Sisäinen teatteri® ja kehollisuus, osa 2

Sisäinen teatteri tietoisuustaitona on hyväksyvää ja leikkivää läsnäoloa itselle ja maailmalle. Tietoisuustaitojen harjoittaminen ei ole muuten jotakin sellaista, mikä opitaan muutaman viikonlopun kurssilla. Sen sijaan se on jokapäivästä vuodesta vuoteen jatkuvaa käytäntöä; oman tietoisuuden päivittäistä harjaannuttamista.

Joku voi harjoittaa tietoisuustaitoja esimerkiksi kehollisesti, toinen kirjoittaen ja kolmas maalaten. Itse pidän erityisesti erilaisten menetelmien yhdistämistä itselleni sopivalla tavalla ja jokaiselle suosittelen myös jonkun kehollisen tietoisuustaitotavan omaksumista.

WP_20131003_06220131004182424201310020131004183007

Toiset liittävät tietoisuustaidot buddhalaisuuteen, mutta voimme olla laajentaa tietoisuuttamme olemalla refleksiivisessä suhteessa itseemme ja maailmaan hyödyntäen myös oman länsimaisen tieteenperinteemme tietoa kuten  psykoterapeuttista, filosofista ja (kristillistä) mystistä perinnettä. Tietoisuustaitojen ytimessä on omat reflektiiviset, omaa kokemustamme integroivat, taitomme. Oman taloni perusta on länsimaisessa perinteessä.

Toki voimme tästä huolimatta integroida ajatteluumme myös metaforia itämaisista filosofioista ja uskonnoista. Niiden lukemattomissa erilaisissa kehollisissa harjoituksissa haetaan yhteyttä mielen ja maailman lisäksi myös omaan kehollisuuteen. Esimerkiksi joogan ja sen filosofian vahvuus on sen kyky tavoittaa juuri tämä meidän fyysinen olemuspuolemme. Meillä on nykyään omia kehollisia kokemustamme integroivia menetelmiä, kuten terapeuttista tanssia.

Kokonaisvaltaista terveyttä edistävässä kokemuksiamme integroivissa prosesseissa voimme samaistua toisen ihmiseen, pyhimyksen tai vaikkapa Kristuksen olemukseen (sufilaisuudessa on tällaisia harjoituksia). Moni taitaa samaistua tietämättään jatkuvasti blondiin tai macho-mieheen.  Voimme tehdä samaistumisemme halutessamme ensisijaisesti kehollisesti. Tässä on oikeastaan samasta asiasta kysymys, kuin että voimme tehdä introjektiota itsellemme toisista ihmisistä.

Yleensä introjektioita, sisäistettyjä toisia ihmisiä,  on pidetty vain suhteellisen vakaina osina meitä: Olemme historiamme aikana omaksuneet esimerkiksi tavan kohdella itseltämme omalta vanhemmaltamme. Jos heiltä olemme saaneet välinpitämätöntä vanhemmuutta, suhtaudumme itsemme välinpitämättömästi. Olemme sisäistäneet vanhempamme introjektio- minätiloksi itseemme. Hyvät lähtökohdat elämään meillä on silloin, kun olemme saaneet vanhemmiltamme heidän hyväksyvän läsnäolon ja samalla hyväksyvän suhteen itseemme.

Kirjoitusmenetelmässäni, Sisäisessä teatterissa, voimme tietoisesti tehdä itsellemme myös uusia introjektioita toisista ihmistä. Tämän jälkeen ne eivät tietenkään ole kyseisiä henkilöitä, vaan ne voivat olla ensinnäkin tunnetilojemme fiktiivisiä ilmentymiä eli tunteidemme siirtoja. Ne ovat epäselviä ja joskus hyviä, mutta joskus pahasti vääristäviäkin peilikuvia toisista ihmisistä.

Luovassa psykodramaattisessa leikkivässä transsitilassa pyrimme silti tavoittamaan jotakin, joka on meidän kahden välillä. Löydämme juurevuutta sen kautta, että olemme kokemuksellisessa yhteydessä toiseen ihmiseen. Aistimme häntä kaikein aistein ja myös käyttäen hyväksi luovassa tilassa sydämen silmiämme tai ”kolmatta silmää”.

Toiseen ihmiseen samaistuminen, myös kehollisesti, voi olla toiseksi olla puhdas empatiaharjoitus. Kristinuskossa Efeseoalaiskirjeessä puhutaan sydämen silmien avautumisessa. Mystisessä ja esoteerisessä perinteessä puhutaan puolestaan juuri tästä kolmannesta silmästä. Tämä on silmä, jonka avulla näemme asioita, jotka ovat normaalin päivätietoisuutemme ulottumattamissa. (Mielenkiintoista sinänsä, että Uudessa Testamentissa on monta vertausta, jotka liittyvät silmään ja näköön: Miten sokea voi taluttaa toista sokea? Miten näet roskan toisen silmässä, kun et näe hirsiä omassasi…).

Kehomieli-siltaamisen (Mind-Body Bridging) kehittäjältä, Stanley H. Blockilta kysyttiin Suomessa pitämällään työpajaluennolla, että onko hänen kehittämäänsä menetelmään vaikuttanut buddhalaisuus, hän vastasi jotakin siihen tapaan, ettei ole, sen sijaan siihen on vaikuttanut  mystiikka, se on ollut hänen inspiraationsa lähde.

Välillä mietin, että ehkä erilaiset globaalit tanssin muodot, vaikkapa flamenco, afrikkalaiset tanssit, latinotanssit ovat tavallaan arkkityyppisä tanssimuotoja, jotka voivat auttaa meitä saavuttamaan ymmärrysyhteyttä myös toisenlaisiin kulttuurisiin perinteisiin. Joidenkin liike- ja tanssiperinteiden takana vaikuttaa kokonainen elämäntapa tai filosofia, kuten joogaperinteessä.

Yhtä kaikki Sisäisessä teatterissa minätila voi olla paitsi tunnetila muistoineen se voi myös olla kehon tila, tuntemus,  muistoineen. Keskeinen osa Sisäisen teatterin kaltaista itseorganisoitumisprosessia on tiloista vapautuva energia. Aivojemme tunnemolekyylit on päästetty virtaamaan. Se tapahtuu olemalla luovasti läsnä dialogisesti minätiloille, myös kehollisina tuntemuksina ja jopa sairauksina ilmeneville minätiloille. Heillä voi joskus olla suuria tunnetaakkoja kannettavanaan!

Myös keholliset tuntemustilat, somaattiset minätilat,  on hyvä avata sisäiselle refleksiolle. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että parannamme fyysisesti itsemme aina dialogisessa suhteessa itseemme. Jotkut asiat ovat geeneillä meissä määrätty, ja niitä saatetaan joskus pystyä hoitamaan länsimaisella lääketieteellä, aina ei niilläkään. Oma perusolettamukseni on, että voimme jossain, usein melko suuressakin  määrin, säädällä geenejämme itseämme organisoivan peilaustyön avulla. Nämä vaikutusmahdollisuutemme ovat joissain sairauksissa rajallisia; joskus geenit päättävät kohtalomme puolestmme.

Mikä parasta, vaikka emme paranisikaan sairaudestamme tilojemme peilauksen kautta, saatamme minätilojen avulla vapautua uuteen, olemistamme keventävään, suhteeseen sairautta edustavan minätilan kanssa. Henkistymisemme kautta saatamme hyväksyä paremmin oman sairautemme ja  kaiken elämän katoavaisuuden.

Länsimaissa meillä on ollut myytti, jossa hyvä ihminen voittaa sairautensa. Tämä voi joskus olla toimiva tapa jäsentää omaa sairaustarinaa eli -narratiivia. Henkilökohtaisesti tällä hetkellä kuitenkin uskon enemmän omassa elämässäni toiseen tapaan rakentaa omaa identiteettitarinaa ja sen sairaustarinaa, tapaan,  jossa sairaus integroidaan osaksi minuutta.

Sairautta ei siis voiteta, vaan se voidaan tehdä ystäväksi, jonka jälkeen sille ei anneta valtaa omassa elämässä. Voimme halutessamme ottaa käyttöön länsimaisen lääketieteen aseet, mutta emme silti pidä omaa kehoamme ja sen osia vihollisenamme. Esimerkiksi sairastamani syöpä, vaikka kuinka inhottava,vieras, iljettävä, jopa oksettava limainen klöntti tämä kudosmassa oli, se oli silti samalla jotakin minua. Se oli tila,  jolla oli sanottavaa minulle.

Voimme kuunnella kehoamme, ja luovassa tilassa ilmaista, minkälaisia asioita tämä kehollinen eli somaattinen minätila meille kertoo. Usein niihin minätiloihin, jotka eivät ole sopusoinnussa muun elämämme kanssa, liittyy kehollisia ikäviä tuntemuksia, kuten esimerkiksi jännitystä hartioissa, päänsärkyä tai muuta psykosomaattista oireilua. Joskus tämä ikävä tila saattaa heittäytyä aggressiiviseksi sairaudeksikin. Nämä ovat niitä minätiloja, jotka ovat verhojen takana piilossa ja käyvät meitä ahdistelemassa aina silloin tällöin.

Jotta somaattisten minätilojen tunne- ja informaatiomolekyylit saadaan kanavoitua uudella tavalla meitä eheyttäväksi (healing), täytyy meidän kyetä antamaan niille uusi metaforinen muoto. Tämä voi tapahtua erilaisten taideterapiamuotojen kautta. Erityisesti lapsuudenkokemuksiemme sanallinen metaforinen ilmaisu kirjoittaen voi olla vaikeaa. Se voi usein olla helpompaa tällöin kehollisen tai visuaalisen, symbolisen, kuvallisen ilmaisun avulla (esim. terapeuttinen tanssi).

Syöpäni on kertonut minulle paljon asioita. Itse asiassa ajattelen, että se muutti koko elämäni. Tie on ollut pitkä, ja alkuvuosina raskas. Tänään, kuusi vuotta sairastamiseni jälkeen, ajattelen että syöpäni on ollut merkittävä tila, joka on aktivoinut kolmatta silmääni: Se on avannut luovuuteni ja se patistaa minua päivittäin reflektoivaan kirjoittamiseen. Voi olla, että jonakin päivänä se kertoo minulle, että on lähdön aika. Tai sitten ei. Mikään ei ole varmaa, paitsi jatkuva epävarmuus. Selvää on, että jonakin päivänä nämä luovuuden juhlat loppuvat, ja on aika palata kotiin.

Pidän itse tiedostamatonta mieltä ja metaforista peilaustyöskentelyämme eheytemme mahdollisuutena. Voimme peilata sekä sisäänpäin (minätilamme) että ulos päin (reaaliset ulkopuoliset ihmiset sekä introjektiot ). Harjoittamalla näin tietoisuustaitoja, vapautamme konstruktiivisesti tiedostamattoman mielemme energiaa. Samalla minätiloista muodostuva egomme tulee entistä tietoisemmiksi.

Vähitellen prosessissamme ego- eli minätilojen väliset rajat epäselviksi ja läpäiseväksi. Meistä tulee kokonaisempia, tiedostavampia, terveempiä ihmisiä. Aivojen neuraalisten verkostojen yhteyksien avaaminen voi olla minätiloilla työskentelyä.  Prosessimme jälkeen emme heittelehdi satunnaisten tilojemme, tiedostamattomasta keskuksesta syntyvän  tunne-energian, autopilotin, vieminä miten sattuu. Egomme sulaa. Tietoisuustaidoilla – myös somaattisilla – voimme voidella säännöllisesti, sisäistä, meissä jokaisessa luontaisesti olevaa, itseään aina uudestaan organisoivaa viisasta itseämme hoivaavaa järjestelmäämme.

Tietoisuustaidot facebookissa.

Mainokset

Kirkko muutoksen alla – meditaatiotraditiot kunniaan!

Olen usein miettinyt, mitä sana mystiikka tarkoittaa. Siksi selvitin itselleni asian. Tarkoitan nykyään mystiikka -sanalla sitä, mitä sillä on tarkoitettu kristillisessä traditiossa. Mystiikalla on tarkoitettu Raamatun piilossa olevia allegoriaalisia (symbolisia, vertaukuvallisia) merkityksiä sekä myöhemmin myös Jumalan välitöntä kokemista (Standford Dicitionary of Encyclopedia).

Mystisiä harjoituksia kuten meditaatiota, mietiskelyä, rituaaleja, pyhien tekstien lukemista tehdään niiden tietoisuutta muovaavien metaforisten voimien vuoksi. Mystisiä menetelmiä harjoittamalla saavutettaan vääristymistä vapaata uutta ymmärrystä ilman välitöntä aistihavaintoa. Tällöin voi Sisäisen teatterin kaltaisen, henkisen menetelmän, ajattella olevan myös omanlainen mystinen harjoite.

Pidän uskonnollisia rituaaleja ja erilaisia meditaatiotapoja tärkeänä osana hengellisyyden harjoittamista. Omat keskeisimmät syvimmät meditaatioharjoitukseni ja  merkitykseni lepäävät kristinuskossa ja sen vertauskuvissa. Käyn joskus kirkossa ja harjoitan omanlaistani ”Lectio Divinaani” lukien ja kirjoittaen. Ihailen myös katolilaista munkkia Thomas Mertonia ja Carl Gustav Jungia, jotka hakivat kristinuskon lisäksi viisautta myös buddhalaisista perinteistä. Minulle ekumeenisuus merkitsee eri uskontojen välistä rakentavaa laajempaa, globaalia, vuorovaikutusta.

Rukoilen joskus kirkossa ja joskus rukoilen myös kotona. Minulle tämä ”perinteinen” rukoilu on vain ikään kuin osa laajempaa mietiskelyperinnettä, jossa en pelkää hengellistenkään asioiden käsittelyä. Rukoiluni on keskustelua Jumalan kanssa. Olen vähän niin kuin ”Viulunsoittaja katolla” maitomies Tevje, joka käy jatkuvaa omaa dialogiansa Jumalansa kanssa. Oikeastaan tämä kirjoittaminen tässäkin on minulle pyhää, kirjoittaen tapahtuvaa Jumalani kanssa tapahtuvaa meditaatiota, koska yritän kirjoittaessani kuunnella tiedon lisäksi erityisesti omia sisäisiä syvimpiä tuntojani ja kokemuksiani. Tavoittelen luovaa tilaa, sitä samaa, jota voi kutsua kristillisessä mystisessä perinteessä tietämättömyyden pilveksi.

Tietämättömyyden pilvi on sekin osa kristillisen mystiikan perinnettä. Kirkko ja kaupunki lehti kirjoittaa tästä mietiskelyperinteestä: Ihminen voi maistaa hengellistä Jumalan tuntemusta vain armon kautta, olipa hänen hengellinen tai maallinen tietämyksensä miten suuri tahansa. Etsi enemmän tuntemusta kuin tietoa, sillä tieto useinkin pettää sinua ja johtaa ylpeyteen, kun taas nöyrä suloinen tuntemus ei voi johtaa sinua harhaan.

Uusi syvällinen oivallus ei synny niinkään tiedosta vaan sisäisistä tunnoista armon kautta. Syvempi elämän ymmärrys synny omasta tahdosta vaan ainoastaan sen ohjaamana. Hengellinen, tietoisuutta laajentava kokemus, ei ole mitään sellaista, mitä ihminen itse tekee, vaan se on tapahtuma ihmismielessä. Se on välähdyksiä tietoisuudessamme, niiden hetkien valoa,  joissa emme takerru egomme tiloihin. Näissä kokemuksissa voimme yhdistää sen minkä ihminen on erottanut toisistaan, tietoisuuden kohteen ja tietoisuuden itsensä. Palaamme meditoiden siihen lapsen viattomaan kokemukseen, jossa emme tiedä, vaan olemme avoimia kaikelle uudelle.

Shedlraken (Spirituality and History) mukaan voimme tulkita pyhää tekstiä kahdesta perinteestä käsin. Toinen on ”perinteinen” ja toinen ”luova” tapa. Perinteisessä tekstin tulkinnassa, esimerkiksi Raamatun tekstin, ajatellaan kuvaavan mennyttä jo taakse jäänyttä aikaa, jonka tapahtumia ja merkityksiä tutkitaan. Kauan sitten edesmenneen kirjoittajan alkuperäinen tekstin tarkoitus on tärkein.

Luovassa tavassa lukea ajattellaan pyhän tekstin olevan voimavara, jolla on vaikutuksia elämäämme. Voimme käydä läpi muodonmuutoksemme mielikuvituksemme kautta kokemalla pyhiä tekstejä sisällämme. Tässä kokemisessa meidän on saavutettava meditatiivinen tila, tietämättömyyden pilvi, jottemme etsi merkityksiä vain yhteisömme tarjoamista tavanomaisista merkityksistä. Ihminen tekee tietämättömyyden pilvessä lukemalla ja sisäisesti kokemalla vierasta materiaalia tutuksi. Tekstin sillä merkityksellä, joka aukeaa meissä henkilökohtaisesti , on suurempi merkitys kuin sillä mikä on ollut tekstin alkuperäinen merkitys.

Luovasta traditiosta käsin Raamattu ja sen viesti elää omaa elämäänsä sukupolvesta toiseen. Jokainen sukupolvi löytää siitä uusia merkityksiä. Mikäli kirkko mielii uudistua, kannattaisi sen mielestäni hyödyntää kristillistä meditaatioperinnettä ja nimenomaisesti luovaa Raamatun tulkintaa, kuten Tietämättömyyden pilveä ja Lectio Divinan kaltaisia menetelmiä. Ihmiset ovat nykyään tiedostavia, viisaita ihmisiä. Harva haluaa enää olla mukana seurakunnassa sellaisissa ryhmissä, jossa opastetaan tulkitsemaan Raamattua sillä ainoalla oikealla tavalla.

Raamatun merkitys aukeaa syvällisesti vuorovaikutuksessa, joka voi olla sekä ulkoista dialogia esimerkiksi pappien ja diakonien kanssa, ja se on ehdottomasti myös sisäistä dialogia itsen kanssa. Emme  työskentele pelkästään mielikuvituksemme avulla vaan peilaamme myös sisäiseen todellisuuteemme aikaisempia historiallisia tulkintoja ja näkemyksiä.

Toki Raamatun historia, ja tekstin syntyhistoria on tärkeää sekin, mutta ainakin itselleni perimmäinen Pyhän tekstin tarkoitus on oman henkilökohtaisen, rakkaudellisen oivalluksen tuottaminen. Syvällistä elämän oivallusta voimme löytää Raamatusta erilaisten meditatiivisen menetelmien avulla ja olemalla dialogisessa suhteessa erilaisiin historiallisiin tulkintoihin ja näkökulmiin.

Lauri Rauhala on oikeassa. Meditatiiviset perinteet ja psykoterapeuttiset perinteet voidaan yhdistää. Tällöin pääsemme tietoisuudessa korkeimmille ymmärryksen tasoille. Elämme kollektiivisesti henkisen murroksen, integraation,  aikaa.  Näyttää siltä, että siksi kirkko on institutioona parhaillaan läpikäymässä omaa murrostaan. Sen tarjoama henkisyys ja hengellisyys ei vastaa nykyihmisen tarpeita. Sen sisällä on hyvinkin primitiivisiä dogmaattisia autoritaarisia ajattelumalleja, jossa Jumala nähdään vain ulkoisena persoonallisena olentona, ja jonka viestin ainoastaan meidän ryhmämme ymmärtää.

Uskon, että luterilaisessa kirkossa on samaan aikaan myös laajasydämisiä ajattelijoita, jotka ymmärtävät kristillisen perinteen vertauskuvallisuuden ja kykenevät arvostamaan myös muita henkisiä/hengellisiä perinteitä. Henkilökohtaisesti minulle on vaikea uskoa, että ihminen on muokannut Pyhää kirjaa, Raamattua, koko .ajan ”Pyhän Hengen” alaisena, vaan hän osa menneistä kirkkoisistämme on muokannut Raamattua oman viheliäisen tahtonsa mukaisesti (esimerkki: Kaikki Paavalin kirjoittamat kirjeet eivät ole Paavalin kirjoittamia). Siksi me joudumme itse suodattamaan sisäisen mietiskelevän keskustelun kautta, mikä sen sanomista edistää väkivallatonta rakkautta ja mikä palvelee egoa.

Moni kansalaisista ja papeista tajuaa, että kristinuskon tärkein viesti on rakkaus, jossa ei rakasteta vain samaa mieltä olevia vaan myös eri mieltä olevia. Raamattua voidaan käyttää sekä ymmärryksen lisäämiseen että myös halutessa lyömäaseena toisinajattelijoita ja myös vähemmistöjä kohtaan. Jälkimmäinen tapa harjoittaa uskontoa on mielestäni ihmisen tietoisuuden rajoittamista eikä ymmärryksen laajentamista.

Mikäli kirkko mielii vastata ihmisten hengellisiin tarpeisiin, tulisi sen nostaa kristilliset mystiset mietiskely- ja meditaatiotraditiot uuteen loistoonsa, unohtamatta samalla kuitenkaan peilaavaa suhdetta erilaisiin historiallisiin näkökulmiin.

Meditaation vaiheet

Meditaatiota Richard N. Shrout (True Hypnotism) kuvaa seuraavasti: Meditaatiossa pyritään tavoittamaan primaarisia eli alkuperäisiä tietoisuuden prosesseja näitä vastaavia tiloja, joita lapsella on ennen kuin hän on oppinut kielellisesti käsitteellistämään maailmaan. Ne ovat tietoisia tiloja mutta eivät minätietoisia tiloja eli juuri näitä tiloja, joissa lapsi tutkii maailmaa ilman ennakkokäsityksiä.

Arjen meditaatiotiloja eli transseja ovat nuotion äärellä istuminen tai kosken solinan katseleminen ja kuunteleminen. Ympäröivää luontoa havainnoidaan sellaisenaan, eikä yritetä laittaa kokemuksen yksityiskohtia valmiisiin kategorioihin. Tällaisessa meditaatiossa tietoisuudella ei ole kohdetta. Toisaalta voimme keskittää huomiomme esimerkiksi hengitykseen, esineeseen tai mantraan, ja aina kun joku ajatus pulpahtaa, ohjaamme sen hellävaroin syrjään ja palaamme hengitykseen tai tietoisuutemme kohteena olevaan sanaan/esineeseen. Jotkut pitävät tällaisia passiivisia harjoituksia vasta hiljentymisen ja mielen tyhjentämisen harjoituksina. Niillä yritämme saavuttaa vain vanhoista tietoisuutemme rasitteista vapaan tietoisuutemme alkutilan.

Varsinaista meditaatiota olisi sitten sisältömeditaatio, jossa hiljentymisen jälkeen kykenemme vapauttamaan mielemme vanhoista jäykistyneistä totunnaisista ajattelumalleista. Itse ajattelen, että meditatiivinen itsensä tutkiminen on eräs psykologian aliarvostettu laji. Mielemme ei ole vain jotakin jota meillä on automaattisesti, vaan se voi olla aktiivisen kehittämisemme kohde.

Pidän Lauri Rauhalan tavoin (Meditaatio) oman tajunnan tutkimusta ja sen mukana tapahtuvaa inhimillisen kokemuksen kehittämistä ihmiselämän tärkeimpänä haasteena. Kehomielemme on tietoisuttemme kehittämisen väline. Saavutettuamme uuden peilaavamme mielen mahdollisuutemme, muuttuu myös samalla koko suhteemme ulkoiseen todellisuuteen. Kykenemme elämään elämäämme yhä paremmin läsnäolevasti.

Klassinen hiljentymismeditaatio kulkee tiettyjen vaihetten kautta:

  1. Ensimmäisessä vaiheessa ihminen vähitellen kykenee keskittymään esimerkiksi hengitykseen yhä pitempiä ajanjaksoja.
  2. Toisessa vaiheessa ihminen kadottaa meditaation kohteen eli hengityksen. Ihminen ikään kuin sulautuu kohteeseensa, hengitykseensä. Tuntuu kuin ihminen olisi yhtä sen kanssa. Hänellä ei ole enää mitään erillistä tietoisuuden kohdetta. Hän on hän ja hänen hengityksensä.
  3. Ihminen tuntee ylittävänsä oman persoonansa rajat. Hän tuntee pääsevänsä laajentuneeseen tietoisuuden kokemukseen, jossa hän tuntee voimakasta intuitiivista ymmärtymästä todellisuudesta, hän tuntee ikään kuin kelluvansa jossain äärettömässä tietoisuuden meressä. Tätä kokemusta voi kutsua transsendentiseksi kokemukseksi.

Myös nämä vaiheet voivat kaikki esiintyä myös kirjoittavassa, peilaavassa, sisältömeditatiossa kuten Sisäisessä teatterissa®.  Hiljaisuusmeditaatiosta prosessi eroaa siinä, että se käyttää hyväksi myös minätietoisia egon tiloja peilaten.  Aluksi ihminen huomaa pystyvänsä kirjoittaman pitempiä ajanjaksoja minätiloissa/tiloista spontaanisti. Vähitellen hän kadottaa kirjoittamisvälineen (kynän, näppäimistön) ja oman tietoisuudensa rajan, jolloin teksti syntyy ikään kuin omasta tahdosta riippumatta. Viimeisessä vaiheessa ihminen voi saavuttaa ”mystiseltä” tuntuvia tapulikokemuksia, joissa hän tuntee olevansa osa jotakin ikuista, ylihistoriallista, tietoisuusketjua.

Ajattelen nykyään, että ihminen voi henkisessä olemassaolossaan olla kahden maailman kansalainen jo elinaikanaan. Tietoisuustaitojensa avulla hän voi saavuttaa henkisen yhteyden ikuiseen tietoisuudenmereen jo eläessään, ja ehkä tähän samaan elementtiin hänen henkensä sitten sulautuu kuoleman jälkeen.

Ajatuksia Sonja Lyubomirskyn onnellisuusaktiviteeteista nr. 8

11.  Uskonnon ja henkisyyden harjoittaminen

Professori Sonja Lyubomirsky huomauttaa, että tutkijoiden on turha kieltää uskonnon ja henkisyyden voimakasta vaikutusta terveyteen ja hyvinvointiin. Tilastotiedot kertovat hänen mukaansa tästä omaa selvää kieltään.

Lyubomirsky erottaa henkistymisen ja hengellisyyden toisistaan. Henkistyminen määritellään ”pyhyyden etsinnäksi”. Oma eheytymisprosessini on ollut juuri tätä.  Etsin elämälleni tarkoitusta jonkin itseäni suuremman kautta. Prosessini on pikemminkin jatkuvaa etsimästä kuin löytämistä. Hengellisyys Lyubomirskyn mukaan liittyy puolestaan jumaluuteen tai vastaaviin käsitteisiin, kuten pyhään voimaan tai lopulliseen totuuteen. Prosessini on myös hengellinen, mutta en usko tavoittavani lopulllista totuutta sanoin vaan ainoastaan mystisiniä hetkinä.  Kaiken kaikkeaan hengellisyys ja uskonnollisuus liittyvät yleensä enemmän muodollisiin ja järjestäytyneisiin puitteisiin.  Raja näiden välillä tuntuu olevan liukuva. Lyubomirsky väiittää, että nimenomaan henkistyneet ihmiset ovat muita onnellisempia ja kärsivät vähemmän mielenterveysongelmista, sietävät paremmin stressiä, ovat tyytyväisempiä avioliittoonsa, käyttävät vähemmän huumeita tai alkoholia, ovat fyysisesti terveempiä ja elävät pitempään, kuin ne, jotka eivät koe itseään henkistyneinä.

Henkistynyt ihminen vaalii Lyubomisrskin mukaan kunnioituksen, inspiroitumisen ja eheyden tunteita. He pyrkivät aistimaan Jumalan rakkauden laajuuden uskomalla itseään suurempaan voimaan ja kehittämällä yhteyttä tähän yliluonnolliseen. Henkistyneet ihmiset voivatkin saavuttaa mystisiä pyhyyden läsnäolon kokemuksia ja valaistumisen tunteita, jotka voivat syventää entisestään uskoa ja antaa elämälle suuremman merkityksen.  Tällainen henkisyys voi helpottua harjoittelun kautta sekä ainutlaatuisten elämään läheisesti liittyvien kokemuksien kuten syntymän ja kuoleman kautta. Lyubomirsky korostaa, että jos henkisyyden harjoittaminen tuntuu sinusta luontevalta strategialta niin anna kaikin mokomin palaa! Toisaalta hän muistuttaa, että joskus voi pyhyyden etsintä elämässä epäonnistua, mikä voi johtaa ahdistukseen ja hätään. Kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä, että Freudin jalanjälkiin johtava uskontokielteisyys, jonka luonnontieteellinen kulttuuri on imaissut itseensä, kannattaisi heittää romukoppaan. Puhtaasti pragmaattisista syistä kannattaa kannustaa ihmisiä terveeseen henkiseen elämänasenteeseen. Henkisyys on luontainen osa ihmisen psyykettä, eikä sitä voi eristää ihmisestä ilman, että kokonaiskäsitys ihmismielestä kärsii.

Meikäläinen puolestaan erottaa ”terveen hengellisyyden” ja ”patologisen hengellisyyden” toisistaan fundamentalismin kautta. Terve hengellisyys/henkisyys merkitsee minulle sitä, että ihminen pyrkii löytämään omalle elämälle hengellisiä merkityksiä omien tunteiden ja kokemusten kautta, joita hän heijastaa avoimeen eikä suljettuun uskonnolliseen järjestelmään. Merkitykset haetaan siis omakohtaisen peilaamisprosessin kautta eikä niitä oteta vastaan ”valmiiksi pureskeltuina totuuksina”. Uskonnon uhrit ovat niitä herkkiä ihmisiä, jotka ovat joutuneet ulkoapäin annettujen autoritaaristen totuuksien vahingoittamiksi. Minulle ei pappi eikä tiedemies kumpikaan edusta autoritaarista totuudenhaltiaa, vaan he ovat dialogikumppaneita, joiden kanssa yhteistyössä voin syventää omaa käsitystäni elämän peruskysymyksistä.

Uskonnollisilla ihmisillä on Lyubomirskyn mukaan useimmin terveet elämän tavat – he elävät kohtuullisempaa elämää. Uskonnollinen vakaumus vähentää riskiä sortua rikollisuuteen, velkakierteeseen tai avioriitoihin. Lyubomirsky pitää olennaisena tekijänä uskonnollisen yhteisön tarjoamaa yhteisöllistä tukea, joka vahvistaa ihmisen identiteettiä. Usko luo turvallisuutta, rauhaa ja tyyneyttä. Usko voi olla myös toivon pohja. Myös esimerkiksi syöpäpotilaiden toipumisessa tutkimuksen mukaan ihmisen usko Jumalan vaikutusvaltaan edisti toipumista enemmän kuin usko omaan kykyyn hallita tilannetta. Uskon kautta ihminen voi löytää kärsimykselleen, uurastukselleen ja elämälleen merkityksellisyyden. Eräs keskeinen ajatus useissa uskonnoissa on ajatus anteeksiannosta, joka myös edistää ihmisen henkistä hyvinvointia.

Keskustelin kuolemasta muutama päivä sitten ortodoksisen isä-Matin kanssa. Hän kertoi minulle, että heidän teologisessa perinteessään kuolema on suuri ilon ja uudestisyntymän juhla. Sitä juhlitaankin käyttämällä paljon rituaaleissa valkoista väriä, esimerkiksi vainajan arkku on yleensä valkoinen. Vainaja on syntynyt uudelleen. Minulle toivon elämään antaa juuri tällaiset hengelliset merkitykset. Mieleni valtaa ahdistava mielentila, kun ajattelen, että meidän elämällämme ei olisi mitään hengellistä tarkoitusta. Tässä surkeassa tilassa olen sitä mieltä, että meidät on sattuman varaisesti  tyrkätty tähän maailmaan materialistisen evoluution välikappaleiksi keräämään aineellista hyvää, jonka jälkeen meidät kuopataan maahan matojen syötäväksi. Valitsen mieluimmin aktiivisesti itselleni mielentilan, joka etsii elämälleni henkisiä ja hengellisiä merkityksiä. Olen osa tietoisuuden ikuista evoluutiota, jossa Jumal-suhteeni auttaa minua syventämään omaa elämänymmärtämystäni.

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterinohjaajan mietteitä nr. 21

William James oli sitä mieltä, että kaikki lääketieteen fysiologiset teoriat, joita pyritään käyttämään mystisten ilmiöitten selittämiseen, ovat tuomittava epäloogisiksi tai epätäydellisiksi. Olen samaa mieltä Jamesin kanssa. Liitänkin mystiset kokemukset laajempaan systeemiseen ymmärryskokemukseen, jonka eräs pieni osa luonnontiede vain on. Luonnontiede on eräs mahdollinen joskus hyvinkin hyödyllinen tapa hahmottaa ja yrittää selittää todellisuutta. Emme voi kuitenkaan ymmärtää elämän kokonaisuutta, tutkimalla sitä vain sen yhden osan sisällön kautta. Meillä täytyy olla luonnontiedettä laajempi integratiivinen näkemys, esimerkiksi Skolimowskin ajattelun tai  hermeneuttisen ajattelun ontologia, jossa voisimme porautua mystisten kokemusten ytimeen. Meidän on erotettava käsittellisesti tieto ja ymmärrys toisistaan. Itseasiassa uskon, että parasta tieteellistä oivallusta syntyy silloin, kun leikimme eri perinteistä lähtevillä näkemyksillä ja  tuotamme tällöin samalla uusia mahdollisia hypoteettisia näkemyksiä.

Toki jonakin päivänä biologia voi tarjota meille lisää tietoa ilmiön eräästä olemuspuolesta. En kuitenkaan usko, että koskaan ”newtonilaisesti” voidaan selittää sitä, että tietoisuus voi nousta uuteen ymmärrykseen, jossa se ylittää mielen aikaisemmat kognitiiviset sisällöt. Uskallan vahvasti epäillä, saavuttammeko koskaan sellaista tietoa, että mystinen kokemus tulisi pelkästään biologisesti käsitettynä ymmärrettäväksi. Mielestäni kyseessä on nimittäin luonnontieteelle mahdoton tehtävä. Eikö se Lauri Rauhalakin joskus ole sanonut, ettei kolikkoja katselemalla ja tutkimalla selviä inflaation luonne? Lisäisin tähän, että jos näin kuitenkin sattuisi käymään, olisi kysymyksessä juuri mitä suuremmalla todennäköisyydellä ”mystinen kokemus” eli kokemus, jossa vanha ymmärrys ylitetään.

Luonnontiede on toki minulle tärkeää. Tulee mieleen ainakin kaksi syytä, miksi näin on. Ensinnäkin se tarjoaa tärkeimmän työvälineeni hammaslääkärin työhöni. Eli kun kyseessä on ensisijaisesti materialistinen ongelma, on sen tarjoama viitekehys erinomainen. Sen sijaan, kun kyseessä on eheyttävä vuorovaikutus potilaani kanssa, on tällä viitekehyksellä itselleni vähäisempi ja rajoittuneempi merkitys. Se on kuitenkin juuri tämä toinen merkitys, jonka sanoisin olevan, että luonnontiede pitää jalkani (vai pitääkö?) maanpinnalla, jotten huku täysin transkendentaaliseen mystiseen todellisuuteen. Tiede on minulle ankkuri tähän maailmaan. Väitän, onnistunut vuorovaikutus potilaani kanssa on pikemmenkin improvisoitua taidetta kuin tiedettä. Jokainen ihminen on yksilö, johon ei voi ”soveltaa” mitään yksittäistä teoriaa, vaan joudun käyttämään laajempaa ymmärtämystäni, joka nojaa puolestaan kokemuksiini, ja tietooni integratiivisesta psykologiasta, kirjallisuudesta ja filosofiasta.

Yhteen vetona sanottakoon, että mystinen kokemus on tekemisessä tämän itseään ylittävän uuden ymmärryksen kanssa. Siinä siis riisutaan itseltä pois egon kaikki osat, jonka jälkeen paljastuu aito itseys, joka on osa suurempaa universaalia itseyttä, jota voimme kutsua vaikkapa Jumalaksi tai Kosmokseksi. Uskon, että parhaimmillaan luovuus toimii juuri näin; vapaudumme egonosiemme (mielentilojemme) tietoisesta sisäisen prosessimme säätelystä. Tällöin mielentilat lähteevät spontaanisti luomaan jotakin uutta, vanhat rajat ylittävää. Luova ajattelu ei synny siitä, että yritämme puristaa ajatuksemme yhden empiirisanalyyttisen viitekehyksen sisään, sillä tämä ajattelu on vain yksi egomme sisällön mahdollinen osa.  Se ei myöskään avaudu, kuuntelemalla  fundamentalistista autoritaarista uskonnon julistajaa.  Mystiikka on osa kokonaisvaltaista laajempaa subjektiivista ymmärtämystä, jossa meillä voi olla sekä hengellisiä että tieteellisiä ohjaajia.

Mystisessä kokemuksessa säilyvät saavuttamamme kykymme ja taitomme, joita luovassa prosessissa voidaan integroida itseään ylittävällä tavalla taiteellisesti tai tieteellisesti oivaltavalla tavalla. Hienommin sanottuna transkendentti (itseään ylittävä) luova  kokemus on introvertti (sisäänpäin kääntynyt) mystinen kokemus. Uskon, että juuri tämä kokemus on kaiken merkittävän luovuuden keskiössä. Oma mielenteatterini oli introvertti mystinen kokemus.

Toki tiedettä tai taidetta voi tehdä ilmankin mystisiä kokemuksia, mutta luovilla henkilöillä on havaittu Kellyn ja Grosson mukaan olevan enemmän mystisiä kokemuksia kuin ”tavallisilla pulliaisilla”. Vai voiko? Skolimowski väittää,että kaikki meistä on enemmän tai vähemmän mystikkoja. Voimme hänen mukaan puhua oikeutetusti mystisestä kokemuksesta joka kerta kuin joku kokemus aiheuttaa meissä muodonmuutoksen. Uskon muuten, että voisimme tuottaa enemmän luovia ja luultavasti myös paremminvoivia ihmisiä, kun muutamme koululaitoksemme sellaiseksi, ettei siellä ei pyritä opettamaan ihmisille ensisijaisesti irrallista tietoa. Lopetamme ihmisen pirstomisen erityistieteitten osiksi ja samalla lopetamme kaikkien ilmiöiden medikalisoimisen tai materialistamisen.

Meillä on olemassa kaikki se filosofinen ja psykologinen ymmärrys, jotta voimme rakentaa kouluistamme ihmisen yksilöitymistä tukevia integratiivisia systeemejä. Tarinat, myytit, mielikuvat, keholliset ilmiöt, historiallinen ja antropologinen tiede, filosofia, taide ja luonnontiede edustavat ymmärtämyksemme eri muotoja, joita kaikkia voimme hyödyntää. Uskon, että monella oppilaalla on sisäsyntyinen jano monenlaiseen tietoon, jota meidän tulisi myös ruokkia. Voimme tehdä muiden taidemuotojen lisäksi myös ajattelusta ja sen ilmauksesta kirjoittaen taidetta. Voimme rakentaa ihmisestä mahdollisimman hyvin itseohjautuvan. Uskon, että oppilaitten kanssa kumppaneina voimme löytää juuri hänelle ominaisen luovuuden muodon. Voimme kehittää hänen yleisiä ongelmanratkaisutaitojaan. Voimme lisätä hänen filosofista ja terapeuttista ymmärtämystään.  Voimme opettaa oppilaalle erilaisia tapoja purkaa tunteita ja voimme auttaa häntä alkuun yksilöitymisprosessissa. Ihanteena voisi olla kasvattaa jonakin päivänä uusi mahdollisimman vähän traumatisoitunut sukupolvi, joka lakkaa siirtämästä ongelmiaan lapsilleen.  Uskon, että siirtyminen tietopainotteista luovuuspainotteiseen kouluun voisi vähentää kollektiivista sisäistä ahdistustamme. Tällöin uusi sukupolvi voisi toteuttaa  paremmin elämässään omaa potentiaaliaan, eikä heidän sisäänsä patoutuisi  samassa mittakaavassa vihaa.  Heidän ensisijainen huomionsa, kun ei olisi  keskittynyt aineellisiin ulkoisiin muotoihin vaan sisäisyyden kehittämisessä. Tällöin uskon, että voisi löytyä myös entistä enemmän vapaaehtoista halua tinkiä elämän aineellisista pyyteistä, mikä on kestävän kehityksen edellytys. Voimme elää parempaa elämää samalla aineellisesti tuhlaten vähemmän.

Olen tainnut tuoda jo aikaisemmin esille, että ehkä minun ja vanhempieni sukupolvi, olemme olleet kollektiivisesti maailmansodan ym. traumatisoivien kokemuksien ja niiden jälkimaininkejen vankeja. Nykyinen materialistinen valtakulttuuri voi olla traumaattisen projektion tuotos. Väitän, että yhä harvempi meistä voi toteuttaa työtään itseisarvoisesti omaa potentiaaliaan toteuttaen. Romantisoiden, olemme myyneet sielumme aineellisuudelle ja sen tehokkuudelle. Uskon, että ainoastaan siirtymällä monikulttuuriseen paradoksaaliseen luovuuden lumoukselliseen maailmaan, voimme voittaa nykyisen pahoinvointimme.

Kelly ja Grosso puhuvat tieteellisestä amnesiasta eli muistinmenetyksestä. Meillä on ollut valtava määrä ajattelijoita, joiden ideat ylittävät nykyisen reduktiivisen tieteellisen ymmärryksen, mutta olemme halunneet unohtaa ne. Ehkä aika ei ole ollut kypsä integraatioon? Voimme tulevaisuudesta hyväksyä ja kannustaa ihmisiä luovuuteen, mutta samalla ankkuroimme luonnontieteen avulla tiedon reaalielämään. Tietoisuudenhan voi ajatella nousevan eräänlaisena spiraalina, jossa välillä palataan lähelle alkua ja taas noustaa. On eletty reduktiivisen materialistisen tieteen valta-aikaa. Psykologiassa tämä on ilmennyt behaviorismina ja sen jälkeisenä kognitiivisena psykologiana. Näissä suuntauksissa ei ole muuta vikaa, kuin että ne yksin antavat liian yksipuolisen ja mekanistisen kuvan ihmistietoisuuden luonteesta. Ainoana psykologisina käsityksinä ne tekevät meistä  torson. Spiraalin yksi lenkki on kuljettu, kun transpersonaalisesta Jamesistä ja Mayersistä on siirrytty empiirisanalyyttiseen tieteeseen. Nyt on tiedon integraation aika ja meidän lähdettävä nousemaan uuteen korkeamman ymmärryksen lenkkiin spiraalissamme.

James muuten väittää, että mystisen kokemuksen ”puhtausasteissa” on eroja. Voimme siis pystyä kehittymään prosessissamme siten, että mystisitä kokemuksistamme tulee yhä puhtaampia ja hienostuuneempia.  Yhtä kaikki, pienemmät ja suuremmat mystiset kokemuksemme voivat kaikki aiheuttaa meissä muodonmuutoksia, joissa havainto-, kognitiivinen- ja itseilmaisukapasiteettimme löytävät uutta ulottuvuutta. Hyvin moni voimakkaita tällaisia kokemuksia saavuttaneista, haluaa jotenkin antaa muotoa kokemukselleen taiteen ja tieteen keinoin.

Jamesin edeltäjä Myers (1885 Human Personality) toi esille kolme ominaisuutta, jotka ovat tyypillisiä neron ajattelulle. Nämä samat tekijät ovat Kellyn ja Grosson mukaan olennaisia myös mystisissä kokemuksissa. Nämä kolme asiaa ovat:

  1. Jatkuvuus – Mystisessä kokemuksessa kokija tajuaa asioiden väliset yhteydet, jolloin hän kykenee näkemään sellaistenkin ilmiöiden yhteyden toisiinsa, joita ”normaalit” ihmiset pitävät toisistaan erillisinä asioina.
  2. Automatismi – Mystisessä kokemuksessa asiat tapahtuvat ikään kuin passiivisesti. Prosessia ei ohjaa oma tahto, vaan se kulkee ikään kuin itsestään. Prosessi on teleologinen, toiseuteen kurottautuva.
  3. Yhteenmittaamattomuus. – Mystisessä kokemuksessa hyväksytään elämän paradoksallisuus ja ristiriitaiset yhteenmittaamattomuudet. Myös tietoinen minä ja tiedostamaton minä ovat toisiinsa loogisesti yhteenmittaamattomia. Mystikko kykenee riisumaan itsensä yksittäisistä kognitiivisista ajattelumalleista ja nousemaan niiden yläpuolelle.

Karkeasti jaettuna omassa eheyttävässä kirjoittamisprosessissani alkuvaihe oli ”retrospektiivistä psykoanalyysiä” eli menneisyyteen suuntautunutta erilaisten kokemusten mässäilyä ja leikkiä. Tässä vaiheessa saavutin katarsis-kokemuksia. Ne olivat patoutuneitten tunteitten purkauksia esim. ”itkukohtauksia”, joiden uskon olleen tähän prosessin vaiheeseen liittyviä egonosien sisältöjen integraatiota osaksi eheämpää minuutta. Retrospektiivisestä vaiheestä siirryin kuitenkin ”teleologiseen psykoanalyysiin”, jossa lähdin leikkimään erilaisilla ja erilaisilla mahdollisilla egojen sisällöillä integroimalla ajatuksia esimerkiksi filosofeilta (Simone Weil, Sören Kierkegaard, Martin Buber, Lauri Rauhala, Georg von Wright), luonnontieteestä, kristinuskosta, myyteistä ja tarinoista. Lähdin siis irrottautumaan vanhoista uskomuksistani leikkien elämän ristiriitaisilla ulottuvuuksilla. Tässä vaiheessa saavutin pari kertaa mystisiä kokemuksia, joita kutsuin kirjassani epifanisiksi hetkiksi. Parhaimmallani kirjoittaessani olin juuri silloin, kun prosessi eteni automaattisesti, ilman omaa tahtoani. Kirjoitettuani spontaanisti ilman tietoisen mielen ohjausta luvun, annoin tietoisen mieleni jäsentää sen sisällön.  Tavanomaisessa prosesissa synnytin tektiä 10- 16 sivua, jota lähdin sitten tietoisesti ”editoimaan”. Tekstin tuottaminen oli siis tiedostamattoman ja tietoisen mielen välistä luovaa vuorovaikutusta. Kuten olen aikaisemmin jo tuonut esille, koin olleeni eräänlaisessa ”transsitilassa”, ja juuri tämän kautta onnistuin vapauttamaan itseni yksittäisten mielentilojeni, egon osieni, tietoisesta ajattelusta.

Tämä nykyisen kirjoittamiseni ei tapahdu yhtä luovana  prosessina, kuin tämä mielentilojeni teatteri. Toki uskon nytkin työskentelyni olevan tiedostamattoman ja tietoisen milenosieni yhteistyötä, mutta tietoiset mielentilani ovat enemmän ohjaksissa. Tiedostamattomasta nousee kuitenkin jatkuvasti uusia oivalluksia, joita otaan mukaan tähään tekstiini. Mystistesti jostain kummallisesta lähteestä nousee mieleeni uusia ajatusaihioita, samaan tapaan kuin pilviä ilmestyy jostain näkymättömästä aineesta taivaalle. Tiedostamaton mieleni on ideoiden aarreaitta.