Tarina norsusta ja toinen perunoista

Hyvää vappua vaan kaikille! Aloitin tämän juhla-aamuni jälleen kerran kirjoittamisrituaalilla. Jos joku ei ole vielä sattunut huomaamaan, olen addiktiivinen luovan lukemisen ja kirjoittamisen harrastaja.

Näin vapun kunniaksi laitan poikani minusta ottaman kuvan kaikille ihailtavaksi.  Tässä makaa siis kuhmolainen kypsä Emäntä keväisten Kaivopuiston  krookusten keskellä!20140427_155254

Saatan olla joidenkin ihmisten mielestä outo ihminen, kun rakastan erilaisia teorioita. Siksi joskus kirjoitukseni taitavat olla hiukan korkealentoisia. Minulle käsitteet ovat metaforia, leikkikaluja, joita työstämällä kykenen hahmottamaan elämää entistä paremmin. Leikin leikkejäni erilaisilla filosofisilla käsitteillä, mutta myös tarinoilla. Teen tätä leikkityötäni leipätyöni rinnalla, oikeastaan sekä itseäni että muita varten. Väitän, että näiden luovan kirjoittamisen vuosina, olen muuttanut itseäni valtavasti. Pessimistinen rouva Otsaryppy on kasvanut optimistiseksi Siirtolan Emännäksi.

Toivon, että saavuttaakseen onnellisen elämän, nuorien ihmisten ei tarvitsi kulkea yhtä pitkää tietä kuin minä olen kulkenut. Minulta meni aikaa oikeastaan runsaat neljäkymmentä vuotta itseni kokoon kursimiseen. Epävarma bulimikko, asioiden negatiivinen vatvoja, unihäiriöinen rouva Otsaryppy, muutti muotoaan tällaiseksi suht juurevaksi  ja hieman höperöksi Siirtolan Emännäksi. Samalla ydinkokemus elämästä on muuttunut täydellisesti.

Erilaiset vertauskuvat ovat tiedostamattoman mielen kieltä. Tarinoita ja metaforia hyödyntävä ja luova mieilikuvituksemme on sekä aarreaitta, että romuvarasto. Romuvarasto se on silloin, kun jäämme loppuelämäksemme kiinni itseämme vahingoittaviin mielikuvitustarinoihin. Moni meistä on mestari pyörittämään päässään itseä haavoittavia draamoja.

http://www.childrenssite.net/images/animals-coloring-elephant.gif

Intiassa norsuja kuulemma opetetaan pienestä pitäen pysymään paikoillansa siten, että maahan laitetaan tukeva keppi, jonka ympärille sidotaan köysi. Köyden toinen pää pyöräytetään kiinni norsulapsen jalkaan. Pikku elefantti vetää ja vetää, mutta huomaa että vaikka kuinka se riuhtoo, potkii ja meuhkaa, ei se pääse karkuun. Näin elefantti oppii, että turha taistella, köydestä ei kuitenkaan pääse irti. Myöhemmin, kun elefantti kasvaa, isännän ei tarvitse muuta kuin laittaa pieni keppi maahan pystyyn, ja norsu voidaan kiinnittää tähän. Norsua ei enää sido tolppa vaan sen oma uskomus.

Me Virtuaali Vilmat ja Villet olemme samanlaisia kuin nämä norsut. Rakennamme lapsuudessa tietyt ydinuskomukset elämästämme, joita sitten täydennämme elämämme varrella. Otamme nämä uskomuksemme ikään kuin valmiiksi annettuina, emmekä uskalla kyseenalaistaa niitä. Vain harvat ovat kyenneet yksin vapauttamaan itsensä irti kepistä.

Ajat muuttuvat. Meillä alkaa olla käytössämme sellainen määrä monikulttuurista viisausperinnettä, että kuka tahansa voi oppia vapauttamaan itsensä köydestään. Meditaatio ja itsehypnoosi ovat tiloja, joissa ihminen lähtee riuhtomaan itseään irti ydinuskomuksistaan. Tämä riuhtomistyö on tarpeen etenkin silloin, kun emme ole saaneet vanhempiemme hyväksyvää läsnäoloa. Kun sen olemme saaneet, on meillä yleensä olemassa hyvä pohja hyvälle elämälle. Hyvä vanhemmuus on antanut perustan sille, että voimme itse valita, mihin liekaan itsemme kiinnitämme.

Hyvän vanhemmuuden puuttuessa, tarvitsemme pääsääntöisesti terapeutin tukea. Vain ani harva onnistuu irrottamaan kahleensa aivan yksin ja itse. Henkilökohtaisesti olen optimisti; uskon, että tietoisuustaitojen (itsehypnoosi, mindfulness-harjoitukset) lisäämisen kautta, yhä useampi ihminen kykenee korjaamaan vääristyneet uskomuksensa erilaisissa terapeuttisissa ja tietoisuustaitoryhmissä. Prosessi on hyvä aloittaa turvallisessa porukassa, mutta kun siihen pääsee kiinni,  sitä  on mahdollista oppia itse ohjaamaan. Voimme harjoittaa oivallusmeditaatiota (esimerkiksi luovasti kirjoittaen), joka auttaa meitä pistämään autopilottimme pois päältä.

Aika moni on negatiivisten uskomustensa vanki, jolloin apina-ajatukset ohjaavat heidän elämäänsä. Me emme ole typeriä ihmisiä, vaan olemme vääristyneiden ydinuskomustemme vankeja.  Apina-ajatukseksemme, tai toista metaforaa hyödyntäen, vertauksena, juna-ajatuksemme, puksuttavat eteenpäin itsestään kuin höyryveturi, vääristäen todellisuudenkuvaa. Vahingoitamme tällä paitsi itseämme myös ihmissuhteitamme. Apina-ajatuksista emme vapaudu vain järjellämme, vaan kokemuksellisella oppimisella, johon tarvitsemme myös luovuuttamme ja mielikuvitustamme.

Olemme kuin perunoita. Kun emme ole saaneet riittävän hyvää vanhemmuutta, kasvamme perunakellarissa. Meihin tulee ituja, jotka eivät tuota mitään ellemme saa hyvää vanhemmuutta. Vanhempiemme ehdoitta annettu rakkaus tarjoaa meille mullan, jolloin iduistamme alkaa versota vihreitä lehtiä, valkoisia kukkia ja lisämukuloita.

Läheskään kaikki eivät valitettavasti ole tulleet lapsena hyväksyvästi ja läsnäolevasti kohdatuksi. Jos näin on kohdallasi tilanteen laita, siitä ei kannata olla huolissaan. Ota tilanne sen sijaan vastaan haasteena!  Muuntuneet tajunnantilamme (hypnoosi, hyväksyvä läsnäolo, luovat transsit) mahdollistavat sen, että voimme itse siirtää perunamme uuteen multaan. Se vaatii meiltä  työtä ja  ponnisteluja. Tarvitsemme prosessiimme toisten ihmisten tukea. Hyödymme esimerkiksi osallistumisesta erilaisiin terapeuttisiin luoviin tietoisuustaitoryhmiin. Itselleni tämä matka on ollut elämäni mielenkiintoisin.

Voimme kokemuksellisen oppimisen avulla itse antaa itsellemme kaiken sen rakkauden ja hyväksynnän mikä meille kuuluu. Sen jälkeen perunamme tuottaa hyvän sadon. Ben Furmanin ajatus, ettei koskaan ole liian myöhäistä saada onnellista lapsuutta, ei ole minulle mikään klisee, vaan tosiasia.

Tietoisuustaidot facebookissa.

Mainokset

Tietoisuustaidot ja stressi, nr 3

Kuten aikaisemmista pohdiskeluista kävi ilmi, stressistä selviytymisessä on kysymys uudelleen tulkintakyvystä. Yritän vielä avata tätä näkökulmaa syvemmin. Katotaan, pääsenkö ajatuksien juoksussani johonkin uuteen oivallukseen. Inspiraationani on ollut edelleen tämä Broadrickin artikkeli.

Tietoisuustaidot merkitsevät muodonmuutoksellisen oppimisen ja metakognitiivisten taitojen kehittymistä. Jälkimmäisellä tarkoitan tässä yhteydessä sitä, että ihminen tajuaa ristiriitojensa olevan oman oppimisensa kasvualustaa. Hän voi tulla tietoiseksi omista oppimisprosesseistaan.

Meillä kouluissa on informationaalinen koulutus nostettu korokkelle muodonmuutoksellisen oppimisen kustannuksella. Ainakaan meidän ikäluokan ihmisille ei ole annettu juuri eväitä siihen, kuinka voimme tutkia omaa, usein ristiriitojen täyttämää todellisuuttamme, ja sen erilaisia näkökulmia luovasti, mutta samalla myös kriittisesti.

Jokaiselle kansalaiselle  ei ole meillä Suomessakaan valitettavasti annettu lapsuudessa riittäviä eväitä merkitykselliseen elämään. Ruokkimalla meitä ihmisiä pelkästään faktatiedolla, me emme välttämättä löydä tarkoituksellista elämää. Ehkä masennustilastomme kertovat tarinaa tästä. Muodonmuutoksellinen oppiminen merkitsee minulle kokemuksellista oppimista. Mikä parasta se voi hyödyntää sisäistä ristiriitaista yhteisöä, minätilojen kaartia, uuden oppimisen kasvualaustana.

Elämän materialistista puolta ylikorostavassa kulttuurissa tarvitaan nyt kipeasti ihmisiä, jotka kykenevät auttamaan toinen toisiaan, jotta ihmiset löytäisivät merkityksen elämälleen. Voimme hyödyntää tässä esimerkiksi länsimaista psykoterapeuttista integratiivista tietoa.  Oikeastaan ajattelen vain materialistiselle tehokkuudelle  tilastoille ja logaritmeille rakentuvan elämäntavan olevan stressiä tuottavaa.

Kun ihminen saavuttaa merkityksellisen elämän, on hän motivoituneempi ja vastaanottavaisempi kaikenlaiselle tiedolle. Hän ei luota yksinomaan numeroihin, vaan ihminen osaa kuunnella kriittisesti sisäisiä ääniään, kuten intuitiotaan. Uskon että tulevaisuuden ihminen on Homo Ludens, leikkivä, tietoisuustaitoja, omaava ihminen, joka kykenee kykenee jatkuvaan sekä informationaaliseen että muodonmuutokselliseen oppimiseen.

Toivon, että muodonmuutoksellisen tiedon lisääntymisen kautta, ihminen voi tulla aktiiviseksi omien merkitysten luojaksi ja yhteisöllisten verkostojensa kriittiseksi valitsijaksi. Uskon, että tulevaisuuden ihminen kasvaa todelliseksi itsensä asiantuntijaksi: Hän ottaa vastuun omasta kehostaan, kohtalostaan ja kehittymisestään. Hän ei ota passiivisesti vastaan ideologioita, vaan hän kykenee nousemaan niiden yläpuolelle.  Povaan Homo Ludensin käyttävän nykyihmistä paremmin mielikuvitustaan kasvunsa välineenä ja hän kykenee havainnoimaan todellisuutta entistä objektiivisemmin, monista eri perspektiiveistä käsin.

Varmaankin taas toistan itseäni, vaan toisto on opin äiti. Sisäinen teatteri on paitsi tietoisuustaitojen harjoittamista myös muodonmuutoksellista oppimista. Menetelmän avulla kehitetään ihmisen kykyä olla omien minätilojensa luoja sekä niiden (erilaisten tunnepitoisten ajattelumallien) todistaja. Mielemme on pikemminkin erilaisten tapahtumien näyttämö kuin että se olisi todellisuutta vääristämätön peili. Sisäisen teatterin kaltainen menetelmä soveltuu erityisen hyvin aikuisoppijoille, jotka pyrkivät ratkomaan omia elämäntaidollisia ongelmiaan, esimerkiksi stressiä. Taidot kehittyvät, kun tietoisuustaitoja harjoittava tekee näkyväksi vanhoja historiansa aikana synnyttämiään minätiloja ja kykenee ristiriitoja hyödyntävän mielikuvituksensa avulla nousemaan niiden yläpuolelle. Uusissa tilanteissa hän kykenee aktivoimaan vanhoja tiloja ja hän voi luoda täysin uusia.

Ihminen kykenee tietoisuustaitojaan kehittämällä ottamaan sisäiseen maailmaansa tarkkailijatilan. Kun ajatukset Sisäisessä teatterissa hajaantuvat, samaistuvat minätiloihin, palautetaan ne aina tähän tarkkailijatilaan. Mikä ihmeellistä, kun ihminen onnistuu saavuttamaan tarkkailijatilan, voi hän huomata, että minätilat hänessä alkavat elämään spontaania elämäänsä mielennäyttämöllä esimerkiksi kirjoittaen. Oikeastaan näytelmämme käsikirjoittaja psykodraamallisessa transsitilassa kuolee, ja tapahtuu spontaani siirtymä improvisaatioon. Sisäisessä teatterissa projekti ei kuitenkaan jää tähän: Ihminen ei ainoastaan todista sisäisiä tapahtumiansa, vaan hän myös on oman näytelmänsä katsoja ja ohjaaja.

Näytelmän käsikirjoittajan kuolema on koitunut samalla egomme kuoleman hetkeksi. Tietoinen minuutemme nimittäin kuolee, kun kykenemme näkemän sen osat, minätilat (egotilat) mielennäyttämöllämme. Teksti syntyy paperille kuin automaattisesti, kun näytelmä elää omaa elämänsä mielen näyttämöllämme. Oman identiteettimme kehittyminen vaatii sen, että olemme myös näytelmämme katsojia ja ohjaajia. Kun näemme näytelmäämme, täytyy meidän ottaa siihen jatkuvasti eettisesti kantaa. Prosessissa käytämme hyväksemme sekä luovia että rationaalisia puoliamme.

Sisäisessä teatterissa Elämän eepoksemme, identiteettitarinamme kasvaa, kun todistamme ensiksi näytelmämme ja luomme uutta kriittisesti: Lähdemme ohjaamaan näytelmämme uusien, koko kehossamme miellyttävältä tuntuvien, metaforien suuntaan. Joudumme jatkuvasti prosessissamme pitämään huolen siitä, että minätilojamme kohdellaan arvostavasti. Saatamme saada Elämän eepoksen edetessä aiheen seuraavaan näytökseen vaikka edellisestä näytelmän dialogin pätkästä. Tästä sitten lähdemme improvisoimaan uutta näytelmää muistuttaen minätilojamme jatkuvasti myötätuntoisesta ja kunnioittavasta keskinäisestä asenteesta. Lopputuotos, Elämän eepoksemme, voi olla pirstoutunut ja hajanainen (ei yleensä mitään suurta kaunokirjallisuutta), mutta se sisältää kokemuksellisesti omien tilojemme yhdistymisprosessin.

Elämäämme kannatteleva eepos ei ole pelkästään sattumanvarainen kuolleen tekijän näytelmä, vaan valitsemme jatkuvasti itse sen suuntaa joka päivä uudelleen. Voimme tehdä tätä valintaa metaforisesti draamana kirjoittaen, mutta oikeassa elämässämme jokainen tekomme tekee tätä samaa. Näytelmämme juoneen tietysti vaikuttaa ulkoisen todellisuuden tapahtumat.

Kun stressannumme, ei riitä pelkästään, että rentoudumme esimerkiksi hyväksyvän läsnäolon henigysmeditaatiolla. Toki tämäkin on tärkeää. Esimerkiksi tavanomaisilla hypnoosirentotuksella pyritään rentouteen, mutta vielä suurempi päämäärä niissä on sama kuin tietoisuustaidoissa: ihminen tulee tietoiseksi valinnanmahdollisuuksistaan. Ihminen voi joka hetki valita elämäänsä uudelleen ja uudellen. Hän voi aktivoida halutessaan jopa menneisyydessä valitsematta jääneitä polkuja.

Tietoisuustaidoissa rentouden lisäksi kyky itsereflektioon on vähintäänkin yhtä tärkeää.  Itse asiassa edellinen, rentous ja tarkkailijatilan kehittyminen, ovat vasta muodonmuutoksellisen oppimisprosessin alku. Pelkkä rentous stressitilanteen ratkaisussa ei riitä, vaan meidän on opittava käyttämään stressantumisestamme syntynyt jännite uusien näkökulmien avaamiseen. Meditaation kielellä voisimme puhua mietiskelystä tai oivallusmeditaatiosta.

Stressistä syntynyt ”paskaolo” ei ole siis pahasta, vaan se on mahdollisuus sisäisten näkökulmien laajentamisen. Olemme päässeet silloin kiinni Sisäiseen teatteriimme, kun minätilamme eivät vain vatvo asioita, vaan niiden dialogi kuljettaa meitä uusiin laajempiin näkökulmiin. Nämä metaforiset näkökulmat ovat kognitiivisia mielemme rakenteita, joilla on konkreettinen kosketuspinta oikeaan elämäämme ja niissä tekemiimme valintoihin.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että länsimainen tietoperinne, mystiikka, hypnoterapia, psykoterapia ja filosofia tarjoaa valtavan määrän tietoa, joka on mahdollista hyödyntää ihmisen tietoisuustaitojen kehittämissä. Niiden kannattelemana on mahdollista rakentaa siltaa länsimaisen ja itämaisen viisauden välille. Meidän ei tarvitse ottaa lähtökohdaksi itämaisia perinteitä, vaan voimme lähteä rakentamaan tätä siltaa ihan ommalta kotirannaltamme.

Siinäpä se. Stressinpurku kolmiosaisena metaforatyösketelysarjana.

PS. ”Sano niille lukioillesi, etteivät etsisi guruja, vaan kasvaisivat omaksi guruiksensa!,” huutaa Martta minätilani teille lukijoille vielä terveisenä tuolta köökin puolelta.

Ei ihmisen silmät näytä tuolta!

11092011257

Olemme syntyjään kaikki taiteilijoita. Jos emme muita taideteoksia saakaan aikaiseksi, luomme ainakin oman elämämme tarinoita:  niitä  muotoutuu meissä enemmän tai vähemmän tietoisesti. Jälkipolville meistä jää perinnöksi usein kirjoittamaton novellikokoelmamme, joka joskus kuollessamme katoaa samantien. Toisinaan tarinamme jäävät elämään  toisissa ihmisissä, heidän taideteoksiensa osina, sukupolvia.

Aidosti olemassa oleva ihminen on pikemminkin kokoelma dialogisia novelleja kuin vain yksi tarina. Maailmankaikkeuskaan ei ole yksi yhtenäinen kertomus, vaan se on ristiriitaista tarinoista integroitunut harmoninen ikuisesti muuttuva kokonaisuus: Luojan dialoginen taideteos.

Moni meistä etsii ikuisesti sisäistä tasapainoansa.  Ja samanaikaisesti huomaamme hetkestä toiseen elämämme soljuvan eteenpäin välillä kaoottisena, toisinaan jopa mielipuolisena ja  sitten taas seesteisenä. Olemme ristiriitaisten sisäisten osiemme, minätilojemme erilaisten tarinoiden, muodostama rikkinäinen ja epätäydellinen kokonaisuus. Elämämme varrella rakentuneissa novelleissamme mellastavat maailmankatsomuksiltaan erilaiset ja eri-ikäiset persoonamme osat, minätilat.

Kun olin lapsi, elämääni hallitsi Tyttönen. Hän osasi leikkiä kavereidensa kanssa, hän oli ylpeä kaikesta oppimastaan  ja siitä, mitä hän käsillänsä loi. Hän oli ennakkoluuloton ja utelias. Hän osasi luoda tarinoita, sillä hän eli niissä. Tyttöseni oli sankarina novellissani nimeltä ”Lapsuuteni Tapiolassa”.

Eräänä päivänä Tyttönen kouluun tultuaan kertoi opettajallensa nähneensä metsän reunassa pelottavan peikon. Opettaja torui Tyttöstä ja sanoi ”Ai, ai – ei saa valehdella!” sen sijaan että olisi kysynyt: ”Miltä se näytti?” tai ”Mitä asiaa sillä oli?”. Eräs toinen muistoni lapsuuteni Tapiolasta on se,  kun Tyttönen piirsi omasta mielestänsä upean kuvan ihmiskasvoista. Ylpeänänä hän esitteli taideteostansa opettajalle, joka tokaisi:  ”Ihmisen silmät eivät näytä tuolta.” Näin monelta lapselta viedään väkivaltaisesti mahdollisuus monipuolisuuteen, ja meidät mahdutetaan vain yhteen, jonkun auktoriteetin kuolleeseen tarinaan (Kai  nykyään opettajat ovat armollisempia?).

Minun novellini eivät onneksi hautautuneet itseltäni iäksi. Olen löytänyt ne mielikuvitukseni avulla uudelleen. Elämässäni on ollut monen tyylisiä lyhyempiä ja pitempiä tarinoita. Toiset niistä ovat pateettisia dialogisia komedioita (Tyttö lensi yli variksenpesän – sankarina Iita), toiset tylsiä draamoja (Tapahtui Ruskeasuon klinikalla – sankarina Tuomas), ja kolmiodraamaakin löytyy (Mustasukkaisuutta Kulosaaressa- sankarittarena rouva Otsaryppy). Oli pitkä kausi, jolloin koin elämäni olevan naurettavaa saippuaoopperaa.

Olemisen vapautta on se, että voimme katsoa läsnäolevasti ja hyväksyvästi jatkuvasti uusiutuvaa dialogista novellikokoelmaamme. Emme halveksi menneisyyttämme, vaan kohtaamme itsemme aidon myötätuntoisesti: ”Katso, tässä minä olen kaikkine osineni”. Kun kehitymme tämän Elämän eepoksemme ohjaajina, voimme katsoa kokoelmaamme jopa useammanlaisin silmin. Itse katson novelleitani välillä psykologisella silmällä, joskus mytologisella silmällä, toisinaan poliittisella silmällä  tai kaunokirjallisella silmällä jne.

Ei ole  tarpeen, että minätilojeni novellit muodostavat ristiriidattoman kokonaisuuden.  ”Mahduta elämäsi meidän tarinaan ja rakenna sille yksi järkevä juoni!”, opetettiin minulle koulussa, mutta se oli valetta.  Palautin itselleni vapauteni, kuin rakensin itsestäni novellikokoelman, Elämäni eepoksen,  jossa harmonia syntyy sen jatkuvista ristiriidoista. Ihminen on moniääninen dialoginen novelli, kirjoitti Mikhail Bakhitin. Se on tällä hetkellä minun ohjenuorani.

Vahva identiteettitarina, Elämän eepos, ei synny kopioimalla toisten käsikirjoituksia (vaikka niilläkin voimme leikkiä!), vaan se syntyy spontaanisti silloin kun uskallamme irrottautua kaikista malleista ja heittäydymme oman itseytemme keskuksen varaan. Teemme niin kuin lapset: leikimme tässä ja nyt todellisuuksien erilaisilla mahdollisilla äärettömillä näkökulmilla.

Lapset eivät leiki sen vuoksi, että hyötyisivät leikeistä. Sen sijaan he leikkivät siksi, että se on hauskaa. He käyttävät aikaansa läsnä olevasti vaikkapa hiekkalinnan rakentamiseen.  Me aikuiset sanomme heille, että turha siihen rantaan on mitään rakentaa, koska kohta meri tulee ja huuhtoo sen veteen ja vie mennessään. Me aikuiset olemme tapaaneet elämän taiteilijat, myös taitavat novellikokoelmiensa kirjoittajat, ennen kuin he edes ehtivät kasvaa aikuiseksi. Haluamme sijoittaa heidät omaan luutuneen kielemme tarinaan.

Elämän eepostammekaan emme rakenna siksi, että meistä tulisi hyviä ihmisiä tai saavuttaisimme jotakin. Teemme tätä taideteosta lasten lailla: juonta luodaan dialogisesti joka päivä uudestaan mielikuvituksellisella leikkien, elämällä puhtaasti vain menneisyyden ja tulevaisuuden kyllästämää tätä hetkeä.  Tarinoita eepokseen luodaan ihan vain sen vuoksi, että sitä luodaan, tarinoissa eläminen tuntuu hyvältä ja oikealta.

Ihmeellisintä on, että elämällä tässä ja nyt,  alkemistin lailla, synnytämme luovan prosessimme  sivutuotteena kultaa, jolla voimme rikastuttaa paits omaa, myös yhteisömme elämää.

Emäntä virtuaalisen pöydän ääressä Juha Pihkalan ja Esko Valtaojan kanssa nr. 6

Viidennessä keskustelussa Esko Valtaoja tuo esille joitakin faktoja, jotka Emännän mielestä ovat vain puolitotuuksia. Valtaojalla vaikuttaa olevan liikuttavan suuri usko tieteellisteknisen kehityksemme mahtiin. Juha Pihkala kiinnittää huomionsa samaan asiaan kuin Emäntä: Valtaojan totuudet ovat totuuksia, mutta totuuksia vain keskimäärin.

VALTAOJA :Bruttokansantuote korreloi hyvin sen kanssa kuinka onnellisiksi ihmiset itsensä tuntevat.

EMÄNTÄ: Bruttokansantuote korreloi myös hyvin sen kanssa, kuinka oikeudenmukaisesti vauraus on jaettu. Suomessa elää tällä hetkellä 150 000 lasta, jotka saavat perintönä köyhyyden. Väkivaltaa ilmenee myös vähemmän, kun vauraus jakaantuu tasaisemmin ihmisten välille. Köyhyystilastoissa Suomen kansan köyhin prosentti ei ole rikastunut, kun taas rikkain prosentti on kaksinkertaistanut tulonsa viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. On todettu, että perustoimeentulon ylittävä vauraus ei tuo juurikaan onnea lisää.

VALTAOJA: Vastasyntyneen odotettavissa oleva elinikä on lähes kaksinkertaistunut Jukolan veljesten ajoilta.

EMÄNTÄ: Tällä hetkellä elintasosairaudet ja ihmisten psykofyysisen pahoinvointi uhkaavat elinikäennusteita.

VALTAOJA: Jos toisimme keskiajan ihmisen nykyaaikaan, hän luultavasti ajattelesi tulleensa paratiisiin.

EMÄNTÄ: Jos toisimme keskiajan ihmisen nykyaikaan, hän luultavasti ihmettelisi, kuinka paljon nykyajan ihminen on onnistunut tuhoamaan luontoa. Kadottaisiko keskiajan ihminen tähän päivään siirtyessään oman elämän merkityksellisyyden kokemuksen? Alkaisiko hän syömään masennuslääkkeitä? Vastauksemme jäävät arvauksen varaan.

VALTAOJA: Maailma on muuttunut paremmaksi, ja se on muuttunut paremmaksi meidän ihmisten omasta ansiosta.

EMÄNTÄ: Maailma on muuttunut vauraammaksi, mutta se on tapahtunut elämän merkityksellisyyden kustannuksella. Monet ihmiset voivat huonosti, koska he eivät löydä elämälleen tarkoitusta. Elämästä on tullut vauraampaa, mutta merkitysmaailmaltaan se ei ole rikastunut. Miettikäämme vaikka Kreikan tarustoa, jonka keskellä antiikin ihmiset elivät.

Emännän mielestä voimme esittää monenlaisia paikkiansapitäviä uskomuksia maailmasta, jotka voivat olla joskus jopa ristiriidassa keskenään.Väiteemme totuusarvo riippuu siitä, millaisille tiedon ennakkoehdoille totuutemme rakennamme. Elämä on siinä mielessä kummallista, että se on paradoksi, jossa monta asiaa voi olla samanaikaisesti totta.

VALTAOJA: Uskon evoluution tuottamaan sosiaalisuuteen ja moraaliin.

EMÄNTÄ: Uskon tietoisuuden evoluution tuottamaan ihmisen ymmärtämyksen lisääntymisen ja sen kautta tapahtuvaan eettisen tietoisuuden laajenemiseen. Tässä ymmärtämisprosessissa ihminen uskaltaa jälleen käyttää hyväkseen myös tarinallisia, myyttisiä ja uskonnollisia viisausperinteitä.

Nyt lukemat sivut vahvistavat Emännän käsitystä siitä, että Valtaojalla on kovin primitiivinen kuva kritinuskon käsitteistä, esimerkiksi armosta. “Mistä armo tulee, millä perusteella se saadaan, jos sitä ei voi ansaita? Millä perusteella Jeesus armahti ristillä ryövärin? Miksi hän tuomitsi toisen?”, Valtaoja kysyy. Juha Pihkala valaisee tätä tärkeää kristinuskon episodia omalla tulkinallaan. Hän selittää, että tapahtunutta ei voi ymmärtää rationaalisesti, mutta se vapauttaa tunnustajan syyllisyydestä. Vapautunut voi elää elämäänsä synninpäästön jäkeen paremmin, uusin eväin ja oikeammin teoin.

Siirtolan Emäntä tahtoo hieman täydentää Pihkalan tulkintaa. Hänen mielestään tapahtumaa voi avata puhtaasti emännän logiikalla, tai rehellisemmin sanottuna analyyttisellä psykologialla. Voimme löytää kristinuskosta syväpsykologisia merkityksiä. Kun pohdimme yllä olevaa prosessia Jungin analyyttisestä ja transpersonaalisesta viitekehyksestä käsin, on helppoa ymmärtää, kuinka rikoksensa tunnustanut pääsi paratiisiin. Kun terapiaprosessissa tunnustamme empaattisessa hyväksyvässä ympäristössä syntimme, saamme kokea armon. Näin myös käy silloin kun tunnustamme syntimme papille. Kyseessä on “fiineimmin” analyyttisin käsittein retrospektiivinen – menneisyyteen kurottautuva – psykoanalyysi. Mikä parasta, ihmisessä voi tapahtua sisäistä kasvua. Kun hänellä on riittävän kypsiä aikuisia tiloja sisällään, voi hän jopa tunnustaa omat syntinsä omalle sisäiselle Valolleen.

Jos prosessi jää tähän, siis siihen, että siirrämme tunteemme terapeuttiin/pappiin, meille jää pysyvä auktoriteettisuhde pelastajaamme. Prosessimme jää siis keskeneräiseksi. Mikäli haluamme tästä tilanteesta eteenpäin, täytyy meistä tulla itseohjatuvia. Tämä prosessi voi tapahtua teleologisena psykoanalyysina – tulevaisuuteen kurkottautuvana prosessina. Tätä prosessia ohjaa Emännällä juuri Rakkaus, arkkityyppinen Valo. Tämän prosessin merkityksmaailmaa voi avata Raamatun metaforin. Kristinusko sisältää tuhansia vuosia vanhaa vertauskuvallista viisautta, jota meidän olisi opittava tulkitsemaan siten, että se lisää nykykulttuurissamme olevaa rakkauden määrää.

Siirtolan Emännätä tahtoo välillä osoittaa kritiikkiään kirkon edustajalla, Pihkalalle. Hänen mielestään kun tämän päivän luterilainen kirkko aliarvoi nykyihmistä. Yhä useampi ihminen tänä päivänä on saavuttanut sellaisin tietoisuuden tason, että he enää eivät kaipaa autoritaarisia pappeja, jotka ojentavat heitä jyrisevällä äänellä synnintieltä. Faktatieto psykogiasta kertoo meille jo aika hyvin, minkälainen toiminta tuottaa ihmiselle onnellisuutta. Sen sijaan Emäntä epäilee heidän kaipaavan hengellistä dialogikumppania, jonka kanssa yhdessä voi kehittää oma kykyä käydä keskusteluja Jumalan, iättömän Rakkauden, elämän teleologisen päämäärän kanssa. Hengellisten metaforien kautta oma tietoisuutemme voi saavuttaa uusia ulottuvuuksia. Emäntä ei varaa uskoansa tieteellistekniseen tietoon, eikä hän varaa luonnontieteellistä tietoaan uskonnolliseen uskoon. Vaikka uskoa voi tutkia tieteellä, uskon kieltä ovat Emännän mielestä pohjimmiltaan iättömät metaforat, jotka siirtävät yli sukupolvien viisautta.

Valtaoja muuten huomauttaa, että materialismi ja materialistinen elämäntapa ovat eri asioita. Emännänkin mielestä ne ovat eri asioita, mutta Georg von Wrighttiä luettuaan Emäntä oivalsi, että materialismi, ja sen edustaja välineellistävä luonnontiede, palvelee juuri materialistista elämäntapaa. Esimerkiksi lääketiede on ollut lääketehtaitten talutusnuorassa. Meillä aina on elämässämme jokin korkein mitä palvomme. Emäntä esittääkin Valtaojalle väitteen: Materialistisen maailmankatsomuksen edustajalle ateistille se on empiirisanalyyttisille metodeille rakentuva tieto ja materia. Pihkalan tavoin Emäntä ei ole löytänyt vakuuttavaa eettistä järjestelmää, joka rakentuisi järjelle. Siksi Emäntä turvautuu mielummin uskoon kuin järkeen.

Juha Pihkala korostaa omassa kirjeessään sitä, että hän uskoo kansalaisten joutuvan vielä elämään merkittävästi niukempia aikoja. Emäntä on hänen kanssaan samaa mieltä. Tämän hän on tuonut kirjoituksessaan monet kerrat esille: Syömme parhaillaan tulevien sukupolvien hyvinvointia. Siksi Emännän mielestä tarvitsemme perusteellista arvomuutosta, jonka merkkejä hän näkee jo ilmassa. Meidän on opittava iloitsemaan pienistä asioista ja arjen kauneudesta. Ihmisen on opittava jälleen kokemaan elämyksenä mustikanpoiminta omassa takametsässä, sen sijaan että hän lentää Bombeyhen hyppäämään benji-hyppyä. Elämäänsä kohtuullistavien motto on: “Vähemmän voi olla enemmän”. Tämän kun ihminen sisäistää, putoaa kaikki turha statusstressi pois.

Toki Emäntä on tietoinen, että tämä vanha, materialistisille hypoteettisille rajattomuuden järjelle rakentuva,  järjestelmämme samalla romahtaa. Mielestäni nyt olisikin kansakuntien kerättävä kaikki viisaat päät yhteen ja miettittävä yhdessä, kuinka pudotuksestamme tulisi mahdollisimman pehmeä. Jotkut tätä työtä jo tekevätkin. Emäntä uskoo, että uusi maailma rakentuu uusille arvoille. Tässä myönteistä muutosta voi tukea integratiivinen tiede, joka ei palvele ensisijaisesti elämän aineellisia päämääriä vaansen päämäärät ovat  elämänlaadullisia, eettisiä ja ekologisia.

On muuten muutama asia, joista Emäntä on yhtä mieltä Valtaojan kanssa. Esimerkisi kristinuskon harjoittajat voisivat keskittyä enemmän rauhantyöhön ja köyhyyden poistamiseen kuin tuomitsemaan veljiensä ja sisariensa sänkykkammaritouhuja. Emäntä on Pihkalan kanssa kuitenkin samaa mieltä, että kukasta kukkaan lentäminen ei jalosta tai tuota lisäarvoa elämään, päinvastoin, se voi aiheuttaa harjoittajalleen sielullisia vammoja. Emäntä harvoin puhuu “synnistä”, koska käsitteen maku on fundamentalististen mausteiden pilaama. Kristinuskon olisi tulkita käsitteet uudestaan, ja samalla puhdistaa sen turhasta menneen autoritaarisen uskonkulttuurin painolastista.

Syntinen ihminen tarkoittaa Emännälle samaa kuin että jokaisella meistä on varjomme. Kun hyväksymme itsessämme olevan pahuuden , lakkaamme siirtämästä tunteitamme muihin. Emäntä ei usko, ettei autoritaarinen moralisoiva asenne auttaa ihmiskuntaa, vaan elämänymmärrystä saaneet ihmiset voivat tuoda esille dialogisesti, tuomitsematta, omaa viisautensa. Emännän kristinuskon perusta on rakkauden ja vastuullisen käyttäytymisen lisääminen maailmassa, eikä toisten tuomitseminen.

Viides keskustelu päättäyy Valtaojan kannanottoon, että hyvä tulevaisuus tarvitsee puolustajia. Tästäkin asiasta Emäntä on hänen kanssaan samaa mieltä. Vaurautta ei ole Valtaojan mielestä maailmassa vielä tarpeeksi. Emännän mielestä sitä on. Kulttuurimme elää yli varojensa. Tulevaisuuden haasteemme on, kuinka voimme tasoittaa vaurauseroja ja kuinka voimme elää laadukasta elämää vähemmällä aineellisella tuhlailulla. Esko Valtaoja uskoo, että tiede voi saada ihmeitä aikaan. Ehkä näin on. Emäntä kuitenkin uskoo samanaikaisesti, että (kristin)usko voi saada vielä suurempia asioita aikaiseksi maailmassa. Sen tulkinnat on vain päivitettävä vastaamaan tämän päivän ihmisen elämää. Moni minun kaltaiseni vauras ihminen voi kenties kristinuskosta löytää omalle, ehkä aineellisesti entistä vaatimattomammalle elämälleen, syvemmän tarkoituksen.

Terveisiä Hullun Hatuntekijän juhlista Helsingistä

Siirtolan Emäntä, Kati,  istuu virkeänä Kuopio-Helsinki junassa. Hän miettii junan meditatiivisessa jyskeessä jälleen kerran ihmiselämän kummallisuuksia.

Emäntämme on sitä mieltä, että länsimaista kulttuuria on dominoinut jo vuosisatojen ajan tämän vuosituhannen taitteeseen saakka Apollon, harmoniaan ja järjestykseen pyrkivä, yltiörationaalinen ja individualistinen kulttuuri. Muistattehan Apollon, kreikkalaisen jumalan? Simone, Emännän feministinen filosofitila väittää, että tämän päivän koulut, työpaikat ja yliopistot ovat edelleen pullollaan ylijärkeviä yltiöindividualistisia ihmisiä, jotka työskentelevät kaikin puolin tehokkaasti ja järkevästi. He mittaavat erilaisilla määrällisillä mittareilla, tilastoilla, tutkimuksilla ja muilla mittareilla, että kaikki tapahtuu varmasti oikein. Nämä järkevät vaurauteen ja tasapainoon pyrkivät ihmiset yrittävät tehdä kaikkensa, jotta he ajattelevat kirkkaasti, hallitsevan tieteellisteknisen viitekehyksen mukaisesti. Suuta eivät nämä niin järkevät ihmiset uskalla avata, ellei ole mahdollisuutta viitata johonkin tieteelliseen auktoriteettiin, joka on saman sanonut jo aikaisemmin.  He pyrkivät edistymään elämässään sunnitelmallisesti, ja he yrittävät kaikin puolin fiksusti hallitsemaan oppailla ja asiantuntijoiden neuvoilla koko elämäänsä.

Tässä  Simonen kuvaamassa järkevässä maailmassa Siirtolan Emäntäkin eli montakymmentä vuotta. Tai ainakin yritti elää.  Emäntärukkamme oli  eräs näistä tuhansista ihmisistä, jotka vaipuivat masennukseen  irrallista tietoa ja aineellista vaurautta ylistävässä hallinnan kulttuurissamme. Emäntä eksyi ulkokohtaisten muotojen,  sekä  kaikki ajatukset ja luontokappaleet laskettavan hyödyn välineeksi tuotteistavaan, todellisuuteen.  Kunnes Emäntä tajusi saman kuin Fjodor Dostojevski, että logaritmit on  hyvä aika ajoin potkaista helvettiin.

On nimittäin toinenkin mahdollinen maailma. Se on hulluttelevan viinin jumalan Dionysoksen primitiivinen valtakunta, joka on sisäisyytemme ja luovuutemme, mutta  myös pelottavien varjojemme maailma. Tässä todellisuudessa ihminen voi olla mainiosti monta minää yhtä aikaa. Siellä ei kenenkään  yksittäisen monologi hallitse todellisuutta, vaan todellisuus voi rakentua yhteisöllisesti vaikkapa erilaisten minätilojen keskusteluille. Dionysoksen maailmassa ihminen voi olla Lumikki, seitsemän kääpiötä, ilkeä kuningatar ja tahdoton kuningas samanaikaisesti. Hän voi olla “me” muotoinen minuus, joka ymmärtää todellisuuden rikkauden ja monikerroksellisuuden.

Kun ihminen on me-muotoinen minä, voi hän käydä omassa sisäisessä maailmassaan samanaikaisesti monen tasoisia keskusteluja, juuri niin kuin Hullun Hatuntekijän vieraat. Yksi juhlija voi vaikkapa soimata itseään, kun ei ole saanut mitään tänään aikaiseksi ja toinen vieraista voi ylistää, kuinka hienoa onkaan, että ihminen osaa rentoutua, ja kolmas on kovaäänisesti sitä mieltä, että Emännän pitäisi auttaa enemmän ihmisiä ja istua poran varressa hoivaamassa kuhmolaisten hampaita. Itseys muokkautuu näiden välillä joskus öykkäröivien ja ääntä pitävien juhlijoiden puheenvuorojen vuorovaikutuksessa. Ihminen joutuu tekemään eri mielentilojen välillä ja  kanssa kompromisseja, jotta hänellä on hyvä ja harmoninen olo. Onko Emäntämme jakaantuunut persoonallisuus? Ei, sitä hän ei ole, koska hän tuntee oman sisäisen teatterinsa.

Ehkä Dionysoksen, viinin jumalan, maailma on tämä lasten valtakunta, miettii Siirtolan Emäntä. Lasten on taivasten valtakunta, eikö niin Raamatussa sanota? Liian moni meistä aikuista on unohtanut leikkimisen ja mielikuvituksen voiman. Samalla me olemme kadottamassa kykyämme luoda elämällemme henkilökohtaista tarkoitusta. Ihmiset eivät uskalla hypätä epärationaaliseen. Uskon hyppy on Siirtolan Emännälle juuri tätä. Hyppyä hulluttelun ja epärationaalisen uskon maailmaan. Emäntä väittää, että monet voivat löytää elämänsä merkityksen, kun he löytävät jälleen oman sisäisen lapsensa maailman.

Emäntämme korostaa, että on upeaa kun aikuinenkin voi tavoittaa juuri tämän saman maailman, jossa hän viisivuotiaana riehui, fantasioi ja istui lumoutuneena kuuntelemassa vaikkapa isoisän lukemia Grimin satuja. Onhan niin, että lapsi ei pelkästään kuuntele satua, vaan hän myös samaistuu siihen ja elää sadussa ja luo siitä itselleen sisäisiä mielikuvia ja sovellutuksia. Hän antautuu mielikuvituksensa kuljetettavaksi. Lapsi pystyy leikkimään erilaisilla saduista ja oikeasta elämästä varastamilla rooleilla, joiden avulla hän jäljittelee ympäristöään ja oppii sen kautta uusia ajattelutapoja ja tottumuksia itselleen. Emäntä arkijärjellään väittää, että kyllä aikuinenkin tähän pystyy! Kun hän vain etsii, löytää ja omaksuu uudelleen itselleen tämän kadotetun fantasiamaailmansa. Aikuinen voi myös harjoittella tätä lapsen samaistumiskykyä,  ja kun hän taas tähän pystyy, on hänestä jälleen tullut  aktiivinen oman elämänsä merkityksenantaja. Hän voi löytää itselleen uusia mahdollisia minätiloja ja niidenen erilaisia uskomusjärjestelmiä.

Juuri näin sen täytyy olla, ajattelee Emäntä: Lasten on taivasten valtakunta. Vain löytämällä yhteyden tähän sisäiseen lapsenmaailmaamme, pystymme eheytymään ihmisinä. Ja vain kokonaiset ihmiset voivat muodostaa terveen yhteisön. Niin kauan kuin liikumme pelkästään järkevässä aikuisen ulkokohtaisessa maailmassa, on elämämme tarkoituksetonta epätoivoista ja merkityksetöntä puuhastelua. Kykymme auttaa toista ihmistä on rajoittunutta siihen saakka, kunnes onnistumme eheyttämään itsemme. Matka itsetietoisuuteen voi olla pitkä, mutta äärimmäisen mielenkiintoinen kokemus. Me joudumme tekemään itsemme tutuksi myös Dionysokselle. Eheytymiseemme kuuluu lapsenmielemme löytäminen. Prosessissamme joudumme kohtaamaan hetkittäiset ahdistavat tilamme, kyynelehtivät tilamme, melankoliset tilamme ja iloitsevat tilamme. Edetessämme murramme vanhoja uskomuksiamme ja luomme uusia.

Kun laajennamme tietoisuuttamme, kohtelemme omaa mieltämme kuin se olisi uusien loppumattomien mahdollisuuksien puutarha. Me istutamme sinne pävittäin uusia kukkia ja vihanneksia. Kun lannoitamme ja hoidamme sitä, saamme itsellemme kukoistavan kauniin kulttuurimaiseman, joka seuraavana vuonna näyttää taas hieman erilaiselta. Emännän mielestä ihmisille on yhtä tärkeää sekä sisäinen että ulkoinen maisema. Ilman sisäistä maisemaamme, ja sen eri tiloja, olemme tahdottomia valmiiksi pureskeltujen ajatusten passiivisia vastaanottajia. Ja ilman ulkoista maisemaa, on realiteettitajumme hukassa.

Elämme  järjen monologian valtakulttuuria, vaikka kulttuurimme on ristiriitoja ja traumaattisia tilanteita täynnä. Järkevä kulttuurimme on rikkonut kokonaisuutemme. Kun pirstoutunut mieli eheytyy, voi se tapahtua me-muotoisen keskustelevan minuuden kautta. Syntyy itseään itseensä peilaava minuus, joka on kriittisesti käynyt läpi kaikki tärkeimmät uskomuksensa.

Mielentilani Simone muistuttaa muuten minua joka päivä siitä, että suurin osa  länsimaisia ihmisiä elävää ulkokohtaista kaiken esineellistävää statussymbolielämää, jossa me ihmiset keskitämme energiamme ulkonaisiin onnen symboleihin kuten kehomme  muotoihin, muotiin, matkoihin, hienoihin autoihin, rasvaprosentteihimme ja erinäisiin muihin kilpailuaktiviteetteihin. Ja ekologinen mielentilani Mielikki kysyy toistuvasti, että voiko eheä ihminen hukuttaa itsensä aineelliseen kuluttamiseen, kun tiedämme, miten kriittisiä aikoja elämme maailmn luonnon tulevaisuuden suhteen?

Kuinka moni on muuten tullut ajatelleeksi, että tämä näennäisen järkevä jo kuolemaa tekevä kulttuurimme on äärettömän typerää ja ahnetta. Tällaisilla ajatuksilla Mielikki vaivaa Emäntää toistuvasti ja jatkaa kysymyksellä, että uskooko Emäntä itse muka tähän ekologisesti kestämättömään itsetuhoisaan monologiseen satuun? Tähän yltäkylläisen ja loppumattoman aineellisen rikkauden satuun, jossa jokaisesta voi tulla kullan kimalluksen ja eksottisten matkojen keskellä eläviä prinsessoja ja prinssejä? Tämä kun se vasta suuri  ja kollektiivinen harhainen satu on, muistuttaa Mielikki.

Ehkä Mielikki on oikeassa, miettii Emäntä. Länsimainen ihminen tuppaa näkemään rikan toisen silmässä, vaikka malka on omassa, vai miten se hieno Raamatunlause taas menikään, miettii Emäntä. Onneksi näyttää siltä, että olemme siirtymässä kohti inhimillisempää kulttuuria. Jospa prinssi ja prinsessamyytin aika on jo ohitettu? Onko niin, että harvenevat joukot ihailevat enää törsäilevää elämäntapaa? Yrjö Kallinenko se sanoi, että suurin osa kansaa kävelee unessa? Vieläkö tämä pätee? Vai joko se aika on ohitettu?

No, jospa siirtyisimme hetkeksi takaisin Kreikan mytologioihin. Dionysoksella on oma epärationaalinen ailahteleva tahtonsa, jonka kanssa meidän on tärkeää tasapuolisuuden vuoksi oppia myös elämään.  Rajoja rikkova taiteet, teatteri, musiikki ja elokuva ovat sen tuotteita.  Kun Dionysos on lähellä, voi kätevä emäntä piilottaa logaritmit ja yhtälöt hetkeksi pakastearkkuun odottamaan uusiokäyttöä . Emäntä heittäytyy hänen kanssaan hulluttelumaailmaan, jossa kaksi kertaa yksi voi olla enemmän kuin kaksi. Tai joskus vähemmän. Dionysoksen seurassa voimme iloita siitä, että voimme toteuttaa itseämme elämässämme mitä erilaisimmin tavoin luovasti.

Emäntä on tuhat kertaa mielummin  identiteetiltän Hullu Hatuntekijä ja hänen vieraansa kuin hammaslääkäri. Ainakin tänään. Huomenna hän on jotakin muuta. Sen jälkeen kun hän oivalsi sisäisen luovan dialektiikan ihmeelliset mahdollisuudet, on hammaslääkärin työkin tuntunut paljon, paljon antoisammalta! Ja mikä kummallisinta, Hullulla Hatuntekijällä riittää vielä potilaita. Ehkä se johtuu siitä, ettei Kuhmossa ole asiakkailla juuri valinnan vaihtoehtoja :D!