Minkälaisessa sängyssä nukut?

Procrustes oli kreikkalaisen myytin mukaan ryöväri, jolla oli rautasänky. Hän majoitti vieraitaan kotiinsa. Hän sitten sitoi nämä onnettomat kansalaiset vuoteeseensa ja leikkasi heistä sängyn laitojen yli menevät osat pois. Jos esimerkiksi jalat ylettyivät reunojen yli, ne leikattiin, ja jos käsi meni laidan yli, se leikattiin. Vieraat kuolivat verenvuotoon.

kuva Villains Wiki

Kummallinen sänky tämä Procrusteen sänky. Psykiatri ja jungilainen analyytikko Jean Shinoda Bolen muistuttaa meitä siitä, että moni moni kansalainen nukkuu kulttuurissamme vertauskuvallisesti tällaisessa vuoteessa. Kulttuurimme leikkaa meistä osia, ja sen vuoksi oma minuutemme kärsii, joskus jopa kuolee.

Bolen kirjoittaa, että monet meistä sairastuu sen vuoksi, että tukahdutamme tunteitamme ja samalla torjumme osiamme itsestämme. Haluamme miellyttää vanhempiamme ja opettajiamme, uskonnollisia ja kulttuurisia auktoriteetteja.  Kulkiessamme tietämme kilttinä tyttönä tai poikana, maksamme Procrustekselle  joka kerta verona osiamme.

Uhraamme puoliamme itsestämme, jotta meistä pidettäisiin. Jokainen ihminen haluaa tulla rakastetuksi, ja hinta tästä on usein hyvin kallis. Seurauksena voi olla paitsi psyykkistä pahoinvointia myös  fyysinen sairaus. Me yksipuolistamme itsemme normi-ihmisiksi ihan vain siksi, että janoamme toisten ihmisten hyväksyntää.

Jotkut oppivat vasta sairastumisensa jälkeen löytämään kadoksissa olevia puoliaan. Näin tapahtui minulle: Tein tutustumisretken tukahduttamiini puoliini luovan kirjoittamisen, Sisäisen teatterin avulla.  Jälkeenpäin olen tajunnut, että itselleni lääketieteellinen tiedekunta oli aikoinaan Procrusteen valtakuntaa. Oma persoonani pistettiin raameihin, joissa osia minusta irrotettiin.

Joku toinen tutustuu osiinsa jollain muulla terapeuttisella menetelmällä kuin Sisäisellä teatterilla.  Bolen kirjoittaa, että sairaus on monelle ainutlaatuinen tilaisuus tutustua irti leikkattuihin osiinsa. Kun sairastut tai elämäsi on muuten kriisissä, pidä tämä mielessä.

On terveydelle vahingollista elää elämäänsä yksittäisen kulttuurisesti hyväksytyn naamion takana. Voit ihan vain siksi alkaa voida huonosti.  Elämän kriisi on paitsi helvetti, se on myös tilaisuus: Voit lähteä juhlimaan erilaisten naamioittesi karnevaaleja.

Kärsimys merkitsee monelle  uudestisyntymää. Prosessi ei ole koskaan helppo. Tarvitsemme sekä vahvoja omia persoonan osia, että tukevia ihmissuhteita katalysoimaan prosessia. Vertaistukiryhmät, tervehenkinen sielunhoito ja erilaiset terapeuttiset luovat menetelmät voivat auttaa sinua muodonmuutosprosessissasi.

Kiltit tytöt ja pojat, muistakaa etsiä välillä tuhmia osianne ja tulkaa niiden kanssa ystäviksi. Se kannattaa!

Sisäinen teatteri on facebookissa.

Mainokset

Minäkö New Age hörhö? Osa 1

Olen tuntenut itseni ajoittain ”oudoksi linnuksi” tällä planeetalla, kun olen kulkenut melko lailla yksikseni omia polkujani täällä Kuumussa, Kuhmon rajaseudulla. Välillä olen miettinyt, että mahdanko olla  tällainen tyypillinen keski-ikäinen NewAge henkinen emännän planttu. Olen maistellut viimeaikoina sanaa ”NewAge”, enkä koe mahtuvani siihen kuvaan, mikä itselläni on tästä käsitteestä.

DSCN1404

Mitä siten NewAge merkitsee minulle? Se merkitsee epä-älyllistä, impulsiivista kiinnostusta erilaisiin henkisiin, hengellisiin, uskonnollisiin, okkultistisiin ja muihin paranormaaleihin ilmiöihin. En kuulu näihin Enkeli-hoitojen enkä parantavien kivien kannattajiin (vaikka saatan niitäkin leikkimielisesti joskus kokeilla).

Meikäläinen kun on tällainen addiktiivinen hakukoneen käyttäjä, löysin eilen artikkelin, jonka perusteella minulle on mahdollista löytää omalle persoonalleni uusi luokka. Ah, miten vapauttava tunne! En siis ole ollut koskaan oikeasti yksinäinen täällä Kuumussa. Minulla on ollut valtava määrä kirjailijoita, psykologeja ja filosofeja seurassani. Googlen kautta.

Aikaisemmin olen tuonut jo esille, että olen transmoderi ajattelija. Ja totta vieköön, olen sitä. Tästä lähtien kutsun itseäni myös neo-integratiiviseksi ajattelijaksi. Itse asiassa kun lukee asiaa transmodernisuudesta ja neo-integratiivisesta maailmankatsomuksesta, näyttävät ne sisältyvän toinen toisiinsa.

Mitä ihmettä tämä ”neo-integratiivinen” sitten oikein tarkoittaa? Näyttäisi siltä, että tällä viitataan siihen, että on syntymässä uuden ajan totuuksia yhdisävää henkisyyttä, jossa ihminen uskoo rationaalisin perustein, ei kuitenkaan niin, että nojaisi vain yhteen autoritaariseen, ulkoapäin ohjattuun totuuteen. Sen sijaan neo-integratiivinen ihminen kykenee peilaamaan itse asioita monesta eri teoriasta käsin. Hän kykenee asettumaan tietoisuuden eri myyttisiä kehitysasteita edustaviin näkökulmiin, ”monoteorioihin” ja nousemaan myös niiden yläpuolelle.

Voisin oikeistaan sanoa olevani kristitty rationalisti, sillä kristinuskossa ei ole minulle mitään yliluonnollista. Paitsi uskon, uskon kritinuskoon täysin rationaalisin perustein. Hypnoterapeuttina löydän esimerkiksi monia järkeviä selityksiä Jeesuksen ihmeteoille. Esimerkiksi transsitiloissa, kuten aktiivisen mielikuvituksen meditatiivisessa tilassa, voimme nähdä valveunia. Itselleni kristinusko on tärkeä, mutta tulkitsen sen sanomaa neointegratiivisesti.

Minulle kristinusko merkitsee väkivallattoman rakkauden sanoman eteenpäin viemistä. Tästä rakkaudesta voi puhua monin eri kielin. Ateisti voi osaa puhua rakkauden kieltä, samoin buddhalainen, hindu ja muslimi. Minulle esimerkiksi buddhalaisten ”nirvana” ja ”taivasten valtakunta” ovat rinnasteisia käsitteitä (voimme saavuttaa puhtaita länsäolon hetkiä, paratiisikokemuksia, jo maallisen elämme aikana), samoin buddhatila ja kristustietoisuus. Jäkimmäiset edustavat minulle ihmisen eettistä, tietoisuutta uudelleen organisoivaa itseyden keskusta. Jeesus oli minulle ihminen, esimerkillinen ihminen, Jumalan poika siinä mielessä, että hän kykeni meditatiivisen elämänsä kautta elämään ainutkertaisen eettisen elämän, siinä missä Buddhakin.

Kristinuskon lähetystyö merkitse minulle rakkauden sanoman eteenpäin viemistä. Se ei merkitse minulle sitä, että kaikkien pitää kääntyä kristityiksi. Sen sijaan neo-integratiivisen henkisyyden edustajana kristinuskon rakkaus merkitsee minulle sitä, että yhä useammat kääntyvät vähitellen väkivallattomaan toisista välittämiseen. Kaikkien ei tarvitse kääntyä ajattelemaan kuten minä eikä kaikkien tarvitse käyttää samaa kristinuskon vertauskuvallista ja symbolista kieltä kuin minä.

Rakastamme vasta silloin aidosti vihamiehiämme, kun sallimme heille oman ajattelun ja oman kielen puhua rakkaudesta. ”Mutta hei, eihän se näin mene!”, huutaa uskovainen minätilani, Katarina. Tunnen myötätuntoa häntä kohtaan, koska hän edustaa minätilani Tuomaan kanssa mennyttä modernia, yhden totuuden aikaa. Erilaisia puhekäytäntöjä edustavat sisäiset tilani ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään, ja totuuteni muodostuu niiden välisessä dialogissa. Henkisyyteni on jatkuvaa keskustelua sisäisten äänieni kanssa ja – yhä useammin – nousemista niiden yläpuolelle.

Neointegraali ihminen voi yhdistää modernin yhden totuuden maailman ja postmodernin pirstoutuneen maailman oman sisäisen moniäänisytensä ja sen dialogin kautta. Hän tajuaa, että tieto ja ymmärrys ovat eri asioita. Kristinusko on henkisyyden harjoittamista, sisäistä matkaa omaan itseen. Matkallamme voimme löytää itsellemme mielenkiintoisia samaistumisen kohteita. Joskus voi intuitiomme ohjata meitä täysin oikeaan suuntaan huolimatta siitä, mitä numerot sanovat. Elämä on jatkuvaa sydämen äänen ja järjen äänen välissä tasapainoilua.

Tämän kaltainen teatterin omainen, keskusteleva, ymmärrystä laajentava, henkinen sisäinen luova prosessi ei ole mitään uutta maan päällä. Kävihän kristinuskon kauhukakara, filosofi ja teologi Sören Kierkegaard, omia sisäisiä keskustelujaan jo 1800-luvulla (Entä kirkkoisä Agustinus ja hänen pakanapuolensa väliset keskustelut). Kierkegaard ei säästellyt sananpieksentää soimatessaan autoritaarisia kristinuskon pappeja, jotka olivat hänen mielestään suuria teeskentelijöitä. Hänellä oli näitä ”minätiloja” – alterpersoonia – jos jonkinlaisia. Mutta hän olikin Kööpenhaminan kuuluisin hullu, yksinajattelija, kirjailijanero, joka oli huimasti aikaansa edellä. Hän loi omaan integraalimallin ihmistieoisuuden laajenemisesta.

Sisäisen teatterin kaltainen minätiloja ja luovaa psykodraamallista transsia hyödyntävä näkökulma ihmiseen, sisältää moniäänisen persoonallisuusteorian, joka istuu erinomaisesti neointegraaliin, globaaliin, monien maailmankuvien maailmaan. Egomme muodostuu osista, minätiloista, kulttuuristamme ja traumoistamme oppimistamme käyttäytymistavoista, joilla kullakin on oma muistinsa ja maailmankatsomuksensa. Näihin minätiloihin vuorotellen samaistumalla ja  irtautumalla niistä, voimme tiedostaa yhä enemmän itseämme ja maailmaa.

Erilaisten ääniemme spontaanin keskustelun avulla voimme löytää laajemman ja syvemmän ymmärryksen elämään. Voimme ryhtyä leikkimään erilaisilla todellisuusnäkökulmilla, tasapainoillen erilaisia kehitysasteita olevien minätilojen välillä. Tietoisuus käy läpi evoluutiotaan meissä paitsi yksiöissä sisäisenä dialogina (tätä aina käymme, tiedostamme sitä tahi emme), myös ihmisten, yhteisöiden ja kulttuurien välisenä dialogina.

(Sisäinen teatteri facebookissa)

Olemme sosiaalisia kehomieliä, osa 2

Joskus minusta on tuntunut siltä, että taistelen täällä Suomessa lääketieteilijänä yksin uudenlaisen ihmiskuvan puolesta. Löysin vihdoin toisen suomalaisen lääkärin, joka kulkee ainakin joillain samoilla poluilla kanssani. Hän on Olli Sovijärvi, ja tämä nuori mies näyttäisi opiskelevan oikein virallisestikin Ken Wilberin Integraaliajattelua. Hyvä Olli!

Mutta takaisin sosiaalisen kehomieleen. Ihmisluonnonsuojelu on minulle luonnonsuojelua ja luonnonsuojelu on ihmisluonnonsuojelua. Emme liity sosiaalisesti tunnetilojemme kautta vain toinen toisiimme vaan olemme itse luomakunnan kiinteitä osia. Kun  tuhoamme luontoa ja muita kulttuureita, haavoitamme samalla itseämme.

Puhumme kovaan äänen luonnon monimuotisuuden puolesta, mutta olemme samalla yksipuolistaneet itsemme materiaa palvoviksi massaihmisiksi. Mikäli haluamme suojella myös ihmisluontoa, täytyy meidän tunnustaa kehomielemme monipuolisuus ja ymmärtää  fysiologiamme  ja symbolisen maailman vuorovaikutus. Meidän täytyy nähdä arvo myös muissa kulttuureissa, eikä pelkästään tässä länsimaisessa, joka ekologisesti kestämättömällä imperialismillaan on kaventanut kulttuureiden diversiteettiä.

Kun haluamme hoitaa ihmistä kokonaisvaltaisesti, Ken Wilberin nelikenttä  ”Integraalista lääketieteestä” on erittäin käyttökelpoinen tapa hahmottaa kokonaisvaltaisesti ihmisen terveyttä. En itse suosittele länsimaisen lääketieteen romukoppaan heittämistä. Sen sijaan olen sitä mieltä, että sairautta voi lähestyä monenlaisista näkökulmista käsin. Tieteessä puhutaan hienosti metodologisesta pluralismista.

figure1

Henkilökohtaisesti hypnoterapeuttikoulutukseni vuoksi olen ollut kiinnostunut erityisesti tästä ylä vasemmasta eli siitä, kuinka ihminen voi meditatiiviissa ja hypnoottisissa tiloissa erilaisin harjoittein vaikuttaa omaan psyykkiseen ja fyysiseen terveyteensä. Ei ole yhdentekevää psyykkemme eikä kehomme kannalta, millaisia tunteita ja ajatuksia päässämme pyörii. Voimme tuhota ajatuksillamme paitsi muita kulttuureita myös kokonaisvaltaista terveyttämme.

Tämä ei tietenkään merkitse sitä, etteikö muut nelikentän asiat olisi tärkeitä. Lääkkeillä, terveyskäyttäytymisellä, kuten ravinnolla, käsityksillämme sairaudesta ja terveys- ja sosiaalipolitiikalla jne. on tietysti myös merkiityksensä terveyteemme. Oma tiedon intressini keskittyy vain tätänykyä eniten tähän ylävasempaan kenttään.

Kuten aikaisemmissa kirjoituksissa olen tuonut esille, useimmilla meistä länsimaisista ihmisistä on ollut harha, että on vain yksi tietoisuuden tila – ihminen on heräillä, ja sitten on poikkeustiloja, kuten sellaisia, että ihminen nukkuu. Suurimmalle osalle kansaa kaikki muut tietoisuuden tilat ovat tuntemattomia. Ehkä olemme vähitellen heräämässä tästä harhastamme.

Ihminen on joka päivä kymmenissä erilaisissa tietoisuuden tiloissa, ja joitakin tietoisuuden tiloja voi aktiivisesti alkaa omaa terveyttä edistäkseen kultivoida. Mikä parasta, uskon Lauri Rauhalan tavoin, että länsimainen psykoterapiaperinne ja meditaatioperinteet on mahdollista yhdistää, jolloin meille muodostuu valtava kapasiteetti harjoitteita, joilla voimme laajentaa elämänymmärtämystämme ja kohentaa kokonaisvaltaista terveyttämme.

Lukuisat itämaiset kulttuurit (esim. buddhalaisuus, taolaisuus) ovat ymmärtäneet ihmistietoisuuden ja kehomielen luonteen huomattavan paljon paremmin kuin me länsimaiset. Silti myös kristillisessä perinteessä on (ollut) mietiskelytapoja, joilla voi harjoittaa kehomieltään.

Kuinka havainnoimme maailmaa, riippuu siitä millaisessa tietoisuuden tilassa olemme. Havaintomme riippuvat paitsi tunnetilastamme myös intentionaalisista tiloistamme (tiedonintressistämme). Tämä tila, erityisesti tunnetila, vaikuttaa myös fysiologiaamme. Vihainen ihminen katsoo toista ihmistä eri tavalla kuin pelkäävä ihminen. Intentionaalisesta näkökulmasta käsin pappi puolestaan näkee sairaan ihmisen toisella tavalla kuin lääkäri. Luovassa transsissa oleva ihminen antaa spontaania muotoa monitilaiselle tietoisuudelleen ja hän sulkee ulkoisen maailman pois tietoisuutensa kentästä.

Todellinen objetkiivisuus syntyy sitä kautta, että ihminen ymmärtää maailman monet muodot ja metodologisen pluralismin: Voimme katosa maailmaa erilaisten linssien läpi. Emme suinkaan ole yksipuolisia ihmisiä, vaan olemme monipuolisia tuntevia ihmisiä, joiden tunnetilojen tavoitteet ovat keskenään joskus hyvinkin ristiriitaisia. Jokainen ihminen on erilaisten tilojensa muodostama draama. Tietoisuustaitoja harjoittaen, voimme onnistua yhdistämään tiloistamme hyvin kommunikoivan tilakokonaisuuden, millä on vaikutusta paitsi psyykkiseen myös  fyysiseen terveyteemme. Ristiriitojen repimä sielu rasittaa elimistöä. Eheytyvä (healing) sielu ei ole vain riitaisa tragedia.

Länsimainen tiede on opettanut meille yksipuolistavaa ja siksi jopa harhaista kuvaa ihmisestä, sellaista jossa ihminen leikkaa itsensä irti tunteistaan ja muista luontokappaleista. Sitten sen silmä katsoo kohdettaan tieteellisteknisen ”objektiivisesti”. Tällainen pirstova,  pystyyn kuollut, tunteeton, ihminen on ollut ihanteemme. Se on omasta mielestäni ollut myös ekologisesti kestämättättömän elämäntapamme lähtökohta. Me olemme oikeastaan tällä kaventaneet  tällä pahasti tietoisuutemme monimuotoisuutta.

Tunnetaidot ja luova ajattelu ovat eettisen ja kokonaisvaltaisesti terveen  monipuolisen ja arvorationaalisen elämäntavan edellytys. Jos haluamme ihmisen terveeksi kulttuurissamme, täytyy meidän sallia myös tietoisuutemme rikkaat erilaiset muodot, jotka ovat erilaisten kulttuurien, terveen luontosuhteen  ja yhteisölisyytemme lähtökohta.

Luovuutemme, erilaiset meditatiiviset, itsehypnoottiset transsitilat voivat mahdollistaa itsemme ja maailman havainnoin uudella, syvemmällä, tavalla. Ihmisellä on erilaisia muuntuneita tietoisuuden  tiloja, joissa maailma näyttäytyy erilaisena havainnon tekijälle. Viisausperinteitä on globaalisti kulttuureissamme monenlaisia. Uskon, että suurinta objektiivisuutta syntyy silloin kun ihminen kykenee luovasti havainnoimaan todellisuuttaa erilaisista rikkaista tunne- ja tiedollisista näkökulmista käsin. Lisäksi ihminen hallitsee tavan ohjata monitilaista tietoisuuttaan sekä hän kykenee taitavaan metaforatyöskentelyyn. Luova tieteellinen ajattelukin on minulle vain eräs tapa harrastaa metaforatyöskentelyä.

Tietoisuustaidot facebookissa.

Integraaliteoriasta löytyy lisää asiaa täältä.

Tunnottomien ihmisten ekososiaalinen muodonmuutos

Elämme kulttuurissamme parhaillaan muodonmuutoksen aikaa, ja uskon vakaasti, että mielikuvitus, esteettiset yhteisölliset arki- ja luontokokemukset ovat nousemassa jälleen arvoonsa. Ihmiset alkavat tiedostaa yhä enemmän heihin iskostetut vallankäytön rakenteet. Emme enää suostu siihen, että meissä asuu vain yhdentyyppinen ”ego”, asiantuntijoiden luutunen käsitekielen määrittelemä ”oikeanlainen” sellainen.  

James Hillmanin ( A Terrible Love of War) ajatuksia lainatakseni, an-estetisoidussa kulttuurissamme haikailemme elämäämme estetiikkaa (-an -etuliite tulee latinasta ja viittaa sanaan ”ilman jotakin” ja anesthesia viittaa tuntoon). Emme enää halua olla tunnottomia, tunteettomia ja kylmiä, samanlaisia kuin anestesisoidut sotilaat, joille kaikki on yhdentekevää. Monet heistä elivät/elävät sietämättömän todellisuuden traumaattiset kokemukset läpi pystyyn kuolleina, kuin unessa, ilman tunteita.

Jospa olemme saaneet elää viime vuosikymmeninä pääsääntöisesti Eroopassa niin rauhallista elämää,että olemme alkaneet lopullisesti toipua sodan kauhuista. Haluamme vähitellen kuunnella muutakin kuin luutuneita, tunteettomia, teknisiä kertomuksia. Tahdomme lapsillemme vanhemmat ja koulutusjärjestelmän, joka ei kasvata luontoa ja ihmisluontoa väheksyviä sosiopaatteja, vain faktoja ajattelevia tunteettomia robotti-ihmisiä, sotilaita. Haluamme jälleen leikkiä ja olla luovia, esteettisiä ja eettisiä, yhteisöllisiä, toisistamme ja luonnon hyvinvoinnista välittäviä ihmisiä.

Koska anestetisoitujen länsimaisten ihmisten suhde elämään ja ympäristöönsä on ollut teknistä, esineellistävää ja mielikuvituksetonta, siitä on puuttunut esteettistä ja eettistä herkkyyttä. Taide-elämyksistäkin on tullut vain myytäviä elitistisiä luksushyödykkeitä tai ”taviksille”tarjottavia halpakopioita. Monet ihmiset ovat tällaisessa kulttuurissa lakanneet ajat sitten tuntemasta. Yhä useamman seinälle on nostettuna taideteos oikeastaan materialistisena, oman minuuden kuoleman, symbolina.

Ihmiset, erityisesti keski-ikäiset ja vanhemmat ihmiset, elävät vielä anestesisoituna tätä päivää jäljennösten ja kopioitten maailmassa, jossa mikään ei tunnu miltään, kun kaikki on jo koettu, mutta vain alkuperäisten kokemusten massaviihdekopioina. Ne merkit, kuten ahdistus ja pelko, jotka voisivat kuljettaa heidät todelliseen aitoon, tuntevaan elämään, lääkitään. Tunteva, jos hän ei ole itse saanut itseään tunteettomaksi, anestetisoidaan lääkkeillä. On selvää, että luutuneiden ja teknisten ajatusten täyteen kyllästetyn tunteettomien ihmisten suhde maailmaan muuttuu väkisin sosiopaattiseksi ja moraalittomaksi.

Ajat muuttuvat. Päivä päivältä useammat ihmiset eivät enää tyydy kokemusten jäljennöksiä, vaan he haluavat todellisia vereviä, käsinkosketeltavia arjen esteettisiä omia elämyksiä. He janoavat sosiaalisia, ekologisesti kestäviä tunnekokemuksia, joissa he kokevat voivansa liittyä toinen toisiinsa yhteisönä. Ihmiset haluavat luoda ja jakaa arjessaan kauneutta, esimerkiksi taidetta, musiikkia, käsitöitä, puutöitä. He haluavat olla esteettisiä, eettisiä, muihin luontokappaleisiin sekä itseensä kohdistuvaan myötätuntoon kykeneviä ihmisiä.

Olen huomannut, että toiset puhuvat käytännön läheisesti ekososiaalisesta käänteestä ja jotkut toiset minun tapaan transmodernismista. Historia on näyttänyt meille, että mikä eilen oli hullua, saattaa tänään ollakin täysin normaalia. Ehkä me sodanjälkeiset sukupolvet tarvitsimme anestesioidun kulttuurimme, jossa palvonnan kohteeksi muodostui kuluttaminen ja rahan poikiminen. Se oli meidän selviytymisstrategiamme sietämättömiin sodan jälkeisiin tunteisiin. Hukutimme itsemme kuolleeseen materiaan, koska viikatemies toi talvi-ja jatkosodan jälkeen järjelle käsittämättömän kuoleman tavalliseksi vieraaksi jokaiseen perheeseen. Vaiettu suru jäi vaeltamaan meihin kuollutta materiaa palvovana kultttina. Toisen maailmansodan jälkeisessä kulttuurissamme on ollut paljon normaaliutta, joka tänään, ja vielä selvemmin huomenna, nähdään sairautena.

Sodan jälkeisessä ajassamme on toki myös paljon hyvää, joka on auttanut meitä yhteisöllisesti nousemaan uuteen, laajempaan, kollektiiviseen moniarvoiseen ja -näkökulmaiseen tietoisuuteen. Esimerkiksi valtamyyttimme, kuolleen kielen läpäisemä luonnontiede, on mahdollistanut entistä kehittyneemmän realiteettitajun. Se muuttui valitettavasti yksipuoliseksi järjen monologiksi, kun muut osat anestesioisdussa ihmisissä surkastuivat. Materialismille rakentuvan kuluttavan elämäntavan, omistamiemme tarpeettomien esineiden kautta, yritimme löytää itsellemme kadottamaamme arvoa. Meitä jopa kannustetettiin yhteisömme yksisilmäisten asiantuntijoiden ohjaamana ja ohjeistamana narsistiseen, omaa etua ajavaan, keskinäiselle kilpailulle rakentuvaan elämäntapaan. Olemme monet siinä sivussa kadottaneet myötätunnon itseämme, toisia luontokappaleita ja ihmisiä kohtaan.

Nyt on syntymässä uusi sukupolvi, joka haluaa muutakin kuin kilpailua, talouskasvua ja kustannustehokkuutta. Siksi vanhan kulttuurin hierarkiat tekevät parhaillaan kuolemaa. Haluamme ympärillemme elinvoimaisen vuorovaikutuksellisen hengittävän elämäntavan, jossa erilaisilla elämäntavoilla ja viisauksilla on arvonsa.

Uudessa kulttuurissa arvostetaan leikillisyyttä, mielikuvitusta, arjen viisautta, henkisyyttä, hyvyyttä ja kauneutta, myös arkista, yksikertaista kauneutta. Uuden sukupolven ihmiset ymmärtävät, että ongelmia ei voi ratkoa samoilla näkökulmilla, joilla ne ovat syntyneet. Tarvitsemme erilaisten teoreettisten ja arjen näkökulmien runsautta ja luovuutta. Ihminen haluaa toteuttaa nyt itseään monipuolisesti. Moniminuus on uuden ajan minuus. Se on minuus, joka on joustava: se on luotu sopeutumaan erilaisiin elämäntapoihin.

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 20

(Jatkan mielenteatteriprosessin analyysiä. Tähän lukuun, jossa pohdiskelen hieman syvällisemmin mielenteatterin mystisiä kokemuksia, käytän kokemuksieni peilaamisen Skolimowskin Mielenteatteri -kirjan lisäksi   ”Irreducible Mind -TowardPsychology for the 21st Century”-kirjaa)

Mystiikka sanana juontaa muuten kreikkalaiseen ”myein” sanaan, mikä puolestaan tarkoittaa silmien sulkemista. Sana kuvaa hyvin sitä, että mystinen kokemus ei ole niinkään jotakin, joka siirtyy ulkoapäin itseen, vaan kokemuksen suunta on itsestä ulospäin. Eli uskon, että se on tekemisessä syvemmän integratiivisen oivalluksen kanssa.  Kreikkalaisista filosofeista Plotinos korostaa tätä itsensä näkemistä rajattomassa kokemuksessa, jossa itseys nähdään kuuluvaksi johonkin suurempaan järjestelmään. Mystisessä kokemuksessa ihminen ei siis enää ole erillinen vaan hän on osa jotakin suurempaa, ylivertaista.

Kognitiivinen psykologiaa paremmin juuri transpersonaalinen psykologia (esim. Carl Jung, Roberto Assagioli) ottaa huomioon ihmisen kyvyn ilmaista itseään myös luovasti sanattomasti, esimerkiksi liikkeellä  ja mielikuvin. Ihminen voi työskennellä omien nonverbaalisen  ja verbaalisten eri tietojen muotojen (mm. myyttien, filosofian, metaforien, tarinoitten)  kanssa aktiivisesti. Uskon, että tämä aktiivisen mielikuvituksen toiminta, kuten Jungin aktiivinen imaginaatio tai miksei myös mielenteatterini, voisivat olla seuraava haaste kognitiiviselle psykologialle. Transpersonaalisessa psykologiassa ja humanistisessa perinteessä on mielestäni olemassa kognitiivista psykologiaa paremmat käsitteet hahmottaa myös mystisiä ilmiöitä.

Carl Junghan jakoi tiedostamattoman mielen henkilökohtaiseen tiedostamattomaan ja kollektiiviseen tiedostamattomaan. Jälkimmäinen näistä on ylisukupolvien kulkeva yliyksilöllinen osa tiedostamatonta. Juuri tässä kollektiivisessa tiedostamattomassa sijaitsee Jumal-kuvamme. Ihmisen yksilöitymisen keskeinen tehtävä on löytää oma suhde tähän kollektiiviseen tiedostamattomaan. Jungillen yksilöityminen on siis aina myös hengellinen prosessi. Laajasti ajatellen, voimme pitää mystiikkaa suhteena tähän omaan pyhyyttä edustavaan yliyksilölliseen tiedostamattomaan. Se ei löydy ulkoapäin ohjatuista autoritaarisista objektiivisista totuuksista, vaan se löytyy intohimoisesta subjektiivisuudesta, kulkemalla rohkeasti omaa hengellistä polkua.

Kelly ja Grosso väittävät, että Jungin ajattelu omaa laajemman ymmärtämyksen ihmismieleen kuin Freudin teoriat, ja siksi se selittääkin paremmin mystisiä kokemuksia. Toki paljon vielä on tutkittavaa jäljellä. Jungin merkittävin huomio on, että ego on tila (tai  monikossa, ego-tilat, mielentilat ovat tiloja) , joka kantaa ihmisen tietoisuutta.  Kun irrotamme otteemme egostamme tai egoistamme, pääsemme kiinni puhtaaseen olemiseen. Ei ihme, ettei Jung ollut suosittu valtavirtapsykologiassa. Hän kun ei halunut rajoittaa luovaa ajatteluaan empiirisanalyyttiseen tietoon. Varmaankin juuri siksi, että hänen kuvaamansa ilmiöt ovat vaikeasti todennettavissa luonnontieteen keinoin. Juuri luovasta ajattelusta nousee kuitenkin uusi tieto, ja sellainen ajattelu, jota voidaan yrittää myöhemmin empiirisanalyyttisin keinoin todentaa.  On tutkijoita, kuten J. Cambell ja Stansilav Grof, jotka ovat useampaan kertaan vahvistaneet omilla tutkimuksillaan Jungin hypoteesejä.

Edelleen kognitiiviselle psykologialle ongelmallinen on tämä ”homunculuksen ongelma” eli että aivoisamme ei ole erillistä ”pikku-ukkoa” tekemässä aloitteita ja havaintoja. Ajatuksemme ilmaantuvat ikään kuin jostain tyhjästä. Kuinka siis selittää kognitiivisin käsittein ihmismielen intentionaalinen ja symbolisoivana aikaisemman tiedon ylittävää toiminta? Kykenemme mielikuvituksemme avulla leikkimään symboliikalla: erilaisilla verbaalisilla, kinesteettisillä ja visuaalisilla itseilmaisun keinoilla. Voimme luovuutemme avulla muuntaa näitä muotoja toinen toisikseen, ja samalla saavutamme prosessissa uutta aikaisemman tietoisuutemme ylittävää oivallusta. Ihmisen luovuus, itseä ylittävä kykymme ja muodonmuutoksellinen kyky, kaikki kolme,  voivat olla seuraavia kognitiivisen psykologian suuria haasteita. Mielenteatterini edustaa muodonmuutoksellista toimintaa, jossa ihmisen identiteetti on jatkuvassa mielenosien aktivoiman vuorovaikutuksen kiihottamassa ja ohjaamassa virtaustilassa. Puhdas itseyteni ei siis ole kukaan mielentiloistani, vaan se on niiden välinen vuorovaikutus, ja tämän teatterini näytelmällisen toiminnan kautta voin saavuttaa puhtaan olemisen tilan.

William James oli tutkija, joka ei pelännyt käsitteellistää ihmismielen mystisiä kokemuksia. Vaikka saavutettu uusi mystinen tieto voi olla autoritaarista sen oivaltajan itsensä näkökulmasta, William James muistuttaa, ettei tämä tietenkään tarkoita sitä, että muitten ihmisten tarvitsee hyväksyä kritiikittömästi tämä tieto ja uusi ymmärrys. Koska mystisiä ja psykoottisia kokemuksia on vaikea aina erottaa toisistaan, voi lapsellinen luottamus toisen ihmisen mystisiin kokemuksiin olla tuhoista. Mystiset kokemukset voivat olla osa neron, hullun ja pyhimyksen kokemusmaailmaa.

James muistuttaa myös, että mystiset kokemukset ovat monien keskenään ristiriitaisten teologisten ja metafyysisten näkemysten liittolaisia, on niillä myös aina patologinen vastaparinsa. James uskoo, että patologiset psykoottiset kokemukset nousevat samasta tiedostamattoman mielen osasta kuin mystiset kokemukset. Siksi meidän täytyy aina empiirisesti kokeilla ja testata sitä oivallusta, jota saavutamme mystisten kokemusten kautta.

Ehkä on paikallaan viimeistään tässä vaiheessa määritellä, mikä on tämä kummallinen mystinen kokemus. Mystisen kokemuksen määrittelyssä käytän apuna amerikkalaisen psykologin ja filosofin William Jamesin (Varieties of Religious Experience) ajattelua.

  1. Mystistä kokemusta on vaikea pukea sanoiksi. Ne ovat pikemminkin tunnetiloja kuin älyllisiä tiloja. Mystinen kokemus täytyy itse kokea, eikä sitä voi siirtää sanoin muille ihmisille.
  2. Vaikka mystinen tila muistuttaa tunnetilaa, on se samalla myös tietämisen tila. Ne ovat hetkiä, joissa syntyy syvä puhekäytäntöjen ylittävä näkemys totuuteen.
  3. Lisäksi ne ovat yleensä ajallisesti rajallisia. Kokemus harvoin kestää puolta tuntia tai tuntia pitempään.
  4. Mystiset tilat syntyvät passiivisesti, vaikka niiden syntymistä voi  tahdonalainen toiminta stimuloida. Minulla mielentilojeni välinen älyllinen dialektiikka, mielenteatterini,  loi satunnaisesti spontaaneja lyhyitä 5-15 minuutin mystisiä kokemuksia.

Skolimowski muistuttaa meitä, että kieli on muutakin kuin määritelmiä. Sanojen avulla voidaan myös kuvata tapahtumia. Se siis voi toimia eräänlaisena – joskus ihmeellisenäkin – välittäjänä. Tämän kielen välittävän tehtävän kautta voimme päästä lähemmäksi mystiikkaa. Itseasiassa juuri mielenteatterissa kieli voi olla mystiikan lähteenä. Tällöin juuri dialektiikka, kuten eri mielenosien välinen dialogi, voi kuljettaa meidät mystisiin kokemuksiin.

Skolimowski uskoo, että kun pääsemme eroon yksinkertaistavista, naiveista determinististä tieteellisistä ajattelumalleista ja kykenemme korvaamaan ne muutoksen laeilla, muuttuu tiede sellaiseksi,että siitä tulee pätevää myös yksityisen ihmisen elämässä. Täydentäisin tätä Skolimowskin ajattelua vielä sillä, että juuri uskonnot, metaforat, tarinat, eri perinteistä nouseva filosofia ja myytit edustavat tietoa, jotka voivat muokata meidän kognitiivisten skeemojemme uudelleen organisoitumista. Mielenteatterissa ajattelu ei siis rajoitu perinteiseen luonnontieteitten takana vaikuttavaan perinteiseen logiikkaan vaan dialektiseen, kvanttifysiikassa ja termodynamiikassa vallitsevaan logiikkaan ja pluralistiseen, moniperspektiiviseen, todellisuuskuvaan. Kun ymmärrämme todellisuuden paradoksaalisuuden ja moniulotteisuuden, voimme vapauttaa oman ajattelumme (tieteelliseen) luovuuteen. Tämä edellyttää siis irtipäästämistä Newtonin perinteestä lähtevästä luonnontieteitten vanhentuneesta, luovuutta rajoittavasta, itseään toistavasta, mekanistisesta ja deterministisestä ajattelusta. Meidän täytyy päästää itsemme kellumaan monista lähteistä ja puroista muodostuvaan virtaan, jossa välillä voimme ohjata itseämme pienillä ohjausliikkeillä.

Tällöin ajattelumme ei ole enää passiivista biologiamme determinoimaa. Voimme onnistua saavuttamaan uutta luovaa oivallusta ja  puhtaan olemisen. Omalla kohdallani se syntyi ensimmäisen kerran spontaanisti ekstroverttinä luontokokemuksena. Myllerryksen jälkeinen tyhjyys sisälläni voimakkaaseen luontokokemukseen, kuljettivast minut mystiseen hetkeen.  Lisäksi onnistuin saavuttamaan näitä kokemuksia useamman kerran introvertisti – sisäänpäin kääntyneessä tilassa. Tällöin mielenteatterissani leikin todellisuuden paradoksaalisilla ristiriitaisuuksilla, ja yhtäkkiä ikäänkuin nousin ristiriitojeni yläpuolelle. Tässä tyhjentyneessä ”täyteyden kautta saavutetussa tyhjässä olemisessa” sitten oivalsin, että loppujen lopuksi kaikki onkin yhtä valtavaa tietoisuutta ja kaikki egotilojeni eli mielentilojeni tietojen ristiriita onkin näennäistä.

Vaikka omassa mielenteatteriprosessissani olen käyttänyt ensisijaisesti kristillisiä merkityksiä oman oivallukseni lisäämiseen, huomaan sen muistuttavan kuitenkin esimerkiksi Mahayana buddhalaisuudessa käytettyä Madyamaka perinettä, jossa etsitään Tyhjyys tai Keskitie sitä kautta, että ihminen systemaattisesti ehdollistaa itsensä pois aikaisemmista uskomuksista ja todellisuuskäsityksistä. Juuri tätähän mielentilojeni välinen leikki teki. Irrottamalla itseni leikin kautta egojeni tiedosta, nostin itseni uudelle ymmärryksen tasolla, jossa olemassaolollani ei yhtäkkiä ollut enää ollut mitään metafysiikkaa. Toinen buddhalainen, enemmän tunnettu, perinne on tämä, jossa oivallus saavutetaan tyhjentämällä mieli kaikista tunteista, havainnoista, mielikuvista ja ajatuksista meditaation kautta. Intuitiivisesti lukisin Jungin aktiivisen mielikuvituksen myös tähän täyteyden perinteeseen. Sinänsä mielenkiintoista, että depressiolle on tyypillistä juuri jäykät kognitiiviset rakenteet. Voisi siis ajatella, että valtakulttuurimme on depressiivistä.

Toisaalta ajattalen, että Jeesuksen pitkän perjantain kärsimys ja hänen  ristiinnaulitsiminen symbolisoivat loistavasti ihmisen individuaatioprosessin sisältämää kärsimystä, eksistentiaalista ahdistusta. Muodonmuutoksemme on yleensä tuskallista. Ainoastaan vanhojen mielentilojemme, egomme ristiinnaulitsimisen jälkeen, voimme synnyttää uuden integroituneemman itseytemme.

Grosso ja Kelly väittävät, että mystisissä tiloissa tapahtuu itseydessä radikaali muodonmuutos. Itse kokemustahan kuvataan usein haihtuvana, sulavana, utuisena, liuottavana ja tilana, jossa oma äärellinen minuus kuolee. Mystinen tila siis muistuttaa läheisesti toista tilaa, jota kutsutaan ”depersonaalisaatioksi”. Tällainen kokemus voi syntyä esimerkiksi traumatilanteessa, vaikkapa auto-onnettomuudessa, jolloin uhri kokee yhtäkkiä elävänsä tunteettomana ikään kuin elokuvassa, epätodellisessa ympäristössä. Henkilökohtaisesti olen kokenut tällaisen ”depersonaalisaatiotilan” silloin, kun äitini kuoli. Mystisten kokemusten kautta arkinen minuus kuitenkin ylitetään, ja syntyy uutta ymmärrystä, jota ei voi selittää pelkästään, kognitiivisen psykologian käsittein, ”skeemojen” kautta.

Uskon, että luovassa prosessissa voimme onnistua saavuttamaan mystisiä kokemuksia. Niitä ei kuitenkaan saavuteta yrittämällä, vaan ne tulevat itsekseen, jos ne ovat tullakseen. Uskon, että tätä uutta ymmärrystä voimme edesauttaa sekä älyllisen, rationaalisen tiedon avulla, sekä myös spontaanisti ”tunnetiedon” avulla. Siinä mielessä olemme kaikki tasa-arvoisia. Ei siis tarvitse olla ”akateemista tietoa”, saavuttaaksemme syvempää ymmärrystä todellisuuden perusluonteesta.

Uskon ja toivon, että tulevaisuudessa voimme jopa yhdessä muodostaa muodostaa eettisiä luovia ”kokreatiivisia” yhteisöjä. Näissä kannustamme ihmistä integroimaan tietoa ja taitoa luovuudeksi. Voimme auttaa samalla ihmisiä heidän yksilöitymisprosesseissaan ja ongelmanratkaisutaidoissaan. Tämän päivän kulttuurimme suurin ongelma on tiedon irrallisuus. Se ei ole integroitunut viisaudeksi. Perimmäinen totuus ei siis sijaitse itsemme ulkopuolella, vaan se löytyy sisäpuoleltamme. Voimme loppumattomasti etsiä itsellemme hengellisiä guruja, tieteellisiä auktoriteettejä jne. ja  seurata heitä passiivisena, jolloin olemme helposti johdateltavissa vahingollisiinkin maailmankatsomuksiimme. Voimme myös valita gurumme, ja he voivat olla hengellisiä ohjaajiamme, kumppaneitamme, jotka tukevat meitä prosessissamme. Tämän yksilöitymisessä lisääntyvän uuden ymmärryksen tarkoituksena on lisätä itsetuntemustamme ja auttaa löytämään aito eettinen itseytemme ja suhteemme pyhään. Tässä dialektiikassa gurumme taikka miksei myös luonnontiede eivät edusta totuutta, vaan ne ovat eräitä mahdollisia dialogikumppaneita, jonka tuottama tieto voidaan hyödyntää omassa eheytymisessä, eettisessä luonnon ja tietoisuuden monimuotoisuuden lisäämisessä. Nykyinen yhteiskunnallinen välineellisttävä tieteellinen suhteemme luontoon on vähentänyt sen monimuotoisuutta. Tiedon voi ajatella olevan eettisesti ja ekologisesti ainoastaan silloin oikeaa, kun se palvelee elämää.