Luovuus ja ihmisluonnonsuojelu

DSC00397

Ken Robinsson väittää TED videolla, että koulut tappavat luovuutemme kaikkialla maailmassa. Melko kärjekäs väite. Silti pahasti pelkään, että tämä pätee Suomessakin. En usko, että tämä on niinkään yksittäisten opettajien vika, vaan järjestelmäämme on piilotettuna sairas rakenne. Ken Robinsson puhuu ihmisekologiasta joka meiltä melkein kaikilta on hukassa: Koulumme ei vahvista kykyjemme moninaisuutta. Sen sijaan kansalaiset ovat kuin kaivos, josta louhitaan raaka-ainetta talouskasvuun.

Minulle on  jo pitkään ihmisluonnonsuojelu ollut eräs luonnonsuojelun erityisalue. Paitsi luonnon moninaisuutta, meidän tulisi vahvistaa ja pitää yllä ihmisluonnon moninaisuutta. Se merkitsee käytännössä sitä, että aikuisetkin sisäistetevät sen, että ihmiset ovat monipuolisia ihmisiä, joiden luovien erilaisten llahjojen ilmenemistä tulisi rikastaa eikä köyhdyttää.

Vain materialistisille egon symboleille rakentuva käsitys ihmisestä on melko ekologisesti kestämätön. Jonas Salk on sanonut: Jos kaikki hyönteiset katoaisivat maanpäältä, elämä katoaisi viidessäkymmenessä vuodessa. Sen sijaan jos ihmiset katoaisivat maapallolta, elämä kukoistaisi tällöinkin maapallollamme.

Luonnontiede, taloustiede ja matemaattiset aineet ovat yliarvostettuja länsimaisessa kulttuurissa. Robinssonin mukaan jokaisessa koulutusjärjestelmässä on sama aineiden hierarkia:…jokaisessa minne tahansa meneekin. Voisi luulla, ettei näin ole, mutta se on. Korkeimmalla ovat matematiikka ja kielet, sitten humanistiset tieteet ja pohjalla ovat taideaineet. Kaikkialla maailmassa. Ja melko tarkkaan jokaisessa järjestelmässä taideaineilla on oma hierarkiansa. Taide ja musiikki korkeammalla kuin teatteri ja tanssi. Ei ole koulutusjärjestelmää, joka opettaa lapsille tanssia joka päivä kuten opetamme heille matematiikkaa. Miksi ei? Matematiikka on tärkeää, mutta niin on tanssikin. Lapset tanssivat koko ajan, jos heidän annetaan. Meillä kaikilla on kehot, eikö vai? Mita tapahtuu on se, että lasten kasvaessa alamme kouluttaa heitä navasta ylöspäin. Ja keskitymme heidän päihinsä. Varsinkin pään yhteen puoleen. ”

Ken Robinssonin mukaan professorit ovat ruumiittomia, eriskummallisia ihmisiä, jotka elävät päidensä sisällä. Siellä ylhäällä. Hiukan enemmän vielä aivojen yhdellä puolella. Koko koulutusjärjestelmämme perustuu ajatukseen akateemisesta kyvystä. Järjestelmä on kehitetty palvelemaan teollistumisen tarpeita. Yksipuolinen materialistinen maailmankatsomus, jota kouluissa ylimpänä oppina opetetaan, on kestämättömän elämäntavan perusta.

Meillä on Robinsonin mukaan lahjana mielikuvitus, jota TED:issä jatkuvasti ylistetään. Hänen mukaansa meidän täytyy käyttää tätä lahjaa viisaasti. Ihmiset eivät ole raaka-ainetta, vaan meidän pitäisi nimittää lapsemme toivoksemme.

Niinpä. Meidän on koulutettava tulevaisuudessa lapsiamme monipuolisesti. Ainao tapa tähän on mieltää luovat kykymme monipuolisen minuutemme rikkaudeksi. Meidän tehtävämme on kouluttaa lapsiamme eettisesti, ekologisesti ja kokonaisvaltaisesti. Meidän tulisikin keskittyä korkean elämän laadun kehittämiseen ja ylläpitämiseen, eikä jatkuvaan aineelliseen talouskasvuun. (Blondi osa minua ei ole koskaan ymmärtänyt, että viennin pitää olla suurempi kuin tuonnin. Eikö silloin aina jonkun toisen maan tuonti ole suurempaa kuin vienti? Eikö pitäisi löytää pikemminkin jonkinlainen globaali harmonia, jossa kaikkien kansakuntien tuonti ja vienti olisivat tasapainossa?)

Onneksi monet lapsemme näkevät jo sen, mikä meiltä aikuisilta tavallisesti jää  huomaamatta. Siksi meidän on tarjottava toivon lapsillemme monipuolisesti kaikki se  tuki monipuoliseen luovuuteen, jota he tarvitsevat. Lapsia tulisi auttaa pysymään läpi elämän taitelijoina. Ihmiset eivät ole yksipuolisesti vain työvoimaresurssi: jokainen ihminen voi olla ainutkertainen, omalla tavallaan kauneutta ja hyvyyttä maailmaan luova ainutkertainen taideteos.

Mainokset

Emäntä virtuaalisen pirtinpöydän äärellä Juha Pihkalan ja Esko Valtaojan kanssa, osa 2

6.1.2010 (kirjaa luettu sivulle 83.)

Ennen kun Emäntä sotkee hennon naisenäänensä aborttikeskusteluun, keskittyy hän vielä hetkeksi Valtaojan kymmeneen käskyyn. Herrojen keskustelussa ”Tiedän uskovani, uskon tietäväni” Juha Pihkala kannusti Esko Valtaojaa kirjoittamaan omat kymmenen käskyänsä. Ne syntyivätkin nopeasti, ihan peräti yhdessä illassa, kavereitten kanssa yhteistyössä.

1.      Kunnioita, suojele ja rakasta elämää; muista, että kaikki ihmiset ovat perhettäsi ja kaikki elämänmuodot sukulaisiasi.

2.      Pyri aina oppimaan uutta ja anna myös muille mahdollisuus siihen.

3.      Älä luule tietäväsi varmaa totuutta.

4.      Ole valmis muuttamaan näkemyksiäsi ja yritä myös ymmärtää toisten ihmisten näkökantoja.

5.      Älä riistä maailmaa, älä käytä ihmisiä hyväksesi tai pakota heitä taipumaan tahtoosi.

6.      Anna jokaiselle vapaus toteuttaa omaa itseään, mikäli siitä ei ole haittaa kenellekään muulle.

7.      Työskentele paremman tulevaisuuden puolesta, muistaen, että kuoltuasi maailmaan jäävät vain tekosi ja ihmisten ajatukset sinusta.

8.      Harjoita myötätuntoa ja iloa.

9.      Iloitse ja nauti kaikesta, mitä elämä tarjoaa, mikäli siitä ei ole haittaa muille elollisille olennoille.

10.  Ole kiitollinen, ja muista kiittää myös muita.

Kun Emäntä katsoo näitä sääntöjä, eivät nuo hullummalta näytä ja vielä tämä tuotos on onnistuttu tekemään yhden illan aikana! Onneksi olkoon,  Esko! Itse asiassa Siirtolan Emännällä, kristinuskon ystävällä, ei ole juuri huomautettavaa muuta kuin pieni täydennys kohtaan 9. Iloitse ja nauti kaikesta elämässä, mikä ei vahingoita muiden lisäksi sinua itseäsi. Aito yhteisöllisyys kun rakentuu ihmisille, jotka huolehtivat omasta sosiaalisesta (ja hengellisestä) kehomielestään. Tänä päivänä näemme hurjan paljon itsetuhoista käyttäytymsitä.

Emäntä huomauttaa, että kovin sekavaksi jäisi elämä kuitenkin, jos pelkästään vain tällaiset käskyt ohjaisivat hänen elämäänsä. Siksi hän esittääkin nyt muutaman kysymyksen Eskolle. Mitä on myötätunto? Minkälainen on parempi tulevaisuus? Mitä on riisto? Milloin hedelmöitynyt solu muuttuu ihmiselämäksi? Mitä tarkoitetaan kaikella elämän kunnioittamisella?  Mitä on ilo? Käsitteet kun leijuvat näissä säännöissä ilmassa ja ne ovat äärimmäisen moniselitteisiä, mihin Juha Pihkalakin kiinnittää huomioansa. Myöhemmin seuraavissa Valtaojan aborttikannanotossa näyttäisi mielestäni, ettei hän oikeastaan ihan kaikkea elämää kunnioitakaan, vaan mies siis kompastuu heti alkajaisiksi omiin käskyihinsä.

Näistä kymmenestä käskystä syntyy Emännän sisällä mielleyhtymä Georg von Wrightin kirjaan ”Hyvän muunnelmat”. Emäntä muistelee, että tämä  filosofi itse piti juuri tätä kirjaansa parhaana teoksenansa, vaikkakin hän myönsi, että se on pelkkä kapea-alainen johdatus hyvän olemukseen. Von Wright olisi voinut kirjoittaa kirjakaupalla filosofista analyysiä hyvän eri merkityksistä ja sen erilaisista variaatioista. Luulenpa, että kaikki Iivantiiran Martta ja Liisa-mummot eivät olisi paljon saaneet irti tästä Wrightin käsiteanalyysistä, mutta ehkäpä he omalla naisen arkiviisaudellaan oivalsivat Raamatun vertauskuvistapaljon asiaa  hyvän ja pahan olemuksesta. Metaforilla, myyteillä  ja tarinoilla on ihmeellisiä voimia. Ne siirtävät viisautta sukupolvesta toiseen.

Tällä kannanotolla Emäntä ei julista, että Raamattu kouraan vaan, ja kristinusko pelastaa sitten maailman. Vaikka Emäntä tunnustautuu kristinuskon ystäväksi, on hänellä tähän ”oppiin” viha-rakkaus suhde.  Hänen mielestään kun tämän päivän kristillisyys on dogmaattista, patriarkaalista ja vieraantunutta todellisuudesta. Ehkä kristinusko tarvitsisi kipeästi uutta uskonpuhdistajaa, jonka jälkeen uskonkappaleet saataisiin vastaamaan tämän nykyihmisen tietoisuuden tilaa. Tarvitsemme uusia monikulttuurisesti suvaitsevaisia tulkintoja. Emäntä on kuitenkin ollut huomaavinaan, että myönteisiä pieniä muutoksia on jo ilmassa. Ei ole montaa viikkoa siitä, kun Emäntä kuuli radiosta jonkun papin rukoilleen ihmisiä suojeltavaksi homofobisilta ihmisiltä.

Eikö se Jeesuskin sanonut: Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei hän puhunut käsittääkseni mitään siitä, että totuus olisi joku pysyvä dogmaattinen oppineitten tulkinta Raamatusta. En mahda sille mitään, mutta minun on vaikea uskoa, että ”kirkkoisien” vuosituhansien aikana tekemän dogmaattiset, monesti naisvihamieliset uudelleentulkinnat olisivat aina olleet ”Pyhän Hengen” inspiroimia. Patriarkan jyrä tuhosi alleen suuntaukset, kuten gnostilaisuuden, jotka olivat naista kunnioittavampia. Mielenkiintoista sinänsä, että Jeesus näki Pyhän Hengen laskeutuvan kyyhkysenä hänen päälleen, sillä kyhkynenhän on tätä ennen ollut jumalatar-symboli. Ehkä kristinuskossa olisi nostettava Pyhä naiseus uuteen arvoonsa. Ehkä naispappeus ennakoi tätä suuntausta. Niin, sekä tieteelliset (erityisesti ihmistieteelliset) että uskonnolliset tulkinnat ovat kulttuurisidonnaisia ja avoimia uusille tulkinnoille sekä suuntauksille.

Emäntä ei usko, että vastaukset kristinuskon kriisiin löytyvät luomalla uusia kristillisiä ”brändejä”, joita tulosvastuullisesti markkinoidaan. Kuten von Wright kirjassaan ”Tieto ja Ymmärrys” tuo esille, luonnontiede on taloudellisen hyötyajattelun juoksupoika. Emäntä ei suosittele, että teologit hyppäävät tähän samaan junaan. Emäntä kun on ollut huomaavinaan, että 2010-luvun ihmiset ovat jo väsymässä markkinahumuun ja materialistisen maailmankatsomuksen itsekkääseen, kaiken hyödyntävään, ekologisesti tuhoisaan kulttuuriin.

Ehkä vastaukset löytyvät sieltä, että kristinuskon ystävät ja ”uskovaiset” aidosti pohtivat, mitä on lähimmäisen rakkaus, armo ja anteeksianto. Siirtolan Emäntä arvelee, että harva kristitty haluaa enää lähetystyön olevan sellaista, jossa ihmistä aivopestään dogmaattiseen uskonnolliseen ajattelun. Sen sijaan Emäntä tuntee nahoissaan, että tämän päivän ihmiset haluaisivat apua siihen, että he voisivat etsinnöissään kokea ja jakaa armon, anteeksiannon sekä lähimmäisen rakkauden. Elämme hengellisen tyhjiön aikaa. Meidät on kuitenkin luotu sellaisiksi, että voimme sisällämme kokea sekä hengellisiä hurmioita yhtä hyvin kuin seksuaalisia orgasmeja. Moni varmaan olisi valmis tekemään rakkaudellista monikulttuurisille suvaitsevaisille kristillisille arvoille rakentuvaa lähetystyötä, jossa ei pakkosyötetä ”kristinuskoa” vaan ihmisten sallitaan tehdä valintoja omasta kulttuurista käsin. Siirtolan Emäntä unelmoi, että eri uskonnollisten ryhmien edustajat voisivat jakaa yhdessä hengellisiä kokemuksiaan.

Emäntä uskoo harvenevan määrän  kristitittyjä enää tänä päivänä suostuvan siihen, että julkimoiden tai yksityisten ihmisten tulkittua Raamattua omalla laillaan, tai dosenttien oikeitten ohjeitten mukaisesti, lopputuloksella sitten lyödään jonkun vähemmistön jäsentä päähän. Jos Jumala on olemassa, niin eikö Hän ole se ainut suuri auktoriteetti, joka päättää kuka meistä on enemmän syntinen kuin toinen ihminen? Mielestäni sellainen ihminen, joka luokittelee itse, muka Raamattuun perustuen, ihmisiä jyviin ja akanoihin, on tehnyt itsestään Jumalan.

Eikö kristinuskon tulisi olla juuri patriarkaalisen järjen ja kaiken esineellistävän hyötymoraalin vastavoimaa, feminiinistä sydämen, hoivan ja rakkauden viisautta. Myös kristinuskon mystiikka ja uskon paradoksallisuus ansaitsivat huomionsa. Onko mystiikka poistettu luterialisista opista, koska näitä kokemuksia pidetään jotenkin pelottavana, hallitsemattomana  ja feminiinisenä?

Emännän tärkeimpiä uskonopastajia on ollut Sören Kierkegaard. Tämä filosofi auttoi Emäntää tajuamaan, että usko on sen paradoksin ymmärtämistä, ettei uskoa ei voi ymmärtää. ”Kun kristinusko tuli maailmaan, ei ollut olemassa ensimmäistäkään professoria eikä dosenttia. Silloin kristinusko oli paradoksi jokaiselle. Nykyisestä sukupolvesta voidaan olettaa, että joka kymmenes on dosentti, niinpä se nyt on paradoksi vain yhdeksälle kymmenestä. Ja lopulta aikojen täyttymys koittaa, tuo verraton tulevaisuus, jolloin maan päällä elää dosenttien ja dosenttiattarien sukupolvi, silloin kristinusko on lakannut olemasta paradoksi.” En usko, että kenelläkään voi olla teoreettista suhdetta Kristukseen, vaan hänet on kohdattava hänet aina yksin.

Pian kymmenen käskyn jälkeen Juha Pihkala kuljettaa meidät aborttikysymyksen äärelle. Mielestäni hänen kannanottonsa ovat maltillisia, eivätkä ne stimuloi minussa juurikaan vastarintaisia ajatuksia. Mutta entä Valtaojan mielipiteet?  Hän ampuu hyvin patriarkaallisella tavalla ilmakiväärinlaukauksella, jonka hän luulee olevan väistämätön: Moraalisäännön täytyy olla sopusoinnussa parhaan käytetävissä olevan tieteellisen tiedon kanssa. Kuka tällaisen säännön on kirjoittanut? Sehän  ei ole todellakaan mikään täsmälaukaus vaan yksi henkilökohtainen yksittäinen mielipide. Siirtolan Emäntä on terveydenhuollon ammattilaisena ehdottomasti päinvastaista mieltä: Tieteen täytyy olla sopusoinnussa parhaan mahdollisen moraalisäännön kanssa! Valtaoja tekee yhden ontologisen valinnan, ja olettaa että tämä on ainut tapa valita. Sehän juuri tämän päivän ongelma nimittäin on, että tiedettä on käytetty vuosisatoja moraalittomasti ja luontoa ja ihmisluontoa tuhoten! Eikö tämä Valtaojan arvojärjestys ole juuri tämän nykyisen tieteellisteknisten kulttuurin ekologisen ja sosiaalisen pahoinvoinnin ytimessä. Kyllä Emännän mielestä elämän pyhyyden, (ihmis)luonnon kunnioittamisen, tulisi mennä ilman muuta tieteen pyhyyden edelle.

Valtaoja tunnustaa rehellisesti, että hän kiihtyi Pihkalan aborttikannanotoista. Ilmeisesti Pihkalan esittämä, abortin eettisten kysymysten moniulotteiseen dialektiikkaan liittyvä ristiriitainen ongelmakenttä, on Valtaojalle  huomattavasti yksinkertaisempaa. Tiede ohjaa meitä tässä asiassa kohti totuutta Valtaojan mukaan.  Pieni sikiö ei ole oikeastaan vielä elämää, kun sillä ei ole tietoisuutta. Se kun on vasta potentiaalista elämää. Se on vain ”tammenterho”, joka ei ole kasvanut puuksi. Toisin kuin potentiaalisen äidin elämä, joka on jo aktualisoitunutta elämää.

Juha Pihkala perustelee moraalifilosofisesti, kuinka Valtaojan päätelmät menevät pieleen.  Emännän aivot menivät Valtaojan kannanotoista suorastaan ylikierroksille. Puhumattakaan Emännän sydämestä, johon tuli vähintäänkin rytmihäiriöitä. Emäntä perustelee Valtaojan eettisen näkökulman henkilökohtaiseksi yhdeksi maskuliiniseksi kylmäksi mielipiteeksi. Ja Emäntä tekee sen ihan vain oman sydämensä äänensä perusteella.

Valtaoja puolustaa aborttia sillä, että pikkusikiössä on kyse vasta aktualisoitumattomasta potentiaalisesta elämästä, joka ei siis ole niin arvokasta kuin äidin, jo aktualisoituneen ihmisen elämä. Emäntä voi kertoa Esko Valtaojalle omasta raskauskokemuksestaan. Siitä hetkestä alkaen, kun elämä alkoi Emännän kohdussa, lähti hän puolustamaan sitä kuin karhuemo pentuaan, yhdessä ystäviensä kanssa, vaikka hän tiesi ensimmäisen lapsensa kanssa elävänsä yksinhuoltajana. Emäntä joutui tietysti sisällään käymään läpi valtavan määrän ristiriitaisia keskusteluja, mutta onneksi hänen naisen intuitiivinen viisautensa ja arkkityyppinen Valonsa ohjasivat hänen käyttäytymistään. Emäntä on kiittänyt monet kerrat tätä Luojaa tai mikä se sitten ikinä onkaan tästä oikeasta päätöksestä! Sen kertoma viesti oli jotakin aivan muuta kuin Valtaojan tieteen ilosanoma.

Onko vähemmän aktualisoitunut ihmiselämä vähemmän arvokkaampaa kuin enemmän aktualisoitunut elämä? Oletko vakavasti tätä mieltä, Esko Valtaoja?  Mielestäni me kaikki ihmiset aktualisoimme eri tavoin ja eri määrän potentiaaliamme. Onko ihminen, joka sitä ei ole sitä jostain syystä onnistunut tai ehtinyt juuri tekemään, jotenkin vähemmän arvokas? Mielestäni tällainen ajattelu on otollinen kasvualusta totalitaarisille hierarkkisille järjestelmille, jotka eliminoivat kansasta kansalaisia jotka ovat vähemmän ”potentialisoituneita” ja ”potentialisoitumiskykyisiä”.  Mielestäni Valtaojan ajattelu on kylmää ja tunteetonta systemaattista maskuliinista järkiajattelua, jossa ei ole mukana sydämen viisautta.

Voiko Valtaoja olla varma, että kun nainen tekee abortin, tämä päätös pelastaa hänen elämänsä? Se voi joissakin tilanteissa tuhota hänet, ja viedä häneltä jopa aktualisoimisen mahdollisuudet. Monet onneksi toipuvat. Väitän, että enemmistölle naisista abortti/abortit aiheuttavat pysyvän haavan sydämeen. Toki on näitä naisia, jotka käyvät jopa useita kertoja vuodessa hankkiutumassa eroon näistä ”kohdun vieraista”, ilman sen kummempia omantunnon tuskia. Emännän naisen intiutio väittää, että jotakin on pahasti pielessä näiden naisten elämässä. Ehkä heillä, tai ainakin joillakin heistä, on hyvin traumaattiset lähtökohdat elämässään?

Näiden kysymysten äärellä liikutaan erittäin herkkien ja hienovaraisten eettisten asioiden äärellä. Siirtolan Emäntä on yhtä mieltä Valtaojan kanssa, että nainen päättäköön itse omasta kehostaan. Yksiselitteistä oikeaa joka tilanteessa pätevää eettistä ratkaisua  ei näissä asioissa ole. Abortti kysymys on eräs niitä asioita, joka on, ja aina pysynee paradoksina. Toivon kuitenkin kaikesta sydämestäni, että koskaan ei synny kylmää maskuliinista kulttuuria, joka ei ymmärrä karhuemoja.  Tammenterhon ja ihmissiköin toisiinsa vertaaminen on Siirtolan Emännän mielestä ihmiselämän arvoa loukkaavaa.

Ymmärrän monia naisia, jotka ovat tehneet vaikean aborttiratkaisunsa, esimerkiksi silloin kun sikiö on pahasti vammautunut tai he ovat pelänneet lapsensa tulevaisuuden puolesta. Nykyäänhän lääketiede kykenee ylläpitämään vakavasti vammaisen lapsen elämää aivan toisella tavalla kun aikaisemmin. Joskus voi olla armollisempaa päästää lapsi jo aikaisemmin ”Isän luo taivaseen” kuin saattaa hänet kärsimykseen. Lapsen äiti ja isä, näissä tilanteissa, joutuvat turvautumaan päätöksenteossaan intuitiiviseen viisauteensa, jota minä kutsun arkkityyppiseksi Valoksi, Jumalaksi, Pyhän ulottuvuudeksi. Joskus puolestaan nämä valinnat ovat niin suunnattoman vaikeita, etteivät he yksin pysty päätöksiänsä tekemään. Siksi meillä on olemassa eettisiä lautakuntia.

Valtaoja nimittäin huomauttaa, että tiedemiehenä tulee kiinnittää huomionsa vain siihen, mikä on yleistä. Emäntä uskoo, että tämä ikävä asenne on juuri se, jolla vaiennetaan yksittäisten tieteenharjoittajien moraaliset kannanotot. Eettisyyden ytimessä on juuri se, ihminen kykenee heijastamaan tietojaan ja kokemuksiaan omaan yksittäiseen tunnemaailmaansa. Eettinen ihminen uskaltaa hierarkioiden vaientamatta sanoa ääneen omat tunteensa ja mielipiteensä. Patriarkan hierarkiat ovat rakennetut keskinäiseen kilpailuun ja vaientamaan matriarkaalliset, hoivan, välittämisen ja ravitsemisen äänet. Kuitenkin näitä ääniä kaikki maailman lapset ja maapallomme  juuri nyt tarvitsevat ja vielä enemmän kuin koskaan.

Ja näin väittää mielipiteinään, älyllisesti  ja viisaudessaan vajavainen, suurempaa aktualisoitumistaan odottava Siirtolan Emäntä. Hänellä ei ole sen kummempia hienoja titteleitä eikä korkeaa asemaa patriarkan hierarkioissa. Kuten te herrat saatatte huomata, asioista voi olla montaa eri mieltä. Henkilökohtaisesti uskon, että parhaiten totuus avautuu erilaisten näkökulmien välisessä leikissä. Muistakaa siis Conjuctio Oppositorum!

Emäntä virtuaalisen pirtinpöydän äärellä Juha Pihkalan ja Esko Valtaojan kanssa, osa 1

Pihkala ja Valtaoja keskustelevat jo toisen kirjan verran uskonnollisista ja ”uskottomista” kysymyksistä. Siirtolan hävytön Emäntä päätti tuoda tähän väittelyyn pirtinpöydän äärellä leipomansa, pippurilla, suolalla ja yrteillä maustetun, uuskainuulaisen maalaisnaisen näkökulman. Kanat, kuten Siirtolan Emäntä, ovat  siinä mielessä hankalia tänä päivänä, ettivät he suostu katsomaan kukkojen yksintaistelua tunkiolla. Rehellisesti sanottuna, Emäntä näkisin tänä päivänä tunkion mieluiten androgyynien lintujen tanssipaikkana. Hän tarkoittanee sitä, että hyväksyisimme maailman, jossa ihmiset olisivat vain androgyynejä moniäänisiä ihmisiä. He olisivat sellaisia kansalaisia, jotka ovat  sinut oman animuksensa/animan kanssa. Nämä käsitteet kuvaavat siis itsessämme olevia ominaisuuksia, jotka edustavat meissä vastakkaista sukupuolta.

Emäntä haluaa heti alkajaiseksi sanoa, että kun hän kirjoittaa ”patriarkasta”, ei hän tarkoita  yleisesti miehiä, vaan hän tarkoittaa ihmisiä, jotka edustavat patriarkaalista kulttuuria. Siirtolan Emäntä on tavannut paljon naisia, jotka ovat alfauroita, ja miehiä, jotka omaavat suurta andorygyynistä sydämen viisautta.

Kuten aikaisempia ”Annan ja hänen ystävänsä” blogeja läpi lukenut lukija on varmasti jo huomannut, Siirtolan Emäntä lukee itsensä kristinuskon ystäväksi ja agnostikoksi. Emännän taustasta vielä sen verran, että hän ei ole kasvanut voimakkaasti uskonnollisessa ympäristössä. Emäntä muistaa kyllä joskus pienenä ruokoilleensa iltarukouksia äidin tai isän kanssa ja hän on kuullut käyneensä pienenä myös pyhäkoulussa, mutta siihen pysähtyi hänen hengellinen kasvatuksensa. Vanhempansa hän luokittelee  ”vähemmän uskovaisiksi” kuin itsensä. Emäntä erosi  kolmekymppisenä kirkosta ja hän liityi siihen takaisin neljävitosena.

Emäntä näkee paljon yhteistä Valistuksen perinteelle rakentuvalla luonnontieteellisellä materialistisella maailmankatsomuksella sekä autoritaarisella Kristinuskolla. Ne kumpikin edustavat patriarkkaallista hierarkkista käsitystä totuudesta. Ne ovat ”oppinut Isä ojentaa kilttiä poikaansa/tytärtänsä” -totuuksia. Molemmat äärimuotoisina, samoin kun muutkin maskuliiniset ”isä-uskonnot”, kuten juutalaisuus ja islam, edustavat suljettuja järjestelmiä, jotka lukevat  ”väärinajattelijat” oman järjestelmänsä ulkopuolelle. Muistaakseni William James, amerikkalainen filosofi ja psykologi jakoi erilaiset viitekehykselliset ajattelutavat juuri näihin: suljettuihin ja avoimiin järjestelmiin. Fundamentalistinen luonnontieteellinen totuus on mielestäni suljettu järjestelmä, joka rajoittuu empiirisanalyyttiseen paradigmaan ja fundamentalistinen kristinusko patriarkaaliseen Jumal-käsitykseen. Molemmissa järjestelmissä riittävästi oppia saaneet hierakian ylimmän tason ”papit” kertovat tyhmälle kansalle, mikä se ”oikea” totuus on. Molemmat ovat siinäkin mielessä samanlaisia, että ne, fundamentalistisina muotoinaan, haluavat asiantuntijoineen varastaa ihmiseltä hänen itseohjautuvuutensa.

Patriarkaalisille järjestelmille on Siirtolan Emännän mielestä tyypillistä väittelykulttuuri, kilpailu ja suuri tarve osoittaa, että juuri oma ajattelu on ”oikeanlaista”, ja toisen ajattelu on ”väärää”. Sinänsä totuuden nimessä sanottakoon, että sen perusteella, mitä Emäntä tähän mennessä on lukenut,  ei Pihkala eikä Valtaoja ole kumpikaan fundamentalististen maailmankatsomusten vankeja. Näillä kukoilla vaikuttaisi, ainakin Emännän ensisilmäyksellä, olevan kykyä dialogiin, ja sehän on monikulttuurisuuden vuorovaikutusta. Näille linnuille annetakoon siis pisteitä tästä asiasta. Ehkä jo tunnustatte, kukot, että teissäkin asuu pieni kana sisällänne?

Emännän ajattelu hengellisyydestä ja kristinuskolle rakentuu ihan ikiomalle ajattelulle, johon hän on imenyt aineksia mm. Raamatusta, Simone Weililta, Sören Kierkegaardilta, Martin Buberilta, Henryk Skolimowskilta, Lauri Rauhalta ja analyyttisestä ja transpersonaalisesta psykologiasta (Carl Jung, Roberto Assagioli, Jean Shindoa Bolen).  Emäntä suosii ajattelu, jossa ihminen käyttää omia aivojaan, yhteistä historiallista viisausperinnettä  sekä omaa intuitiivista tunnetietoaan. Emännän mielestä autoritaariset totuusjärjestelmät, ”Kristinuskoa teeskentelevä oppineitten kristinusko” ja tiede, ovat varastaneet ihmiseltä heidän aidon Jumalansa, kokemusen siitä, että ihminen itse voi olla kasvotusten elämän Pyhyyden kanssa.  Usko kun ei ole Emännälle valmiiksi purtua tavaraa, vaan sen ytimen muodostaa intohimoinen asioiden jatkuva henkilökohtainen peilaaminen, kokemuksellinen oppiminen.

Kuten Emäntä on jo aikaisemmin maininnut, jos elämä rakentuu pelkkien faktojen varaan, voi siitä voi tulla ”helvetin” järkevää, mutta samalla merkityksetöntä. Emännän mielestä kristinusko ja sen Jumala, eivät ole osa jotakin hienoa filosofista erinomaista metafyysistä järjestelmää, joka voidaan oikeaksi todistaa siten, että oppineet teologit lyövät päänsä yhteen. Sen sijaan Emäntä ajattelee että erilaisten metafyysiset järjestelmien,  ja niiden luomien erilaisten maailman katsomusten, olevan osa elämän osittain tiedostamattomien voimien, mukaan lukien elämän Pyhän ulottuvuuden, ilmenemismuotoja (Vau mikä lause… melkein kuin ystvänäni Sören Kierkegaardin!). Usko merkitsee Emänälle intohimoista oman tietoisen ymmärtämisen laajentamista, johon hän tarvitsee myös syvällisiä metaforisia symboleja.

Valitettavasti tämä tiedostamaton mielenosamme ei muodostu pelkästään valosta vaan siellä on myös varjoja. Ihminen ei itse siis kykene aina tietämään, onko hänen tunteensa aito, vai vastakohtansa kompensaatio. Hän ei voi muuta kuin luottaa intuitiiviseen tietoonsa, ja miettiä jatkuvasti sisällänsä, mahtaako hänen tekonsa edustaa aitoa rakkaudellista tekoa, vai vallantahtoa, tai ehkä molempia? On naurettavaa kikkailua kuvitellakaan, että voisimme johtaa ja todistaa Jumalaa jostain metafyysisestä järjestelmästä käsin. Maailma on moniääninen, samoin ihminen itse. Emäntä kuvaakin tällä hetkellä mieluiten itseään, mukaellen venäläisen kirjallisuustutkijan Bakhitinin ajatuksia, että hän on moniääninen novelli (Anna ja hänen ystävänsä), jota arkkityyppinen Jumala ohjaa.

Emäntä ajattelee tänä päivänä, että me globaalisesti edustamme monikulttuurista ja –uskonnollista perhettä. Meidän tulisi tehdä yhteiskunnalliset päätöksemme tältä pohjalta. Johtajamme voi eri tilanteissa edustaa eri suuntausta. Ja samalla  jokaisen tulisi kantaa oma vastuunsa siitä, että toimitaan vastuullisesti – olkoon sitten kysymyksessä islamuskoinen, kristitty, buddhalainen tai ateisti. Päätöksentekomme tulisi perustua rakkauteen eikä vallantahtoon. Tässä kohdassa korostaisin juuri feministisiä arvoja, kuten hoivaa (erityisesti luonnon ja ihmisluonnon suojelua), turvallisuutta  ja äidinrakkautta. Naiselliset monikulttuuriset arvot tulisi moniäänisessä kulttuurissa nostaa taloudellisten ja tieteellisten arvojen asettelun rinnalle.

Emäntä tunnustautuu avoimesti kahden maailman kansalaiseksi. Hän toimii sekä reaalimaailmassa, jossa vaikuttaa ensisijaisesti luonnontieteelliset normaalit syy- ja seuraussuhteet. Tässä maailmassa hän hoitaa hammaslääkärinä ihmisten hampaita käypähoito-ohjeitten mukaan.  Tässä maailmassa tiedemiehet ovat hänen dialogikumppaneitaan. Lisäksi Siirtolan Emäntä  elää myös toisessa maailmassa, jota hän voisi kutsua vaikkapa metaforien maailmaksi. Tässä maailmassa vaikuttavat tarinat, unet, myyttiset, mytologiset ja uskonnolliset järjestelmät. Siellä aukeaa monikulttuurinen valtava historiallinen kollektiivinen viisausperinteemme. Tässä metaforisessa todellisuudessa ovat mm. papit, terapeutit ja viisaat tavalliset ihmiset Emännän dialogikumppaneita.   Voimme saavuttaa rukoilun tai esimerkiksi jungilaisen aktiivisen mielikuvituksemme kautta saavuttaa yhteyden tähän intuitiiviseen valtavaan viisauteen, jossa myös uskonnollinen merkitysmaailma ja pyhyyden kokemuksemme sijaitsevat.

Kokonaisvaltaisesti ihmistä hoitava terveydenhuollon ammattilainen tajuaa, että hän voi hoitaa ihmistä myös tästä metaforisesta maailmasta käsin. Tämä tapahtuu, kun merkitysmaailmamme kohtaavat siten, että  niissä tapahtuu muutoksia. Jokin ihmisen oire, kuten hampaitten narskuttelu, voi olla symboli tästä metaforisesta maailmasta. Se voi kertoa jotakin täysin yksilöllistä tarinaa ihmisestä. Esimerkiksi se voi kertoa vaikkapa sellaisen kertomuksen, jossa ihminen on stressaavassa työympäristössä, ja joutuu pureskelemaan elämässään enemmän asioita, kun mihin hän sillä hetkellä pystyy. Jollakin toisella ihmisellä, se kertoo taas toisen tarinan. Metaforien maailma erooaa siinä mielessä luonnontieteellisestä, että tässä maailmassa monta tarinaa voi olla samanaikaisesti totta. Tässä maailmassa voimme potkaista logaritmit helvettiin.

Ihminen on Emännän mielestä osa sosiaalista, usein myös hengellistä, kehomieltä, joka toimii näissä kahdessa maailmassa; biologisessa ja metaforisessa.  Hypnoterapeutti, kuten Siirtolan Emännän mielen osa Treenaaja, yrittää purkaa ihmisen mielikehon oireita toisiin symbolisiin muotoihin. Metaforisen oivalluksen vapauttama energia mahdollistaa muodonmuutoksen, jossa asiakkaan eksistentiaalinen tuska ja sen fyysinen oire, voi helpottaa. Tässä metaforisessa maailmassa asiakas saa ammentaa halutessaan merkityksiä myös uskonnollisesta viisausperinteistä.

Emännän mielestä on aika yhdentekevää onko islam, buddhalaisuus, kristinusko, hindulaisuus vai kristinusko ”eniten” oikeassa. Tärkeintä on se, että ihminen löytää oman kanavansa ilmaista elämän syvimpiä merkityksiä. Emännälle käsitteet tulevat ensisijaisesti kristinuskosta, koska se on hänen kulttuurinsa ja isiensä usko. Emäntä kokee  juurtuvansa paremmin maailmaan, kun hän yrittää ymmärtää sitä kulttuuria, josta käsin hänen  oma itseytenä on muovautunut. Ja tämä koti, mistä Valtaojakin puhuu, on ehdottoman tärkeä. Emännälle se kuitenkin merkitsee ilmeisesti toista asiaa kuin Valtaojalle. Koti on sitä,  että ihminen löytää juurensa. Kun hän on ne löytänyt, kulkee koti aina mukana.

Emäntä on ollut huomavinaan, että kaikki suuret uskonnot rakentuvat sisäisille symboleille, armolle, myötätunnolle ja lähimmäisenrakkaudelle. Suvaitsevaiset, ei- fundamentalistiset uskonnot, tarjoavat erinomaista vastalääkettä tälle tämän päivän kulttuurille, joka rakentuu materialistisille, ulkoisille, luontoa kuormittaville ulkoisille statussymboleille. Naisen logiikka on sitä mieltä, että ehkä meidän kannattaisikin enemmän miettiä asioita monikultturisesti ja kunnioittaa kunkin perinteen tapoja.  Rakentaa entistä rikkaampi elämä sisäisten symbolien varaan. Länsimaisen ahneen ihmisen pitäisi nöyrytä olemaan yksi kulttuuri muiden joukossa.  Emännän mielestä on kuitenkin pelottava ja  kauhea kuva todellisuudesta sellainen, jossa ihminen lakkaa antamasta merkityksiä elämän pyhälle ulottuvuudelle, sillä onhan kaikki elämä pohjimmiltaan pyhää!

Ehkä maailma olisi parempi paikka, jos arvostaisimme enemmän menneisyyden viisausperinnettä. Luen parhaillaan Filokaliaa (osa yhteistä kristillistä viisausperinnettä), ja avasin sen nyt satunnaisesta kohdasta, jossa heti on suuri viisaus. Luulenpa, että tämä viisaus voisi edustaa yhtä hyvin buddhalaistakin perinnettä. Uskon tämän satunnaisen, aika rankankin, aforismin viisauteen enemmän kuin tähän materialistisen maailmankatsomuksen ”tieteelliseen” järkeen: Ylimieliseen yksipuoliseen totuuteen,  joka on välineellistänyt (ihmis)luonnon ekologisesti tuhoisalla tavalla.

(Pyhä Antonius Suuri k. 356 jKr)

Vapaita eivät ole ne, jotka ovat syntyneet vapaina, vaan ne, joiden elämässä ja tavoissa ei ole mitään orjuuttavaa. Ei siis pidä luulla, että todella vapaita ovat johtavassa asemassa olevat, jotka ovat pahoja ja hillittömiä, sillä he ovat aineellisten himojen orjia. Vapautta ja onnellisuutta on sielun todellinen puhtaus ja kaiken ajallisen halveksiminen.

Eheyttävänä peilinäni Lauri Rauhala nr.1

Georg von Wrightin lisäksi eräs jo vuosia minuun suuresti vaikuttanut ajattelija on ollut psykologi ja filosofi Lauri Rauhala.  Hänen holistinen järjestelmänsä voisi olla eräs mahdollinen metafyysinen perusta  ”hitaalle lääketieteelle”. Lauri Rauhala avasi minulle fenomenologian maailmaan eli sen, että ”kauneus on katsojan silmässä”. Puutarhuri, taidemaalari ja  nälkäinen näkevät kukin niityllä olevan omenapuun omalla silmällään. Niin myös minun eri mielentilani. Jokaisella heistä on oma tunnelatautunut uskomusjärjestelmänsä, jolla he tulkitsevat eri tavalla maailmaa.

Fenomenologisesti ajatellessani, silloin kun mieleni oli kaaoksessa, oli minulla tietoisuuteni mielenteatterini takahuoneessa enemmän tai vähemmän piiloutuneita masennusta ruokkivia ristiriitaisia ”haamutiloja”.  Ne ilmenivät kriisiytyneessä elämässäni,  kehollisen sairauteni ja tajunnassani olevan ahdistukseni aikana, vieraan tuntuisina sisäisenä moittivana puheena, voimakkaina emootioina, mielentilojen keskinäisenä asioiden yöllisenä vatvomisina, joskus jopa aggressiivisina mielikuvina ja tiettyinä tiloille ominaisina jäykkinä ajattelumalleina. Johtuiko ahdistukseni syövästä tai syöpä ahdistuksestani? Tämä jää arvailujen varaan, mutta Lauri Rauhalan holistisen ajattelun mukaan keho, tajunta ja situaatio aina peilavat itseään toisiinsa. Tämä peilausprosessi ei ole mielestäni yksinkertainen looginen prosessi, vaan se on monimutkaisessa vastavuoroinen systeeminen vuorovaikutusprosessi.

Lauri Rauhala auttoi minua ymmärtämään, että ontologinen analyysi, siis sen ymmärtäminen, mikä on luonteeltaan se ilmiö, jota tutkitaan, määrää sen, mitkä ovat ne oletukset ja peruskysymykset, joita asetetaan. Oman henkilökohtaisen eheytymiseni jaan siis kolmeen osaan: 1) Annoin lääketieteen ammattilaisen hoitaa kehollisen sairauteni. 2) Kriisiytyneen elämäni ahdistuksen hoidin hypnoterapian stimuloivan eheyttävän kirjoittamisen avulla. 3) Situaation hoidin kuntoon siten, että ”leppoistin” elämäni.  En kokenut hammaslääkärin liukuhihnatyössäni toteuttavani sitä kaikkea luovaa potentiaalia, mitä minussa oli. Kunkin näiden kolmen osa-alueen peruskysymykset eroavat toisistaan. Kehollisen ongelman suhteen pitäydyin perinteisessä lääketieteessä. Luotin siinä luonnontieteellisen menetelmään. Ahdistukseni hoidin integratiivisella eheyttävällä kirjoittamisella, eli hyödynsin sitä psykoterapeuttista tietämystä, mitä eri perinteistä olen ammentanut itselleni. Hypnoterapiakoulutuksessani teikin lopputyöni integratiivisesta hypnoterapiasta, koska minua on tämä poikkitieteellinen eri näkökulmien välinen yhteistyö kiinnostanut.  Situaationi olin jo ennen kirjoitusprosessiani muuttanut käyttäen hyväkseni intuitiivista sisäistä viisauttani. Syöpä oli työuupumuksen jälkeen viimeinen pisara, jossa tajusin, etten voin jatkaa elämääni vanhaan malliin. Muutin siis Pohjois-Kuhmoon, ja hiljaisuudessa alkoi tapahtua tajunnassani kummallisia asioita.

Uskon, että eheyttävässä kokonaisvaltaisessa ihmisen hoitamisessa emme voi pelkästään hoitaa potilaan kehoa kuntoon, vaan hyvin usein, varsinkin silloin kun kysymyksessä on vakavampi sairaus, joudumme tukemaan myös terapeuttisesti potilasta siten, että hänen tajunnallinen ja situationaalinen tilanteensa muuttuu tasapainoiseksi. Jos pelkästään hoidetaan esim. syöpää lääketieteellisesti, saattaa ihmisen elämänlaatu samaan aikaan kaikesta hyvästä hoidosta huolimatta huonontua. Siksi pidän erittäin tärkeänä terveydenhuollon terapeuttista vuorovaikutusta sekä  tätä vertaistukityötä, mitä esimerkiksi syöpäyhdistykset tekevät. Puhunkin mielelläni ihmisen eheytymisestä, jolla tarkoitan sitä, että ei pelkästään hoideta kehoa, vaan ihmistä tuetaan kokonaisvaltaisessa prosessissa, jotta myös tajunnallinen ja situationaalinen puoli ihmisessä korjantuvat sellaiseksi, että hän  kokee tyytyväisyyttä elämäänsä. Valitettavasti uskon myös, että nykyinen elämänrytmimme ja tehokkuuskulttuurimme on vienyt ihmiset situatioihin, jotka ovat ihmisen tajuntaa ja kehoa vahingoittavia. Siksi mielelläni puhunkin sairaasta kulttuuristamme, siis luonnottomasta kollektiivisesta situaatiosta, joka vie ihmisten tajuntaa ja kehon fysiologiaa häiriötiloihin. Myönteinen muutos, ”leppoistaminen”  tällaisessa tehokkuuskulttuurissa voi myötävaikuttaa terveyden lisääntymiseen ja tätä kautta se se voi vähentää terveydenhuollon paineita. Samalla saattaa ihmisten motivaatio tehdä pitempäänkin töitä lisääntyä.

Kun työssäni analysoin viisaudenhampaan tulehdusta tai hammaslääkärin ja potilaan välistä vuorovaikutusta, on kysymyksessä kaksi perusluonteeltaan täysin erilaista ilmiöitä. Luonnontieteiden dominoidessa, tuppaa monelta lääketieteilijältä unohtumaan sen takana vaikuttava filosofinen perinne. Hammashoitopelkokin helposti nähdään helposti adrenaliinin aiheuttamana ”pakene tai taistele” reaktiona, eikä vielä läheskään kaikki hammaslääkärit ymmärrä sen tarinallista, vuorovaikutuksellista luonnetta. Luonnontieteellisen tiedon dominoidessa katoaa herkästi myös ymmärtämys todellisuuden ja kulttuurin monikerroksellisuudesta ja muista tiedollisista näkökulmista kuten fenomenologiasta ja hermeneutiikasta.

Ihminen ei siis ole pelkästään biologinen ja fysikaalinen olio, vaan hän todellistuu myös persoonallisella, sosiaalisella, henkisellä ja usein myös hengellisellä tasolla. Lauri Rauhala jakoi inhimillisen todellisuuden tajuntaan (sisältää tietoisuuden lisäksi myös tiedostamattoman ja aktualisoitumista, todentumista, odottavan aineksen), situatioon (ihmisen elämäntilanne ja kulttuuri, jossa hän elää) ja kehoon. Käytännön työssä narratiivinen terveydenhuollon ammattilainen, siis sellainen ammattilainen, joka aktiivisesti kuuntelee myös potilaan tarinaa, joutuu hankkimaan poikkitieteellistä ymmärtämystä. Tällöin aukeaa aivan uudella tavalla ihmisen terveyden monikerroksellisuus ja moniulotteisuus. Ihmisen tarina elää koko hänen inhimillisessä todellisuudessaan,  hänen situaatiossaan, kehossan ja tajunnassaan. Nykyään ajattelen vaivan kuin vaivan olevan psykosomaattista. Kehomme on vain yksi mieleen kiinteässä kietoutuneessa yhteydessä oleva osamme, emmekä voi sitä muuta kuin keinotekoisesti tieteellisellä metodilla erottaa itsestämme. Tälläinen erottaminen toki on joskus hyödyllistä, mutta se on aina keinotekoista ja ihmisen elämäntarinalle, ilman integroitumista, hyvinkin vierasta.

Ikuisesti minun mieleeni ovat iskostuneet Rauhalan metaforat ontologisista virheistä eli ongelman perusluonteen väärinymmärryksisstä. Lempiesimerkkini on, ettei  lääkäri lähde mittaamaan puhelintolpalta pulssia, hän ymmärtää näiden kahden perusluonteen eroavaisuuden.  Toinen Rauhalan esimerkki on, että silloin kun luonnontieteilijä yrittää selittää ihmisen inhimillistä toimintaa, on sama tilanne kuin taloustieteilijä yrittää selittää inflaation johtuvan kolikoiden fysikaalisesta tai kemiallisesta rakenteesta. Puhumme siis aina tajunnan rakentamaa metaforista ”metakieltä” jostakin ja näin tekee myös luonnontiede. Tämän metakielen tulee rakentua olettamuksille, jotka vastaavat mahdollisimman hyvin tutkittavan ilmiön perusluonnetta.  Olemisemme on situaation, kehomme ja tajuntamme vuoropuhelua, dialektiikaa. Situaatio ei ole pelkästään reaalinen maailma, vaan se voi olla myös ideoiden maailma, niin kuin omassa mielenteatterissani juuri oli.  Työskentelin situaatiossani jopa kuolleiden mestareiden ajatusten kanssa vuorovaikutuksellisessa suhteessa. Ihmisen olemusmuodot eivät ole toisistaan erillisiä siten kuin esimerkiksi tuoli ja pöytä ovat. Sen sijaan situaation, kehon ja tajunnan suhde on vähän samaan tapaan yhdessäolevia ominaisuuksia, kuin on pöydän muoto, väri, arvo ja käyttötarkoitus.

Silloin kun puhumme ihmisen sosiaalisesta tai situationaalisesta kehomielestä, on meidän siis ymmärrettävä juuri tämä ihmisten eri olemuspuolten välinen yhteenkietoutuminen. Emme voi hoitaa vain yhtä osaa, ajattelematta niitä seuraamuksia, mitä tämä terapeuttinen toimintamme voi tuottaa muissa osissa.

Pateettidialektisia kierkegaardilaisia ajatuksia elämän kohtuullistamisesta, osa 1

Sören Kierkegaard, omaleimainen itsepäinen  kirjailijafilosofi, minun mielentilani Reginen lemmitty, oli myös toden totta aikaansa edellä oleva mies. Sopiva aloituskirja hänestä kiinnostuneelle voi olla vaikka tämä Torsti Lehtisen kääntämä ”Elämä ymmärretään taaksepäin, mutta sitä täytyy elää eteenpäin”(Thielst, Peter) tai Torsti Lehtisen oma analyysi ”Sören Kierkegaard- Intohimon, ahdistuksen ja huumorin filosofi”. Huomattavasti vaativampana teoksena olen uppoutunut satunnaisesti Kierkegaardin pääteokseen, samaisen Lehtisen kääntämään, ”Päättävään epätieteelliseen jälkikirjoitukseen”. Tätä 1900-luvulla eniten myytyä filosofista teosta myytiin hänen elämänsä aikana muistaakseni 32 kappaletta.  Olen lukenut kirjan kerran kokonaan ja sen jälkeen satunnaisesti, vähän niin kuin Raamattua: Avaan kirjan jostakin kohdasta, ja lähes säännönmukaisesti, joskus väittäisin jopa synkronistisesti, sieltä löytyy jotakin uutta ja mielenkiintoista omaan merkitysmaailmaani liitettäväksi. Ajatuksieni reflektiossa olen käyttänyt hyväkseni lähinnä näitä kirjoja.

Minun hengellisyyteni ei ole avautunut Raamatun kautta, vaan nimenomaan Sören Kierkegaardin filosofian kautta. Uskon Kierkegaardin tavoin, että ihmiselämän perustarkoitus on se, että ihminen kasvaa omaksi subjektiiviseksi itsekseen. En usko, että ihminen löytää myötätuntoansa ja armoansa muita luontokappaleita kohtaan, ellei hän löydä ensin näitä tunteita itseään kohtaan. Niin kauan kuin kiellämme tunteemme ja sen osan itseämme sekä todellisuutta, mitä emme voi tietää, siirrämme kielteisiä tunteitamme toisiin ihmisiin ja yhteisöihin. Niin kauan kuin välineellistämme itsemme esineeksi, teemme sen yleensä myös muille luontokappaleille.

Kierkegaardille Jumala oli vapaan, vastuullisen, tiedostavan ja autenttisen elämän symboli. Tätä Hän on myös myös minulle. Aito, todellinen usko kierkegaardilaisittain on henkilökohtainen valinta, jonka ihminen tekee yksin.

Sören Kierkegaard kirjoitti eri nimimerkillä, jotka heijastavat tiettyjä keskenään erilaisia eksistentiaalisia tasoja, siis samaan tapaan minun prosessissani mielentilani heijastavat minun eri eksistenssitasoja tai tietoisuuden tasoja eri spektrin osineen. Torsti Lehtisen mukaan salanimet kätkeytyivät toisiinsa kuin kiinalaiset rasiat: kun yhden aukaisi, löytyikin sen sisältä toinen. Kierkegaard oli epäsuoran kommunikaation mestari. Hän siis harvoin kirjoitti omana itsenään. Hän viesti eri nimimerkkiensä kautta. Oman sisäisen teatterini näkökulmasta on hyvin mielenkiintoista, että  työnjako hänellä oli sellainen, että hänen nimimerkkinsä -altertilansa – hoitivat hänen ajattelunsa ja hänen oma nimimerkkinsä hoiti puhumisen. Uskon, että monet meistä voivat rakentaa itselleen sisäisen teatterin, jonka näytelmässä eri mielentilojen, altertilojen, dialogisessa leikissä tietoisuutemme laajenee. On ehkä megalomaanista verrata omia ajatuksia Kierkegaardin ajatteluun, mutta hävyttömänä naisena teen sen kuitenkin. Omassa itseterapeuttisessa prosessissani ajattelen mielentilojeni, Annan ja hänen ystäviensä, hoitaneen juuri ajatteluni ja tietoisuuden laajentamisprosessini. Nämä nykyiset blogini täällä ovat eheämmän minuuteni tarinoita, minun puhettani.

Kierkegaardin filosofiassa oli kolme eksistenssitasoa: esteettinen, eettinen ja uskonnollinen taso. Olen käyttänyt täitä eksistentiaalitasoja oman tietoisuuteni laajentamisprosessin tikapuina. Esteettisessä tasossa sanaa ”esteettinen” käytetään hiukan eri tavalla kuin nykyään. Hänen esteettinen tasonsa muistuttaa mielestäni juuri tätä statusstressistä kärsivän kulutushysteerisen Homo Consumerin elämää. Pikkuporvari elää esteettistä elämää, jossa hänen mielensä askartelee elintason ja yhteiskunnallisen aseman tavoittelussa. Edelleen suurin osa länsimaalaisia ihmisiä elää tätä pikkuporvarin elämää, jossa elämä täytetään erilaisilla tyhjänpäiväisillä tekemisillä, extreme-kokemuksilla, ulkomaan matkoilla ja tahdolla koristella elämänsä erilaisilla aineellisilla menestyksen symboleilla. Kuten jo Kierkegaardin aikaan, näiden ihmisten moraali ei rakennu kohtuullisuudelle, vaan silmänpalvonnalle ja ikävien seuraamusten pelolle. Nykyaikaan suhteutettuna tämä esteettinen elämäntapa näyttäytyy vielä ekologisesti katastrofaalisena. Tällä tasolla ihminen oikeastaan ponnistelee epätoivoisesti, jottei vain olisi oma itsensä. Tämä eksistenssi perustuu virheelliselle, vääristyneelle, pelkästään materialistiselle käsitykselle rakentuvalle kuvalle ihmisenä olemista. Estettisen tason ihminen elää kädestä suuhun elämää: Hän on täydellisen tietämätön itseydestään ja omasta suhteestaan ikuisuuteen. Esteettisen tason olemisen Kierkegaard jakaa vielä kahteen tasoon: Toiset ihmiset tajuavat omat elämänsä epätoivoisuuden ja toiset eivät. Ne, jotka eivät tiedosta omaa epätoivoaan, ovat epätoivonsa tiedostavaan verrattuna vielä askeleen kauempana totuudesta ja pelastuksesta. Jotta ihminen löytäisi totuuden, on jokaisen kuljettava negatiivisen tilan kautta. Tässä yhteydessä pätee siis kansantarun opetus, että pahan taian hälventämiseksi koko sävelemä on soitettava takaperin, muutoin taika ei raukea.

Eettiselle tasolle ihminen pääsee siten, että hän laittaa sielunsa liikkeelleen: ”Sitä on yllytettävä kaikkiin mahdollisiin suuntiin, mutta ei osittain ja tuulenpuuskien armoille, vaan kokonaan.” Voisin ajatella, että kun lankesin polvilleni elämässäni ja tarinani joutui kaokseen,  löysin aktiivisen mielikuvitukseni, jonka avulla lähdin nousemaan portaita. Ihmisen on nähtävä armottomassa myrskyssään ääretön, ymmärrettävä, että se on ihmistä lähinnä. Tasolle ei pääse nousemaan Kierkegaardin mukaan suinkaan ajattelun harhatien avulla, vaan fantasian avulla. Sen voimana on epätoivo, joka syntyy siitä, ettei ihminen ole oma itsensä. Ihminen joutuu riisumaan vanhan naamionsa. Tällä tasolla ihminen ei kuuntelee nöyrästi enää yhtä ainoaa ääntä, vaan hän kykenee kuuntelemaan montaa yhtä aikaa. Omassa prosessissani eri mielentilojen kautta pyrin harjaantumaan monen äänen yhtaikaiseen kuuntelemiseen. Elämä ei siis uudistu uuden näkemisestä, vaan vanhan näkemistä kerta toisensa jälkeen uudessa valossa. Rakkauden sisäistämistä ei Kierkegaardin mukaan ole se, että ensin naidaan seitsemän tanskatarta ja käydään seuraavaksi ranskattarien, italiattarien jne. kimppuun, vaan se on sitä, että rakastetaan yhtä ja samaa ja kuitenkin alituisesti uudistutaan tuossa samassa rakkaudessa.

Kierkegaardin uskonnollinen taso on melkeinpä panteistista paatosta. ”Tuulen humina, metsän huokailu, puron lorina, kesän havina, lehtien kuiske, ruohon väräjöinti. Jokainen ääni, jokainen äännähdys, jonka kuulet, kaikki on tottelevaisuutta, ehdotonta kuuliaisuutta. Voit kuulla siinä Jumalan, kuten kuulet hänet taivaankappaleiden kuuliaisen liikkeen musiikissa.” Jumala ja ihminen olivat kuitenkin Kierkegaardille äärettömän erilaisia, koska Jumala on taivaassa ja ihminen maanpäällä eikä heidän ole helppoa käydä keskenään keskustelujaan. Kierkegaardin mukaan uskonnolliselle tasolle etsivän on palattava alkuun ja alussa on hiljaisuus. Ja Kierkegaard jatkaa taas metaforisesti, että alkuun ei päästä, muuta kuin takaperin kulkemalla. Olen tainnut useampaan kertaan tuoda esille, että hiljaisuus ja pysähtyminen edustavat minulle psykologista ja hengellistä tehokkuutta. Kierkegaardille juuri hiljaisuus oli tulemisen taitoa, sillä hiljaisena olemiseen, kuten luonto on hiljaa, ei taitoa tarvita.

Jumalsuhde on aina ihmiselle hänen salattu sisäisyytensä. Hän pilkkasi suuruuden hulluiksi niitä ihmisiä, jotka asettuivat omasta mielestään Jumalan puolelle. Hänen mielestä tällä tavoin ajateltuna Jumalasta tulee koko lailla alistettu olento, joka olisi jotenkin pulassa ilman näitä hyvää tarkoittavia ihmisiä, ilman näitä, jotka vilpittömästi haluaisivat asettua hänen puolelleen. Sören Kierkegaard ei säästä sanojaan myöskään pappien pilkkaamisessa ja ilkkumisessa. Tämän institutialisoituneen hierarkkisen kristinuskosta vieraantuneen uskonnon kanssa hän ei halunnut olla missään tekemisessä. Aidon uskonnollisen ihmisen tehtävä kun on tulla omassa yksilöllisessä prosessissaan hengeksi. Tämä henkisyys merkitsee sitä, että ihminen pysyy yksilöllisessä suhteessa Jumalaan, huolimatta vastakkaisista järjen havaintotodisteista. Kierkegaard kirjoittaa: ”Kuten harjaantuneen metsästäjän nuoli irrottuaan jousesta ei suo itselleen lepoa ennen kuin se on osunut maaliinsa, niin on ihminenkin luotu suuntautumaan kohti Jumalaa, eikä hän löydä lepoa ennen kuin Jumalassa.” Korvilleni hänen sanansa ovat mannaa, joiden avulla pystyn paremmin ymmärtämään oman kohtuullistetun mutta sisäisen levottomuuden ja intohimon täyttämän elämäni.

Kierkegaard nauraa katketakseen kaikille älyllisille teologisille yritykselle ymmärtää Jumalaa, tai todistaa hänen olemassaoloaan tai olemassa olemattomuuttaan, sillä Häneen voi vain uskoa tai olla uskomatta. Mielentilani Regine nauraa yhdessä hänen kanssaan – itseasiassa Regineni on yhä palavammin rakastunut Sören Kierkegaardiinsa. Regineni nauttii suunnattomasti Köpenhaminan matkoistaan, joilla hän on saanut tutustua, Sören ja Torsti Lehtinen oppaanaan, 1800-luvun  kööpenhaminalaisten elämään ja samalla myös lemmittynsä ajatuksiin.