Sisäinen teatteri® ja kehollisuus, osa 3

Kun jäämme jumiin esimerkiksi agressiiviseen, vihan täyttämään tilaan, hyvä metodi päästä irti kyseisestä tilasta on keskittyä rauhalliseen syvään hengitykseen. Hengitys on silta kehomme ja mielemme eri tilojen välillä. Mikäli tämä ei toivottu tila edelleen vainoaa meitä ikävillä joskus jopa inhoittavilla ajatuksilla, kannattaa meidän purkaa minätilan kielteinen energialataus jollain tavalla.

Tämä tapahtuu vaikkapa luovasti kirjoittaen tai terapeuttisen liikkeen avulla. Jumitilanteessa apu symboli- ja metaforatyöskentelyyn voidaan saada muilta minätiloilta tai ihmisiltä. Yhteys dissosioituneeseen, lukkojen taakse sulkeutuneeseen, aggressiivisen tunnetilaan ja sen tilasidonnaisiin muistiin,  saavutetaan jonkun toisen  antamalla metaforisella avaimella. Mitä avoimemmaksi ja läpäisevämmäksi minätilojemme väliset rajat saadaan, sitä eheämpiä meistä kasvaa. Vapaudumme elämään tätä hetkeä.

Kun meillä on juureva, levollinen tila, kehossamme ei ole jännityskipuja. Fysiologiamme on harmoniassa. Minätilamme, myös kehomme psykosomaattinen oire, on tila, jonka olemusta ei ole saatettu muun egon yhteyteen. Sanotaan että minätila on dissosioituneena.

Voimme paljastaa kehomme ja mielemme suhteet, suhtautumalla uteliaisuudella itseemme. Kun olen pahalla päällä, miten se näkyy kehossani? Nouseeko verenpaine? Purenko hampaita yhteen? Entä  päänsärkyni? Millaisissa tilanteissa se laukeaa? Onko minussa traumoja, joita kannan kehollisina sairauksina?  Leiki minätilojesi kanssa fyysisen vaivasi tarinan kanssa. Muista, aina kannattaa kuitenkin vaiva tutkituttaa lääkärillä, jotta selviää, ettei taustalla ole mitään biologista sairautta!

Minätilamme, myös kehomme psykosomaattinen oire, on tila, jonka olemusta ei ole saatettu muun egon yhteyteen. Tutkimusten mukaan merkittävä osa esimerkiksi päänsäryistä, astmasta, aknesta ja suolistovaivoista on trauma- tai stressiperäisiä.

Kun saamme riittävästi itsetuntemuksen, kuten tunnetaitojen opetusta ja tukea, voimme opetella ilmaisemaan myös tukahdetutteja kehollisia kokemuksiamme. Erilaiset tunteiden siltaustavat ovat työvälineitä paitsi hypnoterapiassa myös luovassa kirjoittamissa. Voimme vangita kokemuksiamme, pehmeästi,  fiktiivisesti. On mahdollista tavoittaa kokemuksen olemus symbolisoimalla ja tekemällä siitä vaikka verbaalisen, visuaalisen tai somaattisen metafora. Tällöin itse puhun konstruktiivisesta psykoanalyysistä. Muistomme ovat aina enemmän tai vähemmän fiktiivisiä. Hyödynnämme tätä muistimme ominaisuutta.

Kun onnistumme liittämään tämän itseytemme kokemuksesta irrotetun tilan osaksi itseämme (aktivoimme uusia hermoratayhteyksi), helpottuu meidän liikkuminen vapaasti erilaisissa tiloissamme. Emme yhtä helposti samaistu kipua kantavaan fyysiseen tilaan. Joskus oire voi jopa lieventyä tai kadota, kun sille on onnistuttu antamaan uusi metaforinen muoto.

Onnistuneessa prosessissa liitämme tämän (somaattisen) minätilan osaksi itseämme. Tämä helpottaa levollista olemista, oman tietoisuutemme ohjaamista, ja  liikkumista harkiten erilaisissa tiloissamme. Itsetutemuksemme edistyessä emme yhtä helposti samaistu kipua kantavaan kokemukseen ja joskus oire voi jopa lieventyä tai joskus kokonaan kadota.

Tämäntyyppistä itsereflektiivistä toimintaa voisi kutsua vaikkapa ”mindsightiksi” eli sydämen silmien näkemisen kehittämiseksi. Mitä kokonaisempia ihmisiä olemme, sitä selkeämpi näkö meillä on ja samalla olemme kokonaisvaltaisesti terveempiä. Ajattelen integratiivisen lääketieteen olevan paluuta eudaimoniaan. Tämähän on kreikkalainen Aristoteleen mainitsema käsite, jolla tarkoitetaan sitä, että ihminen voi kokonaisvaltaisesti hyvin:  Hänen tietoisuutensa on harmoniassa ympäristön ja itseyden kanssa ja yksilön elämällä on tarkoitus. Ihminen kunnioittaa (re-spect uudelleen näkee) omaa ja toisen ihmisen kokemuksellista todellisuutta.

Länsimaisessa kulttuurissamme on ennennäkemätön  määrä tieteellistä tietoa, mutta harva ihminen kykenee olemaan avoin ja yhdistämään sitä kokemuksellisesti oman hyvinvointinsa edistäjäksi. Ei siksi, että me ihmiset olisimme tyhmiä, vaan siksi, ettei meille ole opetettu tietoisuustaitoja ja itsetuntemusta. Moni elää elämänsä koskaan tustustumatta tärkeimpään kanssakulkijaansa, omaan itseensä.

Kun menneisyyden minätilat vainoavat meitä aaveina, voimme psykofyysisesti huonosti. Neurobiologisen Dan Siegelin kielellä voimme puhua, että synaptiset varjot kaikuvat aivoissamme, emmekä siksi pysty keskittymään tähän hetkeen.  Tämä voi ilmetä siis sekä emotionaalisena kipuna että fyysisenä tuskana.

Siksi siirtyäksemme elämään elämäämme läsnäolevasti ja avoimesti, joudumme työstämään menneisyyden varjomme. Hyödynnämme aivojemme neuroplastisia ominaisuuksia. Kuuntelemme, millaisia asioita sisällämme kaikuu. Väitän, että suurin osa meistä kantaa jonkinlaisia kulttuurisia taakoja hartioillaan. Tavallisimmin olemme saaneet kasvaa ilman läsnäolevaa, hyväksyvää, ymmärtävää vanhempaa. Länsimainen terapeuttinen perinne näyttää tässä symboliikka- ja metaforia hyödyntävässä varjotyössä omat kyntensä.  Sisäinen teatterini on erityisesti länsimaista psykoterapeuttista viisausperinnettä integroivaa ja hyödyntävää toimintaa.  Terapeuttisiin kehollisiin mentelmiin on jo vuosikymmeniä integroitu myös itämaisia viisausperinteitä. Halutessaan oman Sisäisen teatterin ohjaaja voi yhdistää kokemuksellisesti itseensä myös näitä.

WP_20131003_0702013100315061020131004180630Nykyinen kiireinen elämäntapamme, jossa harva kunnioittaa kehonsa viestejä, on sairautta ja henkistä pahoinvointia tuottavaa. Ihanne ihmistyyppi, terveytensä uhraava työnarkomaani, alkaa onneksi olla jo mennyttä aikaa. On syntymässä uusi kokemusasiantuntijoiden aikakausi, jossa esimerkiksi luovat terapeuttiset itsehoitomenetelmät, vapaaehtoistyö- ja vertaistyö ovat nousemassa kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin tuottajina arvoonsa. Tällaiset menetelmät palvelevat koko yhteisön kokonaisvaltaista hyvinvointia.

Dan Siegel puhuu sisäisyyteen kouluttamisesta (internal education).  Kun ihmistä koulutetaan tietoisuustaitoihin, kehittyy hänessä kolme ärrää: joustavuus (resilience), sosiaaliset suhteet (relationships), sekä reflection (peilaustaidot eli reflektiotaidot). Opimme kuuntelemaan kunnioittavasti toisiamme, itseämme ja kehomieltämme. Hyväksymme vierauden  itsessämme ja toisessa ihmisessä.

Hengityksemme avulla ja muilla hyväksyvän läsnäolon harjoituksilla voimme virittäytyä sekä omaan sisäiseen kokemukseemme että toiseen ihmiseen. Voimme samauttaa itseämme sekä toiseen liikkeen avulla myös  jakamalla hengityksemme yhteiseksi:  viritämme itsemme kohtaamaan toiseutta. Myös yhteisötaide muodot lisäävät yhteisön sisäistä koheesion tunnetta.  Hyväksyvän läsnäolon harjoitukset (mindfulness) auttavat meitä keskittämään itseämme yhteisöllisiin jaettuihin kokemuksiin. Emme ole toisistamme emmekä myöskään luonnosta erillisiä ihmisiä.

Vaikka Siegel ei kirjassaan mainitse suoraan Sisäisen teatterin kaltaista menetelmää, hän puhuu kuitenkin sisäisen reflektiivisen dialogin tärkeydestä. Hän kirjoittaa muuten myös ihmisen sisäisistä tiloista ja niiden tekemisistä kartoiksi.  Sisäisen teatterin on mentelmä on hienostunut menetelmä tällaiseen dialogiseen tutkimustyöhön. Omista tiloistamme  voimme rakentaa myös horisontaalisia (minkälaisia minätiloja minussa on?) sekä vertikaalisia (koska tilat ovat syntyneet?) visuaalisia karttoja.

Itsereflektioon perustuvissa  tietoisuustaitojen harjoittamisessa  ihminen on avoimena paitsi oman mielen rakenteille myös omalle keholliselle viisaudelle ja sen sanattomille viesteille. Liike, kuten vaikkapa tanssi, voi olla osa identiteettitarinaamme eli narratiivia. Kehomme viestit voi halutessaan pukea sitten sanoiksi. Joskus tämä voi olla tarpeetonta. Kokemus puhuu puolestaan.

Kehollisuutemme, ilmeemme, liikkeemme, katseemme,  asentomme jne. ovat osa sanatonta viestintää, joiden viestejä voimme oppia näkemään sydämemme silmillämme.  Siegel  kirjoittaa, että voimme myös kehollisesti virittää itsemme toiseen ihmiseen, käyttämällä hyväksi sanatonta viestintää. Voimme näin edistää interpersonaalista, ihmisten välistä, integraatiota eli yhteisöllisyyden kokemusta. Yhteisöllinen kehollinen toiminta edistää Siegelin mukaan osakokonaisvaltaista terveyttämme. Ihminen tarvitsee paitsi omia myös jaettuja kokemuksia.  Interpersonaalinen kommunikaatio kunnioittaa ihmisten erilaisuutta, eikä yritä muuttaa sitä samuudeksi.

Meidän kokemuksemme itsemme erillisyydestä, on harhaa, jota meille on opetettu pitemmän aikaa. Länsimainen lääketiede on pirstonut meidät palasiksi, joita parhaillaan kokoamme yhteen mm. uuden neurobiologisen ja psyko- ja taideterapeuttisen integratiivisen tiedon avulla. Usko lääketieteellisiin asiantuntijoihin on ollut hiipumassa. Uskon, että se palaa, kun lääketiede alkaa kunnioittamaan todellista potilaslähtöistä hoitoa, jonka keskiössä on itseohjautuva ihminen. Tämä tietysti edellyttää, että koulutamme ihmisistä tietoisuustaitojen avulla sellaisia. Kaikki eivät ole kypsiä itseohjautuvuuteen. Erityisryhmänsä muodostavat lapset.

Itsereflektiossamme  oppimme  viihtymään  ”välitilassa”, ”ei-tietämisen tilassa”, jota minä kutsun luovaksi tilaksi tai varsinaisessa kirjoitustyössä ”psykodraamalliseksi transsiksi”.  Tässä oppivassa tilassa tutustumme paitsi itsemme osiin ,  myös toiseen ihmiseen.  Itseohjautuvasta ihmisestä kasvaa, Siegelin sanoin, oman tietoisuutensa ”funktionaalinen arkkitehti”.  Hänen mukaansa tämä vaatii aikaa sisäisyydessä (time-in-), jossa tutkimme oman tietoisuutemme arkkitehtuuria.  Ajattelen, että kirjoittaminen minätiloja hyödyntäen, on juuri tällaista sisätodellisuudessa leikkimisen aikaa, jossa tehdään näkyviksi oman tietoisuuden kodin rakenteet, sen seinät, katot  ja kulmakivet.

Hengitys on eräs tärkeä  elemenetti, joka voi kuljettaa meidät tähän hyväksyvään läsnäoloon (mindfulnes),  levolliseen olemiseemme. Tässä tilassa meillä on yhteys minuutemme ja toiseen ihmiseen. Voimme kehittää peilityösketelymme avulla sydämemme silmiä (mindsight): Tulemme tietoiseksi tietoisuudestamme, esimerkiksi  tietoiseksi erilaisista olemisemme muodoista, minätiloista. 

Sydämemme silmiämme kehittäen, näemme asioita, joita emme näe paljain simin. Korjaamme vääristyneille uskomuksille rakentuneita käyttäytymismallejamme.  Siegel puhuu implisiittisistä (julkilausumattomista) mentaalisista prosesseista, jotka ohjaavat tietoisuuttamme. Olemme autopilotin ohjauksessa. Kun aistimme olemistamme paitsi aistein, myös sydämen silmin (mindsight) luovassa tilassa, tuotamme kokemuksellista, kokonaisvaltaista, eettistä viisautta itsellemme. Alamme itse ohjaamaan tietoisesti omaa elämäämme.

Leikillisyys ja lapsen uteliaisuus voi toteutua sydämen silmien näön kehittämisessä paitsi luovasti kirjoittaen myös kehollisesti. Voimme esimerkiksi terapeuttisen tanssin avulla kokeilla erilaisia liiketapoja, kiinnittämättä huomiota siihen liikunko nyt oikein vain väärin, huonosti vai hyvin. Annamme kehon luovassa tilassa kertoa, mitä se haluaa sanoa.   Liikunta jo sinänsä Siegelin mukaan edistää neuroplastisuutta, tarjoaa hyviä olosuhteita uusien sisäisten informaatioyhteyksien luomiseen.

Sisäinen teatteri® ja kehollisuus, osa 1

Minun on ollut vaikea puhua aina siitä, kuinka aivot ohjaavat toimintaamme, siksi, koska olen aina vierastanut sitä, että aivot olisivat jotenkin erillinen osa meitä. Huomaan nyt, että voin rakentaa ajatteluni samalle ajattelumallille, kuin psykiatri Daniel J. Siegel. Kun siis vastaisuudessa puhun aivoista, tarkoitan meissä olevaa koko neuraalista informaatiosäätelyjärjestelmää, joka läpäisee koko kehomme.

Aivoihin kuuluvat paitsi tämä pääkoppamme sisältö myös sentraalinen ja perifeerinen hermojärjestelmä, mukaan lukien myös muut molekyylit, esimerkiksi hormonit sekä kemialliset yhdisteet, jotka kuljettavat informaatiota solujemme sisällä ja veressämme takaisin aivoihin. Aivot ovat siis minulle metafora molekylaarisesta informaatiojärjestelmästä, joka läpäisee ja ohjaa koko kehomme ja yhdistää meidät ulkomaailmaan. Sosiaaliset suhteemme ja esimerkiksi luontokokemukset sekä mietiskely sekä meditaatio voivat aktivoida aivojamme.

Aivomme integroivat paitsi mielemme myös kehomme kokemuksia. Ne tarinat, joita minätilojemme kanssa rakennamme itsestämme ja kehostamme ovat sidoksissa tähän aivojen järjestelmään. Uskon, että minätilojen työskentelyssä on kysymys siitä, että onnistumme kiinnittämään huomiota valikoivasti eri aivojemme osiin, millä voidaan rakenteellisesti vaikuttaa aivoihin. Voimme oppia aktivoimaan uudella tavalla hermorataverkostojamme. Voimme kehittää tietoisuustaitojen avulla omien aivojemme vapaata ja mahdollisimman esteetöntä informaatio- kuten ”tunnemolekyylien” esimerkiksi adrenaliinin, noradrenaliin ja hormonien kulkua.

Minätilojen kielellä, kun informaation kulku sisällämme on vapaata, mikään minätila ei ole dissosioituneena, iroitettuna, muista minätiloista. Pääsääntöisesti voidaan ajatella, että yksi minätila aktivoi tietyn hermoverkoston ja toinen toisen. Kun minätilamme työskentelevät luovasti yhdessä, rakennamme verkostoomme uusia yhteistyöverkostoja. Tutustutamme minätilojamme toinen toisiinsa. Kehitämme tietoisuustaitojen avulla, kuten luovasti kirjoittaen ja reflektiivisesti oppien, minätilojemme välisiä neuraalisia yhteyksiä ja niiden mahdollisimman vapaata informaatiomolekyylivirtausta. Voimme tässä prosessissa hyödyntää psykoanalyysiä rakentavasti ja luovasti.

Aivomme voivat oppia toimimaan uudella tavalla. Voimme itse muokata niitä tietoisuustaidoin, kuten Sisäisen teatterin ja monien muiden – myös kehollisten – menetelmien avulla. Puhutaan aivojemme neuroplastisista, muokkautuvista, ominaisuuksista.

Voimme itse muovata ja kehittää tätä kokemustamme integroivaa aivojen muodostamaa järjestelmäämme. Toki tätä järjestelmää aktivoi ja kehittää myös reaaliset, dialogiset suhteet toisiin ihmisiin. Emme ole irti ympäristöstämme.

Terapiassa voidaan avata lukkiutuneita neuroplastisia yhteyksiä. Voimme kehittää aivojemme integraatiota myös olemalla avoimessa dialogisessa reflektiivisessä suhteessa ulkomaailmaan. Mutta mikä parasta, voimme mielikuvituksemme avulla tehdä samaa työtä  myös itseksemme. Aivomme eivät erota, olemmeko reaalisessa suhteessa johonkin henkilöön, vai leikimmekö vain olevamme. Siksi sisäisessä teatterissa realiteettitajumme lisäksi kehitämme myös mielikuvitustamme. Antaudumme luovaan tilaan, jota Sisäisessä teatterissa kutsun psykodraamalliseksi transsiksi.

Minäilojemme kanssa työskentely on kokemustamme integroivaa aivojen toimintaa. Se on eräs tapa katalysoida sitä luontaista itseään organisoivaa luovaa järjestelmää, joka meissä jokaisessa on olemassa. Kehomme mikään osa ei ole irti aivoistamme, vaan kaikki osamme pikkuvarpaasta päälakeen ovat osana aivojamme. Olkoon sitten kysymys mistä tahansa mielenterveyden tai kehomme vaivasta, hyödymme siitä, että tätä järjestelmää voidellaan siten, että informaatiomolekyylimme virtaavat mahdollisimman vapaasti. Joissa menetelmissä puhutaan tällöin energiakanavien avaamisesta.

Voitelumme voi lähteä liikkeelle mistä tahansa aivojemme osasta. Esimerkiksi joogaharjoituksin voidaan erityisesti kehittää kehotietoisuuttamme, ja toki voimme vaikuttaa myös laajemmin aivoverkostoomme. Sisäisessä teatterissa luovasti kirjoittaen rasvaamme erityisesti pääkopan hermorataverkostoja, mutta sillä voidaan avata myös yhteyksiä kehoon ja erityisesti ulkomaailmaan esimerkiksi reflektiivisen oppimisen avulla. On oikeastaan melkoisen luonnoton ajatus, että voisimme kehittää vain aivojemme yhtä osaa, koska kaikki sen osat ovat sidoksissa systeeminä toisiinsa.

Integratiivisesta näkökulmasta katsoen jopa hammaslääkäri hoitaa aina koko ihmistä aivoineen. Uskon, että sellainen hammaslääkäri, joka hoitaa vain hampaita, saattaa vaikuttaa pirstovasti potilaansa. Hänellä voi olla oikeastaan kielteinen lume vaikutus asiakkaaseensa. Joskus esimerkiksi tällaisen hammaslääkärin potilas, voi alkaa kärsiä hammashoitopelosta.  Mielestäni on melkoisen harhainen kuvitelma luulla, että hammaslääkäri voisi hoitaa vain hampaita. Hoidamme aina koko ihmistä, sosiaalista kehomieltä.

Integratiivisesti potilastaan hoitavalla hammaslääkärillä on myönteinen lumevaikutus potilaaseensa, koska hän aktivoi potilaan omia itseorganisoivia taipumuksia. Ihmisen voidessa kokonaisvaltaisesti hyvin, hän ottaa vastuuta omasta terveydestään. On oikeastaan koomista luulla, että hammaslääkäri voisi hoitaa vain hampaita. Sen sijaan hyvä hammaslääkäri tukee aina potilaansa itseä integroivia toimintoja. Hyvällä hammaslääkärillä on siis myös terapeuttisia taitoja.

Monet mielenterveysongelmistamme, mukaan lukien maanisdepressiivisyys, skitsofrenia, traumat ja emotionaalisen hykäämisen tuottamat ongelmat, ovat Siegelin mukaan aivojemme integraation ongelmia. Samoin sellaisia ovat erilaiset psykosomaattiset vaivamme. Länsimainen lääketiede on mitätöinyt tätä luovaa, viisasta, sisäistä, aivojen kokemuksia aina uudestaan organisoivaa järjestelmää, joka ohjaa ja suuntaa meissä virtaavaa eheyttävää molekyylien jatkuvaa virtaa. Siegelin mukaan meissä jokaisessa on olemassa taipumus integraatioon, jota voidaan vahvistaa.

Pitkään on puhuttu potilaslähtöisestä hoidosta. Omasta mielestäni, jotta tähän päästäisiin, täytyy meidän vahvistaa ihmisen luontaisia itseään organisoivia ja integroivia toimintoja. Jotta voimme hyvin, tarvitsemme kokonaisvaltaiseen hyvinvointiimme tervehdyttäviä sosiaalisia suhteita sekä ulkomaailmaan ja luontoon mutta myös kokemusta ja hermosoluverkostoihin uusia suhteita luovia aivoja. Kokemuksellisella oppimisella, itsensä peilaamisella, on hermosoluverkostoissa vastineensa tässä fysiologisessa aivojen muodostamassa järjestelmässä.

Myös Siegelin mukaan neurobiologisesti ajatellen ihminen on pikemminkin moniin minän keskuksiin (vrt. minätilat) organisoituva prosessi (plural process), verbi, kuin yksiköllinen nimisana, minä. Kuva minuudesta, jota länsimainen myytti on meille myynyt, on ollut neurobiologisesti ajatellen vääristynyt.

Moniminuus vastaa paremmin aivojen fysiologisia neuroplastisia moniin keskuksiin organisoituvia ominaisuuksia.  Tämä prosessi on kuitenkin vain yksi osa laajempaa järjestelmää, joka ei vain rajoitu vain oman ihomme sisäpuolelle.

Sisäinen teatteri on facebookissa.

(Vakavissa mielenterveysongelmissa kannatta konsultoida terapeuttia, ennen kuin ryhtyy työstämään minätiloja.  Ylipäätään kirjoittaminen on turvallisinta ryhmässä tai siten,  että sinulla on mahdollista jakaa kokemuksia jonkun kanssa.  Yksin kirjoittaessa on tärkeää, että sinulla on turvallisia, aikuisia, kehittyneitä minätiloja, jotka kykenevät kantamaan prosessissa nousevia, joskus kipeitäkin tunteita.  Joskus vasta keski-ikäisellä tällaisiä minätiloja on.)

Tietoisuustaidot, joustavuus ja aivojen neuroplastisuus

Tietoisuustaidot kuten Sisäinen teatteri käyttävät hyväkseen aivojen neuroplastisia eli sen muovautuvia ominaisuuksia. Harjoittamalla kyseisiä taitoja, kehitämme kimmoisuuttamme ja joustavuuttamme (resilience).

Tietoisuustaidoissa hyödynnettävät Sisäisen teatterimme minätilat edustavat pääsääntöisesti ehdollistuneita, opittuja käyttäytymismallejamme. Näin ollen ne ovat syntyneet eri elämämme vaiheessa. Vanha minätila on opittu käyttäytymismalli, joka on syntynyt kauan sitten eli lapsuudessa. Nuoremmat minätilat puolestaan ovat muodostuneet vähän aikaa sitten. Voimme aktiivisesti luoda itsellemme uusia minätiloja samaistumalla toisiin ihmisiin ja opettelemalla näin draaman kautta uusia käyttäytymis- ja ajattelumalleja.

Suuri osa  opituista käyttäytymismalleista – minätiloista – on painunut tiedostamattomaan mieleen tai esitietoisoiseen mieleen, normaalin päivätietoisuutemme ulkopuolelle. Joku tietty tapahtuma voi aktivoida tiedostamattoman minätilan, ja käyttäydymme oudosti tai epätyypillisesti, joskus jopa typerästi. Tämän selitys on se, että emme ole työstäneet minätilaamme ja tehneet sen kokemussisältöä tietoiseksi. Emme ole kuunnelleet sen viestiä.

Haamut – joskus hyvinkin ahdistavat sellaiset – kummittelevat mielennäyttämöllämme, siihen saakka, kunnes olemme onnistuneet tekemään yhä enemmän minätilojamme ja niiden strategioita tietoisiksi. Voimme opetella tuntemaan minätilojamme ja niiden tarkoituksia uudelleen. Samalla voimme aktivoida halutessamme menneitä polkuja, kun olemme tehneet huonoja valintoja.

cc iceman_forever
cc iceman_forever

Minätilamme ovat yleensä kaikki hyviä, niiden selviytymisstrategiat saattavat vain olla epäajankohtaisia. Torjumalla näitä tiloja, emme pääse prosessissamme eteenpäin.

Hypnoositila – psykodraamallinen transsi – edesauttaa tilojemme tietoiseksi tekemistä. Itse suhtaudun epäilevästi siihen, että itsehypoottisia tajunnan tiloja ja meditatiivisia tiloja voitaisiin erottaa toinen toisistaan. Meditaation, kuten mindfulness-harjoitusten tekeminen, edesauttaa meitä saavuttamaan helpommin myös psykodraamallisen transsin, eli tämän muuntuneen tajunnan tilan jossa kykenemme kommunikoimaan yhä useman minätilan kanssa. Psykodraamallinen transsi puolestaan edesauttaa sitä, että kykenemme kehittämään myös muita tietoisuustaitoja (jooga, terapeuttinen taide, mindfulness jne.) itsellemme.

Itse uskon, että juuri hypnoterapiaperinne on silta, joka voi yhdistää länsimaisen psykoterapiaperinteen ja itämaisen meditaatioperinteen toinen toisiinsa. Voimme oppia käyttämään terapeuttisia menetelmiä hyväksi omassa oivallusmeditaatiossamme. Sisäinen teatteri ja sen psykodraamallinen transsi on siis oikeastaan eräs länsimainen tapa harjoittaa oivallusmeditaatiota. Se on länsimaiselle (hypno)terapiaperinteelle, erityisesti Ego State -terapialle rakentuva tapa harjoittaa tietoisuustaitoja, johon voi integroida viisautta myös muista psykoterapiaperinteistä.

Tietoisuustaidoissa ihminen voi käyttää hyväksi aivojen kahta verkostoa:

  1. Fokusoiva verkosto

Käyttää hyväksi mm. aivojen keskiviivan ja kuorikerroksen etulohkon kokemusta integroivia alueita. Tämä on oman identiteettimme ja sen tarinan kokoamiskeskus. Se on tietoinen, sisäistä prosessiamme ohjaava aivojen osa. Täältä ohjaamme tietoisesti sekä Elämän eepoksemme että käyttäytymismalliemme suuntaa. Se lajittelee ja valitsee, mitkä ovat niitä ehdollistumiamme, joita haluamme vahvistaa ja mitkä puolestaan ovat epäajankohtaisia tapoja olla maailmassa. Voimme itse päättää, mitä neuraalisia verkostoja (minätiloja) vahvistamme, ja mitä heikännämme (siirrämme teatterimme takahuoneeseen). Samalla kun työstämme minätilojamme, työstämme myös identiteettitarinamm, Elämän eepoksemme merkityksiä. Voimme joka hetki määritellä itseämme uudelleen tavalla, joka auttaa meitä olemaan tyytyväisempiä elämäämme. Voimme löytää kimmoisan, virtaavan minuutemme.

Sisäinen teatteri ei ole hallitsematonta mielikuvituksen lentoa, muuta kuin hetkittäin, sillä tämä aivojen kokemustamme fokusoiva osa ohjaa prosessiamme. Me voimme valita itsemme ja hallitsevan minätilan tämän kokemustamme fokusoivan verkostomme avulla. Voimme kuunnella Sisäisen teatterin jäseniämme viisaasti. Täällä valitsemme myös ne terapeuttiset metaforat, joita annamme defokusoivalle verkostolle käyttöön, sovellettavaksi ja työstettäväksi. Voimme valita myös uskonnollisia metaforia, joita voimme pelata omaan sisäiseen kokemusmaailmaamme. Sisäisessä teatterissa saamme halutessamme olla henkisiä.

  1. Defokusoiva verkosto

Tämä verkosto sijaitsee luovalla puolella aivoja eli oikeassa aivolohkossa. Juuri täällä puramme vanhoja ehdollistumiamme. Psykodraamallisessa transsissa päästämme irti hetkiksi kokemuksiamme fokusoivasta verkostosta ja vapautamme itsemme mielikuvituksemme ja minätilojemme spontaaniin leikkiin. Annamme tilaa uusille tarinoille ja vertauskuville sekä niistä seuraaville merkitysassosiaatioille.

Tämä defokusoiva verkosto mahdollistaa sen, että emme kalkkeudu vanhoihin jäykistyneisiin käyttäytymis- ja ajattelumalleille. Täällä voimme olla leikkiviä Homo Ludens ihmisiä. Voimme löytää uusia minätiloja ja voimme aktivoida vanhoja. Henkisyytemme, ja kokonaisvaltaisen viisautemme ydin, kaikista näkökulmista vapaa minuutemme, sijaitsee täällä, tietoisen minuutemme, egon ulkopuolella.

Elämän eepos®

Onnellisen Elämän eepoksemme – identiteettitarinamme – rakentaminen tapahtuu näiden kahden verkostokeskuksen onnistuneessa vuorovaikutuksessa. Kreikkalainen sana epoche tarkoittaa mielen loogisen päättelyn hämärtämistä, jolloin annamme tilan oman sisäisen viisautemme paljastumiselle. Luovuutemme avulla paljastetaan epookki, asioiden olennainen ydin, sulkemalla epäolennainen ja epäajankohtainen aines tietoisuudesta pois.

Minätilojen luova kirjoittamisprosessi, Sisäisen teatterin synnyttämä näytelmä, on epookki, jossa syntyy parhaimmillaan eepos, oman identiteetin vahva ja väkevä tarina. Oman elämän tarina on itsetuntemukseen kasvamista, joka voi hyödyntää sekä fokusoivaa että defokusoivaa tietoisuutemme verkostoa.

Jotta onnistumme pääsemään näiden kahden keskuksen vapaasti virtaavaan vuorovaikutustilaan, tarvitsee meidän löytää itsestämme aikuisia, tietoisia, turvallisia osia. Jos sellaisia ei ole epäonnistuneiden kiintymyssuhteiden vuoksi kehittynyt, täytyy niitä ensimmäiseksi kehittää.

Epäonnituneet kiintymyssuhteemme määräävät tiedostamattomasti joskus koko elämäämme, mikäli emme itse onnistu uudelleen kytkemään itseämme uusiin ehdollistumiin. Meitä voi ohjata läpi elämämme vanhan lapsuudessa kehittyneen minätilan ydinuskomus ”En ole rakkauden arvoinen.” Minunkin Tyttöseni (=Sisäinen lapseni, yksi minätiloistani) oli joskus onneton ja rakkauden nälkäinen.

Uudelleen ohjelmointimme ja tarinamme merkitysten uusintaminen tapahtuu helpoiten esimerkiksi terapiassa tai vertaisryhmässä, mutta voimme työstää asioita melkoisen suuressa määrin myös itse. On lohdullista, ettei meidän tarvitse jäädä epäonnistuneiden kiintymissuhteittemme uhriksi. Transsi mahdollistaa tilan uskomustemme päivittämiselle.

Itseriittoinen ihminen on ideaali, johon tuskin täysin koskaan pääsemme. Terapeuttikin hyötyy työnohjauksesta. Heittäytyminen defokusoituneeseen, psykodraamalliseen transsiin, voi olla kipeä ja ahdistava kokemus, mikäli ihmisellä ei ole tietoisuudessaan turvallisia, aikuisia, maaduttavia minätiloja.

Kun onnistut kehittämään itsellesi tietoisuustaitoja, onnistut samalla kehittämään mieltäsi niin, että kun joku hallitsematon minätila meinaa kaapata teatterisi, kykenet tomerasti palauttamaan itsesi takaisin vakaaseen, valitsemaasi minätilaan. On mahdollista kehittyä taitavaksi oman Sisäisen teatterisi ohjaajaksi. Ristiriitaisi voivat olla hänelle luovuuden ja oivalluksen lähde.

Tietoisuustaidot facebookissa.

Sisäinen teatteir facebookissa.