Ajatuksia Sonja Lyubomirskyn onnellisuusaktiviteeteista nr. 8

11.  Uskonnon ja henkisyyden harjoittaminen

Professori Sonja Lyubomirsky huomauttaa, että tutkijoiden on turha kieltää uskonnon ja henkisyyden voimakasta vaikutusta terveyteen ja hyvinvointiin. Tilastotiedot kertovat hänen mukaansa tästä omaa selvää kieltään.

Lyubomirsky erottaa henkistymisen ja hengellisyyden toisistaan. Henkistyminen määritellään ”pyhyyden etsinnäksi”. Oma eheytymisprosessini on ollut juuri tätä.  Etsin elämälleni tarkoitusta jonkin itseäni suuremman kautta. Prosessini on pikemminkin jatkuvaa etsimästä kuin löytämistä. Hengellisyys Lyubomirskyn mukaan liittyy puolestaan jumaluuteen tai vastaaviin käsitteisiin, kuten pyhään voimaan tai lopulliseen totuuteen. Prosessini on myös hengellinen, mutta en usko tavoittavani lopulllista totuutta sanoin vaan ainoastaan mystisiniä hetkinä.  Kaiken kaikkeaan hengellisyys ja uskonnollisuus liittyvät yleensä enemmän muodollisiin ja järjestäytyneisiin puitteisiin.  Raja näiden välillä tuntuu olevan liukuva. Lyubomirsky väiittää, että nimenomaan henkistyneet ihmiset ovat muita onnellisempia ja kärsivät vähemmän mielenterveysongelmista, sietävät paremmin stressiä, ovat tyytyväisempiä avioliittoonsa, käyttävät vähemmän huumeita tai alkoholia, ovat fyysisesti terveempiä ja elävät pitempään, kuin ne, jotka eivät koe itseään henkistyneinä.

Henkistynyt ihminen vaalii Lyubomisrskin mukaan kunnioituksen, inspiroitumisen ja eheyden tunteita. He pyrkivät aistimaan Jumalan rakkauden laajuuden uskomalla itseään suurempaan voimaan ja kehittämällä yhteyttä tähän yliluonnolliseen. Henkistyneet ihmiset voivatkin saavuttaa mystisiä pyhyyden läsnäolon kokemuksia ja valaistumisen tunteita, jotka voivat syventää entisestään uskoa ja antaa elämälle suuremman merkityksen.  Tällainen henkisyys voi helpottua harjoittelun kautta sekä ainutlaatuisten elämään läheisesti liittyvien kokemuksien kuten syntymän ja kuoleman kautta. Lyubomirsky korostaa, että jos henkisyyden harjoittaminen tuntuu sinusta luontevalta strategialta niin anna kaikin mokomin palaa! Toisaalta hän muistuttaa, että joskus voi pyhyyden etsintä elämässä epäonnistua, mikä voi johtaa ahdistukseen ja hätään. Kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä, että Freudin jalanjälkiin johtava uskontokielteisyys, jonka luonnontieteellinen kulttuuri on imaissut itseensä, kannattaisi heittää romukoppaan. Puhtaasti pragmaattisista syistä kannattaa kannustaa ihmisiä terveeseen henkiseen elämänasenteeseen. Henkisyys on luontainen osa ihmisen psyykettä, eikä sitä voi eristää ihmisestä ilman, että kokonaiskäsitys ihmismielestä kärsii.

Meikäläinen puolestaan erottaa ”terveen hengellisyyden” ja ”patologisen hengellisyyden” toisistaan fundamentalismin kautta. Terve hengellisyys/henkisyys merkitsee minulle sitä, että ihminen pyrkii löytämään omalle elämälle hengellisiä merkityksiä omien tunteiden ja kokemusten kautta, joita hän heijastaa avoimeen eikä suljettuun uskonnolliseen järjestelmään. Merkitykset haetaan siis omakohtaisen peilaamisprosessin kautta eikä niitä oteta vastaan ”valmiiksi pureskeltuina totuuksina”. Uskonnon uhrit ovat niitä herkkiä ihmisiä, jotka ovat joutuneet ulkoapäin annettujen autoritaaristen totuuksien vahingoittamiksi. Minulle ei pappi eikä tiedemies kumpikaan edusta autoritaarista totuudenhaltiaa, vaan he ovat dialogikumppaneita, joiden kanssa yhteistyössä voin syventää omaa käsitystäni elämän peruskysymyksistä.

Uskonnollisilla ihmisillä on Lyubomirskyn mukaan useimmin terveet elämän tavat – he elävät kohtuullisempaa elämää. Uskonnollinen vakaumus vähentää riskiä sortua rikollisuuteen, velkakierteeseen tai avioriitoihin. Lyubomirsky pitää olennaisena tekijänä uskonnollisen yhteisön tarjoamaa yhteisöllistä tukea, joka vahvistaa ihmisen identiteettiä. Usko luo turvallisuutta, rauhaa ja tyyneyttä. Usko voi olla myös toivon pohja. Myös esimerkiksi syöpäpotilaiden toipumisessa tutkimuksen mukaan ihmisen usko Jumalan vaikutusvaltaan edisti toipumista enemmän kuin usko omaan kykyyn hallita tilannetta. Uskon kautta ihminen voi löytää kärsimykselleen, uurastukselleen ja elämälleen merkityksellisyyden. Eräs keskeinen ajatus useissa uskonnoissa on ajatus anteeksiannosta, joka myös edistää ihmisen henkistä hyvinvointia.

Keskustelin kuolemasta muutama päivä sitten ortodoksisen isä-Matin kanssa. Hän kertoi minulle, että heidän teologisessa perinteessään kuolema on suuri ilon ja uudestisyntymän juhla. Sitä juhlitaankin käyttämällä paljon rituaaleissa valkoista väriä, esimerkiksi vainajan arkku on yleensä valkoinen. Vainaja on syntynyt uudelleen. Minulle toivon elämään antaa juuri tällaiset hengelliset merkitykset. Mieleni valtaa ahdistava mielentila, kun ajattelen, että meidän elämällämme ei olisi mitään hengellistä tarkoitusta. Tässä surkeassa tilassa olen sitä mieltä, että meidät on sattuman varaisesti  tyrkätty tähän maailmaan materialistisen evoluution välikappaleiksi keräämään aineellista hyvää, jonka jälkeen meidät kuopataan maahan matojen syötäväksi. Valitsen mieluimmin aktiivisesti itselleni mielentilan, joka etsii elämälleni henkisiä ja hengellisiä merkityksiä. Olen osa tietoisuuden ikuista evoluutiota, jossa Jumal-suhteeni auttaa minua syventämään omaa elämänymmärtämystäni.

Mainokset

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 19

Alber Einstein kirjoittaa mystisistä kokemuksista seuraavasti (The World as I See It): ”Uskonnolliset nerot ovat kautta aikojen kunnostautuneet (kosmisten) uskonnollisten kokemusten kautta. Minun näkemykseni on, että kaikkein tärkein taide ja tiede syntyy näitten tunteiden kautta. Ja perinne pysyy hengissä niitten ihmisten kautta, jotka kykenevät saavuttamaan näitä kokemuksia. Väitän, että kosminen uskonnollinen tunne, on voimakkain ja jaloin tieteellisen tutkimuksen yllyke.” Henkilökohtaisesti koen itseni vieraantuneeksi sellaisesta tieteellisestä kulttuurista, joka kieltää meiltä eheytemme kannalta tärkeitä kokemisen tapoja.

Albert Szent-Gyorgyilta Skolimowski on omaksunut systeemiajatteluaan: ”Jotta saat paremman näkymän, täytyy sinun vaihtaa kaikki pyörät yhtaikaisesti”. Avoimet systeemit evolutiivisen paineen alaisina, hakeutuvat itsestään uuteen korkeamman tason järjestykseen. Samoin myös ihmismieli on itseorganisoituva itseään uudistava ja luova järjestelmä. Minä puolestani omaksuin suljettujen ja avointen järjestelmien logiikan amerikkalaiselta psykologilta ja filosofilta William Jamesilta. Systeemiajatteluni olen omaksunut vuosien mittaan lukemalla moninaista siihen liittyvää kirjallisuutta. Minulla ei ole ketään erityistä ”gurua” kyseiseltä tiedon alueelta.

Tietoni systeemiajattelusta ovat osoittautuneet toki paljon pinnallisemmaksi, kuin Skolimowskilla, jolla on myös tekninen koulutus. Hän korostaa toistuvasti sitä, että fysiikka on muuttunut 1900-luvun toisella puolella. Se on jättänyt taakseen deterministisen, kausaalisen ja mekanistisen ajattelun, ja siitä on tullut ikuista Shivan tanssia. Tämä Shivan tanssi ilmeenee esimerkiksi termodynamiikassa. Merkittävä osa tieteen edustajista roikkuu kuitenkin edelleen kiinni vanhassa newtonilaisessa deterministisessä, reduktiivisessa ajattelussa.

Ilja Prigogine on alunperin venäläinen Belgiaan 1921 muuttanut venäläinen tiedemies, joka tutki menestyksellisesti termodynamiikan irreversibelejä, palautumattomia, lakeja. Hänen ajattelunsa luo sillan sosiaalitietteitten ja luonnontieteitten välille. Prigogine sai työstään Nobelin vuonna 1977. Prigoginen ajattelun takana luuraa Skolimowskin mukaan juuri tämä sama dialektiikka kuin mielenteatterissa. Skolimowski itsehän on Puolasta ja on saanut henkilökohtaisesti kokea, millaista on elää sosialistisessa maassa. Hän kritisoikin sen aikaisia neuvostoajattelijoita heidän kivettyneestä ja dogmaattisesta dialektisesta ajattelustaan. Prigoginen entropia-ajattelun kautta esisokrattinen dialektiikka, Sokrateen, Hegelin ja Marxin dialektiikat löytävät kuitenkin uuden luovan muotonsa.

Prigoginen ajattelussa elävät systeemit muodostavat itseorganisoituvia järjestelmiä. Meidän tietoisuutemme luo uusia tietoisuudentasoja pinoten niitä vanhojen tasojen päälle. Mikään evoluutiossa ei ole siis pelkästään deterministististä vaan evoluution osallistuvilla on eräänlainen alkeismuisti, joka säilyttää samalla vanhoja rakenteita. Muodostamme siis monella tasolla toimivia itseorganisoituvia yksiköitä. Oma mielenteatterini on eräs tällainen itseorganisoituva jatkuvssa virtauksessa oleva yksikkö, jossa tapahtuu emergenttejä hyppäyksiä uusille tietoisuuden tasoille. Luovuus merkitsee minulle sitä, että kykenen irrottautumaan teatterini tietoisesta ohjauksesta, vaan annan oivalluksen ikään kuin itsestään vain tapahtua. Näin voin muuttua pienen pieneksi laajemman luovan tietoisuuden yksittäiseksi kanavaksi.

Thomas Kuhnilta Skolimowski on omaksunut tieteellisen vallankumouksen idean. Tietoisuuden evoluutio ei siis tapahdu lineaarisesti vaan siinä tapahtuu äkillisiä paradigmasiirtymiä (siis kognitiivisen uskomusjärjestelmäsiirtymiä). Vanha paradigma korvautuu uudella. Tämä tapahtuu tietoisuuden luovuuden avulla – se voi nousta myös uudelle integroituneemmalle tasolle. Toki Thomas Kuhn on minullekin ”tuttu mies”, mutta tässä kohden turvauduin Ken Wilberin tietoisuuden spektriin. Hän puolestaan oli jalostanut tätä spektriä uuteen loistoonsa.

Ken Wilber vaikuttaa olevan eräs uuden ajan ”guru”, jonka ympärille on syntymässä oma kannattajaryhmänsä. Vaikka hänen filosofiansa on kiinnostavaa, olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että kunkin ihmisen tulisi aina itse rakentaa oma elämänfilosofiansa. Hänen sopastaan voi toki moni elämänfilosofi lainata aineksia omaan keitokseensa. Uskon että paras soppa syntyy silloin, kun kukin valmistaa itse oman keitoksensa omista aineksista. Tietoisuus ei laajene muuta kuin luovan yksilöllisen toiminnan kautta, eikä siten että omaksutaan jonkun toisen ajattelijan malleja ainoina totuuksina. Tähän sopii jälleen kerran tämä Jungin lausahdus, jossa hän kertoi seuraajilleen, että ”Luojan kiitos olen Jung, enkä jungilainen”. Itseasiassa uskon, että tämä egostate-terapia  on eräs mielenkiintoinen rakenne, jonka ympärille voi rakentaa kukin oman integratiivisen elämänfilosofiansa.

Tietenkään en usko, että Ego-statelle rakentuva mielenteatteri on ainut mahdollinen työskentelytapa, mutta minulle se on tällä hetkellä paras itseohjautuvuuden väline. Se mahdollistaa erilaisille riistiriitaisille sisäisille henkilökohtaisille maailmankuville rakentuvan uuden oivalluksen. Mielentiloja hyväksikäyttäen kukin ihminen voi siis rakentaa oman yksilöllisen ainutkertaisen tarinansa. Jollekin toiselle voi avautua tietoisuuden evoluutio toki vaikkapa runouden, musiikin tai jonkun muun integratiivisen viitekehyksen kautta.

Kazimierz Dabrowskilta Skolimowski on omaksunut positiivisen disintegraation eli sen, että ihmisen yksilöityminen eli hänen tietoisuutensa evoluutio ei tapahdu lineaarisesti. Kun nousemme seuraavalle tasolle, on uutta integraatiota edeltävä aika joskus hyvinkin ahdistava ja traumaattinen. Usein uudelle tasolle nouseminen vaatii anteeksiantoa. Joskus tämän anteeksiannon kohde on toinen ihminen, joskus oma itseys, joskus yhteiskunta, toisinaan itse luonto. Dabrowskin ajatukset ovat analogisia Ken Wilberin ja monen muun ajattelijan kanssa. Uskon, että jokainen elää elämässään vaiheita, joissa heidän kuvansa maailmasta muuttuu yllättäen toisenlaiseksi.

Mainitsin edellä jälleen kerran William Jamesin, koska hän johdattelee minut syventymään mielenkiintoiseen kiehtovaan aiheeseen eli mystiikkaan. Uskon nimittäin, että mystiset kokemukset ovat juuri näitä eräitä systeemisiä emergenttejä tietoisuuden laajentumisen kokemuksia.

Mystiikasta

Kuten on tullut esille moneen kertaan – oma työskentelyni oli luovaa työskentelyä mielikuvitukseni kanssa. Kuka muu kissanhännän nostaa kuin kissa itse, joten henkilökohtainen mielepiteeni on, että se oli jopa onnistunutta sellaista. Mielenteatterini on siis tyyppiesimerkki itseään organisoivasta tietoisuudesta. Prosessini oli leikkimistä oman tiedostomattoman ja tietoisen mielenosani kanssa. Edward F. Kelly and Michael Grosso (Genius) väittävät, että raja luovuuden ja hulluuden välillä on liukuva. Uusi luovuus syntyy onnistuneesta tiedostamattoman ja tietoisen mielen välisestä työskentelystä. Kuten, osittain humoristisesti ja toisalta tossissani, toin esille elin pitkään ”rajatilapersoonan” levotonta saippuaoopperaelämää, kunnes hiljaisuudessa sisäinen mielenteatterini lähti käyntiin. Ehkä monissa luovissa ihmisissä on myös hulluutta? Nykyään elän siis ulkonaisesti suhteellisen yksinkertaista ja vaatimatonta elämää, mutta sisälläni on rikas maailma, jota ilmaisen luovasti eli kirjallisesti. Olen kanavoinut levottomuuteni luovuudeksi, intohimoiseksi subjektiivisuudeksi.

Kelly ja Grosso väittävät, että mystiikka ja nerous ovat toistensa kanssa tekemisessä. Valtavirta psykologia halveksinut mystiikkaa, mutta monet tutkijat ovat sitä mieltä, että sen tulisi olla keskeinen käsite empiirisesti pätevässä tieteellisessä psykologiassa. Mystinen kokemus on eräs ihmiselämän mielenkiintoisimpia kokemuksia. Jos mystisiä kokemuksia ei oteta mukaan tieteelliseen psykologiaan muiden tutkimuskohteiden joukkoon, on psykologiamme pelkkä pilakuva psykologiasta. Mystiset kokemukset eivät ole pelkkiä hyödyttömiä aivojen harhoja. Näin siis väittävät nämä tutkijat (Kelly ja Grosso) ja henkilökohtaisesti omiin kokemuksiini viitaten, olen ehdottomasti samaa mieltä. Miksi näitä kokemuksia mitätöidään? Ehkä siksi, että mystiset kokemukset ovat usein yhteydessä hengellisiin kokemuksiin, ja reduktiivinen tiedehän on halunnut poistaa ihmiseltä tämän elämän merkityksellisen ja kokemuksellisen ulottuvuuden.  Fundamentalistinen autoritarisoitunut hengellinen ilmapiiri on korvautunut fundamentalistisella tieteellisellä valtakulttuurilla. Väitän, että samalla olemme syöneet oman elämämme tarkoitusta ja olemme tehneet materialismista ainoan hyväksytyn uskontomuodon. Kulttuurimme palvoo materiaalia jumalanaan. Ei ole kovinkaan outoa mielestäni, että silloin kun ihminen kieltää uskonnolliset merkitykset,  moni kokee elämänsä tarkoituksettomaksi.

Albert Einstein kirjoittaa mystisistä kokemuksista seuraavasti (The World as I See It): ”Uskonnolliset nerot ovat kautta aikojen kunnostautuneet (kosmisten) uskonnollisten kokemusten kautta. Minun näkemykseni on, että kaikkein tärkein taide ja tiede syntyy näitten tunteiden kautta. Ja perinne pysyy hengissä niitten ihmisten kautta, jotka kykenevät saavuttamaan näitä kokemuksia. Väitän, että kosminen uskonnollinen tunne on voimakkain ja jaloin tieteellisen tutkimuksen yllyke.” Henkilökohtaisesti koen itseni vieraantuneeksi sellaisesta tieteellisestä kulttuurista, joka kieltää meiltä eheytemme kannalta tärkeitä kokemisen tapoja.

Kuka tietää, ehkä juuri elämän mystisen ulottuvuuden mitätöiminen on johdattanut niin monet ihmiset hakemaan ”yliluonnollisia” kokemuksia huumeitten ja alkoholin parista. Niidenhän avulla ihminen voi saavuttaa analogisia epärealistisia keinotekoisia kemiallisesti aiheutettuja tuntemuksia, jotka eivät kuitenkaan käsittääkseni yleensä johda syvempään elämän ymmärtämyksen syntymään. Päin vastoin, uskon, että ne voivat rajoittaa oman tietoisuutemme evoluutiota – omaa yksilöitymistämme.

Ehkä juuri siksi nämä mystiset kokemukset, joita ihmiset ovat jo tuhansia vuosia kokeneet, halutaan mitätöidä ”huuhaaksi”. Sen sijaan hindulaisuudessa, buddhalaisuudessa, islamissa ja kristillisessä ym. hengellisissä perinteissä on mystisiä suuntauksia, jotka kertovat näistä vaikeasti sanoiksi puettavista noeettisista kokemuksista. Minulla on sellainen käsitys, että tänä päivänä myös kristillinen perinne mitätöi näitä kokemuksia, koska sekin haluaa tehdä uskonnollisista kokemuksista reduktiivista tiedettä. Mystiset kokemukset jollakin lailla ylittävät tavalliset kognititiiviset toimintamme, koska ne syntyvät spontaanisti, joskus hyvinkin odottamattomissa tilanteissa.

Kelly ja Grosso (Irreducible Mind) korostavat, että mystisten kokemuksien tieteellisessä analyysissä oli päästy hyvin pitkälle jo sata vuotta sitten. Mystisten ilmiöiden olemassaoloa heidän mukaansa on mahdotonta kieltää. Tämän jälkeen niiden tutkimus jämähti kuitenkin tutkijoiden reduktionistisiin ennakkoluuloihin. Valtavirtapsykologiassa muodostuu tällä hetkellä behavoristisen perinteen perintöprinsessasta, kognitiivinen psykologiasta. Kun kognitiiviseen psykolologiaan integroidaan myös tietoa humanistisesta ja transpersonaalisesta psykologiasta, saamme ihmismielestä huomattavasti monipuolisemman integratiivisen kuvan.

Omassa mielenteatterissani yhdistelin integratiivisesti tietoa eri perinteistä käsin, ja kuten olen tuonut useamman kerran esille. Saavutin useamman kerran näitä mystisiä kokemuksia. Bucke (Cosmic Consicussness) kirjaa ylös tietoja viidestäkymmenestä mystisiä kokemuksia saavuttaneesta henkilöstä, ja hän väittää, että muista harhaisista kokemuksista poiketen, nähin hengellisiin kosmisiin kokemuksiin liittyy ihmisen moraalisen tietoisuuden nousu ja lisääntynyt itsensä hallinta.

Omat kokemukseni ovat analogisia amerikkalaisen filosofin ja psykologin William Jamesin kokemuksen kanssa. James kertoo, (Varieties of Religious Experience) kuinka hän oli ystäviensä kanssa viettänyt iltaa seurustellen. He olivat keskustelleet erilaisista filosofista ajattelumalleista ja runoudesta. Kun James oli ajamassa kotiinsa, tunsi hän olonsa hiljentyneeksi ja tyhjäksi. Hän oli eräänlaisessa passiivissa tilassa, jossa mielikuvat ja ajatukset vain ikään kuin satunnaisesti ja levollisesti virtasivat mielessään. Yhtäkkiä, varoittamatta, James tunsi olevansa värillisen, tulen värisen pilven syleilyssä. James tiesi, että tämä liekki tuli hänen sisältään. Hän tunsi samalla valtavan riemunkokemuksen. Kokemus ei ollut pelkkä tunne, vaan se oli tieto, ettei elämä ole pelkkää aineellista materiaa. James kertoi kertaheitolla tulleensa tietoiseksi siitä, että olemme kuolemattomia, olen osa ikuista elämää. James muisti nämä kokemuksensa loppuelämänsä, myös melankolian täyttäminä hetkinänsä.

Olen kokenut mystisen kokemuksen passiivisesti, luonnon armottoman raekuuron ja syöpähoitojeni keskellä. Oli poimimassa lähisuolla karpaloita, kun yllättävän raju raekuuro sattui päälleni. Tunsin, kuikka sormeni muuttuivat tulipunaisiksi ja ne tuntuivat kalikoilta, mutta samanaikaisesti sisälläni paloi käsittämättömän riemullinen kokemus olemassa olon ilosta. Koin mystisiä kokemuksia myös useamman kerran eheyttävän kirjoittamisen prosessissani. Ennen kirjoittamisen aloittamista, syvennyin yleensä filosofiseen kirjallisuuteen. Tämän jälkeen vaivuin kirjoittaessani eräänlaiseen transsitilaan, jossa kadotin yhteyden aikaan ja paikkaan. Rakentamani mielenteatterin hahmot alkoivat spontaanisti elämään ja tuottamaan repliikkejä. Kysessä oli mitä ilmeisemmin ilmiö, jota voidaan myös kutsua automaattiseksi kirjoittamiseksi. Ennen prosessini alkua luin filosofista ja psykologista kirjallisuutta.  Aktiivisen mielikuvitukseni avulla syntyi ”transsitilassa” uutta oivallusta, ja samalla nousi myös uusia sisäisen teatterin vanhojen mielentilojen rinnalle. Kirjan kirjoittamisen aikana tunsin muutaman kerran mystisen ilon hetken siitä, että olen osa jotakin ikuista ja kuolematonta prosessia. Uskon, että juuri nämä kokemukset muuttivat oman elämäni tarkoitukselliseksi. Tunnen hetkittäin olevani osa jotakin suurempaa, pyhää tietoisuutta. Silloin, kun pystyn päästämään irti mielentilojen tietoisesta ohjauksesta, pystyn satunnaisesti ja yllättäen muuttumaan tämän suuremman tietoisuuden kanavaksi. Toki suurimman osan aikaa olen tavallinen raadollinen ihmispoloinen niin kuin muutkin ihmiset.

Minä ja Henryk Skolimowski – kahden mielenteatterin ohjaaja mietteitä nr. 18

Meidän nykyinen länsimainen kulttuurimme ei tietenkään ole pelkästään huono. Siinä on myös paljon hyvää. Onhan sen sisälle nimittäin rakennettu mahdollisuus muutokseen. Uskon, että ihmisten äänestysinnon laantuminen ja erilaiset hidastamisliikkeet kertovat tarinaansa siitä, että ihmisten usko tähän ekologisesti tuhoisaan, kaiken rahaksi ja tehokkuusmittareiksi laskevaan järjestelmään alkaa olla koko ajan enemmän ja enemmän mennyttä. Toivon ja uskon, että järjestelmässä alkaa organisoitua entistä enemmän horisontaalista kansalaistoimintaa, joka ajaa alas tämän vanhan kulutuskeskeisen kulttuurin. Epäilen, että viidenkymmenen vuoden kuluttua ihmitellään kovasti tätä nykypäivän ihmisen tuhlailevaa itsekästä ainoastaan aineellista mielihyvää etsivää elämäntapaa. Ehkä silloin ihminen ei ole enää ensisijaisesti kuluttava ”Homo Consumer” vaan hän on jälleen ajatteleva ihminen ”Homo Sapiens Sapiens”.

(Koska tämä aihe tuntuu kiinnostavan niin äärettömästi lukijoitani, jatkan kirjoittamistani ;0). Kiitokset kaikista kannustavista kannanotoista! Vertaan siis omaa henkilökohtaista terapeuttista itseohjauksellista mielenteatteriprosessiani Henryk Skolimowskin ekofilosofiseen mielenteatteriin).

Mielenteatterin virtauksesta

Kun luen Skolimowskin kirjaa, tulee minulle tunne, että hän on onnistunut rakentamaan selvästi yksityiskohtaisemman elämänfilosofisen pohjan mielenteatterillensa kuin minä. Minun mielenteatterini on oikeastaan vain hänen mielenteatterinsa eräs psykologinen käytännönsovellutus. Skolimowskin kirjasta puolestaan puuttuu tämä yksilötasolla tapahtuva luovan itseorganisoituvan systeemin soveltaminen. Sinänsä tämä prosessiemme välinen analogisuus on hyvin mielenkiintoinen, koska enhän ollut lukenut hänen kirjaansa kun kävin oman prosessini läpi. Olin siis päätynyt intuitiivisesti ja omia peilejäni (mm. Carl Jung, Sören Kierkegaard, Fjodor Dostojevsky, Martin Buber, William James, Simone Weil, Ken Wilber)hyväksikäyttäen samanlaiseen virtaavaan ja itseään ylittävään evoluutiiviseen kuvaan ihmisestä kuin Skolimowski.

Mielenteatteri-ajattelun käytön itseohjauksellisesti kirjoittaen oman yksilöitymisen välineenä, mahdollisti integratiivinen viitekehys, ego-state -terapia eli minätilojen terapia, jonka opin Tampereen Yliopiston hypnoterapiakoulutuksessa. Tämän suuntauksen erityisosaaja Suomessa on psykologi ja psykoterapeutti Satu Heinonen. Sen on kehittänyt alunperin Watkinsien pariskunta USA:ssa. Ego-state on erinomainen välinen integratiiviseen työskentelyyn, siis sellaiseen työskentelyyn, jossa yhdistetään tietoa erilaisista maailmankuvista käsin. Watkinsonit lähtivät soveltamaan kehittämäänsä minätilojen (tai mielentilojen niin kuin minä niitä omassa mielenteatterissani kutsun) terapiasuuntausta Vietnam-veteraanien traumojen hoitamisessa, ja saivat siitä hyviä tuloksia. Rakensin heidän integratiivista ajattelua käyttäen itselleni oman itseä eheyttävän kirjoittamisen välineen.

Minunteatterini on siis väline oman tietoisuuden filosofisen ja psykologisen herkkyyden kehittämiseen. Milentilani edustavat egon eri integraatioasteisia tiloja, ja näillä puolestaan on sitten omia kognitiivisia toimintoja. Transpersonaalinen psykologia on ollut pitkään lähellä sydäntäni. Ehkä siksi, että omassa prosessissani olen saavuttanut mystisiä kokemuksia, joiden käsitteellistämiseen olen löytänyt apua transpersonaalisesta psykologiasta ja kristinuskosta. Transpersonaalisella psykologialla on pitkät perinteet. Tämä perinne on ollut kiinnostunut nimenomaan tästä tietoisuuden evoluutiosta ja sen jatkuvasta muodonmuutoksesta. Se ei ole niinkään kiinnostunut faktoista vaan ihmistietoisuuden latenteista potentiaaleista. Erityishuomio keskitetään  tietoisuuden muodonmuutosta stimuloiviin tiloihin, kuten meditatiivisiin tiloihin ja mystitisiin kokemuksista. Se kuvaa ja käsittellistää muun muassa tietoisuuden hengellisiä mystisiä kokemuksia, joissa ihmismieli yhtaikaisesti sekä haavoittuvainen että avoin. Näihin kokemuksiin voi liittyä erilaisia tunteita, kuten kauneuden, eheyden, elämän yhtenäisyyden  ja lämmön kokemuksia.

Transpersonaalinen psykologia siis puhuu juuri näistä ihmismielen kokemuksista, joita emme voi alistaa faktoiksi. Kun emme voi käyttää näiden käsitteiden kuvaamisessa empiirisanalyyttistä tiedettä, ne mielummin kielletään tai selitettään aivojen fysiologisina ilmiöinä.  Tällöin samalla mitätöimme ihmisen luovana omaa latentia potentiaaliaan aktualisoivana ihmisenä ja teemme hänestä aivojen toiminnan passiivisen uhrin. Transpersonaalinen psykologia suuntaa siis huomionsa meissä latentteina oleviin mahdollisuuksiin, jotka voivat tilojen välisessä dialektiikassa tai meditaatiossa aktivoitua. Transpersonaalisessa psykologiassa käytetään sanaa ”qualia” kuvaamaan juuri näitä ihmismielessä latentteina olevia potentiaalisia tiloja. Uskon, että integratiivisessa tieteessä voi transpersonaalinen psykologia ja kognitiivinen psykologia täydentävät toinen toisiaan. Mikäli tutkimme tietoisuutta pelkästään transpersonaalisesta näkökulmasta, voi tapamme hahmottaa todellisuutta olla turhan mystispainotteista. Kognitiivisen psykologia puolestaan keskittyy ensisijaisesti tietoisuuden sisältöihin, joten se ainoana näkemyksenä ei riittävästi ota kantaa tietoisuuden aktiiviseen, itseään luovaan ja ylittävään toimintaan.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että metaforat ovat tärkeitä transpersonaalisen oivalluksen välineitä. Sen kieli ei siis ole faktakieltä. Erilaisten metaforisten tarinoiden  avulla saatetaan siis hypätä uusille integratiivisille tasoille. Tällöin vanha totuus korvautuu uudella integroituneemmalla. Tätä hyppäystä ei voida selittää niiden kognitiivisten sisältöjen kautta, jotka ovat olleet mukana prosessissa. Tähän liittyy läheisesti käsite ”synestesia”.  Sillä kuvataan tietoisuudessa tapahtuvaa aistien kautta tapahtuvaa muodonmuutosta eli esimerkiksi sitä, kuinka esimerkiksi musiikki voi tuottaa joillekin ihmisille värillisiä mielikuvia. Lähellä näitä synestesia ilmiöitä ollaan traumaattisten kokemusten purussa. Voimme esimerkiksi joskus onnistuneesti kehollisesti  purkaa kinesteettiseksi kokemuksiksi jotain ahdistavaa tunnetta. Voimme kuvata kipuamme visuaalisina väreinä, ja muuttaa sen muotoa ja kipukokemusta itseään. Tai voimme esimerkisksi  jonkin sopivasti ”kolahtavan” tarinan avulla purkaa vihantunnettamme, jolloin se muuttaa muotoaan esimerkiksi keholliseksi tuntemukseksi, vaikkapa itkuksi ja anteeksiannoksi. Ajattelen näiden synestesia-ilmiöitä muistuttavien ilmiöiden olevan tärkeitä juuri tietoisuuden integroitumisilmiöissä. Prosessissa tunne muuttaa selittämättömällä tavalla muotoaan toisenlaiseksi aistimukseksi. Tätä tapahtuu myös mystisissä kokemuksissa tai ”epifanisissa hetkissä”. Tällaisissa tilanteissa voivat pirstoutuneet traumaattiset muistot tai älyllinen toiminta integroitua spontaanisti uudella tietoisuuden tasolla.

Skolimowskin teatteri, kuten myös minun mielenteatterini, on jatkuvassa luovassa virtauksen tilassa. Uskon, että silloin kun ihminen kokee tämän virtauksen, toteuttaa hän omaa potentiaaliaan parhaalla mahdollisella tavalla. Skolimowskin virta muodostuu mm. seuraavien ajattelijoiden sivuhaaroista: Teilhard de Chardin, Ludwig von Bertalanffy, Albert Szent-Gyorgyi, Thomas Kuhn, Kazimierz Dabrowkski ja Fritjof Capra. Kutakuinkin samat peruselementit ovat läsnä meidän molempien teattereissa. Esimerkiksi Skolimowski on omaksunut suljetut ja avoimet järjestelmät Ludwig von Bertalanffyltä, kun minä taas omaksuin nämä William Jamesiltä. (Suljettu järjestelmä on fundamentalistinen järjestelmä, jossa totuus sijaitsee vain järjestelmän sisäpuolella. Avoimessa järjestelmässä totuus on jatkuvassa virtauksen tilassa. Se voi välillä täsmentyä ja joskus taas kokonaan siirtyä eri uomaan.) Olen sitä mieltä, että sekä fundamenttalistiuskonnollisuus että kapea-alainen luonnontieteellinen ajattelu ovat siis suljettuja järjestelmiä, ja ne varastavat meiltä itseohjautuvuutumme.

Tästä virtauksesta haluan sanoa vielä muutaman sanan. Virtaus merkitsee minulle sitä, että evolutiivinen tietoisuus on jatkuvassa muutoksen tilassa. Se käy jatkuvaa dialogia itsensä kanssa erilaisista arkisista, myyttisistä, tieteellisistä ja eettisistä kysymyksistä. En oikeastaan nykyään aina edes halua aina olla koherentti persoona, vaan voin ja haluan hyödyntää itseni ristiriitaisuuksia oivallukseni välineenä. Uskon, että tieteestä saa paljon heijastavaa sekä tietoisuutta kirkastavaa ja laajentavaa pintaa tietoisuuden evoluutioon. Sitä saa myös muualta, kuten myyteistä,uskonnoista ja erinäisistä kulttuurisista tarinoista. Tiede on hyvä tuki prosessissa, jossa yritän valita itselleni sopivaa tapaa puhua asioista kussakin sosiaalisissa tilanteissa.

Summa summarum, kun dialektinen prosessi onnistuu, lisääntyy biodiversiteetti eli tietoisuuden ja luonnon monimuotoisuus. Tätä ei tee nykyinen monologinen valtakulttuurimme. Se elää tieteellisten asiantuntijoiden monologien aikaa. Väitän, että ainoastaan tieteelliselle ajattelulle rakentuva todellisuuskuva vahingoittaa ja kaventaa sekä luonnon että tietoisuuden monimuotoisuutta.  Mielestäni on selvää, että ihminen voi tällaisessa tukahduttavassa järjestelmässä pahoin. Yritämme pukea tässä todellisuudessa  kaikki ihmiset samaan asiantuntijoiden valmistamaan pakkopaitaan, jolloin meiltä varastetaan herkkyytemme ja luovuutemme. Tämän päivän sirkushuvia kansalle on passivoivat televisio-ohjelmat ja erilaiset kilpailut. Kulttuurimme ei kannusta ihmisiä luoviin jo itsearvona arvokkaisiin yksilölllisiin taiteellisiin ja  älyllisiin prosesseihin. Luovuus on hienoa ja  arvokasta ainoastaan silloin, jos se lopputulos voidaan tuotteistaa rahaksi tai hierarkioiden titteleiksi. Tällöin ulkoiset muodot ovat tulleet tärkeämmäksi kuin ihmisen sisäisyys.

Monikultuurisuuden ja -tieteellisyyden hyödyntäminen luovuudeksi edellyttää dialektisuutta, luopumista monolektisesta asiantuntijakulttuurista ja se siis samalla edellyttää myös autoritaaristen tietellisten ja hengellisten organisaatioiden purkamista. Mielenteatteri on dialektinen väline, jolla voidaan rikastaa tätä tietoisuuden monimuotoisuutta uusilla integratiivisen ymmärryksen tasoilla. Sen avulla voinaan kehittää ihmisen eettisyyttä ja lisätä ihmisymmärryksen syvyyttä.

Tällöin joudumme luopumaan sellaisesta ylimielisestä  ajattelusta, jossa tämä imperialistinen aineellisille arvoille ja ”faktoille” rakentuva asiantuntijakulttuurimme olisi jotenkin poikkeuksellisen kehittynyttä ja erinomaista.  Meillä yliarvostetaan ”faktatietoa” ja mitätöidään muuta ”mielipidetietoa”. Mielestäni faktatiedon arvo tulisi määräytyä sen mukaan, kuinka hyvin se palvelee elämä.  Joskus jonkun yksittäisen ihmisen eettinen mielipide voi ihmiselämän säilymisen kannalta olla huomattavasti tärkeämpää ja parempaa todellisuutta luovaa kuin ”faktatieto”.  Siksi kannatankin ihmisiä kehittämään omia aivojansa, integroimaan tietoa omaksi eettiseksi elämänfilosofiaksi ja henkilökohtaiseksi elämäntarinaksi tai ”hengelliseksi poluksi”.

Meidän nykyinen länsimainen kulttuurimme ei tietenkään ole pelkästään huono. Siinä on myös paljon hyvää.  Onhan sen sisälle nimittäin rakennettu mahdollisuus muutokseen. Uskon, että ihmisten äänestysinnon laantuminen ja erilaiset hidastamisliikkeet kertovat tarinaansa siitä, että ihmisten usko tähän ekologisesti tuhoisaan, kaiken rahaksi ja tehokkuusmittareiksi laskevaan järjestelmään alkaa olla koko ajan enemmän ja enemmän mennyttä. Toivon ja uskon, että järjestelmässä alkaa organisoitua entistä enemmän horisontaalista kansalaistoimintaa, joka ajaa alas tämän vanhan kulutuskeskeisen kulttuurin. Epäilen, että viidenkymmenen vuoden kuluttua ihmetellään kovasti tätä nykypäivän ihmisen tuhlailevaa, itsekästä, ainoastaan aineellista mielihyvää etsivää ja edistävääelämäntapaa. Ehkä viidenkymmenen vuoden kuluttua ihminen ei ole enää ensisijaisesti kuluttava ”Homo Consumer” vaan hän on jälleen ajatteleva ihminen ”Homo Sapiens Sapiens”.   Äänestystä merkittävämpää poliittista toimintaa edustaa kunkin yksilön omat henkilökohtaiset elämänvalinnat. Voimme äänestää siis omilla henkilökohtaisilla teoillamme kuten kulutusvalinnoillamme.

Uin aikaisemmin matalikossa muiden polskijoiden kanssa turvallisissa vesissä. On helppoa hukuttaa itsensä huomaamattomaksi normi-ihmiseksi muiden ihmisten joukkoon ja  ajatella niin kuin muutkin. Ehkä juuri Sören Kierkegaardilta omaksuin ajatusmallini, että elämästä tulee huomattavan paljon  mielenkiintoisempaa ja rikkaampaa, kun ihminen uskaltautuu polskimaan virtaan  tuhannen sylen syvyiseen veteen. Homma on yksinäistä ”intohimoista subjektiivisuutta”, mutta kun virtaan uskaltautuu, tulee elämästä luovempaa ja  mielenkiintoisempaa. On ihanaa huomata, että voin ajatella niin kuin haluan, eikä minun tarvitse kerjätä jokaiselle ajatukselleni ”tieteellisen asiantuntijan leimaa”.Voin kellua ja välillä tehdä muutamia pieniä ohjaavia liikkeitä, samanaikaisesti kun kiehtovat maisemat ympärilläni jatkuvasti muuttuvat. On hetkiä, joissa lyön kantapääni kiveen tai kova virta pistää minut heittämään kuperkeikkaa. Tällöin yskiessäni vettä pois keuhkoistani iskee hetken ahdistus. Aina olen noussut takaisin taas pinnalle.  Ja mikä yllättävintä, elämänilo palaa ja törmäilen nykyään satunnaisesti muihinkin syvässä vesissä uiviin. En ole enää yksin.