Emäntä virtuaalisen pirtinpöydän ääressä Juha Pihkalan ja Esko Valtaojan kanssa, nr 5

Sivuilla 103-120 Juha Pihkala ja Esko Valtaoja käyvät moraalin, kuten hyvän ja pahan, kimppuun. Mielenkiintoista sinänsä, että tässä osiossa (16.08.2009) Valtaoja alkaakin tinkimään omasta näkökulmastaan. Aikaisemmin hän toi esille, että moraali voi perustua vain faktoihin. Kirjeessään hän nyt kuitenkin vetäytyy tästä kannasta ja kirjoittaa, että moraali ei perustu oikeastaan ”tietoon” vaan ”järkeen”. Nämähän kaksi asiaa ovat täysin eri asiat! Mielestäni älykäs ihminen voi järjellään helposti perustella, miksi hän uskoo Jumalaan, mutta hän ei voi tietenkään perustella sitä millään luonnontieteellisillä faktoilla. Emännästä olisi yhtä naurettavaa perustella Jumalaa faktoilla, kuin että pitäisi Raamatusta löytää selitys hampaan periapikaalisen tulehduksen olemukselle. Kysymyksessä on puhtaasti ontologinen sekaannus.

Kaiken kaikkiaan Siirtolan Emäntä huomaa, että Esko Valtaojalla vaikuttaisi olevan kovin stereotyyppinen ja primitiivinen kuva uskovaisista. Valtaoja kirjoittaa esimerkiksi ”Uskossa keskeisintä on oman sielun pelastuminen, joka on aivan yhtä individualistinen päämäärä kuin oman nautinnon tavoittelu.” Miten Valtaoja voi tietää, mikä uskossa on keskeisinä, jos hän ei itse usko? Miten niin, sielun pelastuminen on individualistinen päämäärä?

Emäntä on sitä mieltä, että sielun pelastus tarkoittaa sitä, että ihminen irrotautuu omasta egostaa, löytää elämän varrella kadottamansa itseytensä, puhtaan Rakkauden, arkkityyppisen Valon, joka auttaa häntä saavuttamaan jo hetkellisiä ”paratiisikokemuksia” jo  maan päällä. Tavoite ei ole pelkästään individualistinen. Emäntä väittää, että tällaiset kokemukset palvelevat automaatiisesti yhteisöllistä hyvää; aito eettinen yhteisöllinen toimijuus lähtee liikkeelle yksilöistä, jotka tuntevat itsensä. Tämähän on psykonalyyttinen tosiasia. Emmekö elä tänä päivänä naamioelämää? Harva ihminen tuntee itsensä, vaan he pukevat kasvoillensa erilaisia naamioita, peittääkseen oman pimeytensä.

Onko asketistinen ”itseensä käpertyminen” automaattisesti ylevämpää ja parempaa kuin jonkun elämää aktiivisesti elävän jumalattoman ihmisen, miettii Valtaoja. Luulen, että tämän jos joku ”tietää” se on vain Jumala, jos sellainen sattuisi ihan oikeasti olemaan olemassa. Emäntä itse epäilee, että moni materialististisen maailmankatsomuksen ”harhassa” elää ekologisesti huomattavasti kestämättömämpää (ihmis)luontoa vahingoittavaa elämää kuin tällainen ”asketisti”. Lääketieteellisen etiikkan perusteesi on: ”Älä vahingoita” (Do not harm). Asketisti ei ainakaan tätä tee tätä.

Sielun pelastuksen yhteisöllisyydestä Juha Pihkala tuo esille kovasti Emäntää kiinnostavan seikan eli sanan ”omatunto” etymologian. Pihkala muistuttaa, että kreikan syneideesis, latinan conscientia, englannin conscience, saksan Gewissen ja ruotsin samvete kaikki sisältävät ajatuksen yhteisestä tiedosta, yhteisesti sitovasta näkemyksestä. Sisäinen sielumme palastuminen, omantuntomme äänen kuunteleminen, on toimintaa jossa ylitämme yksilön henkilökohtaisen vastuun. Tämän voi jo oivaltaa, kun tarkastelee omatunnon käsitettä muilla kielillä. Mielenkiintoista, että suomen kielen on vallannut tällainen individualistinen  käsite, kun oma tunto oikeammin on ”yhteistunto”, tunto, joka ylittää yksilön rajat. Se on siis yliaistillinen, transsendenttinen, käsite.

Emäntä ei moiti Valtaojaa kapeakatseisuudesta, koska Emäntä itse on huomannut itsellään monet kerrat olevan harmittavan stereotyyppinen kuva ”ateisteista”. Hän on joutunut monet kerrat korjaamaan omia harhaluulojaan.  Emäntä haluaa kuitenkin muistuttaa Valtaojaa siitä, että hän on ollut havaitsevinaan, että joskus laajasydäminen ateisti ja suvaitsevainen kristitty, ovat näkemyksiltään lähempänä toisiaan kuin fundamentalisti uskovainen tai ahdasmielinen itsensä tunteista irrottanut kaiken mitattavina numeroina näkevä ateisti. Ehkä nämä kaksi suvaitsevaista molemmat ovat oivaltaneet kaikkien metafyysisten näkemysten rajallisuuden. Emäntä on ollut huomaavinaan, että ajatteluun tulee syvyyttä siitä, että ihminen uskaltaa siirtää itseään astinkiveltä toiselle, eikä hän jää seisomaan yksin pelkästään yhdelle kivelle.

Millälailla Siirtolan Emäntä perustelee oman Jumaluskonsa älyllä? Hän perustelee, että onnellisuustutkimuksissa on todettu uskon harjoittamisen tuottavan ihmiselle lisäarvoa, onnellisuutta elämään. Pragmaattisesta näkökulmasta on viisasta olla ei-fundamentalistinen uskovainen. Terveellä tavalla uskovainen ihminen ei ole kadottanut yhteyttään tunteisiinsa. Amerikkalainen onnellisuustutkija Sonja Lyubomirsky kirjoittaa: ”Uskonnollisuuden ja henkisyyden ytimenä ovat voimakkaat tunne-elämykset: jumalanpalveluksen tuoma lohtu, mystisen, ylevän pyhyyden läsnäolon herättämä kunnioitus ja ihmetys sekä intensiivinen rakkauden, maailmankaikkeuden äärettömyyden tai ainutlaatuisen luonnonkauden kohtaaminen. Uskonnolliset kokemukset saattavat herättää syviä henkistymisen, hurmoksen tai valaistumisen tunteita, syventää uskoa ja antaa elämälle suuremman merkityksen.

Näillä sivuilla Juha Pihkalakin alkaa muuten näyttää parhaita puoliaan, tai ainakin Siirtolan Emäntä saavuttaa dialogista kosketuspintaa hänen kokemuksensa ääneen. Miehen sanoista välittyy viisausperinne, joka ei irrota ihmistä hänen tunteistaan.

Emäntä jälleen kerran haluaa kiinnittää huomionsa siihen, että millä tavalla on järkevää uskoa. Ei ole järkevää uskoa autoritaarisesti ja ahdasmielisesti, siirtäen negatiivisia tunteita muihin ihmisiin. Se ei paranna kenenkään elämän laatua. Emäntä kehottaakin ihmistä kiinnittämään huomiota omaan varjoonsa, ”syntisyyteensä” ja sen tunnistamiseen. Yleensä kun jonkun ihmisen eriävä mielipide laukaisee automaattisia negatiivisia hallitsemattomia tunteita meissä, on kysymyksessä tunteensiirto. Valittaen Emäntä toteaa, että hän itse ei ole vapaa varjonsa vaikutuksesta. Toisaalta kun varjonsa tunnistaa, on se ensiaste siihen, että ihminen pääsee eteenpäin omassa yksilöitymisprosessissaan. Emäntä on huomannut, että varjotyöskentely tapahtuu mietiskelyn (länsimaisen tai itämaisen) kautta. Ihminen lähtee työstämään jollain lailla meditoiden omia ajatuksiaan, tapahtuu tunteiden käsittelyä, jolloin ne muuttavat muotoaan.

Emäntä perustelee järjellään Jumalan olemassaoloa sillä asialla, että tällainen uskomus auttaa häntä pääsemään omassa yksilöitymisprosessisaan eteenpäin. Arkkityyppinen Jumala, sisäinen Valo, on uskomus/totuus, joka auttaa häntä laajentamaan teleologisesti omaa tietoisuuttaan. Aivan samoin, kuin Juha Pihkala perustelee ”viimeistä tuomiota” sillä, että tällainen uskomus, olkoon valhe tai tosi, ohjaa ihmisen eettistä käyttäytymistä oikeaan suuntaan. Jumala on jokin itseä suurempi arkkityyppinen elämän eettisyyttä edustava voima, joka vetää Emäntää puoleensa. Kristinuskon Jumalkäsite on auttanut häntä elämässä siten, että hän on lähtenyt toteuttamaan omaa yhteisöllistä elämäänsä tavalla, joka on tuonut hänen elämäänsä tyytyväisyyttä.

Riippumatta siitä uskommeko vai emme, meillä aina oma varjomme. Pihkalan sanoin ”uskonnollinen usko ei takaa hyvää ja vastuullista käytöstä”. Ainoa mittamme on sisäinen Valo. Emäntä miettii, että ehkä olennaista on, ettei mikään ihmisryhmä, olkoon sitten kysymyksessä vapaa-ajattelijat tai karismaattinen uskonnollinen liike, ota moraalista ylemmyyttä muihin ihmisiin nähden. Uskoo tai ei usko, ainoastaan Jumala, jos sellainen on olemassa, päättää kuka elää parempaa elämää kuin toinen.  Niin kauan kun emme ole nöyriä, siirrämme tunteitamme muihin ihmisiin.

Raamattussa on Emännän mielestä suuri määrä psykologista viisautta, jota meidän kannatta kuunnella. Jos Emäntä haluaa oppia jotain ientulehduksen etiologiasta, turvautuu hän hammaslääketieteeseen. Jos hän sen sijaan haluaa oppia elämän tarkoituksesta jotakin uutta, turvautuu Emäntä ehdottomasti mielummin Raamattuun kuin tieteeseen. Ottakaamme esimerkiksi vaikkapa tämä ”varjomme”. Matteuksen evanekeliumi meille hyvät neuvot kuinka lähestyä pimeää puoltamme:

Kuinka näet rikan, joka on veljesi silmässä, mutta et huomaa malkaa omassa silmässäsi? Taikka kuinka saatat sanoa veljellesi: ’Annas, minä otan rikan silmästäsi’, ja katso, malka on omassa silmässäsi? Sinä ulkokullattu, ota ensin malka omasta silmästäsi, ja sitten sinä näet ottaa rikan veljesi silmästä.

Valtaoja kysyy ”Miksei ihminen, jonka yhtenä – ei ainoana – tavoitteena on nauttia elämästä, ei voisi haluta auttaa myös muita ihmisiä pääsemään nauttimaan samoista iloista?” Mikä ettei – silloin kun näissä nautinnoissa on kysymys nautinnoista, jotka eivät vahingoita ihmistä itseä eikä yhteisöä. ”Elämästä nautiskelijoita” on koko ajan enemmän ja enemmän vieroitushoidoissa. Lähes puoli miljoonaa suomalaista popsii masennuslääkkeitä. Meillä on kummallinen addiktisoiva kulttuuri. Onnettomuudeksemme meillä on kasvamassa ensimmäinen nuori sukupolvi, jonka eliniän ennustetaan olevan lyhyempi kuin nykyisen. Tämä kaikki huolimatta siitä, että olemme muka niin hirvittävän tieteellisteknisesti ”edistynyt” kulttuuri.

Olemmeko kokonaisvaltaisesti edistyneitä ainoastaan tällä mekanistisella luonnontieteellisellä saralla, kun taas moraalinen ja tietoisuuden kehityksemme ovat taantuneita? Väistämättä Emännälle tulee tällainen mahdollisuus mieleen. Nykyiseen materialistiseen elämäntapaan, hallinnan kulttuuriin ja sen ”nautintoihin” on rakennettuna aineksia, jotka eivät edistä ihmisluonnon täysipainoista toteutumista. Yksilöitynyt ihminen tuskin suostuu olemaan ratas ekologisesti tuhoisassa teknisessä hirviössä, jossa taloudellinen kasvu on ainut mitta. Siirtolan Emäntä uskoo, että terve suvaitsevainen hengellisyys ja humanististen tieteiden integraatio luonnontieteeseen voivat olla ne elementit, jotka tulevaisuudessa lisää ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia, elämän laatua ja elämän ymmärrystä. Tieto ja ymmärrys ovat kaksi eri asiaa.

Mainokset

Minä ja Skolimowski – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 22

Homo Consumer – vastuusta pakenija

Skolimowski väittää, että ihmisen tahdon lisäksi hänen vastuullisuutensa on näkymätön voima, joka ei ole loogisesti selitettävissä, mutta se vaikuttaa kuitenkin kaikkeen tekemiseemme. Homo Consumer, kuluttava ihminen, pakenee vastuutaan elämän aineelliseen ulottuvuuteen. Hän luulee, että elämästä vauraampana tulee rikkaampaa, helpompaa ja parempaa, mutta Skolimowskin mukaan Homo Consumerin elämästä onkin tullut koko ajan halvempaa ja köyhempää. Nykykulttuurimme on entistä enemmän tehnyt meistä juurettomia, kodittomia, trivalisoituja, arvottomia ja esineellistettyjä ihmisiä. Samaan tapaan kuin verenkierto on biologisen elämämme perusedellytys, vastuu on juuri henkemme voima.

Vastuumme ei rajoitu toiseen ihmiseen, vaan olemme vastuullisia kaikesta elämästä. Ilman sitä, emme pysty ymmärtämään maailmaa kokonaisuutena. Ainoastaan ymmärtämällä vastuullisen suhteemme maailmankaikkeuteen ja kaikkiin ihmis-, eläin-, ja kasvikunnan jäseniin, meistä tulee inhimillisiä. Vastuullisuus on Skolimowskin mukaan moraalin esiehto ja se on moraalimme ytimessä.

Ei siis liene sattuma, että oman eheyttävän sisäisen teatterini ensimmäinen näytelmä päättyi vastuullisuuskannanottoon. Lopetin kirjani siihen, että yritin  omassa sisäisessä dialektisessa prosessina asettaa kuluttamiskäyttäytymiselleni rajat. En voinut viedä rehellisesti prosessiani läpi, ilman että olisin ottanut kantaa myös ekologisiin kysymyksiin. Oivalsin prosessissani, että sisäisen maailmani täytyy heijastaa ulkoista todellisuutta ja sen järjestystä siten, siten ettei niiden välillä ole epätasapainoa. En voi olla napinoitta mukana järjestelmässä, joka syö lapsiltani elämänehtoja. Yhteiskunnallinen kritiikki on eräs vastuullisuuteni muoto, joka edistää sisäistä harmoniaani, sillä ainoastaan löytämällä harmonisen sisäisen ja ulkoisen maailman välisen suhteeni, minusta voi tulla eheämpi ihminen. Koti merkitsee minulle harmonista ulkoisen ja sisäisen maailman suhdetta.

Uskon, että länsimainen valtakulttuuri kärsii kollektiivisesti epätasapainosta. Ihmisten sisäiset todellisuudet eivät ole harmoniassa ulkoisen todellisuuden ja sen evolutiivisen järjestyksen kanssa. Juuri tällöin ihminen tuntee itsensä paratiisista karkoitetuksi, kodittomaksi ja juurettomaksi ihmiseksi. Oma sisäinen todellisuutemme, moraalin lait ja fysiikan lait kun eivät ole irrallisia toisistaan, vaan ne ovat evoluutisen todellisuuden monikerroksellisuuden ja rikkauden eri ulottuvuuksia. Kun evoluutiota kunnioitetaan sen kaikissa ulottuvuuksissa, huomaamme olevamme osa sitä. Samalla ideaalisessa tilanteessa rikastuu luonnon monimuotoisuus, ja samalla kollektiivinen tietoisuutemme koko ajan eheytyy, laajenee ja syvenee. Tällöin sisäisen todellisuutemme muoto kunnioittaa ulkoisen todellisuuden muotoja. Meillä on vastuu siitä, haluammeko elämänmuotomme säilyvän osana evoluutiota vai emme. Meillä on vastuu tehdä valintoja, jotka ylläpitävät ja edistävät elämänmuotojen rikkautta.

Teini-iässä kannoin huolta köyhistä ihmisistä ja maailman pahuudesta. Tunsin itseni kuitenkin voimattomaksi, enkä tiennyt miten pystyisin vaikuttamaan ihmiskunnan tulevaisuuteen. Luovutin ja yritin sopeutua valtakulttuuriin. Ilokseni olen löytänyt jälleen teinitytön mielenosani, mutta nyt sisälläni on myös turvana kypsiä aikuisia maskuliinisia ja feminiinisiä mielenosia. Minua ei enää pelota normatiiviseen,m ekologisesti vahingolliseen elämäntapaan ohjaavat, asiantuntijat tai poliitikot. Uskallan ajatella omia ajatuksia ja uskallan kyseenalaistaa länsimaista elämäntapaa. En väitä, että elän nyt elämää, jota voisin tarjota esimerkiksi muille. Olen kuitenkin tehnyt omat valintani, ja tulen nykyään paljon vähemmällä kuluttamisella toimeen kuin aikaisemmin ja olen toistaiseksi vapautunut kirjoittamalla jatkuvasta ahdistavasta syyllisyydestäni. En yritä enää musertaa herkkyyttäni, vaan olen löytänyt sen luovuuteni voimavaraksi.

Miksi ihmeessä etsisin kruunua päähäni kun sisäavaruudessani on kokonainen upea kaupunki teattereineen, jokineen ja paratiisiputarhoineen? Harvoin enää eksyn sisäisen maailmani pimeisiin kaupunginosiin. Elääkseni rikasta elämää, en tarvitse muuta kuin jokapäiväisen leivän, läheiseni, kainuulaisen suomaiseman, pinon kirjoja ja sisäavaruuteni. Näin se vaan on, että tärkeimmät asiat elämässä ovat ilmaisia!  Herkkyyttäni huomioiden olen kasvanut hävyttömäksi aikuiseksi naiseksi, joka uskaltaa ottaa kantaa ekologisesti ja inhimillisesti vahingolliseen elämäntapaamme. Haluan elämänmuotojen rikkauden säilyvän myös lapsillemme. Siksi yritän olla vastuullinen toimija. Pyrin vaikuttamaan omalta osaltani evoluutiota rikastavasti kirjoittamalla. Uskon, että jokainen meistä voi tehdä suurimman polittisen tekonsa omilla elämänvalinnoillaan; kieltäytymällä osallistumasta nurinoitta elämäntapaan, joka syö lastemme elinehtoja.

Olen huomannut, että jotkut ihmiset pitävät mielenteatterityyppistä työskentelyä egoistisena ja narsistisena ”egotrippailusta”. Skolimowskin mukaan vastuullisuus kuitenkin syntyy juuri siitä, että ihmisen tietoisuus muuttuu itsetietoisuudeksi. Juuri näin minäkin sen ajattelen. Kun saavutamme hetkittäin itseytemme, saavutamme samalla yhteyden muuhun luomakuntaan. Löydämme oman muotomme, joka on sopusoinnussa luomakunnan muodon kanssa. Omaa sydäntäni lähellä kun on kristinuskon merkitykset, ja sen käsittein, saavutamme vastuullisuutemme kautta lähietäisyyden Jumalaan, joka on sama kuin Rakkaus. Skolimowskin mukaan juuri vastuullisuus muusta luomakunnasta on hengellisyytemme ytimessä ja tämän kokemuksemme voimme löytää vain sisältä itsestämme. Tajuamme kaiken riippuvuuden kaikesta, emmekä kykene enää välinpitämättömänä jatkamaan sisäistä pahoinvointia edistävää ja ekologisesti vahingollista elämäntapaamme. Lakkaamme puolustelemasta omaa vastuuttomuuttamme sillä, että elän vain niin kuin muutkin elävät.

Kulttuuri, jossa poliittisten puolueiden käyttäytymistä ohjaa ”jatkuvan aineellisen kasvun ideologia”, kärsii mielestäni ”materialistisesta luonnehäiriöstä”. Evolutiivista luovuutta ei edusta esimerkiksi tiedemiehet, jotka kehittävät atomipommeja tai järjestelmä, joka esineellistää ihmisen ensisijaisesti terveydenhuollon toimenpidetehokkuuden numeraaliseksi yksiköksi. Sen sijaan ne ovat kulttuurimme patologian ilmenemismuotoja. Ehkä jonakin päivänä politiikassa löydetään vielä ”harmonian ideologia”, jossa ihminen pyrkii rikastuttamaan ensisijaisesti omaa tietoisuuttaan ja samalla hän kykenee elämään aineellisesti vaatimattomampaa elämää. Tulemme vähemmälläkin leivällä toimeen, mutta ilman vastuullisuutta emme tule ihmiskuntana selviämään. Mielestäni myönteisen muutoksen merkkejä on tullut näkyviin. Ihmiset ovat väsyneet kaiken tehokkuuteen ja kuluttamiseen. Ihmiset kaipaavat itseisarvoista elämää. Luonto; susi, puu, ihminen – kaikki ovat arvokkaita evoluution osia ihan vain siksi, että ne ovat olemassa. Työ on itseisarvona arvokasta silloin, kun ihminen kokee toteuttavansa sen kautta omaa potentiaaliaan. En usko, että pelkästään tieteellistekninen kehitys kykenee pelastamaan ihmistä, vaan tarvitsemme juuri tämän itseisarvoisen asennemuutoksen, jossa vaurain ja eniten kuluttavin osa ihmisiä suostuu tinkimään aineellisesta hyvinvoinnistaan.  Ihmiskunta oppii elämään aineellisesti vaatimattomampaa itseisarvoisesti arvokasta, elämän monimuotoisuutta ja monikulttuurisuutta kunnioittavaa elämää.

Vastuullisuus ilmene Skolimowskin mukaan juuri siinä, kuinka paljon yksittäinen ihminen on halukas toimimaan omassa elämässään vastuullisesti. Se ilmenee siis sellaisten tekojen  kautta, joissa ihminen näyttää millaisin teoin hän on halukas ottamaan vastuuta toisista ihmisistä ja luontokappaleista. ”Vastuullisuus” voi kalskahtaa jonkun korvaan ikävänä, kylmänä sanana. Skolimowski kuitenkin muistuttaa, että tämän sanan sisältö on elämäämme keventävä. Vastuullisuus helpottaa ahdistustamme, sillä tällä sanalla on siivet, jotka alkavat kantamaan meitä. Voimme opetella lentämään niiden voimalla. Sanalla on oikeastaan hänen mukaansa kaksi sisältöä. Toisaalta sillä on kognitiivinen sisältö, jollaisena se auttaa meitä valaisemaan itseyttämme. Toiseksi sanalla on myös moraalinen ulottuvuus, koska vastuullisuus inspiraationa meistä tulee juuri itsejämme. Meistä tulee aktiivisia moraalisia toimijoita, jotka kykenemme ylittämään jatkuvasti omia rajojamme ja aktualisoimaan omaa evolutiivista potentiaaliamme.

Pateettidialektisia kierkegaardilaisia ajatuksia elämän kohtuullistamisesta, osa 1

Sören Kierkegaard, omaleimainen itsepäinen  kirjailijafilosofi, minun mielentilani Reginen lemmitty, oli myös toden totta aikaansa edellä oleva mies. Sopiva aloituskirja hänestä kiinnostuneelle voi olla vaikka tämä Torsti Lehtisen kääntämä ”Elämä ymmärretään taaksepäin, mutta sitä täytyy elää eteenpäin”(Thielst, Peter) tai Torsti Lehtisen oma analyysi ”Sören Kierkegaard- Intohimon, ahdistuksen ja huumorin filosofi”. Huomattavasti vaativampana teoksena olen uppoutunut satunnaisesti Kierkegaardin pääteokseen, samaisen Lehtisen kääntämään, ”Päättävään epätieteelliseen jälkikirjoitukseen”. Tätä 1900-luvulla eniten myytyä filosofista teosta myytiin hänen elämänsä aikana muistaakseni 32 kappaletta.  Olen lukenut kirjan kerran kokonaan ja sen jälkeen satunnaisesti, vähän niin kuin Raamattua: Avaan kirjan jostakin kohdasta, ja lähes säännönmukaisesti, joskus väittäisin jopa synkronistisesti, sieltä löytyy jotakin uutta ja mielenkiintoista omaan merkitysmaailmaani liitettäväksi. Ajatuksieni reflektiossa olen käyttänyt hyväkseni lähinnä näitä kirjoja.

Minun hengellisyyteni ei ole avautunut Raamatun kautta, vaan nimenomaan Sören Kierkegaardin filosofian kautta. Uskon Kierkegaardin tavoin, että ihmiselämän perustarkoitus on se, että ihminen kasvaa omaksi subjektiiviseksi itsekseen. En usko, että ihminen löytää myötätuntoansa ja armoansa muita luontokappaleita kohtaan, ellei hän löydä ensin näitä tunteita itseään kohtaan. Niin kauan kuin kiellämme tunteemme ja sen osan itseämme sekä todellisuutta, mitä emme voi tietää, siirrämme kielteisiä tunteitamme toisiin ihmisiin ja yhteisöihin. Niin kauan kuin välineellistämme itsemme esineeksi, teemme sen yleensä myös muille luontokappaleille.

Kierkegaardille Jumala oli vapaan, vastuullisen, tiedostavan ja autenttisen elämän symboli. Tätä Hän on myös myös minulle. Aito, todellinen usko kierkegaardilaisittain on henkilökohtainen valinta, jonka ihminen tekee yksin.

Sören Kierkegaard kirjoitti eri nimimerkillä, jotka heijastavat tiettyjä keskenään erilaisia eksistentiaalisia tasoja, siis samaan tapaan minun prosessissani mielentilani heijastavat minun eri eksistenssitasoja tai tietoisuuden tasoja eri spektrin osineen. Torsti Lehtisen mukaan salanimet kätkeytyivät toisiinsa kuin kiinalaiset rasiat: kun yhden aukaisi, löytyikin sen sisältä toinen. Kierkegaard oli epäsuoran kommunikaation mestari. Hän siis harvoin kirjoitti omana itsenään. Hän viesti eri nimimerkkiensä kautta. Oman sisäisen teatterini näkökulmasta on hyvin mielenkiintoista, että  työnjako hänellä oli sellainen, että hänen nimimerkkinsä -altertilansa – hoitivat hänen ajattelunsa ja hänen oma nimimerkkinsä hoiti puhumisen. Uskon, että monet meistä voivat rakentaa itselleen sisäisen teatterin, jonka näytelmässä eri mielentilojen, altertilojen, dialogisessa leikissä tietoisuutemme laajenee. On ehkä megalomaanista verrata omia ajatuksia Kierkegaardin ajatteluun, mutta hävyttömänä naisena teen sen kuitenkin. Omassa itseterapeuttisessa prosessissani ajattelen mielentilojeni, Annan ja hänen ystäviensä, hoitaneen juuri ajatteluni ja tietoisuuden laajentamisprosessini. Nämä nykyiset blogini täällä ovat eheämmän minuuteni tarinoita, minun puhettani.

Kierkegaardin filosofiassa oli kolme eksistenssitasoa: esteettinen, eettinen ja uskonnollinen taso. Olen käyttänyt täitä eksistentiaalitasoja oman tietoisuuteni laajentamisprosessin tikapuina. Esteettisessä tasossa sanaa ”esteettinen” käytetään hiukan eri tavalla kuin nykyään. Hänen esteettinen tasonsa muistuttaa mielestäni juuri tätä statusstressistä kärsivän kulutushysteerisen Homo Consumerin elämää. Pikkuporvari elää esteettistä elämää, jossa hänen mielensä askartelee elintason ja yhteiskunnallisen aseman tavoittelussa. Edelleen suurin osa länsimaalaisia ihmisiä elää tätä pikkuporvarin elämää, jossa elämä täytetään erilaisilla tyhjänpäiväisillä tekemisillä, extreme-kokemuksilla, ulkomaan matkoilla ja tahdolla koristella elämänsä erilaisilla aineellisilla menestyksen symboleilla. Kuten jo Kierkegaardin aikaan, näiden ihmisten moraali ei rakennu kohtuullisuudelle, vaan silmänpalvonnalle ja ikävien seuraamusten pelolle. Nykyaikaan suhteutettuna tämä esteettinen elämäntapa näyttäytyy vielä ekologisesti katastrofaalisena. Tällä tasolla ihminen oikeastaan ponnistelee epätoivoisesti, jottei vain olisi oma itsensä. Tämä eksistenssi perustuu virheelliselle, vääristyneelle, pelkästään materialistiselle käsitykselle rakentuvalle kuvalle ihmisenä olemista. Estettisen tason ihminen elää kädestä suuhun elämää: Hän on täydellisen tietämätön itseydestään ja omasta suhteestaan ikuisuuteen. Esteettisen tason olemisen Kierkegaard jakaa vielä kahteen tasoon: Toiset ihmiset tajuavat omat elämänsä epätoivoisuuden ja toiset eivät. Ne, jotka eivät tiedosta omaa epätoivoaan, ovat epätoivonsa tiedostavaan verrattuna vielä askeleen kauempana totuudesta ja pelastuksesta. Jotta ihminen löytäisi totuuden, on jokaisen kuljettava negatiivisen tilan kautta. Tässä yhteydessä pätee siis kansantarun opetus, että pahan taian hälventämiseksi koko sävelemä on soitettava takaperin, muutoin taika ei raukea.

Eettiselle tasolle ihminen pääsee siten, että hän laittaa sielunsa liikkeelleen: ”Sitä on yllytettävä kaikkiin mahdollisiin suuntiin, mutta ei osittain ja tuulenpuuskien armoille, vaan kokonaan.” Voisin ajatella, että kun lankesin polvilleni elämässäni ja tarinani joutui kaokseen,  löysin aktiivisen mielikuvitukseni, jonka avulla lähdin nousemaan portaita. Ihmisen on nähtävä armottomassa myrskyssään ääretön, ymmärrettävä, että se on ihmistä lähinnä. Tasolle ei pääse nousemaan Kierkegaardin mukaan suinkaan ajattelun harhatien avulla, vaan fantasian avulla. Sen voimana on epätoivo, joka syntyy siitä, ettei ihminen ole oma itsensä. Ihminen joutuu riisumaan vanhan naamionsa. Tällä tasolla ihminen ei kuuntelee nöyrästi enää yhtä ainoaa ääntä, vaan hän kykenee kuuntelemaan montaa yhtä aikaa. Omassa prosessissani eri mielentilojen kautta pyrin harjaantumaan monen äänen yhtaikaiseen kuuntelemiseen. Elämä ei siis uudistu uuden näkemisestä, vaan vanhan näkemistä kerta toisensa jälkeen uudessa valossa. Rakkauden sisäistämistä ei Kierkegaardin mukaan ole se, että ensin naidaan seitsemän tanskatarta ja käydään seuraavaksi ranskattarien, italiattarien jne. kimppuun, vaan se on sitä, että rakastetaan yhtä ja samaa ja kuitenkin alituisesti uudistutaan tuossa samassa rakkaudessa.

Kierkegaardin uskonnollinen taso on melkeinpä panteistista paatosta. ”Tuulen humina, metsän huokailu, puron lorina, kesän havina, lehtien kuiske, ruohon väräjöinti. Jokainen ääni, jokainen äännähdys, jonka kuulet, kaikki on tottelevaisuutta, ehdotonta kuuliaisuutta. Voit kuulla siinä Jumalan, kuten kuulet hänet taivaankappaleiden kuuliaisen liikkeen musiikissa.” Jumala ja ihminen olivat kuitenkin Kierkegaardille äärettömän erilaisia, koska Jumala on taivaassa ja ihminen maanpäällä eikä heidän ole helppoa käydä keskenään keskustelujaan. Kierkegaardin mukaan uskonnolliselle tasolle etsivän on palattava alkuun ja alussa on hiljaisuus. Ja Kierkegaard jatkaa taas metaforisesti, että alkuun ei päästä, muuta kuin takaperin kulkemalla. Olen tainnut useampaan kertaan tuoda esille, että hiljaisuus ja pysähtyminen edustavat minulle psykologista ja hengellistä tehokkuutta. Kierkegaardille juuri hiljaisuus oli tulemisen taitoa, sillä hiljaisena olemiseen, kuten luonto on hiljaa, ei taitoa tarvita.

Jumalsuhde on aina ihmiselle hänen salattu sisäisyytensä. Hän pilkkasi suuruuden hulluiksi niitä ihmisiä, jotka asettuivat omasta mielestään Jumalan puolelle. Hänen mielestä tällä tavoin ajateltuna Jumalasta tulee koko lailla alistettu olento, joka olisi jotenkin pulassa ilman näitä hyvää tarkoittavia ihmisiä, ilman näitä, jotka vilpittömästi haluaisivat asettua hänen puolelleen. Sören Kierkegaard ei säästä sanojaan myöskään pappien pilkkaamisessa ja ilkkumisessa. Tämän institutialisoituneen hierarkkisen kristinuskosta vieraantuneen uskonnon kanssa hän ei halunnut olla missään tekemisessä. Aidon uskonnollisen ihmisen tehtävä kun on tulla omassa yksilöllisessä prosessissaan hengeksi. Tämä henkisyys merkitsee sitä, että ihminen pysyy yksilöllisessä suhteessa Jumalaan, huolimatta vastakkaisista järjen havaintotodisteista. Kierkegaard kirjoittaa: ”Kuten harjaantuneen metsästäjän nuoli irrottuaan jousesta ei suo itselleen lepoa ennen kuin se on osunut maaliinsa, niin on ihminenkin luotu suuntautumaan kohti Jumalaa, eikä hän löydä lepoa ennen kuin Jumalassa.” Korvilleni hänen sanansa ovat mannaa, joiden avulla pystyn paremmin ymmärtämään oman kohtuullistetun mutta sisäisen levottomuuden ja intohimon täyttämän elämäni.

Kierkegaard nauraa katketakseen kaikille älyllisille teologisille yritykselle ymmärtää Jumalaa, tai todistaa hänen olemassaoloaan tai olemassa olemattomuuttaan, sillä Häneen voi vain uskoa tai olla uskomatta. Mielentilani Regine nauraa yhdessä hänen kanssaan – itseasiassa Regineni on yhä palavammin rakastunut Sören Kierkegaardiinsa. Regineni nauttii suunnattomasti Köpenhaminan matkoistaan, joilla hän on saanut tutustua, Sören ja Torsti Lehtinen oppaanaan, 1800-luvun  kööpenhaminalaisten elämään ja samalla myös lemmittynsä ajatuksiin.

Esitystalous – teatterin keinoin läpinäkyväksi

Elämämme on teatteria. Kukin meistä vetää naamiot kasvoilleen erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Ystävämme kanssa olemme erilaisia kuin itseksemme, työpaikalla erilaisia, kursseilla- ja yhdistystoiminnassa erilaisia. Tämä ajatus ei ole mitenkään uusi. Ensimmäiseksi mieleen nousee, kukapa muu kuin Jung, joka mainitsi jotain siihen tapaan, että meidän täytyy juhlia naamiaisiamme.

Miten sitten nykyaikamme eroaa menneestä? Juha Jokelan kirjoittamaan Esitystalous-satiiriin peilaten mietin, että ehkäpä ennen erilaisia rooleja esitettiin tietämättä. Ihmiset vielä uskoivat olevansa aitoja omia itsejään. Nykyään seminaareissa konsultit ja esitystaidonopettajat kouluttavat meitä, kuinka näppärästi ja tietoisesti vaihdamme naamioitamme, ja otamme vastapuolen vuorovaikutuksessamme haltuumme. Markkinavoimien guru Rami Niittymäki (Tommi Korpela) esitti menestyksekkäästi sanavalmista yritysvalmintajavirtuoosia. Haluamme siis neuroottisesti ottaa maailman haltuumme, jotta hallitsisimme sitä. Olemme alkaneet jopa esittämään itseämme. Tästä kai roolinotoissamme on kysymys? En muuten usko, että Jung tarkoitti naamiaisillaan tällaisia markkinavoimien järjestämia naamiaisia, jossa tietoisesti valitaan erilaisia rooleja. Tällainen karnevaali  jää yksipuoliseksi ja keskeneräiseksi. Tulkitsen hänen tarkoittaneen enemmänkin spontaaneja leikillisiä naamiaisia, joissa itseytemme kirkastuu aktiivisen mielikuvituksen avulla erilaisten näkemysten välisessä vuorovaikutuksessa. Tällaisia uutta oivallusta tuottaavaa naamiaista edustaa juuri teatteri, olkoon sitten kysymyksessä sisäinen tai perinteinen teatteri!

Teatterilla, on kummallinen voima tehdä näkymätöntä näkyväksi. Kiitos Juha Jokela, että otat toistuvasti yhteiskunnallisia asioita käsiteltäväksesi. Ilman (teatteri)taidetta moni meistä jäisi tahdottomaksi markkinavoimien välikappaleeksi. Kaikki Esitystaluoden sankarit eivät olleet suinkaan mustavalkoisia, vaan monessa heistä (esim. Tanja, Rami) oli moniulotteisuutta ja hämmentävyyttä. Liikutuin lopussa kyyneliin, sillä näytelmän kantaaottavuus kosketti minussa jotakin syvällä olevaa, ehkäpä juuri tätä hipinsydäntäni. Esitystalous nosti hiukan optimismiani tulevasta paremmasta maailmasta. Taiteella, tekniikalla ja esittämällä voidaan olla toteuttamassa myös eettisesti kestäviä ja edistyksellisiä asioita elämässä!

Esitystalous, Espoon kaupunginteatterin näytelmä, puki entistä paremmin tunnoiksi pitkään sisälläni oleva tunteeni. Erityisesti vasemmisto ja jopa vihreät ovat menettämässä uskottavuuttaan antamalla ideologiansa levätä vanhoissa raameissa, samalla kun he ovat myyneet suurimman osan itseään talousmiehille. Vasemmisto on ollut perinteisesti se ääni, jonka kautta köyhät ovat voineet pitää puoliaan. Tämän päivän köyhä saattaa olla kuitenkin kotona tietokoneen ääressä istuva todellisuudesta vieraantumassa oleva tietokonenörtti, naissosiologi (Henna Hakkarainen) tai tohtorismies, eikä vanhoissa rakenteissa ja ideologioissa  elävä vasemmisto tai eikä edes vihreät kumpikaan enää vastaa heidän tarpeitaan. Jaana Sallinen (Ria Kataja) esitti todenmukaisesti älykästä sosiaalidemokraattista naista, jonka eettisyys rakentuu aidolle välittämisen ja hoivaamisen etiikalle. Hänellä oli tuoreita hierarkkisia rakenteita kyseenalaistavia ajatuksia, mutta jäykissä poliittisissa vasemmisto-organisaatioissa ei ole tilaa poikkeavalle feminiinisiä arvoja edustavalle uudemmalle ajattelulle.

Entä sitten keskusta ja oikeistopuolueet? Olen yrittäjäperheestä, ja olen edelleen yrittäjä. Todellisuutemme ei ole kuitenkaan enää sitä mitä se oli joskus viisikymmentä vuotta sitten. Suuri osa kansaa elää uusissa virtuaaliyhteisöissä ja niiden heimoissa. Tunnen yrittäjänä suurta pettymystä myös nykyiseen oikeistoon ja keskustaan. Jotakuinkin kaikki puolueet ovat olleet ohjaamassa politiikkaa siihen suuntaan, jota OT:n varjo (Martti Suosalo) kuvasi hänen kantaessaan tuskaisena selässään raskasta eurosäkkiään. Aikaisemmin raha oli väline hyvinvoinnin saavuttamiseksi. Tänä päivänä materiasta ja erityisesti rahasta on tullut liian monelle itsetarkoitus. Kaikki ilmiöt välineellistetään tuotteiksi rahaa poikimaan. Ihmisille jopa  luodaan tietoisia jonkinlaisia uusia luontoa kuluttavia uusia tarpeita, joita sitten markkinoidaan kansalle. Statusstressi toimii järjestelmän käyttövoimana. Oikeistoa ohjaa businesshenki, jossa ei enää muisteta, mitä varten rahaa pitikään tehdä. Suuryrityksien sosiaalinen vastuullisuus on kadonnut ja eipä ihme, että Marxin filosofia on jälleen alkanut kiinnostamaan yhä useampia.

Luuleeko joku vakavissaan, että demokratia toteutuu parhaiten siten, että yksisilmäinen kapitalismi siirretään kaikkiin organisaatioihin? Elämme uudessa todellisuudessa vanhojen, teollisella ajalla rakennettujen, museo-organisaatioiden holhoamina. Miksi minulla on tunne, että suurin osa politikkoja tänä päivänä edustaa jotain vanhaa mennyttä aikaa? Onko minkään puolueen ideologialla enää kosketuspintaa tähän todellisuuteen?

Eikö olisi nyt vihdoin aika lopullisesti pistää kompostiin ajatus siitä, että omistaminen olisi ihmisen oikeuksista tärkein? En voi muuta kuin huokaista helpotuksesta, jos muutkin ovat oivaltaneet, että nyt olemme kapitalismissamme menneet liian pitkälle. Yritys ei ole sinänsä mikään demokraattinen yksikkö, jonka arvoja voidaan lähteä menestyksekkäästi ”lanseeraamaan” sairaaloihin, yliopistoihin ym. yhteiskunnallisiin organisaatioihin. Sairaaloissa ja hoitolaitoksissa tulisi vallita ensisijaisesti hoivaamisen ja välittämisen etiikka. Tehokkuuden maksimalisoimiseen tähtäävät organisaatiot syövät ihmisiltä työnilon, ja työn sisäinen palkitsevuus on hukassa. Työ ei tarjoa enää eväitä yksilöityvälle ihmiselle. Sen sijaan työmme voi jopa syödä näitä eväitämme. Järjestelmä on terveydenhuollossakin nykyään niin pirun tehokas, se pumppaa hoitojonoihin koko ajan lisää psykosomaattisesti ja psyykkisesti huonosti voivia ihmisiä. Hoitohenkilökuntakin muuttuu entistä tehokkaammin terveydenhuollon palveluiden käyttäjiksi. Niin tehokkaan järjestelmän olemme rakentaneet!

Tumput suorana olen jo vuosikaudet ihmetellyt, että ketä tässä tilanteessa äänestää. Kuten aikaisemmin taisin tuoda jo esille, äänestyskäyttäytymiseni riippuu siitä, minkä naamion olen mielentilojeni avulla äänestyspäivänä kasvoilleni valinnut. Omana kokonaisena itsenäni en tunne vetoa yhteenkään poliittiseen puolueeseen. Löydän politikoista vielä yksilöinä joitakin hyviä asioita ajavia ihmisiä. Ja siksi toistaiseksi olen vielä äänestänyt. Muutoksen tuulia on ilmassa!

Pääsiäistuntoja nr. 1

Ajattelin, että näin pääsiäisen alla on mukava kunnioittaa jollain tavoin sen perinteitä. Siksi Anna ystävineen lupautuivatkin jäsentämään teille oman yhteisönsä hengellisiä merkityksiä. Jos olet uusi lukija, muistutan, että Anna ja hänen ystävänsä ovat Katin altertiloja, joita hän kutsuu mielentiloikseen.

Matka omaan sieluun, sen alamaailmaan ja takaisin, on meille, tai siis oikeastaan minulle (olenhan nykyään aikalailla eheytynyt), hengellinen matka. Sitä se oli myös lempifilosofilleni, Sören Kierkegaardille. Useimmiten ajattelen ihmisen tietoisuuden olevan osa suurempaa tietoisuutta. Tämä suurempi tietoisuus, jota myös Jumalaksi voimme kutsua, on se liikkeellepaneva voima, johon suhteessa olemalla ihminen havaitsee itsensä ja pystyy tulemaan omaksi itsekseen. Ihmisen sielun syvimpien kärsimysten olemus, aukeaa minulle juuri hengellisin käsittein.

Kirkegaard näki paljon yhtäläisyyksiä Kristuksessa ja Sokrateessa. Kumpikin heistä näki yhteisönsä mädännäisyyden ja he korostivat ihmisen kasvamista eettisisiksi yksilöiksi. Koen, että omassa eheyttävässä kirjoittamisprosessissani oli mukana jotakin pyhää. Tunnen olevani osa jotain ”Jumalaista näytelmää” ehkä sielujenvaellusta? Hetkittäin nimittäin tunsin tai kuvittelin jopa tavoittavani laajentuneen tietoisuuteni kautta monien suurmiesten alteregoja. Tunsin, kuinka heidän sielunsa vaeltelivat kirjoen välityksellä työpöytäni ympärillä.  Hengellisyyteni on jonkinlainen agnostinen sekoitus ateismia, buberilaista ja kierkegaardilaista uskoa. Aivoissani on varmaan joku valuvika, koska juuri hengelliset filosofit ovat avanneet minulle uskon maailman. Martin Buberhan piti uskontoja ihmisten luomuksina, eli jumalia ihmisen keksintönä, mutta tarpeellisena sellaisena. Kierkegaardin intohimoista ja henkilökohtaista uskoa johti ankara kristinuskon Jumala.

Kirkegaardin tavoin tunnustan olevani kritinsuskon ystävä. En ole ikinä kokenut olevani ”uskovainen”, koska käsitteellisesti se rajoittaisi minua siten, etten pystyisi tavoittamaan elämän monimerkityksellisyyttä. Minun uskoni on jatkuvaa uskonpainia, jossa minun ristiriitaiset mielentilani ilmaisevat itseään keskusteluissa. Keskusteluja hengellisistä asioista käyvät muun muassa Buberin ja Kierkegaardiin ajatuksiin tutustunut monikulttuurisesti uskova Regine, kapea-alaisesti ajatteleva ateisti ja skeptikko Tuomas, tieteellistä tietoa integroiva agnostiikkaan taipuvainen Tiedemies, sarkasmiin taipuvainen Rouva Otsaryppyni ja lapsenuskovainen fundamentalisti Katarina. Uskon, että prosessini hetkelliset pyhyydenkokemukset, epifanikokemukset, syntyvät juuri tästä dialogisesta eli vastakohtaisuuksien luomasta energiasta. Näissä lyhyissä hetkissä koen olevani osa jotain ikuista ja kuolematonta. Minulle uskonpaini merkitsee siis juuri totuuden aukeamista ristiriitaisten näkemysten vuoropuhelussa.

Carl G. Jung häilyi tiedemiesroolinsa ja uskovaisen miehen rajamaastossa. Häntä kiehtoi sekä itämainen että kristillinen symboliikka. Muun muassa okkultismi, alkemia, spiritismi, I Ching inspiroivat häntä. Jung kävi jatkuvaa sisäistä painia itsensä kanssa. Hänessä oli sisällä sekä materialistisen maailmankuvan omaava tiedemies että tämän rationaalisuuden ylittävä humanistinen ”huuhaa-tieteilijä”. Alkemia oli hänelle itseyden etsimis- ja löytämisprosessi.

Jungin mielestä uskonto on piilotajunnalle yhtä tärkeää kuin seksi. Hän korosti olevan mahdotonta todistaa, että onko demoni tai Jumala jotain todella olemassa olevaa. Jung uskoi uskontojen valmistelevan ihmistä kuoleman lopullista päämäärää varten ja kristinuskon hän uskoi kehittyneen vastauksena piilotajunnan syvään tarpeeseen. Jung oli perimmiltään romantikko eli ihminen, joka tunsi maailman olevan täynnä salaisia merkityksiä ja että aina kulman takana odotti uudet mielenkiintoiset seikkailut. Tällainen romantiikka ei ole toden totta kaukana omastani (vaikka on tietysti arroganttia verrata itseään Jungiin!). Mielestäni ihmisten tulisi harrastaa entistä enemmän tällaisia ekologisia seikkailuja!

Silloin, kun ihminen on kuoleman kanssa tekemisessä, läheisen tai itsensä, mielestäni on erinomainen asia, jos ihminen kykenee löytämään kärsimykselleen ja menetykselleen hengellisen merkityksen. Terveydenhuollon ammattilainen voi olla heijastavana pintana myös asiakkaansa hengellisten merkityksen etsinnässä. Toki kenellekään ei mielestäni saa omia käsityksiään ”tuputtaa”. Täytyy sanoa, että tällä hetkellä olen huolissani tästä aleksitymisestä kulttuuristamme, jossa todellisuuden merkitykset ovat huolestuttavalla tavalla materialistisen maailmankatsomuksen dominoimia. Tänä päivänä tuntuu melkeinpä ”synnilliseltä” tunnustaa olevansa kiinnostunut elämän hengellisistä merkityksistä. Ympäristöä yritetään puhdistaa uskonnollisista symboleista, samaan aikaan kun joka paikka on täynnä ”logoja”, materialistisen maailmankatsomuksen ikoneja.

Oma uskoni on oikeastaan aika pragmaattista. Jos usko avartaa ihmisen maailmankatsomusta, lisää ihmisten välistä rakkautta ja erilaisuuden suvaitsevuutta sekä parantaa yhteisönsä ja heidän ympäristönsä hyvinvointia, on kyseessä mielestäni hyvää usko. Jos usko sen sijaan ahdistaa, tuhoaa luontokappaleita, vähentää suvaitsevaisuutta, lisää väkivaltaisuutta ja heikentää ihmisten elämänlaatua, on kyseessä huono usko. Uskoni luonne vaihtelee. Hetkittäin minusta tuntuu, että kristinusko edustaa minulle suurinta totuutta. Välillä sielussani on hetkiä, jolloin usko tuntuu pelkältä hyödylliseltä illuusiolta, mutta entä sitten? Sopusointuisesti voin ilmaista, että  Kristus on minulle rakkaudellisen, hyvän ja eettisen ihmisen arkkityyppi. Toisin sanoen Kristus voi olla yhteisöille ja yksilöille malli, jonka kautta ihminen voi oivaltaa elämänsä kaikkein tärkeimpiä asioita.