Keskusteluja kuoleman kanssa

Melanoomadiagnoosin jälkeisinä kuukausina pohdin myös hetken aikaa melko tiivisti omaa kuolemaani. Tuntui oikeastaan helpottavalta avoimesti keskustella aiheesta puolisoni kanssa.  Kävimme läpi mm. mitä järjestelyjä puolisoni tekisi kuolemani jälkeen ja mihin haluaisin tulla haudatuksi.

Vaikka osoittautui melko pian, ettei kuolemaa tulisi todennäköisesti tapahtumaan aivan  lähiaikoina, ehkä vasta hyvinkin pitkän ajan kuluttua, tuntui helpottavalta rikkoa kuoleman tabu.  Saan ja voin rauhallisesti keskustella omasta lähdöstäni. Eräässä tutkimuksessa muistan lukeneeni, että monilla satavuotiaalla on ollut useampia syöpiä. Eli teoriassa on vielä mahdollista, että minäkin elän vielä satavuotiaaksi.

Ehkä monelle kuolemaan liittyvät keskusteluaiheet ovat vaikeita, koska meitä ei ole opastettu käymään keskusteluja tästä teemasta. Ilokseni huomasin, ettei puolisollenikaan tämä teema ollut kielletty. Hän uskalsi avautua vuorovaikutukseen myös näissä asioista.

Sen olen oivaltanut sekä elämästäni että kirjallisuudesta, että samoin kuin sairaus on yksilöllinen tapahtumien ketju, jokainen kuolema on ainutkertainen tarina.  Silti meistä jokainen askeltaa omaa polkuaan kohti samaa päätepistettänsä, kuolemaa.  Pitkällisen sairauden, lyhyen sairauden, väkivallan tai onnettomuuden tuottama kuolema ovat tietysti luonteeltaan erilaisia.

Joitakin yhteisiä piirteitä sairauteen kuolevien tarinoissa usein on. Kun ihminen oivaltaa kuolevansa ja antaa tälle yhä enemmän tilaa, usein hän alkaa eristää itseään sosiaalisista kontakteista. Hän ei halua nähdä enää työtovereitaan tai ystäviään. Jotkut haluavat eroon jopa perheenjäsenten vierailuista. Rintasyöpään kuoleva äitini katkaisi kontaktit muihin ihmisiin, vaan lähiomaiset hän kutsui tervetulleeksi vuoteensa viereen.  Välillä hän oli sitä mieltä, ettei halua lastenlasten näkevän häntä kuolemassa, mutta sitten hän taas muutti mielensä. Lapsenlapsetkin olivat tervetulleita.

Kuoleva usein mietiskelee ja muistelee menneisyyttään. Tämä piti äitini kohdalla paikkansa; keskustelimme paljon äitini kanssa meidän ja hänen oman lapsuutensa tapahtumista. Hän oli kovasti huolissaan isästäni. Mistä löytää uusi tyttöystävä tälle, koska hän epäili puolisonsa elämän hankalaksi ilman naista. 

Usein kuoleva ihminen myös arvottaa elämäänsä. Onko hän ollut tyytyväinen sen kaareen, ja onko asioita, joita hän on katunut ja olisi tehnyt toisin. Äitini tuntui olleen melkoisen tyytyväinen elämänkaareensa, vaikka toki hänenkään elämä ei ollut vain yhtä suurta ilon juhlaa.

Hyvin lähellä kuolemaa, ihminen ei ole usein enää läsnä ulkopuolisille ihmisille.  Joskus ihminen kokee näkyjä, harhoja tai hallusinaatioita. Erään läheiseni äiti näki enkeleitä. Aina harhat tai hallusinaatiot eivät ole kauniita, joskus ihminen voi nähdä vaikka vihamiehiänsä tai muita ikäviä näkyjä. Jotkut käyvät näkymättömiä keskustelujaan muille näkymättömien hahmojen kanssa.

Olen usein miettinyt, että tarkoittaako kristinuskon paratiisiin pääsy sitä, että ihminen lähtee täältä elämästä kylläisenä ja tyytyväisenä eikä kiroten elämäänsä. Amerikkalainen lääkäri Bernie Siegel sanoo tämän saman omalla kielellään:  Ihminen voi valita kuoleman ja oman tuhoutumisen tai rakkauden ja eheytymisen (healing). Voimme tuhoutua tai voimme lähteä eheämpinä, parantuenina.  Sairaskin ihminen voi minun maailmankuvassani parantua, vaikka hän ei fyysisesti parantuisikaan.

WP_20141202_007[1]

Henkiset harjoitteet elämän aikana ovat päivittäistä palkitsevaa työtä, jota teemme saavuttaaksemme levollisuutta elämäämme ja lähtöömme. Kuolema tapahtuu oikeastaan vain silloin, kun ihminen ei ole rakkaudessa liittynyt toisiin luontokappaleisiin. On ollut helpottavaa oivaltaa, että rakkaus voi olla kiivas ja kyltymätön, väkevämpi kuin Tuonela. Minussa rakkauden voima ja kuoleman pelko käyvät jatkuvaa taisteluaan, ja uskon, jonakin päivänä olen löytänyt lopullisen levollisuuteni.

Kun meillä on keskinäistä rakkautta, kuolema menettää merkitystään.  Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettemmekö joutuisi käymään läpi suruprosessiamme. Omaan eheytymiseemme tarvitsemme syvällistä luopumiseen liittyvän surun läpikäymistä. Tämän surun joutuu käymään läpi sekä sairas että tavallisesti myös hänen omaisensa.  Suruprosessiin kuuluu usein kieltämistä, vihaa, kaupankäyntiä, alakuloa ja lopuksi hyväksymistä. 


Oivallamme, ettei kuolema merkitsee samaa, että olisimme epäonnistuneet elämässä. Minulle on tullut tunne, että moni luulee elämän olevan suoritus ja kuolema pahin epäonnistuminen. Se on mielestäni hyvin surullista. Meidän kulttuurimme on opettanut meille, että ikään kuin elämän suurin tarkoitus olisi elää mahdollisimman pitkä elämä.  Se on mielestäni elämän ja sen mysteerion halveeraamista. 

Eräs ihailemistani amerikkalaisista lääkäreistä eli Bernie Siegel kirjoittaa seuraavan tarinan kirjassaan  ”Love, Medicine and Miracles” : … Pian kuitenkin huomasin voivani ammentaa voimaa potilailtani. Havainnoin kerran erästä miestä ja naista. Miehellä oli kuolemanvakava sydänsairaus ja naisella pitkälle levinnyt rintasyöpä, ja näin heidän tukevan henkisesti toinen toisiaan. Kun huomasin, että moni potilaani yrittää auttaa toinen toistaan, oma avuttomuuteni tuntui jotenkin vähenevän… Muistan erään ampumahaavoista ja sen kipeistä murtumista kärsineen kuolevan naispotilaani myötätunnon.  Hän oli huolissaan minun pitkistä työvuoroistani. Kun sanoin hänelle, ”Nähdään myöhemmin”, kuoleva potilaani hymyili ja letkautti, ”Toivon niin”. Minun tunteeni lähestyvästä tappiosta haalistui, sillä huomasin, ettei kuolemanpelko ollut vallannut tämän ihmisen henkeä. Sittemmin aloin halata potilaitani, miettien, että he tarvitsivat minulta vahvistusta.  Myöhemmin löysin myös sanani;  ”Minun täytyy halata sinua”, tiesin, tein sen siksi, että itse jaksaisin jatkaa työtäni. Ja vaikka potilaani olisivat olleet olivat hengityskoneissa, tavoittelivat he minua tavallisesti kosketuksella tai suudelmalla. Samalla minun syyllisyyteni, väsymykseni, ja epätoivoni haihtuivat. Tajusin, potilaani ovat pelastaneet minut.

Väitän, että on huomattavan paljon onnekkaampaa elää lyhyempi, mutta tarkoituksellinen elämä kuin pitkä merkityksetön elämä. Tietysti joskus nämä kaksi yhdistyvät, se on hieno juttu se. Jäljelle jääneille voi olla ylitsepääsemättömän vaikeea ymmärtää, miksi nuori ihminen, joka on täynnä vielä elämäntahtoa joutuu lähtemään. Uskon, että surutyössä uskontojen vertauskuvallinen kieli ja niiden kuoleman ylittävä ikuinen hyväksyvä rakkaus, voivat tähänkin tuoda lohtua.

Kuolevassa tapahtuu tietysti myös fysiologisia muutoksia.  Ruumiin lämpötila laskee, tai joskus ihminen kuumeilee, verenpaine laskee, pulssi muuttuu epäsäännölliseksi, hengitystiheys nousee ja sen syvyys muuttuu, ihonväri muuttuu, mikä näkyy erityisesti huulissa ja kynsissä.  Joskus, juuri ennen kuolemaa, kuolevan energiataso voi nousta; hän haluaa vaikkapa nousta sängystään ja lähteä kävelemään. 

Vähitellen kuolevan ravinnontarve vähenee, joten hän alkaa kutistua. Mikä parasta, hän ei tavallisesti kärsi tästä. Melko usein tähän syömättömyyteen liittyy jonkinasteinen lempeän euforian kokemus. Äitini kutistui kutistumistaan, ja hänen ruumiinsa oli kuoleman tapahtuessa mielestäni kuin nuoren kauniin tytön.

Äidilläni ei ollut tietääkseni näkyjä tai hallusinaatioita, eikä hän yrittänyt nousta sängystä. Sairauden loppuvaiheessa hänellä oli todennäköisesti aivoissa etäpesäke, joten hän oli viimeiset viikot täysin poissa tältä planeetalta.  En tietenkään voi tietää, mitä hän tällöin koki ja näki. Vieressä olijalle hän näytti levolliselta. Hän ei ilmoittanut missään vaiheessa tarvitsevansa kipulääkkeitä, ei vielä silloinkaan kun hän oli henkisesti vielä läsnä meille omaisille.  Hänen fysiologiansakaan ei kertonut meille mitään kivuista.Tämä ei ole tavallista, vaan kuoleva tarvitsee usein tehokasta kivun lievitystä.

Olin äitini vuoteen vieressä, kun hän kuoli.   Isä oli viereisessä huoneessa työhuoneessaan. Huomasin äitini hengityksen yhtäkkiä muuttuvan, se muuttui jotenkin hyvin pinnalliseksi ja nopeaksi, ja sitten se alkoi korisemaan. Juoksin hakemaan isän paikalle, ja yhdessä saatoimme äitimme tuonpuoleiseen.  Äitini veti viimeisen hengenvetonsa 24.8.2006.

Pidimme yhdessä isäni kanssa äitiäni kädestä kiinni lähdön aikana. Hänen kuolemansa jälkeen tunsin itsenikin hieman euforiseksi ja olin jälleen jossain muualla, jälleen kerran kuin unimaailmassa. Psykologian käsittein, dissosioiduin tapahtuneesta.

Äitini viimeiset ajat kertoivat minulle tarinaa suuresta rohkeudesta. Muistan hänen viimeisen puhelunsa ystävätterilleen, joissa hän kertoi kuinka hyvin häntä kohdeltiin: Äiti kertoi heille, että hänellä on asiat erinomaisen hyvin ja että häntä palvellaan kuin kuningatarta. Uskon, hän teki meille omaisille suuren palveluksen: Ainakin minä otin suuren askeleen eteenpäin kuolemanpelkoni voittamisessa.

Mainokset

Voiko syövästä ihmeparantua?

Amerikkalainen Havard yliopiston kasvatti  Kelly Turner on kirjoittanut New York Timesin bestsellerkirjan ”spontaaneista remissioista”, eli ”ihmeparantumisista”.  Hän on ennen tutkijaksi ryhtymistä opettanut mm. joogaa ja antanut mm. henkistä valmennusta syöpäpotilaille UC Berkleyssä.

Turner innostui integratiivisen lääketieteen edustajan Andrew Weilin spontaaneja parantumisia käsittelevästä  kirjasta niin paljon että itse rupesi tutkimaan asiaa. Hän on haastatellut tohtorin väitöskirjassaan  yli tuhat syöpäpotilasta, joilla on tapahtunut tämä ”spontaani remissio”.  Tällä hän tarkoittaa sitä, että syövästä kärsivä on

1) Parantunut syövästä ilman länsimaalaista lääketieteellistä hoitoa.

2) Potilas on saanut aluksi länsimaisen lääketieteen hoitoa, joka ei ole auttanut, minkä vuoksi hän on siirtynyt täydentäviin hoitoihin, joissa hän on parantunut.

3) Ihminen elää yhdistäen länsimaista lääketiedettä ja vaihtoehtoisia hoitoja, ja elää pitkään, vastoin ennusteita (alle 20 % yli 5 vuotta).

cropped-cropped-kukkia1.jpg

Yli tuhannesta haastattelusta seuraavat tekijät olivat läsnä lähes aina: 

1. Ruokavalion muutos.

2. Ihminen ottaa itse ohjakset terveydestään.

3. Ihminen kuuntelee intuitiotaan.

4. Ihminen syö lisäravinteita (Kelly suosittelle tekemään tämän lääkärin ohjauksessa).

5. Ihminen ilmaisee tukahdetut tunteensa.

6. Ihminen ruokkii positiivisia tunnetiloja.

7. Hyvä sosiaalinen tuki esim. vertaistuki.

8. Ihminen henkistyy.

9.  Ihmisellä on elämällensä voimakas tarkoitus.

Lista on melkoisen mielenkiintoinen, yhdeksästä listan asiasta seitsemän on mentaalista! Tietoisuutemme sisällöllä, ajatuksillamme  ja mielemme ohjauksella näyttäisi olevan suuri merkitys terveyteemme.

Itse kuulun niihin, jotka luottavat edelleen länsimaiseen lääketieteeseen, mutta ilman muuta pyrin tekemään parhaani, jotta nuo yllä olevat asiat toteutuisivat elämässäni.  Turnerkaan ei kiellä länsimaisen lääketieteen voimaa. Olen kuullut useita tapauksia, joissa ihminen on kieltäytynyt länsimaisesta hoidosta, ja lopputulos  ei ole ollut aina suinkaan niin onnekas kuin näillä haastateltavilla.

Silti ilman muuta pidän tärkeänä näitä yhdeksää asiaa.  Väittäisin että nuo kaikki ovat jossain määrin jo toteutuneet elämässäni.  Syövät ovat olleet minulle kutsukortteja elämänmuutokseen.

Kirjassa on paljon tarinoita, muun muassa seuraava on eräs niistä.  Tarina liikutti, koska itse ajattelen, että syöpäni ovat olleet ystäviäni.Jokainen syöpään sairastunut voi tietysti luoda omat metaforansa sairaudestaan.  Perinteisen lääketieteen sotametaforasta en ole itse pitänyt.  En ole suostunut sotaan itseäni vastaan.

”… Kun palasin kotiin, yritin löytää syy, miksi olin sairastunut syöpään ja tajusin: Olen luonut tämän syövän itse. Loin sen, koska olen työskennellyt niin kovasti enkä nukkunut ikinä riittävästi. Loin sen itse! Joten päädyin ajatukseen, että syöpä oli lapseni. Ja minä lähetin rakkautta minun syövälleni, ja kipu väheni ja pystyin nukkumaan hyvin.  Seuraavana aamuna kun heräsin, mielessäni, pääni sisällä,  oli selkiintynyt ajatus: En käytä mitään särkylääkkeitä. Joten lopetin kipulääkkeet. Sen sijaan, että kun minulla oli kipua, sanoi Oi, kiitos, tiedän, sinuun sattuu. Rakastan sinua, lapseni.’ Olen koskettanut munuaistani ja sanonut sille: ’Minä rakastan sinua. Rakastan sinua. Rakastan sinua.’ Ja kipu koko ajan väheni. Siksi olen lähettänyt joka päivä aamusta iltaan rakkautta syövälleni, hyväksyvää rakkautta, sitä rakkautta ilman ehtoja…”
 ❤
Vuosikymmen sitten olisin nauranut ihmeparantumistarinoille.  Nykyään minua ei enää naurata, sillä uskon, että elämänmuutos ja hyväksyvä, rakkaudellinen läsnäolo, voi parantaa. Turner korostaa, että harvoin nämä ihmeparantumiset tapahtuvat hetkessä. Ihmeen tapahtumiseen tarvitaan pitkäaikaista sisäistä työtä. Joskus tämä voi tehdä ihmeitä. Aina ei.
Kelly Turner on perustanut sivuston, jossa hän ottaa vastaan syöpätarinoita radikaaleista remissioista.  Hän esittää eräässä haastattelussa melkoisen väitteen: Jokaista lääketieteellisessä julkaisussa julkaistua spontaania remissiota kohden on sata julkaisematonta.
Tällä sivustolla Turner jakaa ja kerää parantumistarinoita tutkimuskäyttöön.
Syövän kokonaisvaltaiset hoidot on facebookissa.

Mitä tehdä kun kuolema kolkuttaa ovea

Kun kuolema kolkuttaa ovella, ja elämäsi on epävarmaa, voi olla aika pohtia joitakin olennaisia kysymyksiä elämässäsi.  


KIRJOITUSHARJOITUS

(kirjasta Fighting from Within – Martin L. Rossman)

Pohdi kirjoittaen seuraavia asioita. Mikäli et jaksa kirjoittaa, voit pyytä jotain läheistä toimimaan kirjurina.
Mitkä ovat olleet tärkeimmät arvosi ja uskomuksesi?
Mitkä ovat asioita, jotka haluaisit välittää eloon jääville ihmisille?
Minkälaisia asiat toivot heidän muistelevan, kun he keskusteleva sinusta?
Mitä haluaisit hautakivessäsi lukevan?
Minkä perinnön haluaisit jättää jälkeläisillesi?  Muistatärkein perintö ei ole aineellista.
Voitko vielä tehdä jotakin sen eteen, että tämä perintö realisoituisi?

WP_20141202_007[1]

Harjoitus ei välttämättä sovellu hänelle, jolla kuolema on liian lähellä. Usein kuoleva kun halua vetäytyä yksinäisyyteen. Harjoitus sopii parhaiten henkilölle, joka pelkää kuolemaa. Hän kokee, vaikka vaikean sairausdiagnoosin jälkeen, elämänsä uhatuksi.  Sairas saattaa  vielä elää kohtuullisen hyvää elämää, mutta joutuu elämään kuoleman läheisyyden tuottamassa epävarmuudessa. Voi olla, että kuolema vain kolkutti, mutta ei edes avannut vielä ovea. Silti monelle on hyväksi pohtia näitä kysymyksiä.

Keskustelin puolisoni kanssa melanoomadiagnoosin jälkeen hautajaisistani, mikä oli hyvin helpottavaa ja jopa liikuttavaa. Se tuntui hyvältä. Tämä voi puolestaan nk. terveestä tuntua odolta. On hämmentävää, että joku haluaa puhua kuolemastaan ja hautajaisistaan, vaikka tilaisuus saattaa todellisuudessa olla vielä kovinkin kaukana. Puolisoni suhtautui puheisiini empaattisesti ja omalla tavallansa humoristisesti. Sekin tuntui hyvältä.

Aivosyöpää parikymmentä  vuotta sairastanut, ja muutama vuosi itse sairauteensa kuollut lääkäri, David Servant-Schreiber sanoi kirjassaan, että kuolema itsessään ei ole kivuliasta. Tavallisemmin se on elämänvoiman vähittäistä hiipumista, kun elimistömme toiminnot samalla hidastuvat. Ruokahalu ja jano katoavat. Kivut ja pahoinvointi häviävät. Suu kuivuu, jota voi auttaa jääpalalla tai imemällä kosteaa kangaskappaletta. Kuoleva harvoin haluaa keskustella, vaan usein hän usein tahtoo vain nauttia toisen ihmisen kädestä pitämisestä, musiikista  tai ikkunasta tulevista valonsäteistä. Usein kuoleva ikään kuin ottaa etäisyyttä toisiin ihmisiin, monesti hän on levollinen ja joskus jopa lievästi euforinen.

Suurimmat lohdun sanat kuolemasta, olen löytänyt  kirurgi Bernie Siegeliltä. Hän kirjoittaa kirjassaan, että kuolema ei ole epäonnistuminen.  Sen sijaan epäonnistumista on se, ettemme ota elämän haastetta vastaan. Siegel on kiinnittänyt huomionsa siihen, että on pieni joukko ihmisiä, jotka paranevat, vaikka heidän ei kuuluisi lääketieteen tilastojen mukaan parantua. Nämä ihmiset yleensä energisoivat lääkäriä.  Lääkäri itsekin kun on lääkäriopinnoissaan melko tyhjän päällä oman elämänsä ja kuolemansa suhteen. Lääketieteellinen biologinen ihmiskuva ei ole antanut hyviä eväitä elämiseen.  


Siegel jatkaa, seuraavasti: ”Ihminen joka ei usko ihmeisiin, ei ole realisti. Se, että käytämme termejäspontaani paraneminentai nk. ’ihmeparantuminen’, johtaa meitä harhaan ja hämmentääikään kuin ihmisen täytyisi olla jotenkin onnekas parantuakseen. Asia ei ole kuitenkaan näin, vaan ihmisen täytyy tehdä paljon sisäistä työtä.” Poikkeukselliset potilaat kieltäytyvät olemasta sairautensa uhreja. Sen sijaan he ottavat vastuun omasta elämästään ja kouluttavat jatkuvasti itseään.  Heistä tulee oman hoitamisensa asiantuntijoita.


Joskus masennus voi liittyä sairauteemme.  Koska emme ole koskaan eläneet, ruumiimme tahtoo kuolla.  Masennus ja syöpä ovat enemmän tai vähemmän naimisissa keskenään, ja trauma voi olla heidän vanhempansa tai lapsensa. Kuoleman tahtomme voi olla Siegelin mukaan tietoista tai joskus tiedostamatonta. Elääksemme meidän täytyy löytää itsestämme elämäntahto. 

Arnold Hutchnecker kirjoittaa kirjassan (The Will to Live), ettäSyöpä on osittaista antautumista kuolemalle ja syöpä on solutason epätoivoa.Jotkut muutkin tutkijat ovat väittäneet, että hyvin monella ihmisellä ennen syöpää on elämäntilanne, jossa hän kokee toivottomuutta ja avuttomuutta.


Siegelin mukaan ihmisillä, jotka elävät onnellista ja tyydyttävää elämää, on vain kymmenesosa sairauksista, joita epätyydyttävästi elävillä on. Tämä ei tarkoita tietenkään sitä, että meidän tarvitsisi ottaa syyllisyyttä siitä, ettemme ole löytäneet onnellista elämää. Jos emme ole saaneet kokea hyväksyvää rakkautta ja läsnäoloa, eikä kukaan ole antanut meille työkaluja sisäiseen työhön, on selvää, että elämämme tarkoitus voi olla hukassa. Kulttuurimme kun ei ole arvostanut sisäisen työn tekemistä.  Koskaan ei ole kuitenkaan myöhäistä lähteä etsimään omaa elämäänsä.


Monen masentuneen kuolemantahdon olemus paljastuu hienosti  Siegelin kertomasta hänen kolleegansa potilastarinasta. Se kertoo masentuneesta miehestä, joka menee psykiatrille hymysuin  kertoakseen, ettei tarvitse enää terapiaistuntoja:  Minulla on nyt syöpä.  Minun ei ole ollut vaikeaa samaistua tähän tarinaan. Syöpäni on auttanut minua löytämään elämäntahtoni. Oma elämäni oli melkoisissa solmuissa ennen ensimmäistä syöpääni.

Mikäli ihminen kokee, ettei hänen elämänsä ole elämisen arvoinen, heikkenee hänen elämäntahtonsa, ja tätä kautta hänen vastustuskykynsä.   Tiedän varsin hyvin, että elämäntahtoni ei ole kaikkivoipainen. Voi olla, että kuolen vielä syöpääni lähivuosina tai jopa lähiviikkoina, kuka tietää, tai sitten elän satavuotiaaksi (eräässä tutkimuksessa muistini mukaan mainittiin useita satavuotiaita, joilla oli ollut useampia syöpiä).  

cropped-kukkia.jpg

Tiedän, minussa on edelleen osa, joka tahtoo kuolla, mutta olen pyrkinyt tekemään sopua tämän osani kanssa.  Juuri tämä osa minua on tyrkkinyt minua oman itseni näköiseen elämääni! Uskon, että voin kuolla jonakin päivänä onnellisempana kuin mikäli olisin kuollut joitakin vuosia sitten.  Ilman sisäistä työtäni kuoleman läheisyys olisi luultavimmin täyttänyt mieleni vain epätoivoisilla ajatuksilla! Näin uskon, mutta en tietenkään tiedä.  Asian tiedän varmuudella, vasta sitten kun olen kokenut kuolemani. Jos sittenkään.


Lääketieteelliset toimenpiteet ovat antaneet minulle lisäaikaa, jota olen käyttänyt itse itseni parantamiseen. Olen tehnyt paljon meditaatiota, rukoilua, vertaistyötä ja kirjoittamista kasvaakseni haavoittuneena tarinankertojana, jolla olisi annettavaa myös muille eikä vain omalle itselle.


En usko, että kuolemanpelkomme voitetaan vain toisen ihmisen tsemppauksella tai omien myönteisten ajatusten viljelyllä.  Tarvitsemme reppukaupalla toisen ihmisen hiljaista ja hyväksyvää läsnäoloa, omaa hyväksyvää läsnäoloa suhteessa omiin tiloihimme sekä  avoimmutta tutkia sisäistä kokemusmaailmaamme. Meidän on uskallettava sisukkaasti kohdata pahimmat haamumme, herätettävä henkiin kuolleet unelmamme ja meidän on löydettävä elämäntahtomme, toivomme.


Meidän on muutettava koko elämäntapamme itseämme ja lähimmäisiämme kunnioittavaksi.  Tämä tapahtuu työstämällä itsehoidollisin menetelmin, vaikka hyväksyvän läsnäolon,  taiteen ja uskontojen avulla eepostamme, identiteettiämme kannattelevaa tarinaa.  Tarinan työstäminen on pikemminkin taiteellinen projekti, aukeaminen ja antautuinen jollekin itseä suuremmalle, eikä akateeminen tieteellinen näyttötyö.Tätä eivät taida edes kaikki lääketieteen ammattilaiset ymmärtää.


Mikäli emme ole saaneet riittävästi hyväksyvää läsnäoloa, kannattaa omia traumoja työstää aluksi vaikka ryhmässä  kokeneen vetäjän kanssa tai tai yhdessä terapeutin tai sielunhoitajan kanssa.  Kohdataksemme itsemme, tarvitsemme vahvoja aikuisia turvallisia ammattilaisia ja/tai vertaisihmisiä, tai  sitten itsessämme olevia aikuisia turvallisia osia, tukemaan sisäistä prosessiamme.  Jos meillä itsellämme ei ole kokemusta lempeästä ja hyväksyvästä rakkaudesta, voimme saada hyväksyvän ja turvallisuuden toisen ihmisen kautta. 

Silti vanhat traumat voivat aktivoitua uudessa kriisissä aivan niin kuin minulle kävi.  Pelko voi hetkeksi halvaannuttaa kenet tahansa,  mutta kimmoisuutemme  lisääntyy sisäisen työn avulla. Tämä jälkeen on mahdollista löytää yhä helpommin levollisuutta vaikeinakin hetkinä. Voit elää enemmän tätä hetkeä ja hyväksyä jokaisen hetken sellaisena kuin se avautuu. Sisäinen työ ei koskaan kuitenkaan tee meistä täysin eheitä. Olemme tuomitut ikuiseen keskeneräisyyteen. Tämänkin joudumme hyväksymään.


Kadehdin ihmisiä, jotka osaavat tehdä arjen yksinkertaisuudella ja pienillä elämän asioilla elämästään taideteoksen, ilman minkäänlaista akateemista tietoa. Tulee taas mieleeni tämä runonlauja Huovisen Jussi, jonka pitkään jatkunut ei-akateeminen elämä, on ollut melkoinen taideteos.


Syöpä on yleensä tarinamme käännekohta.  Kuoleman äänen kolkutus voi auttaa monia elämään. Jotta saamme sairaudestamme, vaikkapa syövästä ystävämme, tai  ”voitamme taistelijana sairautemme”, on meidän varjeltava sisällä olevaa elämäntahtoamme. Ei ole helppoa kuolla, jos ihminen kokee, ettei hänen elämällään ole ollut koskaan edes mitään merkitystä eikä hän ole edes elänyt omaa elämäänsä.


Voin kuolla levollisesti, koska olen elänyt. Olen ollut läsnä itselleni ja ympäröivälle maailmalle. David Servant-Schreiber kehoittaa meitä viimeiseen hetkeen saakka tekemään jotakin hyvää jollekin toiselle ihmiselle tai luontokappaleelle.  Näin voimme kokea, että  pienellä elämälläni on ollut sittenkin merkitystä.

Monella liittyy kuolemaan henkisiä tai hengellisiä kokemuksia, jossa ihminen kokee olevansa osa jotakin suurempaa tietoisuutta. Kristinuskon ystävänä kutsun tätä Jumalaksi. Olen sitä mieltä, että itse kukin saa itse valita omat eheyttävät vertauskuvansa. Niitä löytyy myös muista uskonnoista ja elämänfilosofioista

Rakkaus puhuu monin kielin.

Syövän kokonaisvaltainen hoito -ryhmä on facebookissa.

Lähteitä:

Rossman, Martin L. (2003-04-15). Fighting Cancer From Within: How to Use the Power of Your Mind For Healing. Henry Holt and Co.. Kindle Edition.Servan-Schreiber MD PhD, David (2009-11-23). Anticancer, A New Way of Life, New Edition (Kindle Locations 3660-3666). Penguin Publishing Group. Kindle Edition
Siegel, Bernie S. (2011-08-30). Love, Medicine and Miracles: Lessons Learned about Self-Healing from a Surgeon’s Experience with Exceptional Patients (Kindle Locations 444-447). HarperCollins. Kindle Edition.

Kun traumaterapeutti sairastuu syöpään

Amerikkalainen, nykyään Israelissa asuva, Naomi L. Baum on kirjoittanut erinomaisen kirjan rintasyövästä, ja sen synnyttämästä psykologisesta traumasta.  Baum on toiminut sota- ja luonnonkatastrofialueilla traumaterapeuttina (mm. hirmumyrsky Katerinen iskiessä New Orleansiin)  ja saatuaan rintasyövän,   hän sai  tilaisuuden ryhtyä kokeilemaan omia menetelmiään.


Baum kirjoittaa, että kun saat syöpädiagnoosin se on pääsääntöisesti aina trauma.  Se täyttää kaikki sen piirtet:  Sairaus tulee yllätyksenä, siihen liittyy voimakkaita pelkoja,  avottumuutta ja tunnetta kontrollin menettämisestä.


Mutta mitä on trauma?  Se on Baumin mukaan sitä, että ihminen saa haavan psyykeeseensä. Koska emme pysty kontrolloimaan tapahtumaa, ja se voi järkyttää perusteellisesti meidän turvallisuudentunnettamme.  Syöpä diagnoosi kirurgisine ja sädehoitotoimenpiteineen ei ole vain loukkaus ruumistamme kohtaan, vaan se on haava myös psyykessämme, eikä niitä voi oikeastaan erottaa edes toinen toisistaan.


Auttoiko Baumia itseään se, että hän oli traumaterapeutti? Hän vastaa yksiselitteisesti, että kyllä auttoi, aivan kuten minua on auttanut se että olen hypnoterapeutti. Hän käytti itsensä hoitamisessa ohjattuja mielikuvaharjoituksia, erilaisia hengitystekniikoita,  meditaatiota ja tunteiden ilmaisua mm. maalaamalla, psykodraamallisesti sekä kirjoittaen (aivan samoja asioita, joita minä käytin sairastuttuani syöpään ja  opetan nyt Toivovalmennuksessani).

Baumin mukaan kokemusten jakaminen ryhmissä ja läheistemme kanssa empaattisen kommunikaation kautta on tärkeää.   Tätä tarinamme jakamista voimme tehdä  kasvokkain vertaisryhmissä, mutta myös virtuaalisesti.


Niin kuin monelle syöpään sairastuneelle, myös Naomi Baumille syöpä oli hengellinen kutsu.  Hän kehoittaa syöpään sairastuneita pohtimaan omaa hengellisyyttään. Syöpä on tilaisuus kasvaa henkisesti. Baum kirjoittaa:


1. Syöpä on aikaa jonka voit käyttää hengellisen elämäsi rikastamiseen ja sen käytäntöjen toteuttamiseen.
2. Jos harjoitat jo jollain tavoin hengellisyyttä, on aika muokata se sellaiseksi, että se vastaa fyysisiä ja henkisiä tarpeitasi.
3. Jos et ole pitänyt itseäsi henkisenä ihmisenä, on aika pysähtyä miettimään, että jospa kuitenkin olet sitä.
4. Käytä  tukenasi henkioppaita, sielunhoitajia, sairaalan kappeleita, hengellisiä johtajia, joilta voit saada toisenlaista tukea kuin mitä lääkärisi voi antaa.
5. Kokeile uusia tapoja harjoittaa henkisyyttä kuten meditaatiota, runoutta taiteita ja kaikkea sitä, mikä voi auttaa sinua pääsemään kiinni ”rajattomuuteen” (the great beyond???)
6. Keskustele perheenjäsentesi kanssa perimmäisistä kysymyksistä. He voivat olla onnellisia siitä, että avaat keskustelun ollessasi itse myrskysi silmässä.
7. Muista että henksiyydellä voi ollla tärkeä merkitys parantavalla polullasi. Syöpä on aikaa, jossa sinun kannattaa antaa tilaa.


Naomi Baum on hakenut itselleen vastauksia omasta uskonnollisesta perinteestään, juutalaisuudesta  ja tietoisesta läsnäolosta. Hän itse luonut itselleen myös ohjattuja hengellisiä mielikuvia, esimerkiksi sellaisia, joissa  hän lepää Jumalan suurella kämmenellä.


Baum uskoo siihen samaan kuin minä: hän uskoo psykoedukaation eli koulutuksen voimaan.  Ihmiselle voidaan opettaa selviytymisstrategioita, joilla he voivat hoitaa itse omia haavojansa.  Tämä on tärkeää paitsi sodassa, sairaudessa tai luonnonkatastrofissa traumatisoituneille kansalaisille, myös terveydenhuollon ammattilaisille.  Toimiessaan terveydenhuollon alalla, monet saattavat työssään stressaantua ja joskus jopa joskus traumatisoitua.  Perinteisesti terveydenhuollon ammattilaiset eivät ole olleet kovinkaan hyviä hoitamaan itseään. Myös he tarvitsevat itsehoidollisia menetelmiä.


Baum itse käytti täydentäviä hoitomuotoja syöpien aikana, mm. hierontaa ja akupunktiota.  Hän antaa seuraavanlaisia vinkkejä täydentävistä hoitomuodoista kiinnostuneille:


1) Harkitse täydentävien hoitomuotojen liittämistä perinteisiin lääketieteellisiin hoitomuotoihin.
2) Tutki, mitä vaihtoehtoja sinulle olisi olemassa, ja mihin sinulla on varaa.
3) On loistava juttu, jos syöpälääkärisi yhdistää lääketiedettä täydentäviin menetelmiin.
4) Kun kokeilet jotain täydentävää hoitoa, anna aikaa hoitajalle, mutta vaihda vapaasti hoitomuotoa, jos et tunne tulevasi hoidoissa kohdatuksi.
5) Kuuntele ystävällisesti vaihtoehtoisten hoitojen ammattilaisia, mutta muista, että olet ainutlaatuinen, ja itse tiedät parhaiten, mikä on hyväksi itsellesi.

Tiesitkö muuten, että tutkimusten mukaan 53- 95 % syöpäpotilasta kokee syövän tuoneen mukanaan myönteisiä asioita elämään? Puhutaan posttraumaattisesta kasvusta. Itse en vaihtaisi syöpiäni pois.  Elämäni on huomattavan paljon onnellisempaa tätä nykyä kuin ennen sairastumistani.  Tiedän kyllä varsin hyvin, että toistaiseksi olen ollut onnekas syöpieni suhteen. Kaikilla ei käy yhtä hyvä tuuri.

PS. Syövän kokonaisvaltaiset hoidot on facebookissa.

Lähteet:

Baum, Naomi L. (2014-05-11). Life Unexpected: A Trauma Psychologist Journeys Through Breast Cancer (Kindle Locations 2862-2878).  . Kindle Edition.

Handbook of Posttraumatic Stress, Research and Practice, 2014, Lawrence G. Calhoun, Richard G. Tedeschi

Sota syöpää vastaan? Ei kiitos.

Itselleni on ollut vastenmielinen ajatus ensimmäisestä syövästäni lähtien, että olisin sodassa sitä vastaan. Tämä siitä huolimatta, että tunnustan tehneeni joitakin mielikuvaharjoituksia, jotka perustuvat tähän ajatukseen.

Nykyään entistä vahvemmin kieltäydyn ajattelemasta, että oma kehoni, ja sen soluni olisivat vihollisiani. Syöpäsolut ovat pikeminkin villiintyneitä ystäviäni. Lääketieteellä on melkoisen kovia, mutta tehokkaita hoitoja näiden ystävien taltuttamiseen. Minulta itseltäni soluni eivät tarvitse aseita, vaan lempeyttä ja hyväksyntää.

Ajattelen, että jos elämme omaa kehoamme vastaan sodassa, ei se edistä paranemistamme. Päin vastoin, tietoisuustaitojen avulla, meidän olisi hyvä löytää kuunteleva ja hyväksyvä suhde kehoomme. Olet hyvä sellaisena kuin olet, vahinko vain, etten ole osanut kuunnella sinua. Syvimmät tunteemme ovat meissä kehollisina tuntemuksina ja oireita. Villiintyneillä ystävillämme on meille asiaa, jota emme ole ehkä osanneet kuunnella.

Se, että irrotamme itsemme kehostamme ja väkivaltaisesti esineellistämme sen itsellemme ja muille ihmisillä, jospa se onkin hengettömän ja kehostamme vieraantuneen pahoinvointimme ytimessä. Tämän tutkimuksen mukaan näyttää siltä, että syöpää ennaltaehkäisevä elämäntapa on huomattavan paljon helpompi integroida osaksi elämää, kun näemme kehomme kaikkine soluineen ystävänämme emmekä vihollisena. Kiitämme ja suhtaudumme siihen uteliaalla lempeydellä.

Ehkä lääketieteen olisi kyseenalaistettava nykyinen retoriikka liittyen sairauksiin, ja löydettävä lempeämpiä tapoja ilmaista asioita. Tällöin näemme sairautemme ystävinämme ja oppainamme terveempään elämäntapaan.

Facebookissa on oma keskusteluryhmänsä syövän kokonaisvaltaisista hoidoista.