Kohti integratiivista ja esteettistä lääketiedettä nr.2

Kellari-ihmisen opastuksella kohti lääketieteellistä estetiikkaa?

Integratiivisesta ja esteettisestä lääketieteestä kiinnostuneille lukijoille Emäntä tarjoaa satunnaisina välipaloina pätkiä Fjodor Dostojevskin kirjasta ”Kirjoituksia kellarista”. Myöhemmin luultavammin myös muista hänen teoksistaan. Miksi ihmeessä? Siksi, että tämä loistava kirjailija kuvaa kellari-ihmisen sanoilla erinomaisesti sitä ajatonta ihmistä, joka vastaa Emännän käsitystä omasta itsestä sekä hammashoitoasiakkaista. Ihmiset eivät ole tänä päivänä pianonkoskettemia, niin kuin he eivät sitä olleet Dostojevkinkään aikaan, eikä he ole olleet sitä koskaan. Eheyttävän vuorovaikutuksen näkökulmasta kukaan potilas ei ole pelkkä toimenpiteiden objekti, vaan ainutlaatuinen yllätyksiä täynnä oleva arvoituksellinen ainutkertainen ihminen.

Syytäkää hänen (ihmisen) ylitseen kaikkea maalista hyvää, upottakaa hänet kokonaan onneen, kuin veteen, niin että kuplia vain nousee onnen pintaan, tehkää hänet taloudellisesti niin tyytyväiseksi, ettei hänellä ole enää muuta tekemistä kuin nukkua, syödä piparkakkuja ja huolehtia maailmanhistorian keskeytymättömyydestä, niin siinäkin hän on ihminen ja silkkaa kiittämättömyyttään, häpäisemisen haluaan tekee jonkun törkeyden. Hän riskeeraa jopa piparkakkunsa ja tieten tahtoen toivoo kaikkein turmiollisinta roskaa, kaikkein epätaloudellisinta mielettömyyttä, vain sotkeakseen turmiollisen mielikuvitustekijänsä kaikkeen tähän positiivisen järkevyyteen. Juuri mielikuvitukselliset haaveensa, kaikkein alhaisimman typeryytensä hän haluaa pitää itsellään, vain todistaakseen itselleen (ikään kuin se olisi niin kovin välttämätöntä), että ihmiset ovat yhä ihmisiä eivätkä pianon koskettimia ja että vaikka niillä soittelisivatkin omakätisesti itse luonnon lait, soitteleminen uhkaisi mennä niin pitkälle, että, että ilman kalenteria ei enää saa halutakaan mitään. Enemmänkin: jopa siinä tapauksessa, että hän todella osoittautuisi pianon koskettimeksi ja sen todistettaisiin hänelle peräti luonnontieteiden avulla ja matemaattisesti, hän ei vieläkään tulisi järkiinsä vaan tahallaan tekisi jotakin vastakkaista, silkkaa kiittämättömyyttään. Vain pysyäkseen kannassaan. Mutta siinä tapauksessa, ettei hänellä olekaan keinoja, hän keksii hävityksen ja kaaoksen, keksii kaikenmoisia kärsimyksiä ja sittenkin pysyy kannassaan! Hän sinkoaa kirouksen maailmalle, ja koska vain ihminen pystyy kiroamaan (se on hänen etuoikeutensa, joka oleellisimmin erottaa hänet muista eläimistä), hän pelkällä kirouksellaan taitaa saavuttaa päämääränsä eli todella vakuuttuu siitä, että hän on ihminen eikä pianon kosketin! Jos te sanotte, että senkin voi lukea taulukosta, kaaoksen ja pimeyden ja kirouksen, niin että pelkkä ennalta laskemisen mahdollisuus estää kaiken ja järki perii voiton, niin siinä tapauksessa ihminen tulee tahallaan hulluksi, vain ollakseen järjetön ja pysyäkseen kannassaan! Minä uskon näin, minä vastaan tästä, sillä ihminenhän ei näytä todellisuudessa muuta tekevänkään kuin joka hetki todistelevan itselleen, että hän on ihminen eikä nappula! Hän tekee sen oman nahkansa kustannuksella mutta todistaa kumminkin. Vaikka elämällä luolassa mutta todistaa silti. Ja kuinka tämän jälkeen voisi olla tekemättä syntiä, kehaisematta, että tätä ei vielä ole ja että haluaminen toistaiseksi riippuu piru ties mistä…

On kiehtovaa, kuinka luonnontiede kehittyy ja muuttuu, mutta ihminen on ja pysyy samanlaisena vuosisadasta toiseen. Emännän sielua riipaisee, miten tyhjentävästi Dostjevski osasi jo sataviisikymmentä vuotta sitten kuvata, millaista on ihmisen kutsitaminen pelkäsksi asiantuntijoiden numeroksi.

Igor Volginin (Dostojevskin viimeinen vuosi) Dostojevskin tuotantoa yhdistävä ajatus on yksinkertainen. Elämää ei kukaan saa ilmaiseksi. Emme saa sitä mekaanista tietä. Ihmisen persoonallisuus ei siis koskaan ole täydellinen, se on elämän läpi kestävä prosessi, joka vaatii väsymätöntä henkistä itsellistä työtä. Ihmisen on ponnisteltava jatkuvasti, jotta hänestä muovautuisi ihminen. Onni ja terve elämä eivät löydy ihmisen ulkopuolelta. Sen sijaan ne ovat Emännän mielestä molemmat muuttuvia suureita, jotka riippuvat toki myös geeneistämme, mutta ennenkaikkea ihmisestä itsestään ja hänen tietoisuudestaan.

Dostojevskin ”Kirjoituksia kellarista” on muuten Emännän lempikirjoja. Ehkä juuri siksi, että kellari-ihminen taisi olla tällainen hänen sukulaissielunsa. Tämä siitä huolimatta, että hänellä oli palvelija eikä hän joutunut häärimään pienessä pirtissä samanlaisten arkiaskareiden parissa kuin mitä Emäntä joutuu tekemään. Kellari-ihminen oli yksinäinen mies. Tässä suhteessa hän oli smantapainen kuin Emäntä. He molemmat tunsivat elävänsä voimakkaimmin juuri sisäisessä maailmassaan, kirjoittaessaan ja lukiessaan. Kellari-ihminen kävi häpeäänsä voimanlähteenä käyttävää vimmaista ja epätoivoista taisteluaan maailmaa vastaan, vähän samaan tapaan kuin Emäntä tekee. Tarkemmin ajatellen Emäntä on täsmällisemmin ottaen sitä mieltä, että hän käy perukassa, susien ja oravien keskellä, yksinäistä taisteluaan kirjoittaen, päämääränään esteettisempi, eettisempi ja ekologisempi maailma. Dostojevski oli pöyhkeän dogmaattisen tieteen vastustaja, älymystön pilkkaaja ja ikuinen Jumalan etsijä, joten ei ihme että Emännälle hänen teoksensa maittavat rönttösten lomassa.

Jos Siirtolan Emäntä saisi määrätä kaksi kirjaa lääketieteilijöille reflektoitavaksi, ne olisivat Fjodor Dostojevskin ”Kirjoituksia kellarista” sekä Leo Tolstoin ”Ivan Iljitsin kuolema”. Kirjojen lukemisen jälkeen Emäntä käskisi opiskelijan kirjoittaa, millaisia sisäisiä tunteita kirjat herättivät hänessä, mitä mieltä hän oli sen ajatuksista ja oliko kirjoissa minkälaisia eettisiä opetuksia. Reflektoiva kirjallisuuden lukeminen integroi tehokkaasti meihin hiljaista kokonaisvaltaista ajatonta tietoa.

Mainokset

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr.23

Evoluution periaatteista ja onnesta

Skolimowski varoittaa, että meidän tulee varoa kaikenlaisia ihmisymmärryksen kahlitsemista muodollisiin lakeihin. Eräs tällainen on objektiivisuuden kosminen laki. Meidän elämäämme ei ohjaa suinkaan muuttumattomat kosmiset lait. Tällainen laki ajatuksena on ristiriidassa itseään emergentisti ylittävän evoluution kanssa. Prigoginen mukaan ainoa laki on muutoksen laki; luonnonlaitkin ovat jatkuvassa muutoksen tilassa. Jos jotain säännönmukaisuuksia löytyy, ne eivät ole absoluuttisia.

Jos lakeja olisi, kivettäisivät ja jäykistäisivät ne evoluution olemuksen. Me kun emme ole pelkästään tahdottomia evoluution nukkeja, joiden toiminnassa ei ole minkäänlaista koherenessia. Evolutiivisessa muutoksessa on siis säännönmukaisuuksia. Esimerkiksi meillä on muutoksessamme laki, jota buddhalaisuudessa kutsutaan ”karmanlaiksi”. Se tarkoittaa sitä, että teoillamme on kumulatiivisia seurauksia – joskus tekemämme yksittäinen valinta, saa aikaiseksi kokonaisen tapahtumaketjun. Näitä evolutiivisia muutoksen säännönmukaisuuksia Skolimowskin mukaan kuvaa paremmin sana periaate kuin laki. Nämä periaatteet kuvaavat, kuinka muodonmuutoksemme tapahtuvat. Karmanlain lisäksi universumimme on luova, avoin ja yhteistoiminnallinen.

Skolimowski välttää moraalin sitomista mihinkään lakeihin. Hän kulminoi moraalikäsityksensä metaforaan puun kukkimisesta. Kun puu kasvaa otollisissa olosuhteissa ja  saa riittävästi ravinteita sekä kosteutta juurtensa kautta, voi puu kukkia mahtavan kauniisti. Puu tarvitsee juurensa, jotta se voi tuottaa kukkia. Samaan tapaan me ihmiset tarvitsemme moraalin, joka muodostaa juuret ihmiskunnan tietoisuuden kukkimisille. Meidän täytyy yksilötasolla olla herkkiä ja moraalisesti vastuuntuntoisia toimijoita. Kun olemme kiinni todellisessa olemisessa, olemme juurevia ja samalla olemme kukkivaksi tulemisen tilassa.  Mitä tietämiseen tulee, herkkyytemme on kohdallaan silloin, kun kykenemme käsitteelliseen monipuoliseen ajatteluun ja pystymme jatkuvasti suhtautumaan kriittisesti erilaisiin tiedollisiin näkökulmiin.  Me kykenemme jatkuvaan tiedon heijastamaan. Tietäminen ei kuitenkaan ole ainoa herkyyden ilmaisumuoto; voimme ilmaista sitä myös esimerkiksi taiteiden ja kädentyön kautta. Kukin voi löytää oman yksilöllisen tapansa toteuttaa evoluution ihmettä.

Mitä omaan mielenteatteriini tulee, pyrin ravitsemaan itseäni lukemalla mahdollisimman monipuolisesti erilaista kaunokirjallisuutta (myyttejä, tarinoita), hengellistä kirjallisuutta,  filosofista kirjallisuutta ja tieteellistä kirjallisuutta. Pyrin myös olemaan ravitsevassa suhteessa ympäristööni täällä keskellä korpea ja pyrin myös todentamaan potentiaaliani sosiaalisena toimintana (hoitotyö, Mielenterveysyhdistys, Naisyrittäjät). Pyrin siis rakentamaan mahdollisimman monipuolista peilipintaa tiedon jatkuvaan heijastamiin ja käytännön elämän toimintaan. Olen pyrkinyt parantamaan kykyäni vaihtaa erilaisia näkökulmia, ja pyrin olemaan entistä tietoisempi siitä, minkälaisen näkökulman todellisuuteen valitsen. Onni on näkökulman vaihtamisen taitoa. Harvoin enää saan ”takapuolireaktioita”, joissa jokin tunnetila saa aikaiseksi satunnaiseen toimimattomaan näkökulmaan sitoutumisen. Toki uskon, että näitäkin hetkiä vielä on ja tulee, sillä olemmehan kaikki inhimillisiä. Vain yli-ihminen, Kristus- tai Buddha-ihminen, kykenee ottamaan tiedostamattoman mielenosan niin hyvin haltuunsa, että hän kykenee kaikissa tilanteissa levollisuuteen. Uskon, että osa onnea on armollisuus itseä kohtaan. Tällöin kykenemme  hyväksymään oman epätäydellisyytemme.

Oman tietoisuuteni evoluutiossa ei ole mitään muuta lakia, kuin jatkuvan muutoksen laki. En ole kuitenkaan tahdoton evoluutioni uhri, vaan voin ohjata sisäistä muutostani. Miten ravitsen omaa elämänpuutani, sitä kauniimmin se kukkii. Voin ravita sitä esimerkiksi hiljaisuudella, luontokokemuksilla, musiikilla, kirjallisuudella ja sosiaalisilla suhteilla. Juuri ravitsemalla itseäni, pystyn emergentisti ylittämään aikaisempaa käsittellistä ymmärrystäni. Jos tietoisuudellani olisi jokin laki, tarkoittaisi se käytännössä sitä, että sitouttaisin itseni yhden egonosani, mielentilani, näkökulmaan. Uskon, että tällainen sitoutuminen yhteen näkemykseen tekisi elämästäni kivettynyttä ja ahdistavaa. Sen sijaan oma tapani vapautua egoistani, on ollut leikkiä erilaisilla mielentilojeni näkökulmilla, jota kautta olen pystynyt vapauttamaan itseni jatkuvaan transsendenttiseen evoloutiiviseen muutosprosessiin.

Avatar-elokuvassa oli suuri elämänpuu, jonka osia kaikki avatteret olivat. Näin minäkin uskon asian olevan metaforisesti. Me ihmiset olemme sidoksissa toinen toisiimme ja koko luomakuntaan, ja voimme omalla vastuullisella toiminallamme olla vaikuttamassa siihen, että tämä elämänpuumme pysyy hengissä. Olemme interaktiivisessa suhteessa toisimme, ja se kuinka elämänpuumme kukkii, riippuu siitä, kuinka kukin meistä toteuttaa omaa herkkyytään.  Kollektiivinen kulttuurimme kukkiminen, on herkkyyksiemme summa. Jos emme hoivaa omia juuriamme, olemme omalta osaltamme mädännyttämässä elämänpuutamme ja vaikuttamassa siihen, että se ei ehkä enää muutaman vuosikymmenen kuluttua kuki. Herkkä mielemme on sekä todellisuuden osa, että samalla myös sen ympäröimä.

Skolimowski esittäää aiheellisen kysymyksen: Pyrkivätkö Gandhi, Albert Swcheitzer tai Äiti Teresa tavoittelemaan onnea? Tuskinpa vain. Onni on jotakin, joka vain tulee itselle, usein juuri silloin kun ihminen keskittyy elämään hyvää ja oikeudenmukaista elämää. Ihminen pyrkii siis vilpittömästi kuuntelemaan omaa herkkyyttään ja pyrkii elämän ja toimimaan tämän moraalin mukaisesti. Olen samaa mieltä Skolimowskin kanssa, en usko, että onni ei ole sellainen asia, joka tulee yrittämällä. Liian monet luulevat, että se tulee sitten kun on onnistuttu saavuttamaan sitä tai tätä. Elämä tulee huomattavan paljon helpommaksi ja vähemmän paineiseksi, kun pystymme sanoutumaan irti statusstressiä tuottavasta valtakulttuuristamme. Lakkaamme välineellistämme itseämme ja luontoa vaurautemme lisäämäksi ja samalla voimme kieltäytyä projisoimasta onneamme sen materialistisiin symboleihin. Opettelemme elämään aineellisesti kohtuullista elämää.

Tiedän, että tänä päivänä moni taistelee perustoimeentulon kanssa, mutta samanaikaisesti länsimaisella vauraalla kansanosalla on moninkertaisesti aineellisesti yli sen mitä perustoimeentulo vaatisi. On selvää, että ihminen ei voi ilman aineellista perustuvaa lähteä aktualisoimaan omaa potentiaaliaan, mutta kaikki mikä ihmisillä on tämän yli, on onnen kannalta melko yhdentekevää. Uusi ”degrowth” -ajattelu rakentuu sille, että tämän vauraimman kolmanneksen maailman väestöstä, tulisi tyytyä aineellisesti vähempään. Mikäli perusturva on kaikille ihmiselle annettu, voimme keskittyä kollektiivisesti oman herkkyytemme kuunteluun ja  potentiaalimme aktualisoimiseen ihmiskunnan hyväksi. Voimme tyytyä aineellisesti vaatimattomampaan elämään, samalla kun siitä tulee rikkaan monikulttuurisuutemme keskellä kaikenpuolin tyydyttävämpää ja palkitsevampaa. Taloudellisella kasvulla on nimittäin rajat, jotka on jo ylitetty. Elämme materialistisen maailmankatsomuksemme harhassa. Syömme tällä hetkellä lastemme leipää.

Skolimowski kehoittaa meitä olemaan tavoittelematta onnea. Sen sijaan voimme pyrkiä tavoittelemaan mielekästä ja tarkoituksellista elämää, jolloin onni saattaa tulla elämäämme ylimääräisenä lahjana. Onni tulee siis monesti yllätyksenä, kun keskitymme mielekkääseen toimintaan. Jos ihmistä ei biologisesti pystytä hoitamaan kuntoon, voi terveydenhuollon ammattilainen olla tukemassa häntä elämään mahdollisimman tasapainoista, tarkoituksellista ja eheää elämistä sairaudestaan huolimatta. Voimme tukea toinen toisiamme, jotta mahdollisimman moni meistä ihmisistä yksilöityisi ja saisi elää mahdollisimman tarkoituksellisen, joskus valitettavasti lyhyemmän, joskus pitemmän,  elämänkaaren.