Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterinohjaajan mietteitä nr. 21

William James oli sitä mieltä, että kaikki lääketieteen fysiologiset teoriat, joita pyritään käyttämään mystisten ilmiöitten selittämiseen, ovat tuomittava epäloogisiksi tai epätäydellisiksi. Olen samaa mieltä Jamesin kanssa. Liitänkin mystiset kokemukset laajempaan systeemiseen ymmärryskokemukseen, jonka eräs pieni osa luonnontiede vain on. Luonnontiede on eräs mahdollinen joskus hyvinkin hyödyllinen tapa hahmottaa ja yrittää selittää todellisuutta. Emme voi kuitenkaan ymmärtää elämän kokonaisuutta, tutkimalla sitä vain sen yhden osan sisällön kautta. Meillä täytyy olla luonnontiedettä laajempi integratiivinen näkemys, esimerkiksi Skolimowskin ajattelun tai  hermeneuttisen ajattelun ontologia, jossa voisimme porautua mystisten kokemusten ytimeen. Meidän on erotettava käsittellisesti tieto ja ymmärrys toisistaan. Itseasiassa uskon, että parasta tieteellistä oivallusta syntyy silloin, kun leikimme eri perinteistä lähtevillä näkemyksillä ja  tuotamme tällöin samalla uusia mahdollisia hypoteettisia näkemyksiä.

Toki jonakin päivänä biologia voi tarjota meille lisää tietoa ilmiön eräästä olemuspuolesta. En kuitenkaan usko, että koskaan ”newtonilaisesti” voidaan selittää sitä, että tietoisuus voi nousta uuteen ymmärrykseen, jossa se ylittää mielen aikaisemmat kognitiiviset sisällöt. Uskallan vahvasti epäillä, saavuttammeko koskaan sellaista tietoa, että mystinen kokemus tulisi pelkästään biologisesti käsitettynä ymmärrettäväksi. Mielestäni kyseessä on nimittäin luonnontieteelle mahdoton tehtävä. Eikö se Lauri Rauhalakin joskus ole sanonut, ettei kolikkoja katselemalla ja tutkimalla selviä inflaation luonne? Lisäisin tähän, että jos näin kuitenkin sattuisi käymään, olisi kysymyksessä juuri mitä suuremmalla todennäköisyydellä ”mystinen kokemus” eli kokemus, jossa vanha ymmärrys ylitetään.

Luonnontiede on toki minulle tärkeää. Tulee mieleen ainakin kaksi syytä, miksi näin on. Ensinnäkin se tarjoaa tärkeimmän työvälineeni hammaslääkärin työhöni. Eli kun kyseessä on ensisijaisesti materialistinen ongelma, on sen tarjoama viitekehys erinomainen. Sen sijaan, kun kyseessä on eheyttävä vuorovaikutus potilaani kanssa, on tällä viitekehyksellä itselleni vähäisempi ja rajoittuneempi merkitys. Se on kuitenkin juuri tämä toinen merkitys, jonka sanoisin olevan, että luonnontiede pitää jalkani (vai pitääkö?) maanpinnalla, jotten huku täysin transkendentaaliseen mystiseen todellisuuteen. Tiede on minulle ankkuri tähän maailmaan. Väitän, onnistunut vuorovaikutus potilaani kanssa on pikemmenkin improvisoitua taidetta kuin tiedettä. Jokainen ihminen on yksilö, johon ei voi ”soveltaa” mitään yksittäistä teoriaa, vaan joudun käyttämään laajempaa ymmärtämystäni, joka nojaa puolestaan kokemuksiini, ja tietooni integratiivisesta psykologiasta, kirjallisuudesta ja filosofiasta.

Yhteen vetona sanottakoon, että mystinen kokemus on tekemisessä tämän itseään ylittävän uuden ymmärryksen kanssa. Siinä siis riisutaan itseltä pois egon kaikki osat, jonka jälkeen paljastuu aito itseys, joka on osa suurempaa universaalia itseyttä, jota voimme kutsua vaikkapa Jumalaksi tai Kosmokseksi. Uskon, että parhaimmillaan luovuus toimii juuri näin; vapaudumme egonosiemme (mielentilojemme) tietoisesta sisäisen prosessimme säätelystä. Tällöin mielentilat lähteevät spontaanisti luomaan jotakin uutta, vanhat rajat ylittävää. Luova ajattelu ei synny siitä, että yritämme puristaa ajatuksemme yhden empiirisanalyyttisen viitekehyksen sisään, sillä tämä ajattelu on vain yksi egomme sisällön mahdollinen osa.  Se ei myöskään avaudu, kuuntelemalla  fundamentalistista autoritaarista uskonnon julistajaa.  Mystiikka on osa kokonaisvaltaista laajempaa subjektiivista ymmärtämystä, jossa meillä voi olla sekä hengellisiä että tieteellisiä ohjaajia.

Mystisessä kokemuksessa säilyvät saavuttamamme kykymme ja taitomme, joita luovassa prosessissa voidaan integroida itseään ylittävällä tavalla taiteellisesti tai tieteellisesti oivaltavalla tavalla. Hienommin sanottuna transkendentti (itseään ylittävä) luova  kokemus on introvertti (sisäänpäin kääntynyt) mystinen kokemus. Uskon, että juuri tämä kokemus on kaiken merkittävän luovuuden keskiössä. Oma mielenteatterini oli introvertti mystinen kokemus.

Toki tiedettä tai taidetta voi tehdä ilmankin mystisiä kokemuksia, mutta luovilla henkilöillä on havaittu Kellyn ja Grosson mukaan olevan enemmän mystisiä kokemuksia kuin ”tavallisilla pulliaisilla”. Vai voiko? Skolimowski väittää,että kaikki meistä on enemmän tai vähemmän mystikkoja. Voimme hänen mukaan puhua oikeutetusti mystisestä kokemuksesta joka kerta kuin joku kokemus aiheuttaa meissä muodonmuutoksen. Uskon muuten, että voisimme tuottaa enemmän luovia ja luultavasti myös paremminvoivia ihmisiä, kun muutamme koululaitoksemme sellaiseksi, ettei siellä ei pyritä opettamaan ihmisille ensisijaisesti irrallista tietoa. Lopetamme ihmisen pirstomisen erityistieteitten osiksi ja samalla lopetamme kaikkien ilmiöiden medikalisoimisen tai materialistamisen.

Meillä on olemassa kaikki se filosofinen ja psykologinen ymmärrys, jotta voimme rakentaa kouluistamme ihmisen yksilöitymistä tukevia integratiivisia systeemejä. Tarinat, myytit, mielikuvat, keholliset ilmiöt, historiallinen ja antropologinen tiede, filosofia, taide ja luonnontiede edustavat ymmärtämyksemme eri muotoja, joita kaikkia voimme hyödyntää. Uskon, että monella oppilaalla on sisäsyntyinen jano monenlaiseen tietoon, jota meidän tulisi myös ruokkia. Voimme tehdä muiden taidemuotojen lisäksi myös ajattelusta ja sen ilmauksesta kirjoittaen taidetta. Voimme rakentaa ihmisestä mahdollisimman hyvin itseohjautuvan. Uskon, että oppilaitten kanssa kumppaneina voimme löytää juuri hänelle ominaisen luovuuden muodon. Voimme kehittää hänen yleisiä ongelmanratkaisutaitojaan. Voimme lisätä hänen filosofista ja terapeuttista ymmärtämystään.  Voimme opettaa oppilaalle erilaisia tapoja purkaa tunteita ja voimme auttaa häntä alkuun yksilöitymisprosessissa. Ihanteena voisi olla kasvattaa jonakin päivänä uusi mahdollisimman vähän traumatisoitunut sukupolvi, joka lakkaa siirtämästä ongelmiaan lapsilleen.  Uskon, että siirtyminen tietopainotteista luovuuspainotteiseen kouluun voisi vähentää kollektiivista sisäistä ahdistustamme. Tällöin uusi sukupolvi voisi toteuttaa  paremmin elämässään omaa potentiaaliaan, eikä heidän sisäänsä patoutuisi  samassa mittakaavassa vihaa.  Heidän ensisijainen huomionsa, kun ei olisi  keskittynyt aineellisiin ulkoisiin muotoihin vaan sisäisyyden kehittämisessä. Tällöin uskon, että voisi löytyä myös entistä enemmän vapaaehtoista halua tinkiä elämän aineellisista pyyteistä, mikä on kestävän kehityksen edellytys. Voimme elää parempaa elämää samalla aineellisesti tuhlaten vähemmän.

Olen tainnut tuoda jo aikaisemmin esille, että ehkä minun ja vanhempieni sukupolvi, olemme olleet kollektiivisesti maailmansodan ym. traumatisoivien kokemuksien ja niiden jälkimaininkejen vankeja. Nykyinen materialistinen valtakulttuuri voi olla traumaattisen projektion tuotos. Väitän, että yhä harvempi meistä voi toteuttaa työtään itseisarvoisesti omaa potentiaaliaan toteuttaen. Romantisoiden, olemme myyneet sielumme aineellisuudelle ja sen tehokkuudelle. Uskon, että ainoastaan siirtymällä monikulttuuriseen paradoksaaliseen luovuuden lumoukselliseen maailmaan, voimme voittaa nykyisen pahoinvointimme.

Kelly ja Grosso puhuvat tieteellisestä amnesiasta eli muistinmenetyksestä. Meillä on ollut valtava määrä ajattelijoita, joiden ideat ylittävät nykyisen reduktiivisen tieteellisen ymmärryksen, mutta olemme halunneet unohtaa ne. Ehkä aika ei ole ollut kypsä integraatioon? Voimme tulevaisuudesta hyväksyä ja kannustaa ihmisiä luovuuteen, mutta samalla ankkuroimme luonnontieteen avulla tiedon reaalielämään. Tietoisuudenhan voi ajatella nousevan eräänlaisena spiraalina, jossa välillä palataan lähelle alkua ja taas noustaa. On eletty reduktiivisen materialistisen tieteen valta-aikaa. Psykologiassa tämä on ilmennyt behaviorismina ja sen jälkeisenä kognitiivisena psykologiana. Näissä suuntauksissa ei ole muuta vikaa, kuin että ne yksin antavat liian yksipuolisen ja mekanistisen kuvan ihmistietoisuuden luonteesta. Ainoana psykologisina käsityksinä ne tekevät meistä  torson. Spiraalin yksi lenkki on kuljettu, kun transpersonaalisesta Jamesistä ja Mayersistä on siirrytty empiirisanalyyttiseen tieteeseen. Nyt on tiedon integraation aika ja meidän lähdettävä nousemaan uuteen korkeamman ymmärryksen lenkkiin spiraalissamme.

James muuten väittää, että mystisen kokemuksen ”puhtausasteissa” on eroja. Voimme siis pystyä kehittymään prosessissamme siten, että mystisitä kokemuksistamme tulee yhä puhtaampia ja hienostuuneempia.  Yhtä kaikki, pienemmät ja suuremmat mystiset kokemuksemme voivat kaikki aiheuttaa meissä muodonmuutoksia, joissa havainto-, kognitiivinen- ja itseilmaisukapasiteettimme löytävät uutta ulottuvuutta. Hyvin moni voimakkaita tällaisia kokemuksia saavuttaneista, haluaa jotenkin antaa muotoa kokemukselleen taiteen ja tieteen keinoin.

Jamesin edeltäjä Myers (1885 Human Personality) toi esille kolme ominaisuutta, jotka ovat tyypillisiä neron ajattelulle. Nämä samat tekijät ovat Kellyn ja Grosson mukaan olennaisia myös mystisissä kokemuksissa. Nämä kolme asiaa ovat:

  1. Jatkuvuus – Mystisessä kokemuksessa kokija tajuaa asioiden väliset yhteydet, jolloin hän kykenee näkemään sellaistenkin ilmiöiden yhteyden toisiinsa, joita ”normaalit” ihmiset pitävät toisistaan erillisinä asioina.
  2. Automatismi – Mystisessä kokemuksessa asiat tapahtuvat ikään kuin passiivisesti. Prosessia ei ohjaa oma tahto, vaan se kulkee ikään kuin itsestään. Prosessi on teleologinen, toiseuteen kurottautuva.
  3. Yhteenmittaamattomuus. – Mystisessä kokemuksessa hyväksytään elämän paradoksallisuus ja ristiriitaiset yhteenmittaamattomuudet. Myös tietoinen minä ja tiedostamaton minä ovat toisiinsa loogisesti yhteenmittaamattomia. Mystikko kykenee riisumaan itsensä yksittäisistä kognitiivisista ajattelumalleista ja nousemaan niiden yläpuolelle.

Karkeasti jaettuna omassa eheyttävässä kirjoittamisprosessissani alkuvaihe oli ”retrospektiivistä psykoanalyysiä” eli menneisyyteen suuntautunutta erilaisten kokemusten mässäilyä ja leikkiä. Tässä vaiheessa saavutin katarsis-kokemuksia. Ne olivat patoutuneitten tunteitten purkauksia esim. ”itkukohtauksia”, joiden uskon olleen tähän prosessin vaiheeseen liittyviä egonosien sisältöjen integraatiota osaksi eheämpää minuutta. Retrospektiivisestä vaiheestä siirryin kuitenkin ”teleologiseen psykoanalyysiin”, jossa lähdin leikkimään erilaisilla ja erilaisilla mahdollisilla egojen sisällöillä integroimalla ajatuksia esimerkiksi filosofeilta (Simone Weil, Sören Kierkegaard, Martin Buber, Lauri Rauhala, Georg von Wright), luonnontieteestä, kristinuskosta, myyteistä ja tarinoista. Lähdin siis irrottautumaan vanhoista uskomuksistani leikkien elämän ristiriitaisilla ulottuvuuksilla. Tässä vaiheessa saavutin pari kertaa mystisiä kokemuksia, joita kutsuin kirjassani epifanisiksi hetkiksi. Parhaimmallani kirjoittaessani olin juuri silloin, kun prosessi eteni automaattisesti, ilman omaa tahtoani. Kirjoitettuani spontaanisti ilman tietoisen mielen ohjausta luvun, annoin tietoisen mieleni jäsentää sen sisällön.  Tavanomaisessa prosesissa synnytin tektiä 10- 16 sivua, jota lähdin sitten tietoisesti ”editoimaan”. Tekstin tuottaminen oli siis tiedostamattoman ja tietoisen mielen välistä luovaa vuorovaikutusta. Kuten olen aikaisemmin jo tuonut esille, koin olleeni eräänlaisessa ”transsitilassa”, ja juuri tämän kautta onnistuin vapauttamaan itseni yksittäisten mielentilojeni, egon osieni, tietoisesta ajattelusta.

Tämä nykyisen kirjoittamiseni ei tapahdu yhtä luovana  prosessina, kuin tämä mielentilojeni teatteri. Toki uskon nytkin työskentelyni olevan tiedostamattoman ja tietoisen milenosieni yhteistyötä, mutta tietoiset mielentilani ovat enemmän ohjaksissa. Tiedostamattomasta nousee kuitenkin jatkuvasti uusia oivalluksia, joita otaan mukaan tähään tekstiini. Mystistesti jostain kummallisesta lähteestä nousee mieleeni uusia ajatusaihioita, samaan tapaan kuin pilviä ilmestyy jostain näkymättömästä aineesta taivaalle. Tiedostamaton mieleni on ideoiden aarreaitta.

Mainokset

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 20

(Jatkan mielenteatteriprosessin analyysiä. Tähän lukuun, jossa pohdiskelen hieman syvällisemmin mielenteatterin mystisiä kokemuksia, käytän kokemuksieni peilaamisen Skolimowskin Mielenteatteri -kirjan lisäksi   ”Irreducible Mind -TowardPsychology for the 21st Century”-kirjaa)

Mystiikka sanana juontaa muuten kreikkalaiseen ”myein” sanaan, mikä puolestaan tarkoittaa silmien sulkemista. Sana kuvaa hyvin sitä, että mystinen kokemus ei ole niinkään jotakin, joka siirtyy ulkoapäin itseen, vaan kokemuksen suunta on itsestä ulospäin. Eli uskon, että se on tekemisessä syvemmän integratiivisen oivalluksen kanssa.  Kreikkalaisista filosofeista Plotinos korostaa tätä itsensä näkemistä rajattomassa kokemuksessa, jossa itseys nähdään kuuluvaksi johonkin suurempaan järjestelmään. Mystisessä kokemuksessa ihminen ei siis enää ole erillinen vaan hän on osa jotakin suurempaa, ylivertaista.

Kognitiivinen psykologiaa paremmin juuri transpersonaalinen psykologia (esim. Carl Jung, Roberto Assagioli) ottaa huomioon ihmisen kyvyn ilmaista itseään myös luovasti sanattomasti, esimerkiksi liikkeellä  ja mielikuvin. Ihminen voi työskennellä omien nonverbaalisen  ja verbaalisten eri tietojen muotojen (mm. myyttien, filosofian, metaforien, tarinoitten)  kanssa aktiivisesti. Uskon, että tämä aktiivisen mielikuvituksen toiminta, kuten Jungin aktiivinen imaginaatio tai miksei myös mielenteatterini, voisivat olla seuraava haaste kognitiiviselle psykologialle. Transpersonaalisessa psykologiassa ja humanistisessa perinteessä on mielestäni olemassa kognitiivista psykologiaa paremmat käsitteet hahmottaa myös mystisiä ilmiöitä.

Carl Junghan jakoi tiedostamattoman mielen henkilökohtaiseen tiedostamattomaan ja kollektiiviseen tiedostamattomaan. Jälkimmäinen näistä on ylisukupolvien kulkeva yliyksilöllinen osa tiedostamatonta. Juuri tässä kollektiivisessa tiedostamattomassa sijaitsee Jumal-kuvamme. Ihmisen yksilöitymisen keskeinen tehtävä on löytää oma suhde tähän kollektiiviseen tiedostamattomaan. Jungillen yksilöityminen on siis aina myös hengellinen prosessi. Laajasti ajatellen, voimme pitää mystiikkaa suhteena tähän omaan pyhyyttä edustavaan yliyksilölliseen tiedostamattomaan. Se ei löydy ulkoapäin ohjatuista autoritaarisista objektiivisista totuuksista, vaan se löytyy intohimoisesta subjektiivisuudesta, kulkemalla rohkeasti omaa hengellistä polkua.

Kelly ja Grosso väittävät, että Jungin ajattelu omaa laajemman ymmärtämyksen ihmismieleen kuin Freudin teoriat, ja siksi se selittääkin paremmin mystisiä kokemuksia. Toki paljon vielä on tutkittavaa jäljellä. Jungin merkittävin huomio on, että ego on tila (tai  monikossa, ego-tilat, mielentilat ovat tiloja) , joka kantaa ihmisen tietoisuutta.  Kun irrotamme otteemme egostamme tai egoistamme, pääsemme kiinni puhtaaseen olemiseen. Ei ihme, ettei Jung ollut suosittu valtavirtapsykologiassa. Hän kun ei halunut rajoittaa luovaa ajatteluaan empiirisanalyyttiseen tietoon. Varmaankin juuri siksi, että hänen kuvaamansa ilmiöt ovat vaikeasti todennettavissa luonnontieteen keinoin. Juuri luovasta ajattelusta nousee kuitenkin uusi tieto, ja sellainen ajattelu, jota voidaan yrittää myöhemmin empiirisanalyyttisin keinoin todentaa.  On tutkijoita, kuten J. Cambell ja Stansilav Grof, jotka ovat useampaan kertaan vahvistaneet omilla tutkimuksillaan Jungin hypoteesejä.

Edelleen kognitiiviselle psykologialle ongelmallinen on tämä ”homunculuksen ongelma” eli että aivoisamme ei ole erillistä ”pikku-ukkoa” tekemässä aloitteita ja havaintoja. Ajatuksemme ilmaantuvat ikään kuin jostain tyhjästä. Kuinka siis selittää kognitiivisin käsittein ihmismielen intentionaalinen ja symbolisoivana aikaisemman tiedon ylittävää toiminta? Kykenemme mielikuvituksemme avulla leikkimään symboliikalla: erilaisilla verbaalisilla, kinesteettisillä ja visuaalisilla itseilmaisun keinoilla. Voimme luovuutemme avulla muuntaa näitä muotoja toinen toisikseen, ja samalla saavutamme prosessissa uutta aikaisemman tietoisuutemme ylittävää oivallusta. Ihmisen luovuus, itseä ylittävä kykymme ja muodonmuutoksellinen kyky, kaikki kolme,  voivat olla seuraavia kognitiivisen psykologian suuria haasteita. Mielenteatterini edustaa muodonmuutoksellista toimintaa, jossa ihmisen identiteetti on jatkuvassa mielenosien aktivoiman vuorovaikutuksen kiihottamassa ja ohjaamassa virtaustilassa. Puhdas itseyteni ei siis ole kukaan mielentiloistani, vaan se on niiden välinen vuorovaikutus, ja tämän teatterini näytelmällisen toiminnan kautta voin saavuttaa puhtaan olemisen tilan.

William James oli tutkija, joka ei pelännyt käsitteellistää ihmismielen mystisiä kokemuksia. Vaikka saavutettu uusi mystinen tieto voi olla autoritaarista sen oivaltajan itsensä näkökulmasta, William James muistuttaa, ettei tämä tietenkään tarkoita sitä, että muitten ihmisten tarvitsee hyväksyä kritiikittömästi tämä tieto ja uusi ymmärrys. Koska mystisiä ja psykoottisia kokemuksia on vaikea aina erottaa toisistaan, voi lapsellinen luottamus toisen ihmisen mystisiin kokemuksiin olla tuhoista. Mystiset kokemukset voivat olla osa neron, hullun ja pyhimyksen kokemusmaailmaa.

James muistuttaa myös, että mystiset kokemukset ovat monien keskenään ristiriitaisten teologisten ja metafyysisten näkemysten liittolaisia, on niillä myös aina patologinen vastaparinsa. James uskoo, että patologiset psykoottiset kokemukset nousevat samasta tiedostamattoman mielen osasta kuin mystiset kokemukset. Siksi meidän täytyy aina empiirisesti kokeilla ja testata sitä oivallusta, jota saavutamme mystisten kokemusten kautta.

Ehkä on paikallaan viimeistään tässä vaiheessa määritellä, mikä on tämä kummallinen mystinen kokemus. Mystisen kokemuksen määrittelyssä käytän apuna amerikkalaisen psykologin ja filosofin William Jamesin (Varieties of Religious Experience) ajattelua.

  1. Mystistä kokemusta on vaikea pukea sanoiksi. Ne ovat pikemminkin tunnetiloja kuin älyllisiä tiloja. Mystinen kokemus täytyy itse kokea, eikä sitä voi siirtää sanoin muille ihmisille.
  2. Vaikka mystinen tila muistuttaa tunnetilaa, on se samalla myös tietämisen tila. Ne ovat hetkiä, joissa syntyy syvä puhekäytäntöjen ylittävä näkemys totuuteen.
  3. Lisäksi ne ovat yleensä ajallisesti rajallisia. Kokemus harvoin kestää puolta tuntia tai tuntia pitempään.
  4. Mystiset tilat syntyvät passiivisesti, vaikka niiden syntymistä voi  tahdonalainen toiminta stimuloida. Minulla mielentilojeni välinen älyllinen dialektiikka, mielenteatterini,  loi satunnaisesti spontaaneja lyhyitä 5-15 minuutin mystisiä kokemuksia.

Skolimowski muistuttaa meitä, että kieli on muutakin kuin määritelmiä. Sanojen avulla voidaan myös kuvata tapahtumia. Se siis voi toimia eräänlaisena – joskus ihmeellisenäkin – välittäjänä. Tämän kielen välittävän tehtävän kautta voimme päästä lähemmäksi mystiikkaa. Itseasiassa juuri mielenteatterissa kieli voi olla mystiikan lähteenä. Tällöin juuri dialektiikka, kuten eri mielenosien välinen dialogi, voi kuljettaa meidät mystisiin kokemuksiin.

Skolimowski uskoo, että kun pääsemme eroon yksinkertaistavista, naiveista determinististä tieteellisistä ajattelumalleista ja kykenemme korvaamaan ne muutoksen laeilla, muuttuu tiede sellaiseksi,että siitä tulee pätevää myös yksityisen ihmisen elämässä. Täydentäisin tätä Skolimowskin ajattelua vielä sillä, että juuri uskonnot, metaforat, tarinat, eri perinteistä nouseva filosofia ja myytit edustavat tietoa, jotka voivat muokata meidän kognitiivisten skeemojemme uudelleen organisoitumista. Mielenteatterissa ajattelu ei siis rajoitu perinteiseen luonnontieteitten takana vaikuttavaan perinteiseen logiikkaan vaan dialektiseen, kvanttifysiikassa ja termodynamiikassa vallitsevaan logiikkaan ja pluralistiseen, moniperspektiiviseen, todellisuuskuvaan. Kun ymmärrämme todellisuuden paradoksaalisuuden ja moniulotteisuuden, voimme vapauttaa oman ajattelumme (tieteelliseen) luovuuteen. Tämä edellyttää siis irtipäästämistä Newtonin perinteestä lähtevästä luonnontieteitten vanhentuneesta, luovuutta rajoittavasta, itseään toistavasta, mekanistisesta ja deterministisestä ajattelusta. Meidän täytyy päästää itsemme kellumaan monista lähteistä ja puroista muodostuvaan virtaan, jossa välillä voimme ohjata itseämme pienillä ohjausliikkeillä.

Tällöin ajattelumme ei ole enää passiivista biologiamme determinoimaa. Voimme onnistua saavuttamaan uutta luovaa oivallusta ja  puhtaan olemisen. Omalla kohdallani se syntyi ensimmäisen kerran spontaanisti ekstroverttinä luontokokemuksena. Myllerryksen jälkeinen tyhjyys sisälläni voimakkaaseen luontokokemukseen, kuljettivast minut mystiseen hetkeen.  Lisäksi onnistuin saavuttamaan näitä kokemuksia useamman kerran introvertisti – sisäänpäin kääntyneessä tilassa. Tällöin mielenteatterissani leikin todellisuuden paradoksaalisilla ristiriitaisuuksilla, ja yhtäkkiä ikäänkuin nousin ristiriitojeni yläpuolelle. Tässä tyhjentyneessä ”täyteyden kautta saavutetussa tyhjässä olemisessa” sitten oivalsin, että loppujen lopuksi kaikki onkin yhtä valtavaa tietoisuutta ja kaikki egotilojeni eli mielentilojeni tietojen ristiriita onkin näennäistä.

Vaikka omassa mielenteatteriprosessissani olen käyttänyt ensisijaisesti kristillisiä merkityksiä oman oivallukseni lisäämiseen, huomaan sen muistuttavan kuitenkin esimerkiksi Mahayana buddhalaisuudessa käytettyä Madyamaka perinettä, jossa etsitään Tyhjyys tai Keskitie sitä kautta, että ihminen systemaattisesti ehdollistaa itsensä pois aikaisemmista uskomuksista ja todellisuuskäsityksistä. Juuri tätähän mielentilojeni välinen leikki teki. Irrottamalla itseni leikin kautta egojeni tiedosta, nostin itseni uudelle ymmärryksen tasolla, jossa olemassaolollani ei yhtäkkiä ollut enää ollut mitään metafysiikkaa. Toinen buddhalainen, enemmän tunnettu, perinne on tämä, jossa oivallus saavutetaan tyhjentämällä mieli kaikista tunteista, havainnoista, mielikuvista ja ajatuksista meditaation kautta. Intuitiivisesti lukisin Jungin aktiivisen mielikuvituksen myös tähän täyteyden perinteeseen. Sinänsä mielenkiintoista, että depressiolle on tyypillistä juuri jäykät kognitiiviset rakenteet. Voisi siis ajatella, että valtakulttuurimme on depressiivistä.

Toisaalta ajattalen, että Jeesuksen pitkän perjantain kärsimys ja hänen  ristiinnaulitsiminen symbolisoivat loistavasti ihmisen individuaatioprosessin sisältämää kärsimystä, eksistentiaalista ahdistusta. Muodonmuutoksemme on yleensä tuskallista. Ainoastaan vanhojen mielentilojemme, egomme ristiinnaulitsimisen jälkeen, voimme synnyttää uuden integroituneemman itseytemme.

Grosso ja Kelly väittävät, että mystisissä tiloissa tapahtuu itseydessä radikaali muodonmuutos. Itse kokemustahan kuvataan usein haihtuvana, sulavana, utuisena, liuottavana ja tilana, jossa oma äärellinen minuus kuolee. Mystinen tila siis muistuttaa läheisesti toista tilaa, jota kutsutaan ”depersonaalisaatioksi”. Tällainen kokemus voi syntyä esimerkiksi traumatilanteessa, vaikkapa auto-onnettomuudessa, jolloin uhri kokee yhtäkkiä elävänsä tunteettomana ikään kuin elokuvassa, epätodellisessa ympäristössä. Henkilökohtaisesti olen kokenut tällaisen ”depersonaalisaatiotilan” silloin, kun äitini kuoli. Mystisten kokemusten kautta arkinen minuus kuitenkin ylitetään, ja syntyy uutta ymmärrystä, jota ei voi selittää pelkästään, kognitiivisen psykologian käsittein, ”skeemojen” kautta.

Uskon, että luovassa prosessissa voimme onnistua saavuttamaan mystisiä kokemuksia. Niitä ei kuitenkaan saavuteta yrittämällä, vaan ne tulevat itsekseen, jos ne ovat tullakseen. Uskon, että tätä uutta ymmärrystä voimme edesauttaa sekä älyllisen, rationaalisen tiedon avulla, sekä myös spontaanisti ”tunnetiedon” avulla. Siinä mielessä olemme kaikki tasa-arvoisia. Ei siis tarvitse olla ”akateemista tietoa”, saavuttaaksemme syvempää ymmärrystä todellisuuden perusluonteesta.

Uskon ja toivon, että tulevaisuudessa voimme jopa yhdessä muodostaa muodostaa eettisiä luovia ”kokreatiivisia” yhteisöjä. Näissä kannustamme ihmistä integroimaan tietoa ja taitoa luovuudeksi. Voimme auttaa samalla ihmisiä heidän yksilöitymisprosesseissaan ja ongelmanratkaisutaidoissaan. Tämän päivän kulttuurimme suurin ongelma on tiedon irrallisuus. Se ei ole integroitunut viisaudeksi. Perimmäinen totuus ei siis sijaitse itsemme ulkopuolella, vaan se löytyy sisäpuoleltamme. Voimme loppumattomasti etsiä itsellemme hengellisiä guruja, tieteellisiä auktoriteettejä jne. ja  seurata heitä passiivisena, jolloin olemme helposti johdateltavissa vahingollisiinkin maailmankatsomuksiimme. Voimme myös valita gurumme, ja he voivat olla hengellisiä ohjaajiamme, kumppaneitamme, jotka tukevat meitä prosessissamme. Tämän yksilöitymisessä lisääntyvän uuden ymmärryksen tarkoituksena on lisätä itsetuntemustamme ja auttaa löytämään aito eettinen itseytemme ja suhteemme pyhään. Tässä dialektiikassa gurumme taikka miksei myös luonnontiede eivät edusta totuutta, vaan ne ovat eräitä mahdollisia dialogikumppaneita, jonka tuottama tieto voidaan hyödyntää omassa eheytymisessä, eettisessä luonnon ja tietoisuuden monimuotoisuuden lisäämisessä. Nykyinen yhteiskunnallinen välineellisttävä tieteellinen suhteemme luontoon on vähentänyt sen monimuotoisuutta. Tiedon voi ajatella olevan eettisesti ja ekologisesti ainoastaan silloin oikeaa, kun se palvelee elämää.