Esteettinen pläjäys

Emäntä on pitkään jo täällä toitotellut omalla suullaan , ja vähän muidenkin, estetiikan ja eettisyyden menemistä rationaalisen tiedon edelle. Ja hän jatkaa tätä nyt pienellä menneiden viisaiden miesten ajatuspläjäyksellä, joka on seurausta siitä, että hän lukee tällä hetkellä rinnakkain Leo Tolstoin ”Sotaa ja rauhaa” sekä James Hillmanin kirjaa ”City and Soulia”. Emäntä aloittaa peilauksensa Charles Darwinin lainauksella, joka löytyy Hillmanin kirjasta:

Monenlainen runous… tuotti minulle suurta iloa, samoin kuvat toivat huomattavaa ja musiikki vieläkin huomattavampaa mielihyvää. Mutta en ole pystynyt moneen vuoteen lukemaan yhtään riviä runoutta. Olen kadottanut makuni kuvien ja musiikin suhteen. Minun mielestäni on tullut jonkinlainen yleisten lakien kone, se on suuri kokoelma faktoja, mutta miksi ihmeessä sen täytyi aiheuttaa jonkin aivojen osan tuhon, sen jossa korkeampi maku asustaa, sitä en voi käsittää. Hyvän maun katoaminen on yhtä kuin onnellisuuden katoamista, ja tämä taitaa olla älyn aiheuttama vamma, ja todennäköisesti samalla on vammautunut myös moraalinen luontoni, kun luontoni tunnepuoli on heikentynyt.

Emännän mielestä aika uskomatonta ja koskettavaa tekstia evoluutioteorian isältä. Vaikuttaa siltä, että samaan tapaan kuin Carl Jung ei ollut jungilainen, ei näköjään myöskään Charles Darwin ollut darwinilainen. Emäntä miettii, että onko tästä Darwinin aivovammasta tullut kulttuurinen vamma? Toki estetiikkaa onneksi edelleen kulttuurissamme on, mutta miksi ihmeessä se on alistettuna materialismille? Maailmasta tulisi paljon parempi ja ekologisempi paikka, kun rationaalinen tieto olisi alistettuna estetiikalle.

Leo Tolstoi kirjoittaa Sodan ja Rauhan viimeisessä osassa: Vasta meidän itsevarmana tiedon popularisoimisen aikanamme kirjapainamisen leviämisen – sivistymättömyyden tehokkaimman aseen – ansioista tahdon vapauden ongelma on viety alueelle, jolla itse ongelmaa ei voi olla. Meidän aikanamme on niin sanottujen edistyksellisten ihmisten enemmistö – eli tolvanoiden suuri lauma – hyväksynyt ongelman yhtä puolta tutkivien luonnontieteilijöiden tutkimukset koko ongelman ratkaisuksi.

Eipä Emäntä voi tähän todeta muuta kuin että, niinpä, tolvanoiden ekologisesti tuhoisa voittokulku jatkuu edelleen. Materialistiselle maailmankatsomukselle rakentuva jyrää, ja jyrä, vielä suuremmalla voimalla kuin Tolstoin aikana, ja edelleen elämän estetiikan kustannuksella. Nyt oikein yliopistotkin ovat muserrettu samaisen koneiston alle palvelemaan vain rahaa. Mutta onko tämä tie kuljettu jo loppuun? Emäntä uskoo, että elämme kulttuurisen muodonmuutoksen aikaa. Tieteet integroituvat ja uskonnot käyvät dialogia keskenään, vaikka vanhoillisilla autoritaarisilla uskonnollisilla ja luonnontieteellisiellä yksisilmäisillä näkemyksillä on edelleen voimaa.

James Hillman korostaa sitä, että nuoret ovat aina esteettisiä ihmisiä. He kaipaavat estetiikkaa ympärilleen, vaikka kouluissa sitä yritetään monipuolisesti tuhota nk. abstraktin ”eettisyyden” kustannuksella, mikä merkitsee ”markkinataloudelle myönteistä” eettisyyttä, yhden materialistisen jumalan kumartamista. Hillman kirjoittaa: ”Sinua (nuorta) kehotetaan olemaan hyvä, muttei kaunis, sinua kehotetaan olemaan rehellinen mutta ei kunniallinen, ja sinua kehotetaan olemaan kunnianhimoinen muttei seikkailunhaluinen. Minä sanon: jotta kykenemme hillitsemään väkivallan täytyy meidän palauttaa kauneus. Muistattehan Orfeuksen, jonka musiikki kesytti villit pedot.

Hillman muistuttaa edelleen, että jotta ymmärtäisi kauneuden, täytyy ihmisen jotenkin päästä kosketukseen rumuuden kanssa. Kipu käynnistää nopeammin esteettiset reaktiot kuin mielihyvä ja sen opetukset kestävät vieläpä pitempään. Rumuus aiheuttaa meissä kipua, jonka kautta meidän aistimme voivat herkistyä. Kipu voi olla joskus sisäänpääsymaksu, jotta kykenemme avaamaan oven kauneuteen. James Hillman on edelleen sitä mieltä, että ehkä vasta rumuus aukaisee tämän päivän ihmisen puudutetun tietoisuuden esteettisen puolen.

Leo Tolstoin ”Sodan ja rauhan” neljännessä osassa aukeaa elämän estetiikka Pierrelle, Leo Tolstoin alteregolle, vauraalle aateliselle, ankeissa oloissa. Hän on ranskalaisten Napoleonin joukkojen vangitsemana sietämättömissä olosuhteissa. ”Täällä, nyt vasta, Pierre ensimmäisen kerran pystyi antamaan täyden arvon syömisen nautinnolle, kun oli nälkä, juomisen nautinnolle, kun oli jano, nukkumisen nautinnolle, kun nukutti, lämmön nautinnolle, kun oli kylmä, nautinnolle keskustella ihmisen kanssa, kun halutti puhua ja kuulla ihmisen ääntä. Tarpeiden tyydyttäminen – hyvä ruoka, puhtaus, vapaus – näytti Pierrestä kaikkein täydellisemmältä onnelta, nyt kun tuo kaikki puuttui häneltä, kun taas toimintojen valinta – eli siis elämä – tuntui hänestä nyt, kun valitsemisen mahdollisuus oli rajoitettu, niin helpolta asialta, että hän unohti, että elämän mukavuuksien ylenpalttisuus hävittää koko tarpeiden tyydyttämisen onnen ja että suuri toimintojen valitsemisen vapaus – vapaus jonka Pierrelle olivat hänen elämässään suoneet koulutus, rikkaus ja yhteiskunnallinen asema – että juuri tämä vapaus tekeekin toimintojen valitsemisen ratkaisemattoman vaikeaksi ja hävittää itse toimimisen tarpeen ja mahdollisuuden.”

Emäntä toivoo tulevaisuudelta pehmeää vallankumousta. Hän toivoo, että elämän estetiikka nostetaan materialistisen individualistisen kulttuurin yläpuolelle. Meillä on jokaisella mahdolllisuus esteettisen elämän toteutumiseen, kunhan vain me kaikki asetamme estetiikan materialististen ponnisteluittemme lähtökohdaksii ndividualistisen aineellisen edun tavoittelun yläpuolelle. Siirtolan Emäntä päättä pläjäyksensä James Hilmanniin:

”Mitä on tämän päivän järjestys muuta kuin taloustieteitten järjestystä – järjestystä jonka lait ja arvot dominoivat koko planeettamme. Se mitä viivan alle jää, siitä on tullut suuri Jumala, kaikista muusta on tullut toissijaisia satraappeja (= muinainen persialainen käskynhaltija ja järjestyksenpitäjä). Uusi maailman järjestys on taloustieteilijöiden monoteismia. Se on nyt meidän kosmologiamme ja se on meidän ainut selitys asioille, miten ne ovat ja miksi me niitä teemme”.

Mainokset

Kohti integratiivista ja esteettistä lääketiedettä nr. 18

Vaikka tiede kehittyy, kuolema pysyy mysteerinä. Kun pohdimme sen kokemuksellista olemusta, ei ole asiantuntijoita, on vain ihmisenviranhaltijoita. Siirtolan Emäntä on oikeastaan sitä mieltä, että elämän estetiikan kannalta olisi hyvä alkaa järjestää yhä enemmän ” Kuinka valmistautua hyvään ja kauniiseen kuoleman” -kursseja, koska niistä saattaisi ihminen saada erinomaisia eväitä hyvään elämään. Tällä kurssilla kurssilaiset voisivat keskustella muun muassa sellaisten tavallisten ihmisten kanssa, jotka ovat olleet kasvokkain kuoleman kanssa. Toki siellä voisi olla myös monitieteellinen asiantuntijaryhmä, lääkäristä pappiin ja psykologiin, mutta hekin olisivat kurssilla ihan vain ihmisenviranhaltijoina.

Emäntä, jos tällaiselle kurssille pääsisi, haluaisi keskustella muutamasta erityisestä asiasta, täysin tietäen sen, ettei kuolema läheskään aina suju niin kuin ihminen itse valitsisi. Emäntä toivoisi saada jutella tällä hyvän kuoleman kurssilla muiden kanssa siitä, että miten, missä ja kenen kanssa kukin haluaisi kuolla. Emäntä unelmoi, että hänen ympärillään olisi rakastavia ihmisiä, tietysti ainakin lapset ja aviopuoliso, kaunista musiikkia ja kirjanlukija. Emäntä haluaisi uskovaisen veljensä rukoilemaan rinnallensa. Hän on aina osannut rukoilla niin hauskoja rukouksia, että Emäntä voisi leveästi hymyillen kolkutella toiveekkaana Taivaan porttia. Lukija (ehkä joku Emännän pojista?) voisi lukea vaikka 5. kerran Karamzovin veljekset. Tiesitkö muuten, että Leo Tolstoilla oli kuollessaan pöydällä Dostojevskin Karamazovin veljekset? Lisäksi Emäntä haluaisi hyvää fyysistä ja emotionaalista huolenpitoa. Joku välillä paijaisi, silittelisi ja ehkä suukottelisikin (ei suulle, henki voi haista). Tietenkin Emäntä toivoisi riittävän kipulääkityksen, jota hän voisi itse säädellä. Oletko sinä muuten koskaan miettinyt miten haluaisit kuolla?

”Age Concern” tutkimuksessa vuodelta 1999 vanhukset luettelivat hyvän kuoleman piirteitä. Hyvä kuolema tulee niin, että ihminen pystyy valmistautumaan siihen. Ihminen tietää mitä tuleman pitää. Ihminen saa säilyttää arvokkuutensa ja yksityisyytensä loppuun sakkaa ja hän saa valita, missä ja millaisessa ympäristössä kuolee. Tarvittaessa kuolevalla on mahdollisuus valita myös saattohoitokoti. Hyvää kuolemaa ihminen voi jotenkin kontrolloida, esimerkiksi ihminen itse voi säädellä kipulääkityksensä määrää. Hyvässä kuolemassa ihminen saa asiantuntijoilta faktainformaatiota tilastaan tarvittaessa. Hyvässä kuolemassa ihminen saa itse valita ihmiset, joiden kanssa hän haluaa jakaa tämän kokemuksen. Hyvässä kuolemassa ihminen ehtii hyvästelemään läheisensä. Hyvään kuolemaan on valmistauduttu siten, että ihminen on etukäteen antanut ohjeita, joita noudetaan viime hetkillä. Hyvälle kuolemalle ihminen ikään kuin antautuu vapaaehtoisesti, valmiina, eikä kuolevan elämää pitkitetä tarpeettomasti. Emäntä huomaa muuten, että hänen äitinsä saattohoito täytti jotakuinkin kaikki edellä olevat kriteerit. Ehkä siksi kokemus oli valtavasta surusta huolimatta eheyttävä.

Kuoleman edessä me kaikki, ylilääkäristä rekkakuskiin ja kadunlakaisijaan, olemme tasa-arvoisia. Sen edessä olemme ilman naamoitamme. Niin kuin kuolema on henkilökohtainen yksinäinen kokemus, niin on myös elämän merkityksien etsiminen. Kuoleman kasvojen edessä voimme vahvistaa Emännän mielestä omaa ainutkertaista tapaamme elää. Meiltä katoaa tarve rakentaa elämäämme pelkästään ulkoisten symbolien varaan. Onhan tunnettu sanonta, että ruumispaidassamme ei ole taskuja. Kun uskallamme katsoa kuoleman peiliin, näemme, mikä meille on oikeasti tärkeää elämässä.

Vaikka Emäntä arvostaakin ihmisen viranhaltijoita, ei silti käy kieltäminen, että voimme oppia jäsentämään sisäistä todellisuuttamme myös filosofien ja hengellistien isien kautta. Heidän ajattelunsa voi auttaa meitä antamaan sanallista muotoa sisäisille tunteillemme. Filosofit ovat merkitysmaailman taiteilijoita. Emäntä on blogissaan lainaillut kirjailijafilosofeja Sören Kierkegaardia ja Fjodor Dostojevskin varmaan lukijoiden kyllästymiseen saakka. Mutta minkäs Emäntä sille mahtaa, että heidän ajatuksiaan on niin kiehtovaa pyörittää hänen elämän raanun kangaspuissa. Molemmille näille eksistentialismin edeltäjille oli yhteistä, että he kumpikin nauroivat hienoille järjen luomille hallinnan järjestelmille; niiden ”erehtymätön logiikka” kun heti romahtaa joutuessaan kosketukseen elävän elämän kanssa.

Emännällä on tunne, että näillä 1800-luvun mestareilla kummallakaan ei laskelmoiva kylmä järki ollut elämän yläpuolella. Sen sijaan he molemmat arvostivat hyvyyttä ja kauneutta, unohtamatta elämän realiteetteja. Kumpikaan heistä ei ollut siinä mielessä pessimisti, etteivät he olisi uskoneet inhimillisen tietoisuuden mahdollisuuksiin ihmiskuntaa eheyttävänä voimana. Heidän kritiikkinsä kohdistui nimenomaan typistettyä, torsoa järkeä kohtaan; keikaroivaa, varmaa, itseriittoista ja itsetietoista järjestelmä-älyä kohtaan. Emäntä saa nykyään myös allergisen ihoreaktion tällaisestä älystä, etenkin jos se on ainoa tapa ajatella. Nämä kirjalijafilosofit molemmat uskoivat Emännän tulkinnan mukaan juuri ihmisen henkilökohtaisen luovan esteettisen ja eettisen älyn mahdollisuuksiin. Tämä äly ei tarvitse valmiita järjestelmiä, vaan se itse luo ja uusii niitä loppumattomasti, ikuisena virtana.

Seuraavassa Emäntä yrittää vaihtelun vuoksi tavoittaa muutaman muun ajattelijan ajatuksia kuolemasta. Psykiatri Victor Franklillä, logoterapian isällä, on Emännän mielestä tutustumisen arvoisia ajatuksia kuolemasta. Hänhän itse selvisi aikoinaan natsien keskitysleireistä hengissä. Logoterapiassaan hän yhdistää tiedettä, filosofiaa ja uskontoa. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että hänen logotearpiansa sopii myös ateisteille. Juuri tätähän Emäntäkin on yrittänyt vuosikaudet tehdä, enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Hänelle kun faktatieto ei ole tuonut ymmärrystä, mutta sen sijaan kokemus, (hengellinen) filosofia, kirjallisuus ja kirjoittaminen ovat sitä tehneet.

Franklille elämä oli jatkuvaa perimmäisen tarkoituksen etsimistä. Victor Franklin kirja ”The Man’s Search for Meaning” rankeerattiin yhdeksänkymmentäluvulla New York Timesissa yhdeksi kymmenestä eniten USA:ssa ihmisiin vaikuttaneista kirjoista. Franklin mukaan ihmisen elämää ohjaa merkityksellisyyden tahto. Jos joku ei ole vielä sattumalta huomannut, niin tämähän pitää paikkansa ainakin Siirtolan Emännän suhteen. Hänelle kun maailma on jatkuvien merkitysaukeamien aarreaitta. Frankille Jumala oli Jumala meissä (the God within). Kun löydämme Hänet, aukeaa ovi, jonka avulla löydämme elämällemme tarkoituksen.

Emännällä on kokemus omasta elämästänsä, että hänelle merkityksellisyyden kokemus aukesi voimakkaimmin mystisinä hetkinä kirjoittaessa. Nämä kokemukset lienevät hyvin samantapaisia kuin tapulikokemukset, joita ihmiset voivat saavuttaa esimerkiksi musiikkia kuunnellessaan. Ihminen elää Franklin mukaan aidoimmin ihmisenä silloin kun hän ottaa merkityksien avaamisen elämänsä haasteeksi. Tällainen ajattelu istuu Emännän mieleen kuin puollukkaruissose rönttöseen. Hän ehkä sanoisi vielä hieman toisin tämän saman: ihminen oppii antamaan itseään eheyttävän muodon omalle sisäiselle kokemusmaailmalleen.

Jospa onkin niin, että mitä täsmällisemmin ihminen kykenee erilaisin käsittein tai muodoin jäsentämään omaa tunne- ja kokemusmaailmaansa eheämmäksi kokonaisuudeksi, sitä paremmin hän voi. Sisäinen ahdistus syntyy siitä, ettemme kykene antamaan merkityksellistä jäsennettyä harmonista muotoa tunteillemme ja kokemuksillemme. Moni meistä löytää vasta epätoivosta, Danten helvetillisestä pätsistä, uuden merkitysavauman elämäänsä, näin käy esimerkiksi parantuvalle alkoholistille.

Paul Ricaeur puhui aikoinaan riitasointuisesta sopusoinnusta. Ehkä eheä ihminen on sellainen? Riitasointuinen sopusointu. Hän hyväksyy elämän absurdiuden ja paradoksit, ja ristiriita on sopusointua tavoittelevan virtauksen energisoiva voima. Onko ilman sisäistä konfliktia luovuutta? Tästä kysymyksestä tulee mieleen eräs kirjailija tuttavani. Hän myönsi, että hän ei oikeastaan halua edes mitään eheyttä, vaan hän elää tieten tahtoen raastavaa elämää. Hän ikään kuin ruokkii riitasointuisuutta luovuutensa voimaksi.

Minä ja Skolimowski – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 26

Hypoteesini on, että juuri Mieli II on se tila, jossa liikutaan esimerkiksi luovassa terapeuttisessa transsitilassa tai hypnoositilassa. Tässä tilassa kykenemme paljastamaan torjuttuja osiamme.Voimme assosioida tässä tilassa vapaasti erimuotoista ja laatuista faktaa ja fiktiota. Voimme ilmaista tunnettamme verbaalisesti, kehollisesti, kuvina tai ääninä. Juuri tässä tilassa erilaisten symbolien ja metaforien avulla meissä voi tapahtua yllättäviä ja merkittäviä muutoksia tietoisuutemme kognitiivisissa perusrakenteissa. Oikeastaan tämä prosessi on myös oppimista. Opimme ilmaisemaan itseämme ja pirstoutunutta ristiriitaista minäämme sanallisesti tai sanattomasti. Tässä luovassa transsitilassa tapahtuu taiteellisen itseilmaisun lisäksi merkittävät terapeuttiset kokemuksemme. Terapeuttiset muutokset kognitiivisissa rakenteissamme eivät siis läheskään aina edes tapahdu verbaalisten käsitteitten ulottuvissa, vaan ne voivat tapahtua erilaisina tunnepitoisina integroitumisilmiöinä, kuten katarsiskokemuksina tai taiteellisina itseilmaisuina, jolloin saatamme siirtyää jo Mieli III:n alueelle. Saatamme siis nousta tässä Mieli II:n luovassa sisäänpäin kääntyneessä transsitilassa Mieli III:een ja tuottamme näin itsellemme jotain olennaista uutta syvällistä transpersonaalista sanatonta tai sanallista oivallusta.

Luovassa tilassamme uskallamme päästää hetkeksi irti otteemme Mieli I:stä. Skolimowskin mukaan se tapahtuu transkendentaalisen mielikuvituksen kautta. Henkilökohtaisesti olen tähän saakka kättänyt Jungin käsitettä ”aktiivinen imaginaatio tai mielikuvitus”, mutta ehkäpä jatkossa siirryn käyttämään tätä transkendentaalista mielikuvitusta, koska ehkä se käsitteenä vastaa paremmin tätä meidän molempien mielenteatterissa käytettyä luovuuden välinettä. Ja kyllähän Jungkin puhui mielen transkendentaalisesta funktiosta, jolla hän tarkoitti mielen tiedostamattoman ja tietoisen osan yhdistymistä. Transkendenttaalisessa luovuudessa erilaisten mielikuvien, analogioiden, metaforien ja symbolien kautta muodostetaan uutta ymmärrystä todellisuudesta. .

Huomaan muuten, että oma heijastava, reflektiivinen, mielenteatteriprosessini seurasi melko hyvin R.A. Whiten luovuus ”reseptiä”:

  1. Aloitin prosessini valmisteluilla, johon kuului kaunokirjallisuuden, pskyologian ja filosofian lukemista. Ruokin siis itseäni metaforilla, symboleilla, mielikuvilla ja analogioilla. Tutkin peilejäni, esimerkiksi joidenkin filosofien ja kirjailijoiden ajatuksia.
  2. Inkubaatiovaihe – annoin ajatusteni ”muhia” mielessäni (annoin tilaa tiedostamattomalle mielenosalleni). Menin vaikkapa lenkille, leivoin tai lähdin marjastamaan.
  3. Inspiraatiovaihe – heittäydyin spontaaniin ”transsitilassa” tapahtuvaan automaattiseen kirjoittamiseen, jossa alkoi syntyä uutta ymmärrystä todellisuudesta. Psykoanalyyttisesti ajatellen tämä vaihe oli vaistojeni ja intuitioni ohjaamaa primaariprosessia.
  4. Verifikaatiovaihe – Tein tietoista ”meta-analyysiä” eli peilasin vielä uudelleen tietoisesti kirjallista aikaansaannostani. Tämä oli psykoanalyyttisesti ajatelle tietoisen mieleni sekundaariprosessia. Sidoin siis primaarifunktion kautta tiedostamattomasta mielestäni vapautuneen informaation ja energiaan tietoiseen mielleni.

Nykyinen kulttuurimme keskittyy tähän sekundaariprosessiin ja unohtaa kuinka tärkeä osa ihmisen hyvinvointia on tämä primaariprosessi, inspiraatiovaihe. Jos primaariprosessia harrastetaan esimerkiksi taiteellisena itseilmaisuna, tehdään sitä ikään kuin ”erillisenä” mielentoimintona, ilman että saavutettua muodon muutosta integroidaan ja analysoidaan sekundaariprosessissa aktiivisesti osaksi ihmisen ymmärrystä. Toki tätä yhdistämistä tehdään terapiassa, mutta mielestäni sitä voitaisiin myös opettaa tekemään itseohjautuvasti vaikkapa jo koulussa.

Henkilökohtaisesti nautin suunnattomasti mielenteatteriprosessissani siitä, että sain yhdistää mielin määrin faktaa ja fiktiota. Yksilöityminen ei ole minulle tieteellinen prosessi vaan se on luova leikki, joka liikkuu Mieli I:n, II:n ja III:n alueela. Ulkoinen todellisuus ei ole Skolimowskille eikä minulle jotakin passiivista tuolla olevaa. Sen sijaan voimme olla aktiivisia erilaisia uusia muotoja Mieli III:lle tuottavia sen luovia osia. Kun leikin inspiratiovaiheessani transkendenttisella mielikuvituksellani, peilaten muita ihmisiä, muuttuu todellisuuteni koko ajan sen mukana, minkälaisia metaforisia käsitteitä muita peilaten siitä itse aktiivisesti luon. Tämä luovuus on jo lapsella, ja halutessamme voimme säilyttää tämän kykymme. Jokaisen uuden oppimamme käsitteen jälkeen todellisuus voi aueta uudella tavalla. Todellisuus siis koko ajan muuttaa muotoaan oman prosessini mukana. Näin onnistuneessa suhteessa itseeni olemalla, maailma on minulle jatkuvassa tulemisen tilassa. Jokaisen uuden metaforisen käsitteen omaksumisen jälkeen prosessini on hieman edistynyt ja todellisuus näyttää hiukan uudenlaiselta. Uusien oivalluksiemme arvoa ei määrittää se, onko kyseessä ”fakta”, vaan sen sijaan sen määrittelee, kuinka hyvin tämä asia palvelee yhteistä hyvää ja edistääkö se elämää ylipäätään.

Voin seurata jatkuvalla käytännön elämäni tapahtumien verifikaatiolla seurata, kuinka hyvin tietoisuuteni uusi muoto vastaa todellisuutta. Mitä paremmin ne palvelevat elämää edistäviä päämääriä, sitä tyytyväisempi olen elämään. Me olemme aktiivisia osallistujia todellisuutemme luomisessa, ja se millaiset käsitteet siitä itsellemme todellisuudesta luomme, vaikuttaa millaisia toimijoita olemme. Maailma ei ole pelkästään sitä mitä se on, vaan se on myös sitä mitä minä olen. Vastuullisuutemme tulee siitä, että tiedämme olevan osallisia maailmastamme.

No, oliko yllä oleva Skolimowskin ja minun ajattelu pelkkää hölynpölyä, josta ei ole minkäänlaista faktanäyttöä? Transpersonaalisella psykologialla on pitkät perinteet. Myöskään mielenteatteriajatus ei ole uusi. Jungin mielenteatterin peruskäsite on kompleksi. Kompleksi on pirstoutuneen mielen perusyksikkö. Kompeleksi vastaa mielenteatterini yhtä mielentilaa, johon keskittyy tietyt muistot, ideat todellisuuden perusluonteesta ja mielikuvat. Jungilla tämä kompelksi muodostuu yhden tai useamman arkkityypin ympärille. Jung ei ole ensimmäinen tiedemies, joka on tutkinut mielen pirstoutumista osiksi tai tiloiksi. Ennen häntä asiaa on pohtinut mm. Pierre Janet, William James, F.W.H. Myers, Morton Prince, T.W. Mitchell, William McDougall. Sittemmin perinnetä on jatkaneet mm. Ernest ja Jopsephine Hilgrad, Stephen Braude, Helen and John Watkins,. Skolimowski oli ensimmäinen filosofi, jonka ajattelusta löysin tämän ajatuksen näin syvällisesti hahmotettuna.

Olennainen yhteinen tekijä hänen ja minun ajattelussa on, että ihmistietoisuus on osa suurempaa tietoisuutta, ja se on jatkuvan luovan muutoksen alainen. Hypoteesini on, että eheän ihmisen tietoisuuden kehittymisprosessi on virtaava; informaatio kulkee itseään reflektoiden kevyesti ja helposti tiloista toisiin. Tällöin meille ei jää mitään ikäviä ristiriitaisia tiloja mieleemme kummittelemaan. Psykosomaattiset ja psyykkiset ongelmamme ovat ”jumeja” tässä informaationkulussa. Olen sitä mieltä, että Skolimowskin ajattelu luo mielenkiintoisen tieteenfilosofisen pohjan Egostate-terapiasta luomalleni itseohjaukselliselle mielenteatterimallille. Toimiiko tämä mielenteatteri myös muilla ihmisillä kuin minulle? Se jää nähtäväksi. Työni arvo määräytyy käytännöstä saamieni kokemusta kautta. Olen hyödyntänyt egostateä hypnoterapiassa, kokeillut eheyttävää ego state eli mielenteatterille rakentuvaa eheyttävää kirjoittamista ryhmissä ja tällä hetkellä ohjaan ensimmäistä lähes yksinomaan kirjoittaen tapahtuvaa eheyttävää yksilöprosessia. Tulevaisuus tulee näyttämään, miten menetelmä toimii käytännön psykologisena välineenä. Muutaman vuoden kuluttua olen huomattavasti viisaampi.

Itsereflektiivisen prosessini läpikäyneenä, voinko nyt sitten sanoa, että minulla ei ole enää ongelmia? Olenko nyt tasapainoisempi ja vapaa huolista? Tuskinpa vain, mutta minusta on tullut luovempi ja toteutan omaa potentiaaliani paremmin kuin aikaisemmin. Minulle maailma ei ole enää ahdistava ”joko-tai” maailma, vaan se on ”sekä-että” maailma. Voin toimia välillä hyvinkin spontaanisti, ja joskus puolestaan kurinalaisesti. Voin olla sosiaalinen, tai välillä erittäin sisäänpäin kääntynyt. Voin olla joskus pahantuulinen ja välillä hyväntuulinen. Olen usein ekologinen, mutta joskus edelleen satunnaisesti holtiton kulutuskäyttäytymisessäni. Voin olla välillä lapsellinen ja leikkiä, ja toisaalta hetkittäin huomaan olevani kypsä aikuinen. Kaikki riippuu siis siitä, minkälainen näytelmä mielennäyttämölläni on meneillään ja kuka mielentiloistani on esiintymässä. Uskon, että minusta on tullut entistä parempi teatterini ohjaaja.

Samaistan itseni Leo Tolstoin kirjan Anna Kareninan erääseen sankariin, Leviniin. Hän kärsi minun tavoin vuodesta toiseen epäuskosta ja sisäisestä epävarmuudesta sekä mielen jatkuvasta levottomuudesta ja sisäisestä ahdistuksesta. Kirja päättyy kuitenkin hienosti siihen, kuinka Levin yhtäkkiä oivaltaa kaiken elämän perimmäisen tarkoituksen. Se kuvaa analogiana erinomaisesti läpikäymääni prosessia ja sen tämän hetkistä tilannetta, joten loppukoon tämä Skolimowski-pohdiskelu samaan mihin, Tolstoi on päättänyt Anna Kareninansa.

Levinin sisäinen prosessi paljasti hänestä jotakin uutta. Seuraavassa Levin kuvaa, kuinka hänen maailmansa sisäisen merkittävän eheyttävän kokemuksen jälkeen oli muuttunut:

Samoin kuin ennenkin olen kiukutteleva kuskilleni, samoin kiistelevä ja sopimattomasti lausuva ajatuksiani, samoin on pysyvä muuri minun sieluni kaikkein pyhimmän ja muitten – myöskin vaimoni – välillä, samoin olen syyttävä vaimoani oman pelkoni vuoksi ja katuva sitä, samoin kuin ennenkin on järjelleni oleva käsittämätöntä, miksi rukoilen, ja kuitenkin olen rukoileva – mutta minun elämäni, mitä ikinä minulle sattuneekin, ei enää ole tarkoituksetonta kuten ennen, vaan sillä, sen jokaisella hetkellä, on nyt varma hyvän tarkoitus, joka minulla on valta kätkeä siihen.”

Aina ajankohtainen Ivan Iljitsin kuolema

Asia on niin, ettei pitkään aikaan mikään kirja ole koskettanut Emäntää samalla tavoin kuin tämä Tolstoin ironinen mestariromaani. Hän suositteleekin tätä teosta kaikille niille ihmisille, jotka haluavat olla tietoisia omasta kuolevaisuudestaan. Näitä ihmisiä ei ollut paljon Iljitsin aikoihin eikä heitä taida olla sen enempää tätä nykyä. On kummallista kuinka ilmiöt toistavat itseään, vaikka sukupolvet vaihtuvat. Emäntä on sitä mieltä, että aivan samaan tapaan kuin Iljisin aikoihin,  hukutamme edelleen itsemme turhanpäiväisiin, usein vielä luontoa entistä massiivisemmin kuormittaviin aktiviteetteihin. Ja kaikki tämä räpiköinti ja turhanpäiväinen askartelu ihan  vaan ehkäpä sen vuoksi, jottei meidän tarvitsisi kohdata omaa kuolevaisuuttamme.

Kirja kertoo Ivan Iljitsististä jonka elämä on juuri sellaista kuin elämän kuuluu hänen mielestään olla. Hän menestyy, vaurastuu tuomarina, saa sosiaalista arvonantoa ja vaimonkin kanssakin menee ongelmallisen vaiheen paremmin. Päivät menevät työn parissa ja vapaa-aika skruuvia pelatessa. Muutos elämän tulee, kun kylkeä alkaa kummallisesti jomottamaan.

Kirja on herkullinen ainakin kahdesta näkökulmasta. Ensinnäkin siinä on loistavia kuvauksia modernin valistuksen ajan lääkärien prototyypistä:

Hän (Ivan) meni (lääkäriin). Kaikki kävi niin kuin hän oli odottanutkin; kaikki kävi niin kuin aina. Oli odottelua, lääkärin hänelle niin tuttua teennäistä tärkeyttä, samaa jonka hän tiesi itsessään olevan oikeudessa, oli koputtelua ja kuuntelua, oli kysymyksiä, jotka vaativat etukäteen määrätyt ja ilmeisen turhat vastaukset, oli tärkeitä ilmeitä, jotka uskottelivat, että kun antaudutte meille, me järjestämme kaiken – me tiedämme varmasti ja vankkumattomasti miten kaikki järjestetään, joka ikiselle samalla tavoin. Kaikki oli täsmälleen samoin kuin oikeudessa. Niin kuin hän tärkeili tuomituille, niin tärkeili lääkärikin hänelle.

Lääkäri sanoi: Tämä ja tämä viittaisi siihen, että teillä olisi sisällänne tätä ja tätä; mutta jos tämän ja tämän tutkimukset eivät vahvistaisi sitä, niin teillä olisi oletettavasti tätä ja tätä. Jos oletetaan tämä ja tämä, niin… jne. Ivan Iljitsille oli tärkeää vain yksi kysymys: Oliko hänen tilansa vaarallinen vai ei? Mutta tämän sopimattoman kysymyksen lääkäri väisti.”

Ei tainnut olla tällä Ivan-poloisen lääkärillä vielä mitään tietoa narratiivisesta lääketieteestä saatikka biopsykososiaalisista sairausmalleista? Romaanissa kuvataan täydellisyyttä hipoen karikatyyrisesti modernin lääketieteen edustajan esineellistevä asenne.

Toinen Emäntää koskettanut näkökulma oli se, miten tuskastuttavan realistisesti Tolstoi kuvaa Ivan Iljitsin kärsimyksen, kun hän vähitellen tajuaa eläneensä täysin turhanpäiväisen elämän ja heittäneensä sen päivät hukkaan. Tilannetta pahentavat ympärillä olevat ihmiset, joiden valheelliset pinnalliset höpinät myrkyttävät Ivanin viimeiset päivät. Ainoa ihminen joka aidosti sääli ja ymmärsi Ivania, oli hänen palvelijansa Gerasim. Ainoan lohdun hän löytää kärsimykselleen kosketuspinnasta tähän arkiseen talonpoikaismieheen. Ivan tajusi eläneensä elämän, joka oli laadultaan ollut ”käänteisessä suhteessa kuoleman etäisyyden neliöön”. Hänen elämänsä onnellisimmat ja aidoimmat hetket olivat hänen lapsuudessaan. Ivania vainosi viimeisille sekunteille saakka ajatus siitä, että hänen koko tietoinen elämänsä oli ollut ”väärää”.

Leo Tostoin sanoma kirjassa oli, että silloin kun ihminen elää täyden henkisen elämän, ei kärsimystä eikä kuolemaa ole hänelle olemassa. Niin kauan kun meidän elämämme on täynnä maallisia materialistisia himoja haluja ja niiden tyydytystä, pelkää ihminen sitä päivää, kun näille haluille tulee loppu. Kuolema ei kauhistus vaan ilo sellaiselle ihmiselle, joka elää todellista elämää. Siis mitä vähemmän elämme henkistä elämää, sitä enemmän pelkäämme kuolemaa. Tolstoilla kuolemanpelon vastalääkettä on rakkaus. Silloin kun ihminen on valmis kuolemaan, hän elää oikein. Ihmisen ainut tärkeä tehtävä nykyhetkessä on rakkauden harjoittaminen. Ihmisen suurimmat tarpeet tulisi lähteä henkisisistä tarpeista eikä materialistista ruumiin tarpeista. Meillä ei ole valtaa kuolemaamme, mutta kuoleminen sen sijaan on vallassamme. Voimme kuolla joko hyvin tai huonosti. Kun ihminen elää henkistä elämää, laajentaa hän kokoajan tietoisuutensa rajoja. Kuolema on tämän prosessin päätös, joka vapauttaa meidät kaikesta yksipuolisuudesta.

Vaikka Leo Tolstoista jotkut pitävätkin aikamoisena idealistina, Emäntä ei voi muuta sanoa kuin että tämä lyhyt romaani oli tästä huolimatta hänelle yksi suurimpia kirjallisuusterapeuttisia kokemuksia. Emäntä jäi miettimään, että ehkäpä tällaista idealismia kaivattaisiin nyt tämän kaiken materiaksi ja tuottavuusluvuiksi mittavan kulttuurimme vastapainoksi.

PS. Kun Emäntä luki liikuttuneena luin tämän bloginsa  ääneen puoliskolleen, huomautti hän pölyjenpyyhkimisen lomassa, että olipa suurenmoisia ajatuksia, mutta fakta on, että jonkun täytyy meidän huushollissa hoitaa näitä käytännön elämän hommia. Käykääpä katsomassa muuten hänen maanläheistä paikallisblogiansa. Se täydentää hyvin Emännän pilvissä liiteleviä ajatuksia.

http://kuumunkorpi.blogspot.com/2010/03/kuumu-nimesta-kylan-nimi-kuumu-on.html