Vastine Hesarin (11.3.2012) pääkirjoitukseen Guggenheimista

Minusta Antti Blåfieldin pääkirjoitusanalyysi (Haluamme olla ylpeästi yksin) tämän päiväisessä Hesarissa ”Guggenheim Helsinkiin” -vastustuksesta ei edustanut erityisemmin syvällistä asian analyysiä. Hän kirjoittaa: ”Tämä on meidän hiekkaamme. Tänne ei saa tulla.” Hän haukkuu suomalaisia muun muassa nurkkakuntaisuudesta ja itsetyytyväisyydestä. Blåfieldin mielestä Guggenheim Helsingissä edistäisi eurooppalaista yhteistyötä ja integraatiota.

Itse kuulun Guggenheimin vastustajiin, niin kuin moni ystävistäni. En silti vastusta globalisaatiota, mutta vastustan estetiikan alistamista kansainväliselle brändättävälle ”pisnekselle”.

Mietin kuhmolaisena, miten Guggenheim Helsingissä eroaisi, kansainvälisesti korkealle rankkeeratusta, Kuhmon kamarimusiikkijuhlasta. Käsitykseni on, että Kuhmon kamarimusiikkijuhla on saanut alkunsa rakkaudesta musiikkiin, ja kautta aikoihin näiden juhlien järjestämiseen on liittynyt valtava määrä vapaaehtoistoimintaa. Niitä ei ole rakennettu rakkaudesta rahaan. Toki palkollisia talousmiehiäkin on näihin juhliin tarvittu ja tarvitaan tulevaisuudessakin. Silti talous on ollut näissä juhlissa palvelemassa estetiikkaa eikä estetiikka vain taloutta.

Mielestäni meidän päivän maailmassa ovat menneet pahasti ryynit ja jyvät sekaisin. Eettisyys, estetiikka ja ekologia, yhtä kaikki, niiden ei tulisi olla alisteisia taloudelle, vaan hyvin hoidetun talouden tulisi palvella niitä. Silloin kun taiteesta aletaan tekemään ”brändättävää businesstä”, alkaa taiteen arvo kärsiä suuresta inflaatiosta.

Guggenheim ei mielestäni edistäisi meidän kansainvälistymistä ja integroitumista Europpaan. Sen sijaan se edistäisi totalitaarista kulttuuria: taloudellisen materialsimin leviämistä johtotähdeksi alueelle, jolle se ei kuulu.

Luulenpa, että tämän päivän kansalaiset ovat huomattavamman paljon valistuuneempia kuin herra Blåfield olettaa meidän olevan. Uskon, että kulttuurissamme on tapahtumassa parhaillaan valtava arvo- ja uskomusmuutos, jossa yhä useampi tajuaa, ettei raha ole kaiken ykkösmitta.

Mainokset

Oletko kristinuskon ystävä vai ”uskovainen”? Vai et kumpaakaan?

Siirtolan Emäntä löysi muuten mielenkiintoisen artikkelin, jossa pohditaan dogmaattisen uskonnollisuuden ”uskovaisuuden” ja ”rationaalisen hengellisyyden” välistä eroa. Emäntä käyttää sanaa hengellisyys, vaikka ”spirituality” voidaan kääntää sekä henkisyydeksi että hengellisyydeksi. Näiden kahden erottaminen toisistaan on vaikeaa.

Seuaavassa Emäntä ehdottaa eräitä johtolankoja kuinka erottaa dogmaattinen uskonnollisuus ja rationalinen hengellisyys  toisistaan. Jonkilaista stereotyypitystä, yksinkertaistavaa luokittelua,  väkisin tällainen analyysi tuo tulessaan.  Emäntä kuitenkin löysi tästä edellä mainitusta artikkelista itselleen hieman ymmärrystä oman ”kristinuskon ystävyyden” luonteesta.

Hengellisyys on uskonnolle/uskonnoille rakentuvaa toimintaa, jossa on rationaalisesti jäsentyntyvä käsitys Jumalasta tai äärettömästä tietoisuudesta. Dogmaattinen uskonnollisuus, jota Emäntä kutsuu ”uskovaisuudeksi”, ilmenee siten, että ihmisellä on epämääräisesti tai primitiivisesti käsitteellistetty kuva Jumalasta tai ei minkäänlaista kuvaa Jumalasta.  Molempien uskonnolliset dogmat voivat rakentua esimerkiksi juutalaisuudelle, islamille tai kristinuskolle, tai ateistisille käsitejärjestelmille kuten buddhalaisuudelle, shintolaisuudelle, tai kommunismille (miksei myös materialismille?). Emännälle kun ”uskovainen” voi olla myös ihminen, joka on on omaksunut materialistisen maailmankatsomuksen ainoana totuutena. Tällaisen ihmisen kokema todellisuus on luonnontieteellisen empiirisanalyyttisen tieteenperineen rajoittama. Tiede on tällaisen ihmisen uskonto.

Omaa tapaansa ”uskoa”, Emäntä kutsuu hengellisyydeksi ja henkisyydeksi: Emäntä ei ole ”uskovainen” vaan hän on ”kristinuskon ystävä”. Uskovaisuuden ja terveen hengellisyyden Emäntä erottaa myös siten, että uskonnon dogmat eivät ole suljettuja auktoriteettien määrittelemiä totuuksia. Sen sijaan  ne tarjoavat metaforia yksilön hengelliseen  prosessiin. Hengellisyys muodostuu sisäisestä  dialogista, jossa ihminen käyttää erilaisia uskonnollisia dogmeja astinkivinä kulkeakseen kohti suurempaa elämän rakkaudellista ymmärrystä. Samalla lailla luonnontiede on elämänymmärryksessä vain yksi pieni astinkivi muiden joukossa. Sen olemassaolo on kuitenkin tärkeää muistaa, koska mikäli sen unohdamme, voi  ihmisen realiteettitaju täysin  kadota.

Hengellisyys on ei-dualistista toimintaa, jossa ajatellaan tietoisuuden voivan tulevan osaksi jotain suurempaa tietoisuutta. Kristinuskossa voitaisiin ajatella, että ihminen muuttuu Pyhän Hengen välineeksi, osaksi jotain suurempaa – Jumalan välikappaleeksi. Samanaikaisesti kuolevainen kuitenkin aina on ja pysyy varjonsa vankina (”syntinen”).   ”Uskovaisten” ajattelutavat korostavat puolestaan dualistista jakoa maailman ja Jumalan välillä. Jumala on siellä kaukana taivaassa, ja me olemme täällä maapallolla. Kristinuskon ”uskovainen” voi yrittää maanpäällä päästä suhteeseen Jumalansa kanssa, ja kuoleman jälkeen ihminen pääsee Taivaaseen, Paratiisiin.

Hengellisyys on Emännälle elämäntapavalinta. Se on käytännönläheistä, siinä mielessä, että hengellinen ihminen harrastaa jonkinlaista meditaatiota. Tämän käytännönläheisen meditatiivisen toiminnan kautta hän pyrkii savuttamaan uutta oivallusta elämästä. Hänen ystävyydellään kristinuskoon, on suuret seuraamukset hänen käytännön elämäänsä. Dogmaattinen uskonnollisuus puolestaan korostaa ”uskoa”, ja opettaa eri tyyppisiä rukousmenetelmiä, mutta suurin huomio on erilaisissa ihmisen ulkoisissa rituaaleissa ja seremonioissa. Hengellisyys on Emännälle juuri henkilökohtainen kokonaisvaltainen elämäntapavalinta, joka vaikuttaa hänen koko ihmisenä olemisen kokemukseen.  Uskonnollinen ihmisen elämäntapa puolestaan korostaa hengellisyyden harjoittamista erilaisissa temppeleissä ja kirkoissa. Hengellisyydessä painopiste on omassa tietoisuuden laajentamisprosessissa, kun taas ”uskovaiset” pitävät uskon institutionalisoituneita rituaaleja tärkeämpänä.

Emäntä lisäisi vielä tähän, että hänen mielestään terve hengellisyys laajentaa ihmistietoisuutta ja lisää maailmassa olevaa rakkauden määrää. Hän uskoo, että sen lisää myös sen ekumeenisen rakkauden määrää, joka kohdistuu eri tavalla ajatteleviin ihmisiin. Ekumeenisuus on Emännälle moniuskonnollisuutta, eikä pelkästään monikristillisyyttä. Hengellisen tietoisuuden saavuttanut ihminen ei kohdista rakkauttaan siis pelkästään kristinuskon veljiin ja sisariin, vaan myös muiden uskontojen jäseniin. On helppoa rakastaa samaa mieltä olevia, mutta suurempi haaste on rakastaa ihmisiä, jotka omaavat huomattavan paljon erilaisen kulttuurisen tietoisuuden kuin me itse. Dogmaattinen fundamentalisti uskonnollisuus, olkoon sitten islamia, kristinuskoa tai juutalaisuutta puolestaan kaventaa Siirtolan Emännän mielestä ihmisen tietoisuutta.

Uskonnot ovat äärimmäisen tärkeä osa kulttuurista perintöämme. Niiden dogmien kautta voimme liittää kokemuksellisesti omaan tietoisuuteemme hengellisen viisauden aineksia, jolloin voimme ylittää entisen tietoisuutemme vanhat rajat. Emäntä uskoo, että kristinuskon viisauden integroituminen voi tapahtua esimerkiksi länsimaisen meditaation eli dialektisen tietoisuuden laajentamisen kautta.

Emäntä esittää kysymyksensä: Olisiko tässä nykyisessä ylimaterialistisessa kulttuurissa tyhjiö, joka odottaa täyttymistään esimerkiksi laajasydämisillä kristinuskon ystävillä? Emännän mielestä tämän hetkellinen kristillinen perinne aliarvioi ihmisen tietoisuuskapasiteettia. Kristinusko odottaa hengellistä uudistumistaan.

Minä ja Henryk Skolimowski – kahden mielenteatterinohjaajan mietteitä nr. 15

Jos eheytymisemme on jumissa, on meidän hyvä löytää itsellemme ympäristö, joka mahdollistaa sopivan tilan löytämisen. Näitä paikkoja perinteisesti on kutsuttu Arkosanteiksi. Minulle tämä Arkosanti oli sairaalan ohella kainuulainen korpi- ja suomaisema ja tämän ympäristön mukanaan tuoma uusi hiljaisuus ja sen äänet. Täällä koin ensimmäiset eheyttävät epifaniset hetkeni. Uskon, että kokonaisvaltaisesesti eheyttävää tilaa on mahdotonta löytää, mikäli emme löydä kunnioitustamme elämän pyhyyttä kohtaan.

Mietin, ettei olisi hullumpi ajatus muuttaa sairaaloita takaisin Asklepioksen temppeleiksi, joissa ihmiset voisivat eheytyä psykofyysishengellisinä kokonaisuuksina. Näissä Arkosantissa erilaiset poikkitieteelliset ja -taiteelliset tiimit ja integratiivisen lääketieteen edustajat voisivat olla dialogikumppaneina sellaisille ihmisille, jotka sairastavat tai jotka muuten ovat eksyneet omalta polultansa.

Toki näissä uusissa Asklepioksen temppeleissä voitaisiin käyttää myös hyväksi nykylääketieteen tietämystä. Ihmisen eheytyminen on kuitenkin paljon, paljon muutakin kuin lääketieteen soveltamista. Oman hengellisen polun löytäminen on Skolimowskin mukaan keskeinen osa ihmisen kokonaisvaltaista paranemista – eheytymistä. Ajattelen, että jokainen ihminen sisimmässään haluaisi pystyä elämään täyden elämän – todentaa oman potentiaalinsa osana tietoisuuden evoluutiota. Kirkegaardilaisittain hengellisyys on intohimoista Jumalan ohjaamaa subjektiivisuutta. Minulle hengellisyys merkitsee juuri tätä:  Jatkuvaa päivittäistä ponnistelua oman itseyteni sopeuttamiseksi pyhään olemiseen. En tiedä, ehkä joku pystyy löytämään elämän pyhyyden ilman uskonnollisiakin merkityksiä, mutta ainakin minulle näyttää tämä olevan mahdotonta. Minulla on tunne, että miksi ihmeessä en hyödyntäisi omassa ymmärtämyksessäni myös sitä vuosituhansien hengellistä tietoa, mikä kulttuurimme on varastoituneena? Ja lähimpänä omaa sydäntäni on se kristillinen perintö, jonka olen saanut esi-isiltäni.  Kun tarkastelee nykyisen maapallon elämän tilaa, näyttää siltä, että liian moni on kadottanut juurevuuteensa ja suhteensa pyhään. Tällöin ihminen saattaa elää objektiivisesti ottaen oikeanlaista elämää – hänen elämänsä ulkoiset muodot ovat kohdallaan, mutta siitä on kadonnut tarkoitus ja intohimo. Ihmisillä on täydet aivot, mutta tyhjät sydämet.

Omat eheimmät epifaniset hetkeni ovat olleet silloin, kun olen kokenut olevani osa jotain Pyhää, ikuisesti muuttuvaa maailmankaikkeuta. Näissä hetkissä kristinuskon käsittein voin ajatella, että Pyhä Henki kosketti minua. Puhtaan olemisen tilan uskon voivan tasa-arvoisesti jokaisen saavuttaa pelkästään olemalla. Tätä hyvää oloa ei saavuteta suorittamalla. Toki voimme myös saavuttaa olemisen tilan aktiivisesti, mutta väitän, että tällöin tekemisessämme on virtaavaa eikä suorittavaa. Olen saavuttanut epifanisia hetkiä siis myös aktiivisesti, sisäisissä dialogeissani, mielentilojeni vuorovaikutuksen spontaanina ”sivutuotteena”. Ne ovat olleet odottamattomia yllätyksiä, dialektisia hetkiä, joissa olen kokenut tietoisuuteni laajenevan.

Lääketieteen olisi noustava uudelle askelmalle, jossa se ei enää olisi osa ihmistä esineellistävää, kaupallista asiantuntijakulttuuria. Jotta ihminen voi hyvin, on meidän palautettava hänelle se mikä hänelle kuuluu, eli hänen itseohjatuvuutensa. Ehkäpä meidän olisi aika siirtyä hitaaseen lääketieteeseen?

Asklepioksen temppelit, Hippokrateen aikaiset ”eheytymiskeskukset”, eivät olleet Skolimowskin mukaan steriilejä hengettömiä paikkoja, minkälaisia meidän sairaalamme tänä päivänä liian usein edelleen ovat. Nykyäänhän yleensä ihminen haluaa mahdollisimman pois tästä epäinhimillisestä kylmästä teknisestä ympäristöstä. Asklepioksen temppeleitä, joita oli parhaimmillaan yli kolmesataa, olivat juuri tälläisiä insipiroivia ja eheyttäviä ympäristöjä, joissa ihmiset halusivat viivähtää. Eheyttävä, parantava ympäristö, muodosti keskeisen osan näitä temppeleitä. Asklepioksen temppeleissä hengellinen eheytyminen oli osa ihmisen paranemista.

Näihin aikoihin ei tiedetty niin paljon fysiologiasta, anatomiasta tai patologiasta kuin nykyään. Sen ajan terveydenhuollon ammattilaisilla ei siis ollut sitä luonnontieteellistä erityistietämystä mitä meillä on tänä päivänä. Mutta näissä temppeleissä ja niiden rituaaleissa oli kuitenkin jotakin kehittyneempää kuin näissä nykyisisissä lääketieteen hoitolaitoksissa. Niissä ei uhrattu elämän eheyttäviä henkilökohtaisia yksityisiä merkityksiä erityistiedon universaalien vuoksi. Silloin ymmärrettiin ihmisen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin luonne. Ihmiset eivät olleet erityistieteiden palasiksi pirstomia osia. Näissä keskuksissa eheytettiin ihmisiä integroituneina psykofyysishengellisinä kokonaisuuksina.

Mitä hammaslääkäri voi oppia Hippokrateelta? Voin oppia sen, että hoidan aina ihmistä, en pelkästään hänen hampaitaan. Muuten voimme olla edistämässä todellisuutta, jossa yksi hammas voi hyvin, mutta ihminen huonosti. Kaikessa psykoterapeuttisessa ja lääketieteellisessä hoitotieteessä hoidamme aina kokonaista ihmistä. Meillä on tänä päivänä hallussamme kaikki se tieto, jonka avulla voimme oikaista Descartesin virheen, jossa hän irrotti kehon ruumiista. Meidän täytyy aina tutkia ihminen psykofyysissosiaalisena kokonaisuutena – ja usein, myös hengellisenä.

Voimme olla toinen toistemme eheyttäjiä. Lääkäri ei siis ole ihanteellisessa kokonaisvaltaisessa hoitosuhteessa pelkästään antava osapuoli, vaan molemmat osapuolet ovat ottajia ja antajia. Esineellistävässä suhteessa on raskasta elää. Toisen ihmisen maailmankatsomuksessa tarinoineen voi olla viisautta, josta aina voi olla mahdollista oppia itselleen jotain uutta. Meidän ei tarvitse musertaa toiseutta samuudeksi, vaan voimme elää maailmassa, jossa ristiriitaiset näkemykset voidaan sovittaa integratiiviseksi uudeksi ymmärrykseksi. Tällainen monikulttuurisuuden hyväksyvä ja monikulttuurisuuden hyväksyvä, suvaitseva integratiivinen vuorovaikutus ja  hengellisyytemme on toivomme – tulevan selviytymisemme lähtökohta. Jotta maailmasta tulee parempi paikka, meidän täytyy löytää materian sijaan rakkaus – caritas-  ja tätä kautta itse elämä palvontamme kohteeksi.  Psykoanalyytikko Julia Kristeva väittää, että juuri tämä caritas-rakkaus – laupeus – on myönteisen terveyttä edistävän hoitosuhteen tunteensiirtojen ytimessä. Tämä ajatus on siis yhdensuuntainen kristinuskon näkemysten kanssa.

Lääkäri tai hammaslääkäri harjoittaa praktiikkaansa. Ehkä meidän kannattaisi miettiä, mistä tämä sana ”praktiikka” oikein juontaa. Aristoteles erotti kaksi toiminnan tapaa. Meillä on ensinnäkin poiesis, jossa päämäräänä on tuottaa hyvä itsestä erillinen tuote, esimerkiksi kaunis ruukku. Lisäksi on toinen sana ”praksis”, joka tarkoitta toimintaa, joka on itsearvoisesti hyvää toimintaa. Kun jo Aristoteles erotti nämä kaksi asiaa toisistaan, kannattaisi lääketieteilijänkin muista näiden toimintatapojen erilainen luonne. Praksis – hyvä toiminta – ei ole ontologisesti mikään materialistinen ilmiö, eikä sitä siis voi redusoida pelkäksi luonnontieteen ilmiöksi. Lääketieteellisen poiesis-toiminnan voi ajatella olevan ontologialtaan materialistista – kehitämme esimerkiksi uusia lääkkeitä tai teknisiä hoitolaitteita. Niiden tutkimikukseen sopiikin erinomaisesti luonnontieteellinen empiirisanalyyttinen perinne.

Uskon, että meidän viime vuosisatojen hengelliset institutialisoituneet valtavirta käytännöt ovat olleet vääristyneitä, koska ne ovat korostaneet hengellisten auktoriteettien, kuten pappien ”oikeitten” tulkintojen mukaan elämistä. Ne ole kannustaneet ihmisiä omaan aktiiviseen hengelliseen työskentelyyn. Tämän hengellisyyden ydin on kysymyksessä: Mikä on minun suhteeni Pyhään (ja sen) elämään – toisiin ihmisiin, toisiin vieraisiin kulttuureihin, luontoon ja eläimiin. Ilman monikulttuuriseen suvaitsevaisuuteen rakentuvaa hengellistä henkilökohtaista heräämistä en usko, että tulemme selviämään, koska nykyiseen materialistiseen maailmankatsomukseen on sisään rakennettuna kaiken hyödyntäminen ja välineellistäminen. Kaikesta vastakkaisesta retoriikastaan huolimatta, se yksinkertaisesti rakentuu elämän halventavalle todellisuuskäsitykselle. Kuten tiedämme, pikaista muutosta tarvitaan. Kulutushysteriamme ei voi jatkua kauaa.

Uskon, että tämä hengellisyyden puuttuminen tai hengellisyyden tiukka lokeroiminen irti minästä, on luonut pirstoutuneen ilmapiirin, jossa kaikki on välineellistetty aineellisen hyödyn tavoitteluun. Epäilen, että jopa länsimainen koulusysteemimme kärsii tästä irrallisen tiedon ulkoa opettelusta. Lääkäritkin lokeroivat usein uskonsa tiukasti erilleen tiedemiesminästä, ehkä siksi, että pelkäävät joutuvansa naurunalaiseksi. Onko ihminen tällöin koherentti itseys? Väitän, että tällöin on riski, että kun tieto ja ymmärrys pilkotaan tuhansiksi palasiksi, ihminen on eheytymätön ahdistavien ristiriitojensa pirstoma identiteetti. Ihminen ei toimi kokonaisena itsenään, vaan hän saattaa leikkiä hänen aidolle minälleen sopimatonta roolia, jonka esimerkiksi lääketieteellinen tai jokin muu viitekehys on hänelle opettanut.

Uskon, että se rooli, minkä lääketieteen materialistinen maailmankatsomus on painanut lääkärin ja hammaslääkärin harteille, on raskas kantaa. Nykyään iloitsen aivan eri tavalla omasta työstäni, kun uskallan olla oma minäni, potilaan kumppani, Kati, kokonainen ihminen, eikä minun tarvitse teeskennellä jatkuvasti jotain etäistä, asiallista ja autoritaarista asiantuntijaa. Kumppanuus edustaa autoritaarisuutta paremmin suhdetta, joka mahdollistaa potilaan itseohjautuvaksi tulemisen. Asiantuntijasuhde on riistävä yksipuoliseen vallankäyttöön perustuva suhde.  Toki edelleen hammaslääketietede on kliinisten käytäntöjeni ytimessä, mutta potilaan hoitaminen on paljon, paljon muutakin kuin kliiniset käytännöt. Uskon muuten, että meillä on aina hengellisyytemme. Meillä on aina jokin korkein arvo, jota palvomme. Tänä päivänä pääuskontomme nimi näyttäisi olevan materialismi  ja sen kirkkoja ovat kauppakeskukset, joissa ihmiset käyvät ostamassa itselleen materialistisia illusoorisia onnen hetkiä. Tämä uusi uskontomme on ekologisen ja egologisen pahoinvointimme ytimessä.

Helatorstain ekoteologiaa

Uskonnot ovat päämäärää kohti pyrkiviä teitä. Mitä väliä sillä on, vaikka me kuljemme eri teitä, kun määränpää on kuitenkin sama. – Mohandas K. Gandhi –

Minun korvani kuulevat parhaiten kristinuskon kielen ehkä siksi, että se on kieli, jota isovanhempani polvesta toiseen ovat kuunnelleet. Ajattelen, Gandihin tavoin kuitenkin, että kaikilla suurilla uskonnoilla on sama yhteinen perustotuus. Uskon niiden kaikkien olevan lähtöisin samasta Jumalasta. Jumala on minulle maailman voima. Hän on elämän olemus. Hän on puhdas ja kirkas tietoisuus. Hän on ikuisuus, jonka osia me kaikki olemme. En usko, että mitkään sodat ja väkivallanteot, jotka on tehty Jumalan nimessä, ovat lähteneet häneltä, sillä Jumala on yhtä kuin rakkaus.

Uskon kristinuskon Jumalaan. Hän on minulle tie, totuus ja elämä. Tie se on siksi, että jatkuvat sisäiset dialogini ovat osa hengellisyyttäni, jossa saavuttamani totuus on elämään kiinnittynyt olemisen tila. Se on kokemus, joka mahdollistaa ihmiselämän salaperäisyyden ja suurenmoisuuden ihmettelyn. Jos joku toinen on buddhalainen, voin käydä hänen kanssaan mielenkiintoisia dialogeja, joissa voimme yhdessä entisestään kirkastaa teitämme. Lähetystyöni on politiikkaa. Tarkoitan tällä sitä, että en häpeä mielipiteitäni, sillä uskon, että omien arvojen piilossa pitäminen on se yhteiskunnallinen voima, joka  antaa tilaa ahneelle, luontoa vahingoittavalle materialismille.

Olen pyrkinyt itselleni erottamaan terveet ja vahingolliset uskonnolliset tulkinnat toisistaan. Toista ja itseä vahingoittava usko edustaa dogmaattista fundamentalistista uskontoa. Se rakentuu ulkoapäin ohjatulle, hierarkkiselle, auktoriteettien uskonkappaleille. Se on usein toista sukupuolta alistavaa, se projisoi pahan marginaalisiin ryhmiin, se on epäeettistä, itseohjautuvuutta vähentävää ja ihmisen sisäistä ahdistusta lisäävää.

Eheyttävä usko on monikulttuurisuuden hyväksyvää, sisäistettyä ja henkilökohtaista. Se lisää ihmisen itseohjautuvuutta ja juurevuutta. Siinä ihmismieli kutoo itsensä osaksi ikuisuuden kangasta. Sören Kierkegaardin hengellisyys edustaa minulle juuri tätä jälkimmäistä. Aito usko auttaa ihmistä näkemään omat rajansa ja auttaa häntä kohtaamaan toisen ihmisen rakkauden ilmapiirissä, dialogisesti, läheisenä, ilman etäisyyttä. Tämä uskon laji on kuin heijastava pinta, jota kautta oma minuus koko ajan tarkentuu ja valmistautuu rakkaudellisiin eettisiin tekoihin. Eheyttävä usko auttaa ihmistä kiinnittymään elämään toisin sanoen se on transkendenttista.

Ajattelen tällä hetkellä niin, että on olemassa vähintään kahta ateismityyppiä. Tässä tulkinnassani olen reflektoinut ajatuksiani mm. Johannes Ojansuun kirjaan ”Pyhyys, rajalla oleva ihminen”. Ensimmäiseen tyyppiin sijoitan kapea-alaisesti ajattelevat empiirisanalyyttisen tieteeseen uskovat , jotka näkevät kaikki uskovaiset ”väärinajattelijoina”. He ovat juuri näitä Turengejevin bazaroveja – dogmaattisia fundamentalistimaterialisteja, skientismin uhreja. Heidän kaiken totalitasoiva maailmankuva rakentuu tieteelle. Näillä ihmisillä oman elämän ja tiedon rajallisuuden ymmärrys on hautautunut empiirisanalyyttisen tieteellisteknisen paatoksen ja naturalistisen ihmiskuvan alle. Näiden ihmisten elämää ohjaa pelko epävarmuudesta. He haluavat elää täydellisessä varmuudessa, joilla pyritään hallitsemaan elämä. Kaikki elämän mystiset ulottuvuudet ovat heille pelkkää ”huuhaata”. Mitään ei ole olemassa, ennen kuin se on osoitettu faktaksi ja saatu hallintaan. Faktat edustavat heille totuutta ja he palvovat tieteellistä totuutta ja materiaa kuninkaanaan.

Toisena ryhmänä ajattelen olevan leveä-alaisesti ajattelevat ateistit. Esimerkiksi Martin Buberin filosofian luen kuuluvan tähän ryhmään. He eivät kiellä itse Jumalaa, mutta he kieltävät sen yliluonnollisen luonteen. Tämän ateismisuuntauksen edustajat kykenevät näkemään uskontojen historiallisen, moraalisen, eksistentiaalisen ja teleologisen luonteen. He ymmärtävät, että maailmassa suunnistaminen ei tapahdu pelkästään tietämisen avulla, vaan tarvitaan myös tietoisuussuhteiden pohdiskelua, joihin saattaa liittyä myös henki- ja jumalakäsitteitä.

Tämä uskovaisten ja ateistien luokittelu ryhmiin näyttäisi noudattavan amerikkalaisen psykologin ja filosofin William Jamesin suljettujen ja avointen järjestelmien logiikkaa. Monikulttuurinen hengellisyys ja leveäalainen ateismi ovat mielestäni lähempänä toisiaan avoimina järjestelminä. Oman epäuskoni ja uskoni taistelua käyn näiden kahden välillä. Molempien suuntausten edustajat tajuavat ihmisen ymmärryksen rajallisuuden ja etsivät vilpittömästi totuutta. Heidän molempien ihmiskäsitystä ohjaa toinen ihminen ikuisena salaisuutena ja arvoituksena.

Fundamentalistinen uskonnollisuus ja materialismi ovat puolestaan molemmat suljettuja järjestelmiä. Niitä yhdistää ulkoapäin annettujen auktoriteettien tietämä ”objektiivinen” totuus, jonka kaikki voivat oppia tietämään alistuessaan hierarkiaan. Täytyy vain kumartaa tarpeeksi pitkään auktoriteetteja ja opiskella Raamattua tai tieteellisiä totuuksia. Fundamentalistinen henkilö etsii ainoastaan vastauksia, jotka voidaan todistaa hänen oman ajattelunsa sisällä. Hän ei kykene monikulttuuriseen ja –tieteelliseen dialogiseen suhteeseen. Muihin näkökulmiin suhtaudutaan ikään kuin niitä ei olisi olemassa tai kaikki ilmiöt yritetään kutsitaa oman järjestelmän sisään.

Ihmisen narratiivinen yksilöityminen on mielestäni intohimoinen hengellinen subjektiivinen dialogiprosessi, jossa toki voi käyttää erilaisten myyttien ja satujen lisäksi myös näitä tieteen luomia, objektiivisuuteen pyrkiviä tarinoita. Uskontoihin on kirjoitettuina kaikkein syvällisemmät elämän arvot ja ne tarjoavat erinomaiset lähtökohdat eettiselle ja merkitysrikkaalle keskusteluille. Dialogisessa suhteessa tiede sekä uskonnot ovat identiteettitarinan rakentajalle tärkeitä elementtejä. Tiede sinänsä edustaa minulle totuutta vain sikäli, mikäli se edistää elämää, luonnon, ihmisten ja eläinten hyvinvointia. Tiede auttaa meitä hukkumasta täysin metaforien ja satujen maailmana.

Kerro minulle, bazarov, osaatko soittaa kellojasi?

Olipa kerran nuori totuuden etsijä, joka lähti matkaan löytääkseen maailman viisaimman ihmisen. Matkattuaan yli vuorten, laaksojen ja valtamerien, läpi syvien metsien, aavikoiden ja soiden matkaajamme saapui lopulta korkealle vuorelle, levolliselle pyhälle paikalle. Siellä viisas ihminen kuulemma asui, mutta viisauden saavuttaminen vaikutti entistä etäisemmältä, koska paikalla ei ollut saatavilla minkäänlaista opettajan ohjausta. Ainoana toimintana oli päivittäinen hiljentyminen, joka kesti määrittelemättömän ajan: kolme minuuttia, kolme tuntia ja yhtenä ikimuistettavana kertana kolme päivää, ja hiljenteymisen alkaminen ja päättyminen ilmoitettiin kellon kilinällä. Eräänä päivänä opiskelijamme nousi ylös raivokkaan turhautuneena, tarttui kellonsoittajaan ja kilisytti kelloa voimakkaasti ja jäi seisomaan peloissaan ja vavisten moisesta uhkarohkeudesta. Viisas nousi kuitenkin ylös hitaasti, kumartui vaivalloisesti ja puhui ensimmäistä kertaa: “Kiitos, olet oppinut ensimmäisen läksyn: ottamaan vastuuta. Meidän on soitettava omia kellojamme emmekä saa koskaan antaa toisille valtaa soittaa niitä puolestamme. Nyt varsinainen opetuksemme voi alkaa.”

Henryk Skolimowski väittää, että tämän päivän kouluissa ja oppilaitoksissa koulutetaan bazaroveja. Sergei Bazarov on henkilöhahmo venäläisen kirjailijan, Tolstoin aikalaisen, Turegenjevin romaanista Isät ja lapset. Bazarov on suoraviivainen, intomielinen ja iloinen tieteeseen uskoja. Hänen maailmaansa hallitsee materialismi ja tässä maailmassa ylimpiä arvoja edustavat tieto ja tosiasiat. Hänen elämässään ei ole mitään käyttöä ”romanttiselle roskalle” kuten tanssille, musiikille ja runoudelle. Hän ei pidä Rafaelin teoksia penninkään arvoisina ja saman arvoisina hän piti taitelijoita itseään.

Olen Skolimowskin tavoin huolissani siitä, että onko todella niin, että bazarovismista on tullut yhteiskunnallinen yleismaailmankatsomus. Onko asia niin, että tällainen kylmä maailmankatsomus on tunkeutunut lonkeronsa jokaiseen yhteiskuntamme instituutioon ja erityisesti akateemiseen koulutuksemme. Suuret monikansalliset yritykset ja teknistaloudelliset organisaatiot hallitsevat niitä ja tieto on arvokasta vain sikäli mikäli se on taloudellisesti hyödynnettävissä. Nämä instituutiot ja organisaatiot muodostavat tämän perusrakenteen, jossa lepää jatkuvan taloudellisen kasvun vimma. Onko niin, että me suostumme siihen, että annamme bazarovien toimia ”edistyksen soihtuinamme”? Huolimatta siitä, että niiden nihlistinen, materialistinen skientismi on nykyajan orjuutta, eriarvoisuutta ja ekologista tuhoa ylläpitävä voima? Skolimowski toetaa, sekä liberalismi että sosialismi molemmat ovat perustuneet ihmistä orjuuttavalle materialismille. Taiteitakin nykyisessä materialistisessa maailmankatsomuksessa arvostetaan ensisijaisesti sikäli mikäli niillä on rahallista ja statussymboliarvoa. Nekin ovat kadottaneet itseisarvonsa.

Nauramme menneelle kylmän sodan propagandalle, mutta olemme itse samanaikaisesti kyvyttömiä näkemään, miten meidät on kouluissamme aivopesty bazaroveiksi. Yltiöpäinen järjen ihannoiminen on saanut vuosituhansien taitteessa järjettömät mittasuhteet. Skolimowskin mukaan on aika vitsikästä, että tämän päivän vallankumouksellisia ja edistyksellisiä on ne ”pehmeästi” ajattelevat, mystiikkaan ja taiteisiin taipuvaiset ihmiset. Bazarovismi on onnistunut estämään arvotietoisuuteemme. Luultavammin osa syy tähän on, että suuri osa kansalaisia on vieraantunut itseisarvojen kytkemisestä autoritaarisiin uskonnollisiin yhteisöihin. Kirkon hierarkkinen taivaita edustava auktoriteetti on nyt vaihdettu maallisille papeille, jotka saarnaavat materialismin ilosanomaa. Empiirisanalyyttisessä tieteessä edelleen pitää valtaa loogiset positivistit, jotka ovat tunteettomia arvojen ongelmalle.

Mielenkiintoista, että Newton aikoinaan pyrki osoittamaan Jumalan täydellisyyden viittaamalla nimenomaisesti Jumalan luoman maailmankaikkeuden harmonisuuteen. Hän väitti, että Jumalan täydellisyys näkyy juuri maanpäällisten kappaleiden ja taivaankappaleiden käyttäytymisessä, mutta myöhemmin 1700-1800 luvuilla irrotimme arvot tiedosta. Tiedosta tuli meistä erillään oleva informaatiosäiliö. Kun leikkasimme tiedon irti itsestämme, leikkasimme samalla myös itsemme irti tiedosta ja reaalimaailmasta, sillä ihmisen tiedon tila on yksi inhimillisen olemisen ominaispiirre. Meistä irti leikattu tieto ei ole enää ihmiselämään ja arvoihin integroitunutta, vaan olemme tällä operaatiolla olemme tehneet samalla itsestämme muukalaisia itsellemme. Kun meiltä on riistetty tieto osana olemistamme, tulee meistä sekavia ja epäyhtenäisiä. Väitän, että pirstoudumme palasiksi, huonosti keskenään kommunikoiviksi mielentiloiksi. Ei tarvitse omata suurta älykkyysosamäärää siihen, jotta tajuaa, että näin juuri kulttuurissamme on tapahtunut. Kuten Skolimowski huomauttaa, meillä ei ole enää sitä tärkeää kompassia, itseyden keskusta, joka tekisi maailmasta meille maailmastamme ystävän ja ymmärrettävän. Tieto ei enää valistakaan meitä, vaan informaation kasaamisesta on tullut osa vieraantumistamme. Asiantuntijat tulevat ja ohjaavat kuinka laihdutamme, kuinka löydämme itsellemme sopivan kumppanin, kuinka hoidamme koiramme kukkaterapialla kuntoon, kuinka laitamme pankkitilimme järjestykseen jne. Olemme lahjoittaneet tietoisuutemme itsestään vieraantuneiden asiantuntijoiden temmellyskentäksi.

Olemme eläneet arvojen auringonpimennyksen aikaa. Yhä useampi kuitenkin on päässyt pimeydestä valoon, ja ihmiset näyttäisivät alkavan pikkuhiljaa ymmärtämään millaiseen maailmankuvaan meidät on tahtomattamme aivopesty. Keskinäisen kilpailun rinnalle on alkanut syntymään yhä enemmän yhteistoiminnallisia, ei-kilpailevia itseohjautuvia ja -organisoituvia yhteisöjä. Moni meistä on jo oivaltanut, ettei tieto ole erillinen osa meitä vaan se on ihmisen perusolemukseen kuuluva asia. Tieto on osa olemistamme. Perusolemukseemme kuuluvat myös arvot, emmekä voi leikata arvoja ja tietoa toisistaan irrallisiksi tuhoamatta samalla ihmisyyttämme. Tänä päivänä ihmisiä kiinnostavat entistä enemmän kohtuullinen elämä, luonto ja erilaiset luovuusaktiviteetit. Ihmiset ovat tajunneet olevansa itserakentamansa järjestelmän orjia. Näyttäisi siltä, että yhä useampi tyytyy vähempään aineelliseen hyvinvointiin ja harrastaa musiikkia, laulua, tarinointia, tanssia ja luonnossa samoilua. Ehkä juuri integroituneen tiedon, tarinoitten ja musiikin kautta voimme tuntea yhteytemme muihin ihmisiin? Kenties olemme vihdoin ruohonjuuritasolla ymmärtämässä, että emme voi alistaa maailmaa suureksi materialistisen tahtoomme tehtaaksi välineellistäen kaiken, samalla tuhoamatta maapalloa ja itseämme. Ehkä siksi luovuus ja leikillisyys ja yhteisöjen voittoa tavoittelematon yhteistyö on lisääntymässä? Yhteistyöstä, luonnosta ja luovuusaktiviteeteista voi saada aineettomia hyvän olon palkintoja itselleen.

Kohtuullisemman elämän kautta voimme ihmisinä tulla viisaammiksi. Alamme näkemään köyhän lapsen kasvoissa omien lastemme kasvot. Tajuamme, että tämän lapsen kohtalo on punottu osaksi samaa kangasta kuin omien lapsiemme. Väitän, että vasta tällöin tieto on integroitunut elämänlaatua nostavaksi kokonaisvaltaiseksi viisaudeksi. Välillä tämän päivän tieteellinen tieto on viisautta ja joskus suurta typeryyttä. Jos se olisi pelkkää viisauden tuotosta, ympäristömme ei näyttäisi tämän näköiseltä. Tarvitsemme aineellisesti kohtuullisempaa elämää ja tieteellisen tiedon viisasta integrointia kestäviksi käytännöiksi. Tämä tarkoittaa sitä, että uskallamme kyseenalaistaa asiantuntijoiden tietoa ja keräämme rohkeutta soittaa omia kellojamme. Kieltäydymme olemasta osa tuhoisaa kilpailujärjestelmää. Lääketieteilijänä se merkitsee minulle sitä, että pystyn näkemään oman empiirisanalyyttisen tieteen sijainnin tiedon maantieteessä ja samalla kieltäydyn olemasta vallitsevan tuhoisan elämäntavan koira.

Tiedemiehillä ja meillä akateemisilla, niin kuin kaikilla muilla ihmisillä, voi joskus olla maailman tulevaisuuden ja laadukkaan elämän näkökulmasta todella typeriä ajatuksia. Minusta on täysin käsittämätöntä, että tämän päivän poliitikot kaikki laulavat kuorossa vain yhtä materialistista laulua ”asiantuntijoiden” johdolla. Kenties joku on yhtäkkiä asettanut silmilleni kummalliset silmälasit, joiden kautta todellisuus näyttää aivan erilaiselta kuin poliitikoilla. Vai missä on vika? Kertokaa minulle!

Tällä kertaa käytin sananmiekkaani yhdessä Henryk Skolimowskin kanssa. (Ekofilosofia, Kirjayhtymä 1984). Tarinan puolestani lainasin Juhani Ihanuksen toimittamasta kirjasta, Sanat että hoitaisimme (Duodecim 2009).