Inner Theater – a Tool for Developing Drama Intelligence

 

In following text I mirror the ideas of David Keir Wright (The Pedagogy of Experience and Drama Intelligence) to my own experiences about Inner theater. I have developed Inner Theater from Ego state therapy. It is a self help tool for transformational therapeutic learning using primarly creative reading and journaling in a ”drama imaginarium” of mind. It is an improvised play of our ego states . (Italic type of text by David Keir Wright).

 

Drama intelligence is a feeling intelligence developed in processes of self-exploration, self-transformation and meaning making through individual creative imaginative action and cultural-aesthetic practice in a collective context. It is an intelligence all humans beings have the capacity to develop – an intelligence that is empathic, intuitive, spontaneous and imaginative. Its basis is man’s ”theatrical instinct”. The ability to play personal is essential.

 

I have been using ego states as a tool for transformational learning for some years. The process started during my hypnotherapy studies (2004-2007) . I  started to use ego states as a personal tool for self-exploration during my hard period of life (burnout and breast cancer). I have published this personal journaling process as a book (Mielentilojen treenikirja 2007 – The training book of Ego states). It is a kind of self-analysis book using ego states as a reflexion tool for self- knowledge and ”new me” actualization.

I wrote a drama using my emerging sixteen ego states to get new insight of myself. The book is not a pearl of literature. Actually the purpose of journaling is not that, allthough some of my students have written really beautiful poetry.  Instead drama journaling is used in Inner Theater  for increasing self-knowledge and for finding better harmony inside of you and in relation to your community. I created in my personal Inner Theater for example a depressed ego state Mrs. Wrinkle, ecological state Mielikki, an inner Scientist, an inner hypnotherapist Anna, sceptic Thomas, and two inner children etc.

 

Through personal play and the use of his imagination, the man transforms himself and transcends into another reality. A reality where he can be different, do something different, be somewhere different than in everyday life and see things in a different perspective.

 

After that I started experimentally use ego state with journaling groups. About use of ego states in journaling and  experiences about groups I have written another book (in English something like Inner Theater – journaling as cultivating self-awareness). I and many of my students have been able to reach this ”another reality” Wright mentions.  As a hypnotherapist, I would call it creative trance or self-hypnosis. By the way, it is interesting that in hypnosis history automatic writing is well-known. In this trance state of consciousness you can for some moments let your rational ego states to give open imaginal space to deeper ego states emerging from unconcious mind. By this way you can enrich your Inner Theater.

 

The development of drama intelligence can be achieved through the practice of playing, play acting and acting, of being characters real or symbolic created by the individual herself alone and in conjunction with others – through practicing living. In drama, as in life, the individual is both the creator and the medium. The material to be transformed is herself. As an artist and human being she is both the subject creating and the object created.

 

I have used in my writing groups in first sessions as a tool ESI® (Excecutive State indentification). It is simple but genius tool for maping some of your superficial ego states. The method is developed by Australian Jan Sky. The underlying ego states are harder to reach – to get in touch with them you must use your self-hypnosis skills, imagination. Some of your ego states can be archetypal like Inner Child and Inner Wisdom but basically ego states are who they are. They are your personal unique structures of your mind.

In the process you can sometimes notice that you may have introjections, too, internalized peers for example. In my Inner Theater journaling method,  you can in addition make consciously new introjections. For example you can create in the journaling process a new strong adult ego state, which you have made from a trusted, emphatic adult role model from real life or literature.

The director of your theater has to have in social situations a mature and well-formed sense of reality.  Adult mature ego states and reading for example scientifical articles help to develop it.  You have to develop an eye for distinctions of more realistic and imaginal worlds.  The writer knows that she is all the time working in journaling in metaphorical worlds. When you move to China for example, you can study its’ culture and create a Chinese girl as a new introjection. She utilizes different metaphoric forms of reality for increasing self-knowledge and understanding.

 

It is important in journaling not to associate in ego states carrying painful experiences. Instead you write as an observer or director of your play.  The more painful experience, the more fictional story. You can for example write a fairy tale of orphan little girl. The goal is to prison the emotional experience in soft,  symbolic form.  You can enrich the fairy tale by using strong adult ego states for repairing experiences.

 

Playing is life. Playing at living contributes the acquirement of self-knowledge, knowledge of humankind in general and awareness of the creative power of the imagination. An awareness that provides insight, strength and the will to change reality. Through his imagination man has the capacity to transform ”the given circumstances” and be in ” a continual state of becoming”.

 

In successful ego state journaling process you can really feel how you are in ”a continual state of becoming”. Your life becomes a process of continuing moving and changing. You kind of get your energy and information molecules in motion. Daniel Siegel talks about mindsight. Gordon Emerson writes about Happy Parts, Happy Self. Inner Theater is in my opinion a method for developing mindsight by drama intelligence. You can learn to perceive your mind better, and that helps you to see others more precisely, too.

In addition to ego state journaling, some people have used their ego state as personae of comics. The whole idea of the process is to get to know your parts in ever flowing drama atmosphere including resepct, humor and compassion.

 

Life is not life if there is no moving and changing. Drama intelligence is about life and living. It is the individual’s capacity to relate imaginatively, intuitively, emphathetically and consciously to other human beings and oneself as a human being. Drama intelligence is man’s ability to make symbolic universal meaning out of symbolic particular meaning and vice versa.

 

I encourage my students to be spontaneous. I actually encourage them to merge mindfulness and other contemplation activities in their self-awareness practices. Although mindfulness and hypnosis have different historical backgrounds, they have a lot of common ground. For many people, journaling process is a spiritual process, too. Journaling can be one kind of contemplation. As in contemplation, in Inner Theater, the epistemiology of new knowledge is love.

And ofcourse, you can use ego states as in traditional actual drama play. The group members can play your parts, and the writer, the creator of these ego states,  can be a director of this play. Hypnotherapist, is a facilitator of the directing process. The athmosphare must be gentle and all the ego states must be respected.

Of course the journaling group have to be made of people who trust each other. The ego states can be unethically used for bullying. When you make your parts known, it is a very intimate process and everybody are not ready for revealing themselves to foreigners or even to close team members. That can be sometimes a wise decision.

My intention is always to encourage participants, students etc. to be spontaneuos. I want them to trust their intuition and believe in their feelings and emotional states while searhchig for their aesthetic impulse. I want them to be engaged in identity making projects.

 The play in the potential space where they are given the opportunity of attain personal knowledge in the area of cultural experience between ”me” and ”not me”. I. The writer is both the playwriter, and actor improvising her drama. New characters, ego states, tend to be created in this meaning making process.

It is my belief that individuals are more inclined to have an excess of energy and desire to work constructively with others, when they are conscious of choice and their own continual state of becoming. Self-knowledge and self-awareness cultivates the soil in which collective collaboration, democracy and solidarity can grow.

 

That is my idea too.   People can get to know themselves better and they can make more conscious choices and in this way grow more responsible citizens. In Inner Theater it is a question about cultivating self-awareness. The life is full of traumatazing personal and public  news. The global world is multicultural, traumataizing and full of contradictionary information. In this kind of situation, it is for most of the people liberating to know, that they are plural selves. We have in different situations possibility to choose which is the excecutive ego state in our Inner Theater. Our bodymind doesen’t have to be directed by autopilot. Ego states give you possibility to learn to grow and know your ever-flowing and changing consciousness.

 

A process of personal investigation always reveals something old and new. The philosophy and methodology enables individuals to see themselves as both fixed and not fixed. It gives them the opportunity of discovering and trying out other possibilities and the freedom, power and confidence to perceive themselves, other and the world in a new way. A process of discovery and meaing making that is anchored to their creation of a character and a drama and using both as a transitional object. The purpose is to give participants adequate time and space to work reflexively and the possiblility of ”losing themselves” in the characters and the aesthetic experience in order to expand and deepen their self-knowledge, knowledge of human beings and the world through inner dialogues, contemplation in solitude and reflexive conversation.

 

It is imperative that each participants in this drama methodology creates her own representational form that comes out of her level of knowledge and experience, the present everyday themes and together given circumstances in the specific context. The participants are responsible for their own production of knowledge. They produce and transform cultural knowledge, which is their own knowledge, expressed in aesthetic form. This implies a theory of knowledge that links sensuous experience to theoretical reflection.

 

As a hypnotherapist I emphasize that ego states are not just emotional states, they are physiological states, too. The purpose of inner drama is to get your inner energy and information molecules in flow, which for sure have a positive effect in your holistic well being. Hypnotherapy can be a holistic, integrative method for healing. Mindfulness and hypnosis share a lot of common ground.

For me GMM (guided mindfulness meditation) is hypnosis, allthough they have different paradigmatic backgrounds. I think that is why I, as a hypnotherapist, feel myself confortable in the world of mindfulness. In my work I stress western contemplation, spiritual, philosophical and hypnosis traditions. Ego states give us tool to integrate different wisdom traditions. My favorite philosopher is Danish Soren Kierkegaard, whose whole philosophy was written by his colourful and wonderful alter states. I believe Kierkegaard would have had some benefits of knowing the principles of Ego state therapy. For me,  this genius  was quite merciless towards himself and traditional authoritian priests. His parts were not very happy.

 

Playing” is different from, but just as important as, presention of meaning and knowledge ” a play”. A differens stands between theatre as communication and a drama created as an investigative and experiential practice not dependent on an external audience. A ”third” space for sharing and communication is to be found in the more intimate and secure cultural community, the space that theories on ritual call ”communion”. The ”third” space has its own valuable contextual aesthetic, between everyday social life and the artistic public sphere. This ”third” space was an essential arena in the methodology of the Pedagogy of Experience.

 

Thank you for your ideas, David Keir Wright. They matched perfectly with my ideas of Inner Theater of ego states! I think our views complement wonderfully each other.

Inner Theater in facebook.

PS. Sorry about my English mistakes…. I should find a speller.

 

Kadonneen lampaan paluu…

Olen ollut vuosia, etten sanoisi vuosikymmeniä, kiinnostunut ihmisen henkilökohtaisesta sisäisestä kokemusmaailmasta. Ehkä näin kävi siksi, että minussa on ollut lääketieteilijän lisäksi  olemassa aina myös vastarannan kiiski. Se sopeutumaton taitelijasielu.

WP_20131003_06120131006173722201310020131128122156[1]Opiskelin nimittäin poikkeuksellisen pitkään, hitaasti ja ahdistuneena luonnontieteellistä näkökulmaa ihmiseen hammaslääketieteen muodossa. Jälkeenpäin olen tajunnut, että luonnontietelijänä minulle opetettiin yksipuolistavaa, konemaista näkökulmaa ihmiseen, sitä,  jossa täytyi pitäytyä ihmisen fyysisessä olemuspuolessa. Jäkeenpäin ajattelen, että ehkä olen herkkä ihminen. Ehkä tämä vallan käyttäjien yksipuolinen tarina ei riittänyt minulle. Voin huonosti konemaisessa todellisuuskuvassa, joka vääristi ihmistä pahan kerran.

Niihin aikoihin ei hammaslääkäri saanut olla lainkaan kiinnostunut ihmisen tarinasta. En yhtään ihmettele, että tunsin aikoinani oloni ahdistuneeksi sen aikaisessa hammaslääketieteellisessä tiedekunnassa. Ja ylipäätään tässä kaiken materialisoivassa kulttuurissa. 70-luvun hammaslääketieteellinen ympäristö, jossa porukka keskittyi vain ensisijaisesti suuhun ja siihen liittyviin sairauksiin, oli oikeastaan näin jälkeenpäin ajatellen esineellistävyydessään skitsofreninen.

Löysin NLP-opintojeni ja hypnoterapiakoulutukseni jälkeen itselleni uuden identiteetin, jossa sain olla koherentti itseäni aina uudelleen erilaistava ja organisoiva prosessi. Viihdyn nyt hoitotyössäni kokonaisena ihmisenä. Olen löytänyt työstäni terveydenhuollossa takaisin ilon, sillä voin käyttää omaa persoonaani tärkeimpänä työkalunani. Toteutan itseäni monipuoisesti. Aineksiani itseni kasaamisen löysin mm. Sören Kierkegaardin filosofiasta, Carl Jungilta, Ego state terapiasta, Ken Wilberin nelikenttä ajattelussa ja Lauri Rauhalan fenomenologiassa (ihminen on situationaalinen säätöpiiri: kehollinen, situationaalinen ja tajunallinen).

Viime vuosikymmenet  olen integroinut itseäni: Halusin ratkaista oman itseni arvoituksen. Tutkimusretkeni lähti liikkeelle oikeastaan hammashoitopelosta. En pelkästään koonnut itseäni itseni takia, vaan myös muiden: Ehkä voisin auttaa muitakin löytämään omaan mieleensä levollisuuden, sisäisen rauhan. Nyt pystyn huomattavan paljon paremmin hahmottamaan ihmistä todellisuutta luovana ja aina uudestaan tulkitsevana ainutkertaisena ihmisenä. Jokainen ihminen on oma tarinansa. Pystyn hyödyntämään kokemusmaailmani monia ulottuvuuksia, samaan tapaan kuin aivomme tekevät. Enkä tee tätä työtä vain itseäni varten.

Nyt olen palannut vihdoin jälleen anatomian ja fysiologian äärelle. Luen sekä Daniel Siegelin ajatuksia ihmisaivoista kokemustamme integroivana elimenä. Hän on kirjoittanut erinomaisen kirjan interpersonaalisesta neurobiologiasta. Toinen mielenkiintoinen kirja on Nobel-palkitun biologin Gerald Edelmanin ja psykiatri Giulio Tononin kirja ”Conscioussness – How matter becomes imagination”. Jihuu! Olen löytänyt neurobiologian, jossa minunlainen monitilainen ihminen viihtyy!

Jälkimmäisestä kirjasta ensimmäinen oppini on, että aivot eivät ole kuin tietokone. Niillä on monta erilaista organisoitumistasoa, jotka toimivat erilaisilla periaatteilla. Tietoisuus on aivojen monikerroksellinen ja monilla eri tavalla organisoitunut prosessitoiminto, eikä kenelläkään ihmisellä ole samalla tavalla toimivia aivoja. Voimme tuoda vain esiin joitakin yleisluonteisia yleistyksiä eri osien tehtävistä ja toiminnoista, mutta jokaisella meillä on ainutkertainen värkki ohjaamassa ja kokoamassa tarinaa omasta elämästämme. Kaikilla meillä on oma historiamme, omat kokemuksemme, jotka jättävät ainutkertaiset jäljet aivoihimme. Voimme olla suurimpia omien aivojemme asiantuntijoita!

Synaptiset yhteytemme elävät tarinamme mukanamme. Näemme asioita uudessa valossa, kun vanhat yhteydet kuolevat ja uudet syntyvät. Tähän tarinamme etenemiseen ei vaikuta pelkästään menneet kokemuksemme muiden ihmisten vastavuoroisessa joukossa, vaan mielikuvituksemme tuottamat visiot tulevaisuudesta. Tietokoneista eroaamme siinä, että olemme monimutkaisessa, monitasoisessa ja monin eri tavoin organisoituneessa vuorovaikutussuhteessa sekä kehoomme että ympäristöömme. Voimme elää tulevaisuutta ja menneistyyttä tässä ja nyt. Mikä hienoninta, elämänarvomme ja omatuntomme vaikuttavat siihen, kuinka tämä monimutkainen vuorovaikutusjärjestelmä organisoituu.

Aivojen organisoituminen ei ole vain yksinkertaista ärskyke-palaute (feedback) systeemi, vaan aivoissamme tapahtuu uus-sisääkäyntiä (re-entry), vastavuoroisissa palautejärjestelmissä, joiden avulla aivomme synkronoivat, integroivat, itse itseään. Mikään ekosysteemi, esimerkiksi metsä, ei kykene tämänkaltaiseen säätelyyn kuin ihmisaivot. Tällaista organisoitumista on vaikea pukea metaforaksi.

Edelman ja Tonini kehoittavat meitä yrittämään tarjoamallaan metaforalla. Ajattele, että edessäsi on kummallinen kvartettiryhmä muusikoita. Jokainen muusikko yrittää improvisoida musiikkia suhteessa sisäiseen kokemukseensa mutta aistiensa avulla havainnoiden myös ympäristöänsä, kuulijoita. Lisäksi soittajien kehot on liitetty kummallisin taikalangoin toinen toisiinsa. He aistivat musiikissaan myös toisten muusikoiden kehon liikkeitä ja vahvuutta. Kaunista musiikkia syntyy näiden kolmen eri tason (ympäristö, soittajien tunto toinen toisistansa, sekä soittajan sisäinen kokemus).

Sisällämme on  ohjaaja, tai pikemminkin kapellimestari, joka voi oppia ohjaamaan tätä monitasoista, monin erilaisin tavoin organisoituvaa, yhteen pelaavaa orkesteria siten, että se luo integroitunutta ja koherenttia kaunista musiikkia. Uskon, että juuri tietoisuustaitojamme (mindfulness, mindsight) kehittämällä voimme kehittyä musiikkimme kapellimestarina.

Visioin, että tulevaisuudessa yhä useampi ihminen kykenee luomaan upeaa sinfoniaa sisäisellä orkesterillansa. Tämä tapahtuu, kun havahdumme ulkoisen maailman lisäksi näkemään oman sisäisyytemme. Mikä parasta, voimme tämän jälkeen psykofyysissosiaalisina eläjinä paremmin! Vain ulkonaisuuksiin keskittynyt, kaikkea numeroin monitoroiva elämäntapamme, on ollut sairautta ja pahoinvointia tuottavaa.

Kadonnut lammas palaa niityille, jotka eivät ole enää sen näköiset, kuin ne olivat kolmekymmentä vuotta sitten. Dan Siegel, Gerhard Edelman ja Giulio Tononi luovat neurobiologiaa, jossa mustakin lammas voi viihtyä.

Ihminen ei ole kone, vaan sen sijaan koneetkin ovat ihmisen luomia taideteoksia. Ehkä näet sen katsomalla kuvia, joita olen ottanut maatalousnäyttelyn koneista. Kuvia kauniista koneista voit löytää myös vanhemmista blogeistani!

Poliitikot teatterikouluun?

Ei tarvitse meidän kansalaisten länsimaissa hävetä mitä tulee tietoisuustaitoihin. Meillä on ollut useita eläviä esimerkkejä aikaansa edellä olevista ihmistä, jotka ovat kyenneet oman tietoisuutensa ohjaukseen.  Loistavia esimerkkejä näistä kokonaisvaltaisista ajatellijoista ovat, kuten aikaisemmin olen jo tuonut esille,  Sören Kierkegaard nimimerkkiensä teatterillaan, sekä ”herra Fantasia”,  Carl Jung aktiivisella mielikuvituksellaan.

Näen yhtenevänä näiden kahden mestarin ajattelussa sen, että he molemmat korostavat itsereflektion olevan rationaalisesta ajattelusta irti päästämistä. Hybridin ihmisen toki kannattaa peilata ajatuksiaan tieteelliseen tietoon, mutta tietoisuuden ohjauskeskuksemme on tietoisuustaitoja harjoittaessa egon – tietoisten minänosien – ulkopuolella. Sijoittaisin nämä kaksi loistavaa länsimaisen perinteen ajattelijaa neointegraaleihin transmodernisteihin. He olivat 2000- luvun alun ajan hermolla jo ennen kuin tavallisilla kansalaisilla oli hajuakaan tietoisuustaidoista. Massaihminen näyttäisi kuitenkin parhaillaan pääsevän tietoisuuden evoluutiossa eteenpäin.

Leikittelin aikaisemmissa blogeissani New Age ja Old Age –ajoilla, ja samalla Europan Standford keskuksen tutkijan Roland Benedikterin ja muodonmuutoksellisen oppimisen professorin Markus Molzin ajatuksilla. Peilasin ajatuksiani heidän kirjoittamansa artikkeliin The rise of neo-integrative worldviews – Towards a rational spirituality for the coming planetary civilization”. Suosittelen tätä, kaikille jotka haluavat tutustua syvemmin neointegraaliin ajatteluun.

Ymmärrän muuten hyvin, että poliitikoilla on tänä päivänä vaikea tehtävä edessä. Kunnioitan heitä haasteellisen tehtävän edessä.  En haluaisi olla Jyrki Kataisen housuissa. Politiikan käytännön toimijat joutuvat ohjaamaan erilaisia moniarvoisia ryhmittymiä synkroniaan, ja totta on, että monikulttuurinen aika luo monessa ihmisessä – myös poliitikossa – hämmennystä. Ehkä juuri siksi monet kansalaiset eri sosiaalisissa ryhmittymissä, ilman tietoa paremmasta, takertuvat vanhoihin, turvallisiin populistisiin, ”retrokonservatiivisiin” Old Age-ajattelumalleihin. Osa ruohonjuuritason tavallisista kansalaisista puolestaan tavoittelee jo tietoisuudellansa neointegraaleja tasoja. Taiteet ovat tässäkin asiassa edelläkävijöitä.

Tuhannen taalan kysymys on, kuinka päättäjät voivat ohjata kulttuuria, jossa on erilaisia ristiriitaisia intresseja ja arvoja edustavia ryhmittymiä? Itse ajattelen neointegraalista näkökulmasta, että poliitikoilta vaadittaisiin nyt enemmän niitä ominaisuuksia, joita esimerkiksi taitavalla teatterin ohjaajalla tai kapellimestarilla on. Ehkä teatterikoulun opettajien kannattaisi vierailla eduskunnassa säännöllisesti? Poliitikot voisivat harjoitella samaistumista erilaisia viitekehyksiä edustavien ihmisten maailmankuviin. Ehkä draamaa tarvitaan paitsi kouluissa myös eduskuntatalossa.

Karrikoiden Old Age ajatteluhan nojaa meillä länsimaissa materialistiseen autoritaariseen tieteeseen, ja otsaryppyiseen haluun kontrolloida kaikkea tämän maailmankatsomuksen faktatiedolla. Erilaisten maailmankuvien puristuksessa poliitikko joutuu nyt synkronoimaan eripuraisia ääniä eheäksi ja eettiseksi näytelmäksi, tavoitteena onnellinen tarinan päätös, kunakin ajanjaksona. Tässä todellisuudessa huumoria ja mielikuvitusta on luvallista käyttää. Teatterikoulutuksen saanut poliitikko hyväksyy sen, että materialistinen maailmankatsomus on yksi tärkeä näkökulma muiden joukossa.  Neointegraali poliitikko teatterinohjaajana ei perusta ohjaustaan pelkään tietoon vaan kokonaisvaltaiseen asioiden laajempaan dialogiseen ymmärrykseen.

Oma mielipiteeni on, että kehittämällä kansalaisen tietoisuustaitoja ja itseohjautuvuutta, voidaan päästä eroon populistisista ehdollistumista. Vastalääkettä on siis esimerkiksi terapeuttinen taide, keholliset meditaatiomenetelmät, ”mindfulness” ja draamallinen, dialektinen moniminuus, sellaisenaan kuin se on esimerkiksi Sisäisessä teatterissa, Ego State terapiassa, jungilaisessa analyysissä, Voice Dialogissa, psykodraamassa ja vaikkapa psykosynteesissä. Ne vastaavat hyvin uuden monikulttuurisen aikamme haasteisiin.

Teatterin näkökulmasta persoonaamme ohjaavat monet erilaiset minuuden äänet, jotka heijastavat ehdollisutumina kulttuuriamme ja sisäisiä traumojamme. Tarvitsemme Sisäiseen teatteriimme monipuolisen skaalan erilaisia minätiloja, sekä rationaalisia (moderneja) että impulsiivisia ja luovia (postmoderneja).

On mahdollista Sisäisen luovan keskustelevan prosessin kautta yhdistää sisällämme postmodernin ajan pirstoutuneisuus ja moderni järki. Kun kykenemme tiedostamaan kaikki äänemme, myös ne äänet, jotka kuuluvat meissä kuiskauksina ja saamme monet sisäiset äänemme synkroniaan, kykenemme paremmin vastaamaan globalisaation myötä syntyneisiin erilaisten maailmankuvien haasteisiin.

Niinkuin neointegraalissa makrokulttuurissa, emme voi koskaan saavuttaa täydellistä ristiriidatonta tilaa myöskään mikrokulttuurissamme, sisäisessä maailmassamme. Sen sijaan voimme oppia sietämään jonkinasteista ristiriitaa ja hämmennystä, sekä voimme nousta niiden yläpuolelle luovuudellamme. Saavutamme näin uusia metatasoja, joilla voi olla tilaa ristiriitaisille maailmankatsomuksille.

Haluaisin korostaa kulttuurien kanssakäymisissä erityisesti tätä ihmisen henkistä puolta. Myös Benedikter ja Molz kiinnittävät tähän huomiota. Heidän mukaansa neointegraali henkinen ihminen ei ole epärationaalinen, epä-älyllinen saatikka dogmaattinen. Sen sijaan hänellä on kyky itsensä itserefleksioon. On mahdollista löytää uskontojen eri vertauskuvapankeista sellaisia tulkintoja omaan henkisyyteemme, jotka auttavat meitä ulottamaan armoamme myös toisinajattelijoihin ja erilaisten uskonnollisten sekä ateististen traditioiden ihmisiä kohtaan.

Itseäni kiinnostaa kristinuskon metaforat, mutta ei tulisi mieleenikään, että kaikkien maailman kansalaisten olisi omaksuttava kristinuskon käsitteet. Arvostan sen verran paljon muita kulttuureita, että katson ihmisen perusoikeudeksi sen, että hän saa itse integroida oman maailmankuvansa haluamistaan aineksistaan. Yhden tavoitteen haluaisin kuitenkin ulottaa kaikkien sivilisaation kansalaisille: väkivallattoman rakkauden.

Uuden ajan ihmisen ei tarvitse takertua mihinkään yksittäiseen autoritaariseen uskonnolliseen, tieteelliseen tai poliittiseen paradigmaan, vaan hän voi löytää rauhan, turvan ja levon sisältään harjoittamalla persoonalleen sopivia tietoisuustaitoja. Tämän jälkeen maailmankuva ei ole valinnut häntä, vaan hän on tietoisesti itse valinnut oman maailmankuvansa. Samalla hän kasvaa itseohjautuvaksi, oman itsensä parhaaksi asiaintuntijaksi, joka osaa olla dialogisessa suhteissa erilaisiin maailmankatsomuksiin. Kun ihminen löytää mietiskellen armon ikuista epätäydellisyyttänsä kohtaan hyväksyy hän helpommin myös maailman epätäydellisyyden.

Toivon hybridi kulttuuri on siirtymistä tietokeskeisestä ajasta laajemman kokonaisvaltaisen ymmärryksen aikaan.

Benedikter ja Molz mainitsevat sen, että kaikilla tasoilla, poliittisissa, kulttuurisissa henkisissä ja uskonnollisisissa keskustelukäytännöissä olisi käytävä läpi muodonmuutos. Meidän olisi vastattava  ”paradigman evoluutiolla” integratiiviseen, poikkikulttuuriseen, poikkiuskonnolliseen ja poikkikansallisiin haasteisiin. Halusimme tai emme, näytämme olevamme kulkemassa planetaarista sivilisaatiota. Tässä kehityksessä meidän täytyy kuunnella kaikkien kansakuntien ääniä, myös pienimmillä, köyhillä kansoilla ja erilaisilla alakulttureilla, on meille jotakin annettavaa.

(Sisäinen teatteri facebookissa.)

Mitä tietoisuustaidot TODELLA ovat?

Mikäli haluat tutustua syvemmin tietoisuustaitoihin, suosittelen, että tutustut Ken Wilberin filosofiaan ja vaikkapa Marko Mikkilän erinomaiseen graduun. Monella tämän päivän ihmisellä vaikuttaisi olevan edelleen hyvin pinnallinen kuva siitä, mitä tietoisuustaidot, kuten hyväksyvä läsnäolo, ovat. Seuraavassa peilaan Sisäisen teatteria, terapeuttista kirjoittamismenetelmääni, Ken Wiberin filosofiaan.

Ken Wilberin (2009) tietoisuuden evoluution mukaan ihmisen tietoisuuden laajetessa, syntyy uusia näkymiä maailmaan. Ihminen näkee maailman kokonaan uudella tavalla, eikä pelkästään vain uusien viitekehyksellisten linssien kautta. Kokemuksieni mukaan minätilojen kanssa keskustellen on mahdollista nopeuttaa tätä nousemista uusille ymmärryksen tasoille. Tällöin näkymämme muuttuvat, vähän samaan tapaan kuin vuorikiipeilijällä: Hänen noustessaan korkeammalle näkee aina laajemman maan kappaleen ja osan taivaanrantaa. Filosofi Sören Kierkegaard kulki aikoinaan omilla nimimerkeillään rinnakkaista polkua pitkin.

Tietoisuuden evoluutio on hierarkkinen järjestelmä, mutta Wilberin mukaan (2000) tämä hierarkia ei ole lineaarinen ja jäykkä niin kuin sosiaalisissa systeemissä. Sen sijaan tietoisuustaitojemme ja tietoisuuden laajetessa, ihminen vähitellen siirtyy egokeskeisestä ajattelusta, ryhmäajatteluun ja kansakunta-ajatteluun. Vähitellen ymmärryksen laajetessa hän siirtyy laajemmin ajattelemaan koko ihmiskuntaa ja sen kaikkea elollista luontoa. Wilberin mukaan ilman mietiskelyä, meditaatiota ja tietoisuustaitoja tämä matka on vain korkea tavoite, eikä ihmisellä ole mitään polkua, mitä pitkin hän voi kiivetä tietoisuudessaan kohti uutta ymmärtämystä (2009). Luovassa psykodramaattisessa transsissa tapahtuva minätilojen keskusteleva kirjoittaminen tarjoavat erään tietoisuustaidollisen konkreettien työkalun vuoren polulle kulkemiseen.

Tietoisuutemme on minätiloilla työskennellen omanlainen kaleidoskooppi. Alussa meillä on vain muutama värihiukkanen (minätila) linssissä ja näkymämme ovat melko vaatimattomat. Vähitellen minätilahiukkasten värikirjon lisääntyessä, linssin läpi saavuttamamme näkymät rikastuvat. Visioloogiseksi kasvaessamme meidän on kyettävä hyväksyvästi vastaanottamaan minätilamme ja visioimaan niiden seurassa: tunnistamaan symboleja ja työskentelemään mielikuvin. Sisäisestä teatteria ja sen minätiloja hyödyntävä visioloogi (vrt. Ken Wilber, 2000) näkee näkee erilaisten minätilojen näkökulmien kautta todellisuuden luovasti ja samalla yhä kirkkaammin. Vähitellen hän kykenee saavuttamaan aktiivisella mielikuvituksellansa jopa pyhältä tuntuvia henkisiä tiloja, joissa hän näkee todellisuuden aperspektiivisesti eli vailla yhtäkään näkökulmaa.

Tietoisuutaitojen kehittäminen on henkinen prosessi, jossa löydämme oman eettisen tavan elää. Minätilojen avulla voimme yhdistää meditatiivisessa tilassa itseemme erilaisia viisausperinteitä, mm. terapeuttista tietoa. Tarkkailijatilan löytäminen tapahtuu kaikissa meditaatioperinteissä erilaisilla tavoilla keskittämällä tietoisuutta. Sisäisessä teatterissa avautuminen olemiselle ja pakonomainen ajattelu hiljennetään mielikuvituksen avulla, joten se edustaa sekä luovaa että oivaltavaa meditaatiotapaa. Syntynyt identiteettitarina peilataan myös järkeviin rationaalisiin tiloihin.

Visioloogi voi saavuttaa meditatiivisen mielikuvituksensa avulla oman systeemisen kehomielelle rakentuvan sisätodellisuutensa ohjauksen: hän tuntee erinomaisesti minätilansa ja osaa mielikuvituksensa avulla luoda uusia tiloja. Minätilat kommunikoivat erinomaisesti ja uusia tiloja syntyy uusissa tilanteissa. Visioologi on löytänyt kaksi minuutensa keskusta: transsendentaalisen Sisäisen teatterin ohjaajaitseyden – egotilojen ulkopuolisen tarkkailijan – sekä egotilojen muodostaman minän ja siinä kulloinkin hallitsevan minätilan. Hän hyväksyy, että hänen sisällään on maailmoja ja totuus on aina suhteellinen, paitsi aperspektiivisellä tasolla, joka on vain puhdasta olemista.

Wilberin (2000) mukaan visiolooginen tapa kohdata maailma edustaa korkeampaa rationaalisuuden muotoa, joka on kovaa vauhtia lisääntymässä kulttuurissamme. Hän kutsuu sitä nimellä kentaurinen, eksistentiaalinen, dialektinen, planetaarinen, verkosto-looginen, tai integraalisaperspektiivinen. Siinäpä oli anglismeja kerrakseen. Oli miten oli, tällä tasolla Sisäisessä teatterissa ihminen kykenee näkemään minätilojensa keskustelun tarkkailijatilasta käsin, ja hän kykenee myös näkemään itsensä osana luomakuntaa helikopteri- ja rakettiperspektiivistä käsin.

Kulttuurissamme leviää nyt tietoisuustaidot. Se on hieno asia, koska ne ovat väline, jolla ihminen siirtyy uudelle olemisen tasolle. Minätilat (esim. Gordon Emerson, John and Mary Watkins) voivat antaa monelle ihmisille hyvin konkreettisen työkalun , jolla he voivat hypätä dialektiseen olemiseen. Tällä tasolla kykenemme aidosti kuuntelemaan erilaisia näkökantoja. Voimme antaa keskusteluissamme tilaa kaikille luontokappaleille, jolloin voimme saavuttaa egosentrisen tai etnosentrisen ajattelun sijaan uuden ekosentrisen kosmisen näkökulman.

Wilberin tietoisuuden systeemi näyttäisi olevan rinnasteinen sekä Sören Kierkegaardin ajattelulle (hänen nimimerkkinsä muodostivat rasioita, jonka avatessa löytyi uusia nimimerkkejä, minätiloja) sekä Sisäiselle teatterille, jossa mielen primitiivisemmät osat, minätilat voivat yhdistyä uusiksi laajemman ymmärryksen tiloiksi. Wilber (2000) korostaa samaa asiaa, mikä on sisäänrakennettuna Sisäisessä teatterissa, ja sen takana vaikuttavassa Ego state -terapiassa. Mikäli uusi (minätila!) taso irtaantuu siitä, minkä päälle se on rakentunut, syntyy patologioita. Tarvitaan integraatiota korjaavana liikkeenä. Yksinkertaisemmin sanottuna, jotta meidän persoonamme pysyy eheänä, tarvitaan minätilojen välille hyvää kommunikaatiota. Eri tasojen minätilojen täytyy löytää sopu keskenään.

Sisäinen teatteri on dialektinen tapa tutustua itseen ja laajentaa tietoisuutta. Luovassa prosessissamme on syytä lähteä liikkeelle mielikuvituksen avulla  perustunteista. Mieltämme kiusaavat tai askarruttavat henkilökohtaiset asiat laitetaan minätilojen korjaavan mielikuvituksen avulla järjestykseen. Alkuun päästäksemme tarvitsemme viisaita ja kokeneita ihmisiä ympärillemme. Vähitellen prosessi voi laajeta: siirrymme reflektiiviseen oppimiseen: luovaan kirjoittamiseen ja lukemiseen. Löydämme yhä enemmän kokonaisvaltaisen viisauden tiloja itsestämme.

Matkalla uudelle ymmärrksen tasolle (integroituneet uudet minätilat) tapahtuu pienempiä tai suurempia vanhan ajattelun kuolemia. Siirtymä uudelle tasolle, muodonmuutoksemme, on aina eräänlainen kuolema. Toukka kuolee ja perhonen syntyy. Tämä kuolema voi olla kipeä kokemus, joskus jopa kaoottinen. Tämä siksi, että joudumme luopumaan hallitsevana vanhasta minätilasta, johon samaistumalla koko aikaisempi maailmankuvamme on rakentunut. Toiset jäävät jumiin loppuelämäkseen joihinkin yltiörationaalisiin tai fundamentalisuskonnollisiin tapoihin ajatella.

Nerot kiipeävät vuorta innokkaasti ylöspäin ja löytävät aina vain uusia näköaloja. Oma kokemukseni on, että kokonaisvaltaisen ajattelun nerous ei niinkään synny kyvystä ratkoa matemaattisia yhtälöitä, vaan se on mielikuvituksen avulla tehtävää jatkuvaa työtä. Jokaisella meistä on oma perustasonsa, josta minätilat voivat lähteä ponnistelemaan kohti laajempaa usein jopa nerokasta elämän ymmärtämystä. Ken Wilber tukee tätä ajattelua. Ihmisellä ei tarvitse olla Albert Einsteinin geenejä kasvaakseen neroksi, vaan globaali, monikulttuurinen ajattelu, riittää viemään tietoisuuden kehitystä hyppäyksin eteenpäin. Mestareiksi kasvaneita on harvassa, mutta monessa meistä on sisällänsä pieni mestari, joka odottaa aktivoimistaan.

Silloin kun vanha minätilamme ei onnistu löytämään hyvää kommunikatiivista suhdetta uuteen muodostumassa olevaan minätilaan, voidaan puhua identiteettikriisistä. Erityisesti tämän kaltaisessa tilanteessa ihminen hyötyy Sisäisen teatterin kaltaisesta oman kokemusmaailman tutkimus- ja kehittämismatkasta. Ihminen tekee luovasti tutuiksi mahdollisimman monet uudet ja vanhat minätilat toisilleen. Ja neuvotellen hän löytää tiloillensa yhteisymmärryksen tai kompromissiratkaisun. Meillä kaikilla saa olla sisällämme ristiriitoja (erimieliset minätilat): Ne toimivat myös ponnahduslautoina uuteen ymmärrykseen ja arvorationaalisuuteen.

Ihminen voi tutkia itseään tietoisuustaitojen avulla, kuten luovasti kirjoittaen ja erilaisilla muilla taideterapeuttisilla menetelmillä sekä meditoiden. Monelle kriisi on se, että huomaa löytävänsä itsestänsä uuden minuuden, joka ei mahdu lainkaan vallitsevaan nykyiseen valtayhteiskuntaan.

Minätilojen kanssa työskennellessä kyse ei ole siis siitä, että löydämme minuutemme, joka sopeutuu yhteiskunnassa vallitseviin normeihin. Sen sijaan kysymys on siitä, että ihminen löytää eettisen oman ainutkertaisen elämäntapansa, joka ei ota vastaan vallitsevia kulttuurisia valtauskomuksia itsestään selvyyksinä. Onneksi meillä on tilava kulttuuri siinä mielessä, että saamme valita elämäntapoja, joiden ei tarvitse olla normielämän mukaisia. Elämme länsimaissa parhaillaan kulttuurisen muodonmuutoksen aikaa, jossa hyväksytään erilaiset tavat elää.

Filosofi ja psykologi Lauri Rauhala väitti jo 60-luvulla, että meditaatio voidaan yhdistää psykoterapeuttiseen tietoon. Sisäinen teatteri on se laitos, jossa tämä tapahtuu minätilojemme avulla. Teatterilla, spontaanilla luovuudellamme, on ihmeellisiä taianomaisia voimia.

Tietoisuustaidot ovat facebookissa.

Kohti integratiivista ja esteettistä lääketiedettä nr. 18

Vaikka tiede kehittyy, kuolema pysyy mysteerinä. Kun pohdimme sen kokemuksellista olemusta, ei ole asiantuntijoita, on vain ihmisenviranhaltijoita. Siirtolan Emäntä on oikeastaan sitä mieltä, että elämän estetiikan kannalta olisi hyvä alkaa järjestää yhä enemmän ” Kuinka valmistautua hyvään ja kauniiseen kuoleman” -kursseja, koska niistä saattaisi ihminen saada erinomaisia eväitä hyvään elämään. Tällä kurssilla kurssilaiset voisivat keskustella muun muassa sellaisten tavallisten ihmisten kanssa, jotka ovat olleet kasvokkain kuoleman kanssa. Toki siellä voisi olla myös monitieteellinen asiantuntijaryhmä, lääkäristä pappiin ja psykologiin, mutta hekin olisivat kurssilla ihan vain ihmisenviranhaltijoina.

Emäntä, jos tällaiselle kurssille pääsisi, haluaisi keskustella muutamasta erityisestä asiasta, täysin tietäen sen, ettei kuolema läheskään aina suju niin kuin ihminen itse valitsisi. Emäntä toivoisi saada jutella tällä hyvän kuoleman kurssilla muiden kanssa siitä, että miten, missä ja kenen kanssa kukin haluaisi kuolla. Emäntä unelmoi, että hänen ympärillään olisi rakastavia ihmisiä, tietysti ainakin lapset ja aviopuoliso, kaunista musiikkia ja kirjanlukija. Emäntä haluaisi uskovaisen veljensä rukoilemaan rinnallensa. Hän on aina osannut rukoilla niin hauskoja rukouksia, että Emäntä voisi leveästi hymyillen kolkutella toiveekkaana Taivaan porttia. Lukija (ehkä joku Emännän pojista?) voisi lukea vaikka 5. kerran Karamzovin veljekset. Tiesitkö muuten, että Leo Tolstoilla oli kuollessaan pöydällä Dostojevskin Karamazovin veljekset? Lisäksi Emäntä haluaisi hyvää fyysistä ja emotionaalista huolenpitoa. Joku välillä paijaisi, silittelisi ja ehkä suukottelisikin (ei suulle, henki voi haista). Tietenkin Emäntä toivoisi riittävän kipulääkityksen, jota hän voisi itse säädellä. Oletko sinä muuten koskaan miettinyt miten haluaisit kuolla?

”Age Concern” tutkimuksessa vuodelta 1999 vanhukset luettelivat hyvän kuoleman piirteitä. Hyvä kuolema tulee niin, että ihminen pystyy valmistautumaan siihen. Ihminen tietää mitä tuleman pitää. Ihminen saa säilyttää arvokkuutensa ja yksityisyytensä loppuun sakkaa ja hän saa valita, missä ja millaisessa ympäristössä kuolee. Tarvittaessa kuolevalla on mahdollisuus valita myös saattohoitokoti. Hyvää kuolemaa ihminen voi jotenkin kontrolloida, esimerkiksi ihminen itse voi säädellä kipulääkityksensä määrää. Hyvässä kuolemassa ihminen saa asiantuntijoilta faktainformaatiota tilastaan tarvittaessa. Hyvässä kuolemassa ihminen saa itse valita ihmiset, joiden kanssa hän haluaa jakaa tämän kokemuksen. Hyvässä kuolemassa ihminen ehtii hyvästelemään läheisensä. Hyvään kuolemaan on valmistauduttu siten, että ihminen on etukäteen antanut ohjeita, joita noudetaan viime hetkillä. Hyvälle kuolemalle ihminen ikään kuin antautuu vapaaehtoisesti, valmiina, eikä kuolevan elämää pitkitetä tarpeettomasti. Emäntä huomaa muuten, että hänen äitinsä saattohoito täytti jotakuinkin kaikki edellä olevat kriteerit. Ehkä siksi kokemus oli valtavasta surusta huolimatta eheyttävä.

Kuoleman edessä me kaikki, ylilääkäristä rekkakuskiin ja kadunlakaisijaan, olemme tasa-arvoisia. Sen edessä olemme ilman naamoitamme. Niin kuin kuolema on henkilökohtainen yksinäinen kokemus, niin on myös elämän merkityksien etsiminen. Kuoleman kasvojen edessä voimme vahvistaa Emännän mielestä omaa ainutkertaista tapaamme elää. Meiltä katoaa tarve rakentaa elämäämme pelkästään ulkoisten symbolien varaan. Onhan tunnettu sanonta, että ruumispaidassamme ei ole taskuja. Kun uskallamme katsoa kuoleman peiliin, näemme, mikä meille on oikeasti tärkeää elämässä.

Vaikka Emäntä arvostaakin ihmisen viranhaltijoita, ei silti käy kieltäminen, että voimme oppia jäsentämään sisäistä todellisuuttamme myös filosofien ja hengellistien isien kautta. Heidän ajattelunsa voi auttaa meitä antamaan sanallista muotoa sisäisille tunteillemme. Filosofit ovat merkitysmaailman taiteilijoita. Emäntä on blogissaan lainaillut kirjailijafilosofeja Sören Kierkegaardia ja Fjodor Dostojevskin varmaan lukijoiden kyllästymiseen saakka. Mutta minkäs Emäntä sille mahtaa, että heidän ajatuksiaan on niin kiehtovaa pyörittää hänen elämän raanun kangaspuissa. Molemmille näille eksistentialismin edeltäjille oli yhteistä, että he kumpikin nauroivat hienoille järjen luomille hallinnan järjestelmille; niiden ”erehtymätön logiikka” kun heti romahtaa joutuessaan kosketukseen elävän elämän kanssa.

Emännällä on tunne, että näillä 1800-luvun mestareilla kummallakaan ei laskelmoiva kylmä järki ollut elämän yläpuolella. Sen sijaan he molemmat arvostivat hyvyyttä ja kauneutta, unohtamatta elämän realiteetteja. Kumpikaan heistä ei ollut siinä mielessä pessimisti, etteivät he olisi uskoneet inhimillisen tietoisuuden mahdollisuuksiin ihmiskuntaa eheyttävänä voimana. Heidän kritiikkinsä kohdistui nimenomaan typistettyä, torsoa järkeä kohtaan; keikaroivaa, varmaa, itseriittoista ja itsetietoista järjestelmä-älyä kohtaan. Emäntä saa nykyään myös allergisen ihoreaktion tällaisestä älystä, etenkin jos se on ainoa tapa ajatella. Nämä kirjalijafilosofit molemmat uskoivat Emännän tulkinnan mukaan juuri ihmisen henkilökohtaisen luovan esteettisen ja eettisen älyn mahdollisuuksiin. Tämä äly ei tarvitse valmiita järjestelmiä, vaan se itse luo ja uusii niitä loppumattomasti, ikuisena virtana.

Seuraavassa Emäntä yrittää vaihtelun vuoksi tavoittaa muutaman muun ajattelijan ajatuksia kuolemasta. Psykiatri Victor Franklillä, logoterapian isällä, on Emännän mielestä tutustumisen arvoisia ajatuksia kuolemasta. Hänhän itse selvisi aikoinaan natsien keskitysleireistä hengissä. Logoterapiassaan hän yhdistää tiedettä, filosofiaa ja uskontoa. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että hänen logotearpiansa sopii myös ateisteille. Juuri tätähän Emäntäkin on yrittänyt vuosikaudet tehdä, enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Hänelle kun faktatieto ei ole tuonut ymmärrystä, mutta sen sijaan kokemus, (hengellinen) filosofia, kirjallisuus ja kirjoittaminen ovat sitä tehneet.

Franklille elämä oli jatkuvaa perimmäisen tarkoituksen etsimistä. Victor Franklin kirja ”The Man’s Search for Meaning” rankeerattiin yhdeksänkymmentäluvulla New York Timesissa yhdeksi kymmenestä eniten USA:ssa ihmisiin vaikuttaneista kirjoista. Franklin mukaan ihmisen elämää ohjaa merkityksellisyyden tahto. Jos joku ei ole vielä sattumalta huomannut, niin tämähän pitää paikkansa ainakin Siirtolan Emännän suhteen. Hänelle kun maailma on jatkuvien merkitysaukeamien aarreaitta. Frankille Jumala oli Jumala meissä (the God within). Kun löydämme Hänet, aukeaa ovi, jonka avulla löydämme elämällemme tarkoituksen.

Emännällä on kokemus omasta elämästänsä, että hänelle merkityksellisyyden kokemus aukesi voimakkaimmin mystisinä hetkinä kirjoittaessa. Nämä kokemukset lienevät hyvin samantapaisia kuin tapulikokemukset, joita ihmiset voivat saavuttaa esimerkiksi musiikkia kuunnellessaan. Ihminen elää Franklin mukaan aidoimmin ihmisenä silloin kun hän ottaa merkityksien avaamisen elämänsä haasteeksi. Tällainen ajattelu istuu Emännän mieleen kuin puollukkaruissose rönttöseen. Hän ehkä sanoisi vielä hieman toisin tämän saman: ihminen oppii antamaan itseään eheyttävän muodon omalle sisäiselle kokemusmaailmalleen.

Jospa onkin niin, että mitä täsmällisemmin ihminen kykenee erilaisin käsittein tai muodoin jäsentämään omaa tunne- ja kokemusmaailmaansa eheämmäksi kokonaisuudeksi, sitä paremmin hän voi. Sisäinen ahdistus syntyy siitä, ettemme kykene antamaan merkityksellistä jäsennettyä harmonista muotoa tunteillemme ja kokemuksillemme. Moni meistä löytää vasta epätoivosta, Danten helvetillisestä pätsistä, uuden merkitysavauman elämäänsä, näin käy esimerkiksi parantuvalle alkoholistille.

Paul Ricaeur puhui aikoinaan riitasointuisesta sopusoinnusta. Ehkä eheä ihminen on sellainen? Riitasointuinen sopusointu. Hän hyväksyy elämän absurdiuden ja paradoksit, ja ristiriita on sopusointua tavoittelevan virtauksen energisoiva voima. Onko ilman sisäistä konfliktia luovuutta? Tästä kysymyksestä tulee mieleen eräs kirjailija tuttavani. Hän myönsi, että hän ei oikeastaan halua edes mitään eheyttä, vaan hän elää tieten tahtoen raastavaa elämää. Hän ikään kuin ruokkii riitasointuisuutta luovuutensa voimaksi.