Tietoisuustaidot ja stressi, nr. 2

Stressi on oikeastaan huuto, joka kertoo meille, että meidän olisi muutettava jonnekin päin elämämämme suuntaa. Ratkaisuja voimme löytää tietoisuutaidoista, jotka tarjoavat meille tilaisuuden muodonmuutokselliseen oppimiseen. Brodrickin mukaan mitä mentelmää käytetäänkin, onnistuneessa prosessissa on kysymys aina muodonmuutoksellisesta oppimisesta.

Monet ammattilaiset, jotka ovat olleet mukana stressaantuneita auttavissa tiimeissä, ovat kiinnittäneet huomiota yhteen asiaan. Perimmiltään stressissä näyttäisi olevan kysymys on siitä, ettei ihmiset kykene rakentamaan riittävästi erilaisia tulkintoja stressistään. Minätilojen kielellä voitaisiin sanoa, ettei ole riittävän suurta minätilojen joukkoa ratkomassa stressantuneen ongelmia.

Traditionaalisissa stressinhoitotavoissa auttajien tavat auttaa ovat olleet sidoksissa heidän omiin idologioihinsa ongelmien luonteesta. Kukin niistä rakentuu jollekin metaforalle elämästä. Autettavalle ei kyetä avaamaan hänen ongelmansa moninäkökulmaista taustaa, vaan korjaavan toimenpiteen yhteydessä häneen ikään kuin salakuljetetaan kyseisen viitekehyksen uskomukset hänen ongelmansa luonteesta. Ratkaisut eivät aina ole synkroniassa asiakkaan maailmankuvan ja sen ideologisen kentän kanssa. Sen sijaan liian usein ratkaisu heijastaa yleisiä normatiivsia kulttuurisia uskomuksia ja arvoja, ja  se on vain heijastuma terapeutin itsensä maailmankuvasta.

WP_20131003_07620131004160940201310020131004161604[1]

Lääkärit edelleen melko usein unohtavat, että heidänkin tieteellisesti rakennetut teoriat sairaudesta ovat vain sosiaalisesti rakennettuja materialistisia keskustelukäytäntöjä ja potilaan sairaudesta voi puhua muidenkin viitekehysten kautta. Arkisemmin sama: Kun kädessä on vasara, joka puolella näkyy vain nauloja. Maailmankuvien erilaisuus korostuu psykologisissa ongelmissa. Jos esimerkiksi potilas kärsii hammashoitopelosta, hammaslääkärille ei riitä se, että hänellä on vasara kädessä. Sinänsä uskon, että vähemmän hammashoitopelkosia syntyy silloin, kun hammaslääkärin työkalupakissa on muitakin työkaluja kuin vain vasara. Itse ajattelen olevani integratiivinen hammaslääkäri. Ehkä ensimmäinen tällaiseksi julistautuva Suomessa?

Muodonmuutoksellisen opettamisen päämäärä on, että ihminen kehittyy ihmisenä. Mitä tämä sitten tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että ihminen kykenee yhä paremmin tulkitsemaan ja integroimaan sekä myös luomaan henkilökohtaisesti ja yhteisöllisesti merkityksellistä tietoa ja kokemusta. Se, että ahdamme asiakkaamme pelkästään omaan ideologiaamme ja sen arvomaailmaan, ei ole tällaista toimintaa.

Myös ”mindfulness-guru”, Jon Kabat-Zinn, on kiinnittänyt huomiota elämän näytelmällisyyteen, dialektisuuteen. Hänen mukaansa hyväksyvän läsnäolon teoriaa ohjaa metaforinen käsitys ihmisen kehittymisestä läpi  koko elämän. Hän voi kasvaa luovaksi, tietoa yhdistäväksi ja sen perinteisä rajoja ylittäväksi yksilöksi. Hän puhuu kognitiivisdialektisesta mallista. Kabat-Zinnin mukaan tämäkin on toki metafora ihmisestä. Kaikissa oppimisteorioissa on metaforat, tietyt idologiat. Se eroaa kuitenkin muista siinä, että totuus on dialektinen, keskusteleva. (Sisäinen teatteri on myös keskusteleva. Se on teoria teorioista, siis metateoria).

Kabat-Zinnin mukaan hyväksyvän läsnäolon (mindfulness) harjoittaja kykenee ylittämään dikotomisen ajattelun, jossa asiat ovat pahoja ja hyviä. Juuri  jatkuva dialektinen jännite tuottaa energiaa, joka auttaa ihmistä kehittymään eteenpäin. Hän kasvaa keskusteluissa ja keskustelukäytännöissä (diskurssit). Sisäisen teatterissa tämä ilmenee siten, että henkilön eri minätilat edustavat erilaisia maailmankuvia ja niiden keskustelukäytäntöjä.

Jon Kabat-Zinn muistuttaa meitä siitä, että lapsi ei ole kone. Sen sijaan hän on filosofi, tiedemies ja runoilija. Hän leikkii. Myös aikuinen voi kasvaa leikkimällä. Hän voi kohdata uusia asioita vastakohtaisia näkemyksiä edustavien keskusteluin. Jotta ihminen kykenee yksin suorittamaan tällaista leikkiä, täytyy hänellä olla Sisäisessä teatterissa paitsi lapsellisia tiloja myös aikuisia kypsiä kehittyneitä turvallisia minätiloja. Eri tietoisuuden tasoja hyödyntäen ihminen voi olla jatkuvasti oppimisen tilassa. Hän voi uudelleen organisoida päivästä toiseen todelisuuttaan.

Tässä erilaisten maailmankuvien organisaatiotyössä olennaista on, että ihmiseen on kehittynyt aikuisia turvallisia osia. Esimerkiksi syömishäiriöisellä neljätoistavuotiaalla ei tällaisia minätiloja yleensä ole. Hän ei aina hyödy pelkästä passiiviesta mindfulness-harjoituksesta. Ilman terapeuttia prosessi voi tuottaa jopa ahdistusta jopa traumoja. Häneen on kasvettava ensiksi aikuisia turvallisia osia ja minätilojen taakat on kevennettävä. Tämä tapahtuu turvallisimmin terapeutin tukemana. Samoin harhaisen ihmisen realiteettitaju on kadoksissa ja terapeutin avulla tällaisia osia häneen tietoisuuteensa voi kehittää.

Transmodernin, erilaisia maailmankuvia yhdistävän, ihmisen terapeutti on muuten integratiivinen. Stressiäkin hoitaessa terapeutti yhdistää erilaisia viitekehyksiä asiakkaansa ongelman luonteen mukaisesti. Voi olla esimerkiksi, että asiakkaan Sisäinen lapsi, Tulitikkutyttö, kärsii kiintymyssuhdeongelmasta, ja sen ongelmaa voi hoitaa psykoanalyyttisellä metodilla. Asiakkaan Tupakoiva Tatu minätila puolestaan hyöytyy kognitiivisesta terapiasta ja Taitelija Tiina hahmoterapiasta. Terapian lähtökohtana on asiakkaan ideologinen maailmaankuva, ja terapeutti sopeuttaa menetelmät sen mukaiseksi.

Itse ajattelen, ettemme ole koskaan sataprosenttisen itseriittoisia, vaan hyödymme aina toisen ihmisen yllättävistä uusista näkökulmista.Ulkopuolisen näkemys hämentää, ja voi rikkoa vanhan tietoisuutemme rakenteen, jolloin mahdollistuu muodonmuutos. Toki tällaisen uuden vanhoja rakenteita rikkovan näkemyksen voi löytää myös kirjallisuudesta, mutta asia on sisäistettävä kokemuksellisen oppimisen kautta. Omassa Sisäisessä teatterissani tällainen yllättävä minätila on ollut esimerkiksi Regine, Sören Kierkegaardin rakastettu, joka vanhoilla päivillänsä alkoi lukemaan rakastamansa mestarin filosofiaa.

Elämästä on tullut monelle liian vakava projekti. Ihmiskunnan rikkautta on se, että elämme symbolien ja vertauskuvien maailmassa. Moni (luonnon)tieteellisen maailmankuvan edustaja on unohtanut, että sen metodit rakentuvat eräälle hyödylliselle metaforalle. Todellisuutta itseään emme voi ikinä tavoittaa. Stressaantunutta ihmistä auttaa se, että hän kykenee kehittymään elämäntapahtumien luovana tulkitsijana. Tämä tarkoittaa sitä, että hänen tietoisuuteensa kehittyy eri tasoisia minätiloja: toiset lapsellisia, yhdelle mustavalkoiselle maailmankuvalle todellisuutensa rakentavia ja toiset metatason yhdistyneitä minätiloja. Mitä laajemman ymmärryksen ihminen saavuttaa, sitä parempi erilaisten tilanteiden tulikitsija hänestä tulee.

Tämän maailmankuvan moninaisuuden voi tavoittaa monenlaisin tarinoin. Jonkun ihmisen kieli voi olla runoutta, toisen satuja, unia  ja tarinoita ja kolmannen tieteenfilosofisia. Itse käytän mieluiten kahta viimeistä, vaikka runojakin olen jo joskus kokeillut. Minulle tieteenfilosofia on kuningastiede siinä mielessä, että korpifilosofi minussa on auttanut minua löytämään erilaisia tieteenfilosofisia suuntauksia yhdistävää meta-ajattelua. Lapselliset minätilani tuovat kuitenkin prosessiini tervettä hämmennystä, mikä rikkoo luutuvaa tietoisuutta.

Taitava oman stressin hallitsija kykenee siis tarinoimaan tarinoista. Hän on kehittänyt tietoisuustaitoja ja hän kykenee muodonmuutokselliseen oppimiseen. Hän pystyy luokittelemaan ajatuksensa samaistumatta satunnaisesti niihin. Tietoisuustaitoja Sisäisenä teatterina harjoittava kykenee päättämään, mikä minätila milloinkin hänen Sisäisessä teatterissaan hallitsee. Mikä parasta hän saavuttaa puhtaan olemisen tiloja, joissa hän kykenee hetkiksi vapautumaan kaikista minätiloistaan ja niiden teorioista. Mikä kummallisinta, hän kykenee tällöin näkemään maailman kaikkein eettisimmin ja objektiivisimmin.

Itse pidän tärkeänä, että ihminen oppii jollakin tavalla harjoittamaan hyväksyvää läsnäoloa. Sisäinen prosessi vaatii mielestäni tyhjän, levollisen alkutilan. Stressaantunut oma tietoisuuteni alkoi erilaistua melkoisella vauhdilla sen jälkeen kun opin täällä Kuhmossa hiljentymään luonnossa. Olin aikaisemmin passiivisen Sisäisen teatterini yksipuolisten minätilojen tulkintojen uhri, enkä kyennyt olemaan läsnä itselleni enkä ulkopuoliselle maailmalle.

Nykyään koen olevani melko hyvä oman Sisäisen teatterini ohjaaja. Voin kuitenkin lohduttaa kateellista lukijaani, että olen edelleen pahasti keskeneräinen ihminen. Tärkein muutos on ollut minussa, että olen tänä päivänä onnellisempi kuin missään aikaisemmassa elämänvaiheessani. Vaikka perfektionistinen osani joskus vielä purnaa, tyydyn entistä paremmin omaan keskeneräisyyteeni. Ja ennen kaikkea olen löytänyt ja avannut luovuuskanavani. Uskon, että jokainen ihminen on luova ja leikkivä, mikä on valtava resurssi stressantuneellekin ihmiselle.

Tietisuustaidot facebookissa.

Mainokset

Sisäinen teatteri® – Metaforatyöskentelyä II, Harjoitukset #15 ja #16

But metaphors are not merely things to be seen beyond. In fact, one can see beyond them only by using other metaphors. It is as though the ability to comprehend experience through metaphor were a sense, like seeing or touching or hearing, with metaphors providing the only ways to perceive and experience much of the world. Metaphor is as much a part of our functionging as our sense of touch, and as precious (Kirjasta Metaphors We Live by)

Vapaasti käännettynä: Vertauskuvat eli metaforat eivät ole vain asioita, joiden avulla näemme pidemmälle. Oikeastaan näemme pidemmälle vain löytämällä uusia vertauskuvia. On kuin ymmärtäisimme kokemuksemme vertauskuvallisesti. Metafora on oikeastaan aistiminen tapa, siinä missä kosketus ja kuuntelukin ovat. Kaikkien näiden avulla voimme aistia ja kokea maailmaa. Metafora on osa tervettä toimintaamme, siinä missä kosketusaistikin on, ja se aivan yhtä arvokasta!

Minätilojen avulla tapahtuma leikkiminen, on metaforisen aistimisemme kehittämistä. Leikkimällä minätilojemme vertauskuvallisilla tarinoilla, voimme nähdä yhä pidemmälle ja puolueettomimmin maailmaa. Kokemuksellinen totuus lepää unissa, saduissa ja tarinoissa. Voimme luovuutemme avulla sulattaa kivettyneitä uskomuksiamme. Eiväthän nekään ole muutakuin vertauskuvia, joiden alkuperän olemme unohtaneet! Suuri osa ihmisen kielenkäytöstä on aina metaforista, huomaa hän sen tai ei. Vai luuleeko joku oikeasti, että raha virtaa ja valuutta kelluu?

Tunnelatautuneet minätilamme suuntaavat meitä kohti eri päämääriä. Mikäli emme ole sovussa osiemme kanssa, on meidän vaikeaa saavuttaa tavoitteitamme, koska jotkut minätilamme voivat sabotoida tietämättämme toimintaamme. Meidän on onnistuttava riisumaan näyttämömme aaveet ja paljastettava sen takahuoneessa istujat. Vähitellen voimme oppia rakentamaan itsestämme yhä sopusointuisempaa näytelmää.

PIENEMPI AAVE

Kulttuurimme on kutistanut aistimiskykyämme, korottamalla yhden metaforisen ajattelun, luonnontieteellisen ajattelun, korokkeelle.Tämä vaihe on ollut ehkä tarpeen ihmiskunnan historiassa. Se on tuonut tervettä realismia ja kriittisyyttä ajatteluumme. On kuitenkin ihmistietoisuuden evoluutiossa aika uskaltaa päästää irti hetkiksi sen yksipuolistavista ajattelumalleista.

Voimme pitää modernista paradigmasta, sen metaforisesta myytistä, sen hyvän, mitä sillä on tarjottavanaan. Meidän on tarpeen Sisäisessä teatterissamme aina peilata mielikuvituksemme avulla saavuttamme oivallukset tosiasioihin! Tämä on uuden ajan, itseohjautuvan, luovan, transmodernin ihmisen ominaisuus. Hän yhdistää ”postmodernin” pirstoutuneen maailman ja modernin järjen.

Omalla korkeimmalla palkintokorokkeellani on ihmisen luovuus, kyky moninäkökulmaiseen vertauskuvalliseen ajatteluun. Erilaisille metaforille rakentuvilla tarinoillamme, ylitämme yhden metaforisen ajattelutavan rajat. Joustavan ihmisen mieli voi olla kokemusten simulaattori: Ihmeellinen imaginaario. Metaforatyöskentelyn ei tarvitse tietenkään rajoittua vain sanoihin, vaan kuva, ääni tai liike voi olla vertauskuva. Tämän päivän moniarvoisessa informaatiotulvan täyttämässä kulttuurissamme ihmiset tarvitsevat kipeästi imaginaarionsa tuottamaa joustavuutta.

Kun jatkuvasti aistimme elämää erilaisten metaforien läpi, simuloimalla tapahtumia uudestaan, voimme valita metaforiset tarinat, joissa meidän on hyvä elää ja toimia. Voimme luovan kirjoittamisen avulla tehdä näkyväksi julkilausumattomat vertauskuvamme.

Elämämme voi olla moniäänisen draaman tuottama novelli, Elämän eepos: Valitsemme itsellemme omaa identiteettiämme kannattelevia metaforia joka päivä aina yhä uudelleen. Uusi vertauskuva rikkoo vanhan rajat, ja täydentää sekä ylittää sen. Elämä on liian rikas ja moniulotteinen projekti, jotta sitä voisi elää yhden metaforan varassa.

Joustava dialoginen minuus valmistaa meitä sopeutumaan suurempiinkin yhteiskunnallisiin muutoksiin. Jäykistyneet uskomusjärjestelmämme ahdistavissa muutostilanteissa pistävät puolustusmekanismimme käyntiin. Tukahdutamme omia minätilojamme ja alamme siirtämään ahdistuksemme tuottamia tunteitamme toisiin ihmisiin. Näemme pahaa sielläkin, missä sitä ei ole.

Minätilojemme tukemana voimme oikeastaan rakentaa sisäisen yhteisön, jossa eri persoonan osamme rakentavat identiteettitarinaamme kannattelevan väkevän systeemisen joustavan verkoston. Voimme sisäisen yhteisömme avulla sopeutua paremmin uusiin elämän tilanteisiin.

Kun esimerkiksi Sisäisessä teatterissamme jotakin minätilaamme ahdistaa ikävä muisto, voimme editoida kokemustamme uudelleen. Elämme teatterinäytöksen, jota katsomme ikään kuin ulkopuolisena tapahtumien kulkua. Voimme ohjata niitä aina uudestaan ja uudestaan, kunnes tunnemme ahdistuksemme vähentyneen. Annamme erinäisten näytösten sarjoissa jokaisen minätilan metaforisen maailman tulla kunnioittavassa ilmapiirissä mahdollisimman laaja-alaisesti näkyväksi ja kuulluksi. Vapautamme tilojamme menneisyyden taakoista vertauskuvallisen työskentelyn avulla.

Ajattelen metaforilla olevan taianomaisia voimia. Kun sekoitamme niitä dialogisesti, nousee spontaanissa minätilojemme vuorovaikutuksessa uusia luovia merkityksiä, jotka saattavat ylittää vanhan todelisuuden. Metafora tarjoaa mahdollisuuden tarkastella yhtä käsittellestä aluetta jonkin toisen käsitteellisen alueen ehdoilla.

Sisäisessä teatterissamme voimme antaa aikuisten turvallisten osiemme antaa turvaa lapsellisille leikkiville, luoville osillemme. Muutamme näytelmämme tapahtumapaikkaa ja tarinan juonta miellyttävämmäksi. Voimme käydä sisäisiä dialogeja vaikkapa urakeskeisen puolemme sekä pehmeämmän puolemme kanssa. Voimme elää mielikuvituksemme avulla kokemuksellista todellisuuttamme aina uudelleen ja uudelleen, kunnes olemme muokanneet kokemuksemme meitä tyydyttäviksi. Ahdistavat haamut on riisuttu kaavuistaan, ja muutettu ystäviksi.

Me voimme käyttää psykoanalyysiä rakentavasti sen sijaan että käyttäisime sitä itseämme repivästi. Epänormaalia, ”neuroottista” ei ole se, että meillä on erilaisia minätiloja. Sen sijaan oman itsemme sekä läheistemme kannalta on ikävää, joskus jopa katastrofaalista, jos Sisäisessä teatterissamme mellastelee satunnaiset jopa moraalittomat minätilat, joita emme kykene ohjaamaan. Emme ole löytäneet itsestämme tietoisuutaitoja, oman teatterimme ohjaaja.

Myös se, että joku minätiloistamme dominoi ilman että se neuvottelee muiden kanssa, on toisten minätilojen sortoa. Tukahdutamme puoliamme. Sisäisessä teatterissa hyvinvoiva ihminen tunnustaa moniäänisyytensä ja rikastaa elämääsä niillä. Joustava ihminen kykenee sekä sisäiseen että ulkoiseen aitoon dialogiin.

On mahdollista metaforatyöskentelyn kautta tehdä meissä elävät erilaiset maailmankuvat tutuiksi itsellemme. Voimme luovasti neuvotella ristiriitaisten osiemme kanssa, siten, että saavutamme lopulta ”riitasointuisen sopusoinnun”. Tällä tarkoitan sitä, etteivät kaikki minätilat välttämättä ole aina yksimielisiä, mutta ne kykenevät tekemään kompromisseja, jolloin koemme itsemme erilaisissa elämäntilanteissa yhä enemmän yksimielisiksi. Joskus saatamme löytää jopa henkisiä korkeamman ymmärryksen tiloja, joissa vastakkaiset näkökulmat yhdistyvät.

Tehtävä 15. Mieti joku sinua koskettava aihe, josta kirjoitat draamaa. Se voi olla vaikka työpaikkariita, elokuva, koskettava tarina jne. Samaistu minätiloihisi ja ala keskutella aiheesta spontaanina dialogisena draamana. Kyllästä draamasi erilaisilla tarinoilla ja metaforilla.

Tehtävä 16. Simuloi uudestaan joku elämäsi muisto, ja editoi se uudestaan. Aloita kevyemmästä sarjasta. Ota käsiteltäväksi vaikka joku tapahtuma, josta olet kantanut häpeää. Ohjaa näytelmää kuin fiktiivistä teatteriesitystä, ja anna minätilojesi työstä tapahtuma sellaiseksi, että se tyydyttää sinua. Voit integroida prosessiin myös muita taiteen keinoja.  Voit visualisoida prosessiasi myös kuviksi.

(Muista työstäessäsi minätiloja, että kirjoitusprosessi ovi olla liian rankka, mikäli psyykeeseesi ei ole vielä kehittynyt aikuisia, turvallisia vahvoja realistisia osia. Kirjoittaessa voi nousta esiin voimakkaita vihan, häpen ja ahdistuksen tunteita, jolloin tarvitset ulkopuolista tukea.  Jos et ole varma kantokyvystäsi, turvallisinta on kirjoittaa terapeutin kanssa yhteistyössä tai terapeuttisessa kirjoitusryhmässä. Lapsiosasi tarvitsevat turvallisia aikuisia osia, tai jos sinussa ei niitä ole, ulkopuolisen tällaisen ihmisen!)

Opettiko syöpä minulle jotakin? Osa 1

DSCN0717

Minulla tulee nyt kuusi vuotta siitä kun rintasyöpähoitoni alkoivat. Yläpuolella kuva niistä ajoista, jolloin sekä Siirtolan Isäntä että Emäntä nukkuivat pipot päässä.

Kun luin Jeannine Waltsonin blogin hänen syvövän jälkeisestä kasvuprosessistaan, tuli mieleeni, että minullakin olisi aika välitilinpäätökselle.  Waltson  näyttäisi käyneen huomattavan paljon kovemman prässin läpi kuin minä. Koska hänen tervehtymiskokemukset ovat hyvin samantapaisia kuin minulla, lainailen häneltä ajatuksia ja heijastan kokemuksiani hänen kokemuksiinsa.

Uskon, että osa näistä muutoksista olisi ehkä tapahtunut ilman syöpääkin, mutta koen sairauteni olleen suurin opettajani. Sairaus auttoi minua ratkaisevasti elämässäni eteenpäin. Carl Jung uskoi, että monet ihmiset muuttuvat melkoisesti keski-iässä. Hän oli kiinnostunut Graalin malja -myytistä, joka hänen mukaansa kuvasi ihmisen individuaatiomatkaa. Tarina kuvaa metaforisesti tietä, jolla ihminen kasvaa entistä enemmän autenttiseksi omaksi itsekseen. Jotkut löytävät Graalin maljansa jo teini-iässä, toiset vasta keski-ikäisinä ja jotkut eivät koskaan.

Mitä syöpäni on opettanut minulle:

  1. Aitoutta

Olen enemmän aito itseni kuin aikaisemmin. Autenttisempi ihminen. Autenttisuudella tarkoitan sitä, että ulkoiset paineet ovat vieneet minut itsetutkimusmatkalle, jossa olen tutkinut uskomuksiani ja arvojani. Ennen syöpää minulle oli esimerkiksi tärkeää, mitä muut ajattelevat minusta. Nykyään se on melko yhden tekevää. Tärkeämpää minulle on, mitä itse ajattelen itsestäni: Elänkö omien todellisten arvojeni mukaista elämää? Toteutanko elämässäni asioita, joita pidän tärkeinä. En enää yritä sopeutua ympäristööni, vaan yritän rakentaa ympäristöni aktiivisesti sellaiseksi, jossa minun on parempi elää ja toimia osana yhteisöäni. Käytännössä tämä on tietänyt esimerkiksi osallistumista vapaaehtoistyöhön ja olen pyrkinyt vähentämään kerskakuluttamistani.

  1. Tunteiden ilmaisua

Vuosi kausia minua kuristi ahdistavat tunteet. Kärsin ehkä sen vuoksi syömishäiriöstä ja kroonisista unihäiriöistä. Nykyään tunnistan tunteeni ja osaan sanoittaa niitä. Tiedän, että tunteiden tukahduttaminen ei tee terveydelleni hyvää. Haluan emotionaalisten molekyylieni virtaavan vapaasti. Emotio sanassahan motio viittaa liikkeeseen. Harjoitan kehomielen virtaavaa yhteistyötä luovalla kirjoittamisella ja meditaatiolla. Tunteethan voivat olla varastoituneena kehoomme fyysisinä ongelmina.

  1. Kehon harjoittamista

Pyrin liikkumalla pitämään itseäni fyysisesti kunnossa. Harjoitan joogaa, hiihtoa, sauvakävelyä, ajoittain kuntosalilla käyntiä ja uintia. Tavoittelen liikkumisessani iloista suhdetta kehooni. Olen aina ollut liikkuja, mutta minulla on ollut taipumusta rankaista itseäni syömisestä liikkumisella ja olen esineellistänyt kehoani. Haluan löytää kehooni suhteen, jossa oivallan syvemmin sen olevan sieluni koti. Olen ruumiini, sen tunteet ja tuntemukset, eikä se ole joku erillinen osa minua, jota arvostelen. Hyväksyvää läsnäoloa itselle on se, että löytää hyväksyvän suhteen kehoon. Tämä matka syvimpiin kehollisiin tuntoihini on minulla vielä kesken. Jotkut väittävät, että kaikkein vaikeimmat lapsuutemme kokemukset ovat meissä ruumiisemme kätkettyinä. Niitä emme avaa järkemme avulla vaan luovuutemme avulla.

  1. Itseni ravitsemista

Syön terveellisesti, vaikka joskus vielä liikaa. Viime aikoina olen kiinnittänyt huomiota tapaan jolla syön. Yritän kehittää tietoisuustaitojani tässäkin asiassa. Ei ole viisasta syödä suklaata ja kirjoittaa samaan aikaan. Parasta olisi löytää syömiseen läsnäoleva tila: Keskittyä vain syömiseen, ja tunteisiin sekä tuntemuksiin, mitä syöminen suussa ja muualla kehossani synnyttää. Henkilökohtaisesti tämä syöminen on ollut minulle kaikkein vaikein asia, olenhan nuorena kärsinyt bulimiasta. Olen vuosikymmeniä lohduttanut itseäni syömällä. Nyt itseni ravitsemista ei ole pelkästään ruoka. Kirjallisuus ja haitarinsoitto tarjoavat luovuudelleni ravintoa.

  1. Elämän merkitysten ja tarkoituksellisuuden kokemusen jatkuvaa etsintää

Syövän jälkeen löysin hypnoterapeuttikoulutukseni johdattelemana terapeuttisen kirjoittamisen minätiloilla. Siitä saakka on jatkunut luova kirjoittamisprosessi, jossa tunnen tarvetta selvittää päätäni kirjoittaen. Olen kehittänyt tätä menetelmää edelleen Sisäiseksi teatteriksi, jossa ihminen voi laajentaa tietoisuuttaan kirjoittamalla Elämän eeposta.  Luova kirjoittaminen ja lukeminen on ollut keskeinen keino, jolla olen työstänyt tietoisuuteni mielikuvia erilaisin metaforin. Olen hahmottanut kirjoittaen oman elämäni syvällisempiä merkityksiä. Tarkoituksen elämääni olen löytänyt toteuttamalla elämässäni niitä arvoja ja uskomuksia, joita olen omalla henkisellä matkallani löytänyt. Jotta ihminen pääsee kiinni tietoiseen läsnäoloon, joutuu hän tavallisesti muuttamaan koko elämänfilosofiansa.

  1. Sielun avautumista

Kirjoittaminen on ollut minulle matka myös sieluuni. Aikaisemmin en tuntenut itseäni kotoisaksi henkisessä todellisuudessa. Koin, ettei lääketieteilijänä ole sopivaa olla ”henkinen”.  Nykyään uskallan tunnustaa olevani sielu, joka janoaa avautumista maailmankaikkeuden kaikille väreille ja värähtelyille. Sieluni, mieleni, ruumiini ja ympäristöni kietoutuvat toinen toisiinsa erottamattomasti. Olen eri olemuspuolistani muodostuva kokonaisuus, jota ei voi jakaa osiin, muuta kuin keinotekoisesti (joskus tätä jaosta on hyötyä, esimerkiksi syöpähoitojen kehittämisessä) Aikaisemmin kaikki sielulliset ajatukset tuntuivat New Age höpinöltä. Nykyään voin avoimesti sanoa haluavani olla henkinen ihminen, sielu, koska vain sellaisena voin löytää elämälleni itseäni suuremman tarkoituksen.

  1. Hiljaisuudesta nauttimista ja hidasta elämää

Aikaisemmin en osannut pysähtyä. Kymmenen vuotta sitten en uskaltanut kohdata itseäni. Nykyään tarvitsen meditatiivisia hiljaisia hetkiä joogaten, kirjoittaen ja luonnossa. Olen saanut kokea korpimaisemissa jopa mystisiä hetkiä, joissa koen olevani osa suurempaa maailmankaikkeutta. Ulkomaanmatkojen sijaan nykyään valitsen pääsääntöisesti paljon mieluimmin viikonlopun naapurikylän Kuivajärven Domnan Pirtillä.

Pönöttäjät – mielikuvituksemme kieltäjät

Minulla oli joitakin vuosia sitten voimakas petytyksi tulemisen tunne sisälläni.  Koko koulutusjärjestelmämme, se,  jossa minut muovattiin minuksi, mukaan lukien yliopisto, oli mielestäni opettanut minulle todellisuutta raiskaavaa, rajoittuneen yksipuolista kuvaa maailmasta. Päädyin näinä heräämiseni vuosina siihen, että tämä todellisuuden kutistaminen yhdeksi logaritmien ja keskiarvojen metaforaksi oli ollut yksi keskeinen selitys sille, miksi voin henkisesti vuosikausia pahoin. Tunsin itseni hetkittäin jopa aivopesun uhriksi. Mietin, että ehkä juuri tämä todellisuuden vääristäminen oli ollut keskeinen selittävä tekijä nuoruuteni bulimialle ja addiktiiviselle käyttäytymiselle.

On mukava huomata, että muutkin havaitsevat sen harhan (viimeksi Hesarissa Paavo Järvensivu) , jossa valtaapitävät yrittävät meitä pitää. Se, että ihmistä yritetään pakottaa yhteen yksipuoliseen materialistiseen käsitejärjestelmään, on oikeastaan henkistä väkivaltaa.

Tiedostan nykyään, että empiirisanalyyttinen tieteenperinteemme ja sen materialismi on saanut vääristyneen ison otteen yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta elämästämme. Sen hallitsemaan materialistiseen maailmankatsomukseen on kätkettynä epäeettinen eläminen ja vieraantuminen olemisesta.

Nykyään pystyn sanoittamaan mielikuviani ja  tunteitani. Kiitokset vain luoville metaforia hyödyntäville peilisoluilleni. Monet asiantuntijat sen sijaan ovat unohtaneet, tai eivät ole koskaan edes oivaltaneet, mitä metaforaa he palvelevat. He luulevat, että heidän totuus on ainoa totuus, vaikka se on vain yhden metaforan rakentama rajoittunut kuva todellisuudesta. Moni meistä asiantuntijoista on oikein pönöttäjien opinahjoissa koulutettu mahduttamaan kanssa ihmisiäkin heihin indoktrinoituun kuolleeseen, hierarkiseen, metaforaan elämästä. Pönöttäjä samalla tehokkaasti vieraannuttaa ihmisen omata olemisestaan; kehostaan, toisista ihmisistä ja muista luontokappaleista.

Ihmiselämää ei voi valjastaa yhteen vertauskuvalliseen todellisuuden hahmottamistapaan, sillä meissä jokaisessa on monta ristiriitaista minää ja satoja ja taas satoja todellisuuksia. Kun harjoitamme itsereflektiota rikkain metaforin, hyödynnämme peilisolujamme uutta luovia mahdollisuuksia.

Neurotieteilijä Vialayanur Ramaschandran (TED:issä on monta hyvää videota hänen ajatuksistaan) ei ole pönöttäjä. Sen sijaan hän on uuden integroivan tieteen edustaja. Hänen mukaansa peilihermosolut ovat kollektiivisen tietoisuutemme välittäjiä. Ne integroivat myös meidän kaikkien tietoisuudet toinen toisiimme. Ramaschandran mukan peilisolumme ovat niin suuri keksintö, että ne tulevat räjäyttämään koko käsityksemme ihmisestä ja erityisesti hänen tietoisuudestaan. Näiden solujen aktiivisuutta hyödyntäen, voimme integroida tieteen ja humanistisen tieteen toinen toisiinsa. Minulle tietysti tulee heti mieleen, että minätiloilla työskentely on nimenomaisesti peilisoluja ja metaforisia muotoja hyödyntävää itsereflektiota. Voimme luovassa meditatiivisessa muuntuneessa tietoisuuden tilassa kehittää synesteettisiä kykyjämme, hyödyntäen eri aistejamme ja viisausperinteitä.

Vilayanur Ramachandran mukaan jokaisella ihmisellä on potentiaalisena olemassa synesteettinen kokeminen. Itse asiassa me kaikki teemme koko ajan tietämättämme synesteettisiä abstraktioita. Tällä tarkoitetaan sitä, että jonkun aistimme kokemus, esimerkiksi tunne, voidaan muuntaa esimerkiksi visuaaliseksi kuvaksi tai ääneksi (Olen palavasti rakastunut!). Aivojemme loppumattomat ristiinkykennät mahdollistavat mielikuvituksemme äärettömät oppimismahdollisuudet, tietoisuutemme jatkuvan, eri aisteja ja metaforisia muotoja hyödyntävän muodonmuutoksen.

Empatiakykymme, aktiivisen mielikuvituksen avulla tapahtuva oppiminen, esimerkiksi imitoimalla toista ihmistä, ovat esimerkkejä peilisolujemme välittämistä tietoisuuttamme laajentavista toiminnoistamme. Peilisolumme ovat myös ratkaisevassa roolissa, kun pohdimme koko kiehtovaa tietoisuutemme olemusta.

Kuollut äitini voi olla mielikuvissani läsnä minulle, ja voin tuntea peiliosolujeni välittämänä hänen kosketuksensa ihollani, mikä reagoi samalla tavalla, kuin että hän oikeasti koskettaisi minua. Myös imitoimalla persoonani eri osia luovassa tilassa, voin aktivoida huimasti oppimistani. Samalla pääsen eroon pönöttäjien hierarkisesta, vain faktoille rakentuvasta, kuolleesta maailmankuvan hallinnasta (jolla tietysti on myös aikansa ja paikkansa).

Voimme aivojemme neuroplastisuuden kautta, peilisolujemme välittämänä, kokea menneisyyttämme korjaavasti tässä ja nyt uudelleen. Voimme kuljettaa mielikuvituksessamme tulevaisuuden tähän hetkeen. Näillä luovilla kokemuksillamme voimme vaikuttaa siihen, millaisena reaaliset kokemukset aukeavat meille tässä ja nyt. Mielikuvituksemme ja luovuutemme tietoisuuttamme muovaavat mahdollisuudet ovat käsittämättömän laajat.

Herää nyt vain kysymys, miksi meitä kaikesta uudesta tiedosta huolimatta edelleen yritetään painostaa yksipuoliseen pönöttäjien, yhden huoneen, elämään? Tietoisuutemme linna on rakennettu lukemattomista huoneista, ja meitä edelleen asutetaan vain väkisin yhteen niistä. Kaiken tieteellisen tiedon ja materialistisen hyvinvoinnin keskellä Jeppe edelleen juo, Anni kärsii anoreksiasta ja Annikki ahmii ruokaa. Tämä ei ole ihme: heitä kun ympäröi melkoinen määrä asiantuntijoita huutaen yhden metaforan mantrojansa.

Tietoisuutemme on tehokkaasti kalteroitu, asiantuntijat ja valtaapitävät vartijoina, yhteen sellihuoneeseen. Samalla meiltä on viety mahdollisuus tutustua mielikuvitukselliseen linnaamme, tarkoituksellisen elämämme perustaan. Kulttuurimme pönöttäjät haluavat varmuutta ja kontrollia. Kun tuntee vain yhden huoneen, ihminen ei kompastu, osaa liikkua siellä ja hän tuntee sen kaikki esineet. Tässä turvallisessa huoneessa ihminen elää pahoinvoivana, tietoisuuden vankilatodellisuutta.

Kun ihminen oivaltaa, että minuutta voi vapauttaa tuhansiin metaforiin, siirtyy hän vähitellen yhä enemmän puhtaaseen olemiseen. Levollinen minuus on uutta muotoa jatkuvasti tietoisuudelle luova minuus. Mielikuvituksensa luomassa mahdollisuuksien linnassa elävä ihminen  kykenee työskentelemään, peilihermosoluja hyödyntäen, yhteistoiminaallisesti. Peilaava minuus löytää linnansa salaperäiset, yllätyksiä täynnä olevat huoneet ja jännittävät, joskus pimeät, ja pelottavatkin pitkät käytävät. Hintana on epävarmuus ja lahjana elämän täyteläinen värikirjo: tietoisuuden täydellinen spektri.

Toista metaforaa hyödyntäen : Klassiset tietoteoriat ovat kuin isiä, joilla on oikeasti kymmeniä lapsia. Kun löydämme sisältämme kaikki lapsemme, vapaudumme metaforien täyttämään olemiseemme. Ristiriitaiset tunteemme eivät ole tämän jälkeen ongelmiamme, vaan ne ovat ystäviämme, astinlautoja uuteen syvempään elämänymmärrykseen.

Rakkaus ei ole passiivista, vaan se on luovaa aktiivista sisäisten ja ulkoisten tuntojen,(mieli)kuvien, äänten, tuoksujen ja näkökulmien yhteistoimintaa. Ristiriitaisista osistaan integroitunut rakkaudellinen ihminen tekee jatkuvasti töitä luovasti ja eettisesti, edesauttaakseen toisten luontokappaleiden hyvinvointia.

Materialistisen maailmankatsomuksen hegemonian aika on ohi. Ihmiset eivät enää suostu siihen, että heiltä evätään harmoninen elämä, mielikuvitus ja oman tietoisuuden ohjaus. Jokainen ihminen on potentiaalisesti paras itsensä asiantuntija.

Metaforista, Picassosta, neuroudesta ja minätiloista

Picassosta kerrotaan tarinaa, että jo koulussa hän näki numerot eri tavalla kuin muut ihmiset. Hänelle nelonen oli mies, jolla oli iso nenä, kahdeksikko enkeli ja yhdeksän oli mies, joka nojautui tuulta vasten.  Kumpi sitten näki numerot “oikein”, matemaatikko vai hän?  Asiasta voi olla montaa eri mieltä.  Aristoteles oli puolestaan sitä mieltä, että neron tuntee juuri siitä, että hän kykenee linkittämään metaforin eri asioita toisiinsa. Hän rakentaa eri asioiden välille siltoja vertauskuvin. Hän kykenee rikkomaan perinteisiä ajatuksia mielikuvin.

Anna on viime aikoina omalla palstallaan kirjoittanut tarinoista ja metaforista, siitä kuinka ne sulattavat tietoisuutemme jäykistyneitä näkökulmia. Teksti on sen verran “jämäkkää” tekstiä, että Emäntä väsyy sitä lukiessä. Ja varmaan moni muukin. Silti Anna on hänen mielestään oikeassa: asia on  justiinsa niin kuin Anna kirjoittaa. Vertauskuvat ja niiden symboliikka, meidän mielikuvitusrikkaat näkökulmat maailmasta, sulattavat luutuneita ja kaavoihin kangistuneita ajattelumallejamme. Maailma on se mitä se on, mutta se, miten maailman näemme riippuu täysin mielikuvituksestamme ja luovuudestamme, näkökulmien vaihtotaidoistamme.

Siitä tuleekin mieleen, että ei kai kukaan lukijoista luule tosissaan, että Anna ystävineen olisivat, tai luulisivat olevansa,  “aikuisten oikeasti” olemassa? Siirtolan Emäntä kertoo lukijalle salaisuuden; me emme ole “materialistisesti” mitään muuta kuin Kati Sarvelan tietoisuuden fiktioita, metaforia, joilla toki on aivoissa vastineensa. Meitä ei voi täsmällisesti paikantaa ja määritellä miksikään “kemialliseksi” toiminnaksi, koska olemme vain tiloja, tietoisuuden minätiloja, jotka saatamme aktivoitua  hieman eri paikoissa Kati Sarvelan aivojen neuraaliverkostoja.

Ei siis missään nimessä kannata luulla, että psykologiasta tutut metaforat, ego, egotilat, id, alitajunta, arkkityypit, kompleksit, tiedostamaton mieli, tietoinen mieli ovat “materialistisia” faktoja. Jos näin uskot, kannattaa lähteä työstämään omaa mielikuvitusta, ja sen metaforia, sillä me psykologiset käsitteet olemme vain  käyttökelpoisia vertauskuvia tietoisuuden rakenteista.  Emme ole turhia sellaisia, sillä meitä on testattu kymmeniä – joitakin metaforia jo satoja vuosia.  Kati Sarvelakin olisi huomattavasti typerämpi ilman meitä. (Toki hänessä edelleen on hulluutta muille jaettavaksi).

Kun meillä minätiloilla, itse luomilla tietoisuuden minätiloilla leikkii, voi tuottaa omaa uutta oivallusta omasta tietoisuudestansa. Ja mikä kummalisinta, tästä työstä voi olla apua muillekin.  Monet terapeutit soveltavat asiakkaisiin itsensä kautta oivaltamia mielenrakenteita.  Näin teki mm. Carl Jung; Hän loi arkkityypit ja kompleksit oman aktiivisen mielikuvituksensa ja sen peilauksen avulla. Onnellinen elämä lähtee liikkeelle Siirtolan Emännän mielestä siitä, että ihminen onnistuu luomaan rikkaan ja joustavan tavan rakentaa omasta tietoisuudestaan metaforia. Tässä tietoisuustaitoja (meditaatio, mietiskely, aktiivinen mielikuvitus) hyödyntävässä ihmistietoisuuden laajentamistyössä kannattaa hyödyntää muiden tuottamia, jo olemassa olevia fiktioita, metaforisia,  rakenteita!

Juuri tämä metaforinen työ on tietoisuuden evoluutiota, psyykeen luovaa erilaistumista. Tätähän ihmiseksi kasvaminen on; löydämme omaan elämäämme metaforia, joiden avulla kykenemme vangitsemaan oman tunnekokemuksemme sanoiksi. Toki ne voivat olla muitakin kuin nykypsykologian käsitteitä. Esimerkiksi kristinuskosta ja buddhalaisuudesta löytyy suuri määrä käsitteitä, joiden avulla ihmismieltä voi syvällisesti vertauskuvallistaa ja jotkut pureutuvat olemiseen runoin. Monet ovatkin sitä mieltä, että runot ovat puhtainta olemisen kieltä. Mietiskely- ja meditaatioperinteet ovat myös tietoisuustaitojen harjoittamista.

Ei muuta kuin metaforilla leikkimään! Toiset leikkivät golfpalloilla tai tietokonepeillä. Jotkut leikkivät metaforilla, joilla leikkien voi iskeä hampaansa olemiseen.