Siirtolan Emännän terveiset Sielunterveysseuralle, osa 1

Koska Siirtolan Emäntä on kiinnittänyt huomiota ehkä turhankin paljon yhteiskuntamme huonoihin puoliin, hän haluaa pohtia hieman sitä, mitä kaikkea hyvää on kulttuurissamme. Ensimmäiseksi hänen mieleensä tulee, että olemme ihmiskuntana saavuttaneet valtavan määrän tietoisuutta, jota yhdistämällä globaalin maailmankylän on mahdollista päästä, toinen toista tukien, vielä korkeimmille ymmärryksen tasoille. Yhä useampi ihminen on jo sen verran viisas, että kieltäytyy kutistamasta itseänsä vain tavaroita shoppailevaksi ”kuluttajaksi”. Emäntä on ollut huomaavinaan, että monet haluavat olla jälleen aktiivisia toinen toisensa huomioivia mielikuvitusrikkaita luovia sieluja. Vai onko tämä sittenkin vain toiveajattelua?

Kuten ehkä moni on huomannut, Emäntä on luonteeltaan melko lailla ” jungilainen”. Hän rakastaa Jungin myyttistä todellisuutta. Tarinoiden rikkaista symbolivarastoista voi ihmiseen siirtyä jatkuvasti uutta laajempaa elämän ymmärtämystä. Erityisesti eräs osa Emäntää, Anna, seuraa tämän omapäisen tiedemiehen jalanjälkiä. Viime aikoina Emäntää on kuitenkin alkanut kiinnostaa myös Alfred Adler. Ehkä siksi, että hän korostaa yhteisöllisyyden tärkeyttä. Jung ainoana suunnannäyttäjänä on Emännälle ehkä liian yksilökeskeinen.

Oletteko havainneet sen saman kuin Emäntä, sen nimittäin, että medioissa poliitikot ovat entistä pontevammin ruvenneet korostamaan yhteisöllisyyden merkitystä ihmisen hyvinvoinnille. Silti puheet jäävät Emännän mielestä toistaiseksi vielä liikaa puheiksi. Edelleen yltiöindividualistinen elämäntapa jyllää länsimaisessa kulttuurissa. Silti ehkä moni sisimmässään jo miettii lapsiensa tulevaisuutta ja siksi ehkä tuntee yhä selvemmin sielussaan, ettemme ole täällä rakentamassa itsellemme kultaisia linnoja, vaan olemme toteuttamassa täällä itseämme osana yhteisöämme ja miksei myös maailmansielua. Köyhän lapsen kuolema nälkään Afrikassa ja lintulajin sukupuuttoon kuoleminen ovat molemmat haavoja terveelle sielullemme. Alfred Adler on juuri hän, joka korostaa gemeinshaftsgefulia, tätä yhteisöllisyyden kokemustamme yksilön henkisen kasvun alustana. Hänen ajatuspolkuja seuraten politiikka on oikeastaan syväsosiologiaa ja syväpsykologiaa.

Terve ihminen on poliittinen toimija, kansalainen, eikä politiikasta, sosiaalisesta ja fyysisestä todellisuudesta irrotettu potilas, niin kuin monet 1900-luvun terapeuttiset suuntaukset ovat olettaneet. Jotta ihmisen sielu siis voi hyvin, joutuu hän ja häntä ympäröivät ihmiset ottamaan kantaa poliittisesti.

Adler muuten oivalsi saman kuin Emäntä, sielun monipersoonaisen, pluralistisen, luonteen. Kukaan ei siis meistä ole pelkästään minä, vaan jokainen meistä on suuri määrä minuuksia. Siirtolan Emännän minuus on ”me”, joiden luonteita ovat muokanneet sekä ympäröivä kulttuuri, sen ihmiset, henkilöhistoria koulutuksineen ja kirjoineen sekä tietysti myös hänen perimänsä. Siirtolan Emäntä on siis Katarina Suuren tapaan ”me Katarina”, ja tarkemmin ottaen, Anna ja hänen ystävänsä. Heidän, Siirtolan Emännän, siis Katarinan mielestä, 1900-luvun materialistisen maailmankatsomuksen ongelma oli, että se rajoitti tutkimuksensa, objektiiviseen ”kuolleeseen” todellisuuteen. Kaikki ympärillämme oli sille vain kuollutta, mutta rahan arvossa mitattavaa materiaa, jota se mielin määriin saa haaskata, manipuloida ja taloudellisesti hyödyntää uusliberalistisen ”järjen” individualistisilla ehdoilla.

Kulttuurissamme on onneksi nousemassa parhaillaan uusi tietoisuus, se ilmenee yhteisöllisyytenä; välittämisenä. Yhä useampi meistä on alkanut huomata marginaalisten ryhmien, feministien, seksuaalisten vähemmistöjen, muitten uskontojen edustajien, eri rotuisten ja perinteisten ihmisten kautta sen, että kulttuurinen ja luonnon monimuotoisuus on maapallon suurimpia rikkauksia. Iindividualistinen näkemys, jossa minän kasvu on vain omaan kipinään puhaltamista, alkaa olla tiensä päässä. Siinä sivussa on katoamassa myös länsimaitten materialismille rakentuva kolonialistisen kulttuurin sankaripotilas, jonka minuus on yksi ja oikea, ja jonka viat on täsmällisesti DMS -luokituksin määritelty. Tämä monoteistinen yksisilmäinen näkemys alkaa olla aikansa elänyt tai ainakin sen totuus on hyvin rajallinen. Sen sijaan yksilön minuus syntyy yhteisönsä kanssa vuorovaikutuksessa; minuus on monijakoinen ja muodostuu elävien ja jo kuolleitten sielujen ja henkien sisäistyksestä. Yksilön sielun haava voi olla yhteisöllisen patologian ilmenemismuoto. Terveessä yhteisössä ja fyysisessä ympäristössä, jossa myös marginaalissa olevista ihmisistä ja heidän ympäröivästä todellisuudesta välitetään, kirkastuu yhä useamman sielut. Hyvän jakaminen, aineellisen ja henkisen, tuottaa sielulle ja maailmansielulle enemmän iloa kuin itselle kasaaminen.

Emäntä ei usko, että tällä hetkellä yksikään puolueemme edustaisi tätä pluralistista näkemystä. Sen sijaan jokaisessa puolueessa ja ruohonjuuritason toimijoissa on jo ihmisiä, jotka ovat oivaltaneet oravanpyörämme, kuolleen, kaiken materiaksi muuttavan elämäntapamme mielettömyyden. He ovat uuden kulttuurisen arvomuutoksen siemeniä. Jopa taloustieteissä on noussut onneksemme uusia suuntauksia, kuten ”degrowth” ja ”mindful organization”, jotka korostavat voittojen maksimoinnin – rahan tuottaman onnen sijaan – antamisen ja syväekologisesti kestävien arvojen, työn ilon sekä terveitten uskomusten tärkeyttä.

Emäntä toivoo yhä useamman oivaltavan,että ihminen itse voi yhdistää itsessään sen, minkä maailma on meissä pirstonut. Kun meillä ei ole mitään enää jäljellä, vaikka eristyssellissä, on meillä kuitenkin minuutemme, ja sen monet äänet. Emäntä on siksi sitä mieltä, että ihmisen yksilöitymistä, minuuksien luomista ja itsetuntemusta, edistää monipuolinen lukeminen, taiteitten harrastus, meditaatio ja mietiskely. Niiden avulla voimme tiedostaa entistä paremmin sisäisen yhteisömme, monipersoonaisen minuutemme. Olemme pluralistisen minuuden siivin samalla siirtymässä pois kulttuurista, jossa päähuomiomme kiinnittyy yksilön ”patologioihin” ja ”ongelmiin”. Sen sijan kykenemme erottamaan kulttuurimme patologiat, mikä on jo seuraava askel yhteisölliseen laajempaan tietoisuuteen. Ihminen voi yksilönä kehittyä vain löytämällä sielunsa toisista ihmisistä; siis esimerkiksi harjoittamalla itselleen juuri sopivaa tapaa mietiskellä. Emäntä mietiskelee, muuten, näin kirjoittaen.

Emäntä epäilee vahavasti, että meditaatio on myös lääkettä endeemisesti levinneeseen kulttuuriseen sairauteemme; depressioon. Ihminen voi hankkia takaisin itselleen kunnioituksen itseänsä kohtaan, ja samalla itseohjautuvuutensa, kun hän tajuaa, että hänen paikkansa maailmassa toteutuu antamalla maailmansielulle uutta eettistä, esteettistä ja ekologista muotoa. Hänestä tulee samalla poliittinen toimija. Samalla onneksemme siirrymme pois manipulaation kulttuurista, siitä hulluudesta, jossa kaikki elementit – oma kehomme, luontokappaleet, toinen ihminen – olivat Descartesista lähteneen esineellistävän manipulaation kohteita. Muutoksen jälkeen saamme olla jälleen sieluja. Emäntä kuitenkin uskoo, että tämäkin ”maskuliinisen teknisen järjen kulttuuri” oli tärkeä vaihe ihmiskunnasta. Sen järki auttaa meitä nyt nousemaan kollektiivisesti uudelle tietoisuuden tasolle, jossa tietenkin myös sen faktoilla on paikkansa. Emäntä povaa, että sen narsistisen kylmän vallan aika alkaa kuitenkin pian olla ohi. Pluralistinen minuus, ihminen osana maailmansielua, Kosmosta, Rakkautta, voi palauttaa ihmiselle tekemiseen sisäsyntyisen ilon. Sielu saa olla jälleen sielu, joka punoo ihmiskunnan ja sen luontokappaleet toinen toisiinsa.

Ehkä koettaa piankin aika, jolloin ihmistä ole kutistettu pelkäksi yrityksen resurssiksi taikka biologiseksi massaksi, ja sen kemiaksi: Koneeksi, johon rikkinäisenä syötetään kemikaaleja ja jota monitoroidaan syke-, verenpaine- ym. mittauksilla ja jota ”asiantuntijat” yrittävät muokata sekä mahduttaa normikäyttäytyjiksi. Tämä uusi sielu ei ole Emännän mielestä nostalgista paluuta vanhaan, vaan se on monikultturisuuden ja -tieteellisyyden juhlaa, yhä useamman juhlijan muuntuessa oman elämänsä asiantuntijaksi.

Emännältä itseltään on muuten kuollut viimeisen kymmenen vuoden aikana kunnioitus yliopistoja kohtaan. Tämä on tapahtunut sen jälkeen, kun hän on saanut käsityksen, että niitä on lähdetty Suomessa ohjaamaan ensisijaisesti kaupallisin intressein. Silloin kun tieto on arvokasta vain silloin kun se on kaupallisesti hyödynnettävissä, olemme yksipuolisen materialistisen maailmankatsomuksen vankeja. Onneksi Emännällä on mahdollisuus itse valita, millaista tietoa hän kunnioittaa. Emäntä kunnioittaa tietoa, joka syntyy siitä, että maailmansielu toteutuu esteettisenä ja eettisenä uutena muotona. Siksi Emäntä toteuttaa itseään mieluimmin tietokirjailijana kuin tieteen autorisoimana tutkijana. On oikeastaan aika huvittavaa, että ennen pidettiin kriittistä ajattelua yhtenä tärkeimpänä tiedemiehen ominaisuutena. Tänä päivänä kuitenkin harva luonnontieteilijä kykenee oman tieteenfilosofiansa kritiikkiin, koska luonnontieteellinen väki on kasvatettu ottamaan sen viitekehys itsestään selvyytenä vastaan. Hienosti sanottuna me lääketieteilijät olemme liian usein oman viitekehyksemme indoktrinoimia.

Mainokset

Mitä ihmettä, Raamattuko kansanedustajien tärkein viisauden lähde?

Siirtolan Emäntä oli tosi ilahtunut, kun hän luki, että eduskunnassa kansanedustajat puheissaan viittaavat kirjoista useimmiten Raamattuun ja lisäksi joskus myös kaunokirjallisiin teoksiin, kuten Seitsemään veljekseen ja Tuntemattomaan sotilaaseen. Asiantuntijakulttuuri ei ole vielä näköjään sumentanut kansanedustajien arkijärkeä! Ja kaiken lisäksi tälläisellä viitauksilla kaunokirjallisiin teoksiin on vieläpä pitkät juuret politiikassamme. Tutkija Timo Turja tutkimuksessaan toteaa, että sisällissodan jälkeen hajonnut kansakuntamme eheytyi Raamatun tarinoitten ja metaforien avulla.

Siirtolan Emäntäkin ajattelee, että myyttiset tarinat ja uskonnot voivat yhdistää erilailla ajattelevia ihmisiä. Ne voivat rakentaa siltoja ihmisten välille. Lisäksi niiden metaforinen kieli voi yhdistää faktatietoa ja sydämenviisautta. Juuri siinä on tarinoitten ja myyttien voima! Totuus lepää totta tosiaan saduissa, unissa ja tarinoissa. Siirtolan Emännän mielestä vain faktatiedoille rakentuva maailma on irvikuva elämästä, koska emme voi kutistaa ihmiselämän tärkeimpiä asioita faktoiksi. Elämä kun on myös tunnetta, ja niiden täydellisin ilmaisu on musiikissa, myyteissä, kuvissa ja liikkeessä. Ja sydämen ikuisen viisauden, rakkauden, täydellisin muoto on vuosituhansia vanhassa rikkaassa ihmiskunnan uskontojen perinnössä.

Siirtolan Emäntä ja Isäntä ovat parhaillaan terapeuttisen tanssin arkienkeli-ryhmässä. Yhteisen liikkeen kautta he ovat saaneet kunnian tutustua todella syvällisesti moneen uuteen mielenkiintoiseen uuteen ja vanhaan kuhmolaiseen arkienkeliin. Siirtolan Emännän mielestä olisi mahtavaa nähdä eduskunnan yhteinen taideproduktio, vaikkapa tanssiesitys. Siinä kansanendustajat voisivat ilmaista omia tunteitaan liikkeen kautta. Monelle tulee varmaankin ensimmäiseksi mieleen, että luulisipa heillä olevan ”tärkämpääkin” tekemistä. Emäntä kuitenkin uskoo, että eduskuntatalossa moni asia voisi sujua jouhevammin, kun ihmiset koskettaisivat kokemuksellisesti toisiaan taiteen keinoin. Ja juuri nimenomaan itse tekemällä taidetta. Taiteen tasa-arvoisessa maailmassa me eri tavalla ajattelevat ihmiset olemme sittenkin kovin samanlaisia.

Siirtolan Emännän altersisko Anna on koukussa Carl Jungiin. Emäntä ei ihmettele tätä lainkaan. Olihan Carl Jung oli rohkea mies, joka uskalsi paljastaa omat heikkoutensa. Hän uskalsi olla muutakin kuin vain asiantuntija. Hän ei halunnut mielistellä tieteellisiä hierarkioita, vaan häntä ohjasi hänen oma henkilökohtainen eettinen päämäärä. Tämä todellisuus paljastui hänelle valveunissa, joille Carl Jung antoi kuvallisen ja kalligrafisen muodon Punaisessa kirjassaan. Jung oli totta tosiaan mies, joka ei piilottanut itseään asiantuntijanaamionsa, egonsa, taakse. Siinäpä esimerkkiä meille muillekin terveydenhuollon ammattilaisille!

Carl Jung oivalsi sen, että yli sukupolvien ylittävä hengellinen kirjallisuus ja taiteet paljastavat arkkityyppisiä voimia, voimia, jotka kuljettavat ihmisten elämää vielä tänäkin päivänä myyttisinä muotoina. Ihminen ei ole (onneksi) aina suinkaan tieteellisen rationaalinen, vaan hänessä on sukupolvesta toiseen siirtyvää ikuista tarinallista muotoa, joka välittyy paremmin toisenlaisten käsitteiden kuin tieteen faktojen kautta. Todellisuuttamme ohjaa siis myyttien ikuiset ja ajattomat muodot. Siirtolan Emäntä ei ole siis ensimmäinen eikä viimeinen Persefone, jonka Haades on raiskaannut ja vienyt Manalaan, jossa hän kasvoi aikuiseksi naiseksi. Matkailu myyteissä on Emännän mielestä miellyttävä aikamatkailun muoto. Niiden kieli voi auttaa meitä valitsemaan elämän risteyskohdissa polkuamme.

Se että kertomataiteen ja politiikan tarinoilla on paljon yhteistä, ei ole siis Emännälle millään muotoa uusi asia. Hän kun on ajat sitten oivaltanut, että todellisuus ei ole kutistettavissa vain faktoiksi, vaan taide ja uskonnot ovat tarpeen, jotta ihminen kykenee saavuttamaan mahdollisimman objektiivisen kuvan elämästä. Ne jotka tuntevat Emäntää, tietävät, ettei Emäntä tarkoita uskonnoilla autoritaarisia uskonnollisia liikkeitä, koska ne ovat irvikuvia siitä hengellisyydestä tai henkisyydestä, mitä Emäntä tarkoittaa. Autoritaarisina tulkintoina uskonnot ovat kadottaneet alkuperäisen tehtävänsä, ja niitä voidaan käyttää vaikkapa toisinajattelijoiden ja vähemmistöjen tuhoamiseen. Alkuperäinen tarkoitus uskonnoilla on yhdistää eikä hajottaa.

Siirtolan Emäntä on ollut huomaavinaan, että luonnontieteellinen asiantuntijakulttuuri on löytämässä uutta paikkaansa tiedon maantieteessä. Samoin on käymässä siis myös onneksi uskonnollisille autoritaarisille tulkinnoille. Kansalaiset ovat alkaneet yhä enemmän luottaa itseensä ja omaan Jumal-suhteeseensa. Emäntä haluaakin uskoa, että autoritaaristen asiantuntijoiden ja pappien tilalle kansalaiselle on nousemassa aitoa itseohjautuvuutta; arkijärkeä ja sydämen viisautta.

Kansalaiset eivät halua enää olla auktoriteettien ylhäältä päin paapottavia, vaan he haluavat dialogisen suhteen uskontojen ja tieteen edustajiin. Vanhat valtahierarkiat ovat kuolemassa. Onmahtavaa, että elämä tanssina, musiikkina, näytelmänä ja tarinana voi integroida sen minkä olemme monikulttuurisesa maailmassamme onnistuneet pirstomaan. Niiden metaforinen sybolien kieli on ajatonta ja ne auttavat ihmisiä nousemaan tietoisuudessaan uusille ymmärryksen tasoille.

Muistakaa downshiftaus – työ on iloinen asia!

Nuoret aikuiset haluavat työltä tekemisen meininkiä, avointa ilmapiiriä ja rentoa verkostoitumista. Palkkaakin tärkeämpää ovat mielenkiintoiset työtehtävät. Esimiehen on oltava reilu ja pomotusta ei siedetä. Ja vaikka työ on tärkeää, elämässä pitää olla muutakin. Työpaikkaan ei sitouduta kuten ennen… Käsitykset työtävieroksuvasta ”downshiftaajasukupolvesta” joutavat romukoppaan, Luomanmäki sanoo.  Taloussanomat

Vaikuttaa siltä, että tämän jutun kirjoittaja ei ole oikein sisäistänyt sitä, mitä ”downshifting” tarkoittaa, tai ainakin Siirtolan emännällä on täysin toisenlainen käsitys downshiftauksesta kuin tämän artikkelin kirjoittajalla tai kirjoittajan haastateltavalla. Artikkelista saa virheellisen käsityksen, että downshiftaajat olisivat työtä vieroksuvia.

Oman elämänsä downshiftannut emäntä hiukan valistaa tämän artikkelin kirjoittajaa omista käsityksistään:

Downshifting eli elämän kohtuullistaminen ei tarkoita suinkaan sitä, että työtä vieroksutaan ja aletaan päivät pitkät makaamaan, pelaamaan nettipelejä ja katsomaan telkkaria. Kysymys on juuri siitä, että nuoriso haluaa löytää työstä sen sisäisen palkitsevuuden. Downshiftari ei raada itseään sen vuoksi uuvuksiin, että saavuttaisi itselleen statussymboleja. Sen sijaan hän tekee töitä, jotta hän kehittyisi ihmisenä ja saisi verkostoitumisen kautta lisäsisältöä elämäänsä. Hän rytmittää työnsä lepo- ja aktiviteettirytmeihin siten, että hän jaksaa tehdä töitä pitempään.

Downshiftarilla on ekologinen omatunto ja hän yrittää kehittää sitä. Hän miettii, kuinka voisi vähemmällä aineellisella kuluttamisella säästää luonnonvaroja myös tuleville sukupolville. Hän saa suurempaa mielihyvää materian jakamisesta kuin sen kasaamisesta itselle. Elämänsä kohtuullistanut ihminen uskaltaa kyseenalaistaa vallitsevia vanhoja ajattelumalleja. Hän on tietoinen siitä, että entinen materialistinen kulttuuri on itsessään ekologisesti vahingollinen sekä luonnolle että ihmisluonnolle.

Downshiftarin omanarvon tunto ei ole kiinni materialistisesta vauraussymboleista. Hänen moraalinsa kun ei rakennu välineellisille arvoille vaan itseisarvoille. Ihminen on arvokas siksi että hän on olemassa. Työ on arvokasta siksi että sitä on kiva tehdä. Metsä on arvokas siksi että se on olemassa. Downshiftari tiedostaa että joku puliukko ”luuseri” marginalisoitu ihminen saattaa elää ekologisesti huomattavasti vähemmän vahingollista elämää kuin joku sisäisen sankarinsa löytänyt ”juppi”. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kannattaisi ryhtyä puliukoksi, vaan se tarkoittaa, että katsomalla asioita eri näkökulmista, asiat voivat näyttää kovinkin erilaisilta. ”Jupilla” saattaa olla 10-30 kertainen (lähde: hattu) ekologinen selkäreppu ”pultsariin” verrattuna.

Siirtolan emäntä väittää, että on syntymässä uusi työstä iloa löytävä downshiftaajasukupolvi entisen statusstressisukupolven sijaan! Nämä ihmiset kykenevät katsomaan asioita laajemmasta perspektiivistä kuin aikaisemmin. He eivät ota vastaan vanhoja poliittisia , taloudellisia tai uskonnollisia hierarkisia autoritaarisia käsityksiä vastaan itsestäänselvyyksinä. He tiedostavat, että onnellisuus on näkökulman vaihtamisen taitoa. Downshiftarit ovat meidän uuden Toivon sukupolvi.

Ekologia on luonnonsuojelun lisäksi ihmisluonnonsuojelua

Talouskasvuideologian ja degrowth-ajattelun näkökulmasta voimme nyt tarkastella politiikan tekoa seuraavasti:

– Talouskasvuun perustuva yhteiskunta on nykytila, joka on apokalyptisessa tilanteessa. Verho on aukeamassa: talouskasvu ei ole pitkällä jänteellä ympäristöystävällistä edes vihreimmässä muodossaan, sillä kasvu syö ekotehokkuuden hyödyt.

– Talouskasvu yhteiskunnan keskeisenä päämääränä on siis kyseenalaistettava. Tilalle tarvitaan uusi abstrakti utopia.

– Talouden vihertämisen keinot eivät ole riittäviä ympäristökatastrofin edessä. Tilalle tarvitaan uusi keinovalikoima, uusi konkreetti utopia. (Lainaus degrowth.fi)

Siirtolan emäntä yhtyy  täysin sydämin edellisen kirjoittajaan. Toisin, selvemmin sanoin, emäntä jakaa edellisen merkitystodellisuuden yllä olevan kirjoittajan kanssa.

Kuten Siirtolan emäntä on jo aikaisemmin tuonut esille, elämme aikoja, jossa monien silmät ovat avautuneet näkemään tämän nykyisen abstraktin liberalistisen talousmallin kestämättömyyden. Se on rakentunut idealistisille talousmiesten toivemalleille, joissa ei ole otettu huomioon luonnon eikä ihmisen kantokykyä. Toki vielä löytyy niitäkin kansalaisia, jotka uskovat, että jatketaan vain samaan vanhaan malliin. Emännälle ekologia ei merkitse pelkästään sitä, että suojellaan luontoa. Sen sijaan ekologinen talousmalli merkitsee hänelle  myös ihmisluonnonsuojelua. Muistaakseni emäntä on tämän ajatuksen varastanut filosofi Johannes Ojansuulta. Emännälle on päivänselvää, että nykyinen malli on siis ekologisesti kestämätön myös tässä inhimillisessä merkityksessä. Senhän takia ihmiset haluavat leppoistaa elämänsä!

Siirtolan emäntä eli apokalyptista aikaansa muutama vuosi sitten. Silloin hän eli pimeää, melankolista, sisäisen kaaoksensa aikaa. Sitten tuli muutoksen hetki. Emäntä  siirsi tulevaisuuskuvansa kasvun idelogian utopiasta harmonian utopiaan, ja pian, ihmeitten ihme, hän alkoi voimaan paremmin. Hän kuunteli sisäistä eettistä ääntään. Hän haluaa elää elämää, jossa hän hän tuntee välittävästä lapsista, nuorista ja heidän jälkeensä nousevista uusista sukupolvista. Apokalyptian sijalle tuli toivo paremmasta.

Emäntä teki myös omassa henkilökohtaisessa elämässään valinnat, joilla hän pyrkii konkreettisesti alkoi elämään tätä utopiaa. Käytännössä tämä merkitsi emännän elämässä ensisjaisesti sitä, että hän on hyväksynyt on hyväksynyt osaksi omaa elämäntavoitettaan kohtuullisemman elämän mallin; vähemmän kuluttamista, vähemmän perinteistä työntekoa, enemmän vapaaehtoistyötä ja luovuutta. Ja himskatti soikoon, onko koskaan elämä ollut näin mukavaa? Hävyttömänä ja suorasanaisena emäntänä…

Vastine downshiftaajalta Matti Apusen juttuun Kainuun Sanomissa

Hei Matti Apunen!

Terveiset täältä Kainuusta kuhmolaiselta elämänsä leppoistaneelta. Luin eilen Kainuun Sanomista jutun, jossa käsiteltiin huoltasi meistä “downshiftanneista”. Sen tehtyäni, tuli mieleeni, että ehkäpä voisi olla aiheellista hieman tarkentaa sinulle erään elämänsä kohtuullistaneen naisihmisen ajatuksia.

Minulle “downshiftaus” ei merkitse sitä, että pelkäisin tehdä työtä. Sen sijaan tein aikoinaan perinteisessä mielessä niin paljon töitä ja ylitöitä, että aloin olla jo kypsä sairaseläkkeelle. Tein kuitenkin elämänmuutoksen. Kohtuullistaminen tarkoittaa sitä, että elän ekologisempaa elämää. Tämä ei tarkoita pelkästään sitä että eläisin ekologisempaa elämää perinteisessä mielessä, vaan elän samalla myös “egologisempaa” elämää. Koen olevani paremmassa harmoniassa oman perusluontoni kanssa ja rytmitän tekemiseni omaa psyykettä kunnioittaen (kuinka paljon meillä onkaan stressiperäisiä sairauksia!). Tämä tarkoittaa sitä, että toteutan omaa potentiaaliani paremmin ja monipuolisemmin kuin aikaisemmin. Uskon olevani paremmassa sopusoinnussa sekä oman luontoni että suuremman Luojan luoman luonnon kanssa.

En näe maailmaa kurjana paikkana. Päinvastoin meillä Euroopassa on meneillään paljon myönteisiä muutoksia. Minusta on hieno asia, jos talous kasvaa ja kehittyy. Sen ei kuitenkaan tulisi tapahtua luonnon kustannuksella. Tällä hetkellä edelleen ilmakehän hiilidioksidipitoisuus nousee joka vuosi 5 %. Pohjavetemme on uhattuna. Useat maat ovat vesitilanteen takia katastrofin kynnyksellä. Ja mistä tämä johtuu? Se johtuu meistä länsimaisista ihmisistä, jotka emme ole suostuneet elämään kohtuullista elämää – elämään luonnon tarjoamilla koroilla. Sen sijaan ahne elämäntapamme kovaa vauhtia tuhoaa edelleen lapsillemme kuuluvaa luonnon pääomaa, pääomaa, joka oikeasti kuuluisi seuraaville sukupolville.

Jos aineellista kasvua tapahtuu, täytyisi sen tulevaisuudessa tapahtua ensisijaisesti sektoreilla, jotka tukevat kestävää kehitystä. Uusien työpaikkojen luominen on siis hyvä asia, kunhan se suuntautuu juuri tällaisiin tuotantomuotoihin, siis sellaisiin, jotka eivät vahingoita jo ennestään ylirasitettua biosfääriä. Tällaisia aloja ovat uusiutuvat energiamuodot ja monet erilaiset palvelut sekä ekoystävälliset tuotteet. Sen sijaan kasvun ei tulisi suuntautua sellaisiin tuotteisiin, jotka rikkovat luonnon ja ihmisen välistä harmoniaa. Päinvastoin, tällaiset teollisuudenalat täytyisi saada nopeasti kutsitumaan. Tiedätkö muuten, että tällä hetkellä hyvin monien suuryritysten tuotteiden hinta ei vastaa koko tuotteen elinkaarta? Monet elektroniikan ja teollisuuden tuotteet ovat edelleen sellaisia, ettei niiden osia voida uusiokäyttää. Yhteiskuntamme maksaa monista tuotteista edelleen kalliita hävittämiskystannuksia.

40 % hiilidioksista syntyy erilaisista tavaroiden ja ihmisten siirtymisestä paikasta toiseen ja silti edelleen kuljetellaan tavaroita, esimerkiksi Etelä-Amerikasta ja Aasiasta tänne Suomeen ja toimintaa jopa tuetaan erilaisilla yhteiskunnallisilla rahoituksilla. Lähituotanto onkin päivän valtti. Ihmiset lentävät ympäri maailmaa “halpalennoilla”, joiden hinta ei millään muotoa vastaa sitä tuhoa, mitä se tekee ilmakehällemme.Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, mitä yhteiskunnalle ja tuleville sukupolville tulee maksamaan tämä epäeettinen, luontoa riistävä elämäntapamme?

Länsimainen ihminen on kummallinen ilmiö sinänsä. Se suo itselleen oikeuksia, joita se ei voi tulevaisuudessa antaa muille ihmisille. Mitä luulet, mikä olisi maailmamme biosfäärin tilanne, jos kaikki maailmassa matkustaisivat niin paljon kuin länsimainen ihminen tekee? Minä olen jo vuosia sitten menettänyt uskon siihen, että vain meillä on paljon opetettavaa noille kehitysmaiden köyhille poloisille. Minun mielestäni myös heillä voisi olla sen sijaan meille paljon hyödyllistä kerrottavaa siitä, kuinka voimme elää elämäämme ekologisemmin.

Minkälaiselle ajattelutavalle tämä länsimainen markkinatalous rakentuu? Myymme ihmiselle kuvaa kauniista, riikkaasta ja terveestä ihmisestä, joka on äärimmäisen onnellinen. Todellisuudessa kuitenkin onneemme vaikuttavat huomattavasti enemmän muut tekijät kuin vaurauden kasaaminen itselle tai kuluttaminen.Toki todellinen köyhyys on este hyvinvoinnillemme.

Koko järjestelmämme on rakentunut hypoteettisille materialistisille taloustieteellisille laskelmille, joka on unohtanut luonnon todellisen kantokyvyn. Sanoin “on rakentunut”, koska myönteinen muutos on meneillään. Verotusta on alettu jo entistä enemmän suuntaamaan ympäristöä vahingoittaviin tuotteisiin. Eikö ihminen olekin kummallinen eläin? Tutkimusten mukaan nimittäin, kun ihminen rikastuu, hetken kuluttua hän huomaakin, että hän onkin taas liaan köyhä, vaikka onkin rikkaampi kuin aikaisemmin. Sopetuminen erilaisiin tilanteisiin on sekä oravanpyörämme että onnemme salaisuus. Voimme sopeutua aineellisesti vaatimattomampiikin oloihin. Luulen, että tämän oivaltaa yhä useampia länsimainen ihminen.

Kyllä, kohtuullisuus on se, mitä länsimaisen ihmisen tulisi oppia. Uskon, että tämä elämän kohtuullistaminen on leviämässä kulovalkean tavoin. Ihmiset ovat väsyneet kuluttamiseen. Miljoonat ihmiset ympäri maailmaa ovat oivaltaneet, ettemme voi jatkaa elämäntyyliämme enää samaan tapaan. Unescon ja Unicefin monia palkintoja kahminut ympäristöaktivisti David Suzuki korostaa: “Reduce, recycle and reuse”. Suomeksi se voisi olla vaikka kolme koota: Kuluta vähemmän, kierrätä ja käytä uudelleen.

Toinen asia, minkä David Suzuki toistuvasti tuo esille on: Pieni on kaunista. Pienyritykset, pienteollisuus, pientilat ovat huomattavasti vähemmän ympäristöä vahingoittavia ja vähemmän herkkiä kuin suuret monokulttuurit, jotka ovat ympäristövaikutukseltaan usein tuhoisia. Mielestäni meidän jokaisen olisi hyvä sisäistää tämä jo ehkä kliseiseksi muuttunut: “Vähemmän voi olla enemmän”. Itse olen huomannut tämän konkreettisesti täällä pienellä metsätilallani täällä kaukana kaikesta, mutta lähellä itseäni.

Kansainvälisesti on syntynyt useita uusia yrityksiä, joiden ainoa päämäärä ei ole taloudellisen tuoton maksimointi. Tällaisen esimerkin voisin ottaa vaikka amerikkalaisesta Collins Pine -metsäalan yrityksestä. Yritys on tehnyt pitkäntähtäimen työtä, jossa metsää on hoidettu huolellisesti ja pitkän tähtäimen ekologisin toimin ja toiminnalla on pyritty samalla kehittämään alueen asukkaiden laadullista elämää. Taloudellista voittoa tämä yritys tuottaa vähemmän kuin kilpailijansa. Sen sijaan elämänlaatua se tuottaa enemmän.

Uskon, että lähi vuosina me kuluttajat tulemme olemaan entistä tarkempia sen suhteen, millaisia tuotteita ostamme. Uskon, että tulevaisuudessa tulee markkinoilla olemaan entistä enemmän olemaan yrityksiä, joiden tärkein olemassaolon päämäärä ei ole voittojen maksimointi, vaan näillä uuden ajan toimijoilla on myös ekologisia ja eettisiä työntekijöiden ja asiakkaiden elämänlaatua parantavia visioita. Downshifting merkitsee siis arvovallankumousta. Tulevaisuuden kasvun myyntivaltti on ympäristösertifikaatti, joka osoittaa, että yrityksen tuotteet on tuotettu ekologisesti ja eettisesti vastuullisesti. Uskon, että lähi vuosina me etuoikeutetut rikkaat länsimaiset ihmiset joudumme laskemaan aineellista hyvinvoinnin määräämme, mutta mikä parasta, elämänlaatumme tulee samalla nousemaan. Aineellinen kasvu ja elämänlaatu eivät ole suinkaan lineaarisesti kytköksissä toisiinsa, muuta kuin tiettyyn perustoimeentuloon saakka. Kasvun tulisikin suuntautua köyhyyden poistamiseen ja elämänlaadun lisäämiseen eikä pelkästään aineelliseen kasvuun.

Kun biologinen ymmärryksemme on lisääntynyt, ovat tutkijat tajunneet, että metsän kasvit eivät pelkästään darwinilaisittain kilpaile keskenään, vaan eri kasveilla ja eläimillä on keskinäistä yhteistoiminnallista kommunikaatiota, minkä avulla he pyrkivät selviämään muuttuvissa olosuhteissa. Samaan tapaan uskon, että tämän päivän ihmiset ovat entistä enemmän oivaltamassa, että emme olle täällä kilpailemassa keskenämme, vaan olemme yhteistoiminnallisesti tukemassa toinen toisiamme. Olemme osa luontoa ja luonto on osa meitä.

Terveisin, Siirtolan emäntä Kuumusta