Selviytymisstrategioista syöpään – päätösjakso

Kehotietoisuus ja energiapsykologia

Tarinani sai eilen yllättävän käänteen. Melkein nyt tuntuu siltä kuin eläisin jaksoa sairaalasarjasta House. Lääkärisiskoni vitsaili, että hän pyytää vielä lääkäriryhmän tutkimaan kotiani Kuhmossa (eikö näin aina tässä sarjassa tehdä: lääkärit lähtevät etsimään sairauteen vihjeitä potilaan kodista).

Aamu alkoi sairaalassa EFT-harjoituksilla. EFT tai sen lähisukulainen ”tapping” on energiapsykologinen menetelmä, jossa akupisteitä taputellaan ja annetaan itselle mieltä vahvistavia affirmaatioita. Menetelmissä yhdistetään kiinalaista lääketiedettä ja länsimaisen psykologisen perinteen viisautta. Itse olen vielä alkumetreillä menetelmän käytössä, mutta olen saanut hyviä kokemuksia omien pienempien tai suurempien vaivojeni työstämisessä.

EFT:sta alkaa olla jo jonkun verran tieteellistä näyttöä. Sitä on käytetty joillakin kriisialueilla isoille ryhmille traumatisoituneita ihmisiä, esimerkiksi Ruandassa. Tässä videossa Bruce Lipton kertoo menetelmän taustasta. Hän kyseenalaistaa  perinteisen ajattelumallin, jossa alistumme olemaan geeniemme passiivisia tuotteita.

Tänä aamuna tein töitä EFT-menetelmällä töitä Kalmakalleni kanssa. Syöpä ja pelko metastaasesista tuo vielä satunnaisesti kehooni vielä stressiä, jota työstän eri tavoin mm. kirjoittaen. EFT on itsehoidollinen menetelmä, jota voi käyttää monenlaisiin henkilökohtaisiin ongelmiin, mm. pelkoihin, kipuihin ja stresseihin. Tässä videossa näet, miten menetelmä toimii käytännössä. Tämä syövän metastaasipelkoni on ollut jo melkoisen pieni, mutta mielestäni sen rippeitäkin on hyvä jotenkin työstää.

Toinen purkumenetelmä, jota joskus olen kokeillut on TRE-stressinpurku. Siinä erilaisten venytysten kautta tuotetaan lihasjännitystä ja lopuksi tärinää, joka purkaa kehon jännitteitä. Myös sitä on käytetty luonnonkatastrofien yhteydessä ryhmäterapiana. Molemmat sekä EFT että TRE ovat mielestäni suht turvallisia menetelmiä. Silti kannattaa käydä pätevässä ohjauksessa ja koulutuksessa. Periaatteessa mikäli on ollut vaikeita traumoja, menetelmässä voi purkautua vaikeitakin tunteita, jolloin olisi tärkeä olla turvallisessa ammattiohjauksessa. Jos omin päin harjoituksiin ryhtyy, joutuu ottamaan täyden vastuun itsestään ja kokemuksistaan.

Aamu jatkui sitten verikokeilla. Minulle alkaa olla tuttu tilanne aikaisemmista sairaalajaksoista, että suonia alkaa olla vaikeampi löytää. Ne kun ovat suuttuneet jatkuvasta kaivelusta. Keskityn muuten aina syvään rauhalliseen hengitykseen toimenpiteiden ajaksi, ja verennotto on sujunut edelleen suht siedettävästi.

Hypnoterapeuttina kiinnitän nykyään huomiota verinäytteen ottajien negatiivisiin suggestioihin. Tavallisesti näytteenottaja sanoo, että ”Nyt sattuu!” tai ”Nyt pistää!”. (Onneksi eivät sentään sano, että nyt sattuu aivan hirveästi). Itse hammaslääkärinä puuduttaessa yritän käyttää pehmeämpää kieltä, yleensä sanon ”Nyt voi hiukan nipistää!” tai vielä pehmeämmin: ”Nyt voi hiukan tuntua!”. Tämä siksi, että sanoillamme on merkitystä kipukokemukseemme.

Voimme itsekin säädellä kipukokemustamme oppimalla säätelemään oman huomiomme fokusta ja sisäistä puhettamme. Käyttämällä kielellämme emme pelkästään kuvaa maailmaa, vaan myös muokkaamme sitä.

Vaikka meidät on opetettu siihen, että lääkärit hoitavat ruumistamme ja psykologit psyykettämme, on tämä jako täysin keinotekoinen. Jokainen, joka hiukakin ymmärtää asiaa tajuaa helposti, että ihmisten mielen sisällöllä on vaikutusta fysiologiaamme. Ehkä helpoiten sen oivaltaa, kun ajattelee seksuaalisia fantasioita.

Onko joku huomannut saman yllättävän asian kuin minä. Seksuaalisista kuvitelmista on seurauksena kehollisia reaktioita? Keho ja mieli eivät ole erillisiä osia toisitaan, vaan ne ovat erottamattomasti kytköksissä toinen toisisiinsa. Ahdistuksemme, vihamme, pelkomme, syyllisyydentunteemme, häpeämme jne. voivat lukkiutua kehomme stressiksi ja kiputiloiksi. Tunteet aiheuttavat meissä fysiologisia muutoksia.Voimme ohjelmoida parantavia tunne- ja uskomusvoimamme, joko edistamään paranemistamme (myönteinen lume) tai estämään sitä (kielteinen lume).

Voimme tehdä tätä lumetyötä tutustumalla kehoomme, tunteisiimme ja uskomuksiimme. Voimme oppia ohjelmoimaan itseämme uudelleen erilaisin (keho)tietoisuus- ja energiapsykologisin menetelmin. Voimme tehostaa lumetta; voimme aktivoida omia luontaisia parantavia voimiamme.  Terveessä kehoossa informaatio- ja molekyylivirrat virtaavat vapaasti, ja tunteet eivät lukkiudu ruumiseen. Lukitut tunteet  ja vanhentuneet tietoisuutemme ohjelmat voivat aiheuttaa meissä pysyvän stressitilan, joka vahingoittaa fyysistä terveyttämme.

Tunnetiloihimme voimme vaikuttaa paitsi erilaisin mielikuvaharjoituksin, myös erilaisin kehollisin harjoituksin. Tunteet ovat juuri silta kehomme ja mielemme välillä. Varhaisimmat lapsuutemme tunnekokemukset saattavat olla meissä huonosti sanoittuvia. Ne ovat usein vain kehollisia kokemuksia. Voimme purkaa niitä kehotietoisuus ja energiapsykologisin menetelmin sanoittamatta niitä.

Tärkein yksittäinen asia, jolla mieli ja keho voidaan yhdistää on hengitys. Nykyään monissa tilanteissa, kun haluan muuttaa tunnetilaani, keskitän huomioni hengitykseeni.

Kun verinäytteidenottaja tulee paikalle piikkeineen, keskityn rauhalliseen syvään hengitykseen. Kun minua alkaa suututtaa, niin kiinnitän huomioni hengitykseen. Kun minua ahdistaa, kiinnitän ensimmäiseksi huomioni hengitykseen. Filosofi Luce Irigaray väittää että hengitys on ihmisen luonnollinen ja henkinen elämän lähde ja ravinto. Elämän vaaliminen tarkoittaa hengityksen, itsenäisen olemassaolomme lähtökohdan varjelemista ja havaitsemista. Keho voi muuttua hengeksi hengityksen viljelemisen kautta. Voimme hengittää sekä sen unohtaen, että sitä viljelleen.

Itselleni avain kehotietoisuuteen on ollut hengityksen tiedostaminen. Harrastan joogaa, ja se on ollut minulle myös tärkeä selviytymisstrategia. Toissa iltana teinkin tuolijoogaa täälä sairaalassa. Jo pelkästään se, että välillä ihminen pysähtyy muutamaksi minuutiksi hengitykseen, auttaa meitä juurruttamaan itseämme kehoomme.

En ole tietoisuus ruumiissani. Vaan tietoisuuteni on ruumiini ja sen fysiologiset reaktiot.

Eilen taas nähtiin, että kannattaa murehtia tänään tämän päivän murheita ja huomenna huomisia. Eilen jännitin jonkin verran elinkuvauksia.  Jos elimistöstäni sittenkin löytyy etäispesäkkeitä? Niitä ei löydetty, ja riski etäispesäkkeisiin on kuulemma hyvin pieni.

Iltapäivällä tulikin sitten oikea Jytky-uutinen. Kaikkin oireitteni takana näyttää olevan lääkeaineen, nitrofurantoiniin, aiheuttama akutti hepatiitti eli maksatulehdus. Pahoinvointini, kuumeilu, pistely ihon muuttuuminen punaiseksi ym. oireet ovatkin olleet todennäköisesti virtsatietulehduslääkeaineen aiheuttamia. Joskus samasta lääkkeestä on tullut vakaviakin maksavaurioita, mutta yleensä ne ovat pienempiä ja ne ovat korjaantuneet viikoissa tai kuukausissa. Tänään olin aamusta  huolissani maksavaurioni vakavuudesta.

Nitrofurantoniinia pidetään turvallisena, ja maksavauriot ovat hyvin harvinaisia. Niitä tulee 1:300 000 reseptiä kohden. Sattuipa samalla sellainen tieto silmiini, että myös vihreä tee, jota juon nyt paljon, on potentiaalinen maksamyrkky. Se on kyllä tervellinen, mutta sisältää pieniä määriä maksamyrkkyjä.

Mitään maksavauriotapauksia ei ole kirjattu vihreän teen juomisesta, vaan päin vastoin, sitä pidetään tervellisenä, mutta tiivistetyistä terveyskauppojen teekapseleista on raportoitu maksavaurioita. Pieni pahoinvointi ja päänsärkyni ei siis johdu antibiooteista, vaan lääkeaineen aiheuttamasta maksavauriosta. Luultavasti vihreä tee ja nitrofurantoiini ei ollut hyvä yhdistelmä, vaikka en löytänyt raportteja niiden kielteisistä yhteisvaikutuksista. Todennäköisesti maksani tilanne palautuu normaaliksi, mutta pieni riski on myös siihen, että tilanne vielä pahenee. Kokemukseni voinnistani on joka päivä parempi, joten olen optimisti.

Tutkimukset tukevat sitä, että tietoisuustaitojen harjoittaminen,  liikunta ja terveet elämäntavat vähentävät metastaaseja. Mutta tehkäämme kaikki, minkä teemme terveytemme eteen sisäisestä ilosta. Nipottaminen ja tiukkapipoisuus ei ole ihmiselle hyväksi. Melkein tekisi mieleni väittää, että nipotus lisää syöpäriskiä (löytyisköhän tästäkin näyttöä…).

Nauttitaan elämästä  ja toteutetaan itsemme luovia puolia, sillä intohimo on elämää ylläpitävä voima. Jos mahdollisuus johonkin luovuuden lajiin poistuu sairauden takia, niin toteutaan sitten jotain toista puolta itseämme.

Kuhmolaisessa oli jokin aika sitten juttu minuun suuren vaikutuksen tehneestä Jarmo Hyvösestä,  jolta sairaus (muistaakseni synnynnäisen sydänvian leikkauksen jälkeinen aivoveritulppa) vei mm. kyvyn lukea ja toimia jooganopettajana. Tänä päivänä hän maalaa upeita tauluja ja kuuntelee äänikirjoja. Vaikka sairaus vei häneltä osan taidoista, se ei vienyt hänen sieluaan.

Sillä on valtava merkitys, teemmekö itsestämme sairauden uhreja, vai lähdemmekö sisukkaasti toteuttamaan uusia intohimoja elämässämme! Kannattelevat ihmissuhteet, luonto ympärillämme, terapeuttiset menetelmät ja tietokoneet mahdollistavat nykyaikana merkityksellisen elämän myös vaikeasti vammautuneille ihmisille.

Rakensimme 1900-luvulla yksisilmäiselle maailmankuvalle rakentuvan dosenttien ja asiantuntijoiden terveyskulttuurin, jossa moni ihminen unohti arkijärkensä. Oma elämämme tarina on suurin näyttömme siitä, kuinka valitsemamme terveyden edistämismuodot ovat toimineet. Tarvitsemme asiallista tietoa menetelmien riskeistä ja erilaisten hoitomuotojen tuloksellisuudesta, mutta luovuus, leikillisyys,  intuitio ja arkijärki ovat sallittuja! Terve elämää vaatii sen, että ihminen osaa  ottaa elämänsä omaan ohjaukseensa eikä hän kuitenkaan unohda realiteettitajunsa kehittämistä.

Oma kehonhuolto,  tietoisuuden tukimusmatka ja alitajuisten uskomustemme jatkuva päivitys on tarpeen, jotta elämme hyvää elämää. Tarvitsemme kipeästi lääketieteeseen holistisia näkemyksiä, jotta näemme yhä selkeämmin tunteittemme ja uskomuksimme sekä sosiaalisten suhteittemme merkityksen hyvinvoinnissamme.

Nyt 2000-luvulla on aika yhdistää jälleen takaisin keho ja mieli. Myös lääketieteessä. On yksisilmäistä medikalisaatiota yrittää mahduttaa kaikki muut terveydenhoidolliset viisausperinteet ja kokemukselliset hoitomenetelmät lääketieteen mittapuuhun. Onneksi tämän ymmärtänee  jo suurin osa lääkäreistäkin tänä päivänä.

Että sellaisia terveisiä täältä Haartmanin sairaalasta tänään. Olkoon tämä blogi päätös tälle syöpästrategioiden selviytymissarjalle. Ruumiini on tutkittu perusteellisesti ja tämän hetkinen terveysarvoitukseni on ratkaistu. Nyt sitten aion siirtää syövän mappiin Ö  ja samaistun jatkossa maksavaurio-potilaaksi.

Vitsi, vitsi. Tästä lähtien aion olla terve yhdeksänvarpainen Siirtolan Emäntä. Syöpä tuli ja meni, mutta maksakontrollit ja melanoomakontrollit jatkuvat.

Jäähyväiset varpaalle

Tiesittekö muuten, että lääketieteilijät ovat dokumentoineet useita tapauksia, joissa ihmiset ovat kuolleet lähes välittömästi syöpäuutisen kuultuansa. Tämä siitä huolimatta, että kyseessä on ollut syöpä, jolla on ollut hyvä ennuste.

Yksi syövän sairastanut vertaisystävä ilmaisi asian niin, että syöpäuutinen on loppuelämän ensimmäinen päivä! Syöpädiagnoosi on aina shokki, ja tämän trauman jälkeen on hyvin tavallista, että ihmiset ovat  disorientoituneita. (Tulee mieleeni vaan tämä Posti-reissu, josta muutama päivä sitten kirjoitin.)  Hyvin monen ihmisen valtaa kuolemanpelko,  jopa kuoleman kauhu.

Kyllä, olen enimmäkseen henkisesti poissaoleva. Mieheni saa sanoa minulle useamman kertaan asiansa, ennen kuin tajuan mitään. Kolmannen kerran hitaasti ja korottaen ääntään. Onneksi minulla on kärsivällinen mies.  Kirjoittaminen ja työnteko auttavat minua fokusoimaan huomiotani. Ja mielikuvaharjoitukset.

Lisäksi syöpädiagnoosin saanut ihminen on hyvin herkkä tunneailahteluille.  60 % masentuu tai kärsii erilaisista ahdistushäiriöistä. Tämä puolestaan huonontaa entisestään immuunivastetta ja paranemista.  Ajattelin jo, että tämä 2. syöpä diagnoosi on helpompi kuin edellinen. Ehkä onkin.

Maalaamista, kirjoittamista ja mielikuvaharjoituksia voidaan yhdistää. Ne auttavat ihmistä järjestämään ja uudelleen jäsentämään sairauden mukanaan tuomaa, kaookseen mennyttä kokemusmaailmaa. Voimme hoitaa psyykistä ja henkistä puoltamme antamalla tunteillemme luova ilmaisu.  Ja voimaantuneiden päivin lisäksi pääsääntöisesti kaikilla syöpään sairastuneilla on huonoja päiviä.  Tämä päivä ei ole ollut itselleni niitä parhaita päiviä. Eli jos et halua ahdistua, älä lue loppuviestiäni.

Olimme viikonlopun Kuumussa. Eilinen oli hyvä päivä. Kirjoitin voimaantumisesta. Mutta nyt heti aamusta ahdisti. Paha olo. Pyörrytti. Päätä särkeää. Lievää pahoinvointia. Vatsa kipeä. Hypnoosiharjoituksia. Ei pysty keskittymään. Helvetti. Mielikuvitus Kalmakalleineen ja Melanoomakukkineen maalaa kaikenlaisia kuvia.  Tautini on levinnyt sisäelimiin. Päässä painetta. Minulla on syöpä aivoissa.

Juttelen aamuisen panikoinnin jälkeen lääkärisiskoni kanssa puhelimessa, joka epäilee, etteivät oireet johdu melanoomastani. Se, kun oli sen verran pieni. Mutta onhan se kuitenkin voinut levitä aivoihin, kuiskaa Kalmakalle korvaani. Mistä siskoni voi sitä tietää, kun ei ole vielä erikoislääkärin lausuntoa ja hoitosuunnitelmaa.

Keskustellaan siskon kanssa myös siitä, että olen 50 + vuotta, joten olen saanut elää jo suht pitkän ja hyvän elämän. Sairaaloissa kuolee parikymppisiä ihmisiä munasarjasyöpään ja muihin syöpiin, kertoo siskoni. Niin minulla ei ole mitään syytä ruikuttaa. Tiedän.

Hän kertoo myös, että kävi juuri Tukholmassa lääkärisymposiumissa ja jutteli minun tilanteestani vanhojen tuttujen kollegoidensa kanssa. He totesivat yhteen ääneen, että pikkuvarvas olisi se elin tai ruumiinjäsen, josta mieluiten luopuisivat, jos jostain ruumiinosasta olisi pakko.  Siskon puhelu rauhoittaa, vaan oloni on edelleen outo.

WP_20140524_001 (2)Hei,  nämä ahdistuskohtaukset ovat paniikkikohtauksia,  järkevä puoli minua tajuaa puhelun jälkeen. Sinulla oli kakskymppisenä paniikkikohtauksia, nää  tämän päiväiset tunnetilat muistuttavat niitä.  Mutta onhan mulla ihan oikeasti vasta kipeä, pää kivistää ja huimaa,  ei tää voi olla pelkkää psykosomatiikkaa. Minähän olen vahva – monissa keitoksissa rypenyt nainen. Onko nää oireet muka vain mielikuvitukseni tuottamia?

Entäs jos ovatkin paaniikkikohtauksia?  Olenko silloin heikko? Onko ahdistus merkki sairaudesta tai heikkoudesta?  Entä jos nekin ovatkin vain normaalia eksitentiaalista tuskaa, sitä jota ihminen tuntee elämänsä muodonmuutoksellisissa murrosvaiheissa.

Teen voimaannuttavaa Top-10 listaa blogiini. Be Happy. Käyn mieheni ja Renttu-koiramme kanssa päiväkävelyllä kylätiellä. Keskustelemme minun terminaalihoidosta ja perintöjärjestelyistä.

Iltapäivällä hypnoosiharjoitus sujuu joten kuten.  Teen Woodsin sanojen kuljettamana matkaa purjeveneen seurassa, joka meren tyrskyjen ja lintujen äänien saattamana muuttaa muotonsa enkeliksi, suojelemaan minua.

Herään hypnoosista siihen, että itken. Itken valtoimenaan. Suren sitä, että ehkä kehoni haluaa kostaa minulle sen, että vasta viime vuosina olen alkanut joten kuten viihtyä siinä. Nuorempana vihasin sitä. Se oli aina liian paksu tai jotekin kelpaamaton. Ruma. Siksi kai kohtelin sitä huonosti. Kehoni nyt kostaa minulle kaiken sen inhottavuuden,  jonka olen siihen kohdistanut.  Anteeksi. Anna anteeksi.

Iltapäivällä sisko soittaa uudelleen. Erikoislääkäri on antanut tuomionsa. Varvas viedään. Ei muuta tällä erää. Eivät usko sen levinneen mihinkään.  Puolet oireistani poistuu saman tien. Siis onko tämä totta! Varvas vain viedään?  Eikö sytostaatteja uudelleen? Edessä on  lähiviikkoina ihotautilääkärikäynti:  muut luomet kartoitetaan, vatsan tutkimukset työterveysasemalla sekä sen kovan onnen pikkuvarpaan poisto. Palaamme Kuumusta kyläasunnollemme. Matkalla tunnustelen korvaani. Siinä on omituinen patti. Onko minulla sittenkin melanoman metastaasi korvassani?

Leikin ajatuksella, että annan terminaalihoidon vain varpaalleni.  Ja annan sille sen ansaitsemat hautajaiset. Vien sen lepoon  tänne Siirtolaan, minulle pyhään maahan,  ja pyytäisin Annan ja hänen kaikki ystävänsä  mukaan, sekä tietysti  kutsuisin paikalle myös metsän keijut, haltiat ja muun saattoväen. Niitähän täällä Vienan-Karjalan rajamailla korpimetsissä asuu runsain mitoin; varjoissa vilahtelevia satuolentoja. Tekisin pikkuvarpaalleni  pienen arkun ja laulaisin sille jonkun kauniin virren (Sun Haltuus, Rakas Isäni).

Naurettavaa, olenhan  poistanut ihmisiltä tuhansia hampaita. Onko heistä kukaan viettänyt hautajaisia hampaalleen, sanoo järkevä puoli minua. Sitä paitsi ei ne lääketieteen papit anna varvastani minule. He tekevät omat rituaalinsa:  pilkkovat varpaani ja tutkivat mikroskoopillansa.  Kalmakalle se vain leikkii elämälläni. Se syö minua pala palalta. Kyllä, lahjoitan hänelle varpaani.  Ota se, mutta jätä minut muuten rauhaan!

Näyttää siltä, että sain sittenkin tässä pokeripelissä paremmat kortit kuin luulin. Voitin tällä kertaa ehkä vastapelurin. Entä seuraava vaihto, kuinka se mahtaa mennä? Miksi vatsaa kivistää?  Miksi huimaa? Minulla kun on mennyt niin hyvin viime vuodet, ja luulin olevani niin vahva. Ja nyt huomaan, että olen edelleen niin hauras.

Toivosta ja toivottomuudesta

Toissa päivän iltana Melanoomakukka henkäisi etovan hajunsa makuuhuoneeseen. Uni ei meinannut tulla. Jouduin turvautumaan lääketieteen apuun.  Olen aikoinani kärsinyt kroonisista unihäiriöistä, ja olen sitä mieltä, että pystyäkseni prosessoimaan kaikki pintaan nousevat tunteet, täytyy minun pitää huoli nukkumisesta. Koukkua kannattaa kuitenkin varoa. Siitäkin on kokemusta.

Eilisaamu alkoi jo paremmin, vaikka Melanoomakukka aloitti heti aamusta hiostamiseni ja painostamiseni. Se ei kuitenkaan haissut, mitä ihmettelin ääneen. Selvisikin yllättävästi, että Melanoomakukka on ihan hyvän hajuinen, mutta se on sittenkin sen epämiellyttävä kaveri Kalmakalle, joka haisee.   No,  oli miten oli, Melanoomakukka esitti kylmän tiukkaan sävyyn, että ravintoni pitäisi muuttaa toistaiseksi kasvisravinnoksi. Ja sokeri pois.  Sen verran neiti antoi  periksi, että se salli minun työpaikallani juhlia  hyvästejä vanhalle ruokavaliolleni rääppijäistäytekakulla (kinuskia, kermavaahtoa, mansikkatäytettä).

Tällä hetkellä olen kasvisruoka-ajatuksen kanssa itse asiassa aika sinut.  Sokeria voin radikaalisti vähentää.  Mutta entä marjat?  Niistäkinkö pitäisi luopua? Olen vuodenvaihteen jälkeen muutenkin pitänyt muutaman kerran viikossa vihanneskeittopaastopäiviä tyyliin 2/7. Minulle se on sopinut erinomaisesti. Olen saanut säännöllisen keittopaaston avulla entistä enemmän lisää hallinnantunnetta syömiseeni. Ajattelin siirtyä jo pitämään sitä normaalina osana omaa  elämäntapanani.

Maanantai-aamu lähti siis mukavasti liikkeelle, ja mieli oli toiveikas ja positiivinen. Sain jo päivällä taas opetuksen siitä, kuinka herkkä ja haavoittuvainen tämä näennäinen tasapainoni on.  Pari päivää on minulla nimittäin ollut etova ja oksettava olo. Selkää ja kylkeä särki. Hetkeksi mieleni valtasi Kalmakalle. Yhdistinhän nämä oireeni täysin perusteettomasti ja  virheellisesti Melanoomakukkaan, mutta kävikin ilmi, että antibioottini täytyi vaihtaa.  Minulla on nimittäin menossa virtsatietulehduslääkitys tässä  kaiken muun kaaoksen keskellä.  Kyseisen antibiootin kirjo ei täsmännytkään pöpööni.

Kuinka helposti sitä mieli lähteekiin maalaamaan mustia kuvia tulevaisuudesta!  Melanoomakukan kaverin Kalmakallen ei tarvitse muuta kuin vähän kurkistaa oven takaa, iljettävä haju leviää koko huoneeseen, ja näennäinen tasapainoni hetkeksi romahtaa.

Olen päättänyt ja lupaan sen,  että yritän ruikuttaa ja surkutella mahdollisimman vähän täällä julkisesti itseäni.  Olkoon edellinen vain muistuksena siitä päivän selvästä asiasta, että kun ihminen sairastuu vakavasti, käy hän yleensä läpi koko elämänsä tunnekirjon.

On muuten tyystin eri asia,  jäädä jonkin tunnetilan valtaan kuin se, että onnistuu jälleen hyväksymään, liittämään ja tasapainottamaan osansa yhteen. Olemme kuin autoja, joiden pyöriä (ajatuksia,uskomuksia, arvoja, tunteita, tuntemuksia) täytyy kokoajan tasapainottaa, jotta kulkumme on pehmeää. Sairaudessa meiltä vaaditaan suuria voimia pyörien tasapainossa pitämiseen.  Kukin voi tehdä tätä työtä omalla tavallaan. Minä tasapainotan itseäni ja osiani kirjoittaen.

Ruikuttamisesta vielä sen verran, että olisihan aika nolo juttu, jos minätilani täällä surkuttelisivat jälleen kerran julkisesti (tein sen jo kerran Mielentilojen Treenikirjassa) kaikki ahdistuksensa ja sitten kävisikin ilmi, että minkäänlaisia hoitoja ei tarvitakaan. Lääkäri päättää yllättäen kylmän viileästi ja asiallisesti, ettei minulta pistetä giljotiiniin varpaan varvasta.  Hän sanoo suureksi järkytyksekseni: ”Rouva hyvä, olette täysin terve!”  Helvetti vieköön, mitä sitten teille lukijoille sanoisin? Senkö, että anteeks, anteeks,  oksensin päällenne vahingossa ja täysin turhaan.

Hupsistakeikkaa ja takaisin asiaan. Tämän blogini päämäärän piti olla Sisun ja Toivon herättäminen.  Sisu-tila minulla on ollut iät ja ajat. Nimesin sen aikoinani Louhiksi. Se on napakkaa naisvoimaa omava tinkimätön tahtotila, joka on on luotsannut minut myrskyisiltä aallokoilta kotirantaan aina naisellisen mutkikkaan järkevästi ja mutta määrätietoisesti.

Entä Toivo?  Toivoni on vetovoima, joka  vetää tilani yhteen.  Se ikään automaattisesti saa tilani katsomaan yhteen suuntaan.  Aito oma itseytemme mielestäni lepä  luonnollisessa tilassaan Toivossa. Toivo on minulle henkinen,  jopa hengellinen naishahmo. Voisin kutsua häntä Enkelikseni, mutta ehkä en sittenkään kutsu, koska tämän hetkisessä enkelikulttuurissa Enkelien arvo on kärsinyt mielestäni inflaation.

Toivo on se eteerinen, vaikeasti sanoiksi puettava hahmo, jonka voin pitää elävänä viimeiseen päivääni saakka, jos en muuten, niin turvautumalla uskonnollisiin symboleihin. Ihmiskunta ei ole turhaan luonut uskontoja. Usko on annettu meille Toivon ja sen läheisen toverin, Rakkauden, ystäväksi.  Minulla on tunne, että jostain kirjasta olen aikaisemminkin lukenut näistä kolmesta ihmisen tärkeimmästä ystävästäni: Uskosta, Toivosta ja Rakkaudesta.

Toivo kuljettaa minut tasapainoon silloinkin, kun  kauhun täyttämä tilani maalaa kovaäänisimmin pimeimpiä ja synkimpiä kuvia tulevaisuudestani. Toivo hoitaa aina yhtä taitavasti ja levollisesti sisäisiä rauhanneuvotteluja.  Toivon kanssa on ollut valitettavasti sellaisia hankaluuksia, että se tykkää piiloleikistä.  Olen monta kertaa elämässäni saanut päiväkausia etsiä häntä, pahimpina aikoina jopa kuukausia.  Nykyään tajuan, että Toivo tulee esiin silloin kuin se haluaa, eikä silloin kun minä haluan. On kuitenkin olemassa joitakin rituaaleja, joitka auttavat Toivon esiin tulemista.

WP_20131019_003[1]

 

Toivoton ihminen kadottaa otteensa sisäisen teatterinsa tiloihin. Hänen mielennäyttämöänsä hallitsevat kauhun täyttämät,  kyyniset ja pessimistiset  tilat. Tällä ei varmasti ole myönteistä lumevaikutusta terveyteen eikä se  paranna elämänlaatua.  Toivon ylläpitäminen on työtä.  Kuten jo mainitsin, tätä työtä voi tehdä erilaisin rituaalein.  Meditaatio, rukoilu, mielikuvaharjoitukset ja mietiskely auttaa meitä harjoittamaan tasapainoa ja ne helpottavat Toivon esille tuloa.

Kirjoittaminen on minulle vain eräs erityinen luova mietiskelytapa, tapa koota itseäni,  sekä hyvän että hädän hetkellä. Jollekin sitä samaa ei-tekemiselle rakentuvaa tekemistä voi olla kuvataiteet tai musiikki. Taion luovuudellani Toivoani esiin ja ylläpidän tätä kautta hetkittäin horjuvaa tasapainoani. En olisi minä, ellen kirjoittaisi ja kävisi päivästä toiseen neuvotteluja itseni kanssa.

Uusi hypnoterapeuttiystäväni Kelley Woods Washingtonista kirjoittaa lääkäreille suunnatussa kirjassaan, että ei ole oikeastaan olemassa ”väärää toivoa”.  Sen sijaan sen voi ajatella olevan pikemminkin toimintaa, jossa ihminen puhuu toivon kieltä, vaikka oikeasti onkin  toivoton. Ihminen valehtelee itselleen.  Tällöin ihminen ei ole sopusoinnussa omien tunnetilojensa kanssa. Hän kieltää ja katkoo yhteytensä tunteisiinsa, jotka ovat eheytymisemme mahdollisuuksia. Tunteemme eivät ole kieltämistä varten, vaan ne ovat Toivon suuntautumista varten.

Sisäiset ristiriitamme, muodottomat, hallitsemattomat tai  vainnetut tunnetilamme  ja niiden ristiriitaiset uskomukset tuottavat toivottomuutemme.  Siksi meidän tulee tehdä ne itsellemme mahdollisimman tutuiksi.  Meidän tulee harjoittaa päivittäin omalle itsellemme sopivia rituaaleja, joilla kykenemme irrottautumaan niistä.  Harjoittelemme olemaan samaistumatta ikäviin tiloihimme. ”Kas… sieltä se herra Kalma taas sapuu. Mitä tällä kertaa tahdot minusta, ystäväiseni?” Tämä on ihannetila,  mutta arkemme sairauden keskellä voi olla hetkittäin kaukana tästä. Sekin hyväksyttäköön.

Kelleyn kirjassa tuodaan esille vielä se mielenkiintoinen seikka, että Toivottomuutta on helppo petkuttaa.  Sille voi sanoa, että sopiiko, että toimimme siten ikään kuin tämä asia olisi totta.  Leikimme siis vaikkapa leikkiä, jossa esimerkiksi muka tiedämme parantuvamme. Eikö ole hassua, että tiedostamatonta mieltämme voi pettää näin helposti. Se kun ottaa mielikuvituksen todesta!

Tämän leikillinen, Annan ja hänen ystäviensä, täysin ja ainoastaan pilailumielessä rakentama komedia, on tästä lähtien nimeltään  ”Siirtolan Emäntä parantuu melanoomastaan”.  Kun sitten jonakin päivänä kuolen, en tiedä koska, tähän tai muuhun iljettävään tai  jopa naurettavaan sairauteen, voin vain hymyillen todeta: ”Ha,haa, Toivottomuus. Tajuatko typerys, tämä kaikki oli vain leikkimistä, yhtä suurta näytelmäharjoitusta. Pilailin kustannuksellasi! Petkutin sinua.  Ja tästä inhottavasta tempusta sain palkinnokseni itselleni hyvän elämän!”

Kulttuurissa, jossa ihmisiltä tapetaan leikillisyys ja  luovuus, tapetaan sielun lisäksi Toivo.

 

Got Sisu?

Toinen päivä melanooma diagnoosin jälkeen.  Olo on ollut kummallisen levollinen eilisten aamuitkujen jälkeen.

”Hyvä olo kostautuu vielä!”, kuiskaa korvaani pessimisti puoleni.

”Sinun kuuluu tuntea pelkoa ja ahdistusta.  Kun saa syöpädiagnoosin, täytyy ja kuuluu olla kauhuissaan.”


En tiedä. Ehkä ensimmäinen syöpä opetti minua elämään epävarmuudessa.  Ei kannata huolehtiä huomisesta, ennen kuin tietää, mitä tuleman pitää. Entä jos se melanoma olikin niin pieni, että lääketieteen papit ja papittaret eivät tee mitään tai ehkä vain amputoivat pikkuvarpaani.  Mielelläni uhraan pikkuvarpaani syövän alttarille!  Ja jalkanikin…. Silpokaa vaan minut, mutta HAA, sieluani ette saa!

Kylmä lääketieteilijä minussa aikoinaan oli syödä sieluni, mutta olen onnistunut herättämään sen henkiin. Tietäkää, en tule sieluani luovuttamaan  koskaan kenellekkään. Kerron salaisuuden sinulle lukija, sieluni on luomakunnan yhteistä omaisuutta, jota siksi kukaan ei voi minulta varastaa.


Silti on nyt ollut  ollut epävarmuutta tulevaisuudesta.  Mielestäni olen oppinut ja jopa viihdyn  siinä.  Elämän perusolemus on sen ennakoimattomuus. Emme voi kontrolloida elämäämme, voimme vain nöyrästi ohajata sen suuntaa pienin liikkein. Emme voi tietää kaikkia maailman asioita älyllisesti, mutta voimme ottaa elämämme haltuun aistimilla sitä kaikin aistein, myös kehotuntemuksin ja intuitiivisesti.


Joskus mietin, että ehkä sain näitä sairauksia siksi, ettei minulla ollut aikoinani rakastavaa suhdetta itseeni ja kehooni.  Nuoresta pitäen inhosin aina liiaan lihavaa kehoani ja kärsin syömishäiriöstä.  Voin todella pahoin ulkonäkökeskeisessä kulttuurissamme. Intialainen sananlasku sanoo:  Jos haluat tietää, minkälaisia ajatuksia ajattelit eilen, katso kehoasi tänään. Jos haluat tietää millainen kehosi on huomenna, tarkkaile millaisia ajatuksia ajattelet tänään. 

cropped-cropped-wp_20131003_0682013100422123420131004221523.jpg

 

Entä jos sain syövän siksi, että kaipaan jatkuvasti huomiota.  Saan myötätuntoa ja rakastavia ihmisiä ympärilleni, kun sairastan. KATSOKAA KAIKKI, VARPAASSANI ON MELANOOMA!  SÄÄLIKÄÄ MINUA!  Eihän tervepäinen normaali ihminen jaa kokemuksia tällä tavalla ekshibitionistisesti? Varsinkaan hammaslääkäri, jonka tulisi säilyttää aina ammatillinen tyyni pokeri-ilmeensä.

Ihon pinnassani oleva Melanoomakukka sanoi minulle tänä aamuna, että ehkä kuitenkin halut  olla  kohdussa, turvassa, toisen ihmisen jatkuvassa kosketuksessa.

”Olen luullut tämän kainuulaisen maaäidin kohdun olevan riittävä turva sielulleni”,  vastaa Siirtolan Emäntä Melanoomakukalle.

Hetken tauon jälkeen emäntä jatkaa:   ”Vai onko sisälläni sittenkin osa, joka itkee äidin syliä!  Melanomakukka rakas… Minähän olen jo itse lämmin sylini!   Enkö osaa jo heittäytyä elämän pyhyyyteen ja antaa itselleni kaikea sitä rakkautta,  minkä tarvitsen”

Tauko.

”Mitä haluat sanoa minulle,  Melanoomakukka? Puhu, kerro, vastaa…  Haluan vastauksia!”, Siirtolan Emäntä jo huutaa.

On ajat ihmeellisiä. Istun täällä keskellä kainuulaista mahtavaa korpea imien itseeni energiaa paitsi kirjoittamisesta ja luonnosta, niistä voimaannuttavista yhteydenotoista, joita olen tietokoneen kautta saanut. Osa tulee perheeltä ja enemmän tai vähemmän vanhoilta ”real-life”  tutuilta, osa virtuaalisilta tutuilta.

Näistä  uusista virtuaalitutuista Marja Leena Toukosen olen jo tavannut livenä Helsingissä.  Hän on kirjailija, vertaistukija ja bloggari, joka on kirjoittanut mm. upeita runokirjoja ja  ”Kuvittele itsesi-kirjan” jolla on paljon yhtymäkohtia Sisäiseen teatteriin.  Toinen uusi tuttavuus on fysioterapeutti Karita Palomäki, jonka ”Meta Health” -peruskurssilla olin. Hän on tsempannut minua  ja auttanut mm. EFT:n opiskelussa.  Karita  on monilahjakkuus; arkkityyppinen Sofie-nainen, jonka terapeuttisessa työkalupakissa on vaikka mitä kehomieli-hyvinvointiin tarjottavaa.

cropped-cropped-wp_20131003_0682013100422123420131004221523.jpg

 

Kolmas virtuaalinen uusi tuttavuus on hypnoterapeutti Kelley T. Woods Washingtonin osavaltiosta.  Törmäsin häneen muutama kuukausi sitten virtuaalisesti Hypnothoughts- sivustolla, jonka jälkeen yhteydenpitomme on lisääntynyt.  Ilmeni, että hänen äitinsä juuret  on Suomussalmella (Kaasisia), ja hän on käynyt monta kertaa Suomessa.  Woods kumppaneineen on kirjoittanut upean kirjan siitä, kuinka lääkärit voivat hyödyntää hypnoterapeuttista tietoa työssään.

No, Kelly kirjoitti yksityisviestissään,  että jos tarvitsen tukea, niin voin ottaa häneen yhteyttä SKYPE:n välityksellä. Siis kuvitelkaa, täysin uusi virtuaalinen tuttavuus toiselta puolelta maailmaa sanoo minulle, että jos on tarvetta,  voin olla häneen yhteydessä. ”Laita viestiä, jos tarvitset tukea. Voimmehan SKYPEtellä!” Miten maapallolla voi olla näin paljon hyviä ihmisiä! Hänen perustaman facebook-ryhmän, Hypnotic Women, naiset ovat kilpaa lähettäneet rakkaudellista, hyvää, tunne-energiaa minulle.

Kelley kirjoittaa blogissaan, että se, mitä hän yrittää siirtää hypnoterapia-asiakkailleen on SISU.  Jotta saavutamme päämääriämme, täytyy meidän kyetä juoksemaan pää pystyssä ja rohkeana elämämme kiviä ja mutaa täynnä olevissa juoksuhaudoissa. Vain näin saavutamme elämämme todellisia päämääriämme.

Ehkä tämä voisi olla ”Annani  ja hänen ystäviensä” avoimen syöpäkirjoittelun visio:  Haluan siirtää toiveikkuutta ja sisua kaikille kärsiville, myös muille syöpään sairaustuneille. Ja muistakaa, älkää tyytykö vain perinteisiin hoitomenetelmiin. Kuunnelkaa itseänne ja kehoanne,  ottakaa vastaan vertaistukea ja täydentäviä hoitomuotoja, niitä jotka sopivat omaan tarinannee!

Täydentävät hoitomuodot ovat tärkeitä toivon tuottajia ja ylläpitäjiä. Ne aktivoivat omia parantavia ja eheyttäviä voimiamme!

Seuraavassa lyhyt ote hypnoterapeutti  Kelley Woodsin  blogista:

+ + +
Driving in town this weekend, I noticed a bumper sticker on a work van ahead. It asked, ”GOT SISU?” I smiled because I do have sisu. It’s actually part of my Finnish ancestory.
”The Finns have something they call sisu. It is a compound of bravado and bravery, of ferocity and tenacity, of the ability to keepfighting after most people would have quit, and to fight with the willto win. The Finns translate sisu as ”the Finnish spirit,” but it is a good example of sisu by carrying the war into Russian territory on one front while on another they withstood merciless attacks by a reinforced Russian Army. In the wilderness that forms most of the Russo-Finnish frontier between Lake Laatokka and the Arctic Ocean, the Finns definitely gained the upper hand.”
—Time Magazine, January 8, 1940
 I started thinking about my own sisu nature and realized that this is the element that I often seek to instill in my clients. While they may not be in a war against an invading country, they ARE involved in a battle within and need all of the reserves we can muster. Casting a powerful force like sisu can help them navigate the trenches and persevere to the completion of their goals.

Melanooma on kukka

Melanooma on kukka, kirjoitti eräs tähän sairauteen sairastunut henkilö Syöpälehdessä. Totta, melanooma kuulostaa jotekin kauniimmalta kuin rintasyöpä, sairaus joka minulla oli seitsemän vuotta sitten. Rintasyöpä oli minulle diagnoosin jälkeen häpeäpaalu, jossa osa minua naulattiin irvokkaasti itseni ihmeteltäväksi.  Työstin itseäni  ja olen päässyt hyvin tästä paalusta irti.  Sairaus herätti henkisyyteni ja sisälläni olevan vahvan, kypsemmän naisen.

Meidän perheeseen Melanooma- kukan lievä haju levisi noin kuukausi sitten. Minulla oli pikkuvarpaassa pitemmän aikaa iso mustelma, hankauma. En sen kummemmin kiinnittänyt asiaan huomiota, koska olen runnonnut ennenkin varpaitani.  Mustelma pieneni, enkä ollut siitä huolissani. Kuukausi sitten joogatessa kiinnitin paljaisiin varpaisiini enemmän huomiota. Miksi tämä mustelma ei häviä kokonaan?  Miksi se näyttää niin ruskealta.  Silloin haistoin ensimmäisen kerran Melanooman hajun.  Melanoma kukka ei tuoksunut hyvälle, vaan sen haju oli epämiellyttävä.

Image

Menin Kalevan Työterveysasemalle, jossa lääkäri suhtautui muutokseen vakavasti, ja sanoi, että se voi olla pahanlaatuinen.  Siksi hän pisti kiireisen lähetteen KAKS:iin.  Kolmen viikon kuluttua pääsin kuin pääsikin KAKS:iin, jossa lääkäri ilmoitti minulle, että ”Tämähän näyttää melanoomalta. Leikkaussali on tällä hetkellä varattu. Pistetään jonoon!”  Että sillä viissiin.  Sata kilometriä ja rapiat kuljen Kuhmosta Kajaaniin poistattamaan luomeani,  kuulemaan saman asia uudelleen, sen , jonka työterveyslääkäri oli sanonut.  (Ei ihme, että terveydenhuoltomme on kallis. Näitä turhia Kuhmo-Kajaani reissuja olen kuullut pilvin pimein).

En mennyt jonoon. Sen sijaan painuin suoraan yksityiselle Kajaanin lääkäriasemalle, jossa kokenut yleislääkäri poisti saman tien muutoksen. Hän yritti ottaa muutoksen pois mahdollisimman suurella marginaalilla, mutta ei kuitenkaan amputoinut koko varvasta. Operaatio tehtiin viime viikon keskiviikkona.

Diagnoosin odotteluaika voi olla stressaavaa. Melanoomakukkani on tuoksunut kovin vaihtelevasti.  Hetkittäin se haisi, suorastaan löyhkäsi kylmiä etovia tuulahduksia. Ehkä hajuaistini ei olekaan oikeassa? Haistan nimittäin myös toivon. Olen hukuttanut itseni tekemiseen, mm. näihin uusiin videoihini Sisäisestä teatterista.

Uskon yhä enemmän siihen, että kaikki asiat, mitä meille annetaan elämässä on tarkoitettu meille opetukseksi. Emme sairastu sattumalta. Kaikella on tarkoituksensa. Se on eräs syy, miksi olen jaksanut olla enimmäkseen hyvällä mielellä.

Ehkä osa kiitos tästä mielialastani kuuluu ihan perinteiselle lääketieteelle. Olen syönyt satunnaisesti mirtazepiiniä unettomuuteen.  Nostin nyt vähän annosta. Haluan aikaa käsitellä tunteitani. Olen itse vannoutunut länsimaisen lääketieteen ja täydentävien hoitomuotojen yhdistäjä.  Itseään täytyy kuunnella ja kaikki keinot kannattaa käyttää. Ihminen on psykofyysissosiaalinen kokonaisuus.

Eilen sain sitten puhelinsoiton. Lääkäriaseman lääkäri oli soittaessaan minulle hieman hämmentynyt ja epäröivä.  Olisiko hänen sittenkään pitänyt poistaa luomea, koska olisi ollut ehkä hyvä poistaa saman tien koko varvas?

Entä jos se olisi ollutkaan melanooma? Oisko ollu mukavaa kertoa potilaalle, sorry, amputoin varpaasi, eikä se ollukaan melanooma.  Olen kiitollinen tälle rohkealle lääkärille. Olisin vielläkin löysässä hirressä, jollen olisi päässyt hänen vastaanotollensa. Hän ei tarvinnut operaatioonsa leikkaussalia. Hän poisti muutoksen hoitajan kanssa toimenpidehuoneessa.

Olen myös kiitollinen maailman ihanimmalle lääkärisiskolleni, Johannalle.  Hän on tsempannut minua viime päivien ajan.  Sovimme, että hakeudun Helsinkiin hoitoon, koska Oulussa minulla on vain vähän tuttavia.  Puolisoani lukuunottamatta muu perheeni on siellä. Kun kerran muutenkin ravaan jatkuvasti Helsingissä, on se siis parempi hoitopaikka minulle kuin Oulu.

Eilen illalla Johanna sanoi minulle, että hänen mielestään olen liian myönteinen. Minun pitäisi antaa tilaa myös muille tunteille. Tulkitsen asian niin, että perhelääkärini määräsi minulle oikeastaan itkukuurin. Kirjoittaminen on ollut minulle paras tapa käsitellä tunteita.  Tänä aamuna melanooma tuoksuu surulle. Melanooma kukkani saa veden vuotamaan silmistä, suu maistuu suolaiselta  ja räkä valuu valtoimenaan nenästä.

PS. On paljon muita tukijoukkoja, joille olen tämän hetkisestä hyvästä elämästäni kiitollinen. Yhden heistä maintisen tässä vielä ääneen. Hän on puolisoni. Sain häneltä Kajaanin lääkäriasemalla ollessani elämäni kauneimman tekstiviestin.