Sateenkaarikansan monikulttuurisesta henkisyydestä

Viimeksi kirjoitin sateenvarjokansalaisten monikulttuurisesta olemisesta. Tähän olemiseen liittyy yksi tärkeä piirre, joka jätin mainitsematta: Uusi globaali ihmistyyppi oppii meditatiivisen maailmasuhteensa  kautta viihtymään jälleen epävarmuudessa.

Aikaisemmissa kulttuureissa ihmiset ovat hyväksyneet kaiken maallisen olemisensa epävarmuuden uskonnollisten traditioittensa tukemana. Ihmiset ovat luottaneet vaikkapa Jumalan tahtoon. Tapahtukoon sinun tahtosi….

Uskonto on yhdistänyt saman alueen ihmisiä. Se voi tehdä näin sateenkaarikansalaisillekin, mutta heillä rakkaus hänellä ylittää kulttuurien väliset rajat.

Sateenkaarikansalainen ymmärtää sen, että kaikki uskonnot ovat vain sanallisia valjastusyrityksiä asioille, joita ei voi täsmällisin materialistisin kielikuvin ja käsittein ilmaista.  Mietiskelymme kohteen kieli on aina runollista. Yritämme puhua kielikuvin asioista, joista ei voi täsmällisellä kielellä puhua.

Voimme halutessamme hyväksyvän läsnäolon lisäksi antaa tietoisuutemme levätä kritillisessä symboliikassa. Saatamme harjoittaa vaikkapa vanhoja kristillisiä mietiskelytapoja esimerkiksi Lectio Divinaa (jonka juuret ovat vielä kauempana länsimaisessa historiassa) tai Tietämättömyyden pilveä. Voimme päivittäin hiljentyä keskittävään rukoukseen  tai vaikkapa kiitollisuusrukoukseen.

Tietoisuutemme lepo kristillisessä symboliikassa ei estä meitä ylittämästä eri uskontojen ja muiden maailmankatsomusten välisiä rajoja. Voimme olla dialogisessa rakentavassa suhteessa eri uskontojen edustajiin ja heidän symboliikkaansa. Minulle Kristuksen lähetyskäsky ”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni” tarkoittaa sitä, että teemme lähetystyötä sen eteen, että kaikki ihmiset ottaisivat rakkauden elämänasenteekseen. Tällainen rakkaudellinen väkivallaton asenne voi olla kristityllä, ateistilla, muslimilla, buddhalaisella jne.

Millaisia symboleita ja mietelauseita haluamme valita oman meditaatiomme kohteeksi, on siis täysin yksilöllistä. Se riippuu siitä, millaisen kulttuurin ympäröimiä olemme. Meidät on sosiaalisesti rakennettu. Meidän täytyy ymmärtää, että sen, minkä minä valitsen ikonikseni, voi jonkun toisen kulttuurin edustajan mielestä naurettava tai joskus jopa loukkaava kohde.

Kristitty ortodoksi voi rukoilla Pyhän Johanneksen ikonia, luterilainen voi rukoilla kiitollisuutta, buddhalainen voi meditoida Budhaa kuvaavan tankamaalauksen tai gohonzonin äärellä. Buddhalaiselle Pyhä Johannes työkaluineen voi olla täysin merkityksetön hahmo. Luterilaiselle voi  puolestaan hindulainen Rama olla koominen hahmo ja joku ateisti ei kykene antamaa lainkaan hengellisiä symboleja tietoisuudelleen tai sitten hän ehkä uskoo vain kosmoksen rakkauden lainalaisuuksiin. Kaikki nämä ihmiset ovat mielestäni oikeassa silloin, kun heitä yhdistää yhteinen tahto väkivallattomaan rakkauteen. He alkavat kuunnella toisiansa ja kykenevät ymmärtämään mitä eri kielillä rakkaudesta puhuminen tarkoittaa.

Minulle kielillä puhuminen ei tarkoita sitä, että menemme transsiin ja alamme puhua kielillä. Sen sijaan se tarkoittaa sitä, että eri ihmiset voivat puhua rakkaudesta erilaisin symbolein ja vertauskuvin.

Ihmiskunnan historia on ollut kummallinen. Olemme takertuneet epätoivoisesti ikoneihimme, symboleihimme ja uskonnollisiin käsitteisiimme, ja vain harva on tiedostanut tiedostanut, mistä aidosti on kysymys. Dalai Lama ja Desmond Tutu näyttävät onneksi ymmärtävän.

Uskonnollisilla käsitejärjestelmillä ja symboleillamme tulisi olla globaalisti yhteinen tavoite:  Se,  että kykenisimme elämään yhdessä rakkaudellista, eettistä elämää sovussa itsemme, toisten ihmisten ja luonnon kanssa. Uskontojen tulisi olla monikulttuurisen rakkauden välineitä.

Teille on opetettu: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.’ Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin? Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.

Tässä mielessä mindfulness eli hyväksyvä läsnäolo on mielestäni hyvä asia.  Kun riisutaan meditaatio uskonnollisista merkityksistä, saavutamme yhteistä oivallusta yli uskonnollisten rajojen. Se on kädenojennus eri uskontojen ja muiden maailmankatsomuksien edustajien välille. Tämä ei tarkoita sitä, ettemmekö voisi rikastaa ja syventää omaa meditaatiotamme uskonnollisella symboliikalla.

Pakanalla (puiseva vanhahtava sana!) itse tarkoitan ihmistä, joka ei ole integroinut rakkautta omaan elämäänsä. Valitettavasti näin käy usein silloin, kun lapsi ei saa vanhemmaltaan rakkautta ja läsnäoloa. Modernissa kulttuurissamme materiasta tuli epäjumalamme. Ja liian moni lapsi jäi ilman hyväksyvää rakkaudellista vanhemman läsnäoloa.  Onneksi tietoisuustaidoilla voimme integroida elämäämme sen, mikä lapsuudessa meiltä jäi puuttumaan. Rakkauden. Ehkä tulevaisuudessa Rakkaus palaa elämäämme ykkösarvoksi, näin uskon!  Sateenkaarikansalaiset näin määritellen EIVÄT ole pakanoita, eiväthän?

Henkilökohtaisesti haluan sitkeästi hakea vastauksia oman kulttuurini uskonnollisista traditioista.  Tämä ei tarkoita sitä, etteikö minua myös kiinnostaisi muut uskonnot. Mielelläni integroin omaan maailmankuvaani myös viisautta muista elämänkatsomuksellisista perinteistä. Kaikki käsitteet ja symbolit ovat vain tikapuita rakkaudelliseen olemiseen.  Sieluni lepokoti on silti kristillisyydessä. Jos sinun ei ole, suon sen sinulle. Voimme molemmat olla sateenvarjokanasalaisina oikeassa.

Rakkaus ei koskaan häviä; mutta profetoiminen, se katoaa, ja kielillä puhuminen lakkaa, ja tieto katoaa.

Sillä tietomme on vajavaista, ja profetoimisemme on vajavaista.

Mutta kun tulee se, mikä täydellistä on, katoaa se, mikä on vajavaista.

Kun minä olin lapsi, niin minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli, ja minä ajattelin kuin lapsi; kun tulin mieheksi, hylkäsin minä sen, mikä lapsen on.

Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niinkuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan.

Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.

Mainokset

Oletteko tunteneet avattarien siipien havinan?

Mikä on ollut Emännän mielestä toistaiseksi parasta tässä Haavisto-kampanjassa? No, tietysti ihmisten leikillisyys. Suurin osa Haaviston kannattajista tuntuu oivaltaneen uuden transmodernin ajan mielikuvituksen mahdollisuudet. Kampajoinnin ei tarvitse olla vakavaa, vaan se voi olla hauskaa.


Emäntä on maha kippurassa naurannut faktoille ”Pekka Haavisto Facts” facebook- sivustoilla” (Pekka Haavisto ei usko Jumalaa. Jumala uskoo Pekka Haavistoa). Siirtolan Emäntä on itse intoutunut heittämään ”Pekka Haavisto presidentiksi 2012” sivustolle jonkin kommentin, ja kuinka mukavalta on tuntunutkaan, kun virtuaalisessa flowssa avattaret takertuvat ryppäinä sanomaasi ja heittävät omaa sydämensä näkökulmaa peliin. Emännän avatar on törmäillyt kuin pingispallo satoihin muihin virtuaalitodellisuuden haavistolaisiin avattariin ja toki myös moneen mukavaan niinistöläiseen. Hän ei ole onneksi itse törmännyt loanheittäjiin, ei kummankaan ehdokkaan kannattajissa, vaikka heitäkin on valitettavasti jossain ollut liikkeellä…

Emäntä uskoo, että yhä useampi pieni ihminen on väsynyt modernin ajan ”rationaalisen” järjen ylikorostamiseen. Hänen sisällään on hytinät, että suomalaisten kollektiivisesta tiedostamattomasta on nousemassa jotakin uutta ennennäkemätöntä, joka luo ihmisiin uutta toiveikkuutta! Kenties se on sitä, että ruohonjuuritason toimijat jopa monia poliitikkoja paremmin tajuavat entistä selkeämmin maailman monet värit. ”Joko-tai” väittelyt ovat menneisyyttä ja dialoginen monikulttuurinen haavistolainen dialoginen ”sekä-että” maailma on joka päivä enemmän ja enemmän totta.

Virtuaaliset tapulikokemukset ,”slow” ja ”flow” eivät ole enää mitään hetken muoti-ilmiöitä, vaan avatar toistaan seuraten on oivaltanut, että ne ovat asioita, joita kaivataan tavaroita enemmän itse kunkin elämään. Voimme koskettaa emotionaalisesti toinen toisiamme jopa virtuaalisesti, mikä tuo sisälle levollisuutta. Me ihmiset välitämme sittenkin toisistamme! Mielikuvitus ja luovuus ovat haavistolaisissa selkeästi ”in” ja ryppyotsainen pomoilu ja ojentelu ”out”!

Kävi niin tai näin, Siirtolan Emännän mielestä tässä Haavisto-kampanjassa mukana oleminen on ollut sydäntä lämmittävä kokemus. Hän ei ole ollut koskaan poliittisesti aktiivinen ja hän on äänestänyt melkein kaikkia puolueita, koska hänen mielestään kaikki poliittiset ideologiat alkavat olla auttamattomasti vanhentuneita. Nyt tuntuu siltä, että hän on saanut olla mukana luomassa jotakin uutta, laajentamassa suomalaisten yhteistä monikulttuurisuutta ja -arvoisuutta juhlivaa suomalaisen tietoisuutta.

Sadat tuhannet avattaret ovat olleet liikkeellä sosiaalisessa mediassa ja he koskettavat jatkuvasti toisiaan siivillänsä. Oletteko kokeneet saman kuin Emäntä? Hän kun huomaa, että jokin tässä liikehdinnässä koskettaa hänen sieluansa syvältä. Emme ole yksin maailmassa. Meitä avattaria, rikkaita ja köyhiä, homoja, heteroita, transuja, muslimeja, kristettyjä, hinduja, buddhalaisia, ateisteja jne., on paljon. Haavistolaisen liikehdinän yhteydessä on syntynyt poliittisesti aktiivinen moniarvoinen ja -kulttuurinen avatar yhteisö, joka kokee jokaisen pienen ihmisen tarinan arvokkaana. Ja meitä on PALJON!

Olemme epäilemättä menossa kohti parempaa maailmaa. Siirtolan Emäntä on sitä mieltä, että tämä Pekka Haavisto liikehdintä on näyttänyt, että kulttuurissamme on tapahtumassa jotakin hyvää ja ennen näkemätöntä. Eiköhän pidetä huoli, että tämä myönteinen muutos on peruuttamatonta, olkoonkin lopputulos pressan vaaleissa mikä tahansa?

Kohti integratiivista ja esteettistä lääketiedettä nr. 5

Kun Emäntä lukee Dostjevskiä, tajuaa hän, ettei maailma ole muuttunut miksikään kirjailijamestarimme ajoista. Venäjällä tieteellinen maailmankuva ja uskonnollinen maailmankuva kilpailivat keskenään 1800-luvulla samaan tapaan kuin ne tänä päivänäkin tekevät. Ehkäpä elämän pyhyys voi aueta meille silloin, kun opimme katsomaan toista ihmistä, luontoa ja itseämme luonnon luomina pyhinä taideteoksina. Tälla esteettisellä tasolla voimme integroida nämä kaksi dogmaattista toisiinsa yhteenmittaamatonta näkemystä yhdeksi ainoaksi integratiiviseksi ymmärrykseksi.

Esteettinen integratio ei tietenkään tarkoita samalla sitä, että tapahtumat maailmassa olisivat sen jälkeen aina vain kauniita, ja me ihmiset omaisimme sitten vain jaloja ja pyytettömiä motiiveja. Jokaisessa meissä on pahuutta, alhaisuutta ja synkkyyttä, mutta olemme silti kaikki potentiaalisia elämän taideteoksia! Monikulttuurinen luovuus voi olla ratkaisu kollektiivisten tunteensiirtojemme vähentymiseen. Vastakohtaisuudet voivat olla esteettisyyden voimaa. Ehkä on mahdollista uuden integratiivisen ajattelun kautta päästä laajempaan kollektiiviseen tietoisuuteen, jossa saavutamme harmonisemman elämän suhteessa ihmisluontoon ja luontoon.

Päälle päätteeksi Apollon ärsytti minua siinä vaiheessa karkeuksillaan. Hän tuhosi kärsivällisyyteni viimeisetkin rippeet! Apollon oli minun märkähaavani, Kaitselmuksen minule lähettämä vitsaus. Olimme piikitelleet toisiamme yhtä mittaa usean vuoden ajan, ja minä vihasin häntä. Jumalani miten minä vihasinkaan Apollonia. Koko elämäni aikana en ole tainnut vihata ketään yhtä paljon kuin häntä, varsinkin tiettyinä hetkinä.Hän oli vanhemman puoleinen tärkeä mies ja harjoitti ohessa myös räätälin ammattia. Mutta jostakin syystä hän halveksi minua -suorastaan ylettömästi – ja suhtautui minuun sietämättömän ylenkatseellisesti. Fjodor Dostojevski – Kirjoituksia kellarista

Kun Siirtolan Emäntä on tehnyt ajatustyötään pirtinpöytänsä äärellä, on hän tullut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että me motivaatiorakenteiltamme monimutkaiset varjojemme seuraamat ihmiset olemme aivan varmasti jotakin paljon enemmän kuin akateemisten älypäitten luokittelut tai uskonnolliset paasaavat papit antavat meidän ymmärtää olevan. Ja jos lukija ei ole tätä aikaisemmin huomannut, Emäntä on ollut suoraan sanottuna käärmeissään siitä, että tämä akateemisten älypäitten kulttuuri on ollut ajamassa meitä kaiken numeroiksi hyödyntävässä ajatelussaan ekokatastrofiin. Toivon kulttuuri lähetee liikkeelle Emännän mielestä siitä, että luonnontieteellisen akateemisen tutkimuksen kapea-alainen kaiken mittaava ekologinen ja estettisesti ymmärrys oivalletaan. Sen tuottama tieto on toki äärimmäisen hyödyllistä, mutta meidän kliinikkojen sekä asiakkaittamme on hyvä oivaltaa tieteen ekologiset, eettiset ja esteettiset rajat. Emäntä miettii, että ehkäpä tämä rajantajumme kehittäminen on ekologisesti kohtuullisemman elämän ytimessä.

Kohti itseohjautuvaa ihmistä

Kun Emäntä miettii omaa elämänsä monimutkaisia merkityksiä, haluaa hän antaa sen paljon mielummin oman tyhmän tahtonsa ohjattavaksi, kun että hän antaisi tieteellisten auktoriteettien määrätä luonnontieteellisten tutkimusmetoidein hänen sairaus- tai identiteettitarinansa merkityssisältöä. Tulevaisuuden lääketieteen keskiössä Emäntä uskookin olevan itseohjautuvan ihmisen. Hän voi aktiivisesti itse yhdistää traditionaaliseen lääketieteeseen erilaisia täydentäviä hoitomuotoja, vaikkapa erilaisia luovia terapiamuotoja. Emäntä ei ole ainut joka näin uskoo ihmisen integroiviin kykyihin. Beverly Burns, integratiivisen lääketieteen erikoislääkäri Kaliforniasta (UCSF’s Osha Center) uskoo tähän samaan.

Emäntä ehdottaa, että tuemme entistä enemmän ihmistä ottamaan itse vastuuta oman terveytensä ohjaamista, jolloin hänestä voi muodostua arvotietoinen oman elämäntarinansa, myös terveystarinansa, rakentaja. Keskeinen ongelma tämän päivän tehokkaassa terveydenhuollossa on, ettei ihminen tule kohdatuksi ihmisenä, ja vaihtoehtoiset ja täydentävät terveydenhoidon muodot täyttävät tätä tyhjiötä. Materialistisesti ottaen tehokas terveydenhuoltomme on varastanut terveydenhuollon hoitosuhteesta sen eheyttävän ”lume-energian”, jolloin parantamisesta on tullut yhä teknisempää ja jopa pahoinvointia edistävää. Se että ihminen ei ole ”hoitomyöntyväinen” johtuneekin siitä, ettei asiakkaan ja lääkärin maailmankuvat ole kohdanneet. Esimerkiksi huono hammashygieniä voi johtua siitä, että ihmisellä on suurempia eksistentiaalisia kysymyksiä ratkottavanaan, jollon hänestä tässä elämäntilanteessa hammasvälien rassaaminen väliharjalla voi tuntua toissijaisellta. Suun terveyttä voisi tällaisessa tilanteessa auttaa enemmän pieni kuunteluhetki kuin ”näytä-tee-itse” -harjoitukset. Tämän päivän terveydenhuollonkulttuurissamme lääkäri mielusti ottaaa jo ajankin puutteen vuoksi asenne, ettei tällainen kuulu lääkärin tehtäviin, vaan ihminen on pirstottu eri asiantuntijoiden paloiksi. Siksi asiakas joutuukin itse integroimaan sen, mikä tiede on meissä pirstonut. Pidän hyvin luonnollisena asiana, että tällaisessä tilanteessa ihmiset turvautuvat perinteisen lääketieteen lisäksi täydentäviin ja vaihtoehtoisiin terveydenhuollon menetelmiin.

Integroivan omasta terveydestä vastuullisen ihmisen identiteetti, ja samalla hänen terveytensä itsehohjaus, muokkautuu dialogisessa suhteessa monitieteellisiin ja -kulttuurisiin terveydenhuollon ammattilaisiin sekä muihin tavallisiin viisaisiin ihmisen virkaa tekeviin ihmisiin. Itseohjautuva ihminen peilaa aktiivisesti kaiken informaation kokemukselliseen todellisuuteensa, jolloin tieto integroituu eheäksi ja se tukee ihmisen arvomaailmaa. Ilman tätä peilausta, tieto jää irralliseksi, se pirstoo ihmistä ja se voi lisätä ihmisen pahaa oloa ja sisäistä ristiriitaisuuden kokemusta. Meillä on valtava määrä monitieteellistä tietoa, joka voi tukea uuden itseohjautuvan ihmisen syntymistä. Tarvitsemme vain toimivaa verkostoyhteistyötä. Riittävän dialogisen valmennuksen kautta ihminen itse kykenee integroimaan sen, minkä luonnontiede ja valtakulttuurimme on meissä pirstonut.

Oletteko koskaan muuten ihmetelleet sitä, että vaikka luonnontieteilijöillä onkin niin valtavasti tietoa, niin miksi lääkärit tai hammaslääkärit, Siirtolan Emäntä mukaan lukien, emme kuitenkaan ole onnistuneet elämään yhtään sen erinomaisempaa ja terveempää elämää kuin muut ihmiset. Hammaslääkäreitten ja lääkäreitten korkeat itsemurhaluvut ovat tunnettu tosiasia. Samoin meistä moni ajautuu alkoholismiin ja erilaisiin stressiperäisiin sairauksiin. (Erään poikkeuksen tiedän; hammaslääkärin lapsilla on terveemmät hampaat kuin verrokeilla). Vaikka omaamme niin himskasti faktatietoa, emme välttämttä pysty elämään tervettä eheää itseohjautuvaa merkityksellistä elämää sen paremmin kuin muutkaan kansalaiset.Tämä on eräs näkökulma, joka pisti Emännän miettimään, että eheä terve elämä ei sijaitse pelkästään luonnontieteen materialistisen maialmankatsomuksen sisällä. Itseohjautuvan ihmisen tärkeimmät eväät löytyvät tehokkaasta informaation integraatiosta eikä pelkästä irrallisesta faktatiedosta.

Emme voi tutkia ihmisen tervettä eheää elämää vain yhdestä näkökulmasta. Terveys on moninäkökulmainen asia, ja Emännän mielestä tämän integraation voi ajatella tapahtuvan esteettisellä tasolla. Tällä tasolla erilaiset näkökulmat rikastuttavat toinen toisiaan, ja kun tutkija oivaltaa tämän tason olemassa olon, voimme puhua todellisesta terveyden tutkimuksesta (re-search). Jos tutkimme terveyttä vain kurinalaisen luonnontieteen avulla, elämme sen kylmässä epäesteettisessä anarkiassa. Älyllistä tietoa täytyy aina ruokkia uusilla luovilla mielikuvituksen tuotteilla. Siirtolan Emäntä ilmaisee asian näin: Kun ruokimme terveyskäsitystämme vain faktatiedolla, putoamme hyytävään ylirationaalisuuden kangistavaan, jääkylmään lammikkoon ja jos taas vaan pitäydymme mielikuvituksemme luomissa tuotteistamme, putoamme “huu-haan” vaaralliseen sudenkuoppaan. Tervehtymisprosessisamme joudumme tasapainoilemaan jatkuvsti näiden kahden vaarallisen ansan yläpuolella olevalla trapetsilla.

Kenties luulette että minä olen hullu? Sallikaa minun selittää. Minä myönnän: ihminen on enimmäkseen luova eläin, joka on määrätty pyrkimään tietoisesti päämäärää kohti ja harjoittamaan insinööritaitoa eli ikuisesti ja lakkaamatta raivaamaan itselleen tietä minne tahansa. Ja hänen halunsa välistä livahtaa sivuun aiheutuukin ehkä juuri siitä, että hänet on tuomittu raivaamaan tätä tietä, sekä mahdolliseksi lisäksi siitä, että niin tyhmä kuin välittömän toiminnan ihminen yleensä onkin, hän yhtä kaikki joskus päätyy ajatuksen, että tie näyttääkin miltei aian vievän minne tahansa ja että tärkeintä ei ole se, minne tie vie, vaan se että se vie jonnekin ja että siivo lapsi ei laiminlyö insinööritaitoa eikä antaudu turmiolliseen joutilaisuuteen, joka kuten tiedetään on kaikkien syntien äiti.

Niinpä niin. Emäntäkin on ollut huomaavinaan, että monen elämä johtaa minne tahansa, tai sitten voimme itse lähteä ohjaamaan elämäämme haluamaamme suuntaan. Silti se mihin loppujen lopuksi jodumme, ei ole koskaan varmaa. Saatamme tästä huolimatta huomata joutuneemme minne tahansa. Ainoa varma teleologinen päämäärä Emännän elämässä on Jumala, ja sekin varmuudesta hän on välillä epävarma. Voimme parhaimmillamme olla aktiivisia oman elämämme tarkoituksen etsijöitä ja erilaisten symbolisten merkitysten antajia. Voimme muuttua oman aidon itseytemme synnyttäjiksi.

Emäntä virtuaalisen pirtinpöydän äärellä Juha Pihkalan ja Esko Valtaojan kanssa, nr. 3

(8.1.2010  luettu kirjaa ”Tiedän uskovani, uskon tietäväni” s. 83)

Siirtolan Emäntä huomaa Esko Valtaojan mielipiteiden tuottavan hänen sisällään sydämen ja älyn vastustusta enemmän kuin Juha Pihkalan. Siksi Emäntä heijastaa ajatuksiaan enemmän Valtaojan kuin Pihkalan ajatuksiin. Emännästä vaikuttaa  siltä, että Juha Pihkalan kirjoitustyyli on syvällistä, melko androgyyniä ja se sisältää moniäänisyyden kunnioituksen. Ehkä tällä iäkkämmällä miehellä on enemmän elämänkokemusta ja sitä kautta hän on saavuttanut ajatteluunsa syvällisyyttä.  Esko Valtaoja kirjoittaa omassa ”kymmenessä käskyssään”  siitä, kuinka tärkeää on olla avoin muutokselle ja käsittää, ettei ihminen saa yrittää pakottaa toista olemaan samaa mieltä oman itsensä kanssa. Emännän mielestä hänen kommunikaatiotapansa ei ole synergiasa hänen omien sääntöjen kanssa.  Juha Pihkalan tässä toisessa kirjassa tuomat kristilliset näkökulmat ovat toistaiseksi olleet ainakin Emännän mielestä suvaitsevaisia, maltillisia ja avoimia, eivätkä ne ole siksi stimuloineet Emännän sisällä suurtakaan vastetta.

Jos jota kuta sattuu patriarkan kommunikaatiotyyli kiinnostamaan, Alice Spoof on kirjoittanut kyseisestä vuorovaikutustyylistä omassa blogissaan. Emäntä ei väitä, että hän itse olisi täysin vapaa tästä patriarkan tyylistä, mutta hän uskoo kehittyneensä ja parantaneensa paljon jo tapojaan. Emäntä yrittää olla kommunikaatiotyylissään toiseutta ja erilaisuutta kunnioittava. Toisaalta joskus voi olla pieni patriarkaalinen otekin paikallaan. Ristiriita voi stimuloida ajattelua.

Valtaoja ylistää tieteen merkitystä moraalisten arvojen luojana. Emäntä puolestaan toivoo, että ihmisen sydämen viisaus, suvaitsevainen hengellisyys ja arkijärki nostettaisiin kunniaan. Maapallo tuskin olisi tässä tilassa, jos oltaisiin kuunneltu Martta-mummoa, joka sanoo, että ihmisen täytyy elää kohtuullisesti ja pistää välillä sukanvarteen vähän ylimääräistä pahan päivän varalle.

Yliopistot ja fundamentalistiset uskonnolliset järjestelmät iskostavat meihin patriarkan kommunikaatiotyylin, jonka jälkeen ihmiselle on suuri haaste kehittää omaa kielenkäyttöä dialogiseksi. Kun lukee Juha Pihkalan ja Esko Valtaojan kirjaa, kannattaa samalla rivien välissä seurata tätä hetkittäistä hierarkkista patriarkan kieltä ja sen ilmenemismuotoja.

Emäntä uskoo, että tulevaisuuden horisontaaliset ihmisten väliset yhteistyöverkostot rakentuvat entistä enemmän dialogille, jossa ei ole tärkeää, kumpi ”voittaa” väittelyn. Siirtolan Emäntä ainakin toivoo, että patriarkan kukkotappelut tulevat loppumaan. Sen sijaan keskustelujen tärkein päämäärä on toivottavasti tulevaisuudessa ihmisen globaalin tietoisuuden ja yhteisymmärryksen monikulttuurinen laajentaminen, tieteiden integraatio ja ihmisen kunnioittavan luontosuhteen palauttaminen. Luonnontiede on ollut välinellistävän luontosuhteen ylläpitäjä. Sillä on ollut keskeinen merkitys ekologisesti tuhoisassa prosessissa, joka on perusteellisella tavalla muuttanut ihmisen ja luonnon.

Härkää aikoinaan talutettiin nenärenkaasta, ja rahasta on tullut ihmisen ihmisen nenärengas ja tieteestä sen talutusnuora. Tieteellinen maailmankuva on rakentunut hypoteettisille tiedemiesten laskelmille, jossa ei ole otettu huomioon luonnon rajallista kantokykyä ja todellisuuden systeemistä monikerroksellista luonnetta saatikka ihmistietoisuuden rikasta aktualisoitumiskapasiteettia. Enemmistö ihmisistä tajuaa, että elämme tällä hetkellä omien lastemme kustannuksella. Moni kokee olevansa merkityksettömän oravanpyöräelämän vanki. Yhä useampi on oivaltanut, että se mitä me joka päivä tuhlaamme aineellisesti, on pois seuraavilta sukupolvilta. Emännän iloksi lääketieteessä näyttäisi olevan muutoksen tuulia ilmassa. Olemme menossa ehkä kohti pehmeämpää lääketiedettä, jossa tieteellisteknisen lääketiteteen rinnalle nousee holistinen poikkitieteellinen ajattelu.

Elämme parhaillaan mielenkiintoista monikulttuurista, moniuskonnollista ja monitieteellistä aikaa. Olemme muuttumassa globaaliseksi maailmankyläksi. Paljon puhutaan siitä sosiaalisesta liikehdinnästä, jota parhaillaan tapahtuu maailmanlaajuisesti. Tämä muutos on horisontaalista elämäntapamuutosta, joka tapahtuu vallanpitäjien (poliittisten, taloudellisten ja tieteellisten) silmien ulottumattomissa. Tässä liikehdinnässä vanhat hirarkiset järjestelmät ovat purkautumassa, ja  saattaa käydä niin, että uudessa tulevaisuuden maailmassa enää yksikään yksittäinen kultturinen näkemys ei enää dominoi. Tällöin olemme saavuttaneet matriarkan ja patriarkan tasapainon.

Dialogi on matriarkan ja todellisuuden monikulttuurisuuden, -uskonnollisuuden ja monimerkityksellisyyden kieltä. Sen avoimmuus antaa tilaa myös mielikuvitukselle. Dialogissa käytetään kieltä avoimesti ja hienotunteisesti. Ihmistä ikään kuin houkutellaan omaan uuteen laajempaan oivallukseen ja eri maailmankatsomukset ylittävään uuteen ymmärrykseen. Toisaalta kun patriarkaalinen elämäntyyli on kylmää ja tunteetonta, voi matriarkaalinen elämäntyyli edustaa intohimoista rakkautta, mutta pahimmassa tapauksessa se pahimmassa tapauksessa voi olla puolestaan pimeää, tunnepitoista ja viettien, Eroksen ohjaamaa elämää.  Käsittääkseni feminiinisyyten liittyvät Eros ja mystiikka olivat kristinuskon ensimmäisinä vuosisatoina paljonkin kirkkoisien pohditojen kohteena. Molemmilla perinteellä, patriarkaallisella ja matriarkaalisella,  on siis sekä hyvät ja huonot puolensa. Maailma, jossa ei ole näiden kahden perinteen tasapainoa (hieros gamos – pyhät häät), on Emmännän mielestä yksipuolisesti vääristynyt maailma. (Jälleen kerran Emäntä korostaa, että matriarkka/patriarkka eivät hänen kielen käytössään viittaa siihen, minkälainen elin ihmisillä sattuu haarojen välissä olemaan. Pikemminkin ne kuvaavat meissä jokaisessa olevaa feminiinistä ja maskuliinista ulottuvuutta, animaa/animusta tai jingiä/jangia). Dialogin kieli avaa sisällensä myös pelottavan pimeyden, paradoksien, mystisen ja luovan elämän ulottuvuuden. Sen osan, josta aina osa jää pysyvästi kielen ja määritteiden tavoittamattomaksi paradoksiksi. Dialogi tunnustaa, ettemme voi ymmärtää järjellämme kaikkia asioita elämässä.

Toisaalta patriarkankaan väittelykulttuuria ei siis pitäisi sulkea kokonaan pois, vaan sen rinnalle tulisi entistä enemmän nostaa dialogi, joka on myös rakkauden ja hoivankieli. Globaaliin kultturiimme tulisi löytää matriarkallisen ja patriarkaallisen kulttuurin harmonia, jossa empatiaa, intuitiota eikä hoivaa luonnosta ja ihmisluonnosta mitätöidä.Kokonaisvaltainen sydämenviisaus tulee nostaa järjen rinalle. Patriarkan kielen hyvä puoli on se, että sen väittelystä provosoituminen kun voi auttaa ihmistä uuden ymmärryksen tasolle. Toisaalta se myös pitää huolen siitä, että jalkamme pysyvät maanpinnalla. Kuten Emäntä toi jo viimeksi esille, vastakohtaisuudet, jännite matriarkaalisen ja patriarkaalisen maailmankatsomuksen, kuten muidenkin vastakohtaparien välillä,  voi tuottaa energiaa, joiden avulla nousemme uusille ymmärtämyksemme tasoille. Siksi meidän ei tulisi pelätä kontrasteja. Näin ollen pieni patriarkaalinen erilaisuuden välinen  jännite ei ole pelkästään huono asia, mikäli se syventää myöhempää yhteisymmärrystä.

Siirtolan Emännän mielestä meidän on hyvä oppia erottamaan nämä patriarkaalisen ja matriarkaallisen kielenkäytön muodot, jottemme erehdy luulemaan ihmisen puhuvan aina totta, kun auktoriteetti yrittää omasta institutialisoituneesta hierarkiassa saavuttamastaan asemasta käsin käyttää valtaansa toisiin ihmisiin. Ei pidä erehtyä luulemaan, että esimerkiksi Valtaojan, Pihkalan tai minun henkilökohtaiset mielipiteet kärsimyksestä tai elämän muista ilmiöistä ovat faktoja. Kukin meistä voi tarjota oman kokemusperäisen viisautensa liittyen esimerkiksi elämän kärsimykseseen tai hedonismismiin ja lukija voi liittää oman todellisuuskuvaansa ne näkemykset, jotka hänen sydämessään tuntuvat oikeimmilta. Dialogi hyväksyy todellisuuden moninäkökulmaisen luonteen.

Luonnontieteelliset faktat edustavat vain yhtä kapea-alaista informaatiomuotoa eksistentiaalisissa, ekologisissa ja eettisissä kysymyksissä. Siirtolan Emännän mielestä ihmiselämä eikä luonto ole mikään tiedemiesten laboratorio tai suuri kone, jota pirstoutuneista palasista eri alojen dosentit yrittävät koota. Elämässä on aina mysteerinen ja pardoksaalinen naisellinen salaperäinen ulottuvuus, jonka kanssa joudumme tai pikemminkin onneksemme saamme elää.  Mielestäni nämä tieteelliset ”elämänhallintajärjestelmät” näyttävät nykyään monesti aika koomiselta, kun huomaamme kuinka luonto rikkoo hetkessä tällaisen hienon ihmisen tekemän hallinnanjärjestelmän. Meiltä puuttuu nöyryys ja vastuullisuus elämän pyhyyttä ja salaperäisyyttä kohtaan.

Kun patriarkan hierarkiassa ihminen alkaa röyhistelemään toista alentavalla ja mitätöivällä kielellä, kertoo se Emännän mielestä siitä, että tämä ihminen kokee oman maailmankuvansa uhatuksi.Joskus patriarkan instituutiossa oleva ihminen voi olla jossain asiassa oikeassa, ja joskus väärässä ja hyvin usein asiasta voi olla montaa eri mieltä. Tiede ei ole mikään erinomaisuuden saareke, jossa toimijat tietäisivät totuuden elämän salaperäisistä merkityksiä ja sen tarkoituksia koskevissa asiasta.  Köyhällä intialaisäidillä tai -isällä voi olla yhtä lailla arvokasta sanottavaa siinä missä tiedemiehelläkin maapallomme hyvinvoinnista ja tulevaisuudesta.

Silloin kun pyöritään sellaisten kysymysten äärellä kuin kärsimys, Emäntä itse hakee ymmärrystä hengellisiltä ohjaajalta, kuten Pihkalan kaltaisilta teologeilta tai ihan vain muilta dialogitaitoisilta arkijärkeä käyttäviltä paljon elämä kokemusta omaavilta ihmisiltä. Toki omaa kuvaa kärsimyksestä voi täydentää vaikkapa Krishnamurtin tai Dalai Laman viisauksilla. Tietoa voi myös hankkia humanististen ja ihmistieteitten edustajailta kuten filosofeilta, papeilta, lääkäreiltä, kirjailijoilta ja psykoterapeuteilta.

Kuten tiedämme vertaistukiryhmät, ihmisten elämänkokemuksen kautta saatu arkiviisaus, ovat suuri apu ihmisille tänä päivänä elämän kriisitilanteissa. Viisaiksi tullaan elämällä elämää eteenpäin, avoimin korvin ja silmin ja ottamalla kokemuksista opiksi. Varmastikin juuri siksi, että kun ihminen käy läpi vaikkapa syöpäkokemuksen, saattaa häntä usein auttaa eniten toinen ihminen, joka on käynyt läpi rinnakkaisen kärsimyskokemuksen. Moni ihminen viisastuu ja jalostuu vaikeitten kokemusten kautta. Näin Emäntä uskoo.

Länsimainen elämäntapa ja sen maailmankuva on edustanut pitkään tätä patriarkaalista ajattelua, joka välineellistää järjen avulla luonnon ja ihmisluonnon hyödyn välineeksi. Siksi Emännästä tuntuu, että nk. vapaa-ajattelijoiden ajattelu ei olekaan vapaata, vaan päinvastoin nk. vapaa-ajattelijoiden ajattelun vapautta rajoittaa dogmaattinen empiirisanalyyttinen tieteellinen patriarkaalinen ajattelu. He eivät vaikuta hyväksyvän oman suljetun järjestelmänsä ulkopuolisia ajattelutapoja. Äly vaikuttaisi olevan heille kaiken mitta. Vapaa-ajattelijoiden ajattelutapa näyttäisi edustavan nuorta maskuliinista kulttuuria, ihannoi järkeä. Kun elämää eletään merkityksellisesti ja vastuullisesti, tarvitsemme myös sydämen viisautta. Tarvitsemme älyn rinnalle  kypsän naisen äidillistä kokonaisvaltaista  hoivan viisautta.

Emännän mielestä tieto voi olla yhtä kuin hyvin perusteltu väite. Tässä tapauksessa, kun Valtaoja kuvailee kärsimyksen luonnetta, ettei se siis jalosta ihmistä, väitettä ei mielestäni ole riittävän hyvin perusteltu. Silloin kun kysymyksessä on kärsimys, ihmisen eksistentiaalinen tuska, luulen, että uskontetieteillä ja humanistisilla tieteillä on problematiikkaan enemmän annettavaa kuin kapea-alaisella luonnontieteellä.

Ehkä Emäntä yrittää nyt perustella omaa näkemystään, siis sitä, että kärsimys voi jalostaa ihmistä. Kun on analysoitu sellaisten ihmisten tarinoita, jotka joutuvat kriisiin (esim. masennus, vakava sairaus) on huomattu heidän elämän tarinoittensa muuttuvan. Tyypillisesti heidän tarinansa voivat olla ainakin kolmen tyyppisiä (Depression and Narratives). Usein ne ovat myös sekoituksia näistä kolmesta:

  1. Kaaostarina. Ihmisen elämäntarina on kärsimyksen keskellä sekava, eikä hän löydä siihen järjestystä. Elämän tarinasta tulee katkonainen. Joillekin tämä jää pysyväksi tilaksi – ihminen ei löydä enää juonellista merkitysjärjestelmää elämälleen. Suurin osa ihmisistä pystyy kuitenkin ajan kanssa jäsentämän elämän tarinansa uudelleen. Tällöin elämäntarinasta voi tulla:
  2. Sankaritarina. Ihminen löytää itsestään voimia, ja lähtee taistelemaan sairautta/vastoinkäymistä vastaan. Monien myötä- ja vastoinkäymisten jälkeen ihminen voittaa kärsimyksensä ja palaa normaaliin elämää. Elämäntarina voi myös muutua siten, että siitä tulee
  3. Transformaatiotarina. Tätä tarinaa voi kutsua myös ”Fenix-lintu nousee tuhkasta tarinaksi”. Ihmisen elämän tarina menee kaaokseen, ja kaoksen keskeltä hän jäsentää itselleen täysin uuden todellisuuden, jossa hänellä on aivan uudet arvot ja elämänmerkitykset. Tällainen ihminen ei enää palaa vanhaan elämään, vaan hän hankkii itselleen uusien arvojensa mukaisen elämän.

Siirtolan Emäntä on sitä mieltä, että viimeistä tarinamuotoa, muodonmuutoksellista tarinaa, voi monesti kutsua juuri ”jalostumiseksi” tai ehkä mieluiten ihan vain ”yksilöitymiseksi”. Ihminen kasvaa aidoksi omaksi itsekseen. Kärsimys voi auttaa ihmistä pääsemään aikamoisen hyppäyksen eteenpäin tässä prosessissa. Valtaoja mainitsee, että ihminen, joka toimi vaan jonkun moraalin mukaan, johon hänet on kasvatettu, ei ole moraalinen yksilö. Emäntä on tästä asiasta täysin samaa mieltä Valtaojan kanssa. Kun ihminen yksilöityy ja vapautuu kasvatuksensa tuomasta yksipuolisesta moraalikäsityksestä, ei tämä tarkoita pelkästään sitä, että hän vapautuu jostain uskonnollisesta harhasta. Hän vapautuu lisäksi tästä luonnontieteen materialistisesta valtaa pitävästä kulttuurista, joka esineellistää ihmisen ja mitätöi ihmisen luontoa ja ihmisluontoa. Ihminen löytää  vastapoolinsa, maskuliinisen tai feminiinisen puolensa, jolloin hänen ajattelunsa syvenee, ja hän  muuttuu samalla androgyynisemmäksi.

Yksilöitynyt ihminen ei siis ole massaihminen, joka puhuu toisten ihmisten äänin, ei fundamentalistiuskonnolisin tai pelkästään luonnontieteen hyväksymin käsittein.Yksilöitymisessään eteenpäin päässyt ihminen on ihminen, joka löytää moniäänisyydestä oman henkilökohtaisen ainutlaatuisen eettisen äänensä. Hän uskaltaa puhua omalla äänellänsä. Tämä ääni kehittyy ja muuttuu koko elämän ajan. Liian monet tämän päivän ihmisistä ovat sekä fundamentalistisen tieteellisen maailmankuvan tai fundamentalistisukonnollisen maailmankuvan uhreja.

Siirtolan Emäntä perustaisi Uskonnon Uhrit ry:n rinnalle Tieteen Uhrit ry:n, jossa autetaan niitä ihmisiä, jotka ovat joutuneet yksipuolisen kylmän ja esineellistävän materialistisen maailmankatsomuksen uhreiksi. Lasta tulee suojella sekä kapea-alaisilta dogmaattisisesta uskonnollista ajattelusta kun myös kapea-alaisesta materiaalisesta maailmakatsomuksesta. Järki ei ole kaiken mitta.

Siirtolan Emännän mielestä siis kärsimyksessä ja sen jälkeisessä prosessissa ihminen voi vapautua häneen kasvatuksen ja koulutuksen myötä iskostetuista erilaisista kollektiivisista kulttuurisista uskomuksista. Hän saattaa rakentaa kaaoksen jälkeen itse omat eettiset uudet elämän arvonsa, jonka jälkeen hän pystyy kuuntelemaan omaa sydämensä ääntä, omaa sisäistä viisauttaan. Emännälle tämä merkitsee yksin kasvotusten Jumalan kanssa olemista. Tässä prosessissa hän siis  peilaa  jatkuvasti tiedon suhteessa omiin tunteisiinsa, omaan ja kristinuskon käsitykseen Pyhästä sekä tietysti sen jälkeen hän testaa kokemuksensa myös reaalimaailmaan. Emännän mielestä jonkinlainen hengellistyminen/henkistyminen kuuluu hyvin usein tähän yksilöitymiseen,  androgyyniseksi tulemisen vaiheeseen. Kun ihminen löytää tien syvällisen elämän ymmärtämykseen, on siihen kuulunut kautta aikojen myös hengellisiä merkityksiä. Myös tieteellä on paljon hyödyllistä tietoa, jonka voimme integroida osaksi todellisuuskäsitystämme. Se ankkuroi ajatuksemme reaalimaailmaan. Tiede ei ole kuitenkaan pyhää, sen sijana elämä ja sen Pyhyys on. Siksi etiikka, joka rakentuu kokonaisvaltaiselle ja syvälliselle moninäkökulmaiselle elämänymmärrykselle, on aina Emännän arvojärjestyksessä aina ennen  tietoa.

Emäntä virtuaalisen pirtinpöydän äärellä Juha Pihkalan ja Esko Valtaojan kanssa, osa 1

Pihkala ja Valtaoja keskustelevat jo toisen kirjan verran uskonnollisista ja ”uskottomista” kysymyksistä. Siirtolan hävytön Emäntä päätti tuoda tähän väittelyyn pirtinpöydän äärellä leipomansa, pippurilla, suolalla ja yrteillä maustetun, uuskainuulaisen maalaisnaisen näkökulman. Kanat, kuten Siirtolan Emäntä, ovat  siinä mielessä hankalia tänä päivänä, ettivät he suostu katsomaan kukkojen yksintaistelua tunkiolla. Rehellisesti sanottuna, Emäntä näkisin tänä päivänä tunkion mieluiten androgyynien lintujen tanssipaikkana. Hän tarkoittanee sitä, että hyväksyisimme maailman, jossa ihmiset olisivat vain androgyynejä moniäänisiä ihmisiä. He olisivat sellaisia kansalaisia, jotka ovat  sinut oman animuksensa/animan kanssa. Nämä käsitteet kuvaavat siis itsessämme olevia ominaisuuksia, jotka edustavat meissä vastakkaista sukupuolta.

Emäntä haluaa heti alkajaiseksi sanoa, että kun hän kirjoittaa ”patriarkasta”, ei hän tarkoita  yleisesti miehiä, vaan hän tarkoittaa ihmisiä, jotka edustavat patriarkaalista kulttuuria. Siirtolan Emäntä on tavannut paljon naisia, jotka ovat alfauroita, ja miehiä, jotka omaavat suurta andorygyynistä sydämen viisautta.

Kuten aikaisempia ”Annan ja hänen ystävänsä” blogeja läpi lukenut lukija on varmasti jo huomannut, Siirtolan Emäntä lukee itsensä kristinuskon ystäväksi ja agnostikoksi. Emännän taustasta vielä sen verran, että hän ei ole kasvanut voimakkaasti uskonnollisessa ympäristössä. Emäntä muistaa kyllä joskus pienenä ruokoilleensa iltarukouksia äidin tai isän kanssa ja hän on kuullut käyneensä pienenä myös pyhäkoulussa, mutta siihen pysähtyi hänen hengellinen kasvatuksensa. Vanhempansa hän luokittelee  ”vähemmän uskovaisiksi” kuin itsensä. Emäntä erosi  kolmekymppisenä kirkosta ja hän liityi siihen takaisin neljävitosena.

Emäntä näkee paljon yhteistä Valistuksen perinteelle rakentuvalla luonnontieteellisellä materialistisella maailmankatsomuksella sekä autoritaarisella Kristinuskolla. Ne kumpikin edustavat patriarkkaallista hierarkkista käsitystä totuudesta. Ne ovat ”oppinut Isä ojentaa kilttiä poikaansa/tytärtänsä” -totuuksia. Molemmat äärimuotoisina, samoin kun muutkin maskuliiniset ”isä-uskonnot”, kuten juutalaisuus ja islam, edustavat suljettuja järjestelmiä, jotka lukevat  ”väärinajattelijat” oman järjestelmänsä ulkopuolelle. Muistaakseni William James, amerikkalainen filosofi ja psykologi jakoi erilaiset viitekehykselliset ajattelutavat juuri näihin: suljettuihin ja avoimiin järjestelmiin. Fundamentalistinen luonnontieteellinen totuus on mielestäni suljettu järjestelmä, joka rajoittuu empiirisanalyyttiseen paradigmaan ja fundamentalistinen kristinusko patriarkaaliseen Jumal-käsitykseen. Molemmissa järjestelmissä riittävästi oppia saaneet hierakian ylimmän tason ”papit” kertovat tyhmälle kansalle, mikä se ”oikea” totuus on. Molemmat ovat siinäkin mielessä samanlaisia, että ne, fundamentalistisina muotoinaan, haluavat asiantuntijoineen varastaa ihmiseltä hänen itseohjautuvuutensa.

Patriarkaalisille järjestelmille on Siirtolan Emännän mielestä tyypillistä väittelykulttuuri, kilpailu ja suuri tarve osoittaa, että juuri oma ajattelu on ”oikeanlaista”, ja toisen ajattelu on ”väärää”. Sinänsä totuuden nimessä sanottakoon, että sen perusteella, mitä Emäntä tähän mennessä on lukenut,  ei Pihkala eikä Valtaoja ole kumpikaan fundamentalististen maailmankatsomusten vankeja. Näillä kukoilla vaikuttaisi, ainakin Emännän ensisilmäyksellä, olevan kykyä dialogiin, ja sehän on monikulttuurisuuden vuorovaikutusta. Näille linnuille annetakoon siis pisteitä tästä asiasta. Ehkä jo tunnustatte, kukot, että teissäkin asuu pieni kana sisällänne?

Emännän ajattelu hengellisyydestä ja kristinuskolle rakentuu ihan ikiomalle ajattelulle, johon hän on imenyt aineksia mm. Raamatusta, Simone Weililta, Sören Kierkegaardilta, Martin Buberilta, Henryk Skolimowskilta, Lauri Rauhalta ja analyyttisestä ja transpersonaalisesta psykologiasta (Carl Jung, Roberto Assagioli, Jean Shindoa Bolen).  Emäntä suosii ajattelu, jossa ihminen käyttää omia aivojaan, yhteistä historiallista viisausperinnettä  sekä omaa intuitiivista tunnetietoaan. Emännän mielestä autoritaariset totuusjärjestelmät, ”Kristinuskoa teeskentelevä oppineitten kristinusko” ja tiede, ovat varastaneet ihmiseltä heidän aidon Jumalansa, kokemusen siitä, että ihminen itse voi olla kasvotusten elämän Pyhyyden kanssa.  Usko kun ei ole Emännälle valmiiksi purtua tavaraa, vaan sen ytimen muodostaa intohimoinen asioiden jatkuva henkilökohtainen peilaaminen, kokemuksellinen oppiminen.

Kuten Emäntä on jo aikaisemmin maininnut, jos elämä rakentuu pelkkien faktojen varaan, voi siitä voi tulla ”helvetin” järkevää, mutta samalla merkityksetöntä. Emännän mielestä kristinusko ja sen Jumala, eivät ole osa jotakin hienoa filosofista erinomaista metafyysistä järjestelmää, joka voidaan oikeaksi todistaa siten, että oppineet teologit lyövät päänsä yhteen. Sen sijaan Emäntä ajattelee että erilaisten metafyysiset järjestelmien,  ja niiden luomien erilaisten maailman katsomusten, olevan osa elämän osittain tiedostamattomien voimien, mukaan lukien elämän Pyhän ulottuvuuden, ilmenemismuotoja (Vau mikä lause… melkein kuin ystvänäni Sören Kierkegaardin!). Usko merkitsee Emänälle intohimoista oman tietoisen ymmärtämisen laajentamista, johon hän tarvitsee myös syvällisiä metaforisia symboleja.

Valitettavasti tämä tiedostamaton mielenosamme ei muodostu pelkästään valosta vaan siellä on myös varjoja. Ihminen ei itse siis kykene aina tietämään, onko hänen tunteensa aito, vai vastakohtansa kompensaatio. Hän ei voi muuta kuin luottaa intuitiiviseen tietoonsa, ja miettiä jatkuvasti sisällänsä, mahtaako hänen tekonsa edustaa aitoa rakkaudellista tekoa, vai vallantahtoa, tai ehkä molempia? On naurettavaa kikkailua kuvitellakaan, että voisimme johtaa ja todistaa Jumalaa jostain metafyysisestä järjestelmästä käsin. Maailma on moniääninen, samoin ihminen itse. Emäntä kuvaakin tällä hetkellä mieluiten itseään, mukaellen venäläisen kirjallisuustutkijan Bakhitinin ajatuksia, että hän on moniääninen novelli (Anna ja hänen ystävänsä), jota arkkityyppinen Jumala ohjaa.

Emäntä ajattelee tänä päivänä, että me globaalisesti edustamme monikulttuurista ja –uskonnollista perhettä. Meidän tulisi tehdä yhteiskunnalliset päätöksemme tältä pohjalta. Johtajamme voi eri tilanteissa edustaa eri suuntausta. Ja samalla  jokaisen tulisi kantaa oma vastuunsa siitä, että toimitaan vastuullisesti – olkoon sitten kysymyksessä islamuskoinen, kristitty, buddhalainen tai ateisti. Päätöksentekomme tulisi perustua rakkauteen eikä vallantahtoon. Tässä kohdassa korostaisin juuri feministisiä arvoja, kuten hoivaa (erityisesti luonnon ja ihmisluonnon suojelua), turvallisuutta  ja äidinrakkautta. Naiselliset monikulttuuriset arvot tulisi moniäänisessä kulttuurissa nostaa taloudellisten ja tieteellisten arvojen asettelun rinnalle.

Emäntä tunnustautuu avoimesti kahden maailman kansalaiseksi. Hän toimii sekä reaalimaailmassa, jossa vaikuttaa ensisijaisesti luonnontieteelliset normaalit syy- ja seuraussuhteet. Tässä maailmassa hän hoitaa hammaslääkärinä ihmisten hampaita käypähoito-ohjeitten mukaan.  Tässä maailmassa tiedemiehet ovat hänen dialogikumppaneitaan. Lisäksi Siirtolan Emäntä  elää myös toisessa maailmassa, jota hän voisi kutsua vaikkapa metaforien maailmaksi. Tässä maailmassa vaikuttavat tarinat, unet, myyttiset, mytologiset ja uskonnolliset järjestelmät. Siellä aukeaa monikulttuurinen valtava historiallinen kollektiivinen viisausperinteemme. Tässä metaforisessa todellisuudessa ovat mm. papit, terapeutit ja viisaat tavalliset ihmiset Emännän dialogikumppaneita.   Voimme saavuttaa rukoilun tai esimerkiksi jungilaisen aktiivisen mielikuvituksemme kautta saavuttaa yhteyden tähän intuitiiviseen valtavaan viisauteen, jossa myös uskonnollinen merkitysmaailma ja pyhyyden kokemuksemme sijaitsevat.

Kokonaisvaltaisesti ihmistä hoitava terveydenhuollon ammattilainen tajuaa, että hän voi hoitaa ihmistä myös tästä metaforisesta maailmasta käsin. Tämä tapahtuu, kun merkitysmaailmamme kohtaavat siten, että  niissä tapahtuu muutoksia. Jokin ihmisen oire, kuten hampaitten narskuttelu, voi olla symboli tästä metaforisesta maailmasta. Se voi kertoa jotakin täysin yksilöllistä tarinaa ihmisestä. Esimerkiksi se voi kertoa vaikkapa sellaisen kertomuksen, jossa ihminen on stressaavassa työympäristössä, ja joutuu pureskelemaan elämässään enemmän asioita, kun mihin hän sillä hetkellä pystyy. Jollakin toisella ihmisellä, se kertoo taas toisen tarinan. Metaforien maailma erooaa siinä mielessä luonnontieteellisestä, että tässä maailmassa monta tarinaa voi olla samanaikaisesti totta. Tässä maailmassa voimme potkaista logaritmit helvettiin.

Ihminen on Emännän mielestä osa sosiaalista, usein myös hengellistä, kehomieltä, joka toimii näissä kahdessa maailmassa; biologisessa ja metaforisessa.  Hypnoterapeutti, kuten Siirtolan Emännän mielen osa Treenaaja, yrittää purkaa ihmisen mielikehon oireita toisiin symbolisiin muotoihin. Metaforisen oivalluksen vapauttama energia mahdollistaa muodonmuutoksen, jossa asiakkaan eksistentiaalinen tuska ja sen fyysinen oire, voi helpottaa. Tässä metaforisessa maailmassa asiakas saa ammentaa halutessaan merkityksiä myös uskonnollisesta viisausperinteistä.

Emännän mielestä on aika yhdentekevää onko islam, buddhalaisuus, kristinusko, hindulaisuus vai kristinusko ”eniten” oikeassa. Tärkeintä on se, että ihminen löytää oman kanavansa ilmaista elämän syvimpiä merkityksiä. Emännälle käsitteet tulevat ensisijaisesti kristinuskosta, koska se on hänen kulttuurinsa ja isiensä usko. Emäntä kokee  juurtuvansa paremmin maailmaan, kun hän yrittää ymmärtää sitä kulttuuria, josta käsin hänen  oma itseytenä on muovautunut. Ja tämä koti, mistä Valtaojakin puhuu, on ehdottoman tärkeä. Emännälle se kuitenkin merkitsee ilmeisesti toista asiaa kuin Valtaojalle. Koti on sitä,  että ihminen löytää juurensa. Kun hän on ne löytänyt, kulkee koti aina mukana.

Emäntä on ollut huomavinaan, että kaikki suuret uskonnot rakentuvat sisäisille symboleille, armolle, myötätunnolle ja lähimmäisenrakkaudelle. Suvaitsevaiset, ei- fundamentalistiset uskonnot, tarjoavat erinomaista vastalääkettä tälle tämän päivän kulttuurille, joka rakentuu materialistisille, ulkoisille, luontoa kuormittaville ulkoisille statussymboleille. Naisen logiikka on sitä mieltä, että ehkä meidän kannattaisikin enemmän miettiä asioita monikultturisesti ja kunnioittaa kunkin perinteen tapoja.  Rakentaa entistä rikkaampi elämä sisäisten symbolien varaan. Länsimaisen ahneen ihmisen pitäisi nöyrytä olemaan yksi kulttuuri muiden joukossa.  Emännän mielestä on kuitenkin pelottava ja  kauhea kuva todellisuudesta sellainen, jossa ihminen lakkaa antamasta merkityksiä elämän pyhälle ulottuvuudelle, sillä onhan kaikki elämä pohjimmiltaan pyhää!

Ehkä maailma olisi parempi paikka, jos arvostaisimme enemmän menneisyyden viisausperinnettä. Luen parhaillaan Filokaliaa (osa yhteistä kristillistä viisausperinnettä), ja avasin sen nyt satunnaisesta kohdasta, jossa heti on suuri viisaus. Luulenpa, että tämä viisaus voisi edustaa yhtä hyvin buddhalaistakin perinnettä. Uskon tämän satunnaisen, aika rankankin, aforismin viisauteen enemmän kuin tähän materialistisen maailmankatsomuksen ”tieteelliseen” järkeen: Ylimieliseen yksipuoliseen totuuteen,  joka on välineellistänyt (ihmis)luonnon ekologisesti tuhoisalla tavalla.

(Pyhä Antonius Suuri k. 356 jKr)

Vapaita eivät ole ne, jotka ovat syntyneet vapaina, vaan ne, joiden elämässä ja tavoissa ei ole mitään orjuuttavaa. Ei siis pidä luulla, että todella vapaita ovat johtavassa asemassa olevat, jotka ovat pahoja ja hillittömiä, sillä he ovat aineellisten himojen orjia. Vapautta ja onnellisuutta on sielun todellinen puhtaus ja kaiken ajallisen halveksiminen.