Sisäinen teatteri – Minätilojen neuvottelu kahdella tuolilla. Harjoitus #19.

Laitanpa pitkästä aikaa Sisäinen teatteri – harjoituksen jälleen tänne blogiini. Tämä harjoitus on mukaelma australialaisen Gordon Emerssonin minätila-harjoituksesta (Happy Parts – Happy Self) . Alunperin tämäntyyppiset harjoitukset juontanevat hahmoterpiaan. Niitä on hyvin helppo soveltaa myös Sisäiseen teatteriin.

teatteri_jereMeissä jokaisessa on hetkittäin ristiriitaisia minätiloja. Esimerkiksi yksi osa minua on rakastunut naapurin isäntään, Kalleen ja toinen osa minua tietää, että tämä ihastus on täysin järjetön. Tai esimerkiksi eräs osa minua halua pitää kodin kunnossa ja siivota, kun taas toinen osa haluaisi laiskotella.

Seuraavaa tuoliharjoitusta ei tehdä kirjoittaen, vaan se tehdään draamallisesti. (Toki voit tehdä sen myös dramatisoiden, luovasti kirjoittaen ikään kuin tekisit näytelmän käsikirjoitusta, samaistuen roolihahmoihisi).

  1. Ota kaksi tuolia, ja pistä ne vastakkain. Valitse ristiriita, jota haluat käsitellä. Mieti, kumpi minätiloista istuu toiseen tuoliin. Tämä on ensimmäinen minätila, jonka ajatuksilla ja tunteilla työskentelet. Keskity nyt tämän minätilan kokemuksiin.

  2. Kun olet istuttanut minätilaan tuoliin, kysy nyt tältä minätilalta, mikä olisi hyvä nimi sille. On parasta, että minätila itse valitsee nimensä, jotta se tuntee olonsa mukavaksi kyseisen nimensä kanssa.

  3. Nouse välillä ylös tuoliltasi. Nyt kysy minätilaltasi, mitä se tekee, mikä on sen tarkoitus ja mikä on sen  rooli sinussa. Kohtele arvostavasti kyseistä minätilaa, koska se on olemassa auttaakseen sinua.  Istu tuoliin ja vastaa kysymyksiin.

  4. Nouse nyt tuolistasi ja kysy minätilaltasi, sen nimeä käyttäen, mitä mieltä se on toisesta minätilasta, siitä joka on kohta istuva toiseen tuoliin. Istu tuoliin ja vastaa kysymyksiin.

  5. Nouse, kiitä sitä mielipiteistä, ja  siirry istumaan toiselle tuolille. Kun siirryt toiselle tuolille, annat puheenvuoron toiselle minätiloistasi. Keskity nyt vain tämän minätilan ajatuksiin ja tunteisiin.

  6. Toista tämän minätilan kanssa kohdat 2, 3 ja 4.

  7. Nouse nyt tuolista ja puhuttele tätä minätilaa sen nimellä. Kerro sille, kuinka se on tärkeä osa se on sinua, mutta kerro sille myös että myös toisella tuolilla istuva osa on yhtä tärkeä osa. Tee molemmille selväksi, että minätiloista tulee vielä vahvempia, kun ne kunnioittavat toinen toisiansa.

  8. Näiden huomioiden jälkeen, kysy vuorotellen molemmilta, onko heillä jotakin toinen toisillensa suoraan sanottavaa ja kerrottavaa.

  9. Istu taas vuorotellen tuoleihin kyseisten minätilojen rooleihin. Anna molempien puhua selvästi, kunnioittaen ja kuuluvasti toinen toisillensa tarkoituksena saattaa neuvottelut hyvään lopputulokseen. Tarkoitus on, että he pääsevät yhteiseen näkemykseen tai kompromissiin asioista siten, että molempien mielipiteet tulevat kuulluksi.

  10. Siirry vuorotellen tuolista toiseen. Anna tilojen käydä neuvotteluja niin kauan, että ne pääsevät kompromissiin keskenänsä. Lopeta neuvottelu käden puristukseen (voit puristaa vaikkapa omat kätesi yhteen ankkuriksi),  jossa vahvistat tilojen tekemän yhteisen sopimuksen.

Hyvin usein ristiriitaisillakin osilla voi olla toinen toistansa tukeva merkitys. Esimerkiksi lepoa kaipaava osasi oikeasti tukee työnarkomaniasi. Lepo voimaannutta kehoasi siten, että jaksat tehdä töitä enemmän. Rakkautta kaipaava osasi voi saada rakkautta joltain toiselta osaltasi, sen sijaan, että lähtisi hakemaan sitä epärealistisesta ihmissuhteesta itsensä ulkopuolelta. Tämä itsee kohdistuva rakkaus voi olla huomattavan paljon voimaannuttavampaa kuin naapurin  naimisissa olevan Kallen.

Periaatteessa voit jatkaa tällaista tuolityöskentelyä niin kauan, että kaikki ristiriidassa olevat osasi ovat neuvotteleet tyydyttävät ratkaisut. Tällöin voit tuntea itsesi yhä kokonaisemmaksi, ja minätilasi laakkaavat olemasta autopilotin ohjauksessa. Aina kun koet sisäistä hämmennystä, kaksi tilaasi neuvottelevat.  Voit tehdä nämä neuvottelut luovasti kirjoittaen ja draamallisin harjoituksin entistä näkyvimmiksi.

Lopuksi kysy itseltäsi, onko sinussa joku osa, joka ei pidä tästä neuvottelun lopputuloksesta. Voipi olla, että se täytyy asettaa seuraavaksi penkkiin jommankumman edellisistä minätiloista kanssa.

++++++++++++++

Kuinka onnistut sisäisissä neuvotteluissasi riippuu siitä, minkälainen minätila on kyseessä.

Konfliktissa olevat minätilat  voivat olla:

1.  Haamutilojasi (vaded state).  Tällainen tila ei tee kompromisseja. Se on tila, joka on tahalleen jätetty syrjään, koska se kantaa sisällään ehkä suurtakin kipua (onnettomuus, hyväksikäyttö, koulukiusaaminen).  Se kantaa asioita, joita et ole uskaltanut kohdata. Juuri tämän tilan eristyksen lopettamiseen tarvitset aikuisia vahvoja realistisia osia  tai monesti terapeuttia, koska niiden tarinan päätökseen vieminen vaatii turvallista ja rakkaudellista aikuista (minätilaa), ja kesken jääneen tarinan metaforista onnelliseen päätökseen saattamista. Kun tällainen minätila on hallitsevana jonakin elämäsi hetkenä, ovat ne yleensä voimakkaita kehollisia kokemuksia. Nämä tilat purkamattomina helposti aiheuttavat myös kehollisia psykosomaattisia oireita, joskus ne voivat olla osallisina hyvinkin vakavissa sairauksissa.  Siksi niiden tarinat olisi hyvä kuljettaa onnelliseen päätökseen

2. Retrotiloja.  Tämä tila on helmpompi nakki, neuvottelut voivat onnistua, koska se on opittu vanha käyttäytymismalli, joka on ehdollistunut, ”jäänyt päälle”.  Sen toimintamallit ovat voineete olla joskus järkeviä, vaan ne eivät sovellu tähän päivään. Tämä tila voi oppia uusia käyttäytymismalleja, jotka tukevat nykyistä hallitsevaa minätilaasi. Neuvottelussa kannattaakin keskittyä tähän.  Retrotila ottaa vain sinussa roolin, joka ei sovi sinulle enään. Tämän minätilan käyttöpäivämäärä on vanhenut.

Neuvotteluun ei yleensä tule seuraavia näitä, koska niiden kanssa ei tule konflikteja:

3.  Normaalitilat.  Käytöstä poistunut minätilat, joka tukee ja tulee toimeen hyvin nykyisen hallitsevan minätilasi kanssa.  Niiden roolit ovat muuttuneet sellaiseksi, että ne tulevat esiin sinussa oikeana hetkenä, tai ne tukevat mukavasti hallitsevaa minätilaasi.

Kun teet minätila-harjoituksia, vähitellen huomaat, ettet ole oikeasti enää kukaan minätiloistasi. Tilasi alkavat yhdistyä ja sinusta tulee koko ajan kokonaisempi ja kokonaisempi. Informaatio- ja molekyylivirrat kulkevat sinussa vapaammin.

Sen sijaan olet sinä, ja yhä enemmän sinä, kotona kehossasi, kaikkine sen minätiloineen. Olet löytänyt draamallisen, virtaavan, minuutesi. (Ja kuka tietää, ehkä havaitset vielä olevasi osa  suurempaa, ikuista luovaa rakkaudellista informaatio- ja energiamolekyylivirtaa. ;). Vain sinä tiedät!) Ristiriitaiset minätilasi yhä harvemmin terrorisoivat elämääsi.

Austrailalaisen Jan Sky HTT® – hallitsevan tilan tunnistus eli ESI® tarjoaa erinomaisen työkalun siihen, että voit hahmottaa enemmänkin minätilojasi itsetuntemuksesi lisäykseen. Vedän kaksipäiväisiä koulutuksia, tästä HTT- menetelmästä ryhmille.

Täältä löydät lisää tietoa ja  harjoituksia Sisäisestä teatterista.  Sisäisellä teatterilla on myös facebook-sivut.

Aiheeseen liittyviä kirjoja löytyy täältä ja australialaisen Jan Skyn:n sivut ovat täällä.

(Vakavissa mielenterveysongelmissa kannatta konsultoida terapeuttia, ennen kuin ryhtyy työstämään minätiloja.  Ylipäätään kirjoittaminen on turvallisinta ryhmässä tai siten,  että sinulla on mahdollista jakaa kokemuksia jonkun kanssa.  Yksin kirjoittaessa on tärkeää, että sinulla on turvallisia, aikuisia, kehittyneitä minätiloja, jotka kykenevät kantamaan prosessissa nousevia, joskus kipeitäkin tunteita.  Joskus vasta keski-ikäisellä tällaisiä minätiloja on.)

Mainokset

Tietoisuustaitoja länsimaalaisittain – oppi-isänä John Bunyan

Lempifilosofini Sören Kierkegaardin rinnalle on löytänyt uuden psykodraamallista älyäni stimuloivan mielenkiintoisen kristillisen ajattelijan, John Bunyanin.  Oikeastaan melko noloa, etten ole kiinnittänyt huomiota aikaisemmin tähän historiallisesti merkittävään  kristilliseen kirjailijaan. Onhan hänen teoksensa ”Kristityn vaellus” käännetty yli sadalle kielelle.  Jostain luin, että kirja on englanninkielisistä alkuperäisteoksista eniten myyty kirja maailmassa.

Kirja on tyyppiesimerkki siitä, kuinka ihminen voi harjoittaa tietoisuustaitoja draamallisesti, kuunnellen sisäisiä ääniään. Länsimaisissa mietiskelyperinteissä on uskomaton määrä viisautta.  Draama voi olla didaktinen prosessi eli sen ei tarvitse pelkästään viihdyttää. Sillä voidaan tuottaa myös oivallusta – olkoon sitten kysymyksessä Sisäinen teatteri tai varsinainen perinteinen teatteri.  Voimme tehdä todellisuuden olemusta tietoikseksi draamallisesti, mitä kautta voimme kasvattaa kokonaisvaltaista viisauttamme. Kristityn vaelluksen päähenkilö Kristitty näkee unen, jota hän alkaa pohtia erilaisten hahmojensa kanssa draamallisesti.

John Bunyan oli 1600-luvulla elänyt kattilanpaikkaaja, jonka näkemään uneen tämä aina ajankohtainen kertomus perustuu. Kertomuksessa Kristitty-niminen henkilö vaeltaa Turmeluksen kaupungissa Taivaan kaupunkiin kohdaten matkalla monenlaisia vaikeuksia ja vaaroja, mutta myös henkilöitä, jotka auttavat kulkijaa eteenpäin hänen matkallaan. Kirjassa henkilöiden nimet kuvaavat heidän luonteitaan ja motiivejaan.

Oman tulkintani mukaan Bunyanin Kristitty törmää oman mielensä osiin, jotka auttavat häntä löytämään oikean polun elämälleen. Näin on mahdollista jokaisen tehdä.  Voit lähteä didaktiseen prosessiin mielen eri tilojesi kanssa.  Kristityn vaeltajan osia ovat mm. Taipuvainen, Itsepäinen, Apu, Maailmanviisas, Evankelista, Selittäjä ja Liukaskielinen.

Monissa tämän päivän terapiasuuntauksissa ymmärretään tarinoiden, symbolien ja vertauskuvien arvo oman elämänymmärtämyksen laajentamisessa. Länsimaissa on rikas filosofinen ja kristillinen perinne, jota voimme hyödyntää tietoisuustaidoissamme.

Lisäksi meillä  on vahva psykologinen perinteemme, jonka arvoa ei tule unohtaa. Psykoterapiasta, erityisesti hypnoterapiasta,  voimme saada oppia siihen, kuinka johdattelemme osiamme itseämme eheyttävään suuntaan.  Perusperiaate on, että jokainen osamme ansaitsee tulla kuulluksi kunnioittavassa ilmapiirissä.

Itse kukin voi tehdä mielikuvitusmatkan omaan sisäiseen maailmaansa tehden itselle tutuksi oman mielensä osia, minätiloja ja niiden erilaisia tarinalinjoja. Tämä polku johdattelee meitä kohden aidon itsemme näköistä elämää.  Terapeuteilta ja terapeuttisesta kirjallisuudesta voimme saada tukea siihen, kuinka käsittelemme herkkiä ja haavoittuneitä osiamme. Länsimainen tiede tarjoaa meille hyviä eväitä itseämme eheyttävälle matkalle.

http://manifoldgreatness.files.wordpress.com/2011/08/038729bunyantpfrontis.jpg

Täältä löytyy Kristityn vaellus pdf:nä.

 

Kehitä draamaälyäsi, sillä elämän perusolemus on draamaa

Elämän perusolemus on draama, väittää professori Sue Jennings. Hän puhuu neurodraamallisesta leikistä  (neuro dramatic play) . Tämä leikki alkaa jo silloin kuin lapsi on vielä äidin vatsassa. Kasvaakseen tasapainoiseksi aikuiseksi, lapsi tarvitsee vanhempiensa läsnäoloa, heidän, vähintäänkin toisen, vastavuoroisen draamallisen tunteiden ja kokemusten huolellisen peilaamisen.

Elämme mielenkiintoisia aikoja: draamaäly, kehitysbiologia ja neurobiologia ovat integroitumassa. Draama ja leikki ovat oikeastaan melkein samoja asioita, ainkain Jenningsin mukaan niitä on vaikea erottaa toisistaan. Se, että lapset leikkivät roolileikkejä ei ole vaan leikkiä, vaan se on valmistautumista elämään.

Jotta meistä kasvaa tasapainoisia aikuisia, täytyy meillä olla joustavuutta (resilience). Joustavuudella tässä yhteydessä tarkoitetaan sitä, että ihmiselle kasvaa myönteinen suhde elämään ja hän löytää sosiaalisesti hyväksyttävän olemisen tavan maailmassa, huolimatta siitä, että hän kohtaa stressaavia elämäntilanteita, erilaisia vastoinkäymisiä.
Vanhemmat, erityisesti äiti , ovat lapsen ensimmäinen luova leikillinen suhde.

Sue Jennings toi esille, kuinka esimerkiksi Romanian orpokodeissa aikoinaan kouluttamaton henkilökunta kasvatti lapsia pärjäämään kovassa maailmassa, siten, etteivät he tieoisesti vastavuoroisesti leikkineet ja peilanneet lapsia. Monet näistä karkasivat ja siirtyivät kovaan katulapsielämään. Kuinka paljon vankilassa istuu rikollisia sen vuoksi, etteivät he ole saaneet tunteittensa ja ajatustensa vastavuoroista peilausta? Kuinka monet poliittiset päättäjät mahtavat leikkiä aggressiivisia ja tuhoisia hiekkakakkuleikkejään ihan korkeimmilla päättäjätasoilla?  Entä kuinka paljon ihmisiä popsii mielialahäiriölääkkeitä, ihan vain sen vuoksi ettei heille oli kehittynyt draamallista älyä? Kuinka moni sairastuu fyysisesti huonosti kehittyneen draamaälynsä vuoksi?  Liian monella kansalaisella ei ole ollut kotona läsnäolevasti ja arvostavasti lapsen  kokemusta peilaavia vanhempia.

Korjaamme hylättyjen lapsien pahoinvoinnin satoa joka päivä.
Vanhemman länsäolo ei  siis tarkoita vain sitä, että ollaan läsnä, paikalla. Sen sijaan se tarkoittaa, että ollaan draamallisesti läsnä, peilaten lapsen kokemusmaailmaa. Myöskään tietoisuustaidot eivät ole pelkästään sitä, että olemme hyväksyvästi läsnä itsellemme. Sen sijaan nämä taidot ovat myös sitä, että osaamme lisäksi olla hyväksyvästi, luovasti ja draamallisesti läsnä itsellemme. Osaamme leikkiä draamallisesti kesken jäänet leikit itsemme kanssa. Kykenemme oivallusmeditaatioon. Tunnistamme ja nimeämme  sisäisiä minätilojamme  ja niiden erilaisia ajattelutapoja. Tulemme tietoiseksi itsestämme, erilaisista neurobiologisista tiloistamme. Vapautamme itsemme luovaan  tunne- ja informaatiomolekyylivirtaan.  Emme anna autopilotin ohjata itseämme, vaan ohjaamme omaa Sisäistä teatteriamme.

Vanhemmat ovat tärkeimpiä lapsen apureita, jotka auttavat pientä ihmistainta kehittämään draamallisia taitojaan. Oppia voidaan täydentää kouluissa. Tämä edellyttää vanhemmilta ja opettajilta, sitä että he itse kykenevät käsittelemään elämänsä stressitilanteita. He ovat itse joustavia, ja heillä on draamaälyä.

Uskon vakaasti, että draamaäly voi periytyy sosiaalisesti. Ja toisaalta mikä parasta, vaikkei meillä ole ollut draamallisesti älykkäitä vanhempia,  meidän tarvitse uhriutua. Voimme hankkia draamaälyä myöhemminkin. Lapsi tai nuori tarvitsee rinnallensa vain draamaälykkyyttä omaavan vanhemman.

Ben Furman aikoinaan kirjoitti kirjansa, koskaan ei ole liian myöhäistä rakentaa onnellista lapsuutta.  Ehkä minun seuraava kirjani voisi olla vaikkapa siitä, ettei koskaan ole liian myöhäistä kehittää itselleen draamallista älyä.  Voimme kasvattaa sitä esimerkiksi psykodraamalla, draamaterapiassa ja harjoittamalla tietoisuustaitoja vaikkapa luovan minätilakirjoittamisen (Sisäinen teatteri) avulla. Alkuun päästäksemme joskus kipeästi  tarvitsemme ohjausta.

Kun vanhempamme eivät ole antaneet meille arvostaa draamallista kosketuspintaa, voimme korjata itse draamallisesti syntyneitä vaurioitamme. Kun löydämme aikuisia uusia kypsiä minätiloja itsestämme, voimme antaa itse itsellemme sen kaiken rakkauden ja hyväksynnän, jo meiltä aikoinaan jäi saamatta. Voimme tutustua esimerkiksi sisäisiin oman henkilöhistoriamme aikana syntyneisiin rooleihimme ja voimme ryhtyä leikkimään naamioillamme.  Löydämme itsestämme aikuiset hyväksyvät vanhemmat. Emme jää läpi elämän traagisten naamioittemme vangeiksi.

Myös Sue Jennings puhuu naamioista.  Epäonnistuneen vanhemmuuden johdosta, saattaa olla että naamioimme itsemme herkästi ahdistuneeseen, kaaottiseen tai hylättyyn tunnetilaan. Kaikki emme reagoi epäonnistuneelle vanhemmuudelle samalla tavoin.  Huonoa vanhemmuuta on monenlaista ja  me kestämme eri lailla huonoa vanhemmuutta. Geeneillämme on merkitystä. Toiset sairastuvat helpommin joustamattomuuteen kuin toiset.

hanging_masks

Toistan, koskaan ei ole liian myöhäistä kehittää läsnäolon ja draamallisia taitojaan. Jue Jennings korostaa, ettei teatterilla ei ole ollut historiallisesti vain viihdytystarkoitusta. Sen sijaan sillä on ollut myös opetustarkoitus.  Teatteri tulee samasta alkujuuresta kuin sana teoria.  Sisäinen teatterikin on leikkimistä erilaisilla teorioilla;  maailmankatsomuksilla ja tunnetiloilla.Voimme tietoisuustaitojamme kehittämällä kehittää myös draamaälyämme.

Luulen, että se mikä mättää modernissa maailmankatsomuksessa on se, että sen auktoriteetit unohtivat mielikuvituksen, draamaan ja leikin voiman. Elämästä tehtiin liian vakava projekti. Tällä hetkellä korjaamme materialistisen maailmankatsomuksen yksipuolistavan, valheellisia roolimalleja myyvän, niin järkevän, mutta vakavamielisen ja ylhäältä alas suuntautuvan katseen vaurioita. Myös Sue Jennigs kritisoi napakasti länsimaista materialistista elämäntapaa. Meitä opetetaan mm.  median luomiin sairaisiin roolimalleihin. Kansalaisille myydään esimerkiksi normaalina reality show- tyyppisiä ohjelmia, jossa ihmisen panettelevat toinen toisiaan.  Itsekkyydestä ja oman edun tavoittelusta on tehty kansanhuvia. Joku ilkeämielinen ihminen, jollainen minä en tietenkään missään tilanteessa ole,  voisi sanoa, että se on osa materialistisen maailmankatsomuksen piilo-opetussuunnitelmaa.

Vankilat olisivat tyhjempiä ja kansalaisit söisivät vähemmän lääkkeitä, kun heidät pistettäisiin takaisin leikkikouluun harjoittelemaan draamaa ja läsnäolon taitoja.  Onneksi yhä useampi tänä päivänä alkaa mieltää sen, ettei teatterin, kuten muidenkaan taidemuotojen, tulisi olla pienen eliitin statusleikkejä. Sen sijaan taiteen – myös draaman – tulisi kuulua perusoikeutena kaikille kansalaisille. Ja käsitys taiteesta on onneksi laajentunut. Arjen estetiikka, hyvä arkinen yksinkertainen elämä on  jo sinänsä suurta taidetta.

Draama ja tietoisuustaidot ovat murtautumassa kouluihin. Se on hienoa kehitystä se! Vielä kun pääsisimme siihen, että lapsiperheisiin panostettaisiin.  Sekä Sue Jennigs  ja neurobiologi ja  psykiatri Dan Siegel näyttävät olevan samoilla linjoilla kanssani:  Mikäli haluamme kansalaisistamme kokonaisvaltaisesti terveempiä ja eheämpiä, tulisi meidän panostaa perheisiin.  Meidän tulisi antaa nuorille eväät hyvään vanhemmuuteen. Sue Jennings kirjassaan (Healthy Attachments and Neuro-Dramatic Play) pakottaa meidät katsomaan länsimaisen elämäntavan epämiellyttävää totuutta, jossa metsää ei nähdä puilta.

Oma intuitioni väittää, että keksimäärin tämän päivän äidit ja isät kärsivät vähemmän statusstressistä kuin me 80-luvun pikkulasten vanhemmat. Silti liian monet vanhemmat ovat henkisesti lapsiltaan poissaolevia, koska painiskelevat työtaakkojensa ja huoliensa keskellä. Lisäksi valitettavan moni joutuu taistelemaan oman draamaälyn puutteen  ja perustoimeentulon tuottaman stressin kanssa.  Se, että lapsilisiä pienennettiin, ei saa minua vakuuttuneeksi siitä, että valtahierakioiden ylärakenteissa oltaisiin tietoisia kansanterveydellisten kulujen todellisista säästökeinoista.

Itse tunnustan, etten oma äitiyteni kärsi aikoinaan huonosti kehittyneen draamaälyni vuoksi. Se oli osatekijä epäonnistuneisiin elämänvalintoihini,  rikkoutuneisiin parisuhteisiini  ja uskon, että se oli osatekijä, joka laukaisi sekä masennukseni että syöpäni. Onko minussa katkeruutta?  Ei, ei pätkääkään.  Pumpulista on paha ponnistaa.  Sen sijaan nautin joka päivä niistä hedelmistä, jotka syntyivät siitä syystä, että tulin tietoiseksi omasta sisäisestä draamastani. En olisi tämä ihminen, ellen olisi kompuroinut elämässäni niin monia kertoja.

 

Sisäinen teatteri facebookissa.

Sulje minuutesi syleilyysi!

Minua on mindfulness-ajattelussa häirinnyt jokin asia. Daniel Siegeliä lukiessani tajuan yhä tarkemmin, mikä se on ollut.  Hyväksyvässä läsnäolossa (mindfulness) ei ole riittävästi korostettu tätä toista tietoisuustaitojen puolta eli sydämen silmiä (mindsight, käännetty myös mielitajuksi). Sydämen silmiemme avulla voimme nähdä itsemme ja vähitellen myös toisen luontokappaleen olemuksen selkeämmin.

Sydämen silmiämme kehittämällä rakennamme itsellemme identiteettiämme kannattelevan tarinan, Sisäisessä teatterissamme Elämän eepoksen. Tämän tarinan rakentamisessa länsimainen psykoterapiaperinne näyttää kyntensä. Ilman vakaata identiteettitarinaa kyky olemiseemme häiriintyy. Länsi ja itä täydentävät toisiaan.

Sisäisen teatterin vahvuus on mielestäni siinä, että se konkreettisesti auttaa ihmistä luomaan ja tunnistamaan minätilansa eli minuutensa osat. Meitä on moneksi – näin myös UCLA:n psykiatrian professorin Daniel Siegelin mukaan. Moniminuus kuvaa hänen mukaansa  paremmin aivojen todellista neurobiologista luonnetta kuin se, että olisimme vain yksi normaali kokonainen ihminen.

Daniel Siegel puhuu minän tiloista (states) kun itse puhun minätiloista (ego states). Tämä ei aiheuta oikeastaan välillemme  ristiriitaa. Kertaus on opin äiti eli minätilat luodaan Sisäisessä teatterissa seuraavasti:

  1. Ne syntyvät eri elämämme vaiheessa syntyneinen totunnaisina ajattelu- ja käyttäytymismalleina. Kullakin minätilalla on oma tunnelatauksensa, motivaatiorakenteensa ja esimerkiksi omat muistot.

  2. Ne voivat olla introjektioita – sisäistettyjä toisia ihmisiä meissä. Sisäisessä teatterissa voimme myös halutessamme sisäistää uusia henkilöitä teatteriimme. Tällöin puhutaan empaattisesta samaistumisesta. Voimme luoda uusia introjektioita. Ne eivät ole kuitenkaan tietenkään kyseisiä henkilöitä, vaan oman mielikuvituksemme luomia vääristyneitä peilikuvia heistä.

  3. Meillä voi olla arkkityyppisiä minätiloja (esimerkiksi sisäinen lapsi ja vanha viisas mies/nainen).

 Daniel Siegel korostaa näitä kahta ensimmäistä. Hän ei puhu suoranaisesti introjektioista, mutta hän puhuu kyvyistämme empaattiseen samaistumiseen, jota kautta voimme päästä kiinni ”me-kokemukseemme”.

Jokaisella meistä on traumoja, jotka edesauttavat dissosioituneitten, systeemistä irrallisten, minätilojemme syntymää. Dissosioitumisasteemme vain vaihtelee riippuen traumojemme suuruudesta ja geneettisestä rakenteestamme. Hyvin huonosti integroitunut ihminen kulkee minätilasta toiseen huomaamattaan. Pahasti pirstoutunut ihminen, epävakaa (DID-dissociative identity disorder) ihminen ei muista, mitä hän on toisessa minätilassa tehnyt.

Olemme luontaisesti enemmän tai vähemmän pirstoutuneita, mutta luontaisesti myös integroimme, kokoamme, itseämme jatkuvasti yhtenäiseksi systeemiksi.  Pirstoutuneessa kulttuurissamme liian monelta ihmiseltä puuttuu oman sisätodellisuuden ohjaus- ja systeemin integroimiskyky.  Tietoisuustaitojen avulla voimme aktivoida näitä itseämme integroivia voimia.

Hyvinvoiva ihminen ei ole erillinen ihminen, vaan olemme osa ihmisyhteisöämme, ihmisluontoa  ja luontoa. Luonnon pahoinvointi ja toisen kärsimys on haava terveen ihmisen sielussa. Terveinä osaamme samaistua toinen toisiimme ja osaamme suhtautua hyväksyvästi ja läsnäolevasti erilaisuuteen. Em-pathy sinänsä jo merkitsee toisen tunnetilaan samaistumista.

Arkkityyppinen ajattelu Sisäisessä teatterissa juontu taideterapiamuotoihin: monissa niistä on Jungin ajattelu vahvasti jalkaantuneena. Me voimme samaistua paitsi toisen ihmisen tiloihin myös ihmisyyden arkkityyppisiin muotoihin. Myös Siegel puhuu ihmisen luovuudesta ja kyvystä työstää asioita mielikuvin ja taiteen avulla. Kirjoittamismenetelmässäni korostan juuri tätä ihmisen kykyä luoda uusia hermoratayhteyksiä symboli- ja metaforatyöskentelyn avulla.

Huolimatta tila-käsitteemme pienistä painotuseroista, Siegelin ajattelu tukee ja on yhdistettävissä  Sisäiseen teatteriin. Hänen ajattelunsa vahvuus on muun muassa siinä, kuinka hän kykenee integroimaan ajatteluansa nykyaikaiseen neurobiologiseen tietoon.

Siegelin mukaan kokonaisvaltaisesti hyvinvoiva ihminen on tilojensa FACES-systeemi.

WP_20131003_0502013100317122320131004165516[1]F flexible joustava

A adaptive sopeutuva

C coherent koherentti, yhtenäinen

E energized energinen

S stable vakaa

Jokainen meistä kasvaessaan ja kehittyessään rikkoontuu ja samalla sisäiset tilamme erilaistuvat. Lapset ja nuoret, jotka eivät ole saaneet hyväksyvää läsnäoloa rikkoontuvat erintyisen pahasti. Valitettavan moni rikottuina syrjäytetään. Se on helppo tehdä ihmiselle, jonka oma itseohjautuvuus on täysin hukassa.  Voi perustellusti väittää, että olemme olleet kylmä, ihmistä rikkova yltiörationaalinen kulttuuri. Kärsimme kroonisesta hyväksyvän läsnäolon vajeesta. Meitä ei ole opetettu tunnistamaan tilojamme saatikka ohjaamaan niitä. Rikkonaisen ihmisen satunnaiset tunnetilat saavat paljon pahaa aikaiseksi.

Voimme onneksi itse auttaa itseämme. Se mitä tarvitsemme on tietoisuustaidot, kykyä muodostaa erilaista minätiloistamme FACES-systeemi, joka on joustava, sopeutuva, koherentti, energinen ja vakaa. Prosessimme lähtee käyntiin siitä, että tunnistamme tilamme, jonka jälkeen peilityöskentelyn (reflektion ja refleksion) avulla muodostamme itsestämme systeemin.

Vakaata systeemiä on haasteellista ylläpitää. Systeemi helposti kellahtaa aina johonkin suuntaan. Mitä enemmän tietoisuustaitomme kehittyvät, sitä vakaampi systeemimme on. Tällöin kohtaamamme, vaikkapa vastemieliset tai ikävät asiat, eivät aktivoi meitä tunnetiloihimme, vaan kykenemme pitämään itsemme objektiivisina haasteellisissakin tilanteissa.

Seuraavassa esimerkki omasta epävakaudestani. Olen kehittynyt tasapainoisemmaksi, mutta edelleen joskus satunnaiset tunnetilat kaappaavat tietoisuuteni ohjauksen. Etsin passiani eräänä päivänä, muutama kuukausi sitten, vaan en löytänyt sitä. Yleensä se on mummoltani perimän kaapin alalaatikossa. Sitä ylösalas kääntäessäni, joudin hösöttävään tunnetilaan (”Apua, se ei olekaan täälä!). Paniikkitilassa (hössöttävä Tyttöseni) mylläsin koko kämpän löytääkseni passini. Onneksi mieheni tuli apuun, ja aarteeni löytyi. Se oli siellä mummon kaapin laatikossa, missä sen kuuluu ollakin.

Kun satunnaiset tunnetilat kaappaavat meidät, katoaa vakautumme, joustavuutemme ja objektiivisuutemme. Epätasapainoinen sisäinen minätilojemme järjestelmä on monella tavallisella ihmisellä tänä päivänä joko kognitiivisesti jäykkä tai kaaottinen. Kun osaamme pitää itsemme FACES systeeminä haastavissakin tilanteissa, paranee suorituskykymme.  Minätilamme kaappaavat meidät yhä harvemmin.  Tällöin kykenemme näkemään tilanteen yhä useammin rauhallisesti, kokonaisvaltaisesti ja viisaasti.

Terve minuus ei ole yksi ja kokonainen vaan se on FACES systeemi. Kokonaisvaltaista hyvinvointia ja terveyttä on se, että ihminen tunnistaa minätilansa, ja hän kykenee tietoisuustaitojen avulla integroimaan tilojansa toinen toisiinsa. Tässä yhdistämistyössä käytetään hyväksi sekä hyväksyvää läsnäoloa (mindfulness) että sydämen silmiä (mindsight).

Sisäinen teatteri on menetelmä, jonka avulla kykenemme näkemään oman mielemme sekä toisen mielen entistä selkeämmin. Menetelmääni yhdistetään myös hyväksyvää läsnäoloa.  Tunnistamme minämme tilat (mindsight) ja kykenemme keskittämään tietoisuuttamme yhä paremmin, suhtautuen hyväksyvästi tiloihimme (mindfulness). Tulemme yhä tietoisemmaksi tietoisuudestamme eli tietoisuustaitomme kasvavat. Integroimme itseämme monella eri tasolla, rakentaen elämästämme koherenttia tarinaa.

Sen jälkeen kun olemme tunnistaneet minätilamme, otamme ne syleilyymme: suhtaudumme niihin arvostavasti. Monet primitiivisistä tiloistamme (Tiina takertuja, Näsäviisas pikkuprofessori, Pupupöksypelkuri, Ville Viettelijä) ovat jäänteitä lapsuudestamme. Ne ovat niitä, jotka kasvaakseen täyteen mittaansa, tarvitsevat turvallisen aikuisen minätilan ja sen hyväksyvän läsnäolon. Sen saman rakkauden voimme tietoisuustaitojen kehittyessä antaa itsellemme, joka meille olisi jo lapsena perusoikeutena kuulunut.

Lapsellisten osiemme torjunta syö enenergiaa.  Suhtautumalla armollisesti ja hyväksyvästi osiimme, voimme ottaa nämä aiemmin elämäämme terrorisoineet tilamme voimavaroiksemme. Usein juuri nämä kaikkein lapsellisimmat osamme voivat olla luovan energiamme lähteitä.

Sisäinen teatteri on facebookissa.

Tietoisuustaidot, joustavuus ja aivojen neuroplastisuus

Tietoisuustaidot kuten Sisäinen teatteri käyttävät hyväkseen aivojen neuroplastisia eli sen muovautuvia ominaisuuksia. Harjoittamalla kyseisiä taitoja, kehitämme kimmoisuuttamme ja joustavuuttamme (resilience).

Tietoisuustaidoissa hyödynnettävät Sisäisen teatterimme minätilat edustavat pääsääntöisesti ehdollistuneita, opittuja käyttäytymismallejamme. Näin ollen ne ovat syntyneet eri elämämme vaiheessa. Vanha minätila on opittu käyttäytymismalli, joka on syntynyt kauan sitten eli lapsuudessa. Nuoremmat minätilat puolestaan ovat muodostuneet vähän aikaa sitten. Voimme aktiivisesti luoda itsellemme uusia minätiloja samaistumalla toisiin ihmisiin ja opettelemalla näin draaman kautta uusia käyttäytymis- ja ajattelumalleja.

Suuri osa  opituista käyttäytymismalleista – minätiloista – on painunut tiedostamattomaan mieleen tai esitietoisoiseen mieleen, normaalin päivätietoisuutemme ulkopuolelle. Joku tietty tapahtuma voi aktivoida tiedostamattoman minätilan, ja käyttäydymme oudosti tai epätyypillisesti, joskus jopa typerästi. Tämän selitys on se, että emme ole työstäneet minätilaamme ja tehneet sen kokemussisältöä tietoiseksi. Emme ole kuunnelleet sen viestiä.

Haamut – joskus hyvinkin ahdistavat sellaiset – kummittelevat mielennäyttämöllämme, siihen saakka, kunnes olemme onnistuneet tekemään yhä enemmän minätilojamme ja niiden strategioita tietoisiksi. Voimme opetella tuntemaan minätilojamme ja niiden tarkoituksia uudelleen. Samalla voimme aktivoida halutessamme menneitä polkuja, kun olemme tehneet huonoja valintoja.

cc iceman_forever
cc iceman_forever

Minätilamme ovat yleensä kaikki hyviä, niiden selviytymisstrategiat saattavat vain olla epäajankohtaisia. Torjumalla näitä tiloja, emme pääse prosessissamme eteenpäin.

Hypnoositila – psykodraamallinen transsi – edesauttaa tilojemme tietoiseksi tekemistä. Itse suhtaudun epäilevästi siihen, että itsehypoottisia tajunnan tiloja ja meditatiivisia tiloja voitaisiin erottaa toinen toisistaan. Meditaation, kuten mindfulness-harjoitusten tekeminen, edesauttaa meitä saavuttamaan helpommin myös psykodraamallisen transsin, eli tämän muuntuneen tajunnan tilan jossa kykenemme kommunikoimaan yhä useman minätilan kanssa. Psykodraamallinen transsi puolestaan edesauttaa sitä, että kykenemme kehittämään myös muita tietoisuustaitoja (jooga, terapeuttinen taide, mindfulness jne.) itsellemme.

Itse uskon, että juuri hypnoterapiaperinne on silta, joka voi yhdistää länsimaisen psykoterapiaperinteen ja itämaisen meditaatioperinteen toinen toisiinsa. Voimme oppia käyttämään terapeuttisia menetelmiä hyväksi omassa oivallusmeditaatiossamme. Sisäinen teatteri ja sen psykodraamallinen transsi on siis oikeastaan eräs länsimainen tapa harjoittaa oivallusmeditaatiota. Se on länsimaiselle (hypno)terapiaperinteelle, erityisesti Ego State -terapialle rakentuva tapa harjoittaa tietoisuustaitoja, johon voi integroida viisautta myös muista psykoterapiaperinteistä.

Tietoisuustaidoissa ihminen voi käyttää hyväksi aivojen kahta verkostoa:

  1. Fokusoiva verkosto

Käyttää hyväksi mm. aivojen keskiviivan ja kuorikerroksen etulohkon kokemusta integroivia alueita. Tämä on oman identiteettimme ja sen tarinan kokoamiskeskus. Se on tietoinen, sisäistä prosessiamme ohjaava aivojen osa. Täältä ohjaamme tietoisesti sekä Elämän eepoksemme että käyttäytymismalliemme suuntaa. Se lajittelee ja valitsee, mitkä ovat niitä ehdollistumiamme, joita haluamme vahvistaa ja mitkä puolestaan ovat epäajankohtaisia tapoja olla maailmassa. Voimme itse päättää, mitä neuraalisia verkostoja (minätiloja) vahvistamme, ja mitä heikännämme (siirrämme teatterimme takahuoneeseen). Samalla kun työstämme minätilojamme, työstämme myös identiteettitarinamm, Elämän eepoksemme merkityksiä. Voimme joka hetki määritellä itseämme uudelleen tavalla, joka auttaa meitä olemaan tyytyväisempiä elämäämme. Voimme löytää kimmoisan, virtaavan minuutemme.

Sisäinen teatteri ei ole hallitsematonta mielikuvituksen lentoa, muuta kuin hetkittäin, sillä tämä aivojen kokemustamme fokusoiva osa ohjaa prosessiamme. Me voimme valita itsemme ja hallitsevan minätilan tämän kokemustamme fokusoivan verkostomme avulla. Voimme kuunnella Sisäisen teatterin jäseniämme viisaasti. Täällä valitsemme myös ne terapeuttiset metaforat, joita annamme defokusoivalle verkostolle käyttöön, sovellettavaksi ja työstettäväksi. Voimme valita myös uskonnollisia metaforia, joita voimme pelata omaan sisäiseen kokemusmaailmaamme. Sisäisessä teatterissa saamme halutessamme olla henkisiä.

  1. Defokusoiva verkosto

Tämä verkosto sijaitsee luovalla puolella aivoja eli oikeassa aivolohkossa. Juuri täällä puramme vanhoja ehdollistumiamme. Psykodraamallisessa transsissa päästämme irti hetkiksi kokemuksiamme fokusoivasta verkostosta ja vapautamme itsemme mielikuvituksemme ja minätilojemme spontaaniin leikkiin. Annamme tilaa uusille tarinoille ja vertauskuville sekä niistä seuraaville merkitysassosiaatioille.

Tämä defokusoiva verkosto mahdollistaa sen, että emme kalkkeudu vanhoihin jäykistyneisiin käyttäytymis- ja ajattelumalleille. Täällä voimme olla leikkiviä Homo Ludens ihmisiä. Voimme löytää uusia minätiloja ja voimme aktivoida vanhoja. Henkisyytemme, ja kokonaisvaltaisen viisautemme ydin, kaikista näkökulmista vapaa minuutemme, sijaitsee täällä, tietoisen minuutemme, egon ulkopuolella.

Elämän eepos®

Onnellisen Elämän eepoksemme – identiteettitarinamme – rakentaminen tapahtuu näiden kahden verkostokeskuksen onnistuneessa vuorovaikutuksessa. Kreikkalainen sana epoche tarkoittaa mielen loogisen päättelyn hämärtämistä, jolloin annamme tilan oman sisäisen viisautemme paljastumiselle. Luovuutemme avulla paljastetaan epookki, asioiden olennainen ydin, sulkemalla epäolennainen ja epäajankohtainen aines tietoisuudesta pois.

Minätilojen luova kirjoittamisprosessi, Sisäisen teatterin synnyttämä näytelmä, on epookki, jossa syntyy parhaimmillaan eepos, oman identiteetin vahva ja väkevä tarina. Oman elämän tarina on itsetuntemukseen kasvamista, joka voi hyödyntää sekä fokusoivaa että defokusoivaa tietoisuutemme verkostoa.

Jotta onnistumme pääsemään näiden kahden keskuksen vapaasti virtaavaan vuorovaikutustilaan, tarvitsee meidän löytää itsestämme aikuisia, tietoisia, turvallisia osia. Jos sellaisia ei ole epäonnistuneiden kiintymyssuhteiden vuoksi kehittynyt, täytyy niitä ensimmäiseksi kehittää.

Epäonnituneet kiintymyssuhteemme määräävät tiedostamattomasti joskus koko elämäämme, mikäli emme itse onnistu uudelleen kytkemään itseämme uusiin ehdollistumiin. Meitä voi ohjata läpi elämämme vanhan lapsuudessa kehittyneen minätilan ydinuskomus ”En ole rakkauden arvoinen.” Minunkin Tyttöseni (=Sisäinen lapseni, yksi minätiloistani) oli joskus onneton ja rakkauden nälkäinen.

Uudelleen ohjelmointimme ja tarinamme merkitysten uusintaminen tapahtuu helpoiten esimerkiksi terapiassa tai vertaisryhmässä, mutta voimme työstää asioita melkoisen suuressa määrin myös itse. On lohdullista, ettei meidän tarvitse jäädä epäonnistuneiden kiintymissuhteittemme uhriksi. Transsi mahdollistaa tilan uskomustemme päivittämiselle.

Itseriittoinen ihminen on ideaali, johon tuskin täysin koskaan pääsemme. Terapeuttikin hyötyy työnohjauksesta. Heittäytyminen defokusoituneeseen, psykodraamalliseen transsiin, voi olla kipeä ja ahdistava kokemus, mikäli ihmisellä ei ole tietoisuudessaan turvallisia, aikuisia, maaduttavia minätiloja.

Kun onnistut kehittämään itsellesi tietoisuustaitoja, onnistut samalla kehittämään mieltäsi niin, että kun joku hallitsematon minätila meinaa kaapata teatterisi, kykenet tomerasti palauttamaan itsesi takaisin vakaaseen, valitsemaasi minätilaan. On mahdollista kehittyä taitavaksi oman Sisäisen teatterisi ohjaajaksi. Ristiriitaisi voivat olla hänelle luovuuden ja oivalluksen lähde.

Tietoisuustaidot facebookissa.

Sisäinen teatteir facebookissa.