Luovuus ja ihmisluonnonsuojelu

DSC00397

Ken Robinsson väittää TED videolla, että koulut tappavat luovuutemme kaikkialla maailmassa. Melko kärjekäs väite. Silti pahasti pelkään, että tämä pätee Suomessakin. En usko, että tämä on niinkään yksittäisten opettajien vika, vaan järjestelmäämme on piilotettuna sairas rakenne. Ken Robinsson puhuu ihmisekologiasta joka meiltä melkein kaikilta on hukassa: Koulumme ei vahvista kykyjemme moninaisuutta. Sen sijaan kansalaiset ovat kuin kaivos, josta louhitaan raaka-ainetta talouskasvuun.

Minulle on  jo pitkään ihmisluonnonsuojelu ollut eräs luonnonsuojelun erityisalue. Paitsi luonnon moninaisuutta, meidän tulisi vahvistaa ja pitää yllä ihmisluonnon moninaisuutta. Se merkitsee käytännössä sitä, että aikuisetkin sisäistetevät sen, että ihmiset ovat monipuolisia ihmisiä, joiden luovien erilaisten llahjojen ilmenemistä tulisi rikastaa eikä köyhdyttää.

Vain materialistisille egon symboleille rakentuva käsitys ihmisestä on melko ekologisesti kestämätön. Jonas Salk on sanonut: Jos kaikki hyönteiset katoaisivat maanpäältä, elämä katoaisi viidessäkymmenessä vuodessa. Sen sijaan jos ihmiset katoaisivat maapallolta, elämä kukoistaisi tällöinkin maapallollamme.

Luonnontiede, taloustiede ja matemaattiset aineet ovat yliarvostettuja länsimaisessa kulttuurissa. Robinssonin mukaan jokaisessa koulutusjärjestelmässä on sama aineiden hierarkia:…jokaisessa minne tahansa meneekin. Voisi luulla, ettei näin ole, mutta se on. Korkeimmalla ovat matematiikka ja kielet, sitten humanistiset tieteet ja pohjalla ovat taideaineet. Kaikkialla maailmassa. Ja melko tarkkaan jokaisessa järjestelmässä taideaineilla on oma hierarkiansa. Taide ja musiikki korkeammalla kuin teatteri ja tanssi. Ei ole koulutusjärjestelmää, joka opettaa lapsille tanssia joka päivä kuten opetamme heille matematiikkaa. Miksi ei? Matematiikka on tärkeää, mutta niin on tanssikin. Lapset tanssivat koko ajan, jos heidän annetaan. Meillä kaikilla on kehot, eikö vai? Mita tapahtuu on se, että lasten kasvaessa alamme kouluttaa heitä navasta ylöspäin. Ja keskitymme heidän päihinsä. Varsinkin pään yhteen puoleen. ”

Ken Robinssonin mukaan professorit ovat ruumiittomia, eriskummallisia ihmisiä, jotka elävät päidensä sisällä. Siellä ylhäällä. Hiukan enemmän vielä aivojen yhdellä puolella. Koko koulutusjärjestelmämme perustuu ajatukseen akateemisesta kyvystä. Järjestelmä on kehitetty palvelemaan teollistumisen tarpeita. Yksipuolinen materialistinen maailmankatsomus, jota kouluissa ylimpänä oppina opetetaan, on kestämättömän elämäntavan perusta.

Meillä on Robinsonin mukaan lahjana mielikuvitus, jota TED:issä jatkuvasti ylistetään. Hänen mukaansa meidän täytyy käyttää tätä lahjaa viisaasti. Ihmiset eivät ole raaka-ainetta, vaan meidän pitäisi nimittää lapsemme toivoksemme.

Niinpä. Meidän on koulutettava tulevaisuudessa lapsiamme monipuolisesti. Ainao tapa tähän on mieltää luovat kykymme monipuolisen minuutemme rikkaudeksi. Meidän tehtävämme on kouluttaa lapsiamme eettisesti, ekologisesti ja kokonaisvaltaisesti. Meidän tulisikin keskittyä korkean elämän laadun kehittämiseen ja ylläpitämiseen, eikä jatkuvaan aineelliseen talouskasvuun. (Blondi osa minua ei ole koskaan ymmärtänyt, että viennin pitää olla suurempi kuin tuonnin. Eikö silloin aina jonkun toisen maan tuonti ole suurempaa kuin vienti? Eikö pitäisi löytää pikemminkin jonkinlainen globaali harmonia, jossa kaikkien kansakuntien tuonti ja vienti olisivat tasapainossa?)

Onneksi monet lapsemme näkevät jo sen, mikä meiltä aikuisilta tavallisesti jää  huomaamatta. Siksi meidän on tarjottava toivon lapsillemme monipuolisesti kaikki se  tuki monipuoliseen luovuuteen, jota he tarvitsevat. Lapsia tulisi auttaa pysymään läpi elämän taitelijoina. Ihmiset eivät ole yksipuolisesti vain työvoimaresurssi: jokainen ihminen voi olla ainutkertainen, omalla tavallaan kauneutta ja hyvyyttä maailmaan luova ainutkertainen taideteos.

Mainokset

Päässäsi heittää – analysoi itse itsesi?

Kerron teille erään tarinan – sairausnarratiivin. Tunnen erään naisen, nimeltään Kati, joka avioeron, työuupumuksen, äitinsä syöpään kuolemisen jälkeen sairastui itse rintasyöpään. Nainen oli siinä mielessä onnekas, että hän sai hyvän lääketieteellisen hoidon sairauteensa. Mikä parasta, hän oli samaan aikaan terapeuttisessa koulutuksessa, jossa hän pystyi käsittelemään omia vastoinkäymisiään. Koulutuksessa opetettiin muun muassa ego-stateä, minätilojen terapiaa. Tässä suuntauksessa ihmisen ajatellaan muodostuvan erilaisista ristiriitaisista osista. Useimmilla meillä on tiettyjä tyypillisiä minätiloja, kuten sisäinen lapsi, vanha viisas nainen/mies, sisäistetty vanhempi jne. Eräässä hypnoterapeuttisessa istunnossa Kati kohtasi sisäisen lapsensa. Hän oli aikaisemminkin tiennyt, järjen tasolla, oman sisäisen lapsensa tyydyttämättömät tarpeet. Tässä istunnossa hän saavutti ensimmäistä kertaa tunneyhteyden sisäiseen lapseensa. Katin sisäisissä tiloissa tapahtui tällöin muutos ja suuri määrä tunnetta purkaantui tässä katarktisessa kokemuksessa.

Tämä oli Katin elämän käännekohta. Hän oli juuri muuttanut maalle, ja leppoistanut elämänsä. Hän oli vähentänyt omaa kliinistä työtään. Aikaa jäi siis kirjoittamiselle. Ja Kati kirjoitti, kirjoittamistaan…. kirjoitti, kirjoitti ja kirjoitti. Välillä Kati itki ja kirjoitti. Kirjoittaessaan Kati vaipui eräänlaiseen transsitilaan. Kirjoittamisen hetkinään hän kadotti lähes kokonaan kosketuksensa ulkoiseen todellisuuteen. Vuoden ajan Kati jatkoi vapaa-ajallaan eheyttävää prosessiaan, jossa syntyi aina vain uusia ja uusia mielentiloja. Hän ei pelkästään löytänyt erilaisia ristiriitaisia minuuksiansa vaan hän aktiivisesti loi itselleen uusia tiloja erinäisistä mahdollisista minuuksista. Kati rakensi itselleen sisäisen teatterin ja kokonaisen mielenmaiseman puutarhoineen ja pimeine kaupunkeineen. Mitä enemmän mielentilat leikkivät, kertoivat tarinoita ja keskustelivat, sitä enemmän Katin sydän keveni.

Maailmamme monimutkaistuu ennennäkemättömällä vauhdilla. Ehkä tämä on syy erilaisten psykosomaattisten vaivojen ja ahdistusten jatkuvalle lisääntymiselle? Vastauksena moni infoähkystä kärsivä ihminen on jo rakentanut itselleen useita eri identiteettejä. Hän voi olla esimerkiksi suomalainen, hammaslääkäri, kuhmolainen, luonnonystävä, amatöörifilosofi, ystävä, hypnoterapeutti, nainen ja äiti. Lisäksi hän voi samaistua useampaan erilaiseen virtuaaliseen ryhmään. Monilla meistä on myös traumojen aiheuttamia ”dissosioituneita” tiloja. Ne ovat mielenosiamme, jotka ahdistavina muodottomina haamuina, ei-toivottuina vieraina, käyvät kummittelemassa mielessämme. Ihmisen yksilöityminen kaoottisessa maailmassa on vaativa, mutta samalla äärimmäisen mielenkiintoinen tehtävä. Tehtävän vaativuutta kuvaa se, että moni on alkanut tuntea itsensä muukalaiseksi tässä maailmassa. Erilaisten arvomaailmaltaan ristiriitaisten mielenosiemme aiheuttamat paineet ovat suuret. Olemme todennäköisesti kollektiivisesti traumatisoituneempia kuin koskaan. Tiedonvälitys siirtää hetkessä kaikki pahimmatkin kauhukuvat globaalisesti ihmisten tietoisuuksin. Ristiriita sisällämme voi herättää meissä ahdistavia ajatuksia. Moni pakenee erilaisiin addiktioihin.  Sisällä raastaa monenlaiset kysymykset. Aina, kun joku sanoo sanan ”syöpä”, miksi minua ahdistaa? Voinko olla samanaikaisesti hyvä äiti, kun istun täällä vain kirjoittamassa blogiani? Onko nämä kirjoittamani asiat nyt varmasti sopusoinnussa tieteellisten faktojen kanssa? Miksi minun mielessäni vaeltelee joskus vihan täyttämiä fantasioita? Miksi syön ahdistukseeni? Kun otan suklaata, miksi en syö kahta palaa vaan koko levyn? Miksi häpeän itseäni? Voinko voittaa masennukseni? Voinko matkustella lentokoneella ympäri maailmaa ilman syyllisyydentunteita?

Ennen ihmisen identiteetti kypsyi kylä- ja perheyhteisöissä ikään kuin itsestään erilaisten ryhmien välisessä vuorovaikutuksessa. Tänä päivänä ihminen on realimaailmassa entistä eristyneenä perinteisistä yhteisöstään. Hän on yksinäisempi kuin koskaan. Identiteetin rakennustyö voi olla tiedostamatonta: Olemme vuorovaikutuksessa ympärillä olevien joidenkin yhteisöjen ja valitsemiemme tai satunnaisten virtuaaliyhteisöjen kanssa. Voimme lähteä rakentamaan omaa identiteettiämme myös tietoisesti – meistä voi tulla oman elämämme ohjaajia. Kati teki sen mielentilojensa avulla. Hän pirstoi identiteettinsä moniminäksi, jonka jälkeen hän lähti keskustelujen kautta eheyttämään sisäistä mielentilojensa ryhmää.  Eheämmän kokonaisuuden saavuttamisessa apuna hänellä oli transpersonaalinen psykologia ja psykosynteesi, Ken Wilberin tietoisuuden spektri, filosofit ja erilaiset tarinat. Prosessi oli leikkiä ei-tietoisen mielenosan kanssa.

Onko Kati nyt eheä? Ihminen ei ole koskaan valmis. Kati on oivaltanut, ettei hänelle depressio merkinnyt sairautta, jonka hän nyt on voittanut. Sen sijaan melankoliansa Kati näkee nyt osana persoonallisuuttaan, jonka hän on oppinut hyväksymään. Hän antautui melankoliallensa, sen sijaan että olisi lähtenyt taistelemaan sitä vastaan. Rouva Otsaryppy, Katin mielen depressiivinen ja addiktiivinen osa, eksyy edelleen joskus Katin mielennäyttämölle. Tämä mielentila ei kuitenkaan ole pitkään aikaan hallinnut näytelmää, ja useimmiten hän on kyyninen ja hauska roolihahmo Katin sisäisessä teatterissa. Mutta koskaan Kati ei voi olla täysin varma, etteikö jonakin päivänä näytelmää taas kaappaisi joku ikävä tila. Ihmisen yksilöityminen on elämän pituinen haaste. Kiitos Rouva Otsarypyn, Katin ainoa addiktio tällä hetkellä on itsensä ilmaiseminen kirjoittamalla.

Kati ei ole ensimmäinen enkä viimeinen tällä planeetalla, joka terapoi itseään, ainakin jos psykoanalyytikko Karen Horneyhin (Self-analysis) on uskomista. Karen Horneyn mukaan itseanalyysi lähtee käyntiin esimerkiksi psykoanalyyttisessä työskentelystä (miksei siis myös ego-statesta, jolla on juuria psykoanalyysissä) ja jatkuu itseohjautuvasti myöhemmin. Voiko kuka tahansa ryhtyä itsekseen terapoimaan itseään ilman terapeutin apua? Karen Horneyhin viitaten: Ehkä, varsinkin jos kysymyksessä ovat vähäisemmät elämäntaidolliset ongelmat. Itseterapia kirjoittaen voi olla tulevaisuuden eräs väline ihmisen itseohjautuvuuden lisäämiseen. Emansipoitunut ihminen voi olla aktiivinen ja tietoinen oman identiteettinsä rakentaja, sen sijaan, että hän antaisi erilaisten näkökulmien passiivisesti vaikuttaa itseensä. Joudumme miettimään kokoajan yhä syvällisemmin, kuinka edistää yksilöllistä, ympäristönsä kanssa sopusointuista, harmonista kehomielen syntymistä kaoottisessa maailmassa. Itselleni löysin vastauksen sisäisestä mielenteatteristani.