Haavisto-huuman syväanalyysiä

Siirtolan Emännän mielestä presidenttivaalien loppupelissä on pohjimmiltaan kysymys paljon syvemmästä asiasta kuin vain siitä, kuka on vastedes presidenttimme. Kysymys on kulttuurisesta murroksesta ja sen muodonmuutoksesta. Tätä muutosta ennakoi Georg von Wright filosofiassaan jo viisikymmentä vuotta sitten. Äänestämme siitä, siirrymmekö nyt ison askeleen eteenpäin kohti uutta, transmodernia, entistä moniarvoisempaa kulttuuria.

Vanhaa modernia maailmaa on edustanut perinteinen poliittinen ja taloudellinen elitti, kuten herra Niinistö morsiamineen. Sitä edustavat modernin järjestelmän yhden paradigman instituutiot, teollisuuspohatat, pankkiirit, ylipäätään työnsä tai onnen kaupalla vaurastuneet työnsankarit. Moderni kulttuuri rakentuu suurelle tarinalle, yksisilmäiselle ajatukselle, että kaikille raha ja jatkuva taloudellinen kasvu on ihmiselämän suurin tarkoitus. Vain silloin kun materialistinen maailmankatsomus jyrää, kaikista, myös eettisistä kysymyksistä, tehdään tuotteita (vrt. Niinistön ihmisoikeuskysymyksien tuotteistaminen suomalaiseksi vientituotteksi).

Asiantuntijakulttuurista kohti itseohjautuvuutta

Modernia länsimaista tuhlailevaa elämäntapamyyttiä on vuosikymmenet myyty poliittisen ja taloudellisen valtaeliitin toimesta lisäksi roskalehdissä ja saippuaopperoissa. Tähän päivään saakka tätä modernia ekologisesti kestämätöntä länsimaista unelmaa on imperialisesti viety myös kehitysmaihin. Moderni edustaa, hienosti sanottuna ”kartesiolaista dualisimia”, luonnontieteellistä, teknispainotteista, mustavalkoista materialistista maailmankuvaa. Modernin auktoriteetit tietävät ja kertovat yksinkertaiselle kansalle ja alkuperäisväestöille ”faktoin”, mikä on oikein mikä väärin. Tämän kuolemanpelkoisen kulttuurin kieli tulee ylhäältä. Se on ojentavaa, autoritaarista, ja se rakentuu asiantuntijoiden valtahierarkioille, numeroille sekä rahalle. Energiansa se on saanut otsarypyssä tehdystä itsensä uhraavasta työnteosta. Modernin aikakauden ekologisesti kestämättömälle kulttuurilla ympäristötuhon lisäksi on ollut ongelmana sen tuottaman tiedon pirstoutuneisuus; vasen käsi ei ymmärrä mitä oikea tekee.

Toki teollisen vallankumouksen jälkeisellä modernilla aikakaudella on ollut omat hyvät puolensa. Se on ollut tarpeellinen, jotta olemme päässeet eroon taikauskosta ja ennakkoluuloistamme. Sodan jälkeiset sukupolvet keskittävät kaiken voimansa elintason nostamiseen ja he puuduttivat, an-estetisoivat, omat sodanjälkeiset ahdistavat tunteensa. Sen anestetiikka on ollut totalitaarisella näkemyksellään alistamassa yhä enemmän myös ihmisen mielikuvitusta, mikä johti yksisilmäiseen materialismiin ja rahakulttuuriin. Alkuperäinen sodanjälkeisten ihmisten tarkoitus oli tietenkin hyvä; ihmiset halusivat lapsille aineellisen perusturvan ja onnellisen elämän. Tämä tarkoitus kuitenkin vähitellen unohtui, ja perusturvan tuottaminen muuttui ahneudeksi ja ympäristötuhoksi. Monen ihmisen elämä modernissa kulttuurissa pirstoutui postmoderniksi kaaoksi. Sekä etuoikeutetut että sorretut voivat huonosti.

Valitettavasti modernin yksipuolistavan järjen ja materian ylikorstaminen ja tunteiden puuduttaminen olivat johtamassa tilanteeseen, jossa ihmiset olivat muuttumassa numeroiksi: käveleviksi koneiksi. Moderni oli samalla kuljetamassa ihmiskuntaa elämäntapansa kanssa kohti globaalia itsemurhaa. Luonto ja yhä useampi ihmisluonto kärsii modernin yhteiskunnan tuottamista ongelmista, ylipainosta, masennuksesta, keskittymishäiriöistä jne. Modernin kulttuurin kylmä järki, kun irrotti ihmisen omasta tunne- ja kokemusmaailmastaan, ja se siirsi yhteiskunnallisen pahoinvointinsa yksilöiden kannettaviksi.

Kohti transmodernia dialogin kulttuuria

Haavisto näyttäisi edustavan Emännän mielestä uutta modernin jälkeistä transmodernia jälkikapitalistista ja jälkiteollista toivon aikaa. Pirstoutuneet postmodernit alakulttuurit hakevat parhaillaan yhteyttä toinen toisiinsa taiteiden ja sovittelun, dialogin, keinoin. Ihmiset muuttuvat jälleen tunteviksi sieluiksi, ja uskontojen välinen dialogi toimii; uskontojen ongelmat ovat nyt sisäisiä. Olemme tiedostamassa entistä enemmän kuolemaa tekevän modernin kulttuurin huonot puolet, alamme hyväksyä seksuaali-, kulttuuri- ja uskonnolliset vähemmistöt. Sallimme erilaisia ihmissuhteita, juhlimme erilaisuutta, ja kunnioitamme samanaikaisesti lokaalisuutta sekä globaalisuuta. Olemme siirtymässä glokaaliin kulttuuriin.

Moderni, kestämätön ja tuhlaileva elämäntapa on pian vain yksi katoava elämäntapa muiden joukossa. Luonnontieteellisellä tiedolla on edelleen arvonsa, mutta sen rinnalle on noussut integratiivinen tiede, jossa myös humanistislle tieteille ja muille kulttuureille annetaan niiden ansaitsema arvo. Yhä harvempi haluaa mukaan modernin maailmankuvan ohjaamaan tekniseen kone-elämäntapaan. Ihmiset löytävät itselleen uusia vaihtoehtoisia ihanteita ja arvoja. Yhä useampi ihminen saavuttaa opiskelun, mm. taiteiden, tieteiden ja internetin tasa-arvoisen vuorovaikutusverkoston kautta korkeampia ymmärryksen tasoja. Avattaret repivät iloa todellisuuden moninäkökulmaisuudesta ja ihmisen luovuudesta. Elämme globaalia ruohonjuuritason pehmeää internetvallankumouksen aikaa, jossa valta jaetaan uudelleen tasaisemmin kaikille maapallon kansalaisille.

Glokaali yhteiskunta

Perussuomalaiset ovat näyttäneet, sekä hyvässä että pahassa, maailmalle, että Suomelle on tärkeää lokaalisuus. Olisipa nyt hienoa saada näyttää tällä kertaa, että meillä arvostetaan myös vähemmistöjä ja monikulttuurisuutta. Pystymme lokaalisuuden kunnioittamisen lisäksi rakentamaan siltoja eri puolueitten, rikkaitten ja köyhien sekä eri arvoja edustavien ryhmittymien välille.

Rehellisesti sanottuna Emäntä ei äänestänyt kumpaakaan nykyistä presidenttiehdokasta ensimmäisellä kierroksella. Nyt tarkemmin ajatellen hänen olisi pitänyt äänestää Haavistoa jo ensimmäisellä kierroksella. Pekka edustaa uutta transmodernimpaa maailmankuvaa. Hänellä on sovittelutaitoja ja hän kuljettaisi meidät askeleen lähemmäksi värikkäämpää ihmiskunnan monikulttuurisuutta juhlivaa aikaa. Ei kai enää 2000-luvulla meidän tarvitse antaa tilaa stereotyyppisille ennakkoluuloillemme? Antonio olisi mukava väripilkku linnan itsenäisyyspäiväjuhlilla.

Emäntä uskoo, että mikäli Pekasta tulee presidentti, saattaa nuoriso innostua jälleen politiikasta. Tuli Niinistö tai Haavisto, elämme epäilemättä kultturisen murroksen aikaa; hierakiat horisontaallistuvat, kohtuullinen elämäntapa elämyksineen, luonnon kunnioitus, henkisyys, arjen kauneus, erilaisuus, toinen toisesta välittäminen ja tunteet nousevat jälleen kunniaan. Von Wright oli pessimisti maailman tulevaisuuden suhteen. Emäntä on optimisti, vaikka muutos tuskin on kivuton. Pohjimmiltaan me kaikki, sekä rikkaat että köyhät ihmiset, haluamme säilyttää maapallon elinkelpoisena lapsillemme.

Ajatuksia Sonja Luybomirskyn onnellisuusaktiviteeteista nr. 7

10) Tavoitteisiin sitoutuminen

Sonja Luybomirsky väittää tieteellisiin tutkimuksiin nojaten, että ne ihmiset, joilla on vahvoja unelmia ja tavoitteita, ovat onnellisempia ne, joilla tällaisia ei ole. Tähän hän vielä lisää, että on osoittautunut, että päämäärään pyrkiminen, merkityksellinen ja haastava toiminta, on aivan yhtä tärkeää toiminnalle kuin tavoitteen saavuttaminen. Jotta tavoitteelliseen toimintaan pysty, tarvitsee ihminen alkusysäyksen sekä intohimon.

Luybomirsky kertoo kirjassaan meitä suomalaisia kiinnostavan tarinan kapellimestari Esa-Pekka Salosesta. Kun Los Angelesin Walt Disney-konserttihalli valmistui, sanoi Salonen: ”Tunnen iloa mutta myös surua, jota en meinaa pystyä karkoittamaan harteiltani. Nyt kun mahdottomalta tuntuva unelma on toteutunut, kuinka siirryn seuraavan asian pariin? Ja mikä voisi ylittää tämän?” Usein siis itse ponnistelu tavoitteen eteen tuo enemmän onnellisuutta kuin tavoitteen saavuttaminen.

Sonja Luybomirsky korostaa sitä samaa asiaa, johon minäkin olen kiinnittänyt huomioni. Kun tavoittelemme sosiaalisesti ja kulttuurisesti asetettuja tavoitteita, kuten kaunista ulkonäköä, vaurautta statussymboineen tai eksoottisia matkoja, eivät nämä johda yleensä pitkäaikaiseen onneen. Sisäsyntyiset tavoitteet ovat Luybomirksyn mukaan, ihan siis perusten tieteellisiin tutkimuksiin, inspiroivampia ja nautinnollisempia. Ne johtavat kestävämpään onnen tunteeseen. Toki joskus on asianlaita niin, että ulkokohtaiset tavoitteet, kuten vauraus, voivat tukea sisäsyntyisen tavoitteen toteuttamista. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että rahaa tarvitsee, jotta voi toteuttaa omia henkilökohtaisia tavoitteitaan.

Näistä Luybomirskyn ajatuksista noussee mieleeni muutama omiin kokemuksiin nojaava kommentti. Ensinnäkin, kun nykyään puhutaan paljon tästä elämän kohtuullistamisesta, olen sitä mieltä, että ihminen tarvitsee onnelliseen elämään vaurautta vähemmän kuin yleensä luulee tarvitsevansa. Toki tämä riippuu siitä, miten asetamme unelmamme. Unelmamme ei tarvitse kuitenkaan olla retki Katmunduun ja kiipeilyretki Nepalin vuorille, vaan se voi olla vaikkapa oman luovuutemme toteuttamista kotona tai vaellusretki suomalaiseen korpimaisemaan. Voimme vaihtaa epäekologiset, statusstressiä tuottavat, kuluttamiselle rakentuvat unelmamme sellaisille onnea tuottaville toimintamuodoille, jotka eivät syö samaan tahtiin aineellisia resurssejamme. Tällöin voi olla mahdollista vaihtokaupassa saada itselleen enemmän vapaa-aikaa, jossa voimme lisätä omaa onnellisuuttamme, toteuttaa luontoamme ja löytää itsellemme ekologisempia elämän tavoitteita. Mielestäni meidän länsimaisen kulttuurin ongelma on ollut, että myymme näennäisiä, kuluttamiselle rakentuvia onnenkokemuksia kansalle. Tämä harhainen käistys onnellisuusaktiviteeteista on ollut koko kasvun ideologialle rakentuvan epäekologisen systeemimme moottori.

Unelmista tulee mieleeni, että minullakin oli aikoinaan kasa unelmia, jotka kaikki romuttuivat yksi toisensa jälkeen. Eksyinkin tässä vaiheessa pimeään melankolian täyttämään sisäiseen kaupunkiini; elämäni oli suoraan sanottuna helvetillisessä kaaoksessa. Näin jälkeen päin analysoiden ongelmani oli unelmieni rakentuminen toisen ihmisen varaan. Nykyään olen rakentanut oman tavoitteeni sellaiseksi, että niin kauan kuin pää ja kädet toimivat, voi toteuttaa yksinkin tätä unelmaa. Tuo mukava ukko tuossa rinnalla, poikani ja läheiseni ovat mahtava tuki ja lisäarvo elämälleni, mutta onnellisuusaktiviteettejani en rakenna heidän varaan. Elän täyttä onnellista elämää, tämän pienen metsätilani keittiön pöydän äärellä, kirjoittaen ja välillä ihailleen ikkunasta avautuvaa ruskaista rentunruusupeltoa.

Tämän hetkinen tavoitteeni ja unelmani onkin on oman elämänymmärryksen ja tietoisuuteni jatkuva laajentaminen lukemisen, reflektiivisen eli peilaavan, kirjoittamisen kautta. Toivon, että kykenen tämän sisäavaruuteni matkailun kautta edistämään myös muiden ihmisten vastaavia itsetuntemuksen ja elämänymmärryksen laajentamisprosesseja. Tämän päivän ongelma kun on mielestäni tiedon irrallisuus ja kulttuurimme pirstoutuneisuus. Ihmisen on opeteltava integroimaan, yhdistämään tunteensa tietoon, kulttuurisiin ja suvun tarinoihin, myytteihin ja omaan historiaansa. Vain näin irrallisesta tiedosta tulee viisautta ja meistä eheitä ihmisiä.

Miksi asettaa tavoitteita? Sonja Luybomirsky vastaa:

1)Ilman tavoitteita elämällä ei ole suuntaa.

2)Merkitykselliset tavoitteet lisäävät ihmisen itsetuntoa ja itsearvostusta. Voimme kokea toiminnalla olevan vaikutusta ympäristöömme.

3)Tavoitteiden eteen ponnistelu jäsentää jokapäiväistä elämäämme.

4)Opimme tavoitteellisen elämän kautta ajankäytön hallintaa ja välitavoitteitten toteuttamista.

5)Elämän kriiseissä tavoitteisiin sitoutuminen auttaa ongelmatilanteista eroon pääsyä.

6)Tavoitteisiin sitoutuminen vahvistaa yleensä sosiaalisia verkostojamme, kontaktejamme asiakkaisiin, ystäviin, kollegoihin ja muihin yhteistyökumppaneihin.

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 20

(Jatkan mielenteatteriprosessin analyysiä. Tähän lukuun, jossa pohdiskelen hieman syvällisemmin mielenteatterin mystisiä kokemuksia, käytän kokemuksieni peilaamisen Skolimowskin Mielenteatteri -kirjan lisäksi   ”Irreducible Mind -TowardPsychology for the 21st Century”-kirjaa)

Mystiikka sanana juontaa muuten kreikkalaiseen ”myein” sanaan, mikä puolestaan tarkoittaa silmien sulkemista. Sana kuvaa hyvin sitä, että mystinen kokemus ei ole niinkään jotakin, joka siirtyy ulkoapäin itseen, vaan kokemuksen suunta on itsestä ulospäin. Eli uskon, että se on tekemisessä syvemmän integratiivisen oivalluksen kanssa.  Kreikkalaisista filosofeista Plotinos korostaa tätä itsensä näkemistä rajattomassa kokemuksessa, jossa itseys nähdään kuuluvaksi johonkin suurempaan järjestelmään. Mystisessä kokemuksessa ihminen ei siis enää ole erillinen vaan hän on osa jotakin suurempaa, ylivertaista.

Kognitiivinen psykologiaa paremmin juuri transpersonaalinen psykologia (esim. Carl Jung, Roberto Assagioli) ottaa huomioon ihmisen kyvyn ilmaista itseään myös luovasti sanattomasti, esimerkiksi liikkeellä  ja mielikuvin. Ihminen voi työskennellä omien nonverbaalisen  ja verbaalisten eri tietojen muotojen (mm. myyttien, filosofian, metaforien, tarinoitten)  kanssa aktiivisesti. Uskon, että tämä aktiivisen mielikuvituksen toiminta, kuten Jungin aktiivinen imaginaatio tai miksei myös mielenteatterini, voisivat olla seuraava haaste kognitiiviselle psykologialle. Transpersonaalisessa psykologiassa ja humanistisessa perinteessä on mielestäni olemassa kognitiivista psykologiaa paremmat käsitteet hahmottaa myös mystisiä ilmiöitä.

Carl Junghan jakoi tiedostamattoman mielen henkilökohtaiseen tiedostamattomaan ja kollektiiviseen tiedostamattomaan. Jälkimmäinen näistä on ylisukupolvien kulkeva yliyksilöllinen osa tiedostamatonta. Juuri tässä kollektiivisessa tiedostamattomassa sijaitsee Jumal-kuvamme. Ihmisen yksilöitymisen keskeinen tehtävä on löytää oma suhde tähän kollektiiviseen tiedostamattomaan. Jungillen yksilöityminen on siis aina myös hengellinen prosessi. Laajasti ajatellen, voimme pitää mystiikkaa suhteena tähän omaan pyhyyttä edustavaan yliyksilölliseen tiedostamattomaan. Se ei löydy ulkoapäin ohjatuista autoritaarisista objektiivisista totuuksista, vaan se löytyy intohimoisesta subjektiivisuudesta, kulkemalla rohkeasti omaa hengellistä polkua.

Kelly ja Grosso väittävät, että Jungin ajattelu omaa laajemman ymmärtämyksen ihmismieleen kuin Freudin teoriat, ja siksi se selittääkin paremmin mystisiä kokemuksia. Toki paljon vielä on tutkittavaa jäljellä. Jungin merkittävin huomio on, että ego on tila (tai  monikossa, ego-tilat, mielentilat ovat tiloja) , joka kantaa ihmisen tietoisuutta.  Kun irrotamme otteemme egostamme tai egoistamme, pääsemme kiinni puhtaaseen olemiseen. Ei ihme, ettei Jung ollut suosittu valtavirtapsykologiassa. Hän kun ei halunut rajoittaa luovaa ajatteluaan empiirisanalyyttiseen tietoon. Varmaankin juuri siksi, että hänen kuvaamansa ilmiöt ovat vaikeasti todennettavissa luonnontieteen keinoin. Juuri luovasta ajattelusta nousee kuitenkin uusi tieto, ja sellainen ajattelu, jota voidaan yrittää myöhemmin empiirisanalyyttisin keinoin todentaa.  On tutkijoita, kuten J. Cambell ja Stansilav Grof, jotka ovat useampaan kertaan vahvistaneet omilla tutkimuksillaan Jungin hypoteesejä.

Edelleen kognitiiviselle psykologialle ongelmallinen on tämä ”homunculuksen ongelma” eli että aivoisamme ei ole erillistä ”pikku-ukkoa” tekemässä aloitteita ja havaintoja. Ajatuksemme ilmaantuvat ikään kuin jostain tyhjästä. Kuinka siis selittää kognitiivisin käsittein ihmismielen intentionaalinen ja symbolisoivana aikaisemman tiedon ylittävää toiminta? Kykenemme mielikuvituksemme avulla leikkimään symboliikalla: erilaisilla verbaalisilla, kinesteettisillä ja visuaalisilla itseilmaisun keinoilla. Voimme luovuutemme avulla muuntaa näitä muotoja toinen toisikseen, ja samalla saavutamme prosessissa uutta aikaisemman tietoisuutemme ylittävää oivallusta. Ihmisen luovuus, itseä ylittävä kykymme ja muodonmuutoksellinen kyky, kaikki kolme,  voivat olla seuraavia kognitiivisen psykologian suuria haasteita. Mielenteatterini edustaa muodonmuutoksellista toimintaa, jossa ihmisen identiteetti on jatkuvassa mielenosien aktivoiman vuorovaikutuksen kiihottamassa ja ohjaamassa virtaustilassa. Puhdas itseyteni ei siis ole kukaan mielentiloistani, vaan se on niiden välinen vuorovaikutus, ja tämän teatterini näytelmällisen toiminnan kautta voin saavuttaa puhtaan olemisen tilan.

William James oli tutkija, joka ei pelännyt käsitteellistää ihmismielen mystisiä kokemuksia. Vaikka saavutettu uusi mystinen tieto voi olla autoritaarista sen oivaltajan itsensä näkökulmasta, William James muistuttaa, ettei tämä tietenkään tarkoita sitä, että muitten ihmisten tarvitsee hyväksyä kritiikittömästi tämä tieto ja uusi ymmärrys. Koska mystisiä ja psykoottisia kokemuksia on vaikea aina erottaa toisistaan, voi lapsellinen luottamus toisen ihmisen mystisiin kokemuksiin olla tuhoista. Mystiset kokemukset voivat olla osa neron, hullun ja pyhimyksen kokemusmaailmaa.

James muistuttaa myös, että mystiset kokemukset ovat monien keskenään ristiriitaisten teologisten ja metafyysisten näkemysten liittolaisia, on niillä myös aina patologinen vastaparinsa. James uskoo, että patologiset psykoottiset kokemukset nousevat samasta tiedostamattoman mielen osasta kuin mystiset kokemukset. Siksi meidän täytyy aina empiirisesti kokeilla ja testata sitä oivallusta, jota saavutamme mystisten kokemusten kautta.

Ehkä on paikallaan viimeistään tässä vaiheessa määritellä, mikä on tämä kummallinen mystinen kokemus. Mystisen kokemuksen määrittelyssä käytän apuna amerikkalaisen psykologin ja filosofin William Jamesin (Varieties of Religious Experience) ajattelua.

  1. Mystistä kokemusta on vaikea pukea sanoiksi. Ne ovat pikemminkin tunnetiloja kuin älyllisiä tiloja. Mystinen kokemus täytyy itse kokea, eikä sitä voi siirtää sanoin muille ihmisille.
  2. Vaikka mystinen tila muistuttaa tunnetilaa, on se samalla myös tietämisen tila. Ne ovat hetkiä, joissa syntyy syvä puhekäytäntöjen ylittävä näkemys totuuteen.
  3. Lisäksi ne ovat yleensä ajallisesti rajallisia. Kokemus harvoin kestää puolta tuntia tai tuntia pitempään.
  4. Mystiset tilat syntyvät passiivisesti, vaikka niiden syntymistä voi  tahdonalainen toiminta stimuloida. Minulla mielentilojeni välinen älyllinen dialektiikka, mielenteatterini,  loi satunnaisesti spontaaneja lyhyitä 5-15 minuutin mystisiä kokemuksia.

Skolimowski muistuttaa meitä, että kieli on muutakin kuin määritelmiä. Sanojen avulla voidaan myös kuvata tapahtumia. Se siis voi toimia eräänlaisena – joskus ihmeellisenäkin – välittäjänä. Tämän kielen välittävän tehtävän kautta voimme päästä lähemmäksi mystiikkaa. Itseasiassa juuri mielenteatterissa kieli voi olla mystiikan lähteenä. Tällöin juuri dialektiikka, kuten eri mielenosien välinen dialogi, voi kuljettaa meidät mystisiin kokemuksiin.

Skolimowski uskoo, että kun pääsemme eroon yksinkertaistavista, naiveista determinististä tieteellisistä ajattelumalleista ja kykenemme korvaamaan ne muutoksen laeilla, muuttuu tiede sellaiseksi,että siitä tulee pätevää myös yksityisen ihmisen elämässä. Täydentäisin tätä Skolimowskin ajattelua vielä sillä, että juuri uskonnot, metaforat, tarinat, eri perinteistä nouseva filosofia ja myytit edustavat tietoa, jotka voivat muokata meidän kognitiivisten skeemojemme uudelleen organisoitumista. Mielenteatterissa ajattelu ei siis rajoitu perinteiseen luonnontieteitten takana vaikuttavaan perinteiseen logiikkaan vaan dialektiseen, kvanttifysiikassa ja termodynamiikassa vallitsevaan logiikkaan ja pluralistiseen, moniperspektiiviseen, todellisuuskuvaan. Kun ymmärrämme todellisuuden paradoksaalisuuden ja moniulotteisuuden, voimme vapauttaa oman ajattelumme (tieteelliseen) luovuuteen. Tämä edellyttää siis irtipäästämistä Newtonin perinteestä lähtevästä luonnontieteitten vanhentuneesta, luovuutta rajoittavasta, itseään toistavasta, mekanistisesta ja deterministisestä ajattelusta. Meidän täytyy päästää itsemme kellumaan monista lähteistä ja puroista muodostuvaan virtaan, jossa välillä voimme ohjata itseämme pienillä ohjausliikkeillä.

Tällöin ajattelumme ei ole enää passiivista biologiamme determinoimaa. Voimme onnistua saavuttamaan uutta luovaa oivallusta ja  puhtaan olemisen. Omalla kohdallani se syntyi ensimmäisen kerran spontaanisti ekstroverttinä luontokokemuksena. Myllerryksen jälkeinen tyhjyys sisälläni voimakkaaseen luontokokemukseen, kuljettivast minut mystiseen hetkeen.  Lisäksi onnistuin saavuttamaan näitä kokemuksia useamman kerran introvertisti – sisäänpäin kääntyneessä tilassa. Tällöin mielenteatterissani leikin todellisuuden paradoksaalisilla ristiriitaisuuksilla, ja yhtäkkiä ikäänkuin nousin ristiriitojeni yläpuolelle. Tässä tyhjentyneessä ”täyteyden kautta saavutetussa tyhjässä olemisessa” sitten oivalsin, että loppujen lopuksi kaikki onkin yhtä valtavaa tietoisuutta ja kaikki egotilojeni eli mielentilojeni tietojen ristiriita onkin näennäistä.

Vaikka omassa mielenteatteriprosessissani olen käyttänyt ensisijaisesti kristillisiä merkityksiä oman oivallukseni lisäämiseen, huomaan sen muistuttavan kuitenkin esimerkiksi Mahayana buddhalaisuudessa käytettyä Madyamaka perinettä, jossa etsitään Tyhjyys tai Keskitie sitä kautta, että ihminen systemaattisesti ehdollistaa itsensä pois aikaisemmista uskomuksista ja todellisuuskäsityksistä. Juuri tätähän mielentilojeni välinen leikki teki. Irrottamalla itseni leikin kautta egojeni tiedosta, nostin itseni uudelle ymmärryksen tasolla, jossa olemassaolollani ei yhtäkkiä ollut enää ollut mitään metafysiikkaa. Toinen buddhalainen, enemmän tunnettu, perinne on tämä, jossa oivallus saavutetaan tyhjentämällä mieli kaikista tunteista, havainnoista, mielikuvista ja ajatuksista meditaation kautta. Intuitiivisesti lukisin Jungin aktiivisen mielikuvituksen myös tähän täyteyden perinteeseen. Sinänsä mielenkiintoista, että depressiolle on tyypillistä juuri jäykät kognitiiviset rakenteet. Voisi siis ajatella, että valtakulttuurimme on depressiivistä.

Toisaalta ajattalen, että Jeesuksen pitkän perjantain kärsimys ja hänen  ristiinnaulitsiminen symbolisoivat loistavasti ihmisen individuaatioprosessin sisältämää kärsimystä, eksistentiaalista ahdistusta. Muodonmuutoksemme on yleensä tuskallista. Ainoastaan vanhojen mielentilojemme, egomme ristiinnaulitsimisen jälkeen, voimme synnyttää uuden integroituneemman itseytemme.

Grosso ja Kelly väittävät, että mystisissä tiloissa tapahtuu itseydessä radikaali muodonmuutos. Itse kokemustahan kuvataan usein haihtuvana, sulavana, utuisena, liuottavana ja tilana, jossa oma äärellinen minuus kuolee. Mystinen tila siis muistuttaa läheisesti toista tilaa, jota kutsutaan ”depersonaalisaatioksi”. Tällainen kokemus voi syntyä esimerkiksi traumatilanteessa, vaikkapa auto-onnettomuudessa, jolloin uhri kokee yhtäkkiä elävänsä tunteettomana ikään kuin elokuvassa, epätodellisessa ympäristössä. Henkilökohtaisesti olen kokenut tällaisen ”depersonaalisaatiotilan” silloin, kun äitini kuoli. Mystisten kokemusten kautta arkinen minuus kuitenkin ylitetään, ja syntyy uutta ymmärrystä, jota ei voi selittää pelkästään, kognitiivisen psykologian käsittein, ”skeemojen” kautta.

Uskon, että luovassa prosessissa voimme onnistua saavuttamaan mystisiä kokemuksia. Niitä ei kuitenkaan saavuteta yrittämällä, vaan ne tulevat itsekseen, jos ne ovat tullakseen. Uskon, että tätä uutta ymmärrystä voimme edesauttaa sekä älyllisen, rationaalisen tiedon avulla, sekä myös spontaanisti ”tunnetiedon” avulla. Siinä mielessä olemme kaikki tasa-arvoisia. Ei siis tarvitse olla ”akateemista tietoa”, saavuttaaksemme syvempää ymmärrystä todellisuuden perusluonteesta.

Uskon ja toivon, että tulevaisuudessa voimme jopa yhdessä muodostaa muodostaa eettisiä luovia ”kokreatiivisia” yhteisöjä. Näissä kannustamme ihmistä integroimaan tietoa ja taitoa luovuudeksi. Voimme auttaa samalla ihmisiä heidän yksilöitymisprosesseissaan ja ongelmanratkaisutaidoissaan. Tämän päivän kulttuurimme suurin ongelma on tiedon irrallisuus. Se ei ole integroitunut viisaudeksi. Perimmäinen totuus ei siis sijaitse itsemme ulkopuolella, vaan se löytyy sisäpuoleltamme. Voimme loppumattomasti etsiä itsellemme hengellisiä guruja, tieteellisiä auktoriteettejä jne. ja  seurata heitä passiivisena, jolloin olemme helposti johdateltavissa vahingollisiinkin maailmankatsomuksiimme. Voimme myös valita gurumme, ja he voivat olla hengellisiä ohjaajiamme, kumppaneitamme, jotka tukevat meitä prosessissamme. Tämän yksilöitymisessä lisääntyvän uuden ymmärryksen tarkoituksena on lisätä itsetuntemustamme ja auttaa löytämään aito eettinen itseytemme ja suhteemme pyhään. Tässä dialektiikassa gurumme taikka miksei myös luonnontiede eivät edusta totuutta, vaan ne ovat eräitä mahdollisia dialogikumppaneita, jonka tuottama tieto voidaan hyödyntää omassa eheytymisessä, eettisessä luonnon ja tietoisuuden monimuotoisuuden lisäämisessä. Nykyinen yhteiskunnallinen välineellisttävä tieteellinen suhteemme luontoon on vähentänyt sen monimuotoisuutta. Tiedon voi ajatella olevan eettisesti ja ekologisesti ainoastaan silloin oikeaa, kun se palvelee elämää.

Päässäsi heittää – analysoi itse itsesi?

Kerron teille erään tarinan – sairausnarratiivin. Tunnen erään naisen, nimeltään Kati, joka avioeron, työuupumuksen, äitinsä syöpään kuolemisen jälkeen sairastui itse rintasyöpään. Nainen oli siinä mielessä onnekas, että hän sai hyvän lääketieteellisen hoidon sairauteensa. Mikä parasta, hän oli samaan aikaan terapeuttisessa koulutuksessa, jossa hän pystyi käsittelemään omia vastoinkäymisiään. Koulutuksessa opetettiin muun muassa ego-stateä, minätilojen terapiaa. Tässä suuntauksessa ihmisen ajatellaan muodostuvan erilaisista ristiriitaisista osista. Useimmilla meillä on tiettyjä tyypillisiä minätiloja, kuten sisäinen lapsi, vanha viisas nainen/mies, sisäistetty vanhempi jne. Eräässä hypnoterapeuttisessa istunnossa Kati kohtasi sisäisen lapsensa. Hän oli aikaisemminkin tiennyt, järjen tasolla, oman sisäisen lapsensa tyydyttämättömät tarpeet. Tässä istunnossa hän saavutti ensimmäistä kertaa tunneyhteyden sisäiseen lapseensa. Katin sisäisissä tiloissa tapahtui tällöin muutos ja suuri määrä tunnetta purkaantui tässä katarktisessa kokemuksessa.

Tämä oli Katin elämän käännekohta. Hän oli juuri muuttanut maalle, ja leppoistanut elämänsä. Hän oli vähentänyt omaa kliinistä työtään. Aikaa jäi siis kirjoittamiselle. Ja Kati kirjoitti, kirjoittamistaan…. kirjoitti, kirjoitti ja kirjoitti. Välillä Kati itki ja kirjoitti. Kirjoittaessaan Kati vaipui eräänlaiseen transsitilaan. Kirjoittamisen hetkinään hän kadotti lähes kokonaan kosketuksensa ulkoiseen todellisuuteen. Vuoden ajan Kati jatkoi vapaa-ajallaan eheyttävää prosessiaan, jossa syntyi aina vain uusia ja uusia mielentiloja. Hän ei pelkästään löytänyt erilaisia ristiriitaisia minuuksiansa vaan hän aktiivisesti loi itselleen uusia tiloja erinäisistä mahdollisista minuuksista. Kati rakensi itselleen sisäisen teatterin ja kokonaisen mielenmaiseman puutarhoineen ja pimeine kaupunkeineen. Mitä enemmän mielentilat leikkivät, kertoivat tarinoita ja keskustelivat, sitä enemmän Katin sydän keveni.

Maailmamme monimutkaistuu ennennäkemättömällä vauhdilla. Ehkä tämä on syy erilaisten psykosomaattisten vaivojen ja ahdistusten jatkuvalle lisääntymiselle? Vastauksena moni infoähkystä kärsivä ihminen on jo rakentanut itselleen useita eri identiteettejä. Hän voi olla esimerkiksi suomalainen, hammaslääkäri, kuhmolainen, luonnonystävä, amatöörifilosofi, ystävä, hypnoterapeutti, nainen ja äiti. Lisäksi hän voi samaistua useampaan erilaiseen virtuaaliseen ryhmään. Monilla meistä on myös traumojen aiheuttamia ”dissosioituneita” tiloja. Ne ovat mielenosiamme, jotka ahdistavina muodottomina haamuina, ei-toivottuina vieraina, käyvät kummittelemassa mielessämme. Ihmisen yksilöityminen kaoottisessa maailmassa on vaativa, mutta samalla äärimmäisen mielenkiintoinen tehtävä. Tehtävän vaativuutta kuvaa se, että moni on alkanut tuntea itsensä muukalaiseksi tässä maailmassa. Erilaisten arvomaailmaltaan ristiriitaisten mielenosiemme aiheuttamat paineet ovat suuret. Olemme todennäköisesti kollektiivisesti traumatisoituneempia kuin koskaan. Tiedonvälitys siirtää hetkessä kaikki pahimmatkin kauhukuvat globaalisesti ihmisten tietoisuuksin. Ristiriita sisällämme voi herättää meissä ahdistavia ajatuksia. Moni pakenee erilaisiin addiktioihin.  Sisällä raastaa monenlaiset kysymykset. Aina, kun joku sanoo sanan ”syöpä”, miksi minua ahdistaa? Voinko olla samanaikaisesti hyvä äiti, kun istun täällä vain kirjoittamassa blogiani? Onko nämä kirjoittamani asiat nyt varmasti sopusoinnussa tieteellisten faktojen kanssa? Miksi minun mielessäni vaeltelee joskus vihan täyttämiä fantasioita? Miksi syön ahdistukseeni? Kun otan suklaata, miksi en syö kahta palaa vaan koko levyn? Miksi häpeän itseäni? Voinko voittaa masennukseni? Voinko matkustella lentokoneella ympäri maailmaa ilman syyllisyydentunteita?

Ennen ihmisen identiteetti kypsyi kylä- ja perheyhteisöissä ikään kuin itsestään erilaisten ryhmien välisessä vuorovaikutuksessa. Tänä päivänä ihminen on realimaailmassa entistä eristyneenä perinteisistä yhteisöstään. Hän on yksinäisempi kuin koskaan. Identiteetin rakennustyö voi olla tiedostamatonta: Olemme vuorovaikutuksessa ympärillä olevien joidenkin yhteisöjen ja valitsemiemme tai satunnaisten virtuaaliyhteisöjen kanssa. Voimme lähteä rakentamaan omaa identiteettiämme myös tietoisesti – meistä voi tulla oman elämämme ohjaajia. Kati teki sen mielentilojensa avulla. Hän pirstoi identiteettinsä moniminäksi, jonka jälkeen hän lähti keskustelujen kautta eheyttämään sisäistä mielentilojensa ryhmää.  Eheämmän kokonaisuuden saavuttamisessa apuna hänellä oli transpersonaalinen psykologia ja psykosynteesi, Ken Wilberin tietoisuuden spektri, filosofit ja erilaiset tarinat. Prosessi oli leikkiä ei-tietoisen mielenosan kanssa.

Onko Kati nyt eheä? Ihminen ei ole koskaan valmis. Kati on oivaltanut, ettei hänelle depressio merkinnyt sairautta, jonka hän nyt on voittanut. Sen sijaan melankoliansa Kati näkee nyt osana persoonallisuuttaan, jonka hän on oppinut hyväksymään. Hän antautui melankoliallensa, sen sijaan että olisi lähtenyt taistelemaan sitä vastaan. Rouva Otsaryppy, Katin mielen depressiivinen ja addiktiivinen osa, eksyy edelleen joskus Katin mielennäyttämölle. Tämä mielentila ei kuitenkaan ole pitkään aikaan hallinnut näytelmää, ja useimmiten hän on kyyninen ja hauska roolihahmo Katin sisäisessä teatterissa. Mutta koskaan Kati ei voi olla täysin varma, etteikö jonakin päivänä näytelmää taas kaappaisi joku ikävä tila. Ihmisen yksilöityminen on elämän pituinen haaste. Kiitos Rouva Otsarypyn, Katin ainoa addiktio tällä hetkellä on itsensä ilmaiseminen kirjoittamalla.

Kati ei ole ensimmäinen enkä viimeinen tällä planeetalla, joka terapoi itseään, ainakin jos psykoanalyytikko Karen Horneyhin (Self-analysis) on uskomista. Karen Horneyn mukaan itseanalyysi lähtee käyntiin esimerkiksi psykoanalyyttisessä työskentelystä (miksei siis myös ego-statesta, jolla on juuria psykoanalyysissä) ja jatkuu itseohjautuvasti myöhemmin. Voiko kuka tahansa ryhtyä itsekseen terapoimaan itseään ilman terapeutin apua? Karen Horneyhin viitaten: Ehkä, varsinkin jos kysymyksessä ovat vähäisemmät elämäntaidolliset ongelmat. Itseterapia kirjoittaen voi olla tulevaisuuden eräs väline ihmisen itseohjautuvuuden lisäämiseen. Emansipoitunut ihminen voi olla aktiivinen ja tietoinen oman identiteettinsä rakentaja, sen sijaan, että hän antaisi erilaisten näkökulmien passiivisesti vaikuttaa itseensä. Joudumme miettimään kokoajan yhä syvällisemmin, kuinka edistää yksilöllistä, ympäristönsä kanssa sopusointuista, harmonista kehomielen syntymistä kaoottisessa maailmassa. Itselleni löysin vastauksen sisäisestä mielenteatteristani.

Mikä ihmeen narratiivinen lääketiede?

Kerron teille erään lääketieteellisen tarinan.

36-vuotias mieshenkilö menee lääkärinvastaanotolle selkäkivun vuoksi. Sisätautilääkäri pyytää potilasta kertomaan kaiken, mitä hänelle tulee mieleen tästä kivusta. Potilas puhuu ja puhuu, ja lääkäri keskittyy kuuntelemaan miehen tarinaa, jossa on monia juonteita hänen elämästään ja terveydestään. Lääkäri ei katsele tietokoneelle, ei tee muistiinpanoja, hän vain keskittyy kuuntelemaan tarinan ajallista orientoitumista, hiljaisia hetkiä, sen juonta ja alajuonia sekä mielikuvia ja ajatusyhtymiä, joita lääkärille itselleen tästä tarinasta syntyy. Lääkäri kiinnittää huomiota myös potilaansa asentoihin, ilmeisiin ja äänenpainoihin. Joidenkin minuuttien jälkeen mies alkaa itkemään. Lääkäri kysyy syytä tähän, ja potilas vastaa: ”Kukaan ei ole koskaan aikaisemmin antanut minun tehdä tätä”.

Kukaan terveydenhuoltojärjestelmässä ei ollut siis koskaan aikaisemmin kuunnellut potilaan kertomusta hänen sairaudestaan. Tämä tarina on Rita Charonin oma kokemus, jonka hän kertoo ”Narratiivisen lääketiede”- kirjassaan. Charon on Columbian yliopiston kliinisen lääketieteen professori. Hän väittää, että juuri tarinat ovat niitä, joiden avulla asiakkaan terveys suhteutuu hänen sosiaaliseen ympäristöönsä ja kulttuuriinsa.

Jokainen meistä kertoo omaa tarinaansa elämästään, ja sairaudestaan. Narratiivisessa lääketieteessä tätä kutsutaan sairausnarratiiviksi. Se on siis henkilön itsensä luomaa tarinaa omasta sairaudestaan. Tämä tarina rakentaa ja paljastaa terveydenhuollon asiakkaan omia henkilökohtaisia elämän ja sairauden merkityksiä. Tarinat ovat vaihdelleet aikakaudesta ja kulttuurista toiseen. Ja ne elävät edelleen. Narratiivisesta näkökulmasta terveydenhuollon ammattilaisen tulisi olla tukemassa asiakkaan eheyttävän tarinan rakentamisprosessia. Tarkemmin sanoen terveydenhuollon ammattilainen luovuttaa itsensä asiakkaan oppimisen välineeksi, jolloin tarina on ikään kuin silta, joka yhdistää käsitteelliset rakennelmat toisiinsa.

Sairaus tai psykologinen kriisi synnyttävät tarinoissamme joskus, lääketieteellisen antropologin Gay Beckerin mukaan, yleensä pääsääntöisesti, hyvinkin perusteellisia katkoksia. Huomasin sen omassa tarinassanikin, kun sairastin rintasyövän. Näissä katkoskohdissa ihmisen tarinan juoni saattaa olla täysin hukassa ja juuri näissä kohdissa terveydenhuollon ammattilaiset heijastavat omia tarinoitaan terveydenhuollon asiakkaisiin. Oma kaoottinen tarinani oli pirstaloitunut palasiksi, ja jouduin rakentamaan itselleni kokonaan uuden tarinan. Onnekseni oli parhaillaan hypntoterapiakoulutuksessa, ja sain tarinaani erinomaista heijastuspintaa kurssikavereistani, hammaslääkäreistä, lääkäreistä ja psykologeista.

Kun vastaanotolle tulee todellinen hammaslääketieteellinen ”ongelmapotilas”, suu täynnä avoimia kariespesäkkeitä, ei ongelma ole ensisijaisesti hänen suunsa ”hammaspeikkojen ”, hienommin  sanottuna, ”streptococcus mutansien” määrässä. Ongelman selitys on näissä tapauksissa useimmiten hänen sairausnarratiivissaan, joka tulisi pystyä eheyttämään. Usein se, että potilas tulee vastaanotolle, kertoo meille, että myönteinen tarina on jo lähtenyt liikkeelle ja tarina on ohjautunut uudelle uomalleen. Vaikuttamismahdollisuutemme toki hammaslääkäreinä on rajalliset, koska ongelma voi olla esimerkiksi sosiaalinen. Voimme aina olla kuitenkin omalla pienellä panoksellamme olla ihmiselle asiantuntijan lisäksi myös peilaava ihminen, jolloin olemme mukana rakentamassa asiakkaallemme hänen identiteettiänsä eheyttävää tarinaa. Ennen kaikkea meidän ei tule syyllistää tai mitenkään muuten sabotoida syntymässä olevaa uutta tarinaa.

Olen sitä mieltä, että hammaslääkärin ei tulisi pelkästään voittaa kariesta vaan hänen tulisi antaa kaikki tietonsa  ja tarinansa potilaan oppimisen välineeksi. Hammashoitohenkilöstö voi olla antamassa oman panostaan potilaan eheytymiseen, hänen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiinsa.

Hei me lääkärit ja hammaslääkärit, mitä jos vähän hidastaisimme työtahtiamme, ja hetkeksi pysähtyisimme kuuntelemaan asiakkaittemme tarinoita? Joskus tämän tarinan kuunteleminen voi olla paljon merkittävämpi  teko kuin ”kakkospinnalle tehty yhdenpinnan yhdistelmämuovitäyte”. Mikä parasta, samalla voimme eheyttää myös omaa tarinaamme. Rachel Remen väittää, että esineellistävä suhde potilaaseen, on yksi keskeinen lääkärien työuupumuksen selitys.

Muistakaa, virtuaaliset ystäväni, että kerään kaikenlaisia tarinoita, jotka liittyvät lääkärin/hammaslääkärin ja potilaan välisiin kohtaamisiin. Kerään myös muita eheyttäviä tarinoita.

kati.sar58@gmail.com

Rita Charon, Narrative Medicine, Honoring the stories of Illness