi tulevaisuudessa hyvinkin koordinoitavissa psykoterapian kaltaiseen länsimaiseen psykologiaan. Erot ovat sittenkin vähemmän merkitseviä kuin peruskatsomusten samankaltaisuus.

Eettisyys ja ekologisuus tulisi asettaa tämän päivän yhteiskunnallisessa elämässä ykkösasiaksi. Luonnontieteellinen ajattelu, tieteellistekninen materialismi, ei ole osoittautunut kykenevänsä ohjaamaan ekologisesti kestävää järjestelmää. Profetoin, että suurin ekologinen muutos on tapahtuva jokaisen ihmisen omassa päässä. Me itse rikastamme, selkiytämme ja oikaisemme omaa maailmankuvaamme integroimalla erilaisia viisausperinteitä. Kun selkeytämme omat arvomme ja alamme elämään oman ihmisluontomme mukaista elämäämme, tervehtyy myös luontosuhteemme ja voimme kokonaisvaltaisesti paremmin.

Toivottavasti muutumme riittävän nopeasti: viimeiset hetket alkavat olla käsillä. Kulttuurimme muuttuu joko vapaaehtoisesti tai sitten se vain muuttuu, romahtaa. Oikeastaan on aika koomista, että muutos näyttäisi tapahtuvan parhaillaan kovaa tahtia ruohonjuuri tasolla. Oletteko huomanneet saman kuin minä, keisarilla ei ole ollut enää pitkään aikaan vaatteita?