Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 13

Sisäinen teatterini oli siis oikeastaan hermeneuttinen yritys; kokosin pirstoutuneen mieleni uuteen ristiriitaiseen yhteisymmärrykseen. Uskon, että sisäinen ristiriidaton yhteisymmärrys on mahdottomuus. Vein läpi teatterissani vallankumouksen, jossa löytyi uusia hahmoja sisäiseen dialektiikkaani. Leikissäni eritymisvaiheen jälkeen kokosin yhteen vastakkaisia voimia mudostamaan koherentimman ykseyteni. Tämä nykyinen reflektioni, kirjoittaessani tätä blogiani, on seurausta siitä, että olen saavuttanut mielelleni uuden koherentimman integraatioasteen. Sisäisten ristiriitojen raastama mieleni on löytänyt ainakin tilapäisesti harmonisemman tilan. Prosessini on edelleen erilaisten vakaumusten, argumenttien ja erilaisten kokemusmaailmojen leikkiä.

Entisen elämän hallinnan tunteen ja siihen liittyneen näennäisen turvallisuudentunteen sijalle on noussut luova avoimuuden tila, jossa kykenen tuntemaan olevani oman elämäni ohjaaja. Dialektisen mielenteatteri-prosessini kautta löysin yhteyksiä, jotka  auttoivat minua ylittämään vanhan minuuteni. Tämän uuden ymmärtämiseni kautta, pystyy entistä paremmin integroitunut tieto puhumaan kauttani. Hengellisessä ja psykologisessa hermeneuttisessa prosessissani olen keskittynyt siihen, että olen yrittänyt löytää erilaisten tulkintojen leikissä todet ennakkoluuloni vääristä. Tein sen siirtämällä elämänarvojeni ja tavoitteitteni suhteen huonot ennakkoluuloni omaavat mielenosani hetkittäin teatterinäyttämöni takahuoneeseen, jotta kuulisin myös muita sisäisiä osiani. Kesytin myös ikäviä osiani, vaikka heistä varjoni, Herra Arrogantus, on seuraava aina matkaani. Onnistuin saavuttamaan uudella tavalla ymmärtävän tietoisuuteni. Selätin tältä erää pelkoni – eksistentiaalisen ahdistukseni. Jos ahdistus vielä nousee, uskon olevani paremmin varustautunut sen kohtaamiseen kuin aikaisemmin. Löysin tällä haavaa elämäni näytelmään roolihahmot, joiden kanssa tunnen oloni kotoisaksi. Muokkasin joitakin, kuten masentunutta, kyynistä Rouva Otsaryppyäni siedettävämmäksi, joten tulen hänen kanssaan toimeen nykyään. Roolimiehitykseni vaihtuu spontanisti ei-tiedostaen erilaisissa elämäni tilanteissa.

Toisella tavalla voin kuvata sisäistä prosessiani seuraavasti: Sukulaistin sisäisessä teatterissa jotakuinkin jokaisen uuden mielen pintaan löytyneen ajatuksen ja kokemuksen omaan sisäavaruuteeni, henkiseen kosmokseeni, mikä johti entistä integroituneempien mielentilojen ilmaantumiseen. Löysin myllerryksessä uuden keskuksen itseydelleni. Tiedon integroituminen tapahtuu siis subjektiivisen henkilökohtaisen prosessin kautta, jossa tieto integroidaan osaksi uutta ymmärrystä. Ihmisen ja hänen ympäristönsä muutos tapahtuu ihmistietoisuuden sisällä. Uskon, että tämän lisääntyneen ymmärrykseni kautta pystyn ennakoimaan paremmin oikeanlaista elämää itselleni. Kykenen valitsemaan paremmin eettisesti mukavan ja käyttökelpoisen asennon itselleni kussakin elämäntilanteessa. Ymmärrys ja toiminta ovat toisiinsa vastavuoroisessa suhteessa, mutta irrallinen tieto ei sitä tee.

Ajattelen terapeuttisen prosessini olleen myös oppimisprosessi, jossa jäsensin tietoa ymmärtämisyhteyksin, jonka jälkeen nyt pystyn elämään elämää, jona jokaisena iltana kiitän menneestä päivästä.   Kuten Paul Ricoeur tuo esille, meillä voi olla siis myös sekoittunut tai rikkoutunut ontologia, mikä tilanne on mielestäni juuri silloin, kun mukana mielenteatterissa on erilaisilla maailmankuvilla varustettuja roolihenkilöitä. Seuraavassa hieman lisää Paul Ricoeurltä lainattuja, vielä kypsymisasteella sisässäni olevia ajatusaihioita.

Itse teatteriprosessini oli mitä ilmeisemmin yhdistelmä menneisyyspainotteista psykoanalyysiä, joka paljasti halun eksistenssin ja siinä merkitys löydetään takaa päin. Prosessini jatkui hengen fenomenlologiana, jossa merkityksen alkuperä on edessä. Se olisi siis yhdistelmä subjektin arkeologiaa ja teleologiaa. Prosesini oli myös varmaankin tätä Paul Ricoeurin mainitsemaa uskonnonfenomenologian eksegetiikkaa, jolloin pyrin ymmärtämään itseäni myös suhteessa Pyhään.   Paul Ricouer kirjoittaa tiivistettynä hermeneutiikan ytimen, joka mielestäni kuvaa teatteriani: Arkeologian, teleologian ja eskatologian dialektiikassa ilmenee ontologinen rakenne, joka kykenee kokoamaan kielellisellä tasolla riitasointuiset tulkinnat. Mutta tätä koherenttia olevan hahmoa, joka me olemme ja johon kilpailevat tulkinnat sijoittuvat , ei ole annettu muutoin kuin tässä tulkintojen dialektiikassamutta, Mooseksen tapaan, puhuva ja reflektoiva subjekti saavain nähdä luvatun maan ennen kuolemaansa.

Nykyinen kulttuurimme on tieteellisen maailmankuvan newtonilaisen maailmankuvan läpäisemä, atomistinen, deterministinen ja todellisuudesta vieraannuttava. Tällä hetkellä todellisuuskuvamme muodostuu pirstoutuneesta erityistieteitten muodostamasta todellisuuskuvasta, jossa katoaa ilmiöiden välinen yhteys. Jotta ihminen voi pirstoutuneessa maailmassa  hengittää ja kokea elävänsä, täytyy meidän löytää takaisin kiinnostus subjektiiviseen, henkilökohtaiseen ja Pyhään. Materialistinen ontologia on kuollutta ontologiaa. Yksityinen ihminen on juuri se rikas tarina, joka voi yhdistää pirstoutuneen maailman ja samalla hän voi puhaltaa kuolleen todellisuuden elämään. Voidaksemme hyvin, tarvitsemme todellisuuskuviemme integraatiota.  Jos pohdimme kokonaisvaltaista ihmisen, ympäristön ja kulttuurin hyvinvointia, kiinnostavaa ei tule olla pelkästään yleinen vaan myös yksityinen.

Psykiatri Stansilav Grof korostaa, että tietoisuutemme ei ole primaaristi aivojen tuottama tila, vaan se on kaiken olemisen periaate, ja sillä on kriittinen merkitys ulkoisten ilmiöiden muokkaamisessa. Grof korostaa myös sitä, että hengellisyys on yksi tärkeä perinne tieteen rinnalla. Monet uskonnoistamme ovat vuosisatoja pitkien perinteiden tuottamia tutkimusmatkoja ihmisen psyykeeseen ja omaan henkilökohtaiseen tietoisuuteemme. Lisäisin vielä tähän, että tämä hengellinen tieto ja ymmärrys ei rakennu ensisijaisesti materialistiselle ontologialle. Viimeisen sadan vuoden aikana ihminen on tappanut enemmän ihmisiä, kuin maapallolla on aikaisempina vuosisatoina elänyt. Tuhoamme itseämme ja luontoa ennennäkemättömällä nopeudella. Olemme kaikessa liian tehokkaita. Käytännön arkipäivän viisaus on opettanut minulle, että jos joku systeemi ei tilanteessa toimi, kannattaa kokeilla jotakin toista. Materialistinen tieteellinen maailmankuva on luonut ongelmamme, joten se ei niitä yksin muuta. Uskon kuitenkin, että maailma voi muuttua. Ehkäpä näin voi tapahtua vaikka Grofin ohjeita seuraamalla. Hän kehoittaa meitä rakentamaan uuden post-newtonilaisen maailmankuvan noudattaen seuraavia periaatteita:

– Meidän täytyy rakentaa uusi kuva maailmankaikkeudesta, joka rakentuu nykyistä laajemmalle ymmärrykselle ihmistietoisuudesta ja psyykeestä.

–  Meidän täytyy kiinnittää huomiota erityisesti ihmisen henkilökohtaiseen muodonmuutokseen; yksityisen ihmisen tietoisuuden evoluutioon.

– Uutta tietoisuutta voidaan luoda globaalin kriisin kautta.

– Grof kehoittaa meitä hyödyntämään transpersonaalisen psykologian ja tietoisuustutkimusten tuottamaa tietoa.

Uskon Stansilav Grofin tavoin, että aggressiivisuus ei heijasta todellista ihmisen luontoa. Sen sijaan väkivalta on on liittyneenä perinataaliin, ihmisen varhaiimman kehityksen dynamiikkaan, jossa ihminen ei kykene saavuttamaan yhteyttä omaan syvimpään identiteettinsä osaan. Lisäisin tähän väkivallan rinnalle vielä materialistisen ahneuden. Mielestäni kyseessä on projektiivinen sisäisten tarpeiden tyydyttämättä jättäminen, sisäinen kuolema (Jumala on kuollut!) ja niiden korvaaminen ulkoisilla vaurauden symboleilla. Kysymyksessä on globaali ja erityisesti länsimainen, kollektiivinen materialistinen luonnehäiriö, jota imperialistisesti yritämme siirtää muihin kulttuureihin.

Skolimowoski ja Grof eivät näytä uskovan, kuten en minäkään, että myöskään fundamentalistiset autoritaariset uskonnot toisivat yksilölle jotakin hyvään. Sekä skientismi että fundamentalistinen uskonnollisuus ovat suljettuja järjestelmiä. Sen sijaan henkilökohtainen hengellisyys on tietoisuuttaa laajentavaa avoimen järjestelmän evolutiivista toimintaa, jossa saavutetaan yhteys sekä itseen, toiseen ihmiseen ja luontoon. Se on siis perimmiltään aina sekä humaania että ekologista. Korostan tätä jo aikaisemmin esiin tuomaani asiaa, että ekologisen muutoksen lähtökohta on ”egologiassa” eli ihmisluonnonsuojelussa. Sen ontologia voi olla esimerkiksi hermeneuttinen, sekoittunut ontologia tai Skolimowskin subjektiivinen-objektiivinen ontologia, jossa mieli ja todellisuus ovat osa toisiaan.

Vaikka materialistinen maailmankatsomus on tuottanut paljon hyviä asioita, on sen jyrä tuottanut samalla myös paljon vahinkoa luonnolle ja ihmisluonnolle.  Samoin fundamentalistinen hengellisyys vahingoittaa sielua.  Meidän on aika lisätä kunnioittavaa monikulttuurista, monitieteellistä  ja -uskonnollista yhteistyötä, ja myöntää, että meillä on paljon opittavaa muilta. En usko muuten, että Skolimowskin ja minun näkökulmat teattereittemme ontologioista ovat ristiriitaisia, vaan ne täydentävät toisiaan. Hänen ajatuksensa  auttavat minua löytämään tietäni uusille tietoisuuden tasoille.

Mainokset

Eheyttävänä peilinäni Lauri Rauhala nr.1

Georg von Wrightin lisäksi eräs jo vuosia minuun suuresti vaikuttanut ajattelija on ollut psykologi ja filosofi Lauri Rauhala.  Hänen holistinen järjestelmänsä voisi olla eräs mahdollinen metafyysinen perusta  ”hitaalle lääketieteelle”. Lauri Rauhala avasi minulle fenomenologian maailmaan eli sen, että ”kauneus on katsojan silmässä”. Puutarhuri, taidemaalari ja  nälkäinen näkevät kukin niityllä olevan omenapuun omalla silmällään. Niin myös minun eri mielentilani. Jokaisella heistä on oma tunnelatautunut uskomusjärjestelmänsä, jolla he tulkitsevat eri tavalla maailmaa.

Fenomenologisesti ajatellessani, silloin kun mieleni oli kaaoksessa, oli minulla tietoisuuteni mielenteatterini takahuoneessa enemmän tai vähemmän piiloutuneita masennusta ruokkivia ristiriitaisia ”haamutiloja”.  Ne ilmenivät kriisiytyneessä elämässäni,  kehollisen sairauteni ja tajunnassani olevan ahdistukseni aikana, vieraan tuntuisina sisäisenä moittivana puheena, voimakkaina emootioina, mielentilojen keskinäisenä asioiden yöllisenä vatvomisina, joskus jopa aggressiivisina mielikuvina ja tiettyinä tiloille ominaisina jäykkinä ajattelumalleina. Johtuiko ahdistukseni syövästä tai syöpä ahdistuksestani? Tämä jää arvailujen varaan, mutta Lauri Rauhalan holistisen ajattelun mukaan keho, tajunta ja situaatio aina peilavat itseään toisiinsa. Tämä peilausprosessi ei ole mielestäni yksinkertainen looginen prosessi, vaan se on monimutkaisessa vastavuoroinen systeeminen vuorovaikutusprosessi.

Lauri Rauhala auttoi minua ymmärtämään, että ontologinen analyysi, siis sen ymmärtäminen, mikä on luonteeltaan se ilmiö, jota tutkitaan, määrää sen, mitkä ovat ne oletukset ja peruskysymykset, joita asetetaan. Oman henkilökohtaisen eheytymiseni jaan siis kolmeen osaan: 1) Annoin lääketieteen ammattilaisen hoitaa kehollisen sairauteni. 2) Kriisiytyneen elämäni ahdistuksen hoidin hypnoterapian stimuloivan eheyttävän kirjoittamisen avulla. 3) Situaation hoidin kuntoon siten, että ”leppoistin” elämäni.  En kokenut hammaslääkärin liukuhihnatyössäni toteuttavani sitä kaikkea luovaa potentiaalia, mitä minussa oli. Kunkin näiden kolmen osa-alueen peruskysymykset eroavat toisistaan. Kehollisen ongelman suhteen pitäydyin perinteisessä lääketieteessä. Luotin siinä luonnontieteellisen menetelmään. Ahdistukseni hoidin integratiivisella eheyttävällä kirjoittamisella, eli hyödynsin sitä psykoterapeuttista tietämystä, mitä eri perinteistä olen ammentanut itselleni. Hypnoterapiakoulutuksessani teikin lopputyöni integratiivisesta hypnoterapiasta, koska minua on tämä poikkitieteellinen eri näkökulmien välinen yhteistyö kiinnostanut.  Situaationi olin jo ennen kirjoitusprosessiani muuttanut käyttäen hyväkseni intuitiivista sisäistä viisauttani. Syöpä oli työuupumuksen jälkeen viimeinen pisara, jossa tajusin, etten voin jatkaa elämääni vanhaan malliin. Muutin siis Pohjois-Kuhmoon, ja hiljaisuudessa alkoi tapahtua tajunnassani kummallisia asioita.

Uskon, että eheyttävässä kokonaisvaltaisessa ihmisen hoitamisessa emme voi pelkästään hoitaa potilaan kehoa kuntoon, vaan hyvin usein, varsinkin silloin kun kysymyksessä on vakavampi sairaus, joudumme tukemaan myös terapeuttisesti potilasta siten, että hänen tajunnallinen ja situationaalinen tilanteensa muuttuu tasapainoiseksi. Jos pelkästään hoidetaan esim. syöpää lääketieteellisesti, saattaa ihmisen elämänlaatu samaan aikaan kaikesta hyvästä hoidosta huolimatta huonontua. Siksi pidän erittäin tärkeänä terveydenhuollon terapeuttista vuorovaikutusta sekä  tätä vertaistukityötä, mitä esimerkiksi syöpäyhdistykset tekevät. Puhunkin mielelläni ihmisen eheytymisestä, jolla tarkoitan sitä, että ei pelkästään hoideta kehoa, vaan ihmistä tuetaan kokonaisvaltaisessa prosessissa, jotta myös tajunnallinen ja situationaalinen puoli ihmisessä korjantuvat sellaiseksi, että hän  kokee tyytyväisyyttä elämäänsä. Valitettavasti uskon myös, että nykyinen elämänrytmimme ja tehokkuuskulttuurimme on vienyt ihmiset situatioihin, jotka ovat ihmisen tajuntaa ja kehoa vahingoittavia. Siksi mielelläni puhunkin sairaasta kulttuuristamme, siis luonnottomasta kollektiivisesta situaatiosta, joka vie ihmisten tajuntaa ja kehon fysiologiaa häiriötiloihin. Myönteinen muutos, ”leppoistaminen”  tällaisessa tehokkuuskulttuurissa voi myötävaikuttaa terveyden lisääntymiseen ja tätä kautta se se voi vähentää terveydenhuollon paineita. Samalla saattaa ihmisten motivaatio tehdä pitempäänkin töitä lisääntyä.

Kun työssäni analysoin viisaudenhampaan tulehdusta tai hammaslääkärin ja potilaan välistä vuorovaikutusta, on kysymyksessä kaksi perusluonteeltaan täysin erilaista ilmiöitä. Luonnontieteiden dominoidessa, tuppaa monelta lääketieteilijältä unohtumaan sen takana vaikuttava filosofinen perinne. Hammashoitopelkokin helposti nähdään helposti adrenaliinin aiheuttamana ”pakene tai taistele” reaktiona, eikä vielä läheskään kaikki hammaslääkärit ymmärrä sen tarinallista, vuorovaikutuksellista luonnetta. Luonnontieteellisen tiedon dominoidessa katoaa herkästi myös ymmärtämys todellisuuden ja kulttuurin monikerroksellisuudesta ja muista tiedollisista näkökulmista kuten fenomenologiasta ja hermeneutiikasta.

Ihminen ei siis ole pelkästään biologinen ja fysikaalinen olio, vaan hän todellistuu myös persoonallisella, sosiaalisella, henkisellä ja usein myös hengellisellä tasolla. Lauri Rauhala jakoi inhimillisen todellisuuden tajuntaan (sisältää tietoisuuden lisäksi myös tiedostamattoman ja aktualisoitumista, todentumista, odottavan aineksen), situatioon (ihmisen elämäntilanne ja kulttuuri, jossa hän elää) ja kehoon. Käytännön työssä narratiivinen terveydenhuollon ammattilainen, siis sellainen ammattilainen, joka aktiivisesti kuuntelee myös potilaan tarinaa, joutuu hankkimaan poikkitieteellistä ymmärtämystä. Tällöin aukeaa aivan uudella tavalla ihmisen terveyden monikerroksellisuus ja moniulotteisuus. Ihmisen tarina elää koko hänen inhimillisessä todellisuudessaan,  hänen situaatiossaan, kehossan ja tajunnassaan. Nykyään ajattelen vaivan kuin vaivan olevan psykosomaattista. Kehomme on vain yksi mieleen kiinteässä kietoutuneessa yhteydessä oleva osamme, emmekä voi sitä muuta kuin keinotekoisesti tieteellisellä metodilla erottaa itsestämme. Tälläinen erottaminen toki on joskus hyödyllistä, mutta se on aina keinotekoista ja ihmisen elämäntarinalle, ilman integroitumista, hyvinkin vierasta.

Ikuisesti minun mieleeni ovat iskostuneet Rauhalan metaforat ontologisista virheistä eli ongelman perusluonteen väärinymmärryksisstä. Lempiesimerkkini on, ettei  lääkäri lähde mittaamaan puhelintolpalta pulssia, hän ymmärtää näiden kahden perusluonteen eroavaisuuden.  Toinen Rauhalan esimerkki on, että silloin kun luonnontieteilijä yrittää selittää ihmisen inhimillistä toimintaa, on sama tilanne kuin taloustieteilijä yrittää selittää inflaation johtuvan kolikoiden fysikaalisesta tai kemiallisesta rakenteesta. Puhumme siis aina tajunnan rakentamaa metaforista ”metakieltä” jostakin ja näin tekee myös luonnontiede. Tämän metakielen tulee rakentua olettamuksille, jotka vastaavat mahdollisimman hyvin tutkittavan ilmiön perusluonnetta.  Olemisemme on situaation, kehomme ja tajuntamme vuoropuhelua, dialektiikaa. Situaatio ei ole pelkästään reaalinen maailma, vaan se voi olla myös ideoiden maailma, niin kuin omassa mielenteatterissani juuri oli.  Työskentelin situaatiossani jopa kuolleiden mestareiden ajatusten kanssa vuorovaikutuksellisessa suhteessa. Ihmisen olemusmuodot eivät ole toisistaan erillisiä siten kuin esimerkiksi tuoli ja pöytä ovat. Sen sijaan situaation, kehon ja tajunnan suhde on vähän samaan tapaan yhdessäolevia ominaisuuksia, kuin on pöydän muoto, väri, arvo ja käyttötarkoitus.

Silloin kun puhumme ihmisen sosiaalisesta tai situationaalisesta kehomielestä, on meidän siis ymmärrettävä juuri tämä ihmisten eri olemuspuolten välinen yhteenkietoutuminen. Emme voi hoitaa vain yhtä osaa, ajattelematta niitä seuraamuksia, mitä tämä terapeuttinen toimintamme voi tuottaa muissa osissa.