Terapeutillakin on sydämen silmät

Seuraavassa näyte sydämen silmien katseen kirkastamisesta luovasti kirjoittaen, jota voimme kutsua myös mielitajun kehittämiseksi. Dialogista kirjoittamista eri minätiloillaan harjoittaa kirjoittamisnäytteessä ”Juha” (keksitty nimi), psykoterapeutti Tampereelta. Lainaus on kirjastani Sisäinen teatteri – Luova kirjoittaminen tietoisuustaitona . Luovan kirjoittamisen, ”oivallusmeditaation”,  kohteena on Valviira.

teatteri_jereJuha lähti liikkeelle siitä, että yhteiskuntamme kaikilla tasoilla, niin ihan yksittäisessä terapiahuoneessa kuin Valviran saleissa, olisi syytä määrittää uudelleen, mitä terapia on, mihin sitä käytetään ja ennen kaikkea miten. Juha on yllättynyt, että terapeutit kyseenalaistavat heitä ohjaavia hallinnollisia rakenteita niinkin vähän. Seuraavassa hän pohdiskelee yhdessä minätilojensa kanssa vallankäytön instituutioiden olemusta. Kirjoitusnäyte on erinomainen esimerkki myös siitä, kuinka ihminen voi käyttää minätilojansa  paitsi itsetuntemuksen lisäämiseen myös peilaavaan oppimiseen.

”Evoluutiopsykologian ja luonnontieteiden ystävänä täsmentäisin käyttämääsi luonnontieteellisen lineaarisen mallin antamista. Ns. virallinen käsitys siitä, mikä on toimivaa terapiamaailmassa ja mistä haemme esikuvia sen rakenteisiin, ei ole monipolvisten nykyaikaisten luonnontieteellisten mallien, joissa on potkua poikkitieteelliseen ja miksei taiteelliseenkin tulkinta-avaruuteen, mukainen. Evoluutioteorioissa (luonnon moninaisuus, sattuman synnyttämät vaihtoehtojen kirjot, sattumien kasautuminen jne.) on ollut iät ja ajat perusajatukset kaaosteoriasta, elämänprosessien fraktaalimaisuudesta. Ne ovat kaukana virkamiesmäisestä käsityksestä ihmisen mentaalisen puolen hoidosta. Vs. Virallinen käsitys terapiasta (mikä se onkaan ja missä se onkaan edes selkeästi määritelty) on sekoitus muka lääketieteellisiä (lue laboratoriomaista, yksinkertaisten ärsyke-reaktio -mallien mukailua, kapea lääketieteellinen malli) perusteluja yhdistettynä hallinnollisiin ja mekaanisiin asioiden ja ilmiöiden jäsentämiseen.

Nyt alan mukailla kirjoitustasi, joten vaihdan tyylilajia. Kysyit ”mitä tunteita herätti?”  (kirj.lisäys: Minun mielepiteeni terveydenhuollon hallinnollisiista instituutioista ja etenkin Valviirasta). Herätti tunteita ja on hyvä, että tätä asiaa nimenomaan kirjaat tunteita puhuttavasti. Näitähän on totuttu punnitsemaan viileän analyyttisesti ja siten kuohimaan elämää sisällöstä. Annan eri minuuden puolieni vastata tunteistaan.

”Kuopus” ( syntyi Juhan ollessa siinä 5-6 -vuotias hänen tarkkaillessaan ulkopuolisen positiosta perheensä elämää) kokee  surua, vaikka yrittää viileän analyyttisesti tarkastella asiaa. Kuopus näkee, että Valvira määrittää terapiakoulutusta ja ketkä pääsevät ns, hyväksyttyjen terapioiden listalle. Toisaalta kuopuksen optimismi ja tahtotila on sellainen, että hän näkee Virallisen systeemien ulkopuolellakin elämää. ”tahtoo ite” -henkeä. Tarviiko sinne viralliseen maailmaan mennä. Suru tulee mainitsemastasi tyhmyydestä. Kuopus suree sitä, että ”miksi aikuiset ovat niin tyhmiä”. Surullisimmillaan Kuopus ajattelee, miksi synnyinkään näin väärään maailmaan.

”Toveri Tulisielu”, joka syntyi murrosiässä ja havahtui maailman epäoikeudenmukaisuuteen. Tulisielu näkee ennen kaikkea terapiamaailman järjestämisen yhteiskunnan (veronmaksajien) resurssien epäoikeudenmukaisena ja tehottomana jakamisena. Valvira ei ehkä olekaan se pääsyntipukki, vaan Sorakuopalle hän asettaisi pyssynsä piippua pitkin katsoessaan Kelan ja muotoutumassa olevat sairaanhoitopiirien systeemit, joilla he ovat alkaneet tai ovat alkamassa koordinoimaan terapiapalveluita. Kela määrittää omista kapeista terapiakäsityksistä terapiasessioiden pituutta, tiheyttä, mikä on pariterapiaa ja kuka sitä saa antaa, mikä on psykoterapiaa, mikä perheterapiaa jne. Joskus Tulisielusta tuntuu, että se tekee sen ilman hajuakaan ko. terapioiden sisällöstä ja siitä, että on erilaista pariterapiaa, perheterapiaa ja yksilöterapiaa ja jopa toimivaa sellaista. Suurin vääryys Tulisielun mielestä on se, että esimerkiksi asbergeriksi diagnosoidulle pojalle (joka totisesti tarvitsee yhteiskunnan tarjoamaa tukea, joka oikeus on hänelle laissa määritelty) voi Kela päättää analyyttisen terapian 3 kertaa viikossa 5 vuoden ajan. Ensimmäisillä käynneillä niin poika kuin hänen vanhempansa huomaavat, että vaikka analyyttinen terapia olisi kuinka mainiota, ei se heidän pojalleen käy. Kysyttäessä Kelalta asiaa, terapian vaihtaminen ei onnistu. Päätös pysyy. Toki perhe voi omalla kustannuksellaan valita sopivamman terapian.

Systeemi ei anna valinnanvapautta ja valtaa ihmisille päättää omasta elämästään ja tukensa muodoista (vaikka tarjolla olisi vaihtoehtoja ja jopa halvempiakin).  Tulisielu kiehuu: ” …missä on se valta, joka kuuluu kansalle!”

Tulisielun tulta lisää se, että sairaanhoitopiireille siirtyy samanlaista valtaa nykyistä enemmän määritellä Kelan tavoin, ketkä saavat antaa terapiaa, mitä terapiamuotoja suositaan jne. Heillä on siihen monia välineitä: terapeuttien kilpailuttamiset, voivat laatia listoja keitä terapeutteja voidaan heidän sairaanhoitopiirissään käyttää jne.  Näistä hallinnollisista ”päätöksistä” ei voi valittaa, ne jäävät piiloon ja niitä perustellaan hoidollisella slangilla, jota vastaan on aika toivotonta argumentoida.

”Kaukokatseinen ukki” (joka oli jo olemassa ennen Juhan syntymää) tuntee turhautuneisuutta ja ajoittain jopa voimattomuutta: ”eikö mikään muutu” ja ” kuka itse asiassa on syyllinen? Keneen voi kohdistaa vaatimukset?” Kaukokatse näkee, että ei ole selkeää tahtotilaa ja johtavaa ajatusta, joka olisi syntynyt jossain ja joka koettaisi suunnitelmallisesti ajaa nykyisen kaltaista tapaa toimia. Valitettavasti se vain muotoutuu kuin itsestään totuttujen työkäytäntöjen tuloksena. Eihän Valvira, Kela tai sairaanhoitopiirit ole ihmisiä. Ne ovat systeemejä, koneistoja, vailla omaa tahtoa.  Olisikin joku ihmisryhmä, jolla olisi voimakas tahto ja näkemys ajaa asioita näin. Silloin sitä vastaan voisi toisella tavalla argumentoida ja miksei taistellakin.

Kaukokatse näkee, että nykyisen kaltainen tila syntyy päätöksenteon hajanaisuudesta, kellään ei näytä olevan lopullista vastuuta. Lisäksi vallitsee saamaton tahdon puute. Vaikka instituutioiden johtohenkilöitä kyllä juoksutetaan innovatiivisen ajattelun, ”ole luova oman elämäsi taiteilija” yms. kursseilla. Ehkä ne ovatkin vain tekohengitystä, nuo kurssit, jotta he jaksaisivat pyörittää kulunutta tahkoa taas seuraavan vuoden. Päätöksiin ajaudutaan, tukeudutaan siihen vanhaan, koska uuden kokeilu voi olla asiaa ajaville vaarallista virkansa puolesta tai ”niin on vain maan tapa ja siihen on tyytyminen”. Innovatiivisuus on umpihankeen hiihtämistä, se vie energiaa ja vaatii intoa ja uskallusta. Pitäytyminen vanhaan latuun luo pettävää turvallisuutta. Ei ainakaan tule rikossyytteitä virkamiehille harhapoluille astumisista. Pelataan varman päälle.

Turhautuneisuus tulee Ukille eniten siitä, että kuten hallintokoneiston tehottomuus kuohii innovatiivisuutta niissä työskenteleviltä ihmisiltä, niin myös muutosyritykset tuntuvat joskus hukkuvan saamattomaan tervaan: kun nokka jää kiinni muutosehdotusta käsittelevän alatyöryhmän lisäpöytäkirjan lisäosan tervaan ja ponnistaen nostat sen ylös, tarttuu pyrstösi aluejohtajan vuosiloman takia seuraavalle keväälle siirretyn kokouksen lykkäämisilmoituksen tervaan jne.

”Äidinpoika” (syntyi ensiparkaisun jälkeen nautitun ensimmäisen äidinmaitotilkan euforiassa) Äidinpoika tuntee syvää myötätuntoa Valviroissa, Keloissa ja sairaanhoitopiireissä työskenteleviä ihmisiä kohtaan. Äidinpoika ajattelee, että muiden minänosien (paitsi pyykkipojan) heristäessä nyrkkiä Valviroille yms. he samalla määrittävät noissa systeemeissä työskenteleviä ihmisiä. Tuntuu pahalta heidän puolestaan.  Hän ajattelee, että heillä kaikilla on halu kokea olevansa hyviä työssään ja haluavat pyrkiä hyvään. Ja jopa usein uskovat edistävänsäkin sitä paljon.  Hän haluaisi, että kaikkia kohdeltaisiin arvostavasti ja saataisiin kaikki yhteisen maitokannun ääreen pohtimaan yhteistä hyvää ja vaihtoehtoja. Hän valitettavasti ei tiedä, miten se tehtäisiin. Joskus se ajatus saa suupielet vääntymään itkuun.

”Pyykkipoika” (joka syntyi Juhan ollessa 3-vuotias) Pyykkipoika elää leikistä ja hänelle elämä on leikkiä, naurua ja hullunkurisia asioita. Pyykkipoika hihittää terapiamaailman tuottamalle vakavuudelle muissa minänosissa.  Aina silloin tällöin hän onnistuu irvistellessään saamaan muut, jos ei aina hymyilemään, niin ainakin nykimään suupieliä lähes hymyyn. Vaikkei Pyykkipoikaa aina oteta vakavasti, kun hän ei ole vakava, niin omasta mielestään myös hän osaa nähdä asioita terävästi. Hän näkee, ettei minkään tehottoman systeemin valta ole aukotonta (itse asiassa ne ovat hataria kuin harakan pesät ja sekös Pyykkipoikaa huvittaa). Ja yhtyy Kuopuksen käsityksiin siitä, että systeemien ulkopuolella sitä vasta elämää onkin. Hallintokoneistojen hataruudessa hän näkee lukuisia mahdollisuuksia hyödyttää niitä porsaanreikinä, vaikka vain omaksi huvikseen. Asterix-sarjakuvien tapaan, joka on hänen suosikkilukemistoaan, hän näkee joka puolella Rooman valtakuntaa ”gallialaisten” kokoontuvan voittamattomiin pikkukyliinsä, joista käsin he jatkavat vastarintaansa caesaria ja Rooman valtaa vastaan. Jokaisella kylällä on omat reseptinsä taikajuomalle. Pyykkipoika on itsevarman hulluttelijan määrätietoisuudella varma siitä, että vaikka elämä päättyy kuolemaan, ei elämä ole vakava asia. Kuolemasta puhumattakaan. Ja vielä varmempana hän esittää retorisen kysymyksen: ”Entä jos terapiaa ei edes tarvitakaan? Entä jos ratkaisevat keskustelut elämänsä järjestämisestä ihmiset käyvätkin jutellessaan aidan yli naapurilleen, puhkuessaan saunassa hikeään ja ajatuksiaan lauteilla istuvalle kaverille, kahvikupin yli supattelemalla ystävälle Sokoksen kahvilassa, puolipäihtyneenä kertoessaan taksin takapenkiltä taksikuskille elämänsä pohjakosketuksista tai vuosien jälkeen vihdoinkin rohkaistuneena kertoessaan aviokumppanilleen sen, mitä hän todella elämältään haluaa?”

Juhalla on kirkas katse sydämen silmissään, vai mitä mieltä olette?

Kerro, kerro, kuvastin

Pienillä lapsilla on tehty melkoisen brutaaleja kokeita. Normaalisti, kun vauva tuo esiin tunteitaan (hymyilee, ottaa kontaktia, itkee jne), tunnekypsä vanhempi jatkuvasti peilaa näitä kokemuksia. Kokeessa jäätynyt äiti ei heijasta näitä lapsen kokemuksia, vaan hän suhtautuu kylmän ilmeettömästi vauvan kasvojen ja kehon viesteihin. Muutaman minuutin ajan lapsi yrittää tavoittaa eleillään ja hymyllä kontaktia jäätyneeseen äitiin. Sitten hän suuttuu tai hermostuu ja alkaa itkeä. Mikäli tätä melkoisen rakaa koetta jatketaan, lapsi lopuksi hyytyy. Hänestä tulee ilmeetön ja välinpitämätön.

Kun emme ole saaneet kunnollista peilausta itsellemme lapsuuden kiintymyssuhteessamme, joudumme aikuisena antamaan peilin terapeutille tai voimme ottaa peilin omaan pikku kätöseemme. Koska meitä ei ole hyväksyvästi ja läsnäolevasti kohdattu, jodumme ponnistelemaan korjataksemme elimistömme tunne- ja molekyylivirtaukset. Teemme korjaavaa peilaustyötä olemalla hyväksyvästi ja läsnä itsellemme.

Niin kauan kun menneisyyteme äänet kohtaamattomista kokemuksistamme kaikuvat sisällämme, olemme alttiita paitsi monille psykosomaattisille ja psyykkisille vaivoille myös tunnekaappauksille. Ne häiritsevät kykyämme olla läsnä tässä hetkessä. Joudumme tekemään oma elämänkerrallista työtä, jotta identiteettitarinamme kasvaa  riittävän vahvaksi. Elämän eepoksemme sivut ovat olleet levällään, ja ne on pistettävä järjestykseen.

Oikeastaan voimme koko elämämme ajan työstää identiteettitarinaamme. Teemme uudestaan sen peilaustyön, joka vanhemmiltamme jäi tekemättä. Jos havaitsemme itsessämme ei-toivottua käyttäytymistä, epämiellyttäviä kaikuja menneisyydestä, voimme katsoa asiaa sydämemme silmillä (mindsight) käyttäen hyväksi ”taikapeiliä”. Tällöin käytämme hyväksi oikean aivopuoliskon muisti- mielikuva- ja symbolivarastoa.

Muokkaamme luovassa peilaustyössä  tietoisuutemme ainesta vasemman aivopuoliskon kanssa yhteistyössä osaksi mielekästä elämämme tarinaa. Ymmärrämme esimerkiksi tunnetilojemme merkityksen suhteessa kiintymyssuhteisiimme. Peilaamme kokemuksiamme oikean ja vasemman aivopuoliskon välillä. Sisäisessä teatterissa tätä työtä tehdään minätilojen ja erilaisten metaforien avulla. On myös monia muita taideterapeuttisia menetelmiä, joilla voimme tehdä tätä kokemuksiemme muovausta (terapeuttinen tanssi, elämänkaarikirjoittaminen, valokuvaterapia jne.). Hyödynnämme peilityöskentelyssämme aivojemme muovautuvia, neuroplastisia ominaisuuksia.  Pistämme Elämän eepoksemme sivut järjestykseen.

Ihminen on ihmeellinen eläin. Hän on ainut eläin maapalolla, joka pystyy tulemaan peilin kautta tietoiseksi omasta tietoisuudestaan. Kun saamme riittävästi tukea ja opetusta muilta ihmisiltä, voimme löytää itsellemme tämän ihmeellisen taikapeilin, jolla muokkaamme Elämän eepoksemme identiteettiämme vahvistavaksi ja kannattelevaksi. Ja kas, tunnekaappaukset vähenevät ja meillä on kokonaisvaltaisesti levollisempi olo.

Peilityöskentelyn kautta sisäinen tunne- ja inofrmaatiomolekyylivirta harmonisoituu. Tiedostamme yhä paremmin uskomuksemme, elämme arvojemme kanssa sopusointuisempaa elämää ja kykenemme yhä paremmin elämään tätä hetkeä. Menneisyyden taakat eivät häiritse olemistamme.

Kokonaisvaltaisesti terve ja hyvinvoiva ihminen kykenee myös Daniel Siegelin mukaan rakentamaan elämästään koherentin tarinan. Mikä parasta, kun olemme tämän tarinamme muokkaustyön tehneet, kasvaa meistä aikuisia, jotka eivät siirrä oman tarinansa möykkyjä muihin ihmisiin eikä omille lapsilleen. Itse kuulun valitettavasti niihin ihmisiin, jotka siirsin omille pojilleni oman epämääräisen eepokseni rikkinäisiä kohtia. Onneksi heillä on kuitenkin mahdollisuus täydentää puuttellista peilaustyötäni.

Olen useassa blogissani kirjoittanut, kuinka muuttaisin koko nykyisen koulutusjärjestelmän. Näköjään en ole huonossa seurassa. Siegel ilmaisee asian siten, että nykyinen koulutusjärjestelmä on aivojemme vankila, eikä kannusta lapsia ottamaan koko sen mahtavaa kokonaiskapasiteettia haltuun. Oma käsitykseni on, että edelleen kouluissamme yliarvostetaan ulkoista tietoa. On hienoa, kuinka suomalaiset lahjakkaat nuoret pärjäävät matematiikassa, fysiikassa ja kemiassa, kielissä jne. Ja äkkiä vaan penskat työelämään pyörittämään talouselämää.

Meille opetetaan hyvin vähän oman tietoisuuden ohjausta, kuten virittäytymistä omaan tunne-elämään  ja sosiaaliseen maailmaan. Ja kuitenkin; hyvän ja terveen elämän lähtökohta on ihmisessä, joka on virittänyt itsensä itseensä ja toisiin ihmisiin. En syytä tästä ongelmasta opettajia. Sen sijaan osoitan sormellani meitä kaikkia.

Nuori oppii hyvin nopeasti ulkoista tietoa. Se, että hän ei saa terveitä kiintymyssuhteita, eikä hänelle opeteta itsensä virittämistä, saa ihmiskunnassa paljon väkivaltaa ja tuhoa aikaan. Se jäytää ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia ja terveyttä.  Siegel korostaa, että meille pitäisi opettaa enemmän kolmea ärrää (Resilience, Relationship, Reflection, suomeksi joustavuutta, suhteita toisiimme ja peilausta) .

Meillä on kummallinen kulttuuri: Ulkoista mammoonaa on kansalaisilla niin paljon, että oikein jaettuna jokaisen olisi mahdollista voida hyvin. Sen sijaan monelta kansalaiselta on ollut hukassa, henkisesti läsnäolevien vanhempien puutteen vuoksi,  oma itseys ja arjen kauneus. Ihmisiä ohjaa egon tarpeet eikä aito hyvä.

Oman tietoisuuden luova ohjauskyky on hukassa paitsi monelta  köyhältä ja syrjäytyneiltä, myös lukuisilta koulutetuilta ja rikkailta. Lasten aivot rikotaan katsomaan vaan ulkoista maailmaa. Heillä on olemassa luontainen kyky oman mielen ja toisen ihmisen mielen näkemiseen (mindsight). Se valitettavasti vain tuhotaan ulkokultaisessa kulttuurissamme. Meidät irroitetaan sisäisestä kokemusmaailmastamme. Mietin, että ehkä sota teki meistä jälkipolvista tunnekylmiä. Sodan kauhut ylittivät tunnetaitomme ja kylmetimme sielumme.

Elämme transmodernissa muutoksessa. Se on uuden ajan ja toivon kulttuuri. Tässä jo kliseeksi muodostuneessa lauseessa – vähemmän voi olla enemmän – piilee ihmiskunnan mahdollisuudet. Uskon, että hyväksyvä läsnäolo ja sydämen silmien kehittäminen voivat kuljettaa meidät uuteen aikaan, jossa elämme vähemmällä materialla huomattavamman paljon rikkaampaa elämää kuin tänä päivänä. Samme jälleen olla transmodernissa ajassa sieluja. Mutta riittääkö aika? Ihmiskunta tarvitsee ripeitä toimenpiteitä.

Ota peili käteesi, ja viritä itsesi olemiseesi!

PS. Jos et jaksa katsoa koko youtube-videopätkää, katso 9,30  minuutista eteenpäin. Daniel Siegel puhuu ASIAA.

Sulje minuutesi syleilyysi!

Minua on mindfulness-ajattelussa häirinnyt jokin asia. Daniel Siegeliä lukiessani tajuan yhä tarkemmin, mikä se on ollut.  Hyväksyvässä läsnäolossa (mindfulness) ei ole riittävästi korostettu tätä toista tietoisuustaitojen puolta eli sydämen silmiä (mindsight, käännetty myös mielitajuksi). Sydämen silmiemme avulla voimme nähdä itsemme ja vähitellen myös toisen luontokappaleen olemuksen selkeämmin.

Sydämen silmiämme kehittämällä rakennamme itsellemme identiteettiämme kannattelevan tarinan, Sisäisessä teatterissamme Elämän eepoksen. Tämän tarinan rakentamisessa länsimainen psykoterapiaperinne näyttää kyntensä. Ilman vakaata identiteettitarinaa kyky olemiseemme häiriintyy. Länsi ja itä täydentävät toisiaan.

Sisäisen teatterin vahvuus on mielestäni siinä, että se konkreettisesti auttaa ihmistä luomaan ja tunnistamaan minätilansa eli minuutensa osat. Meitä on moneksi – näin myös UCLA:n psykiatrian professorin Daniel Siegelin mukaan. Moniminuus kuvaa hänen mukaansa  paremmin aivojen todellista neurobiologista luonnetta kuin se, että olisimme vain yksi normaali kokonainen ihminen.

Daniel Siegel puhuu minän tiloista (states) kun itse puhun minätiloista (ego states). Tämä ei aiheuta oikeastaan välillemme  ristiriitaa. Kertaus on opin äiti eli minätilat luodaan Sisäisessä teatterissa seuraavasti:

  1. Ne syntyvät eri elämämme vaiheessa syntyneinen totunnaisina ajattelu- ja käyttäytymismalleina. Kullakin minätilalla on oma tunnelatauksensa, motivaatiorakenteensa ja esimerkiksi omat muistot.

  2. Ne voivat olla introjektioita – sisäistettyjä toisia ihmisiä meissä. Sisäisessä teatterissa voimme myös halutessamme sisäistää uusia henkilöitä teatteriimme. Tällöin puhutaan empaattisesta samaistumisesta. Voimme luoda uusia introjektioita. Ne eivät ole kuitenkaan tietenkään kyseisiä henkilöitä, vaan oman mielikuvituksemme luomia vääristyneitä peilikuvia heistä.

  3. Meillä voi olla arkkityyppisiä minätiloja (esimerkiksi sisäinen lapsi ja vanha viisas mies/nainen).

 Daniel Siegel korostaa näitä kahta ensimmäistä. Hän ei puhu suoranaisesti introjektioista, mutta hän puhuu kyvyistämme empaattiseen samaistumiseen, jota kautta voimme päästä kiinni ”me-kokemukseemme”.

Jokaisella meistä on traumoja, jotka edesauttavat dissosioituneitten, systeemistä irrallisten, minätilojemme syntymää. Dissosioitumisasteemme vain vaihtelee riippuen traumojemme suuruudesta ja geneettisestä rakenteestamme. Hyvin huonosti integroitunut ihminen kulkee minätilasta toiseen huomaamattaan. Pahasti pirstoutunut ihminen, epävakaa (DID-dissociative identity disorder) ihminen ei muista, mitä hän on toisessa minätilassa tehnyt.

Olemme luontaisesti enemmän tai vähemmän pirstoutuneita, mutta luontaisesti myös integroimme, kokoamme, itseämme jatkuvasti yhtenäiseksi systeemiksi.  Pirstoutuneessa kulttuurissamme liian monelta ihmiseltä puuttuu oman sisätodellisuuden ohjaus- ja systeemin integroimiskyky.  Tietoisuustaitojen avulla voimme aktivoida näitä itseämme integroivia voimia.

Hyvinvoiva ihminen ei ole erillinen ihminen, vaan olemme osa ihmisyhteisöämme, ihmisluontoa  ja luontoa. Luonnon pahoinvointi ja toisen kärsimys on haava terveen ihmisen sielussa. Terveinä osaamme samaistua toinen toisiimme ja osaamme suhtautua hyväksyvästi ja läsnäolevasti erilaisuuteen. Em-pathy sinänsä jo merkitsee toisen tunnetilaan samaistumista.

Arkkityyppinen ajattelu Sisäisessä teatterissa juontu taideterapiamuotoihin: monissa niistä on Jungin ajattelu vahvasti jalkaantuneena. Me voimme samaistua paitsi toisen ihmisen tiloihin myös ihmisyyden arkkityyppisiin muotoihin. Myös Siegel puhuu ihmisen luovuudesta ja kyvystä työstää asioita mielikuvin ja taiteen avulla. Kirjoittamismenetelmässäni korostan juuri tätä ihmisen kykyä luoda uusia hermoratayhteyksiä symboli- ja metaforatyöskentelyn avulla.

Huolimatta tila-käsitteemme pienistä painotuseroista, Siegelin ajattelu tukee ja on yhdistettävissä  Sisäiseen teatteriin. Hänen ajattelunsa vahvuus on muun muassa siinä, kuinka hän kykenee integroimaan ajatteluansa nykyaikaiseen neurobiologiseen tietoon.

Siegelin mukaan kokonaisvaltaisesti hyvinvoiva ihminen on tilojensa FACES-systeemi.

WP_20131003_0502013100317122320131004165516[1]F flexible joustava

A adaptive sopeutuva

C coherent koherentti, yhtenäinen

E energized energinen

S stable vakaa

Jokainen meistä kasvaessaan ja kehittyessään rikkoontuu ja samalla sisäiset tilamme erilaistuvat. Lapset ja nuoret, jotka eivät ole saaneet hyväksyvää läsnäoloa rikkoontuvat erintyisen pahasti. Valitettavan moni rikottuina syrjäytetään. Se on helppo tehdä ihmiselle, jonka oma itseohjautuvuus on täysin hukassa.  Voi perustellusti väittää, että olemme olleet kylmä, ihmistä rikkova yltiörationaalinen kulttuuri. Kärsimme kroonisesta hyväksyvän läsnäolon vajeesta. Meitä ei ole opetettu tunnistamaan tilojamme saatikka ohjaamaan niitä. Rikkonaisen ihmisen satunnaiset tunnetilat saavat paljon pahaa aikaiseksi.

Voimme onneksi itse auttaa itseämme. Se mitä tarvitsemme on tietoisuustaidot, kykyä muodostaa erilaista minätiloistamme FACES-systeemi, joka on joustava, sopeutuva, koherentti, energinen ja vakaa. Prosessimme lähtee käyntiin siitä, että tunnistamme tilamme, jonka jälkeen peilityöskentelyn (reflektion ja refleksion) avulla muodostamme itsestämme systeemin.

Vakaata systeemiä on haasteellista ylläpitää. Systeemi helposti kellahtaa aina johonkin suuntaan. Mitä enemmän tietoisuustaitomme kehittyvät, sitä vakaampi systeemimme on. Tällöin kohtaamamme, vaikkapa vastemieliset tai ikävät asiat, eivät aktivoi meitä tunnetiloihimme, vaan kykenemme pitämään itsemme objektiivisina haasteellisissakin tilanteissa.

Seuraavassa esimerkki omasta epävakaudestani. Olen kehittynyt tasapainoisemmaksi, mutta edelleen joskus satunnaiset tunnetilat kaappaavat tietoisuuteni ohjauksen. Etsin passiani eräänä päivänä, muutama kuukausi sitten, vaan en löytänyt sitä. Yleensä se on mummoltani perimän kaapin alalaatikossa. Sitä ylösalas kääntäessäni, joudin hösöttävään tunnetilaan (”Apua, se ei olekaan täälä!). Paniikkitilassa (hössöttävä Tyttöseni) mylläsin koko kämpän löytääkseni passini. Onneksi mieheni tuli apuun, ja aarteeni löytyi. Se oli siellä mummon kaapin laatikossa, missä sen kuuluu ollakin.

Kun satunnaiset tunnetilat kaappaavat meidät, katoaa vakautumme, joustavuutemme ja objektiivisuutemme. Epätasapainoinen sisäinen minätilojemme järjestelmä on monella tavallisella ihmisellä tänä päivänä joko kognitiivisesti jäykkä tai kaaottinen. Kun osaamme pitää itsemme FACES systeeminä haastavissakin tilanteissa, paranee suorituskykymme.  Minätilamme kaappaavat meidät yhä harvemmin.  Tällöin kykenemme näkemään tilanteen yhä useammin rauhallisesti, kokonaisvaltaisesti ja viisaasti.

Terve minuus ei ole yksi ja kokonainen vaan se on FACES systeemi. Kokonaisvaltaista hyvinvointia ja terveyttä on se, että ihminen tunnistaa minätilansa, ja hän kykenee tietoisuustaitojen avulla integroimaan tilojansa toinen toisiinsa. Tässä yhdistämistyössä käytetään hyväksi sekä hyväksyvää läsnäoloa (mindfulness) että sydämen silmiä (mindsight).

Sisäinen teatteri on menetelmä, jonka avulla kykenemme näkemään oman mielemme sekä toisen mielen entistä selkeämmin. Menetelmääni yhdistetään myös hyväksyvää läsnäoloa.  Tunnistamme minämme tilat (mindsight) ja kykenemme keskittämään tietoisuuttamme yhä paremmin, suhtautuen hyväksyvästi tiloihimme (mindfulness). Tulemme yhä tietoisemmaksi tietoisuudestamme eli tietoisuustaitomme kasvavat. Integroimme itseämme monella eri tasolla, rakentaen elämästämme koherenttia tarinaa.

Sen jälkeen kun olemme tunnistaneet minätilamme, otamme ne syleilyymme: suhtaudumme niihin arvostavasti. Monet primitiivisistä tiloistamme (Tiina takertuja, Näsäviisas pikkuprofessori, Pupupöksypelkuri, Ville Viettelijä) ovat jäänteitä lapsuudestamme. Ne ovat niitä, jotka kasvaakseen täyteen mittaansa, tarvitsevat turvallisen aikuisen minätilan ja sen hyväksyvän läsnäolon. Sen saman rakkauden voimme tietoisuustaitojen kehittyessä antaa itsellemme, joka meille olisi jo lapsena perusoikeutena kuulunut.

Lapsellisten osiemme torjunta syö enenergiaa.  Suhtautumalla armollisesti ja hyväksyvästi osiimme, voimme ottaa nämä aiemmin elämäämme terrorisoineet tilamme voimavaroiksemme. Usein juuri nämä kaikkein lapsellisimmat osamme voivat olla luovan energiamme lähteitä.

Sisäinen teatteri on facebookissa.