Mitä tietoisuustaidot TODELLA ovat?

Mikäli haluat tutustua syvemmin tietoisuustaitoihin, suosittelen, että tutustut Ken Wilberin filosofiaan ja vaikkapa Marko Mikkilän erinomaiseen graduun. Monella tämän päivän ihmisellä vaikuttaisi olevan edelleen hyvin pinnallinen kuva siitä, mitä tietoisuustaidot, kuten hyväksyvä läsnäolo, ovat. Seuraavassa peilaan Sisäisen teatteria, terapeuttista kirjoittamismenetelmääni, Ken Wiberin filosofiaan.

Ken Wilberin (2009) tietoisuuden evoluution mukaan ihmisen tietoisuuden laajetessa, syntyy uusia näkymiä maailmaan. Ihminen näkee maailman kokonaan uudella tavalla, eikä pelkästään vain uusien viitekehyksellisten linssien kautta. Kokemuksieni mukaan minätilojen kanssa keskustellen on mahdollista nopeuttaa tätä nousemista uusille ymmärryksen tasoille. Tällöin näkymämme muuttuvat, vähän samaan tapaan kuin vuorikiipeilijällä: Hänen noustessaan korkeammalle näkee aina laajemman maan kappaleen ja osan taivaanrantaa. Filosofi Sören Kierkegaard kulki aikoinaan omilla nimimerkeillään rinnakkaista polkua pitkin.

Tietoisuuden evoluutio on hierarkkinen järjestelmä, mutta Wilberin mukaan (2000) tämä hierarkia ei ole lineaarinen ja jäykkä niin kuin sosiaalisissa systeemissä. Sen sijaan tietoisuustaitojemme ja tietoisuuden laajetessa, ihminen vähitellen siirtyy egokeskeisestä ajattelusta, ryhmäajatteluun ja kansakunta-ajatteluun. Vähitellen ymmärryksen laajetessa hän siirtyy laajemmin ajattelemaan koko ihmiskuntaa ja sen kaikkea elollista luontoa. Wilberin mukaan ilman mietiskelyä, meditaatiota ja tietoisuustaitoja tämä matka on vain korkea tavoite, eikä ihmisellä ole mitään polkua, mitä pitkin hän voi kiivetä tietoisuudessaan kohti uutta ymmärtämystä (2009). Luovassa psykodramaattisessa transsissa tapahtuva minätilojen keskusteleva kirjoittaminen tarjoavat erään tietoisuustaidollisen konkreettien työkalun vuoren polulle kulkemiseen.

Tietoisuutemme on minätiloilla työskennellen omanlainen kaleidoskooppi. Alussa meillä on vain muutama värihiukkanen (minätila) linssissä ja näkymämme ovat melko vaatimattomat. Vähitellen minätilahiukkasten värikirjon lisääntyessä, linssin läpi saavuttamamme näkymät rikastuvat. Visioloogiseksi kasvaessamme meidän on kyettävä hyväksyvästi vastaanottamaan minätilamme ja visioimaan niiden seurassa: tunnistamaan symboleja ja työskentelemään mielikuvin. Sisäisestä teatteria ja sen minätiloja hyödyntävä visioloogi (vrt. Ken Wilber, 2000) näkee näkee erilaisten minätilojen näkökulmien kautta todellisuuden luovasti ja samalla yhä kirkkaammin. Vähitellen hän kykenee saavuttamaan aktiivisella mielikuvituksellansa jopa pyhältä tuntuvia henkisiä tiloja, joissa hän näkee todellisuuden aperspektiivisesti eli vailla yhtäkään näkökulmaa.

Tietoisuutaitojen kehittäminen on henkinen prosessi, jossa löydämme oman eettisen tavan elää. Minätilojen avulla voimme yhdistää meditatiivisessa tilassa itseemme erilaisia viisausperinteitä, mm. terapeuttista tietoa. Tarkkailijatilan löytäminen tapahtuu kaikissa meditaatioperinteissä erilaisilla tavoilla keskittämällä tietoisuutta. Sisäisessä teatterissa avautuminen olemiselle ja pakonomainen ajattelu hiljennetään mielikuvituksen avulla, joten se edustaa sekä luovaa että oivaltavaa meditaatiotapaa. Syntynyt identiteettitarina peilataan myös järkeviin rationaalisiin tiloihin.

Visioloogi voi saavuttaa meditatiivisen mielikuvituksensa avulla oman systeemisen kehomielelle rakentuvan sisätodellisuutensa ohjauksen: hän tuntee erinomaisesti minätilansa ja osaa mielikuvituksensa avulla luoda uusia tiloja. Minätilat kommunikoivat erinomaisesti ja uusia tiloja syntyy uusissa tilanteissa. Visioologi on löytänyt kaksi minuutensa keskusta: transsendentaalisen Sisäisen teatterin ohjaajaitseyden – egotilojen ulkopuolisen tarkkailijan – sekä egotilojen muodostaman minän ja siinä kulloinkin hallitsevan minätilan. Hän hyväksyy, että hänen sisällään on maailmoja ja totuus on aina suhteellinen, paitsi aperspektiivisellä tasolla, joka on vain puhdasta olemista.

Wilberin (2000) mukaan visiolooginen tapa kohdata maailma edustaa korkeampaa rationaalisuuden muotoa, joka on kovaa vauhtia lisääntymässä kulttuurissamme. Hän kutsuu sitä nimellä kentaurinen, eksistentiaalinen, dialektinen, planetaarinen, verkosto-looginen, tai integraalisaperspektiivinen. Siinäpä oli anglismeja kerrakseen. Oli miten oli, tällä tasolla Sisäisessä teatterissa ihminen kykenee näkemään minätilojensa keskustelun tarkkailijatilasta käsin, ja hän kykenee myös näkemään itsensä osana luomakuntaa helikopteri- ja rakettiperspektiivistä käsin.

Kulttuurissamme leviää nyt tietoisuustaidot. Se on hieno asia, koska ne ovat väline, jolla ihminen siirtyy uudelle olemisen tasolle. Minätilat (esim. Gordon Emerson, John and Mary Watkins) voivat antaa monelle ihmisille hyvin konkreettisen työkalun , jolla he voivat hypätä dialektiseen olemiseen. Tällä tasolla kykenemme aidosti kuuntelemaan erilaisia näkökantoja. Voimme antaa keskusteluissamme tilaa kaikille luontokappaleille, jolloin voimme saavuttaa egosentrisen tai etnosentrisen ajattelun sijaan uuden ekosentrisen kosmisen näkökulman.

Wilberin tietoisuuden systeemi näyttäisi olevan rinnasteinen sekä Sören Kierkegaardin ajattelulle (hänen nimimerkkinsä muodostivat rasioita, jonka avatessa löytyi uusia nimimerkkejä, minätiloja) sekä Sisäiselle teatterille, jossa mielen primitiivisemmät osat, minätilat voivat yhdistyä uusiksi laajemman ymmärryksen tiloiksi. Wilber (2000) korostaa samaa asiaa, mikä on sisäänrakennettuna Sisäisessä teatterissa, ja sen takana vaikuttavassa Ego state -terapiassa. Mikäli uusi (minätila!) taso irtaantuu siitä, minkä päälle se on rakentunut, syntyy patologioita. Tarvitaan integraatiota korjaavana liikkeenä. Yksinkertaisemmin sanottuna, jotta meidän persoonamme pysyy eheänä, tarvitaan minätilojen välille hyvää kommunikaatiota. Eri tasojen minätilojen täytyy löytää sopu keskenään.

Sisäinen teatteri on dialektinen tapa tutustua itseen ja laajentaa tietoisuutta. Luovassa prosessissamme on syytä lähteä liikkeelle mielikuvituksen avulla  perustunteista. Mieltämme kiusaavat tai askarruttavat henkilökohtaiset asiat laitetaan minätilojen korjaavan mielikuvituksen avulla järjestykseen. Alkuun päästäksemme tarvitsemme viisaita ja kokeneita ihmisiä ympärillemme. Vähitellen prosessi voi laajeta: siirrymme reflektiiviseen oppimiseen: luovaan kirjoittamiseen ja lukemiseen. Löydämme yhä enemmän kokonaisvaltaisen viisauden tiloja itsestämme.

Matkalla uudelle ymmärrksen tasolle (integroituneet uudet minätilat) tapahtuu pienempiä tai suurempia vanhan ajattelun kuolemia. Siirtymä uudelle tasolle, muodonmuutoksemme, on aina eräänlainen kuolema. Toukka kuolee ja perhonen syntyy. Tämä kuolema voi olla kipeä kokemus, joskus jopa kaoottinen. Tämä siksi, että joudumme luopumaan hallitsevana vanhasta minätilasta, johon samaistumalla koko aikaisempi maailmankuvamme on rakentunut. Toiset jäävät jumiin loppuelämäkseen joihinkin yltiörationaalisiin tai fundamentalisuskonnollisiin tapoihin ajatella.

Nerot kiipeävät vuorta innokkaasti ylöspäin ja löytävät aina vain uusia näköaloja. Oma kokemukseni on, että kokonaisvaltaisen ajattelun nerous ei niinkään synny kyvystä ratkoa matemaattisia yhtälöitä, vaan se on mielikuvituksen avulla tehtävää jatkuvaa työtä. Jokaisella meistä on oma perustasonsa, josta minätilat voivat lähteä ponnistelemaan kohti laajempaa usein jopa nerokasta elämän ymmärtämystä. Ken Wilber tukee tätä ajattelua. Ihmisellä ei tarvitse olla Albert Einsteinin geenejä kasvaakseen neroksi, vaan globaali, monikulttuurinen ajattelu, riittää viemään tietoisuuden kehitystä hyppäyksin eteenpäin. Mestareiksi kasvaneita on harvassa, mutta monessa meistä on sisällänsä pieni mestari, joka odottaa aktivoimistaan.

Silloin kun vanha minätilamme ei onnistu löytämään hyvää kommunikatiivista suhdetta uuteen muodostumassa olevaan minätilaan, voidaan puhua identiteettikriisistä. Erityisesti tämän kaltaisessa tilanteessa ihminen hyötyy Sisäisen teatterin kaltaisesta oman kokemusmaailman tutkimus- ja kehittämismatkasta. Ihminen tekee luovasti tutuiksi mahdollisimman monet uudet ja vanhat minätilat toisilleen. Ja neuvotellen hän löytää tiloillensa yhteisymmärryksen tai kompromissiratkaisun. Meillä kaikilla saa olla sisällämme ristiriitoja (erimieliset minätilat): Ne toimivat myös ponnahduslautoina uuteen ymmärrykseen ja arvorationaalisuuteen.

Ihminen voi tutkia itseään tietoisuustaitojen avulla, kuten luovasti kirjoittaen ja erilaisilla muilla taideterapeuttisilla menetelmillä sekä meditoiden. Monelle kriisi on se, että huomaa löytävänsä itsestänsä uuden minuuden, joka ei mahdu lainkaan vallitsevaan nykyiseen valtayhteiskuntaan.

Minätilojen kanssa työskennellessä kyse ei ole siis siitä, että löydämme minuutemme, joka sopeutuu yhteiskunnassa vallitseviin normeihin. Sen sijaan kysymys on siitä, että ihminen löytää eettisen oman ainutkertaisen elämäntapansa, joka ei ota vastaan vallitsevia kulttuurisia valtauskomuksia itsestään selvyyksinä. Onneksi meillä on tilava kulttuuri siinä mielessä, että saamme valita elämäntapoja, joiden ei tarvitse olla normielämän mukaisia. Elämme länsimaissa parhaillaan kulttuurisen muodonmuutoksen aikaa, jossa hyväksytään erilaiset tavat elää.

Filosofi ja psykologi Lauri Rauhala väitti jo 60-luvulla, että meditaatio voidaan yhdistää psykoterapeuttiseen tietoon. Sisäinen teatteri on se laitos, jossa tämä tapahtuu minätilojemme avulla. Teatterilla, spontaanilla luovuudellamme, on ihmeellisiä taianomaisia voimia.

Tietoisuustaidot ovat facebookissa.

Mainokset

Jane Fonda ja Siirtolan Emäntä yhteisen virtuaalisen pirtinpöydän äärellä

Siirtolan Emäntä ei ole mikään Hollywoodtähti-fani, pikemminkin päinvastoin. Hän katsoo harvemmin rahalla tehtyjä valtavirtaelokuvia.  Täsä huolimatta Emäntä ei malta olla kirjoittamatta muutamaa riviä näkemästään  youtube pätkästä, jossa LisaNova haastattelee Jane Fondaa, 72 v. Siskoni lähetti minulle tämän linkin, ja lähdin katselemaan sitä toisella silmälläni,  ilman sen kummempia odotuksia.

Fonda jakaa elämämme ilmeisesti kolmeen näytökseen. Toinen näytös alkaa siitä, kun perhe perustetaan ja päättyy siihen, kun lapset muuttavat pois kotoa. Hän korosti, että vaikuttaisi siltä, että tämä elämän toinen näytös on naiselle yleensä raskain. Tämä muuten pitää paikkansa ainakin Siirtolan Emännän kohdalla. Toinen elämän näytös oli ehdottamasti vaikein ja vaativin elämänvaihe. Emännän olisi pitänyt olla tasapainoinen. Hänen olisi pitänyt olla hyvä äiti, työntekijä, rakastajatar, emäntä, ahkera liikkuja ja oman itsensä toteuttaja, mutta voimavarat eivät riittäneet kaikkeen. Lisäksi hän oli vielä tässä vaiheessa omien lapsuudentraumojensa ja syömishäiriönsä vanki.

Toisessa elämän näytöksessä nainen on vielä liian usein normatiivisen valtakulttuurin vanki, jossa hän ei uskalla käyttää omaa ääntään. Sen sijaan hän yrittää epätoivoisesti sopeutua vallitsevaan miehisille arvoille rakentuvaan valtakulttuuriin. Seurauksena voi olla elämänrakennelman hajoaminen ja kaaos, aivan niin kuin Fondalla ja Siirtolan Emännällä molemmilla tapahtui. Tässä vaiheessa hoitona ei Fondan mukaan ole se, että päättömästi kuljetaan sosisiaalisesta aktiviteetista toiseen, ryhdytään kippaamaan kuppia tai vetämään pilveä. Sen sijaan hoitona on HILJAISUUS JA PYSÄHTYMINEN. Kun siirrytään kolmanteen näytökseen, kannattaa naisen pysähtyä kysymään itseltään: Kuka minä olen?

”Kuka minä olen?” kysymykseen vastaaminen voi olla monelle tämän päivän ihmiselle haastavaa:  Ihmisen täytyy pysähtyä ja oppia tulemaan toimeen ihan vain itsensä kanssa. Monelle tämä tehtävä voi olla ylitsepääsemättömän vaikea. Meidät kun on opetettu vain suorittamaan, näyttämään hyvältä  ja harva ihminen saa ulkoista tukea omalle sisäiselle tutustumisretkelle.  Juuri tähän Fondan kanssa yhteiseen  johtopäätökseen ja tehtävänasetteluun päätyi siis myös  Siirtolan Emäntä: Hän muutti hiljaisuuteen ja  pysähtyi. Tällöin hän alkoi kuulla omia sisäisiä arkkityyppisiä ääniänsä, jolloin hän löysi kaaoksen keskeltä itsestään kypsän aikuisen naisen. Jane Fonda lainaa Starhawkia ja  kirjoittaa, että pimeys, sisäinen kaoksemme,  on hedelmällistä meissä olevien mahdollisuuksien raskausaikaa. Se on mustaa multaa, jossa uusi siemen itää, ja sieltä kasvaa jotakin uutta, sillä ihmisessä on luontainen pyrkimys hakeutua valoon. Vain pimeydestä löydämme oman valomme.

Emäntä kokosi itsensä tai oikeastaan voisi sanoa että pimeästä kaoksesta hän ”muisti” itsensä. Tämän muistamisen ymmärtää paremmin, kun lähtee purkamaan englanninkielistä sanaa ”re-member”. Hän palautti yhteytensä eri osiinsa, ja muokkasi hämmentävästä pirstoutuneesta materiaalista uuden minuutensa. Tässä prosessissa Emäntä päätyi juuri tähän, mitä Fondakin korostaa: Hänestä poistui halu miellyttää ihmisiä, ja Emäntä aikoi käyttämään sen sijaan hyväksi omaa naisellista arkkityyppistä sisäistä viisauttaan hyväksi. Hän lakkasi yrittämästä olla rakastettava, ja salli itselleen olemisen hetkittäin myös ihanan hävytön omapäinen nainen. Tällöin syömishäiriökin alkoi vähitellen helpottamaan. Fonda muuten kannustaa meitä etsimään sisältämme omaa aikuista mielenosaa, jonka kanssa voi ryhtyä käymään keskusteluja.

Emäntäkin teki tätä keskustelemista itsensä kanssa,  itsereflektiota, yhden kirjan verran. Jane Fonda suosittelee muuten tähän tarkoitukseen elämänkaarikirjoittamista (life rewiew). Elämänkaarikirjoittamisen lisäksi Fonda ryhtyi kirjoittamaan – yllätys,yllätys – blogia! Hän koki, että kirjoittamisen avulla hän kykenee jäsentämään elämäänsä, ja hän pystyy kirjoittamisen avulla reflektoimaan todellisuutta. Kirjoittamista apuna käyttäen, hän kykenee saavuttamaan paremmin läsnäolon –tilan. Tämä ei ollut Siirtolan Emännälle todellekaan mikään uutinen! Eheyttävällä kirjoittamisella on kummallisia voimia. Eivät näköjään nuo Hollywood tähdetkään aina ihan tyhjäpäisiä tyttöjä ole!

Ehkä tänä päivänä tämä blogien kirjoittaimisbuumi on suosittua juuri siksi, että ihmiset kirjoittamalla yrittävät jäsentää mielleyhtymiään uuteen järjestykseen. Kun keittiönpöydän äärellä käydyt perheen, ystävien ja  suvun yhteiset keskustelut ovat vähentyneet, kirjoittaminen voi parhaimmillaan tuottaa meille uusia oivalluksia. Istumme nykyään enemmän yhteisten virtuaalisten pöytien äärellä. Toki tämä ei varmasti korvaa aitoa toisen ihmisen läsnäoloa, mutta se voi olla sinänsä myös hyödyllistä ja kasvattavaa aktiviteettia. Varmasti tämä aktiviteetti on tyhjää sosiaalista elämää parempaa! Ehkä tarinoittemme avulla kykenemme Avattarina koskettamaan toinen  toisiamme?

Fonda korostaa, että on helpottavaa tajuta, ettei ihmisen täydy olla täydellinen, hän saa olla vajavainen oma itsensä. Kun nainen kokee itsensä tyhjäksi, yrittäessään miellyttää muita ihmisiä, voi hänessä puhjeta mm. erilaisia syömishäiriöitä. Ehkä syömishäiriöiden yleisyys kertoo juuri siitä, millaisia sairaloisia suoritus ja ulkonäköpaineita normatiivinen kulttuuri naisille asettaa. Ja tietysti myös miehille! Syömishäiriöisen ihmisen on vaikeaa rakentaa kypsää ihmissuhdetta, koska hän ei ole suhteessaan yleensä oma itsensä. Hän esittää jotkain muuta, mitä hän ei ole.   Tämäkään ei ole Emännälle uutinen. Hän kärsi monta kymmentä vuotta elämästään hetkittäisistä bulimiasta kuten Fondakin. Eheytymisprosessin ytimessä on Fondan mielestä anteeksianto, jossa täytyy antaa ehdoton hyväksyntä omalle itselle:  keholle ja mielelle. Ihmisen täytyy erottaa sisältään tulevat eri äänet ja hänen täytyy kyetä kokoamaan itsestään uusi kokonaisuus näistä erillisistä äänistä muodostuvista paloista. Tämähän Fondan ohje kuulostaa Siirtolan Emännän korvissa aivan mielenteatterilta!

Jotta ihminen kykenee nauttimaan täysin siemauksin kolmannesta elämän näytöksestä, on hyvä muistaa, että mielen hajoaminen ja ahdistava kaaos voi pitää sisällään uuden minuuden siemenen. Fonda korostaa, että kun toinen näytös vaihtuu onnistuneesti kolmanteen, voi seurata  elämän  paras näytös. Fonda korostaa, että jotta tämä olisi mahdollista, kannattaa pitää huolta mielen lisäksi erityisesti omasta fyysisestä kunnosta. Emäntä näyttää alkaneesta kolmannesta näytöksestä enemmän kuin mistään aikaisemmasta elämänsä vaiheesta!

Jaahas, näyttää siltä, että Siirtolan Emäntä Kuumun perukassa on löytänyt samoja asioita oman elämänsä ohjenuoriksi kuin tämä Hollywood tähti. Ehkä Kuumu ja Hollywood ovat sittenkin lähempänä toisiaan kuin Emäntä osasi etukäteen aavistaa. On mahtavaa, että tekniikka sekä ihmisen oma aivokapasiteetti mahdollistaa tänäpäivänä sen, että virtuaalisesti voi istahtaa saman pirtinpöydän ääreen keskusteluihin  vaikkapa Jane Fondan kanssa.

Terveisiä Hullun Hatuntekijän juhlista Helsingistä

Siirtolan Emäntä, Kati,  istuu virkeänä Kuopio-Helsinki junassa. Hän miettii junan meditatiivisessa jyskeessä jälleen kerran ihmiselämän kummallisuuksia.

Emäntämme on sitä mieltä, että länsimaista kulttuuria on dominoinut jo vuosisatojen ajan tämän vuosituhannen taitteeseen saakka Apollon, harmoniaan ja järjestykseen pyrkivä, yltiörationaalinen ja individualistinen kulttuuri. Muistattehan Apollon, kreikkalaisen jumalan? Simone, Emännän feministinen filosofitila väittää, että tämän päivän koulut, työpaikat ja yliopistot ovat edelleen pullollaan ylijärkeviä yltiöindividualistisia ihmisiä, jotka työskentelevät kaikin puolin tehokkaasti ja järkevästi. He mittaavat erilaisilla määrällisillä mittareilla, tilastoilla, tutkimuksilla ja muilla mittareilla, että kaikki tapahtuu varmasti oikein. Nämä järkevät vaurauteen ja tasapainoon pyrkivät ihmiset yrittävät tehdä kaikkensa, jotta he ajattelevat kirkkaasti, hallitsevan tieteellisteknisen viitekehyksen mukaisesti. Suuta eivät nämä niin järkevät ihmiset uskalla avata, ellei ole mahdollisuutta viitata johonkin tieteelliseen auktoriteettiin, joka on saman sanonut jo aikaisemmin.  He pyrkivät edistymään elämässään sunnitelmallisesti, ja he yrittävät kaikin puolin fiksusti hallitsemaan oppailla ja asiantuntijoiden neuvoilla koko elämäänsä.

Tässä  Simonen kuvaamassa järkevässä maailmassa Siirtolan Emäntäkin eli montakymmentä vuotta. Tai ainakin yritti elää.  Emäntärukkamme oli  eräs näistä tuhansista ihmisistä, jotka vaipuivat masennukseen  irrallista tietoa ja aineellista vaurautta ylistävässä hallinnan kulttuurissamme. Emäntä eksyi ulkokohtaisten muotojen,  sekä  kaikki ajatukset ja luontokappaleet laskettavan hyödyn välineeksi tuotteistavaan, todellisuuteen.  Kunnes Emäntä tajusi saman kuin Fjodor Dostojevski, että logaritmit on  hyvä aika ajoin potkaista helvettiin.

On nimittäin toinenkin mahdollinen maailma. Se on hulluttelevan viinin jumalan Dionysoksen primitiivinen valtakunta, joka on sisäisyytemme ja luovuutemme, mutta  myös pelottavien varjojemme maailma. Tässä todellisuudessa ihminen voi olla mainiosti monta minää yhtä aikaa. Siellä ei kenenkään  yksittäisen monologi hallitse todellisuutta, vaan todellisuus voi rakentua yhteisöllisesti vaikkapa erilaisten minätilojen keskusteluille. Dionysoksen maailmassa ihminen voi olla Lumikki, seitsemän kääpiötä, ilkeä kuningatar ja tahdoton kuningas samanaikaisesti. Hän voi olla “me” muotoinen minuus, joka ymmärtää todellisuuden rikkauden ja monikerroksellisuuden.

Kun ihminen on me-muotoinen minä, voi hän käydä omassa sisäisessä maailmassaan samanaikaisesti monen tasoisia keskusteluja, juuri niin kuin Hullun Hatuntekijän vieraat. Yksi juhlija voi vaikkapa soimata itseään, kun ei ole saanut mitään tänään aikaiseksi ja toinen vieraista voi ylistää, kuinka hienoa onkaan, että ihminen osaa rentoutua, ja kolmas on kovaäänisesti sitä mieltä, että Emännän pitäisi auttaa enemmän ihmisiä ja istua poran varressa hoivaamassa kuhmolaisten hampaita. Itseys muokkautuu näiden välillä joskus öykkäröivien ja ääntä pitävien juhlijoiden puheenvuorojen vuorovaikutuksessa. Ihminen joutuu tekemään eri mielentilojen välillä ja  kanssa kompromisseja, jotta hänellä on hyvä ja harmoninen olo. Onko Emäntämme jakaantuunut persoonallisuus? Ei, sitä hän ei ole, koska hän tuntee oman sisäisen teatterinsa.

Ehkä Dionysoksen, viinin jumalan, maailma on tämä lasten valtakunta, miettii Siirtolan Emäntä. Lasten on taivasten valtakunta, eikö niin Raamatussa sanota? Liian moni meistä aikuista on unohtanut leikkimisen ja mielikuvituksen voiman. Samalla me olemme kadottamassa kykyämme luoda elämällemme henkilökohtaista tarkoitusta. Ihmiset eivät uskalla hypätä epärationaaliseen. Uskon hyppy on Siirtolan Emännälle juuri tätä. Hyppyä hulluttelun ja epärationaalisen uskon maailmaan. Emäntä väittää, että monet voivat löytää elämänsä merkityksen, kun he löytävät jälleen oman sisäisen lapsensa maailman.

Emäntämme korostaa, että on upeaa kun aikuinenkin voi tavoittaa juuri tämän saman maailman, jossa hän viisivuotiaana riehui, fantasioi ja istui lumoutuneena kuuntelemassa vaikkapa isoisän lukemia Grimin satuja. Onhan niin, että lapsi ei pelkästään kuuntele satua, vaan hän myös samaistuu siihen ja elää sadussa ja luo siitä itselleen sisäisiä mielikuvia ja sovellutuksia. Hän antautuu mielikuvituksensa kuljetettavaksi. Lapsi pystyy leikkimään erilaisilla saduista ja oikeasta elämästä varastamilla rooleilla, joiden avulla hän jäljittelee ympäristöään ja oppii sen kautta uusia ajattelutapoja ja tottumuksia itselleen. Emäntä arkijärjellään väittää, että kyllä aikuinenkin tähän pystyy! Kun hän vain etsii, löytää ja omaksuu uudelleen itselleen tämän kadotetun fantasiamaailmansa. Aikuinen voi myös harjoittella tätä lapsen samaistumiskykyä,  ja kun hän taas tähän pystyy, on hänestä jälleen tullut  aktiivinen oman elämänsä merkityksenantaja. Hän voi löytää itselleen uusia mahdollisia minätiloja ja niidenen erilaisia uskomusjärjestelmiä.

Juuri näin sen täytyy olla, ajattelee Emäntä: Lasten on taivasten valtakunta. Vain löytämällä yhteyden tähän sisäiseen lapsenmaailmaamme, pystymme eheytymään ihmisinä. Ja vain kokonaiset ihmiset voivat muodostaa terveen yhteisön. Niin kauan kuin liikumme pelkästään järkevässä aikuisen ulkokohtaisessa maailmassa, on elämämme tarkoituksetonta epätoivoista ja merkityksetöntä puuhastelua. Kykymme auttaa toista ihmistä on rajoittunutta siihen saakka, kunnes onnistumme eheyttämään itsemme. Matka itsetietoisuuteen voi olla pitkä, mutta äärimmäisen mielenkiintoinen kokemus. Me joudumme tekemään itsemme tutuksi myös Dionysokselle. Eheytymiseemme kuuluu lapsenmielemme löytäminen. Prosessissamme joudumme kohtaamaan hetkittäiset ahdistavat tilamme, kyynelehtivät tilamme, melankoliset tilamme ja iloitsevat tilamme. Edetessämme murramme vanhoja uskomuksiamme ja luomme uusia.

Kun laajennamme tietoisuuttamme, kohtelemme omaa mieltämme kuin se olisi uusien loppumattomien mahdollisuuksien puutarha. Me istutamme sinne pävittäin uusia kukkia ja vihanneksia. Kun lannoitamme ja hoidamme sitä, saamme itsellemme kukoistavan kauniin kulttuurimaiseman, joka seuraavana vuonna näyttää taas hieman erilaiselta. Emännän mielestä ihmisille on yhtä tärkeää sekä sisäinen että ulkoinen maisema. Ilman sisäistä maisemaamme, ja sen eri tiloja, olemme tahdottomia valmiiksi pureskeltujen ajatusten passiivisia vastaanottajia. Ja ilman ulkoista maisemaa, on realiteettitajumme hukassa.

Elämme  järjen monologian valtakulttuuria, vaikka kulttuurimme on ristiriitoja ja traumaattisia tilanteita täynnä. Järkevä kulttuurimme on rikkonut kokonaisuutemme. Kun pirstoutunut mieli eheytyy, voi se tapahtua me-muotoisen keskustelevan minuuden kautta. Syntyy itseään itseensä peilaava minuus, joka on kriittisesti käynyt läpi kaikki tärkeimmät uskomuksensa.

Mielentilani Simone muistuttaa muuten minua joka päivä siitä, että suurin osa  länsimaisia ihmisiä elävää ulkokohtaista kaiken esineellistävää statussymbolielämää, jossa me ihmiset keskitämme energiamme ulkonaisiin onnen symboleihin kuten kehomme  muotoihin, muotiin, matkoihin, hienoihin autoihin, rasvaprosentteihimme ja erinäisiin muihin kilpailuaktiviteetteihin. Ja ekologinen mielentilani Mielikki kysyy toistuvasti, että voiko eheä ihminen hukuttaa itsensä aineelliseen kuluttamiseen, kun tiedämme, miten kriittisiä aikoja elämme maailmn luonnon tulevaisuuden suhteen?

Kuinka moni on muuten tullut ajatelleeksi, että tämä näennäisen järkevä jo kuolemaa tekevä kulttuurimme on äärettömän typerää ja ahnetta. Tällaisilla ajatuksilla Mielikki vaivaa Emäntää toistuvasti ja jatkaa kysymyksellä, että uskooko Emäntä itse muka tähän ekologisesti kestämättömään itsetuhoisaan monologiseen satuun? Tähän yltäkylläisen ja loppumattoman aineellisen rikkauden satuun, jossa jokaisesta voi tulla kullan kimalluksen ja eksottisten matkojen keskellä eläviä prinsessoja ja prinssejä? Tämä kun se vasta suuri  ja kollektiivinen harhainen satu on, muistuttaa Mielikki.

Ehkä Mielikki on oikeassa, miettii Emäntä. Länsimainen ihminen tuppaa näkemään rikan toisen silmässä, vaikka malka on omassa, vai miten se hieno Raamatunlause taas menikään, miettii Emäntä. Onneksi näyttää siltä, että olemme siirtymässä kohti inhimillisempää kulttuuria. Jospa prinssi ja prinsessamyytin aika on jo ohitettu? Onko niin, että harvenevat joukot ihailevat enää törsäilevää elämäntapaa? Yrjö Kallinenko se sanoi, että suurin osa kansaa kävelee unessa? Vieläkö tämä pätee? Vai joko se aika on ohitettu?

No, jospa siirtyisimme hetkeksi takaisin Kreikan mytologioihin. Dionysoksella on oma epärationaalinen ailahteleva tahtonsa, jonka kanssa meidän on tärkeää tasapuolisuuden vuoksi oppia myös elämään.  Rajoja rikkova taiteet, teatteri, musiikki ja elokuva ovat sen tuotteita.  Kun Dionysos on lähellä, voi kätevä emäntä piilottaa logaritmit ja yhtälöt hetkeksi pakastearkkuun odottamaan uusiokäyttöä . Emäntä heittäytyy hänen kanssaan hulluttelumaailmaan, jossa kaksi kertaa yksi voi olla enemmän kuin kaksi. Tai joskus vähemmän. Dionysoksen seurassa voimme iloita siitä, että voimme toteuttaa itseämme elämässämme mitä erilaisimmin tavoin luovasti.

Emäntä on tuhat kertaa mielummin  identiteetiltän Hullu Hatuntekijä ja hänen vieraansa kuin hammaslääkäri. Ainakin tänään. Huomenna hän on jotakin muuta. Sen jälkeen kun hän oivalsi sisäisen luovan dialektiikan ihmeelliset mahdollisuudet, on hammaslääkärin työkin tuntunut paljon, paljon antoisammalta! Ja mikä kummallisinta, Hullulla Hatuntekijällä riittää vielä potilaita. Ehkä se johtuu siitä, ettei Kuhmossa ole asiakkailla juuri valinnan vaihtoehtoja :D!

Kiitos sinulle, Martti Lindqvist!

Edesmennyt Martti Lindqvist on eräs niitä teologeja, jonka ajatukset ovat vahvistaneet Siirtolan Emännän halua kuulua kirkkoon. Toki Emäntä voisi hengellisyyttään harjoittaa kirkon ulkopuolellakin, mutta hän kokee olevan hyvä asia, että luterilaisen seurakunnan sisällä on laaja-alainen kirjo erilaisia ja eri mielipiteitä omaavia ihmisiä. Siirtolan Emäntä on huomannut, että kirkon ovet ovat laajat. Sitä paitsi onhan äärimmäisen helppoa hukuttaa itsensä samanmielisten seuraan, mutta suurempaa luonteenlujuutta vaatii pysyä erimielisten ihmisten joukossa. Emäntä kokee olevansa edelleen kirkon sisällä marginaalissa olevia ihmisiä, mutta se mikä tänään on siellä, saattaa jo huomenna olla keskiössä. Muutos on jo meneillään, uskoo Emäntä. Sen huomaa jo papiston kannanotoista. Tilanne on tietysti huolestuttava silloin, mikäli kaikki marginaalissa olevat ihmiset eroavat kirkosta

Emännän hengellisyys näyttäisi olevan samassa karsinassa Martti Lindqvistin kanssa. Hänen kirjoittaa Elämän sylissä -kirjassaan, että

Kirkko on täällä siksi, että elämä ennen kuolemaa olisi mahdollista.

Martti perustelee kirjassaan teesejään kymmenellä alateesillä.

1.      Kirkon tehtävänä on vaalia uskomisen mahdollisuutta ja antaa sille rakennuspuita. Ihmisen oikeus muodostaa oma uskonkäsityksensä, sisäistää se ja noudattaa sen vaatimuksia on ihmisoikeuksien silmäterä.

2.      Kirkon tehtävänä on puolustaa viimeiseen asti ihmisen oikeutta olla uskomatta. Usko ei merkitsisi mitään, ellei olisi epäuskon mahdollisuutta. Samankin ihmisen elämässä usko voi elää vain epäuskon mahdollisuuden kumppanina.

3.      Kirkon tehtävänä on palvella jokaista ihmisen nimeä kantavaa. Se on olemassa kaikkia varten. Kirkko ei ole kannattajiensa linnake ulkopuolisia ”vihollisia” vastaan.

4.      Kirkon tehtävänä on pitää auki niitä kanavia, joita pitkin rakkaus voi hakea kekseliäitä muotojaan ja kulkeutua ihmiseltä ihmiselle.

5.      Kirkon tehtävänä on paljastaa tinkimättä ihmiseen kohdistuva riisto, epäoikeudenmukaisuus ja viha. Se on täällä siksi, että ihmisen sortajalla olisi huono omatunto.

6.      Kirkko on täällä siksi, että elämä saisi kukoistaa monimuotoisuudessaan, kokeilevuudessaan ja vaihtelevuudessaan. Koijärvenkään linnut eivät ole sille yhdentekeviä.

7.      Kirkko on täällä siksi, että kärsimyskin voisi muuntua tuhovoimasta toiveikkaaksi kasvumahdollisuudeksi.

8.      Kirkon tehtävänä on luoda maaperä rauhalle, joka ei perustu vahvemman oikeuteen eikä kauhun tasapainoon. Sen on oltava osoittamassa, että pysyvä rauha on eloonjäämisen ja todellisen ihmisarvon välttämätön edellytys.

9.      Kirkon tehtävänä on osoittaa ihmiselle mahdollisuus aavistaa jotain Jumalastaan ja löytää yhteys Hänen kanssaan.

10.  Kirkko on täällä siksi, että syylliseksi tullut elämä ei jäisi ilman suojelua. Ainut syy olla tappamatta tappajaa on hänen ihmisarvonsa, jota hänen itsensä ei tarvitse ansaita.

11.  Kirkon tehtävänä on olla synnyttämässä ihmisyhteisön kasvusolukkoa. Kurottautuessaan kohti toisiaan ihmiset voisivat löytää itsensä keskinäisessä vuorovaikutuksessa ja palvelussa.

12.  Kirkon tehtävänä on saattaa kouriintuntuvaksi sovinnon mahdollisuus siellä, missä vihan on polkenut rikki elämän taimet. Julistaessaan sovintoa ihmisen ja hänen Jumalansa välille se myös tekee ihmisestä ihmisen ystävän.

Emäntä kiittää sinua, Martti. Olet eräs niistä syistä, minkä vuoksi Emäntä edelleen haluaa kuulua kirkkoon, vaikka on toki niitä muitakin syitä. Tärkein niistä on tietysti tämä Siirtolan emännän sisällä ristiriitaisia tunteita herättävä arvoituksellinen elävä ja kuollut Kristus.  Emännän kirkkoon kuulumisen merkittävin syy olet siis Sinä Kristus-lapsi, uuden elämän symboli ja Sinä ristiinnaulittu Kristus, ihmisen muodonmuutoksen mahdollisuuden tarjoaja. Perukan Emäntä kun kantaa paljon mieluimmin Sinun ristiäsi sydämessään, kun Diorin merkkiä laukussaan.

Siirtolan emäntä hyväksyy sisäisessä todellisuudessaan sen, että on päiviä, jolloin hänet valtaa suuri epäusko. Tällöin koko kristinusko näyttää suurelta parodialta, ikivanhalta järjettömältä näytelmältä. Silloin emännän sisäisessä näytelmässä jyrää Tuomas. Toisina päivänä puolestaan Siirtolan emäntä tuntee sydämessään, että esi-isillämme on ollut paljon viisautta, kun he ovat valinneet Sinut Kristus rinnalle kulkijakseen. Oikea elämä on suurta ristiriitaista paradoksaalista näytelmää ja Sinä olet sen suurin paradoksi. Oikea usko voi elää vain epäuskon kumppanina. Niinhän se Martti teeseissään kirjoittaa. Emäntä on sitä mieltä, että Raamatun viestiä ei ole oikein ymmärretty, jos kirjaa käytetään vähemmistöjen päähän lyömiseen. Kirkon tehtävä on palvella jokaista ihmisen nimeä kantavaa.

”Kuka meistä voi ottaa Jumalan aseman ja lähteä osoittamaan toisia ihmisiä enemmän syntisiksi kuin toista?” kysyy Emäntä ja hän jatkaa:  ”Minulle on vain yksi ainut tuomari, ja se on tuo yläkerran Ukko. ”

”Siis ainakin symbolisesti. Uskonto on tärkeimpiä vertauskuvallisen ikuisen viisauden siirtäjiä,” jatkaa puheenvuoroa  Simone, eräs nyt parhaillaan Emännän näyttämöllä olevista ystävistä.

Oli miten oli, Siirtolan Emäntä haluaa olla osa moniulotteista luovaa kapinaa, joka on jo lähtenyt liikkeelle kirkkoinstituution reuna-alueilta. Emäntä ei halua, että kirkko on jäykkä, autoritaarinen joustamaton vanhoillisuuden pesäke, joka jakaa ihmisiä syntisiin ja vähemmän syntisiin. Regine on opettanut Siirtolan emännälle, että usko on intohimoista subjektiivisuutta.

Regine muistuttaa Siirtolan emäntää Sören Kierkegaardin ajatuksista:”Muistathan: Usko on jatkuvaa epävarmuutta. Se vaatii intensiivistä tunnetta ja kokemusta, kuten rakastunut rakastaa rakkaudestaan, vaikka hänellä ei olisikaan objektiivista varmuutta siitä, saako hän rakkautensa kohteen vai ei. Uskon täytyy tulla nimenomaan omakohtaisen valinnan kautta ja tässä valinnassa ihminen on täysin yksin. On oltava nykyhetkessä ja auki tulevaisuudelle, joka hetki on valinnan hetki.”

Niin, Sören Kierkegaard on myös yksi niistä, jonka vuoksi Siirtolan Emäntä uskoo. Hänhän vihasi autoritaarisia kirkollisia instituutioita, joita hän piti Jumalan pilkkana. Emäntä muistuttaa, että kirkko kaipaa henkilökohtaisiin intohimoisiin tulkintoihin kykeneviä ihmisiä, kuten Martti Lindqvist ja Sören Kierkegaard, mutta Jumalan kanssa kun olet kasvot vastakkain, olet aina yksin.

Kuten Emäntä on joskus aikaisemmin blogissaan jo huomauttanut, hän ymmärtää päivä päivältä paremmin ortodoksista Pyhimys-perinnettä. Emäntä on siis sitä mieltä, että paljon hengellistä viisautta voi välittyä ihmisille Pyhimysten ja heidän tarinoittensa kautta. Pyhimykset voivat auttaa meitä tulemaan osaksi iätöntä ja kuolematonta tietoisuuden ketjua, uutta luovaa ajatusten dialektiikkaa.

”Ehkä Anna ja hänen ystävänsä voivatkin rakentaa omaan sisäiseen näytelmäänsä Pyhimysten maailman, ”tuumii Emäntä.

Niinpä niin. Ehkäpä sisäisiä Pyhimyksiä  ja Raamattua peileinään käyttäen Siirtolan Emäntä voi rakentaa itselleen sisäisen bibliodraamansa, ja sen dialektiikassa, vuoropuhelussa, syntyvän kristillisen henkilökohtaisen elämänkatsomuksen ja hengellisyyden. Siirtolan emännän sisäisen teatterin ensimmäisiä pyhimyksiä voisivat olla vaikka: Isä Sören ja Isä Martti.

”Ei hullumpi idea,” toteaa Emäntä lopuksi. ”Aikuisten elämä on aivan liian vakavaa! Onni kun ei löydy järjen avulla vaan leikin avulla.”

Kenen elämää elät?

Pienen elämän etsijä kääntyy Jungin ajatuksien puoleen psykoanalyytikko Holliksen kautta  ja kehottaa meitä pysähtymään ja kuuntelemaan sisäistä viisauttamme. Siirtolan Emäntä on  samaa mieltä. Hiljaisuus ja yksinkertainen elämä voivat edustaa psykologisia elementtejä, joissa kykenemme kuuntelemaan moniäänistä luovaa minuuttamme. Meillä ei ole pelkästään sisällämme ”Vanhaa viisasta naista/miestä”, vaan väitän, että meissä on muita arkkityyppisiä hahmoja, kuten Sisäinen lapsi ja vastakkaisen sukupuolen edustaja/edustaja. Kiire on este oman sisäisyyden, omien ristririitaisten minuuksien löytämiselle ja eheytymiselle.

Nykyinen maailmamme on äärimmäisen kaoottinen ja ristiriitaisten voimien temmellyskenttä. Monet psykoterapeutit ovatkin sitä mieltä (esim. Rita Carter, John Rowan), että aikaisemmin sairaalloisena pidetystä mielen moniosaisuudesta tai monitilaisuudesta onkin tullut normaali selvitymisstrategia tämän päivän ihmiselle. Evoluutio keksii meille uusia selviytymiskeinoja kaoottisessa traumatisoivassa maailmassa. Ehkä juuri siksi roolipeleistäkin on tullut niin suosittuja? Ihmiset voivat mielikuvituksensa avulla irtautua arjesta ja ottaa etäisyyttä ongelmiinsa. Roolipelien fiktiivinen maailma on turvallinen, metaforinen tapa käsitellä ja leikkiä maailman ristiriitaisuuksissa.

Siirtolan Emäntä ei usko, että eheä minuutemme saavutetaan pelkästään tieteen keinoin. Hänen mielestään ainoastaan faktoille rakentuva maailmankuva on karmaisevan kylmä ja kuollut paikka. Tarvitsemme tosiasioiden lisäksi myös taidetta, uskontoja, tarinoita, myyttejä ja satuja. Jungissa Annaa ja hänen ystäviään, myös Siirtolan emäntää, kiehtoo juuri tämä ihmisen luovuuteen uskominen (taidan tästäedes kutsua itseäni aina täällä Siirtolassa kirjoitellessani pelkästään Siirtolan emännäksi, jottei lukija mene aivan sekaisin). Carl Jung rakasti yksinkertaista elämäänsä pienessä vaatimattomassa itserakentamassaan kivilinnassaan.  Hän toteutti siellä yksinkertaista elämäntapaansa, jollaista hänen esi-isänsäkin olivat eläneet. Linnassaan hän kävi läpi suuren osan omaa aktiivista mielikuvitusprosessiiaan ja unien tulkintansa, jotka olivat pohjana hänen seuraaville viidenkymmenenvuoden aikana luomille teorioille.  Unien, valveunien ja  aktiivisen mielikuvituksen maailmamme sisältää  kaikki tarpeelliset vastaukset itseydellemme. Voimme eheyttää itseämme muun muassa kirjoittaen, maalaten, musiikin keinoin ja tanssien. Eheytyminen on myös henkinen ja/tai hengellistymisen polku.

Eikö ole maailman tulevaisuuden kannalta huomattavasti hyödyllisempää, että ihmiset elävät sisäisissä fiktiivisissä pilvilinnoissa tai roolipelien seikkailuissa kuin ekologisesti kestämättömiä tarinoita rakentaen kuluttamalla ja matkustelemalla ympäri maailmaa. Emäntä väittää, että toivo paremmasta tulevaisuudesta ja ihmiskunnan eheytyminen saavutetaan nimenomaan ihmisen luovan vuorovaikutuksellisen monikulttuurisen leikin eikä pelkästään rationaalisen ajattelun kautta. Hän nimittäin uskoo, että ainoastaan löytämällä sovun itsensä kanssa, ihminen voi tavoittaa todellisen armon toista ihmistä ja luontoa kohtaan. Elämä ei ole perimmiltään taidetta eikä tiedettä, vaan se on oman ihmisluonnon toteuttamista.  Kulmakivet aitoon yhteisöllisyyteen sijaitsevat ihmisen sisäisyydessä.

Eikö tämän päivän ihminen keskity liikaa materialistisessa todellisuudessa elämiseen? Jos hän elää fantasiatodellisuudessa, on tämä todellisuus vain virtuaalista, jossa avuton ja yksinäinen ei välttämättä selviä. Ihminen tarvitsee ohjausta, jotta hän voi elää autenttista ja luovaa elämäänsä.

Virtuaalinen todellisuus on pirstoutuneitten ja eheitten ihmisten yhteinen temmellyskenttä. Siirtolan Emäntä uskoo, että juuri virtuualista ulottuvuuttaa tullaan tulevaisuudessa hyödyntämään entistä paremmin myös ihmisen eheytymisen välineenä. Ihminen ei pelkästään puhu itseään eheäksi, kuten terapiassa, vaan hän voi myös kirjoittaa itseään eheämmäksi. Vaikka Emäntä ei usko, että virtuaalinen kosketus koskaan korvaa toisen ihmisen läheisyyttä.

Eettisen ja ekologisen toiminnan lähtökohta on eheytyvä sisäinen maailma. Emäntä on sitä mieltä, että vasta virtauksen eheyttävässä tilassa ihminen elää autenttista omaa elämäänsä. Juuri luovuutemme saa elämän maistumaan elämältä ja pienessä ohjauksessa tai itseopiskellen saatamme pystyä juuri  luovuutemme avulla kääntää psyykeemme pirstaloitumisen voitoksemme. Oletteko huomanneet, myönteisiä pieniä muutoksia on ilmassa? Onko kollektiivinen, yhteisöllinen tietoisuutemme eheytymässä?