Tarina norsusta ja toinen perunoista

Hyvää vappua vaan kaikille! Aloitin tämän juhla-aamuni jälleen kerran kirjoittamisrituaalilla. Jos joku ei ole vielä sattunut huomaamaan, olen addiktiivinen luovan lukemisen ja kirjoittamisen harrastaja.

Näin vapun kunniaksi laitan poikani minusta ottaman kuvan kaikille ihailtavaksi.  Tässä makaa siis kuhmolainen kypsä Emäntä keväisten Kaivopuiston  krookusten keskellä!20140427_155254

Saatan olla joidenkin ihmisten mielestä outo ihminen, kun rakastan erilaisia teorioita. Siksi joskus kirjoitukseni taitavat olla hiukan korkealentoisia. Minulle käsitteet ovat metaforia, leikkikaluja, joita työstämällä kykenen hahmottamaan elämää entistä paremmin. Leikin leikkejäni erilaisilla filosofisilla käsitteillä, mutta myös tarinoilla. Teen tätä leikkityötäni leipätyöni rinnalla, oikeastaan sekä itseäni että muita varten. Väitän, että näiden luovan kirjoittamisen vuosina, olen muuttanut itseäni valtavasti. Pessimistinen rouva Otsaryppy on kasvanut optimistiseksi Siirtolan Emännäksi.

Toivon, että saavuttaakseen onnellisen elämän, nuorien ihmisten ei tarvitsi kulkea yhtä pitkää tietä kuin minä olen kulkenut. Minulta meni aikaa oikeastaan runsaat neljäkymmentä vuotta itseni kokoon kursimiseen. Epävarma bulimikko, asioiden negatiivinen vatvoja, unihäiriöinen rouva Otsaryppy, muutti muotoaan tällaiseksi suht juurevaksi  ja hieman höperöksi Siirtolan Emännäksi. Samalla ydinkokemus elämästä on muuttunut täydellisesti.

Erilaiset vertauskuvat ovat tiedostamattoman mielen kieltä. Tarinoita ja metaforia hyödyntävä ja luova mieilikuvituksemme on sekä aarreaitta, että romuvarasto. Romuvarasto se on silloin, kun jäämme loppuelämäksemme kiinni itseämme vahingoittaviin mielikuvitustarinoihin. Moni meistä on mestari pyörittämään päässään itseä haavoittavia draamoja.

http://www.childrenssite.net/images/animals-coloring-elephant.gif

Intiassa norsuja kuulemma opetetaan pienestä pitäen pysymään paikoillansa siten, että maahan laitetaan tukeva keppi, jonka ympärille sidotaan köysi. Köyden toinen pää pyöräytetään kiinni norsulapsen jalkaan. Pikku elefantti vetää ja vetää, mutta huomaa että vaikka kuinka se riuhtoo, potkii ja meuhkaa, ei se pääse karkuun. Näin elefantti oppii, että turha taistella, köydestä ei kuitenkaan pääse irti. Myöhemmin, kun elefantti kasvaa, isännän ei tarvitse muuta kuin laittaa pieni keppi maahan pystyyn, ja norsu voidaan kiinnittää tähän. Norsua ei enää sido tolppa vaan sen oma uskomus.

Me Virtuaali Vilmat ja Villet olemme samanlaisia kuin nämä norsut. Rakennamme lapsuudessa tietyt ydinuskomukset elämästämme, joita sitten täydennämme elämämme varrella. Otamme nämä uskomuksemme ikään kuin valmiiksi annettuina, emmekä uskalla kyseenalaistaa niitä. Vain harvat ovat kyenneet yksin vapauttamaan itsensä irti kepistä.

Ajat muuttuvat. Meillä alkaa olla käytössämme sellainen määrä monikulttuurista viisausperinnettä, että kuka tahansa voi oppia vapauttamaan itsensä köydestään. Meditaatio ja itsehypnoosi ovat tiloja, joissa ihminen lähtee riuhtomaan itseään irti ydinuskomuksistaan. Tämä riuhtomistyö on tarpeen etenkin silloin, kun emme ole saaneet vanhempiemme hyväksyvää läsnäoloa. Kun sen olemme saaneet, on meillä yleensä olemassa hyvä pohja hyvälle elämälle. Hyvä vanhemmuus on antanut perustan sille, että voimme itse valita, mihin liekaan itsemme kiinnitämme.

Hyvän vanhemmuuden puuttuessa, tarvitsemme pääsääntöisesti terapeutin tukea. Vain ani harva onnistuu irrottamaan kahleensa aivan yksin ja itse. Henkilökohtaisesti olen optimisti; uskon, että tietoisuustaitojen (itsehypnoosi, mindfulness-harjoitukset) lisäämisen kautta, yhä useampi ihminen kykenee korjaamaan vääristyneet uskomuksensa erilaisissa terapeuttisissa ja tietoisuustaitoryhmissä. Prosessi on hyvä aloittaa turvallisessa porukassa, mutta kun siihen pääsee kiinni,  sitä  on mahdollista oppia itse ohjaamaan. Voimme harjoittaa oivallusmeditaatiota (esimerkiksi luovasti kirjoittaen), joka auttaa meitä pistämään autopilottimme pois päältä.

Aika moni on negatiivisten uskomustensa vanki, jolloin apina-ajatukset ohjaavat heidän elämäänsä. Me emme ole typeriä ihmisiä, vaan olemme vääristyneiden ydinuskomustemme vankeja.  Apina-ajatukseksemme, tai toista metaforaa hyödyntäen, vertauksena, juna-ajatuksemme, puksuttavat eteenpäin itsestään kuin höyryveturi, vääristäen todellisuudenkuvaa. Vahingoitamme tällä paitsi itseämme myös ihmissuhteitamme. Apina-ajatuksista emme vapaudu vain järjellämme, vaan kokemuksellisella oppimisella, johon tarvitsemme myös luovuuttamme ja mielikuvitustamme.

Olemme kuin perunoita. Kun emme ole saaneet riittävän hyvää vanhemmuutta, kasvamme perunakellarissa. Meihin tulee ituja, jotka eivät tuota mitään ellemme saa hyvää vanhemmuutta. Vanhempiemme ehdoitta annettu rakkaus tarjoaa meille mullan, jolloin iduistamme alkaa versota vihreitä lehtiä, valkoisia kukkia ja lisämukuloita.

Läheskään kaikki eivät valitettavasti ole tulleet lapsena hyväksyvästi ja läsnäolevasti kohdatuksi. Jos näin on kohdallasi tilanteen laita, siitä ei kannata olla huolissaan. Ota tilanne sen sijaan vastaan haasteena!  Muuntuneet tajunnantilamme (hypnoosi, hyväksyvä läsnäolo, luovat transsit) mahdollistavat sen, että voimme itse siirtää perunamme uuteen multaan. Se vaatii meiltä  työtä ja  ponnisteluja. Tarvitsemme prosessiimme toisten ihmisten tukea. Hyödymme esimerkiksi osallistumisesta erilaisiin terapeuttisiin luoviin tietoisuustaitoryhmiin. Itselleni tämä matka on ollut elämäni mielenkiintoisin.

Voimme kokemuksellisen oppimisen avulla itse antaa itsellemme kaiken sen rakkauden ja hyväksynnän mikä meille kuuluu. Sen jälkeen perunamme tuottaa hyvän sadon. Ben Furmanin ajatus, ettei koskaan ole liian myöhäistä saada onnellista lapsuutta, ei ole minulle mikään klisee, vaan tosiasia.

Tietoisuustaidot facebookissa.

Mainokset

Sisäisen teatterin® neurobiologiaa

Yritän rakentaa jonkinmoista neurobiologista kuvaa Sisäisestä teatterista, jotta se vastaisi paitsi  terapeuttista monitilaista minuutta myös nykyistä luonnontieteellistä tietämystä. Hyödynnän luovasti erityisesti biologi Gerald Edelmanin  sekä psykiatrien Guilio Tononin ja Daniel Siegelin ajattelumalleja.

Tämän blogini sisältöä saatan muokata myöhemminkin, sitä mukaa kun näkemykseni neurobiologiasta ja ihmistietoisuudesta täsmentyy.  Voi olla, että vuoden kuluttua tämä blogini näyttäytyy hieman erilaisena. Oli miten oli, on ollut äärimmäisen mielenkiintoista seurata, miten erilaiset viitekehykselliset näkökulmat alkavat tieteiden evoluutiossa lähentyä toinen toisiaan.Tein muuten aikoinani lopputyöni hypnoterapia-opinnoissani integratiivisesta hypnoterapiasta. Integraatio kiehtoo minua monella eri tasolla!

WP_20131003_06920131003170740201311120131119210126[1]Pohjan ajatteluuni muodostaa systeemiset mallit ja juuri tämä jo mainittu tietoisuuden evoluutio.  On selvää, että se valtavirta-ajattelu, jota meille on myyty jo useita vuosikymmeniä, se, jossa kehomme, mielemme ja ympäristömme ovat toisistaan irrallisia osia, on peruslähtökohdillaan pahasti vääristävä, jopa virheellinen. Sen voi  oikeastan  ajatella olleen usein jopa sairautta (dis-ease) tuottavaa.  

Tieteiden pirstoma ihmiskäsitys on ollut tietoisuutemme erilaistumisen kannalta tärkeä vaihe. Kollektiivisen tietoisuutemme kenttä on erilaistunut. Olemme mielestäni siirtymässä nyt uuteen vaiheeseen transmodernissa ajassa.  Voimme integroida uudella tavalla paitsi tietoa, myös  itseämme hyödyntäen erilaisia tietoisuustaitoja, (taide)terapeuttisia menetelmiä  ja  tiedollisia näkökulmia.

Ihmistietoisuus ei pelkästään erilaistu, vaan voidessaan hyvin  se  integroituu.  Kun voimme huonosti, on integraatiprosesessimme häiriintynyt.  Joko minätilojemme muodostama draama on kaaoksessa, tai se on kognitiivisesti jäykistynyt: Emme ole dialogisessa suhteessa itseemme emmekä ulkopuoliseen maailmaan.  Oikeastaan kaikki psykofyysinen, sosiaalinen ja psyykkinen pahoinvointi johtuu siitä, etteivät energia- ja informaatiomolekyylit virtaa vapaasti.

Emme tietoisuustaitojen avulla integroi pelkästään itseämme, vaan integroimme itseämme myös toinen toisiimme ja muihin luontokappaleisiin.  Se käsitys, jossa mielenterveydenongelmat ja psykosomaattiset fyysiset sairaudet on nähty ensisijaisesti yksilön ongelmiksi on tilannetta pahasti vääristävä, sillä ei ota riittävästi huomioon sitä, että sosiaaliset tapahtumat ja tunnetilamme voivat aktivoida geenejämme!

SISÄINEN TEATTERIMME ON FUNKTIONAALISESTI KIMPUTTUNUT

Funktionaalisella kimputtumisella tarkoitetaan sitä, että energia- ja informaatiomolekyylimme muodostavat erilaistuneita  informaatioverkostokimppuja, ”klustereita” (= minätilamme).  Kimputtumista, tilojen erilaistumista, tapahtuu ihmisen oppimis- ja sopeutumisprosesseissa.  Tietoisuutemme reagoi muuttuneisiin olosuhteisiin uudella tilalla, minätilalla. Jos esimerkiksi menemme islamilaiseen kulttuuriimme, halutessamme olla joustavia, joudumme kehittämään itsellemme uuden tilan.

Hermostossa erilaistuminen merkitsee sitä, että reagoimme ärsykkeisiin klustereina (minätiloina).  Tietty osa mielemme informaatiomolekyylien virtaavaa verkostoa aktivoituu ärsykkeen seurauksena.  Esimerkiksi ihmisessä, jolta puuttuu elämää kannatteleva minätilojen luoma hyvin integroitu identiteettitarina (=Elämän eepos), voi vaikkapa työtoverin epäasiallisen huomatuksen seurauksena aktivoida taantuneen, lapsellisen, integroitumattoman minätilan (Oven paiskaus ja ”Haista P…a”).   Mikäli emme osaa korjata tarinaamme, voi tämä tunnetila aiheuttaa meissä ajan kanssa fyysisiä oireita.

Minätilojemme  määrä voi lisääntyä koko elämämme ajan. Kokemuksiemme lisääntyessä, tietoisuutemme evoluutioprosessissa ne erilaistuvat yhä enemmän. Informaatiotulvan keskellä on haastavaa integroida itsensä. Monet ihmiset ovatkin pirstoutuneita tänä päivänä.  Mitä differiointuneempi tietoisuus, sitä täsmällisemmin ihminen kykenee potentiaalisesti ilmaisemaan minätilojaan erilaisin metaforisin kielin.

Näitä energia- ja informaatiokimppuja on Sisäisessä teatterissa:

1)     Tajunnallisia (mielikuvituksemme  avulla esiin paljastuvat mielemme tajunnalliset minätilat)

2)      Somaattisia (fyysinen tuntemus, voi muodostaa somaattisen minätilan, esimerkiksi korkea verenpaineemme tai syöpämme voi olla tila, jonka kanssa voimme olla luovasti vuorovaikutuksessa). Kehollamme on meille asioita kerrottavanaan.

3)     WP_20131003_04620131004215513201310020131126174702[1]  Interpersonaalisia;  fiktiiviset tai vaikka arkkityyppiset myyttiset ihmiset (kirjallisuus) ja sisäistetyt toiset henkilöt (äiti) , jotka nekin ovat tietenkin sisällämme minätiloina eläessään mielikuvituksemme tuotteita. Esimerkiksi rakastava tai nalkuttava äitimme voi olla meissä introjektiona. Voimme sisäisessä työskentelyssä, yksityisessä imaginaariossamme, ylittää henkilökohtaisen tietoisuutemme rajoja, harjiottamalla empaattista samaistumista muihin tunnistamalla introjektiomme tai luomalla empaattisia samaistumisen kohteita.

Ryhmätyöskentelyssä  tai esimerkiksi terapiassa ulkopuoliset ihmiset voivat muodostaa omia funktionaalisia energia- ja informaatioklustereita. Hyväksyvästi läsnäolevassa ilmapiirissä he ovat tavallaan interpersonaalisia minätilojamme.

Tilamme voivat olla myös edellä olevien sekoituksia. Esimerkiksi ahdistus voi tuntua kipuna rinnassa. Tilat voivat erilaistua ja yhdistyä, mutta ne eivät katoa.  Erilaisten tilojemme erilaistuminen ja kommunikaatio etenee parhaiten siten, että olemme hyväksyvästi läsnä toinen toisillemme, itsellemme ja koko maailmankaikkeudelle.  

Tietoisuudellamme ei ole anatomista keskusta, mutta niillä funktionaalinen keskus, joka vaihtelee, riippuen siitä, mikä kulloinkin on hallitseva minätila mielemme näyttämöllä. Esimerkiksi terapeutti voi aktivoida tilojemme erilaistumista ja yhdistymistä, jolloin niiden funktionaalinen keskus voi heilahtaa. Tällöin Elämän eepoksessamme tapahtuu siirtymä.

SISÄISESSÄ TEATTERISSA INTEGROIDAAN TILOJA

Uskonnot puhuvat omilla kielillään hyväksyvästä läsnäolosta, sydämen silmistä ja tietoisuutemme integraatiosta. Esimerkiksi kristinuskon armo, laupeus ja lepo Jumalassa kuvaavat vertauskuvallisesti hyväksyvää läsnäoloa. Erilaisilla mindfulness-harjoituksilla ja uskonnollisilla vertauskuvilla edistämme tilojemme tietoiseksi tulemista ja niiden integratiivista evoluutiota.

Alunperinhän hyväksyvä läsnäolo on kehitetty buddhalaisuudesta, mutta meillä on kotoisassa kristinuskossakin suuri määrä tietoisuutemme evoluutiota edistäviä metaforia. Uskonnoissa on integraation näkökulmasta katsottuna paljon viisautta.

Tilojen erilaistumista stimuloi myös se, että olemme avoimessa dialogisessa yhteydessä  erilaisiin minätiloihimme ja toisiin ihmisiin. Integroitunut ihminen on joustava ja hyvin kommunikoiva minätilojen joukko. Hänen tietoisuutensa viihtyy erilaisten metaforien maailmassa. Ihmisluonto on henkinen siinä mielessä, että  emme ole erillinen osa ihmisluontoa emmekä luontoa. Kun kohtelemme luontoa huonosti, kohtelemme myös itseämme huonosti.  Kokonaisvaltaisesti hyvinvoiva ihminen kykenee aistimaan myös luonnon haavat itsessänsä. Kiinnitymme systeemisesti toinen toisiimme ja luontoon energia- ja informatiomolekyylivirtauksin.

Kun olemme dialogisessa suhteessa tiloihimme, integroimme itseämme, aivojemme tiloja,  harjoittamalla sydämen silmiämme (mindsight). Samalla sen katse kirkastuu. Sen seurauksena voimme kokonaisvaltaisesti paremmin ja kaiken lisäksi näemme todellisuuden olemuksen yhä tarkemmin.  Jokaisella hyväksyvästi ja läsnäolevasti kohtamallamme minätilalla  ja  toisella ihmisellä on merkitystä sille, millaisia olemme.

Sisäisen teatterin tavoite on lisätä tietoisuuttamme kompleksisuuttamme: Sekä minätilojemme määrä, että niiden erilaistumisaste lisääntyy yksilöitymisemme edetessä tasapainoisesti. Integroituessamme voimme tulla yhä tietoisemmaksi tiloistamme.  Prosessissamme  hyödynnämme  tietoisuutaitojamme stimuloimalla aivojemme muovautuvia ominaisuuksia.  Parannamme jatkuvasti tilojemme välistä energia- ja informaatiovirtaa.

Tärkeää on luoda rajat omalle tietoisuudelle. Jatkuva empaattinen samaistuminen voi syödä voimia, ja häiritä sydämen silmien katseen kirkastumista. Tarvitsemme välillä samaistumista muihinkin tiloihin  ja kykyä ottaa kolmannen ihmisen näkökulmia!

Mitä enemmän meissä on minätiloja, sitä erilaistuneempia olemme. On mahdollista mielikuvituksemme avulla,  Sisäisessä teatterissamme leikkien, tehdä näitä osiamme yhä tietoisemmiksi. Voimme integroida uusia hermoratayhteyksiä stimuloimalla hermostoa simuloimalla erilaisia minätilojamme imaginaariossamme.  Tunnistamme  totunnaisia ajattelumallejamme  ja osaamme kyseenalaistaa vanhoja oppien valitsemaan uusia ajankohtaisempia käyttäytymismalleja.

Mitä erilaistuneempi tietoisuus, sitä helpommin siitä voi muodostaa integraation kautta vakaan systeemin. Tämä tapahtuu tutustumalla minätiloihin, ja olemalla dialogisessa vuorovaikutussuhteessa niihin ja toisiin ihmisiin.

Kokonaisvaltainen terveys on sitä, että olemme erilaistuneita ja olemme saattaneet tilamme integraatioon.

Ihmistietoisuuden suurin lahja – mielikuvitus

Lähtökohdat Nobel palkitulla biologilla, Gerald Edelmanilla ja psykiatri Giulio Tononilla on samat kuin Daniel Siegelillä (kuin myös Sisäisessä teatterissa). Hyvinvoiva ihminen on integroitunut kokonaisuus, mutta hän samalla muodostuu lukemattomista erilaisistumisasteissaan erilaisista ja -tasoisista tietoisuuden tiloista (Sisäisessä teatterissa minätiloista). Tietoisuutemme käy näidenkin  tutkijoiden mukaan läpi omaa darwinilaista evoluutiotaan. Tämä ei liene uusi tieto niille, jotka ovat lukeneet esimerkiksi  Ken Wilberiä tai  Henryk Skolimowksia. Mutta mukava, että neurobiologitkin alkavat tämän sanoa ääneen.

Riippuen siitä, mikä (minä)tila kulloinkin on hallitsevana, johtaa elämässämme erilaisiin käyttäytymisvalintoihin. Sisäinen teatteri hyödyntää nykyaikaisen neurobiologian tiedostamia tietoisuuden ominaisuuksia: ihmisen mielikuvitusta, sekä tietoisuutemme integroivaa ja jatkuvaan erilaistumiseen ja evoluutioon kykenevää ominaisuutta.

Image

Mahtavaa. Nämä merkittävät tiedemaailman suurmiehet Edelman ja Tononi ovat huomanneet, ettemme ole vain aviobiologiamme luomia zombeja, vaan meillä on mielikuvitus sekä kyky samaistua paitsi omiin tiloihimme myös toisen ihmisen tunnetiloihin. Biologiamme vain kertoo niistä olosuhteista, joissa tietoisuutemme ilmaantuu. Emme voi luonnontieteellisin menetelmin poistaa itseämme tietoisuutamme aktiivisesti luovana tekijänä,  niin kuin luonnontieteellisissä tutkimusmenetelmissä tehdään. Emme voi tutkia tietoisuuttamme sisältöineen irrallisena itsestämme.

Tietoisuudella on täysin oma tietoteoreettinen lähtökohtansa, joka täytyy näiden tutkijoiden mukaan huomioida. Nykyinen neurobiologia ojentaakin kättä fenomenologialle.

Tämä on mielestäni erinomaisen mielenkiintoinen asia. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että Lauri Rauhalan eksistentiaalinen fenomenologia antaa huomattavan paljon paremmin vastauksia ihmistietoisuuden ongelmiin kuin luonnontieteet. Olisipa muuten hienoa, jos tämä satavuotias suomalainen tieteen mestari saisi sen kaiken kunnian, minkä hän ansaitsisi!

Moderni kulttuurimme on ollut materialistisen maailmankatsomuksensa kanssa kapeakatseista aikaa. Luonnontieteet määrällisine tutkiusmetodeineen ovat palvelleet jatkuvan talouskasvun paradigmaa, mutta eivät läheskään yhtä hyvin tuntevaa ja kokevaa, ainutkertaista ihimistä. Ihmistietoisuutta ei voi yksinkertaisesti ahtaa vain määrälliseen tutkimukseen! Uusi transmoderni aika on tieteellisen integraation aikaa. Tässä ajassa ihmisen mielikuvitus ja luovuus nostetaan niiden ansaitsemalle paikalle.

Suomenkin tieteellisissä piireissä on ollut aikaansa edellä olevia tutkijoita, ja juuri tällainen hiljainen aliarvostettu sankari on ollut Lauri Rauhala. Hän oivalsi meditaationkin merkityksen jo paljon aikaisemmin kuin kukaan luonnontieteiljiä puhui tästä hyväksyvästä läsnäolosta (mindfulness). Minun takaraivooni on jäänyt Rauhalan sanat, mieti ensin, mikä on luonteeltaan ilmiö, jota lähdet tutkimaan ja vaitse sitten oikea tutkimusmetodi. Jos tutkimme ainutkertaista ihmistietoisuutta sisältöineen, ei luonnontiede ole ensisijainen, ainut ja oikea tutkimusmetodi. Ja hienoa, nyt näköjään kuuluisat neurotieteilijätkin ovat tämän oivaltaneet!

Tietoisuutemme kokemuksellinen olemus, fenomenelogia, ulottuu Edelmanin ja Tononin mukaan siihen saakka, mihin mielikuvituksemme voi ylettyä. Se on jokaisen yksityinen teatteri, kirjoittavat nämä arvostetut luonnontieteilijätutkijat! Tämän teatterin olemusta puolestaan määräävät kulloikin tietoiset tilamme, ne aistimukset, ajatukset, mielikuvamme, sisäinen puhe, emotionaalinen tunnetila, tuntemus jne. joka kulloinkin on tietoisuutemme keskiössä.

Uusimman neurobiologisen ymmärryksen mukaan muisti ei ole suinkaan sen näköinen kuin modernin paradigmat sen olettavat olevan. Muistimme ei näytä olevan perinteisen kognitiivisen tieteen mukainen tietokone, joka tallentaa asioita niiden representaatioina. Tämä malli sopii hyvin luonnontieteilijöille ja määrällisen tutkimuksen metodeille, mutta se ei riitä, tai on jopa suorastaan vääristynyt, kun katsomme tietoisuutta uusimman neurobiologian valossa!

Muistimme on pikemmin  kuin ikuisesti sääolosuhteiden ja vuodenaikojen mukaan muuttuva ja kasvava jäävuori, jonka sulatusvesi ruokkii tietoisuutamme. Ja vesi tarjoaa uutta materiaalia jäävuoren jatkuvasti muuttuvaan ja kasvavaan muotoon. Muistimme on jykevä, dynaaminen, uusia mieleyhtymiä luova ja muuttuviin olosuhteisiin sopeutuvainen.

Edelmanin ja Tononin mukaan muistimme muuttuu jatkuvasti prosessissa, jossa muistelemme muistimme kohdetta. Biologinen muistimme ei ole siis replikatiivinen, joka luo aina alkuperäisen muiston kopioita. Sen sijaan muistomme ovat aina eriasteisesti mielikuvituksemme värittämiä. Tämä mielikuvituksemme tekemä työ on keskeinen osa omaelämänkerrallista, tietoisuutemme tilojamme hyödyntäviä, Sisäinen teatteri -muisteloa.

Voimme tehdä sydämen silmillämme (mindsight) oman mielemme toimintatutkimusta, jossa katseemme omasta itsestämme ja toisesta ihmisestä integroituu ja kirkastuu. Emme voi muuttaa mielikuvituksellamme historiallisia faktoja, mutta voimme sen avulla työstää kokemuksiemme merkityksiä. Voimme sulattaa ja uudelleen jäädyttää jäävuortamme tahtomaamme suuntaan. Tässä työssä mielikuvamme, symbolit ja metaforat ovat avainasemassa!

Hyvinvoivalla ihmisellä on Sisäisessä teatterissa väkevä Elämän eepos, joka kannattelee elämää. Hän muovaa jäävuortansa päivästä toiseen aina uudenlaiseksi taideteokseksi. Sisäisen teatterin eepos käsitteellä saman voisi sanoa: Tietoisuutensa luoja täyttää elämänsä Eeposta jatkuvasti uusilla merkitysyhteyksiillä! Hän rikastaa ja integroi jatkuvasti oman hermoverkostonsa uusia yhteyksiä.

Edelman ja Tononi erottavat kaksi tietoisuuden tasoa, joita voi hyödyntää erinomaisesti myös Sisäisessä teatterissa. Tietoisuutemme muodostuu ensisijaisesta tietoisuudesta (primary consciousness), kyvystä integroida suurta määrä tietoa, joka ohjaa välitöntä käyttäytymistämme tässä hetkessä. Monilla muilla eläimillä on samanlainen tietoisuus.

Se mitä eläimiltä yleensä puuttuu, on tämä mikä ihmisellä on paremmin tai huonommin kehittyneenä:  semaattinen mielikuvia ja symboleja hyödytävä kielellinen ja omasta mielestäni myös muita metaforia (kehollisia, äänellisiä, visuaalisia) hyödyntävä kapasiteetti. Tämä korkeamman tason tietoisuus rakentuu kyvyllemme valvetilassa julkilausustusti yhdistää menneitä ja tulevia kokemuksia toinen toisiinsa. Tällä korkeammalla tasolla ihminen voi ilmaista informaatiota tiloistaan. Ihminen voi yksityisessä teatterissaan yhdistää ajatuksiaan, informaatio- , tunne- ja kehollisia tilojaan, ja hän voi harjoitella samaistuista toisen ihmisen tunnetiloihin.

Korkeamman tason tietoisuuden omaava henkilö kykenee jäsentämään metaforisesti omaa tietoisuuttaan ja hän osaa olla tietoinen tietoisuudestaan. Suuri osa Edelmanin ja Toninon kirjaa käsittellekin sitten tämä ihmistietoisuuden ainukertaista kykyä, korkeamman tason tietoisuutta.

Tietoisuustaitojen ylläpitäminen (lapsi osaa olla läsnä ja hän osaa peilata leikkien tietoisuuttaan)  ja  kehittäminen yksilössä, tulisi olla uuden ihmisläheisen, luovan, transmodernin ja terveemmän kulttuurin lähtökohta. Modernin ajatus siitä, että pitää koko ajan kouluttaa lisää terapeutteja ja terveydenhenkilöstöä on oikeastaan melkoisen säälittävä. Ensin meidät riistetään irti kokemusmaailmastamme ja sitten asiantuntijat yrittävät littää meidät liitää siihen takaisiin ”oikeaksi katsomallaan tavalla”. Todellisuudessa suurin osa meistä voi riittävän tietoisuutaitokoulutuksen avulla olla itse oman tietoisuutensa paras asiantuntija.

Voisiko muuten olla niin, että hyväksyvän läsnäolon (mindfulness) tietoisuustaitoharjoituksilla harjoitamme primaarista tietoisuuttamme ja sydämen silmin (mindsight) tätä korkeamman tason tietoisuuttamme. Jälkimmäinen on luovaa, mielikuvitusta hyödytävää,  reflektiivisessä tilassa (transsi/meditaatio) tapahtuvaa kokemuksien, symbolinen ja metaforinen työstöä. Siis tätä samaa työtä, jota minä juuri tässä parhaillaan kirjoittaen teen.

Once higher-order consciousness begins to emerge, a self can be constructed from social and affective relationships. This self (entailing the development of a self-conscious agent, a subject) goes far beyond the biologically based individuality of an animal with primary consciousness. The emergence of the self leads to a refinement of phenomenlogical experience, tying feelings to thoughts, to culture, and to beliefs. It liberates imagination and opens thought to the vast domains of metaphors. – Gerhard Edelman and Giulio Tonini

Sisäinen teatteri® ja kehollisuus, osa 3

Kun jäämme jumiin esimerkiksi agressiiviseen, vihan täyttämään tilaan, hyvä metodi päästä irti kyseisestä tilasta on keskittyä rauhalliseen syvään hengitykseen. Hengitys on silta kehomme ja mielemme eri tilojen välillä. Mikäli tämä ei toivottu tila edelleen vainoaa meitä ikävillä joskus jopa inhoittavilla ajatuksilla, kannattaa meidän purkaa minätilan kielteinen energialataus jollain tavalla.

Tämä tapahtuu vaikkapa luovasti kirjoittaen tai terapeuttisen liikkeen avulla. Jumitilanteessa apu symboli- ja metaforatyöskentelyyn voidaan saada muilta minätiloilta tai ihmisiltä. Yhteys dissosioituneeseen, lukkojen taakse sulkeutuneeseen, aggressiivisen tunnetilaan ja sen tilasidonnaisiin muistiin,  saavutetaan jonkun toisen  antamalla metaforisella avaimella. Mitä avoimemmaksi ja läpäisevämmäksi minätilojemme väliset rajat saadaan, sitä eheämpiä meistä kasvaa. Vapaudumme elämään tätä hetkeä.

Kun meillä on juureva, levollinen tila, kehossamme ei ole jännityskipuja. Fysiologiamme on harmoniassa. Minätilamme, myös kehomme psykosomaattinen oire, on tila, jonka olemusta ei ole saatettu muun egon yhteyteen. Sanotaan että minätila on dissosioituneena.

Voimme paljastaa kehomme ja mielemme suhteet, suhtautumalla uteliaisuudella itseemme. Kun olen pahalla päällä, miten se näkyy kehossani? Nouseeko verenpaine? Purenko hampaita yhteen? Entä  päänsärkyni? Millaisissa tilanteissa se laukeaa? Onko minussa traumoja, joita kannan kehollisina sairauksina?  Leiki minätilojesi kanssa fyysisen vaivasi tarinan kanssa. Muista, aina kannattaa kuitenkin vaiva tutkituttaa lääkärillä, jotta selviää, ettei taustalla ole mitään biologista sairautta!

Minätilamme, myös kehomme psykosomaattinen oire, on tila, jonka olemusta ei ole saatettu muun egon yhteyteen. Tutkimusten mukaan merkittävä osa esimerkiksi päänsäryistä, astmasta, aknesta ja suolistovaivoista on trauma- tai stressiperäisiä.

Kun saamme riittävästi itsetuntemuksen, kuten tunnetaitojen opetusta ja tukea, voimme opetella ilmaisemaan myös tukahdetutteja kehollisia kokemuksiamme. Erilaiset tunteiden siltaustavat ovat työvälineitä paitsi hypnoterapiassa myös luovassa kirjoittamissa. Voimme vangita kokemuksiamme, pehmeästi,  fiktiivisesti. On mahdollista tavoittaa kokemuksen olemus symbolisoimalla ja tekemällä siitä vaikka verbaalisen, visuaalisen tai somaattisen metafora. Tällöin itse puhun konstruktiivisesta psykoanalyysistä. Muistomme ovat aina enemmän tai vähemmän fiktiivisiä. Hyödynnämme tätä muistimme ominaisuutta.

Kun onnistumme liittämään tämän itseytemme kokemuksesta irrotetun tilan osaksi itseämme (aktivoimme uusia hermoratayhteyksi), helpottuu meidän liikkuminen vapaasti erilaisissa tiloissamme. Emme yhtä helposti samaistu kipua kantavaan fyysiseen tilaan. Joskus oire voi jopa lieventyä tai kadota, kun sille on onnistuttu antamaan uusi metaforinen muoto.

Onnistuneessa prosessissa liitämme tämän (somaattisen) minätilan osaksi itseämme. Tämä helpottaa levollista olemista, oman tietoisuutemme ohjaamista, ja  liikkumista harkiten erilaisissa tiloissamme. Itsetutemuksemme edistyessä emme yhtä helposti samaistu kipua kantavaan kokemukseen ja joskus oire voi jopa lieventyä tai joskus kokonaan kadota.

Tämäntyyppistä itsereflektiivistä toimintaa voisi kutsua vaikkapa ”mindsightiksi” eli sydämen silmien näkemisen kehittämiseksi. Mitä kokonaisempia ihmisiä olemme, sitä selkeämpi näkö meillä on ja samalla olemme kokonaisvaltaisesti terveempiä. Ajattelen integratiivisen lääketieteen olevan paluuta eudaimoniaan. Tämähän on kreikkalainen Aristoteleen mainitsema käsite, jolla tarkoitetaan sitä, että ihminen voi kokonaisvaltaisesti hyvin:  Hänen tietoisuutensa on harmoniassa ympäristön ja itseyden kanssa ja yksilön elämällä on tarkoitus. Ihminen kunnioittaa (re-spect uudelleen näkee) omaa ja toisen ihmisen kokemuksellista todellisuutta.

Länsimaisessa kulttuurissamme on ennennäkemätön  määrä tieteellistä tietoa, mutta harva ihminen kykenee olemaan avoin ja yhdistämään sitä kokemuksellisesti oman hyvinvointinsa edistäjäksi. Ei siksi, että me ihmiset olisimme tyhmiä, vaan siksi, ettei meille ole opetettu tietoisuustaitoja ja itsetuntemusta. Moni elää elämänsä koskaan tustustumatta tärkeimpään kanssakulkijaansa, omaan itseensä.

Kun menneisyyden minätilat vainoavat meitä aaveina, voimme psykofyysisesti huonosti. Neurobiologisen Dan Siegelin kielellä voimme puhua, että synaptiset varjot kaikuvat aivoissamme, emmekä siksi pysty keskittymään tähän hetkeen.  Tämä voi ilmetä siis sekä emotionaalisena kipuna että fyysisenä tuskana.

Siksi siirtyäksemme elämään elämäämme läsnäolevasti ja avoimesti, joudumme työstämään menneisyyden varjomme. Hyödynnämme aivojemme neuroplastisia ominaisuuksia. Kuuntelemme, millaisia asioita sisällämme kaikuu. Väitän, että suurin osa meistä kantaa jonkinlaisia kulttuurisia taakoja hartioillaan. Tavallisimmin olemme saaneet kasvaa ilman läsnäolevaa, hyväksyvää, ymmärtävää vanhempaa. Länsimainen terapeuttinen perinne näyttää tässä symboliikka- ja metaforia hyödyntävässä varjotyössä omat kyntensä.  Sisäinen teatterini on erityisesti länsimaista psykoterapeuttista viisausperinnettä integroivaa ja hyödyntävää toimintaa.  Terapeuttisiin kehollisiin mentelmiin on jo vuosikymmeniä integroitu myös itämaisia viisausperinteitä. Halutessaan oman Sisäisen teatterin ohjaaja voi yhdistää kokemuksellisesti itseensä myös näitä.

WP_20131003_0702013100315061020131004180630Nykyinen kiireinen elämäntapamme, jossa harva kunnioittaa kehonsa viestejä, on sairautta ja henkistä pahoinvointia tuottavaa. Ihanne ihmistyyppi, terveytensä uhraava työnarkomaani, alkaa onneksi olla jo mennyttä aikaa. On syntymässä uusi kokemusasiantuntijoiden aikakausi, jossa esimerkiksi luovat terapeuttiset itsehoitomenetelmät, vapaaehtoistyö- ja vertaistyö ovat nousemassa kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin tuottajina arvoonsa. Tällaiset menetelmät palvelevat koko yhteisön kokonaisvaltaista hyvinvointia.

Dan Siegel puhuu sisäisyyteen kouluttamisesta (internal education).  Kun ihmistä koulutetaan tietoisuustaitoihin, kehittyy hänessä kolme ärrää: joustavuus (resilience), sosiaaliset suhteet (relationships), sekä reflection (peilaustaidot eli reflektiotaidot). Opimme kuuntelemaan kunnioittavasti toisiamme, itseämme ja kehomieltämme. Hyväksymme vierauden  itsessämme ja toisessa ihmisessä.

Hengityksemme avulla ja muilla hyväksyvän läsnäolon harjoituksilla voimme virittäytyä sekä omaan sisäiseen kokemukseemme että toiseen ihmiseen. Voimme samauttaa itseämme sekä toiseen liikkeen avulla myös  jakamalla hengityksemme yhteiseksi:  viritämme itsemme kohtaamaan toiseutta. Myös yhteisötaide muodot lisäävät yhteisön sisäistä koheesion tunnetta.  Hyväksyvän läsnäolon harjoitukset (mindfulness) auttavat meitä keskittämään itseämme yhteisöllisiin jaettuihin kokemuksiin. Emme ole toisistamme emmekä myöskään luonnosta erillisiä ihmisiä.

Vaikka Siegel ei kirjassaan mainitse suoraan Sisäisen teatterin kaltaista menetelmää, hän puhuu kuitenkin sisäisen reflektiivisen dialogin tärkeydestä. Hän kirjoittaa muuten myös ihmisen sisäisistä tiloista ja niiden tekemisistä kartoiksi.  Sisäisen teatterin on mentelmä on hienostunut menetelmä tällaiseen dialogiseen tutkimustyöhön. Omista tiloistamme  voimme rakentaa myös horisontaalisia (minkälaisia minätiloja minussa on?) sekä vertikaalisia (koska tilat ovat syntyneet?) visuaalisia karttoja.

Itsereflektioon perustuvissa  tietoisuustaitojen harjoittamisessa  ihminen on avoimena paitsi oman mielen rakenteille myös omalle keholliselle viisaudelle ja sen sanattomille viesteille. Liike, kuten vaikkapa tanssi, voi olla osa identiteettitarinaamme eli narratiivia. Kehomme viestit voi halutessaan pukea sitten sanoiksi. Joskus tämä voi olla tarpeetonta. Kokemus puhuu puolestaan.

Kehollisuutemme, ilmeemme, liikkeemme, katseemme,  asentomme jne. ovat osa sanatonta viestintää, joiden viestejä voimme oppia näkemään sydämemme silmillämme.  Siegel  kirjoittaa, että voimme myös kehollisesti virittää itsemme toiseen ihmiseen, käyttämällä hyväksi sanatonta viestintää. Voimme näin edistää interpersonaalista, ihmisten välistä, integraatiota eli yhteisöllisyyden kokemusta. Yhteisöllinen kehollinen toiminta edistää Siegelin mukaan osakokonaisvaltaista terveyttämme. Ihminen tarvitsee paitsi omia myös jaettuja kokemuksia.  Interpersonaalinen kommunikaatio kunnioittaa ihmisten erilaisuutta, eikä yritä muuttaa sitä samuudeksi.

Meidän kokemuksemme itsemme erillisyydestä, on harhaa, jota meille on opetettu pitemmän aikaa. Länsimainen lääketiede on pirstonut meidät palasiksi, joita parhaillaan kokoamme yhteen mm. uuden neurobiologisen ja psyko- ja taideterapeuttisen integratiivisen tiedon avulla. Usko lääketieteellisiin asiantuntijoihin on ollut hiipumassa. Uskon, että se palaa, kun lääketiede alkaa kunnioittamaan todellista potilaslähtöistä hoitoa, jonka keskiössä on itseohjautuva ihminen. Tämä tietysti edellyttää, että koulutamme ihmisistä tietoisuustaitojen avulla sellaisia. Kaikki eivät ole kypsiä itseohjautuvuuteen. Erityisryhmänsä muodostavat lapset.

Itsereflektiossamme  oppimme  viihtymään  ”välitilassa”, ”ei-tietämisen tilassa”, jota minä kutsun luovaksi tilaksi tai varsinaisessa kirjoitustyössä ”psykodraamalliseksi transsiksi”.  Tässä oppivassa tilassa tutustumme paitsi itsemme osiin ,  myös toiseen ihmiseen.  Itseohjautuvasta ihmisestä kasvaa, Siegelin sanoin, oman tietoisuutensa ”funktionaalinen arkkitehti”.  Hänen mukaansa tämä vaatii aikaa sisäisyydessä (time-in-), jossa tutkimme oman tietoisuutemme arkkitehtuuria.  Ajattelen, että kirjoittaminen minätiloja hyödyntäen, on juuri tällaista sisätodellisuudessa leikkimisen aikaa, jossa tehdään näkyviksi oman tietoisuuden kodin rakenteet, sen seinät, katot  ja kulmakivet.

Hengitys on eräs tärkeä  elemenetti, joka voi kuljettaa meidät tähän hyväksyvään läsnäoloon (mindfulnes),  levolliseen olemiseemme. Tässä tilassa meillä on yhteys minuutemme ja toiseen ihmiseen. Voimme kehittää peilityösketelymme avulla sydämemme silmiä (mindsight): Tulemme tietoiseksi tietoisuudestamme, esimerkiksi  tietoiseksi erilaisista olemisemme muodoista, minätiloista. 

Sydämemme silmiämme kehittäen, näemme asioita, joita emme näe paljain simin. Korjaamme vääristyneille uskomuksille rakentuneita käyttäytymismallejamme.  Siegel puhuu implisiittisistä (julkilausumattomista) mentaalisista prosesseista, jotka ohjaavat tietoisuuttamme. Olemme autopilotin ohjauksessa. Kun aistimme olemistamme paitsi aistein, myös sydämen silmin (mindsight) luovassa tilassa, tuotamme kokemuksellista, kokonaisvaltaista, eettistä viisautta itsellemme. Alamme itse ohjaamaan tietoisesti omaa elämäämme.

Leikillisyys ja lapsen uteliaisuus voi toteutua sydämen silmien näön kehittämisessä paitsi luovasti kirjoittaen myös kehollisesti. Voimme esimerkiksi terapeuttisen tanssin avulla kokeilla erilaisia liiketapoja, kiinnittämättä huomiota siihen liikunko nyt oikein vain väärin, huonosti vai hyvin. Annamme kehon luovassa tilassa kertoa, mitä se haluaa sanoa.   Liikunta jo sinänsä Siegelin mukaan edistää neuroplastisuutta, tarjoaa hyviä olosuhteita uusien sisäisten informaatioyhteyksien luomiseen.

Sisäinen teatteri® – Metaforatyöskentelyä I, Harjoitukset # 13 ja # 14

Jungilainen analyytikko James Hillman on kirjoittanut muuten eheyttävästä fiktiosta mielenkiintoisen kirjan nimeltään ”Healing fiction”. Mitä sielumme haluaa?, kysyy Hillman, ja vastaus on kirjassa yksinkertainen: ”Eheyttävää fiktiota”. Tässä kirjassa hän valottaa Alfred Adlerin, Sigmund Freudin ja Carl Jungin ajatuksia tästä aihesta.

teatteri_jereRichard C. Schwartz (Internal Family Systems Therapy) on luonut mielenkiintoisen terapeuttisen toimintatavan, joka epäilemättä sopii myös Sisäiseen teatteriin käytettäväksi. Oikeastaan olen tämän metodin tuonut jo esille Sisäinen teatteri -kirjassani, vaan en näin selkeästi jäsennettynä kun Schwartz (IFS- Internal Family Systems Therapy).

Schwartz puhuu taakaan purusta (”unburdening”). Minätiloillamme, jotka häiritsevät levollista olemistamme, voi olla taakkoja, jotka olisi purettava, jotta tila voidaan integroida häiriöttömäksi osaksi itseämme. Tämä tapahtuu symbolisen toiminnan kautta. Esimerkiksi minätilalla voi olla kannettavana vihaa, joka voidaan esimerkiksi purkaa polttaen, tai tuuli tai vesi voi viedä sen viedä mennessään.

Symbolista toimintaa on äärimmäisen helppo harjoittaa kirjoittaen. Mielikuvituksemme mahdollisuudet ovat rajoittamattomat. Häpeää kantava minätila voi vaikka oksentaa ikävät kokemuksensa vessanpyttyyn ja vetää vessasta alas. Jos paha olo ei ole poistunut, hän voi toistaa rituaalinsa tai kokeilla jotakin muuta metaforista taakan purku tapaa.

Voimme opetella tuottamaan itseämme eheyttäviä symboleja hyväksi käyttäviä mielikuvituksellisia metaforia. Tämän tyyppiset mielikuvaharjoitukset voivat joistakin asiaan perehetymättömässtä tuntua oudoilta, mutta esimerkiksi NLP:ssä, hypnoterapiassa ja jungilaisen analyysin aktiivisessa mielikuvituksessa ne ovat tavallisia. Joskus myönteisetkin asiat, esimerkiksi ylenpalttinen toisten auttamisen halu voi olla liiallista, ja unohdamme omat tarpeemme. Rikomme rajojamme. Näitäkin asioita voimme vähentää metaforatyöskentelyn avulla.

Jay Noricks (Parts Therapy) tuo esille joitakin esimerkkejä metaforatyöskentelystä, jonka tapaista työstämistä voi mainiosti tehdä kokemukseni mukaan paitsi terapiassa myös kirjoittaen. Kirjoita kokemuksestasi fiktiivinen satu, jossa minätilasi ovat pääosissa. Älä samaistu tiloihisi, vaan katso niitä ikään kuin satunäytelmän hahmoina:

  1. Taakkaa kantava minätila voi mennä vaikka vesiputouksen alle suihkuun, jossa hän ihmeekseen huomaa, kuinka ikävät muistot liukenevat ihoapitkin kulkeviin vesivanoihin. Vesi voi muuttaa väriääkin, kun muistot värjäävät sen uuden väriseksi.

  2. Visualisoi nuotio eteesi. Irroita ikävät toimintatavat tai muistot kehostasi käteesi, jonka jälkeen siirrä ne poltettavaksi nuotioon. Nuotio räjähtää isoksi liekki mereksi tämän jälkeen.

  3. Seisot tyhjällä pellolla. Ikävät muistosi valuvat käsiisi, jonka jälkeen tuuli puhaltaa ne ilmaan, ja ne hajoavat miljooniksi palasiksi.

Kuten muistin tutkijat tietävät, muistomme ovat aina mielikuvituksemme vääristämiä. Voimme hyödyntää tätä muistimme ominaisuutta. Voimme oppia käyttämään metaforista fiktiota siten, että ikään kuin vääristämme muistojamme kokemuksellisesti suuntaan, joka auttaa meitä vapautumaan taakoistamme. Huijaamme itseämme.

Joskus taakan purku ei onnistu. Se voi johtua tällöin Jay Noricksin (Parts therapy) mukaan esimerkiksi siitä, että se tuottaa energiaa jollekin toiselle osalle, Sisäisessä teatterissa minätilalle. Voi olla esimerkiksi niin, että työnarkomaani osamme ei halua purkaa taakkojaan, koska se ruokkii meidän ylpeyttä kantavaa osamme.Tällöin meidän olisi ehkä parempi alkaa työskentely ensin Ylpeydestämme.

Kun työskentelemme minätilojemme kanssa, kannattaa meidän perehtyä huolellisesti minätilojemme keskinäisiin suhteisiin. Yksinäinen ylpeytemme hyötyy siitä, että hän tutustuu johonkin toiseen aikuiseen viisaaseen minätilaasi. Taakkojen purku voi Noricksin mukaan epäonnistua myös silloin, kun emme ole riittävästi vielä kuunnelleet kyseistä osaa. Jokainen minätilamme haluaa tulla kuulluksi.

Harjoitus 12

Mieti joku muisto, joka häiritsee satunnaisesti olemistasi. Kirjoita Elämän eepokseesi fiktiivinen satu, jossa tämä muisto tuhotaan minätilojesi toimesta tulen, tuulen tai veden avulla.

Harjoitus 13

Tee kartta minätiloistasi, johon merkitset, mitkä minätiloista ovat kavereita keskenään. Olisi hyvä, ettei kukaan tiloistasi olisi eristettynä yksinäisyyteen. Mieti edelleen, mitkä minätilat kannattaisi tutustuttaa toinen toiseensa. Kenen ystävyydestä voisi esimerkiksi hylätylle Sisäiselle lapsellesi olla eniten apua?

Kiinnitä päivittäin huomiota ajatuksiisi ja muistoihisi. Tarkkaile ahkerasti, minkä minätilan ajatuksia ajattelet.

(Muista työstäessäsi minätiloja, että kirjoitusprosessi ovi olla liian rankka, mikäli psyykeeseesi ei ole vielä kehittynyt aikuisia, turvallisia vahvoja realistisia osia. Kirjoittaessa voi nousta esiin voimakkaita vihan, häpen ja ahdistuksen tunteita, jolloin tarvitset ulkopuolista tukea.  Jos et ole varma kantokyvystäsi, turvallisinta on kirjoittaa terapeutin kanssa yhteistyössä tai terapeuttisessa kirjoitusryhmässä. Lapsiosasi tarvitsevat turvallisia aikuisia osia, tai jos sinussa ei niitä ole, ulkopuolisen tällaisen ihmisen!)

Sisäinen teatteri on facebookissa.