Näkymiä Helsingistä ja saippuaoopperoista

Iloitsen aina Helsingin vierailuistani.  On toisenlainen kokemus tulla katsomaan kaupunkia ja sen rakkaita nyt, kun aikaa on kulunut toistakymmentä vuotta täällä asumisestani.  Mietin, miksi Helsinki näyttää nyt niin paljon kauniimmalta ja sen ihmiset entistä rakkaimmilta.

WP_20150702_010[1]

Helsinki on toki muuttunut. Mielestäni siitä on entistä enemmän tullut värikäs kulttuurikaupunki.  Toisaalta ennen kaikkea olen itse sisäisesti muuttunut.  Näen pääkaupunkimme nyt vuosien jälkeen eri tavalla.  Voisin oikeastaan karrikoiden väittää, että aikaisempi elämäni oli mieletöntä mindless saippuaoopperaa…   Kompuroin ihmissuhteissani ja sisälläni velloin erilaiset tunnetilat masennuksesta suureen ahdistukseen, intohimoon  ja innostukseen.  Ja identiteettitarinani, se joka epätoivoisesti halusi yrittää kannatella sieluani, oli katkonainen.

Kuhmosta, Kainuusta, olen löytänyt yksinkertaisen elämän arjen kauneuden, jonka jälkeen tarinani on tullut seesteisemmäksi. Rakkauteni mieheen on muuttunut intohimoisesta arkisen kauniiksi ja hyväksyvämmäksi.

Mietin helsinkiläisnäkymää katsoessani, että meillä on oikeastaan kummallinen kulttuuri.  Myymme normaalina elämäntapana elämäntyyliä, joka on traumatisoituneen ihmisen saippuaopperatarinaa. Tällaiselle tarinalle, sellaiselle kuin minunkin tarinani oli, on tyypillistä, se että siinä on monia alkuja ja monia loppuja.  Sielulle tällainen elämäntapa voi olla raastavaa.

Ajassamme ei ole ollut  trendikästä elää eheää tarinaa, jossa ihminen löytää oman sielunsa.  Tällaisessä tarinassa hän voisi  elää enimmäkseen yhä tyytyväisempänä sinkkuna, tai vaikkapa  jo nuoruudessaan löytäen sielunkumppanin, jonka kanssa elää eheää tarinaa  myötä- ja vastoinkäymiseen.   Sen sijaan mieletön henkisen poissaolon ulkonaisuuksiin keskittyvä elämäntapamme, rakentaa tarinoistamme rikkinäisiä. Tällöin oppimamme automaattiset tunnelatautuneet kokemustilamme ohjaavat elämäämme, emmekä me tilojamme.

Monet meistä eivät  löydä koskaan sisäisyyttään, koska kultuurimme on opettanut meille vain ulkonaista statussymbolien ja mielihyvän tavoittelua.  Kukaan ei ole tukenut meitä peillänsä apua, jotta löytäisemme läsnä olon itsellemme. Saippuaoopperoiden ihmisinä olemme monet kadottaneet oman minuutemme. Toistamme vain toistemme klooneina oppimiamme käyttäytymismalleja.

Vedän oikeastaan mielettömästä mindless-elämästä yhtäläisyysmerkit statusstressiin. Kun ihmiset keskittyvät vain keskinäiseen kilpailuun,  elämykselliseen ja aineelliseen päämääräsuuntautuneeseen toimintaan, kadottavat he samalla tämän hetken.

Kun katson ikkunasta näkymää, muistelen itseäni samalla nuorena äitinä.  Näen entistä kirkkaammin nyt sen. Elin elämää, jossa minulla ei ollut omaa minuutta lainkaan.  Elin elämää, jossa yritin matkia muita. Halusin elää niin kuin kuuluu elää.  Ei ihme, että elin hetkittäin melkoisen ahdistunutta elämää, joka nyt näkyy varjoina omissa pojissani.

Mikä karmeinta, kannustetaanko tai jopa vaaditaanko meiltä olemaan osallisia tässä varjoihmisten tehokkuuselämäntavassa? Oikein korkeimmalta taholta meille asetetaan jatkuvasti yksipuolistavia tehokkuusvaateita. Polkekaa, ihmeessä, polkeka, polkekaa!  Lisätkää vauhtia!  Yksipuolistavat taloustieteilijät tehokkuusvaateeineen ovat aikamme pappeja, jotka pilkkovat yläkerrassa hymyillen, tarinoitamme saippuaoopperoiksi.

Tehokkuuselämäntavassamme meille on onneksi annettu jotakin hyvää.  Demokratiamme tarjoaa meille tietoisen läsnäolon tilaisuuden.  Demokratiamme antaa mahdollisuuden laajemmille näkökulmille.  Sitä ei kuitenkaan anneta meille, vaan meidän on itse valloitettava vapautemme.

Ei ole koskaan liian myöhäistä olla länsä toinen toisilleen.  Ei ole koskaan liian myöhäistä punoa uutta yhteisöllisyyttä ja olla läsnä omille lapsilleen.  Voimme aikuisena korjata niitä tummia jälkiä, joita olemme talloneet toinen toistemme ja lastemme tarinoihin.  Kun opimme kuuntelevan, tietoisen, ei-arvottavan läsnäolon, voimme saada korjattua suuressa määrin ne katkokset, joita lastemme, läheistemme ja itsemme välille on saippuaoopperassamme syntynyt.  Voimme muuttaa näin tarinamme käänteen saippuaoopperasta kasvutarinaksi, tarinaksi, jossa elämän vaikeat vaiheet punotaan yhteisöllisesti kauniiksi väreiksi, osaksi elämän väkevää tarinaa.

Kun kulttuuriimme kehitty enemmän tietoista hyväksyvä läsnäoloa, ei meidän tarvitse enää polkea niin kovaa vauhtia saavuttaaksemme asioita, jotka ovat oikeasti arvojemme mukaisia.  Ja ennen kaikkea läsnäolon kulttuurissa on aikaa ja kykyä olla läsnä omille lapsilleen, jotka näin voivat kasvaa ihmisiksi, jotka paremmin ratkovat ongelmia (myös niitä, joita epätoivoisessa saippuaoopperoiden elämäntavassamme olemme rakentaneet).

Elämme paraikaa kulttuurisessa tarinallisessa suuressa narratiivisessa käänteessä.  Millaisen käänteen globaali tarinamme saa, riippuu ennen kaikkea  meistä ruohonjuuritasolla olevista ihmisistä. Elämäntapamme on suurin poliittinen tekomme.   Haluammeko jatkaa saippuaopperoissamme,  polkien tehokkuuspyörien numeroina, koko ajan nopeampaa ja nopeaampaa.  Vai haluammeko kansalaisillemme kokonaisvaltaisia henkisen kasvun tarinoita, elämää kannattelevia yksilöllisiä  arkisen yksikertaisia tai moniulotteisempia eepoksia.

Pieni arkinen kasvutarina on minun silmässäni huomattavan paljon esteettisempi kuin jatkuva saippuaooppera elämä aineellisten statussymbolien keskellä. Vähemmän voi toden totta olla enemmän. Todellinen yksilöllisyys ja yhteisöllisyys kasvaa ilmapiirissä, jossa ihmisillä on aikaa sisäisydelle – oman sydämen kuuntelulle.

Tällaisia ajatuksia nousee mielestäni, samaan aikaan kuin katselen Kallion kirkkoa ikkunasta.  Nainen paistattelee päivää kesäisen auringon alla naapuritalon katolla.

Täällä Kalliossa elin yksinhuoltajana kolmekymmentä vuotta sitten.  Tuossa, aivan kivenheiton päässä. Tänne päättyi erään pikkutytön tarinan. Hän kasvoi epävarmaksi nuoreksi naiseksi. Ja täältä alkoi toinen tarinani ja se päättyi Tölöstä  Sipooseen, josta alkoi jälleen uusi tarina,  joka kiersi eri paikkoja ja päättyi takaisin Helsinkiin, josta jatkui taas uusi tarina eri paikkakunnilla.

Rikottu nuoren naisen sydän oli ja pysyi näissä tarinoissa rikkinäisenä.  Sitten alkoi se tarina,  joka päättyi Jyväskylän kautta Kuhmoon.  Kuhmossa, korpisoiden karpaloiden keskellä, hilajaisessa hämärässä,  punoin vanhan tarinani vihdoin kokonaiseksi, ja nyt katselen tyytyväisenä kypsänä Itkijänaisena Kallion kirkkoa.  Olen tyytyväinen tarinaani.

Sydämeni täyttää kiitollisuus. Jos odottamattomia käänteitä elämässäni vielä tulee, on minulla nyt apeutuneen äänellä itkijän naisellisia taitoja, niitä, joilla osaan yhä paremmin punoa tarinaani yhteisöllisesti jälleen kokonaiseksi.  Mikä parasta tällaisesta taidosta en hyödy pelkästään vain itse. Kyvystäni tunnen olevani hiljaista velkaa monille opettajilleni, rakkaille lähimmäisilleni, ystävilleni ja myös itselleni.

Olen kasvanut tarinani asiantuntijaksi, yhä täysmitaisemmaksi Itkijänaiseksi.  Kaadan kannustani kultaa kalmojuurilleni, kantajilleni.

Mainokset

Tarinaa Sioux intiaanien kapaloista ja hirven syömistä koivun taimista

Sioux-intiaanien lastenkasavatukseen kuului, että poikavauvat sidottiin tiukkaan kapaloon yhteen ikävuoteen saakka. Heitä myös itketettiin paljon. Tästä seurasi, että varttuessaan näistä lapsista tuli hyvin aggressiivisia. Juurikaan muunlaisia tunneilmaisuja heillä ei ollut. Tämä heimon kulttuurin kannalta tarkoituksenmukaista: siouxit olivat soturikansa. Pojista kasvatettiin vain sotureita. Siouxit olivatkin kuuluisia sotaisuudesta. He eivät tulleet sotaisuutensa vuoksi toimeen muiden ympäröivien heimojen kanssa. Yhdysvalloissa 1800-luvun lopulla käydyt suuret intiaanisodat käytiin nimenomaan siouxeja vastaan.

Nyt vedän yhtäläisyysmerkkejä suomalaiseen kulttuuriin. Suomalaisuus on ollut tuhannen vuoden ajan pellonraivausta ja kaskeamista. Tämä on vaatinut miehiltä tietynlaista mielenlaatua ja asennetta. Tunneilmausten näyttäminen ja esiintuomisen vähyys on suomalaisille miehille hyvin tyypillistä. Se on tietynlaisen kasvatuksen tulosta. Niiden näyttäminen ja purkautuminen kanavoitui työntekoon. Tätä on sitten kutsuttu suomalaiseksi sisukkuudeksi.

(Edellinen tarina on  Facebook-ystäväni Ilkka Hallamäkisen luvalla hänen facebook-kommenttinsa.  Sioux-tarina on hänen mukaansa psykoanalyytikko Erik Eriksonilta)

 *
Olemme, paitsi suomalaisten miesten kasvatuksessa,  myös lääketieteessä, mitätöineet vuosisatoja ihmisen tunteita. Asianmukaistakin tunneilmaisua on luokiteltu vain hysteeristen naisten ominaisuudeksi.   Nykyisissä monitieteellisissä integratiivisissa näkemyksissä terveydenhuoltomme parantajan  tulisi olla  paitsi luonnontieteitä hallitseva ruumiin asiantuntija, myös erilaisten tunnetilojen – sekä potilaansa että omien – asiantuntija.
*
Sioux-tarinasta huomaamme, että tunteet ovat eettisen toiminnan ytimessä (Sitä vain miettii, minkälaisissa kapaloissa tämän ajan terroristit ovat joutuneet kasvamaan.) Nykyisessä narratiivisessa eli ”tarinallisessa” etiikassa ymmärrätetään varsin hyvin identiteettitarinamme käyttäytymistämme ohjaava puoli.  Epigenetiikasta ja psykoneuroimmunologiasta tiedämme senkin, että tunnetilamme ohjaavat paitsi terveyskäyttäytymistämme, myös melkoisessa määrin sairauksiemme puhkeamista ja niistä parantumista. Epäedulliset kiintymyssuhteemme,  eli epäonnistunut tunteiden peilaus lapsuudessa, johtaa paitsi psyykkiseen pahoinvointiin, kuten aggressioon tai masennukseen,  myös fyysisen sairastavuuden lisääntymiseen. Se, että jokainen lapsi saisi mahdollisimman hyvän tunnetilojen peilauksen, säästäisi valtavan määrän terveydenhuollon kustannuksia.
cc wikipedia
 *
Koskaan ei ole liian myöhäistä peilata kokemuksiaan. Erityisesti hoitoalalla olevien tulisi sisäistää tämä mahdollisuus. Tunnelatautuneet kokemustilamme ovat nimittäin terveydenhuollon ammattilaisen laadukkaan hoitotyön ja  eettisen toiminnan lähtökohta.
*
Puhutaan eettisestä hyväksyvästä tietoisesta läsnäolosta, mikä tarkoittaa:
1) Olemme herkkiä tunteille kliinisessä jokapäiväisessä työssämme.
2) Huomioimme ja ymmärrämme, kuinka tunteemme ovat merkityksellisiä vastaanottotyössämme.
3) Osaamme sanoittaa tunteita eettisesti tärkeinä potilastyömme hetkinä.
4) Olemme peilaavia tunnetiloille, ymmärrämme niiden luovat ulottuvuudet mutta myös rajoitukset.
5) Olemme rohkeita.       (kts.  Emotions, Narratives and  Ethical Mindfulness)
*
Tuo rohkeus listan viimeisenä on kiintoisa.  Meillä lääketieteilijöillä on suuret normatisoivat paineet. Harva uskaltaa astua ulos ruodustaan, koska pelkäämme leimautumista ”huu-haa-tieteilijöiksi”.  Meidät on koulutettu siihen, ettemme saisi käyttää omaa luovaa ajatteluamme, vaan meidän tulisi jokaisessa lauseessamme aina viitata johonkin uskottavaan ulkopuoliseen koululääketieteelliseen lähteeseen. Tämä, ettei ihmiset osaa kuunnella enää omaa sisäistä viisauttaan, on oikeastaan eräs uusavuttomuuden laji. Vaikka rakastan eri filosofeja ja lääketieteen tutkijoita, tärkein viisauteni ja eettisyyteni lähteeni on oma ruumiini ja sen sisältämä kokemusviisauteni.
*
Tunnetaitojamme voi sekä potilas että hoitohenkilökunta kehittää, paitsi mielikuvaharjoitusten ja meditaation, myös tietoisesti läsnäolevan luovan toiminnan, kuten peilaavan kirjoittamisen kautta: olemme avoimia hyväksyvästi ja luovasti tunnelatautuneille erilaisille kokemustiloillemme.
*
Tunnistetut kokemustilamme ovat silta eri maailmankatsomusten välillä. Annamme  tietoisen muodon ristiriitaiselle sisäiselle kokemuksellemme.  Kokemustilamme aktivoituvat erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa, ja ne ovat paitsi mielensisältöjä (vaikkapa vihaisia ajatuksia) myös fysiologisia tiloja (adrenaliinia, kortisolia). Terveytemme kannalta ei ole yhdentekevää, elämmekö kokemustilojemme synnyttämää ”uhritarinaa”  vai ”Fenix-lintu nousee tuhkasta” tarinaa.  Tarinoillamme on merkitystä.
 *
Jokaisella meistä on erilaiset kapalomme – enemmän tai vähemmän epäonnistuneet kiintymyssuhteet.  Meidän ei tarvitse jäädä kapalotarinoittemme uhreiksi, vaan voimme työstää tarinoitamme paitsi terapiassa,  myös itseohjautuvasti. Meitä voidaan opettaa tietoisuustaitoihin, jolloin voimme itse jatkaa keskeneräiseksi jäänyttä kokemustilojemme peilausta, aistimalla, havainnoimalla ja luokittelemalla erilaisia tunnelatutuneita kokemustilojamme.
 *
Kärsin nuoruudessa monenlaisista tunneongelmista. Voin muun muassa huonosti  Helsingin Yliopiston hammaslääketieteen laitoksen autoritaarisessa ilmapiirissä.  Jälkeenpäin olen tajunnut, ettei minussa ole ollut mitään sen kummempaa vikaa kuin se, etten osannut sanoittaa sisäisiä tilojani.  Vielä taimina kasvavien kokemustilojeni vastavuoroinen peilaus oli jäänyt keskeneräiseksi.   Riivitty, hirven syömä koivuntaimi, voi kasvaa onneksi vaurioistaan huolimatta ihmeen kauniiksi aikuiseksi ja erikoiseksi puuksi.
 *
Ongelmani oli, että tiesin hirveästi ulkonaisia asioita, mutta sisäisyyteeni oli huonosti kehittynyt. Väitän, etten ole ollut yksin tilanteessani. Moni tietää tänä päivänä valtavasti ulkoisesta maailmasta, muttei  osaa olla hyväksyvästi läsnä omalle sisäiselle kokemusmaailmalleen.
 *
Lääketieteilijöitä tulisi kouluttaa sekä kriittiseen että luovaan ajatteluun.  Emme voi tietää kaikkia maailman asioita, vaan meidän täytyy oppia sietämään tiedollista epävarmuutta.  Kriittinen ajattelu sisältää ymmärryksen siitä, että oppimamme tietoperinne, on vain yksi tärkeä perinne muiden joukossa.   Voimme oppia tunneviisautta ja suhteellisuuden tajua olemalla avoimina uteliaina, ja aloittelijan asentein, maailmankaikkeuden eri äänille.  Kokonaisvaltaista parantamista emme opi tietokoneen näyttöön katsomalla vaan olemalla avoimena omille ja potilaittemme tarinoille. Peilaamme jatkuvasti hyvin kehittynyttä realiteettitajuamme muihin elämänkatsomuksiin ja viisausperinteisiin.
 *
Käytännössä tämä merkitsee, että hyväksyvästi peilaamme  ja rakennamme jatkuvasti eheämmäksi omaa sisäistä kokemusmaailmaamme, ja sen tarinaa. Rakennamme itsellemme hyvän, väkevän ja elämäämme kannattelevan identiteettitarinan, Elämän eepoksen.  Lähdemme mukaan  narratiiviseen prosessiin, jossa eettinen silmämme – mielitajumme – päivä päivältä kehittyy. Meissä kaikkissa, sekä potilaissa että lääketieteen ammattilaisissa, voi peilaavan tietoisen läsnäolon kautta tapahtua jatkuvaa muodonmuutoksellista kokonaisvaltaista oppimista.
 *
Mitä on muodonmuutoksellinen oppiminen?
*
  • Se on sitä, että kykenemme peilaamaan erilaisia tunteitamme, uskomuksiamme ja  asenteitamme, jotka ottavat tietoisuudessamme tilasidonnaisen muodon.  Opimme, kun havainnoimme, aistimme ja nimeämme kokemustilojamme,  ja tutkimme niitä avoimen uteliaana. Puramme vanhoja uskomuksiamme, jolloin näemme jopa kirkkaasti sen kapalon, mihin meidät on lapsuudessa kapaloitu.  Kas, alakulo nousee… Mitä se ajattelee maailmasta? Milloin se on syntynyt? Mitä se haluaa minusta? Nyt tulee innostus, ja nyt viha… Hyväksyvän itsetutkimuksen kautta syntyy uusia integraaleja – yhdistyneitä – tiloja, kokonaisvaltaista viisautta.
  • Muodonmuutoksellisen oppimisen kautta kykenemme sietämään yhä paremmin ristiriitaista sisäistä kokemustamme, elämän kaoottisuutta ja  monimerkityksellisyyttä. Me hyväksymme sen, että ei ole vain yhtä oikeaa näkökulmaa todellisuuteen vaan on monia sellaisia. Tämä vapauttaa meidät sietämään elämän epäennustettavuutta ja tiedollista jatkuvaa epävarmuutta. On ahdistavaa kun täytyy yrittää olla aina oikeassa. Samalla paranee myös dialogin taitomme ja tasavertainen yhteistyökykymme muiden sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten kanssa.  Kykenemme moniammatilliseen yhteistyöhön, ja parannamme kokonaisvaltaisesti sekä itseämme että potilaitamme.
     *

Lääketiede on lääkärin tärkein työkalu, mutta se on vain yksi osatotuus muiden joukossa. Sen kun oivalsin, niin hammaslääkärin vastaanoton hoitohuoneestani kasvoi näyttämö, jossa näytellään potilasta parantavia näytelmiä. Joskus voi potilaan terveyden kannalta olla huomattavan paljon tärkeämpää, että kysyn potilaaltani draamassamme  ”Mitä sinulle muuten kuuluu?” kuin se, että vetäsen oikeaan yläneloseen kahden pinnan yhdistelmämuovipaikan.

*

Tietoisuustaidot facebookissa.

 *

LUETTAVAA JA LÄHTEITÄ:

  • Monograph, Chaos to capability, Educating Professionals for the 21st Century, Jay Martin Hays
  • Emotions, Narratives, and Ethical Mindfulness Academic Medicine, June 2015, vol 90, Issue 6, Guillemin, Marilys MEd, PhD; Gillam, Lynn MA, PhD
  • Sisäinen teatteri – Luova kirjoittaminen tietoisuustaitona, Kati Sarvela, Kuumussa Virtaa Oy, 2013

Mitä tehdä kun kuolema kolkuttaa ovea

Kun kuolema kolkuttaa ovella, ja elämäsi on epävarmaa, voi olla aika pohtia joitakin olennaisia kysymyksiä elämässäsi.  


KIRJOITUSHARJOITUS

(kirjasta Fighting from Within – Martin L. Rossman)

Pohdi kirjoittaen seuraavia asioita. Mikäli et jaksa kirjoittaa, voit pyytä jotain läheistä toimimaan kirjurina.
Mitkä ovat olleet tärkeimmät arvosi ja uskomuksesi?
Mitkä ovat asioita, jotka haluaisit välittää eloon jääville ihmisille?
Minkälaisia asiat toivot heidän muistelevan, kun he keskusteleva sinusta?
Mitä haluaisit hautakivessäsi lukevan?
Minkä perinnön haluaisit jättää jälkeläisillesi?  Muistatärkein perintö ei ole aineellista.
Voitko vielä tehdä jotakin sen eteen, että tämä perintö realisoituisi?

WP_20141202_007[1]

Harjoitus ei välttämättä sovellu hänelle, jolla kuolema on liian lähellä. Usein kuoleva kun halua vetäytyä yksinäisyyteen. Harjoitus sopii parhaiten henkilölle, joka pelkää kuolemaa. Hän kokee, vaikka vaikean sairausdiagnoosin jälkeen, elämänsä uhatuksi.  Sairas saattaa  vielä elää kohtuullisen hyvää elämää, mutta joutuu elämään kuoleman läheisyyden tuottamassa epävarmuudessa. Voi olla, että kuolema vain kolkutti, mutta ei edes avannut vielä ovea. Silti monelle on hyväksi pohtia näitä kysymyksiä.

Keskustelin puolisoni kanssa melanoomadiagnoosin jälkeen hautajaisistani, mikä oli hyvin helpottavaa ja jopa liikuttavaa. Se tuntui hyvältä. Tämä voi puolestaan nk. terveestä tuntua odolta. On hämmentävää, että joku haluaa puhua kuolemastaan ja hautajaisistaan, vaikka tilaisuus saattaa todellisuudessa olla vielä kovinkin kaukana. Puolisoni suhtautui puheisiini empaattisesti ja omalla tavallansa humoristisesti. Sekin tuntui hyvältä.

Aivosyöpää parikymmentä  vuotta sairastanut, ja muutama vuosi itse sairauteensa kuollut lääkäri, David Servant-Schreiber sanoi kirjassaan, että kuolema itsessään ei ole kivuliasta. Tavallisemmin se on elämänvoiman vähittäistä hiipumista, kun elimistömme toiminnot samalla hidastuvat. Ruokahalu ja jano katoavat. Kivut ja pahoinvointi häviävät. Suu kuivuu, jota voi auttaa jääpalalla tai imemällä kosteaa kangaskappaletta. Kuoleva harvoin haluaa keskustella, vaan usein hän usein tahtoo vain nauttia toisen ihmisen kädestä pitämisestä, musiikista  tai ikkunasta tulevista valonsäteistä. Usein kuoleva ikään kuin ottaa etäisyyttä toisiin ihmisiin, monesti hän on levollinen ja joskus jopa lievästi euforinen.

Suurimmat lohdun sanat kuolemasta, olen löytänyt  kirurgi Bernie Siegeliltä. Hän kirjoittaa kirjassaan, että kuolema ei ole epäonnistuminen.  Sen sijaan epäonnistumista on se, ettemme ota elämän haastetta vastaan. Siegel on kiinnittänyt huomionsa siihen, että on pieni joukko ihmisiä, jotka paranevat, vaikka heidän ei kuuluisi lääketieteen tilastojen mukaan parantua. Nämä ihmiset yleensä energisoivat lääkäriä.  Lääkäri itsekin kun on lääkäriopinnoissaan melko tyhjän päällä oman elämänsä ja kuolemansa suhteen. Lääketieteellinen biologinen ihmiskuva ei ole antanut hyviä eväitä elämiseen.  


Siegel jatkaa, seuraavasti: ”Ihminen joka ei usko ihmeisiin, ei ole realisti. Se, että käytämme termejäspontaani paraneminentai nk. ’ihmeparantuminen’, johtaa meitä harhaan ja hämmentääikään kuin ihmisen täytyisi olla jotenkin onnekas parantuakseen. Asia ei ole kuitenkaan näin, vaan ihmisen täytyy tehdä paljon sisäistä työtä.” Poikkeukselliset potilaat kieltäytyvät olemasta sairautensa uhreja. Sen sijaan he ottavat vastuun omasta elämästään ja kouluttavat jatkuvasti itseään.  Heistä tulee oman hoitamisensa asiantuntijoita.


Joskus masennus voi liittyä sairauteemme.  Koska emme ole koskaan eläneet, ruumiimme tahtoo kuolla.  Masennus ja syöpä ovat enemmän tai vähemmän naimisissa keskenään, ja trauma voi olla heidän vanhempansa tai lapsensa. Kuoleman tahtomme voi olla Siegelin mukaan tietoista tai joskus tiedostamatonta. Elääksemme meidän täytyy löytää itsestämme elämäntahto. 

Arnold Hutchnecker kirjoittaa kirjassan (The Will to Live), ettäSyöpä on osittaista antautumista kuolemalle ja syöpä on solutason epätoivoa.Jotkut muutkin tutkijat ovat väittäneet, että hyvin monella ihmisellä ennen syöpää on elämäntilanne, jossa hän kokee toivottomuutta ja avuttomuutta.


Siegelin mukaan ihmisillä, jotka elävät onnellista ja tyydyttävää elämää, on vain kymmenesosa sairauksista, joita epätyydyttävästi elävillä on. Tämä ei tarkoita tietenkään sitä, että meidän tarvitsisi ottaa syyllisyyttä siitä, ettemme ole löytäneet onnellista elämää. Jos emme ole saaneet kokea hyväksyvää rakkautta ja läsnäoloa, eikä kukaan ole antanut meille työkaluja sisäiseen työhön, on selvää, että elämämme tarkoitus voi olla hukassa. Kulttuurimme kun ei ole arvostanut sisäisen työn tekemistä.  Koskaan ei ole kuitenkaan myöhäistä lähteä etsimään omaa elämäänsä.


Monen masentuneen kuolemantahdon olemus paljastuu hienosti  Siegelin kertomasta hänen kolleegansa potilastarinasta. Se kertoo masentuneesta miehestä, joka menee psykiatrille hymysuin  kertoakseen, ettei tarvitse enää terapiaistuntoja:  Minulla on nyt syöpä.  Minun ei ole ollut vaikeaa samaistua tähän tarinaan. Syöpäni on auttanut minua löytämään elämäntahtoni. Oma elämäni oli melkoisissa solmuissa ennen ensimmäistä syöpääni.

Mikäli ihminen kokee, ettei hänen elämänsä ole elämisen arvoinen, heikkenee hänen elämäntahtonsa, ja tätä kautta hänen vastustuskykynsä.   Tiedän varsin hyvin, että elämäntahtoni ei ole kaikkivoipainen. Voi olla, että kuolen vielä syöpääni lähivuosina tai jopa lähiviikkoina, kuka tietää, tai sitten elän satavuotiaaksi (eräässä tutkimuksessa muistini mukaan mainittiin useita satavuotiaita, joilla oli ollut useampia syöpiä).  

cropped-kukkia.jpg

Tiedän, minussa on edelleen osa, joka tahtoo kuolla, mutta olen pyrkinyt tekemään sopua tämän osani kanssa.  Juuri tämä osa minua on tyrkkinyt minua oman itseni näköiseen elämääni! Uskon, että voin kuolla jonakin päivänä onnellisempana kuin mikäli olisin kuollut joitakin vuosia sitten.  Ilman sisäistä työtäni kuoleman läheisyys olisi luultavimmin täyttänyt mieleni vain epätoivoisilla ajatuksilla! Näin uskon, mutta en tietenkään tiedä.  Asian tiedän varmuudella, vasta sitten kun olen kokenut kuolemani. Jos sittenkään.


Lääketieteelliset toimenpiteet ovat antaneet minulle lisäaikaa, jota olen käyttänyt itse itseni parantamiseen. Olen tehnyt paljon meditaatiota, rukoilua, vertaistyötä ja kirjoittamista kasvaakseni haavoittuneena tarinankertojana, jolla olisi annettavaa myös muille eikä vain omalle itselle.


En usko, että kuolemanpelkomme voitetaan vain toisen ihmisen tsemppauksella tai omien myönteisten ajatusten viljelyllä.  Tarvitsemme reppukaupalla toisen ihmisen hiljaista ja hyväksyvää läsnäoloa, omaa hyväksyvää läsnäoloa suhteessa omiin tiloihimme sekä  avoimmutta tutkia sisäistä kokemusmaailmaamme. Meidän on uskallettava sisukkaasti kohdata pahimmat haamumme, herätettävä henkiin kuolleet unelmamme ja meidän on löydettävä elämäntahtomme, toivomme.


Meidän on muutettava koko elämäntapamme itseämme ja lähimmäisiämme kunnioittavaksi.  Tämä tapahtuu työstämällä itsehoidollisin menetelmin, vaikka hyväksyvän läsnäolon,  taiteen ja uskontojen avulla eepostamme, identiteettiämme kannattelevaa tarinaa.  Tarinan työstäminen on pikemminkin taiteellinen projekti, aukeaminen ja antautuinen jollekin itseä suuremmalle, eikä akateeminen tieteellinen näyttötyö.Tätä eivät taida edes kaikki lääketieteen ammattilaiset ymmärtää.


Mikäli emme ole saaneet riittävästi hyväksyvää läsnäoloa, kannattaa omia traumoja työstää aluksi vaikka ryhmässä  kokeneen vetäjän kanssa tai tai yhdessä terapeutin tai sielunhoitajan kanssa.  Kohdataksemme itsemme, tarvitsemme vahvoja aikuisia turvallisia ammattilaisia ja/tai vertaisihmisiä, tai  sitten itsessämme olevia aikuisia turvallisia osia, tukemaan sisäistä prosessiamme.  Jos meillä itsellämme ei ole kokemusta lempeästä ja hyväksyvästä rakkaudesta, voimme saada hyväksyvän ja turvallisuuden toisen ihmisen kautta. 

Silti vanhat traumat voivat aktivoitua uudessa kriisissä aivan niin kuin minulle kävi.  Pelko voi hetkeksi halvaannuttaa kenet tahansa,  mutta kimmoisuutemme  lisääntyy sisäisen työn avulla. Tämä jälkeen on mahdollista löytää yhä helpommin levollisuutta vaikeinakin hetkinä. Voit elää enemmän tätä hetkeä ja hyväksyä jokaisen hetken sellaisena kuin se avautuu. Sisäinen työ ei koskaan kuitenkaan tee meistä täysin eheitä. Olemme tuomitut ikuiseen keskeneräisyyteen. Tämänkin joudumme hyväksymään.


Kadehdin ihmisiä, jotka osaavat tehdä arjen yksinkertaisuudella ja pienillä elämän asioilla elämästään taideteoksen, ilman minkäänlaista akateemista tietoa. Tulee taas mieleeni tämä runonlauja Huovisen Jussi, jonka pitkään jatkunut ei-akateeminen elämä, on ollut melkoinen taideteos.


Syöpä on yleensä tarinamme käännekohta.  Kuoleman äänen kolkutus voi auttaa monia elämään. Jotta saamme sairaudestamme, vaikkapa syövästä ystävämme, tai  ”voitamme taistelijana sairautemme”, on meidän varjeltava sisällä olevaa elämäntahtoamme. Ei ole helppoa kuolla, jos ihminen kokee, ettei hänen elämällään ole ollut koskaan edes mitään merkitystä eikä hän ole edes elänyt omaa elämäänsä.


Voin kuolla levollisesti, koska olen elänyt. Olen ollut läsnä itselleni ja ympäröivälle maailmalle. David Servant-Schreiber kehoittaa meitä viimeiseen hetkeen saakka tekemään jotakin hyvää jollekin toiselle ihmiselle tai luontokappaleelle.  Näin voimme kokea, että  pienellä elämälläni on ollut sittenkin merkitystä.

Monella liittyy kuolemaan henkisiä tai hengellisiä kokemuksia, jossa ihminen kokee olevansa osa jotakin suurempaa tietoisuutta. Kristinuskon ystävänä kutsun tätä Jumalaksi. Olen sitä mieltä, että itse kukin saa itse valita omat eheyttävät vertauskuvansa. Niitä löytyy myös muista uskonnoista ja elämänfilosofioista

Rakkaus puhuu monin kielin.

Syövän kokonaisvaltainen hoito -ryhmä on facebookissa.

Lähteitä:

Rossman, Martin L. (2003-04-15). Fighting Cancer From Within: How to Use the Power of Your Mind For Healing. Henry Holt and Co.. Kindle Edition.Servan-Schreiber MD PhD, David (2009-11-23). Anticancer, A New Way of Life, New Edition (Kindle Locations 3660-3666). Penguin Publishing Group. Kindle Edition
Siegel, Bernie S. (2011-08-30). Love, Medicine and Miracles: Lessons Learned about Self-Healing from a Surgeon’s Experience with Exceptional Patients (Kindle Locations 444-447). HarperCollins. Kindle Edition.

Tietoisuustaitoja stressiin – kustannussäästöjä ja inhimillisyyttä terveydenhuoltoon, osa 3

HENGITYSMEDITAATIOTA, HYVÄKSYVÄÄ LÄSNÄOLOA LUONNOSSA , ANTEEKSIANTOA

Ehkä hyvä lääkäri on tulevaisuudessa myös hyvä valmentaja. Itse asiassa jospa hän on ollut aina sitä, silloin kun hän on osannut hoitaa ihmistä kokonaisvaltaisesti. Hän on ollut potilaansa tietoisuuden muodonmuutoksen katalysaattori.  Kun valmennamme potilastamme, sillä voi olla mukava sivuvaikutus. Se voi aktivoida potilaan omia parantavia lumevoimia.

Hengitys on Guarnerinkin mukaan silta tunnetilojen ja stressin säätelyyn. Aina kun sisäänhengitys on pidempi kuin uloshengitys, kehomme rentoutuu. Kun siirrämme huomiomme hengitykseen, siirrämme itsemme neutraaliin tunnetilaan. Aina kun stressaannut tai kiihdyt, ota itsellesi aikalisä. Huokaise. Keskity hengitykseen. Samalla voit lisätä rentouttasi siirtämällä huomiosi johonkin mitä rakastat. Se on Guarnerin mukaan paitsi hengityksen myös sydämen hyvinvoinnin harjoitus. Sisäänhengityksessä sydämen rytmi kiihtyy, uloshengityksessä hidastuu. Se on sydämen syketiheyden säätelyharjoitus. Ihmiset, joilla on korkea sympaattisen hermoston kuormitus, eikä heillä ole kykyä sydämen sykkeen säätelyyn, saavat sydänkohtauksia helpommin.

Tietoisuutaidot, ja niiden avulla löydetty polku sisäiseen rauhaan, on Guarnerin mukaan myös hyvin usein tie terveyteen. Nyt tajuan, mikä minua on nk. positiivisessa ajattelussa ärsyttänyt. Se on asia, joka tämän Garinerin videon jälkeen hahmottuu tarkemmin. Sydänlääkärimme Guarneri nimittäin sanoo, että älä vain ajattele positiivisia ajatuksia, vaan hae myös positiivisia tunnetiloja.

Tietoisuustaidot eivät ole vain kognitiivinen ”älyllinen” kyky, vaan ne ovat taito, jota itse kutsun metakognitiiviseksi taidoksi. Kykenemme kyllä säätelemään tunnetilojamme tahdonalaisesti. Joudumme ottamaan tähän työhön käyttöön myös omat muuntuneet tajunnan tilamme ja koko luovuutemme! Tietoisuustaitojen logiikka on systeemistä. Lääkäreille lisäisin tähän vielä sen, että narratiivisen lääketieteen ja tietoisuustaitojen tieteenfilosfia lepää fenomenologiassa ja hermenutiikassa.  Lääketieteen empiirisanalyyttinen tieteenperinne ei ole ainut olemassa oleva tieteenperinne.

Narratiivisesti orientoitunut lääkäri joutuu ylittämään oman tieteenperinteensä rajat ja laajentamaan perspektiiviänsä. Kokemusperäinen tieto on hitaasti kasaantuvaa, mutta mikä parasta, meillä alkaa olla sitä kasaantunut valtava määrä tuhansien vuosien aikana! Ihmiskunnan historiallinen viisaus tietoisuustaitojen suhteen on aarreaitta.

Mikäli addiktiivista käyttäytymistämme ohjaa vanha meihin ohjelmoitunut tunnetila, on se tunnistettava ja kyettävä integroimaan osaksi persoonaamme. Tämä on luovaa toimintaa. Joskus, etenkin silloin, kun ihmiselle ei ole kehittynyt vahvaa ydinminuutta, tämä voi vaatia terapeutin apua!

Hengitysmeditaation lisäksi Guarneri suosittelee myös mantroja. Monissa uskonnollisissa traditioissa käytetään sanoja tai lauseita, joilla palautetaan tietoisuus fokukseensa. Mitä enemmän käytät mantraasi, sitä helpommin kykenet säätelemään tietoisuuttasi.

OLEMME KAIKKI ERILAISIA

Erään toisenkin minua kiinnostavan seikan Guarneri tuo esille. Se on oikeastaan narratiivisen ajattelun perusteita. Ei ole yhtä oikeaa tietoisuustaitomenetelmää, vaan jokainen meistä ihmisistä on erilainen. Olemme omassa kulttuuriympäristössämme kypsyneitä ainutkertaisia tarinoita. Kukin saa kulkea oman tiensä mielenrauhaan.

Hyvä elämä ei ole näyttöön perustuva projekti vaan se on pikemminkin oma ainutkertainen improvisoitu näytelmänsä. Jodumme tekemään omasta elämästämme oman suurimman näyttömme. Se mikä minusta tuntuu hyvältä, vaikkapa tämä reflektiivinen kirjoittaminen, tai EFT, voi toisesta tuntua hänelle täysin sopimattomalta menetelmältä. Hän haluaa joogaa ja parantavaa musiikkia. Kolmas haluaa mennä pilkille – olla läsnä luonnolle.

Voimme erilaisuudestamme huolimatta silti hakea inspiraatiota muiden ihmisten ja ihmiskunnan kokemuksellisesta viisaudesta. Esimerkiksi Jon Kabat-Zinnin MBSR-menetelmä (mindfulness based stress reduction) on monipuolinen ja siinä on paljon aineksia buddhalaisesta perinteestä.  Itse haluan aina muistuttaa, että myös kristinuskossa ja islamilaisuudessa on hienoja meditaatioperinteitä. Tämä jokaisen ihmisen erilainen tarina on vaikeasti sulatettava asia luonnontietisiin tietonsa perustaville tiedemiehille. Dostojevskyn sanoin, tietoisuustaitoja harjoittaessa jodumme potkaisemaan hetkeksi logaritmit helvettiin. Joudumme harjoittamaan olemista ja tyhjää, ennakko-oletuksista vapaata, asennetta.

SAAT OLLA JÄLLEEN HENKINEN IHMINEN!

Tietoisuustaitojen harjoittamisella on lukemattomia terveysvaikutuksia paitsi sydämeen, myös esimerkiksi verenpaineeseen. Myös syöpäsairauksissa tietoisuustaitojen on todettu vahvistavan imuunivastetta.  Guarneri mainitsee muuten myös kiitollisuuspäiväkirjan pitämisen ja anteeksiannon harjoittamisen tärkeinä terveyttä kohentavina rituaaleina. Viha, katkeruus, ja myrkylliset ajatukset heikentävät terveyttä ja vastustuskykyämme.

Sydänvaivojen takana Mimi Guarnerin mukaan on hyvin usein se, mitä hän kutsuu henkiseksi kriisiksi (spiritual crisis). Ihmisillä ei ole merkitystä elämällänsä ja he kokevat kaiken tarkoituksettomaksi. Hän kertoo, että Cheyenne intiaanieilla on sananlasku: Kun kadotat Jumalan rummun rytmin, tiput pois elämän sykkeestä ja rytmistä.

Henkisyys merkitsee Guarnerille hyvin paljon samoja asioita kuin minulle: Se on sitä, että tunnemme yhteyden itseemme, muihin ihmisiin, koko luomakuntaan ja johonkin meitä suurempaan voimaan. Se on jatkuvaa merkityksen ja kokonaisuuden kokemuksen etsintää.  Jokainen meistä löytää henkisyyden omalla tavallansa, ja meidän terveydenhuollon ammattilaisten kuuluu antaa potilaillemme mahdollisuus löytää se omilla keinoillansa. Samaan henkisyyden muottiin painostaminen on yksilön omien parantavien voimen aliarviointia.

Jos haluat – potilas tai terveydenhuollon ammattilainen –  pysyä terveenä, etsi jatkuvasti henkistä polkuasi mielenrauhaan ja hankit samalla itsellesi selviytymisstrategioita stressiin. Stressi, se on tämän päivän suurin riski terveydellesi. Ruoki sieluasi tietoisuustaidoilla – se on stressin parasta vastalääkettä!

Lääketieteen ammattilaiselle kymmenen hyvää syytä harjoittaa tietoisuustaitoja

Viimeaikaisessa kirjallisuudessa on ollut runsaasti esillä se, että on osa lääkärin ammattitaitoa kyetä jatkuvaan itsetarkkailuun, hetkestä toiseen tapahtuvaan itsearviointiin. Itsetarkkailu merkitsee sitä, että tunnistamme oman toimintamme vaikutuksen, ja haluamme seurata uteliaasti toimintamme seuraamuksia, ja meissä on tahtoa muuttaa havaintojemme mukaisesti käyttäytymistämme tulevaisuudessa. Me havaitsemme ajoissa omat kognitiiviset vääristymämme, tekniset virheemme ja tunnereaktiomme ja näin voimme edistää terapeuttista suhdetta potilaaseemme. Kognitiivinen neurotiede tutkii parhaillaan toiminnallisia ja rakenteellisia muutoksia, jotka tapahtuvat aivoissamme, kun kultivoimme mielen erilaisia totunnaisia tapoja. Tällaista toiminta voi olla se, että koemme asioita uusilla tavoilla, oppimalla näkemään ”faktat” ehdollisina, kykenemme näkemään asioita erilaisista näkökulmista käsin, keskeytämme oman perinteisen tavan luokitella ja arvioida asioita, ja haastamme itseämme toistuvasti kysymyksillä. Syntynyttä tietoisuutta kutsutaan tietoiseksi läsnäoloksi, ja tähän liittyvää joka hetki tapahtuvaa itsemonitorointia tietoisuustaidoksi. Tämä toiminta on vastakkaista nk. autopilottiselle olemiselle ja ei-tietoiselle poissaololle. – Dan Siegel –

Seuraavassa yhteenvedossa yhdistelen mm. Dan Siegelin, Rita Charonin ja omia hypnoterapeutin kokemuksiani ja ymmärrystäni tietoisuustaidoista. Rita Charonhan on narratiivisen lääketieteen edustaja. Hän on esimerkiksi opettanut lääketieteen ammattilaisille reflektiivistä, peilaavaa, kirjoittamista.( Itse pidän luovaa terapeuttista kirjoittamista eräänä erinomaisena tapana harjoittaa tietoisuustaitoja.)

299px-Caduceus.svg

Miksi lääketieteen ammattilaisen tulisi ylipäätään harjoittaa tietoisuustaitoja?

  1. Oman itsen henkisen hyvinvoinnin takia

Työuupumus, stressi, masennus ja addiktiot eivät ole vain potilaiden ongelmia. Ne ovat myös terveydenhuollon ammattilaisen ongelmia. Puhutaan paljon työurien pidentämisestä. Jota työuria voidaan pidentää ja ennen aikaista eläköitymistä vähentää, täytyy terveydenhuollon ammattilaisen pitää huolta myös itsestään. Tietoisuustaidoilla voi muokata omaa sisäistä kokemusmaailmaa voimaannuttavasti. Tietoisuustaidoista alkaa olla aikamoinen näyttö näiden ongelmien vähentämisessä.

  1. Rakennamme itsellemme ja asiakkaallemme koherentimpaa elämäntarina

Tarinallinen pätevyytesi eli narratiivinen kompetenssi paranee harjoittamalla tietoisuustaitoja. Et ole vastuussa rikkinäisyydestäsi, mutta olet vastuussa siitä, että rakennat elämällesi vahvan elämäntarinan. Tämä ei ole aina helppoa. Se on helpompaa niille, joilla on esimerkiksi taloudellinen vakaa perusta elämälle. Se on kuitenkin aina mahdollista. Tietoisuustaitojen avulla lääkäri voi kehittää narratiivista pätevyyttään, jolloin hän hoitaa taitavammin paitsi potilastaan myös itseään.

  1. Kehitämme sisäisen maailmamme peilaustaitoamme

Voit oppia erilaisin tietoisuustaidollisin menetelmin sisäistä reflektiota, tiedon peilaamista. Olemalla hyväksyvästi läsnä itsellesi, eri puolillesi, emootioillesi, ajatuksillesi ja kehollisille tuntemuksille, voit alkaa tunnistaa ja nimetä erilaisia tilojasi. Syvimmät tunteemme voivat olla meissä ruumiillisina oireina. Tärkeää on auttaa näitä tiloja erilaistumaan, jonka jälkeen ne on mahdollista integroida osaksi sisäistä virtaavaa kokemusta. Dan Siegelin sanoin, vapautat tietoisuustaidoissa informaatio- ja energiamolekyylejä. Tämä edistää omaa terveyttäsi. Käsittelemättömät tilasi voivat olla energiasyöppöjä. Mitä paremmin tunnistamme itsessämme olevia tiloja, sitä kirkkaammin ja läsnä olevammin alamme nähdä myös toisen ihmisen.

  1. Kehitämme ulkoisen maailmamme peilaustaitojamme

Tätä voit tehdä monin tavoin. Voit harjoittaa sitä vaikka ongelmakeskeisissä oppimisryhmissä, Balint-ryhmissä tai voit vaikka psykodraamallisin menetelmin. Voit leikkiä olevasi joku toinen henkilö, vaikkapa potilas. Leikkiminen on hyvä tapa oppia. Ulkoista peilausta – kokemuksellista oppimista – tapahtuu ihan vain yksinkertaisesti siten, että olet empaattisesti ja hyväksyvästi läsnä potilaillesi. Peilaustaitojemme lisääntyessä tulemme entistä tietoisemmaksi kaiken tiedon suhteellisuudesta ja näkökulmasidonnaisuudesta. Tarinat ovat tärkeä kokemuksellisen oppimisen väline ja läsnä oleminen peilaavasti omille ja toisen ihmisen tiloille on tietoisuustaito.

  1. Lisäämme potilaslähtöisyyttämme

Medikalisoivan lääketieteellisen kulttuurin ongelma on ollut aidon potilaslähtöisyyden puuttuminen. Potilaslähtöistä ei ole se, että sijoitat potilaasi omaan maailmankuvaasi, ja yrität pakottaa hänet sinne. Lääketieteen ammattilainen on velvollinen antamaan omaan lääketieteellisen osaamisensa ja tiedon potilaan palvelukseen, mutta hän voi sen tehdä dialogisesti. Hän virittäytyy asiakkaansa maailmankuvaan verbaalisen ja kehollisen non-verbaalisen kommunikaation kautta.

  1. Reaktiivisuutemme vähenee

Yllättävät ajatukset, tunteet ja tapahtumat eivät saa meissä aikaiseksi voimakkaita ajattelemattomia tunnepitoisia reaktioita. Kun tilamme erilaistuvat ja ovat integroituneita, ne eivät kummittele ei-toivottuina vieraina mielemme näyttämöllä. Tämä parantaa kommunikaatiotaitojamme. Joskus voimme tarvita terapiaa tai työnohjausta muuttaaksemme ei-toivotut mellastavat kummituksemme ystäviksemme. Nämä tilamme ovat nimittäin energiasyöppöjä.

  1. Kykenemme katsomaan maailmaa aloittelijan silmin

Kun katsomme tilanteita, erityisesti ristiriitaisia tilanteita, hetkittäin tyhjällä päällä, voimme nähdä potilaan tilanteessa uusia luovia mahdollisuuksia; emme toimi vain vanhojen automaattisesti ohjautuneiden tapojemme orjina.

  1. Lisäämme potilaan itseohjautuvuutta

Potilaslähtöisen hoitamisen ideaalitilanteessa potilas on saavuttanut itseohjautuvuuden terveydestään, ja hän itse tekee valintansa liittyen omaan terveyskäyttäytymiseensä. Olemalla myötätuntoisesti läsnä lääkäri voi laajentaa potilaansa valinnan mahdollisuksia. Silti potilaamme tekemät valinnat voivat olla erilaiset kuin esimerkiksi lääkärin tekemät valinnat samassa tilanteessa. Dialogi on muodonmuutoksellisen oppimisen väline: Prosessissa kehittyy sekä lääkärin ammattitaito, hänen oma sekä myös potilaan itseohjautuvuus. Kun olemme hyväksyvästi läsnä asiakkaillemme, muuttuu lääkärin vastaanottohuone kaksisuuntaisen oppimisen näyttämöksi.

  1. Integroimme aktiivisesti itseämme

Tiedostamisen lisääntyessä hyväksyvän läsnäolon kautta, voimme kyetä tunnistamaan itsessämme ja toisissamme erilaisia tiloja, samalla niiden luova erilaistuminen ja integroituminen mahdollistuu. Uusien tilojen luominen ja niiden erilaistuminen mahdollistuu juuri ihmissuhteittemme kautta. Emme ole erillisiä ihmisiä, vaan se, että mielemme olisi vain meidän, on suurta harhaa. Olemme perustavaa laatuisesti interpersonaalisia. Potilaamme, mutta myös kollegamme tarinoin, voivat olla kokemuksellisen oppimisemme mahdollisuuksia.

  1. Voimme aktivoida lumevoimia

Tietoisuustaidot merkitsevät myös kykyä käyttää mielikuvia, vertauskuvia ja suggestioita paranemisessa. Autosuggestioin ja suggestioin voimme aktivoida omia ja toisten ihmisten parantavia voimia. Epäonnistunein sammakoin voimme huonontaa potilaamme paranemisen mahdollisuuksia. Kielellämme emme pelkästään kuvaa vaan myös luomme todellisuutta.

++++

Itse pidän sekä Rita Charonia kuin myös Dan Siegeliä uuden, kokonaisvaltaisen ja integratiivisen hoitamisen pioneereina. Taisin jo mainitakin, että Rita Charonia pidetään myös narratiivisen lääketieteen pioneerina, mutta yhtä lailla Dan Siegel puhuu paljon tarinoista. Ihmisen aivot ovat hänen mukaansa perustavaalaatuisesti narratiivinen elin: Ne kutovat jatkuvasti tarinaa.

Narratiivinen toiminta, vaikkapa runojen kirjoittaminen, terapeuttinen kirjoittaminen tai tarinoiden jakaminen toistemme kanssa kehittää mielitajuamme. Tulemme tietoiseksi omista, potilaan ja vaikkapa lääketieteellisistä uskomuksista ja arvoista, myös nk. lääketieteen piilo-opetussuunnitelmasta. Emme omaksu passiivisesti ja kyseenalaistamatta lääketieteen vallankäytön julkilausumattomia rakenteita, sen arvoja ja uskomuksia. Tunnetilamme voivat ohjata oppimisprosessiamme. Ne voivat olla neuvonantajiamme.

Rita Charon narratiivisen lääketieteen edustajana kiinnittää muuten huomiota siihen, että kaikki potilaat eivätkä lääkärit ole avoimia narratiiviselle lääketieteelle – tarinoille – koska he ovat tuudittautuneena valtasuhteeseen, jossa lääkäri päättää ja tietää. Vanhassa lääketieteellisessä kulttuurissa potilas oli passiivinen. Hän on kohde, joka analysoidaan, diagnotisoidaan ja johon lääketieteellinen objektiivinen tieto siirretään. Monet potilaamme tulevat edelleen lääkärille käsi ojossa hakemaan teknisiä toimenpiteitä ja lääkkeitä. He eivät halua tarinointia, eivätkä he halua/osaa ottaa vastuuta omasta itsestään ja terveydestään. He antavat opittujen käyttäytymismallien (autopilotin) ohjata elämäänsä, jo toivovat vain teknisiä temppuja parantumiselleen.

Kenties jotkut lääkärit vastustavat tietoisuustaitojen ja narratiivisen hoitamisen mukanaan tuomaa muutosta senkin takia, että se merkitsee syvällisempää ajattelutavan muutosta ja uutta vallanjakoa. Lääkäri muuttuu yläpuolella olevasta asiantuntijasta yhteistyö- ja dialogikumppaniksi.

Erityisesti me vanhat lääketieteteen ammattilaiset olemme sisäistäneet koulutuksessamme vanhat turvalliset, mutta jäykät uskomukset ja hirarkiset vallankäytön rakenteet. Käsittääkseni lääketieteen koulutuksessa opetetaan edelleen kovin vähän tietoisuustaitoja. Koulutus on muuttumassa vähitellen tietoisen läsnäolon narratiiviseen ja dialogiseen suuntaan. Oma käsitykseni on, että Suomi on vielä tässä asiassa takapajula. Rakastamme asiantuntijoitamme, jotka kertovat meille totuuden asioista.

Lääketieteellinen kulttuuri muuttuu, jos ei muuten niin itseohjautuvien potilaiden ja lääkärien toimesta. Potilaat äänestävät valinnoillaan. Mikäli mielimme pitää potilaamme,  merkitsee se samalla sitä, että lääketieteellinen kulttuuri suuntaututuu entistä enemmän ihmisen integratiiviseen hoitamiseen: Eri alojen ammattilaiset voivat tehdä yhteistyötä potilaan kanssa hänen tilansa parantamisessa, ei pelkästään tarjoamalla teknisiä temppuja, vaan voimme auttaa  potilastamme hänen omien parantavien voimiensa aktivoimisessa. Esimerkiksi potilaassa aktivoitu toivo vahvistaa hänen immuunivastettaan.

Niin kauan kun emme ole siirtyneet tietoisen läsnäolon dialogiseen, narratiiviseen hoitamiseen, on valheellista puhua todellisesta potilaslähtöisestä hoitamisesta. Oma suhteeni potilaisiini on kaksijakoinen, olen sekä narratiivinen hammaslääkäri että asiantuntija. Erityisesti olen jälkimmäinen, silloin kun asiakas tätä toivoo. Ei ole harvinaista, että potilas sanoo: ”Sinähän se lääkäri olet. Päätä sinä.” Silloin olen potilaalle perinteinen hammaslääkäri. Hypnoosivalmennuspotilaille minulla on tarjota runsaasti aikaa heidän itseohjautuvuutensa lisäämiseen. Opetan heille tietoisuustaitoja, kuten affirmaatioita, tietoista läsnäoloa ja erilaisia mielikuvaharjoituksia.

Akuuteissa tilanteissa esim. tapaturmissa, hoitohenkilökunnan dissosiaatio – tunne-etäisyyden ottaminen – voi olla tietty selviytymisstrategia. Tällöin tilanteet tulisi voida purkaa työnohjauksellisesti jälkikäteen. Juuri näissä tilanteissa syntyy uusia kummituksia mielennäyttämöillemme. Onneksi monissa työpaikoissa tällaiset tilanteet puretaan yhteisesti, jolloin tarina voidaan integroida osaksi yhteistä kokemusmaailmaa. Hammaslääketieteellisessä toimintakulttuurissa tällainen työnohjauksellinen ryhmässä tapahtuva purkutyö on edelleen poikkeuksellista, mikä voi lisätä yksittäisen, erityisesti nuoren hammaslääkärin emotionaalista taakkaa.

Sekä Rita Charonin, että Dan Siegelin, interpersonaalinen ajattelu ylittää perinteisen dualistisen objekti/subjekti ajattelun. Perinteisessä lääketieteessä järkevä, puolueeton lääkäri, päättää objektiivisella tiedollaan mikä on parhaaksi potilaalle. Dualismin ylittävässä lääketieteessä lääkäri ja potilas jakavat dialogisesti tarinansa, ja pyrkivät löytämään yhdessä oppien uusia ratkaisuja, jolla potilaan tarina saisi onnellisen käänteen. Perinteinen biolääketieteellinen malli korvaantuu nk. intersubjektiivisella tiedolla. Potilas ja terveydenhuollon ammattilaiset yhdessä ja yhteistyössä dialogisesti rakentavat uutta parantavaa tarinaa.

Olen henkilökohtaisesti myös Rachel Naomi Remen-fani. Hän on amerikkalainen lääkäri, joka opettaa monissa amerikkalaisissa tiedekunnissa parantajan taitoja. Hänelle sekä potilas sekä lääkäri ovat molemmat eläviä muovautuvia tarinoita. Remen korostaa, että lääketieteen opiskelijat voivat paremmin kun he oppivat jakamaan keskenään tunteitaan ja tarinoitaan.

Esineellistävän kulttuurin kasvattama ammatillinen naamio on taakka, jotka uuvuttavat helposti lääkärin. Se, että olet läsnä potilaillesi keventää taakkaasi. Saat olla oma itsesi, omine entistä tietoisimpine tiloinesi. Oikeastaan se, ettet ole läsnä itsellesi etkä toiselle ihmiselle, on ankarasti energiaa syövää toimintaa.

Remen sanoo eräässä haastattelussa : ”Olen löytänyt järjellisyyden lääketieteeseen harjoittamiseen. Se on muutakin kuin diagnoosin löytämistä ja tämän tilan hoitamista , hän sanoo ja jatkaa ”Se, että olemme läsnä potilaillemme, on tärkeämpää kuin tieteellinen tieto, jota opimme.

Remeniä voi kutsua hyvällä syyllä haavoittuneeksi parantajaksi. Hän on itse sairastanut Chronin tautia ja hänet on leikattu kymmeniä kertoja. Hänen kirjansa ”Kitchen Table Wisdom” (Viisautta keittiön pöydän ääreltä) on bestselleri, jota ei valitettavasti ole tietääkseni käännetty suomeksi.

Tietoisuustaidot facebookissa.

Lähteitä ja luettavaa :

Brendel, William, Transformative Medicine: A Dialogue between Transformative Learning and Narrative Medicine

Sharon Dobie, MD, Reflections on a Well-Traveled Path: Self-Awareness, Mindful Practice, and Relationship-Centered Care as Foundations for Medical Education

R.M.Epstein, MD; Daniel J. Siegel, MD, Jordan Silberman, MAPP, BA. Self-Monitoring in Clinical Practice: A Challenge for Medical Educators, Foundations of Continuing Education

Narrative and Medicine, Rita Charon, http://www.bumc.bu.edu/mec/files/2010/06/Rita-Charon-Narratives-NEJM-Feb-04.pdf

David B Morris, Narrative Medicines: Challenge and Resistance.

Daniel J. Siegel, M.DThe Science of Mindful Awareness and the Human Capacity to Cultivate Mindsight and Neural Integration