William James oli viisas mies

Suurin osa elävistä ihmisistä elää fyysisesti, älyllisesti ja moraalisesti vain hyvin rajoittunutta osaa todellisista mahdollisuuksistaan. Ihmiset käyttävät kovin pientä osaa tietoisuutensa koko kapasiteetista, heidän sielunsa voimavaroista. He elävät vähän samaan tapaan kuin mies, joka käyttää omasta elävästä ruumistaan ihan vain  tottumuksensa vuoksi pelkkää pikkusormeaan. – William James – (vapaamuotoinen käännökseni)

Most people live, whether physically, intellectually or morally, in a very restricted circle of their potential being. They make very small use of their possible consciousness, and of their soul’s resources in general, much like a man who, out of his whole bodily organism, should get into a habit of using and moving only his little finger. – William James –

+

Ruumiimme on tunnetilojemme teatteri

+

William James oli viisas mies. Yhä useammat psykologit ja psykiatrit, joita minä satun lukemaan, viittaavat toistuvasti tähän amerikkalaiseen, 1800-luvun lopulla vaikuttaneeseen, aikaansa edellä olleeseen neroon psykologiin ja  filosofiin. Materialistisen maailmankatsomuksen hegemonian aikoina 1900-luvulla hänet melkein unohdettiin, mutta miehen kokonaisvaltaisesti viisaat ajatukset näyttävät jälleen elävän noususuhdannettansa.

teatteri_jereRuumiimme on tunteittemme teatteri, kirjoitti James aikoinaan. Tunnetilamme sisältö ei ole vain kylmää sanojen kieltä, vaan ruumiimme värittää tunteemme erilaisin emotionaalisin värein. Kun pelkäämme, vihaamme ja rakastamme, ruumiimme puhuu yhdessä ajatustemme kanssa. Ruumiimme tarina kulkee osana identiteettitarinaamme.

Sisäisessä teatterissa harjoittelemme paitsi ajatustemme myös emootionaalisen ruumiin kielemme lukemista. Kun löydämme dialogisen suhteen itseemme, ruumiimme kertoo meille mielikuvin ja kehotuntemuksin tärkeitä asioita meistä. Ongelma kulttuurissamme on vain ollut se, ettei meitä ole opetettu näkemään itseämme ja toisia ihmisiä sydämemme silmin (mindsight, mielinäkö, mielitaju). Ihmiset on opetettu elämään vain hartioidensa yläpuolella.

Tekninen elämän tapamme on leikannut meidät irti ruumiistaamme. Se on tuottanut meissä paljon psykofyysistä pahoinvointia. Emme tunnista emmekä osaa antaa muotoa emotioillemme. Ja kaikki tämä vain siksi, ettei meille ole näitä taitoja opetettu. Päin vastoin, voisi melkein väittää, että meidät on opetettu pois tästä lahjastamme. Siksi emme osaa kuunnella kehoamme.

Ihminen on siinä mielessä kummallinen eläin, että hän kykenee kehittämään ruumiin tuntemuksiinsa ”ohi-kulkutien”. Voimme oppia mitätöimään sitä, mitä kehomme meille kertoo. Tämä tapahtuu kulttuurissamme esimerkiksi epäonnistuneiden kiintymyssuhteidemme kautta. Kadotamme hyväksyvälle läsnäololle rakentuvan dialogisen suhteemme maialmaan.

Kun tunteitamme ja niihin liittyviä kehollisia tuntemuksia ei lapsina peilata aikuisen kokemusmaailmaan,  opimme mitätöimään kehomme viisautta. Tämä kehomme tuntemusten tukahduttaminen tuottaa meissä suuren määrän psykosomaattista pahoinvointia. Myös joillakin lääkkeillä tehokkaasti mitätöimme kehomme viestit.Lääketiede on opettanut meille, että kun meillä on fyysinen vaiva (vaikka päänsärky), on tärkeää tutkiaa, ettei sen takana ole elimellistä vikaa. Tämä on totta, mutta yhtä lailla tärkeää on kuunnella, onko kivulla meille jotain sanottavaa.

Sisäisen teatterin tavoite on  opettaa meitä lukemaan kehomme tunnetiloja, emootioita. Minätilamme ovat aina myös somaattisia. Voimme opetella lukemaan ruumiimme tuntemuksia, jotka paljastavat itsensä esimerkiksi symbolisina mielikuvina. Tunteittemme kanssa kulkevat käsikädessä kehomme ruumiimme kokemukset.

Sisäisessä teatterissa pyrimme päivittämään tai virittämään ruumiimme ja mielemme toinen toisiimme. Sillä vaikka kehomme on viisas, joskus se valehteleekin. Silloin kun emme ole virittäneet itseämme, saattavat esimerkiksi menneisyyden unohtuneisiin, tiedostamattomiin kokemuksiin, littyvät pelkotilat ohjata elämäämme. Emme ole purkaneet vanhoja epäajankohtaisia uskomusjärjestelmiämme. Emme ole löytäneet itsellemme elämäämme kannattelevaa, jatkuvasti itseään virittävää, virtaava eeposta.

+

Ruumiimme ja mielemme on viritettävä toinen toisiinsa

+

Emme työstä pelkotilojamme takana vaikuttavia ehdollistumiamme Sisäisessä teatterissa vain järjen avulla. Sen sijaan teemme itsemme uudelleen virityksen mielikuvituksemme ja järkemme yhteistyössä. Opettelemme läsnäolevasti lukemaan erilaisia somaattisia tunnetiloja ja harjoittelemme niiden virittämistä toinen toisiimme. Psykiatri Daniel Siegelin sanoin: integroimme itseämme. Vaikeimmat pelko- ym. traumaattiset tilat on hyvä työstää yhdessä terapeutin kanssa esimerkiksi kirjoitusryhmässä.

Kun kärsimme vaikkapa hammashoitopelosta, on soittimemme epävireessä. Kehomielemme täytyy virittää uudelleen itseensä ja ulkoiseen maailmaan. Tämä viritystyömme voi vaatia myös konkreettisia toimenpiteitä: Valitsemme hammaslääkärin, joka kuuntelee, mitä meillä on sanottavanamme.

Psykoterapia on tuonut meille paljon tietoa, jota voimme hyödyntää oman tietoisuutemme virityksessä. Vertauskuvat ja tunteensiirtomme tarjoavat meille erinomaisia eväitä kehomielemme viritykseen. Opimme tietoisuustaitoja (minduflness, mindsight) hyväksi käyttäen keskittämään ja tunnistamaan erilaiset somaattiset minätilamme. Löydämme dialogisen suhteen itseemme tunnetiloihimme ja myös ruumiiseemme.  Näin voimme yhtä tietoisemmin valita, minkä tiloistamme haluamme ohjaavan elämäämme. Löydämme virtaavan minuutemme.

Hallitseva minätila on hyvä silloin itsemme kannalta, kun tunnemme itsemme energisiksi ja tunne- ja informaatiomolekyylit virtaavat meissä vapaasti. Kun hallitseva minätila estää vapaata informaatiomolekyylien kulkua meissä, liittyy siihen hyvin usein paitsi ahdistusta myös fyysistä kipua tai jännitystä. Toisaalta on hyvä muista, että uusia taitoja oppiessamme, joudumme menemään välillä epämukavuusalueelle. Uusia käyttäytymismalleja opetellessamme joudumme laajentamaan sietoikkunaamme.

+

Uskonnoista vertauskuvia virtaavaan minuuteen

+

Uskonnoista voimme löytää loppumattoman määrän metaforia, joiden avulla voimme työstää omaa kehomieli-tietoisuuttamme. En kiellä, etteikö buddhalaisuudessa ole paljon viisautta. Koska eurooppalainen kulttuurimme on kristinuskon läpäisemä,  haen itse mieluiten omaan prosessiini merkityksiä kristinuskon vertauskuvista, omien esi-isieni henkisestä perinteestä. Myös Dalai Lama on kehoittanut meitä länsimaisia hakemaan aineksia omaan eettisen elämäntavan toteuttamiseen apua omasta kristillisestä perinteestämme.

En kiellä, etteikö ateisti voisi löytää omaa tapaansa puhua vaikkapa hyväksyvän läsnäolon  kautta. Oma mielipiteeni on, että psykoterapiassakin nykyään tiedostetaan metaforien voima, ja kristinusko on erinomainen yliyksilöllinen, historiallinen, vertauskuvavarasto. On hyvä pitää mielessä, että fundamentalistiset uskonnolliset tulkinnat voivat rajoittaa tietoisuuttaamme. Itse pidän kristinuskon ystävänä tärkeänä, että uskon harjoittaja tiedostaa sen, että rakkaudesta voi puhua monin eri kielin.

Tunteensiirtoja, transferenssiä, voimme hyödyntää harjoittamalla erilaisia minä positioita turvallisella tavalla (tutustumme esim. ryhmässä turvatekijöihin). Voimme leikillisesti samaistua eri minätiloihimme, ja voimme ottaa myös kolmannen persoonan asemia. Monia ongelmiamme emme ratkaise vain rationaalisella ajattelulla, vaan tarvitsemme vanhoja ajattelumalleja ylittäviä siltoja. Tässä mielikuvituksemme tarinoineen ja vertauskuvineen on älymme tärkeä kumppani.

Nykyisessä kulttuurissa moni elää näennäisälyllistä massaihmisen elämää vain hartioidensa yläpuolella. Monilta on ollut sisäisyys kadoksissa. Tavallisesti tällainen ihminen elää minän harhassa, vaikka tietoisuutemme ylittää fyysiset rajamme, ja perusolemmuksemme on me-muotoisia (minätilamme ottavat meissä kulttuurisia muotoja ja olemme kohtaloissamme sidoksissa toinen toisiimme).

Pikku lapsi osaa olla paitsi affektiivinen (esim. kiukkukohtaukset), hän osaa leikkiä erilaisialla minä positioilla ja hän osaa olla läsnä omalle kehomielelelleen sekä toiselle ihmiselle. Muistan, kuinka minulle hypnoterapiakoulutuksessa aikoinaan opetettiin, että pieni lapsi on aina hypnoosissa. Lapsen saadessa kuuntelevat, hyväksyvästi läsnäolevat vanhemmat, saa hän elää hetken vielä paratiisissa. Vähitellen suuri osa meistä ihmisitä kadottaa nämä leikkimisen ja  läsnäolon taitonsa. Meidät karkoitetaan paratiisista. Tällöin kehomielemme menee hyvin helposti epävireseen. Kadotamme sisäisyytemme ja oman mielemme ohjauksen.

Kun löydämme armon, hyväksyvän läsnäolon, itseämme ja toista ihmistä kohtaan, voimme palata paratiisiin. Tätä voi kutsua metaforisesti Taivasten valtakunnaksi. Kypsän elämänkaaren elävä ihminen voi maistaa Taivasten valtakuntaa jo elämänsä aikana. Hän voi tietoisuutensa evoluution edetessä tuntea miltä tuntuu eläminen Paratiisissa. Se on elämistä tässä hetkessä, se on hyväksyvää läsnäoloa – armoa ja lepoa Jumalassa.

Kristinuskon suurin anti minulle on sen loppumattomissa tarinoissa, vertauskuvissa ja unimaailmassa. Väitetään, että sekä Sigmund Freudin että Jungin ajatteluun, Raamattu on antanut vertauskuvineen, mietiskelytraditioineen ja unimaailmoineen paljon vaikutteita. Itse yhdistän oman tietoisuuteni harjoitteluun myös kehollisia harjoituksia, tällä hetkellä joogaa. Erityisesti kehon viisauden kuuleminen on mielestäni se anti, joka kannattaa ottaa vastaan jostakin, terapeuttisista menetelmistä tai vaikkapa itämaisista kokonaisvaltaisista menetelmistä.

+

Transmoderni integraation aika

+

Uskon paitsi yksittäisen ihmisen myös tieteiden ja uskontojen integraatioon. Lähimmäisen rakkaus ja armo ovat asioita, jotka ovat olleet sisäänkirjoitettuna kaikkiin suuriin uskontoihin. Se, että meidän kristittyinä pitää viedä kristillistä viestiä eteenpääin muihin kulttuureihin, ei tarkoita minulle sitä, että meidän täytyy käännyttää kaikki omaan ajatteluumme. Sen sijaan se tarkoittaa sitä, että me kaikki löytäisimme armon ja väkivallattoman rakkauden toisiamme ja maapallon kaikkia eläväisiä kohtaan. On helppoa rakastaa omia, mutta huomattavan paljon haastavampaa rakastaa eri lailla ajattelevia.

Ehkä kristinuskon Jumalalla on kaksi perhettä maapallolla – yhdesti syntyneet ja kahdesti syntyneet, näin ainakin väitti 1800-luvun toinen ajattelija Francis W. Newman. Ensimmäisille Jumala on ankara tuomari, jonka kanssa yhdessä nenä nyrpeänä valitaan taivaaseen pääsiöitä ja jälkimmäisille se on henkilökohtaisen kokemusmaailman laajentaja,  tietoisuuden evoluution kohtu. Sosiaalisen kehomielemme kehittymiseen tarvitaan muutakin ruokaa kuin vain faktoja.

Täältä löytyy William Jamesin kuuluisa esseekokoelma  – The Varieties of Religious Experience. 

Sisäinen teatteri on facebookissa.

Sisäisen teatterin® neurobiologiaa

Yritän rakentaa jonkinmoista neurobiologista kuvaa Sisäisestä teatterista, jotta se vastaisi paitsi  terapeuttista monitilaista minuutta myös nykyistä luonnontieteellistä tietämystä. Hyödynnän luovasti erityisesti biologi Gerald Edelmanin  sekä psykiatrien Guilio Tononin ja Daniel Siegelin ajattelumalleja.

Tämän blogini sisältöä saatan muokata myöhemminkin, sitä mukaa kun näkemykseni neurobiologiasta ja ihmistietoisuudesta täsmentyy.  Voi olla, että vuoden kuluttua tämä blogini näyttäytyy hieman erilaisena. Oli miten oli, on ollut äärimmäisen mielenkiintoista seurata, miten erilaiset viitekehykselliset näkökulmat alkavat tieteiden evoluutiossa lähentyä toinen toisiaan.Tein muuten aikoinani lopputyöni hypnoterapia-opinnoissani integratiivisesta hypnoterapiasta. Integraatio kiehtoo minua monella eri tasolla!

WP_20131003_06920131003170740201311120131119210126[1]Pohjan ajatteluuni muodostaa systeemiset mallit ja juuri tämä jo mainittu tietoisuuden evoluutio.  On selvää, että se valtavirta-ajattelu, jota meille on myyty jo useita vuosikymmeniä, se, jossa kehomme, mielemme ja ympäristömme ovat toisistaan irrallisia osia, on peruslähtökohdillaan pahasti vääristävä, jopa virheellinen. Sen voi  oikeastan  ajatella olleen usein jopa sairautta (dis-ease) tuottavaa.  

Tieteiden pirstoma ihmiskäsitys on ollut tietoisuutemme erilaistumisen kannalta tärkeä vaihe. Kollektiivisen tietoisuutemme kenttä on erilaistunut. Olemme mielestäni siirtymässä nyt uuteen vaiheeseen transmodernissa ajassa.  Voimme integroida uudella tavalla paitsi tietoa, myös  itseämme hyödyntäen erilaisia tietoisuustaitoja, (taide)terapeuttisia menetelmiä  ja  tiedollisia näkökulmia.

Ihmistietoisuus ei pelkästään erilaistu, vaan voidessaan hyvin  se  integroituu.  Kun voimme huonosti, on integraatiprosesessimme häiriintynyt.  Joko minätilojemme muodostama draama on kaaoksessa, tai se on kognitiivisesti jäykistynyt: Emme ole dialogisessa suhteessa itseemme emmekä ulkopuoliseen maailmaan.  Oikeastaan kaikki psykofyysinen, sosiaalinen ja psyykkinen pahoinvointi johtuu siitä, etteivät energia- ja informaatiomolekyylit virtaa vapaasti.

Emme tietoisuustaitojen avulla integroi pelkästään itseämme, vaan integroimme itseämme myös toinen toisiimme ja muihin luontokappaleisiin.  Se käsitys, jossa mielenterveydenongelmat ja psykosomaattiset fyysiset sairaudet on nähty ensisijaisesti yksilön ongelmiksi on tilannetta pahasti vääristävä, sillä ei ota riittävästi huomioon sitä, että sosiaaliset tapahtumat ja tunnetilamme voivat aktivoida geenejämme!

SISÄINEN TEATTERIMME ON FUNKTIONAALISESTI KIMPUTTUNUT

Funktionaalisella kimputtumisella tarkoitetaan sitä, että energia- ja informaatiomolekyylimme muodostavat erilaistuneita  informaatioverkostokimppuja, ”klustereita” (= minätilamme).  Kimputtumista, tilojen erilaistumista, tapahtuu ihmisen oppimis- ja sopeutumisprosesseissa.  Tietoisuutemme reagoi muuttuneisiin olosuhteisiin uudella tilalla, minätilalla. Jos esimerkiksi menemme islamilaiseen kulttuuriimme, halutessamme olla joustavia, joudumme kehittämään itsellemme uuden tilan.

Hermostossa erilaistuminen merkitsee sitä, että reagoimme ärsykkeisiin klustereina (minätiloina).  Tietty osa mielemme informaatiomolekyylien virtaavaa verkostoa aktivoituu ärsykkeen seurauksena.  Esimerkiksi ihmisessä, jolta puuttuu elämää kannatteleva minätilojen luoma hyvin integroitu identiteettitarina (=Elämän eepos), voi vaikkapa työtoverin epäasiallisen huomatuksen seurauksena aktivoida taantuneen, lapsellisen, integroitumattoman minätilan (Oven paiskaus ja ”Haista P…a”).   Mikäli emme osaa korjata tarinaamme, voi tämä tunnetila aiheuttaa meissä ajan kanssa fyysisiä oireita.

Minätilojemme  määrä voi lisääntyä koko elämämme ajan. Kokemuksiemme lisääntyessä, tietoisuutemme evoluutioprosessissa ne erilaistuvat yhä enemmän. Informaatiotulvan keskellä on haastavaa integroida itsensä. Monet ihmiset ovatkin pirstoutuneita tänä päivänä.  Mitä differiointuneempi tietoisuus, sitä täsmällisemmin ihminen kykenee potentiaalisesti ilmaisemaan minätilojaan erilaisin metaforisin kielin.

Näitä energia- ja informaatiokimppuja on Sisäisessä teatterissa:

1)     Tajunnallisia (mielikuvituksemme  avulla esiin paljastuvat mielemme tajunnalliset minätilat)

2)      Somaattisia (fyysinen tuntemus, voi muodostaa somaattisen minätilan, esimerkiksi korkea verenpaineemme tai syöpämme voi olla tila, jonka kanssa voimme olla luovasti vuorovaikutuksessa). Kehollamme on meille asioita kerrottavanaan.

3)     WP_20131003_04620131004215513201310020131126174702[1]  Interpersonaalisia;  fiktiiviset tai vaikka arkkityyppiset myyttiset ihmiset (kirjallisuus) ja sisäistetyt toiset henkilöt (äiti) , jotka nekin ovat tietenkin sisällämme minätiloina eläessään mielikuvituksemme tuotteita. Esimerkiksi rakastava tai nalkuttava äitimme voi olla meissä introjektiona. Voimme sisäisessä työskentelyssä, yksityisessä imaginaariossamme, ylittää henkilökohtaisen tietoisuutemme rajoja, harjiottamalla empaattista samaistumista muihin tunnistamalla introjektiomme tai luomalla empaattisia samaistumisen kohteita.

Ryhmätyöskentelyssä  tai esimerkiksi terapiassa ulkopuoliset ihmiset voivat muodostaa omia funktionaalisia energia- ja informaatioklustereita. Hyväksyvästi läsnäolevassa ilmapiirissä he ovat tavallaan interpersonaalisia minätilojamme.

Tilamme voivat olla myös edellä olevien sekoituksia. Esimerkiksi ahdistus voi tuntua kipuna rinnassa. Tilat voivat erilaistua ja yhdistyä, mutta ne eivät katoa.  Erilaisten tilojemme erilaistuminen ja kommunikaatio etenee parhaiten siten, että olemme hyväksyvästi läsnä toinen toisillemme, itsellemme ja koko maailmankaikkeudelle.  

Tietoisuudellamme ei ole anatomista keskusta, mutta niillä funktionaalinen keskus, joka vaihtelee, riippuen siitä, mikä kulloinkin on hallitseva minätila mielemme näyttämöllä. Esimerkiksi terapeutti voi aktivoida tilojemme erilaistumista ja yhdistymistä, jolloin niiden funktionaalinen keskus voi heilahtaa. Tällöin Elämän eepoksessamme tapahtuu siirtymä.

SISÄISESSÄ TEATTERISSA INTEGROIDAAN TILOJA

Uskonnot puhuvat omilla kielillään hyväksyvästä läsnäolosta, sydämen silmistä ja tietoisuutemme integraatiosta. Esimerkiksi kristinuskon armo, laupeus ja lepo Jumalassa kuvaavat vertauskuvallisesti hyväksyvää läsnäoloa. Erilaisilla mindfulness-harjoituksilla ja uskonnollisilla vertauskuvilla edistämme tilojemme tietoiseksi tulemista ja niiden integratiivista evoluutiota.

Alunperinhän hyväksyvä läsnäolo on kehitetty buddhalaisuudesta, mutta meillä on kotoisassa kristinuskossakin suuri määrä tietoisuutemme evoluutiota edistäviä metaforia. Uskonnoissa on integraation näkökulmasta katsottuna paljon viisautta.

Tilojen erilaistumista stimuloi myös se, että olemme avoimessa dialogisessa yhteydessä  erilaisiin minätiloihimme ja toisiin ihmisiin. Integroitunut ihminen on joustava ja hyvin kommunikoiva minätilojen joukko. Hänen tietoisuutensa viihtyy erilaisten metaforien maailmassa. Ihmisluonto on henkinen siinä mielessä, että  emme ole erillinen osa ihmisluontoa emmekä luontoa. Kun kohtelemme luontoa huonosti, kohtelemme myös itseämme huonosti.  Kokonaisvaltaisesti hyvinvoiva ihminen kykenee aistimaan myös luonnon haavat itsessänsä. Kiinnitymme systeemisesti toinen toisiimme ja luontoon energia- ja informatiomolekyylivirtauksin.

Kun olemme dialogisessa suhteessa tiloihimme, integroimme itseämme, aivojemme tiloja,  harjoittamalla sydämen silmiämme (mindsight). Samalla sen katse kirkastuu. Sen seurauksena voimme kokonaisvaltaisesti paremmin ja kaiken lisäksi näemme todellisuuden olemuksen yhä tarkemmin.  Jokaisella hyväksyvästi ja läsnäolevasti kohtamallamme minätilalla  ja  toisella ihmisellä on merkitystä sille, millaisia olemme.

Sisäisen teatterin tavoite on lisätä tietoisuuttamme kompleksisuuttamme: Sekä minätilojemme määrä, että niiden erilaistumisaste lisääntyy yksilöitymisemme edetessä tasapainoisesti. Integroituessamme voimme tulla yhä tietoisemmaksi tiloistamme.  Prosessissamme  hyödynnämme  tietoisuutaitojamme stimuloimalla aivojemme muovautuvia ominaisuuksia.  Parannamme jatkuvasti tilojemme välistä energia- ja informaatiovirtaa.

Tärkeää on luoda rajat omalle tietoisuudelle. Jatkuva empaattinen samaistuminen voi syödä voimia, ja häiritä sydämen silmien katseen kirkastumista. Tarvitsemme välillä samaistumista muihinkin tiloihin  ja kykyä ottaa kolmannen ihmisen näkökulmia!

Mitä enemmän meissä on minätiloja, sitä erilaistuneempia olemme. On mahdollista mielikuvituksemme avulla,  Sisäisessä teatterissamme leikkien, tehdä näitä osiamme yhä tietoisemmiksi. Voimme integroida uusia hermoratayhteyksiä stimuloimalla hermostoa simuloimalla erilaisia minätilojamme imaginaariossamme.  Tunnistamme  totunnaisia ajattelumallejamme  ja osaamme kyseenalaistaa vanhoja oppien valitsemaan uusia ajankohtaisempia käyttäytymismalleja.

Mitä erilaistuneempi tietoisuus, sitä helpommin siitä voi muodostaa integraation kautta vakaan systeemin. Tämä tapahtuu tutustumalla minätiloihin, ja olemalla dialogisessa vuorovaikutussuhteessa niihin ja toisiin ihmisiin.

Kokonaisvaltainen terveys on sitä, että olemme erilaistuneita ja olemme saattaneet tilamme integraatioon.

Ihmistietoisuuden suurin lahja – mielikuvitus

Lähtökohdat Nobel palkitulla biologilla, Gerald Edelmanilla ja psykiatri Giulio Tononilla on samat kuin Daniel Siegelillä (kuin myös Sisäisessä teatterissa). Hyvinvoiva ihminen on integroitunut kokonaisuus, mutta hän samalla muodostuu lukemattomista erilaisistumisasteissaan erilaisista ja -tasoisista tietoisuuden tiloista (Sisäisessä teatterissa minätiloista). Tietoisuutemme käy näidenkin  tutkijoiden mukaan läpi omaa darwinilaista evoluutiotaan. Tämä ei liene uusi tieto niille, jotka ovat lukeneet esimerkiksi  Ken Wilberiä tai  Henryk Skolimowksia. Mutta mukava, että neurobiologitkin alkavat tämän sanoa ääneen.

Riippuen siitä, mikä (minä)tila kulloinkin on hallitsevana, johtaa elämässämme erilaisiin käyttäytymisvalintoihin. Sisäinen teatteri hyödyntää nykyaikaisen neurobiologian tiedostamia tietoisuuden ominaisuuksia: ihmisen mielikuvitusta, sekä tietoisuutemme integroivaa ja jatkuvaan erilaistumiseen ja evoluutioon kykenevää ominaisuutta.

Image

Mahtavaa. Nämä merkittävät tiedemaailman suurmiehet Edelman ja Tononi ovat huomanneet, ettemme ole vain aviobiologiamme luomia zombeja, vaan meillä on mielikuvitus sekä kyky samaistua paitsi omiin tiloihimme myös toisen ihmisen tunnetiloihin. Biologiamme vain kertoo niistä olosuhteista, joissa tietoisuutemme ilmaantuu. Emme voi luonnontieteellisin menetelmin poistaa itseämme tietoisuutamme aktiivisesti luovana tekijänä,  niin kuin luonnontieteellisissä tutkimusmenetelmissä tehdään. Emme voi tutkia tietoisuuttamme sisältöineen irrallisena itsestämme.

Tietoisuudella on täysin oma tietoteoreettinen lähtökohtansa, joka täytyy näiden tutkijoiden mukaan huomioida. Nykyinen neurobiologia ojentaakin kättä fenomenologialle.

Tämä on mielestäni erinomaisen mielenkiintoinen asia. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että Lauri Rauhalan eksistentiaalinen fenomenologia antaa huomattavan paljon paremmin vastauksia ihmistietoisuuden ongelmiin kuin luonnontieteet. Olisipa muuten hienoa, jos tämä satavuotias suomalainen tieteen mestari saisi sen kaiken kunnian, minkä hän ansaitsisi!

Moderni kulttuurimme on ollut materialistisen maailmankatsomuksensa kanssa kapeakatseista aikaa. Luonnontieteet määrällisine tutkiusmetodeineen ovat palvelleet jatkuvan talouskasvun paradigmaa, mutta eivät läheskään yhtä hyvin tuntevaa ja kokevaa, ainutkertaista ihimistä. Ihmistietoisuutta ei voi yksinkertaisesti ahtaa vain määrälliseen tutkimukseen! Uusi transmoderni aika on tieteellisen integraation aikaa. Tässä ajassa ihmisen mielikuvitus ja luovuus nostetaan niiden ansaitsemalle paikalle.

Suomenkin tieteellisissä piireissä on ollut aikaansa edellä olevia tutkijoita, ja juuri tällainen hiljainen aliarvostettu sankari on ollut Lauri Rauhala. Hän oivalsi meditaationkin merkityksen jo paljon aikaisemmin kuin kukaan luonnontieteiljiä puhui tästä hyväksyvästä läsnäolosta (mindfulness). Minun takaraivooni on jäänyt Rauhalan sanat, mieti ensin, mikä on luonteeltaan ilmiö, jota lähdet tutkimaan ja vaitse sitten oikea tutkimusmetodi. Jos tutkimme ainutkertaista ihmistietoisuutta sisältöineen, ei luonnontiede ole ensisijainen, ainut ja oikea tutkimusmetodi. Ja hienoa, nyt näköjään kuuluisat neurotieteilijätkin ovat tämän oivaltaneet!

Tietoisuutemme kokemuksellinen olemus, fenomenelogia, ulottuu Edelmanin ja Tononin mukaan siihen saakka, mihin mielikuvituksemme voi ylettyä. Se on jokaisen yksityinen teatteri, kirjoittavat nämä arvostetut luonnontieteilijätutkijat! Tämän teatterin olemusta puolestaan määräävät kulloikin tietoiset tilamme, ne aistimukset, ajatukset, mielikuvamme, sisäinen puhe, emotionaalinen tunnetila, tuntemus jne. joka kulloinkin on tietoisuutemme keskiössä.

Uusimman neurobiologisen ymmärryksen mukaan muisti ei ole suinkaan sen näköinen kuin modernin paradigmat sen olettavat olevan. Muistimme ei näytä olevan perinteisen kognitiivisen tieteen mukainen tietokone, joka tallentaa asioita niiden representaatioina. Tämä malli sopii hyvin luonnontieteilijöille ja määrällisen tutkimuksen metodeille, mutta se ei riitä, tai on jopa suorastaan vääristynyt, kun katsomme tietoisuutta uusimman neurobiologian valossa!

Muistimme on pikemmin  kuin ikuisesti sääolosuhteiden ja vuodenaikojen mukaan muuttuva ja kasvava jäävuori, jonka sulatusvesi ruokkii tietoisuutamme. Ja vesi tarjoaa uutta materiaalia jäävuoren jatkuvasti muuttuvaan ja kasvavaan muotoon. Muistimme on jykevä, dynaaminen, uusia mieleyhtymiä luova ja muuttuviin olosuhteisiin sopeutuvainen.

Edelmanin ja Tononin mukaan muistimme muuttuu jatkuvasti prosessissa, jossa muistelemme muistimme kohdetta. Biologinen muistimme ei ole siis replikatiivinen, joka luo aina alkuperäisen muiston kopioita. Sen sijaan muistomme ovat aina eriasteisesti mielikuvituksemme värittämiä. Tämä mielikuvituksemme tekemä työ on keskeinen osa omaelämänkerrallista, tietoisuutemme tilojamme hyödyntäviä, Sisäinen teatteri -muisteloa.

Voimme tehdä sydämen silmillämme (mindsight) oman mielemme toimintatutkimusta, jossa katseemme omasta itsestämme ja toisesta ihmisestä integroituu ja kirkastuu. Emme voi muuttaa mielikuvituksellamme historiallisia faktoja, mutta voimme sen avulla työstää kokemuksiemme merkityksiä. Voimme sulattaa ja uudelleen jäädyttää jäävuortamme tahtomaamme suuntaan. Tässä työssä mielikuvamme, symbolit ja metaforat ovat avainasemassa!

Hyvinvoivalla ihmisellä on Sisäisessä teatterissa väkevä Elämän eepos, joka kannattelee elämää. Hän muovaa jäävuortansa päivästä toiseen aina uudenlaiseksi taideteokseksi. Sisäisen teatterin eepos käsitteellä saman voisi sanoa: Tietoisuutensa luoja täyttää elämänsä Eeposta jatkuvasti uusilla merkitysyhteyksiillä! Hän rikastaa ja integroi jatkuvasti oman hermoverkostonsa uusia yhteyksiä.

Edelman ja Tononi erottavat kaksi tietoisuuden tasoa, joita voi hyödyntää erinomaisesti myös Sisäisessä teatterissa. Tietoisuutemme muodostuu ensisijaisesta tietoisuudesta (primary consciousness), kyvystä integroida suurta määrä tietoa, joka ohjaa välitöntä käyttäytymistämme tässä hetkessä. Monilla muilla eläimillä on samanlainen tietoisuus.

Se mitä eläimiltä yleensä puuttuu, on tämä mikä ihmisellä on paremmin tai huonommin kehittyneenä:  semaattinen mielikuvia ja symboleja hyödytävä kielellinen ja omasta mielestäni myös muita metaforia (kehollisia, äänellisiä, visuaalisia) hyödyntävä kapasiteetti. Tämä korkeamman tason tietoisuus rakentuu kyvyllemme valvetilassa julkilausustusti yhdistää menneitä ja tulevia kokemuksia toinen toisiinsa. Tällä korkeammalla tasolla ihminen voi ilmaista informaatiota tiloistaan. Ihminen voi yksityisessä teatterissaan yhdistää ajatuksiaan, informaatio- , tunne- ja kehollisia tilojaan, ja hän voi harjoitella samaistuista toisen ihmisen tunnetiloihin.

Korkeamman tason tietoisuuden omaava henkilö kykenee jäsentämään metaforisesti omaa tietoisuuttaan ja hän osaa olla tietoinen tietoisuudestaan. Suuri osa Edelmanin ja Toninon kirjaa käsittellekin sitten tämä ihmistietoisuuden ainukertaista kykyä, korkeamman tason tietoisuutta.

Tietoisuustaitojen ylläpitäminen (lapsi osaa olla läsnä ja hän osaa peilata leikkien tietoisuuttaan)  ja  kehittäminen yksilössä, tulisi olla uuden ihmisläheisen, luovan, transmodernin ja terveemmän kulttuurin lähtökohta. Modernin ajatus siitä, että pitää koko ajan kouluttaa lisää terapeutteja ja terveydenhenkilöstöä on oikeastaan melkoisen säälittävä. Ensin meidät riistetään irti kokemusmaailmastamme ja sitten asiantuntijat yrittävät littää meidät liitää siihen takaisiin ”oikeaksi katsomallaan tavalla”. Todellisuudessa suurin osa meistä voi riittävän tietoisuutaitokoulutuksen avulla olla itse oman tietoisuutensa paras asiantuntija.

Voisiko muuten olla niin, että hyväksyvän läsnäolon (mindfulness) tietoisuustaitoharjoituksilla harjoitamme primaarista tietoisuuttamme ja sydämen silmin (mindsight) tätä korkeamman tason tietoisuuttamme. Jälkimmäinen on luovaa, mielikuvitusta hyödytävää,  reflektiivisessä tilassa (transsi/meditaatio) tapahtuvaa kokemuksien, symbolinen ja metaforinen työstöä. Siis tätä samaa työtä, jota minä juuri tässä parhaillaan kirjoittaen teen.

Once higher-order consciousness begins to emerge, a self can be constructed from social and affective relationships. This self (entailing the development of a self-conscious agent, a subject) goes far beyond the biologically based individuality of an animal with primary consciousness. The emergence of the self leads to a refinement of phenomenlogical experience, tying feelings to thoughts, to culture, and to beliefs. It liberates imagination and opens thought to the vast domains of metaphors. – Gerhard Edelman and Giulio Tonini

Muista pestä aivosi päivittäin!

Hyväksyvä läsnäolo (mindfulness) ja sydämen silmien (mindsight, käännetty myös mielitajuksi) kehittyminen edistävät kokonaisvaltaista terveyttämme edistämällä kokemuksemme yhdistymistä. Psykiatri Daniel Siegel menee niin pitkälle, että hän väittää hermostomme integraation olevan juuri kokonaisvaltaista terveyttämme. Meidän on saatava energia- ja informaatiomolekyylimme vapaaseen liikkeeseen kehossamme.

teatteri_jere

Meidän ei siis tule vain hoitaa itseämme ulkoisesti (lääkkeet, liikunta), vaan meidät tulisi opettaa hoitamaan yhtälailla sisäisyyttämme. Daniel Siegel ennustaa, että tulevaisuudessa ihmisten jokapäiväiseen arkeen kuuluu ”aivojen harjaus” yhtälailla kuin nykyään hampaiden harjaus! Sisäinen teatteri on eräs tapa harjoittaa tätä aivopesua. Tämä poikkeaa vanhasta aivopesu-ajattelustamme siinä, että siinä ei vääristetä tietoisuuttamme yhdenlaiselle ajatellulle, vaan vapautetaan sosiaalisen kehomielemme aivot ja hermosto vapaaseen molekyylivirtaukseen. Avaamme tietoisutemme kokonaisvaltaiselle viisaudellemme ja intuitiolle.

Aivojen pesu tapahtuu integraatiomenetelmillä (mindsight, mindfulness). Harjoittelemme huomiomme keskittämistä, suuntaamista ja mielikuviemme sekä muistojemme työstämistä meditoimalla ja (taide)terapeuttisin menetelmin sekä halutessamme myös uskonnollisin symbolein ja vertauskuvin. Yhdistämme idän ja lännen viisausperinteet ja tieteen, taiteen ja uskontojen metaforisen totuuden. Teemme näkyviksi erilaisin vertauskuvin ja symbolein kokemuksiamme, jotka kaikuvat sielussamme vaiettuina ääninä.

Integraatiota tapahtuu sekä sisäisesti että suhteissamme.  Mitä enemmän tietoisuutemme erilaistuu, sitä kompleksisemmasta systeemistä on kyse. Tällainen systeemi löytää helpommin virtaavan FACES-tilan (katso edellinen blogi). Terveinä olemme jatkuvassa sopusointua hakevassa virtaavassa tilassa. Osa inhimillisyyttämme on, että joskus systeemimme voi jäykistyä (juupas-eipäs väittelyt) tai se menee kaaokseen (Apua! Missä on passini?). Osa hyväksyvän läsnäolon kollektiivista liikettä on se, että korjaamme myös jäykän ja vääristyneen, yksipuolistavan ja kaiken materialisoivan kulttuurimme.

Daniel Siegel (Mindsight) tuo esille eri integraatiotasot, joita tietoisuustaitoja harjoittamalla voitelemme:

1) Horisontaalinen taso:

Parannamme oikean (kokonaisvaltainen ajattelu, mielikuvat, kehon kieli, mielikuvat) ja vasemman aivopuoliskon (rationaalinen, looginen, puhuttu kieli) välistä vuorovaikutusta.

2) Vertikaalinen taso:

Hermostomme, ydinjatkos ja aivot. Esimerkiksi traumat ja stressi vahingoittavat tätä tasoa. Monen elämä on ollut tunnetyhjiössä elämistä: He elävät vain hartioidensa yläpuolella, koska ovat katkaisseet yhteydet tunteisiinsa ja kehoonsa. Traumamme voivat olla siis meissä kehollisina oireina.

3) Narratiivinen integraatio:

Integroimme omaelämänkerrallista tarinaa (Elämän eepos). Rikkonainen identiteettitarina, esimerkiksi unohtuneet muistot voi kertoa paitsi traumoista myös epäonnistuneesta kiintymissuhteesta.

4) Tilojemme integraatio:

Jokainen meistä muodostuu erilaisista (minä)tiloista, joilla kullakin on oma motivaatiorakenteensa ja historiansa. Prosessissamme integroimme näitä tiloja. Kasvaaksemme henkisesti FACES-tilaan joudumme kohtaamaan monia vaiennettuja tilojamme, jotta ne integroituvat osaksi meitä.

5) Interpersonaalinen integraatio:

Integroimme itsemme dialogin ja hyväksyvän läsnäolon keinoin toinen toisiimme.

6) Temporaalinen integraatio:

Integroimme itsemme osaksi ihmiskunnan tietoisuuden ajallista virtausta. Löydämme oman juurevan paikkamme sukupolvien  jatkumossa.

Sisäinen teatteri hyödyntää sekä hyväksyvää läsnäoloa että sydämen silmiä. Sen avulla voimme erilaistua yhä kompleksisemmaksi, virtaavaksi systeemiksi. Tutustumalla minätiloihimme ja integroimalla niitä luovasti, työstämme melkeinpä kaikkia edellä mainittua tasoja.

Täydentäisin Sisäistä teatterin interpersonaalista tasoa rikastuttamalla elämäämme jollakin mielekkäällä ryhmätoiminnalla. Esimerkiksi vapaaehtoistoiminta tai yhteisötaide voivat olla hyväksyvää läsnäoloa parhaimmillaan.  Ei ole hyväksi ihmiselle istua vain kotona itsekseen. Sitä paitsi integroitunut ihminen automaattisesti haluaa tuottaa jotakin hyvää yhteisölleen.

Lisäksi suosittelen, että täydennät luovaa kirjoittamista jollakin kehomenetelmällä, esimerkiksi joogalla, tai chillä tai vaikkapa terapeuttisella tanssilla. Moni meistä elää vain hartioittensa yläpuolella, jolloin meiltä on kadonnut kosketus paitsi omiin tunteisiin myös omaan kehoomme. Sitä paitsi Daniel Siegelin mukaan liikunta jo sinänsä parantaa aivojemme muovautuvia ominaisuuksia.

Ei muuta kuin kaikki opetelkaamme pesemään päivittäin aivojamme!

Sisäinen teatteri on facebokissa.

Kerro, kerro, kuvastin

Pienillä lapsilla on tehty melkoisen brutaaleja kokeita. Normaalisti, kun vauva tuo esiin tunteitaan (hymyilee, ottaa kontaktia, itkee jne), tunnekypsä vanhempi jatkuvasti peilaa näitä kokemuksia. Kokeessa jäätynyt äiti ei heijasta näitä lapsen kokemuksia, vaan hän suhtautuu kylmän ilmeettömästi vauvan kasvojen ja kehon viesteihin. Muutaman minuutin ajan lapsi yrittää tavoittaa eleillään ja hymyllä kontaktia jäätyneeseen äitiin. Sitten hän suuttuu tai hermostuu ja alkaa itkeä. Mikäli tätä melkoisen rakaa koetta jatketaan, lapsi lopuksi hyytyy. Hänestä tulee ilmeetön ja välinpitämätön.

Kun emme ole saaneet kunnollista peilausta itsellemme lapsuuden kiintymyssuhteessamme, joudumme aikuisena antamaan peilin terapeutille tai voimme ottaa peilin omaan pikku kätöseemme. Koska meitä ei ole hyväksyvästi ja läsnäolevasti kohdattu, jodumme ponnistelemaan korjataksemme elimistömme tunne- ja molekyylivirtaukset. Teemme korjaavaa peilaustyötä olemalla hyväksyvästi ja läsnä itsellemme.

Niin kauan kun menneisyyteme äänet kohtaamattomista kokemuksistamme kaikuvat sisällämme, olemme alttiita paitsi monille psykosomaattisille ja psyykkisille vaivoille myös tunnekaappauksille. Ne häiritsevät kykyämme olla läsnä tässä hetkessä. Joudumme tekemään oma elämänkerrallista työtä, jotta identiteettitarinamme kasvaa  riittävän vahvaksi. Elämän eepoksemme sivut ovat olleet levällään, ja ne on pistettävä järjestykseen.

Oikeastaan voimme koko elämämme ajan työstää identiteettitarinaamme. Teemme uudestaan sen peilaustyön, joka vanhemmiltamme jäi tekemättä. Jos havaitsemme itsessämme ei-toivottua käyttäytymistä, epämiellyttäviä kaikuja menneisyydestä, voimme katsoa asiaa sydämemme silmillä (mindsight) käyttäen hyväksi ”taikapeiliä”. Tällöin käytämme hyväksi oikean aivopuoliskon muisti- mielikuva- ja symbolivarastoa.

Muokkaamme luovassa peilaustyössä  tietoisuutemme ainesta vasemman aivopuoliskon kanssa yhteistyössä osaksi mielekästä elämämme tarinaa. Ymmärrämme esimerkiksi tunnetilojemme merkityksen suhteessa kiintymyssuhteisiimme. Peilaamme kokemuksiamme oikean ja vasemman aivopuoliskon välillä. Sisäisessä teatterissa tätä työtä tehdään minätilojen ja erilaisten metaforien avulla. On myös monia muita taideterapeuttisia menetelmiä, joilla voimme tehdä tätä kokemuksiemme muovausta (terapeuttinen tanssi, elämänkaarikirjoittaminen, valokuvaterapia jne.). Hyödynnämme peilityöskentelyssämme aivojemme muovautuvia, neuroplastisia ominaisuuksia.  Pistämme Elämän eepoksemme sivut järjestykseen.

Ihminen on ihmeellinen eläin. Hän on ainut eläin maapalolla, joka pystyy tulemaan peilin kautta tietoiseksi omasta tietoisuudestaan. Kun saamme riittävästi tukea ja opetusta muilta ihmisiltä, voimme löytää itsellemme tämän ihmeellisen taikapeilin, jolla muokkaamme Elämän eepoksemme identiteettiämme vahvistavaksi ja kannattelevaksi. Ja kas, tunnekaappaukset vähenevät ja meillä on kokonaisvaltaisesti levollisempi olo.

Peilityöskentelyn kautta sisäinen tunne- ja inofrmaatiomolekyylivirta harmonisoituu. Tiedostamme yhä paremmin uskomuksemme, elämme arvojemme kanssa sopusointuisempaa elämää ja kykenemme yhä paremmin elämään tätä hetkeä. Menneisyyden taakat eivät häiritse olemistamme.

Kokonaisvaltaisesti terve ja hyvinvoiva ihminen kykenee myös Daniel Siegelin mukaan rakentamaan elämästään koherentin tarinan. Mikä parasta, kun olemme tämän tarinamme muokkaustyön tehneet, kasvaa meistä aikuisia, jotka eivät siirrä oman tarinansa möykkyjä muihin ihmisiin eikä omille lapsilleen. Itse kuulun valitettavasti niihin ihmisiin, jotka siirsin omille pojilleni oman epämääräisen eepokseni rikkinäisiä kohtia. Onneksi heillä on kuitenkin mahdollisuus täydentää puuttellista peilaustyötäni.

Olen useassa blogissani kirjoittanut, kuinka muuttaisin koko nykyisen koulutusjärjestelmän. Näköjään en ole huonossa seurassa. Siegel ilmaisee asian siten, että nykyinen koulutusjärjestelmä on aivojemme vankila, eikä kannusta lapsia ottamaan koko sen mahtavaa kokonaiskapasiteettia haltuun. Oma käsitykseni on, että edelleen kouluissamme yliarvostetaan ulkoista tietoa. On hienoa, kuinka suomalaiset lahjakkaat nuoret pärjäävät matematiikassa, fysiikassa ja kemiassa, kielissä jne. Ja äkkiä vaan penskat työelämään pyörittämään talouselämää.

Meille opetetaan hyvin vähän oman tietoisuuden ohjausta, kuten virittäytymistä omaan tunne-elämään  ja sosiaaliseen maailmaan. Ja kuitenkin; hyvän ja terveen elämän lähtökohta on ihmisessä, joka on virittänyt itsensä itseensä ja toisiin ihmisiin. En syytä tästä ongelmasta opettajia. Sen sijaan osoitan sormellani meitä kaikkia.

Nuori oppii hyvin nopeasti ulkoista tietoa. Se, että hän ei saa terveitä kiintymyssuhteita, eikä hänelle opeteta itsensä virittämistä, saa ihmiskunnassa paljon väkivaltaa ja tuhoa aikaan. Se jäytää ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia ja terveyttä.  Siegel korostaa, että meille pitäisi opettaa enemmän kolmea ärrää (Resilience, Relationship, Reflection, suomeksi joustavuutta, suhteita toisiimme ja peilausta) .

Meillä on kummallinen kulttuuri: Ulkoista mammoonaa on kansalaisilla niin paljon, että oikein jaettuna jokaisen olisi mahdollista voida hyvin. Sen sijaan monelta kansalaiselta on ollut hukassa, henkisesti läsnäolevien vanhempien puutteen vuoksi,  oma itseys ja arjen kauneus. Ihmisiä ohjaa egon tarpeet eikä aito hyvä.

Oman tietoisuuden luova ohjauskyky on hukassa paitsi monelta  köyhältä ja syrjäytyneiltä, myös lukuisilta koulutetuilta ja rikkailta. Lasten aivot rikotaan katsomaan vaan ulkoista maailmaa. Heillä on olemassa luontainen kyky oman mielen ja toisen ihmisen mielen näkemiseen (mindsight). Se valitettavasti vain tuhotaan ulkokultaisessa kulttuurissamme. Meidät irroitetaan sisäisestä kokemusmaailmastamme. Mietin, että ehkä sota teki meistä jälkipolvista tunnekylmiä. Sodan kauhut ylittivät tunnetaitomme ja kylmetimme sielumme.

Elämme transmodernissa muutoksessa. Se on uuden ajan ja toivon kulttuuri. Tässä jo kliseeksi muodostuneessa lauseessa – vähemmän voi olla enemmän – piilee ihmiskunnan mahdollisuudet. Uskon, että hyväksyvä läsnäolo ja sydämen silmien kehittäminen voivat kuljettaa meidät uuteen aikaan, jossa elämme vähemmällä materialla huomattavamman paljon rikkaampaa elämää kuin tänä päivänä. Samme jälleen olla transmodernissa ajassa sieluja. Mutta riittääkö aika? Ihmiskunta tarvitsee ripeitä toimenpiteitä.

Ota peili käteesi, ja viritä itsesi olemiseesi!

PS. Jos et jaksa katsoa koko youtube-videopätkää, katso 9,30  minuutista eteenpäin. Daniel Siegel puhuu ASIAA.