Syöpä – selviytymisstrategioitani, nr. 4

Huomaan itse, kuinka helposti vanhat oppimiskokemukset johdattavat minua harhaan. Jouduin tästä omasta Melanoomakukastani ja sen seuralaisesta Kalmakallesta paniikkiin. Muistan aikaisemman syöpäkokemukseni, jossa minulla oli pieni pavun kokoinen syöpäpesäke vasemmassa rinnassani. Se oli kuitenkin levinnyt jo imusolmukkeisiin, joten sain hoidot koko arsenaalilla (leikkaus, sytostaatit, sädehoito).

                                                                            ❤

Kun sain uutisen Melanoomakukastani, muistin  ja tietysti myös elävöitin mielikuvituksellani vanhan kokemukseni. En voinut uskoa, että voisin tällä kertaa päästä pälkähästä helpommalla, koska aikaisemminkin minulla oli käynyt ”huono tuuri”. Syöpä oli lähtenyt jo leviämään. Vanha kokemukseni aktivoitui, ja näin mielikuvissani, kuinka jälleen joutuisin menemään läpi koko hoito arsenaalin. Mielemme toistaa niin helposti vanhoja  opittuja malleja.

                                                                             ❤

Kuten Benie Siegel toi esille, ihminen pääsääntöisesti ahdistuu tai masentuu, kun saa kuulla henkeä uhkaavasta sairaudesta. On siis normaalia, että elämän konseptit menevät sekasin ja ne tarvitsee arkistoida uuteen järjestyksene. Voimme ryhtyä järjestelemään niitä erilaisin selviytymisstrategioin.

                                                                             ❤

Tässä väliyhteenvedossa tuon tiedoksi, että harjoitan selviytymisstrategioita oikeastaan kolmella eri tasolla. Nämä tasot ovat osa ihmisen kokemuksellista oppimista, oikeastaan kutsun mieluiten näitä taitoja tietoisuustaidoiksi.  Miksemme voisi  yhtähyvin voisi puhua henkisyydemme harjoitteista.

                                                                             ❤

Kysymys on oikeastaan siinä, että hyödynnämme aivojemme uudelleen muovautuvia eli hienommin sanottuna neuroplastisia ominaisuuksia. Puramme erilaisten meditaatio- ja mielikuvitusharjoitteiden avulla vanhoja ehdollistumiamme ja rakennamme uusia.

                                                                             ❤

Seuraavassa on jaottelu siitä, kuinka voimme harjoittaa aivojemme muovautuvia ominaisuuksia:

  1. Ihmisten välinen taso (Interpersonal circuit). Näillä harjoitteilla harjoitetaan peilisolujamme. Peilaamme omia kokemuksiamme muiden ihmisten kokemuksiin. Haemme kokemuksellista yhteyttä toisiin ihmisiin: Harjoittelemme resonointia muiden ihmisten kokemusten kanssa. Tällä tasolla toimii esimerkiksi tanssiterapeuttinen ryhmä, kirjoittamisryhmä ja vertaistuki (esierkiksi Facebookin melanoomaverkosto). Jaamme kokemuksiamme ja opimme toisiltamme.

  2. Keskittävä verkostotyöskentely (focusing network). Tähän kokemukseen kuuluu luova sisäinen peilityöskentely, esimerkiksi se, että peilaamme omia kokemuksiamme luovasti tanssien, maalaten, kirjoittaen ja lukien, esimerkiksi niin kuin minä täällä blogissani koko ajan teen. On olemassa myös erilaisia keskittäviä luovia meditaatioharjoitteita, joissa täytämme mieltämme erilaisialla mielikuvilla.Tavoite on löytää uusia ehdollistumistapoja käyttäytymistavoillemme. Emme käyttäydy aina samalla kaavamaisella tavalla. Leikillisyys ja mielikuvitus ovat keskeisiä tapoja oppia uusia ehdollistumia.

  3. Purkava verkostotyöskentely (defocusing network). Puramme vanhoja ehdollistumiamme. Tämä tapahtuu erilaisilla meditaatioharjoituksilla (mantrat, keskittyminen hengitykseen, kehomeditaatio jne.). Keskitämme tyhjennysmeditaatiolla mielemme.

                                                                                     ❤

 (Olen napannut sen psykoterapeutti Linda Grahamilta Bounching Back).

                                                                                     ❤

Oman vahvan identiteettitarinan rakentamisessa korostuu ihmisen tietoisuustaidot ja oman itsen asiantuntijaisuus. Olemme olleet kummallinen asiantuntijakulttuuri. Fiksut ihmiset vaativat niin paljon tieteellistä näyttöä kaikesta, että ovat unohtaneet leikin ja mielikuvituksen. Emme rakenna kantavaa elämäntarinaa pelkästään siten, että nojaamme sitä vain tieteelliseen näyttöön.

                                                                                      ❤

Oma kantava elämäntarinamme vaatii luovuuttaa ja vanhasta irtipäästämistä. Harva meistä on keskiarvoihminen, vaan joku menetelmä mikä toimii yhdelle, ei välttämättä toimi toiselle. Meidän on hetkittäin uskallettava kokea elämää sen kaikilla mahdollisilla väreillä. Uskallamme päästää irti vanhasta tarinastamme ja löydämme jostain uuden luottamuksen itseemme – ei vain asiantuntijoihin.  Elämämme kantaa, huolimatta sairaudestamme.                                                                       ❤

Gallen_Kallela_Lemminkainens_Mother

Väkevä elämäntarina, Elämän eepoksemme, on suurin näyttömme siitä, ovatko menetelmämme toimineet vai eivätkö. En mahda sille mitään, mutta hyvin usein minusta tuntuu siltä, että liian monelta kansalaiselta, mukaan lukien asiantuntijoilta, on arkijärki ja mielikuvitus hukassa.  Aivojen työstäminen mielikuvilla on normaalia arkea.  Voimme itse oppia valitsemaan hyödylliset tavat harjoittaa mielikuvitustamme, sen sijaan että jatkuvasti maalaisimme itsellemme kielteisiä kuvia todellisuudastamme. Modernia ja postmodernia kulttuuria hallitsi mielikuvituksen puute tunnekylmyys.  Olemme siirtymässä aikaan, jossa ihminen saa jälleen olla henkinen.

                      ❤

Elämämme tapahtuu, kun alamme muovaamaan mielikuvissamme siitä pikemminkin runoutta kuin tieteellisesti järkevää. Voimme itse valita, luommeko sen erilaisista väreistä,  tarina-aineeksista,  rumuutta vain kauneutta.  Kaunis, ehyt tarina voi nousta kipeistäkin draamallisista aineksista. Muun muassa syyllisyys, häpeä, ja viha itseä sekä toisia ihmisiä kohtaan on työstettävä rakkaudeksi.  Tämän kun oivaltaa, elämästä tulee huomattavan paljon helpompaa. Saan olla minä kaikkine vikoineni, mutta valitsen viime kädessä rakkauden ja  hyvän olon.

                                                                         ❤

Mainokset

Sisäinen teatteri® ja kehollisuus, osa 2

Sisäinen teatteri tietoisuustaitona on hyväksyvää ja leikkivää läsnäoloa itselle ja maailmalle. Tietoisuustaitojen harjoittaminen ei ole muuten jotakin sellaista, mikä opitaan muutaman viikonlopun kurssilla. Sen sijaan se on jokapäivästä vuodesta vuoteen jatkuvaa käytäntöä; oman tietoisuuden päivittäistä harjaannuttamista.

Joku voi harjoittaa tietoisuustaitoja esimerkiksi kehollisesti, toinen kirjoittaen ja kolmas maalaten. Itse pidän erityisesti erilaisten menetelmien yhdistämistä itselleni sopivalla tavalla ja jokaiselle suosittelen myös jonkun kehollisen tietoisuustaitotavan omaksumista.

WP_20131003_06220131004182424201310020131004183007

Toiset liittävät tietoisuustaidot buddhalaisuuteen, mutta voimme olla laajentaa tietoisuuttamme olemalla refleksiivisessä suhteessa itseemme ja maailmaan hyödyntäen myös oman länsimaisen tieteenperinteemme tietoa kuten  psykoterapeuttista, filosofista ja (kristillistä) mystistä perinnettä. Tietoisuustaitojen ytimessä on omat reflektiiviset, omaa kokemustamme integroivat, taitomme. Oman taloni perusta on länsimaisessa perinteessä.

Toki voimme tästä huolimatta integroida ajatteluumme myös metaforia itämaisista filosofioista ja uskonnoista. Niiden lukemattomissa erilaisissa kehollisissa harjoituksissa haetaan yhteyttä mielen ja maailman lisäksi myös omaan kehollisuuteen. Esimerkiksi joogan ja sen filosofian vahvuus on sen kyky tavoittaa juuri tämä meidän fyysinen olemuspuolemme. Meillä on nykyään omia kehollisia kokemustamme integroivia menetelmiä, kuten terapeuttista tanssia.

Kokonaisvaltaista terveyttä edistävässä kokemuksiamme integroivissa prosesseissa voimme samaistua toisen ihmiseen, pyhimyksen tai vaikkapa Kristuksen olemukseen (sufilaisuudessa on tällaisia harjoituksia). Moni taitaa samaistua tietämättään jatkuvasti blondiin tai macho-mieheen.  Voimme tehdä samaistumisemme halutessamme ensisijaisesti kehollisesti. Tässä on oikeastaan samasta asiasta kysymys, kuin että voimme tehdä introjektiota itsellemme toisista ihmisistä.

Yleensä introjektioita, sisäistettyjä toisia ihmisiä,  on pidetty vain suhteellisen vakaina osina meitä: Olemme historiamme aikana omaksuneet esimerkiksi tavan kohdella itseltämme omalta vanhemmaltamme. Jos heiltä olemme saaneet välinpitämätöntä vanhemmuutta, suhtaudumme itsemme välinpitämättömästi. Olemme sisäistäneet vanhempamme introjektio- minätiloksi itseemme. Hyvät lähtökohdat elämään meillä on silloin, kun olemme saaneet vanhemmiltamme heidän hyväksyvän läsnäolon ja samalla hyväksyvän suhteen itseemme.

Kirjoitusmenetelmässäni, Sisäisessä teatterissa, voimme tietoisesti tehdä itsellemme myös uusia introjektioita toisista ihmistä. Tämän jälkeen ne eivät tietenkään ole kyseisiä henkilöitä, vaan ne voivat olla ensinnäkin tunnetilojemme fiktiivisiä ilmentymiä eli tunteidemme siirtoja. Ne ovat epäselviä ja joskus hyviä, mutta joskus pahasti vääristäviäkin peilikuvia toisista ihmisistä.

Luovassa psykodramaattisessa leikkivässä transsitilassa pyrimme silti tavoittamaan jotakin, joka on meidän kahden välillä. Löydämme juurevuutta sen kautta, että olemme kokemuksellisessa yhteydessä toiseen ihmiseen. Aistimme häntä kaikein aistein ja myös käyttäen hyväksi luovassa tilassa sydämen silmiämme tai ”kolmatta silmää”.

Toiseen ihmiseen samaistuminen, myös kehollisesti, voi olla toiseksi olla puhdas empatiaharjoitus. Kristinuskossa Efeseoalaiskirjeessä puhutaan sydämen silmien avautumisessa. Mystisessä ja esoteerisessä perinteessä puhutaan puolestaan juuri tästä kolmannesta silmästä. Tämä on silmä, jonka avulla näemme asioita, jotka ovat normaalin päivätietoisuutemme ulottumattamissa. (Mielenkiintoista sinänsä, että Uudessa Testamentissa on monta vertausta, jotka liittyvät silmään ja näköön: Miten sokea voi taluttaa toista sokea? Miten näet roskan toisen silmässä, kun et näe hirsiä omassasi…).

Kehomieli-siltaamisen (Mind-Body Bridging) kehittäjältä, Stanley H. Blockilta kysyttiin Suomessa pitämällään työpajaluennolla, että onko hänen kehittämäänsä menetelmään vaikuttanut buddhalaisuus, hän vastasi jotakin siihen tapaan, ettei ole, sen sijaan siihen on vaikuttanut  mystiikka, se on ollut hänen inspiraationsa lähde.

Välillä mietin, että ehkä erilaiset globaalit tanssin muodot, vaikkapa flamenco, afrikkalaiset tanssit, latinotanssit ovat tavallaan arkkityyppisä tanssimuotoja, jotka voivat auttaa meitä saavuttamaan ymmärrysyhteyttä myös toisenlaisiin kulttuurisiin perinteisiin. Joidenkin liike- ja tanssiperinteiden takana vaikuttaa kokonainen elämäntapa tai filosofia, kuten joogaperinteessä.

Yhtä kaikki Sisäisessä teatterissa minätila voi olla paitsi tunnetila muistoineen se voi myös olla kehon tila, tuntemus,  muistoineen. Keskeinen osa Sisäisen teatterin kaltaista itseorganisoitumisprosessia on tiloista vapautuva energia. Aivojemme tunnemolekyylit on päästetty virtaamaan. Se tapahtuu olemalla luovasti läsnä dialogisesti minätiloille, myös kehollisina tuntemuksina ja jopa sairauksina ilmeneville minätiloille. Heillä voi joskus olla suuria tunnetaakkoja kannettavanaan!

Myös keholliset tuntemustilat, somaattiset minätilat,  on hyvä avata sisäiselle refleksiolle. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että parannamme fyysisesti itsemme aina dialogisessa suhteessa itseemme. Jotkut asiat ovat geeneillä meissä määrätty, ja niitä saatetaan joskus pystyä hoitamaan länsimaisella lääketieteellä, aina ei niilläkään. Oma perusolettamukseni on, että voimme jossain, usein melko suuressakin  määrin, säädällä geenejämme itseämme organisoivan peilaustyön avulla. Nämä vaikutusmahdollisuutemme ovat joissain sairauksissa rajallisia; joskus geenit päättävät kohtalomme puolestmme.

Mikä parasta, vaikka emme paranisikaan sairaudestamme tilojemme peilauksen kautta, saatamme minätilojen avulla vapautua uuteen, olemistamme keventävään, suhteeseen sairautta edustavan minätilan kanssa. Henkistymisemme kautta saatamme hyväksyä paremmin oman sairautemme ja  kaiken elämän katoavaisuuden.

Länsimaissa meillä on ollut myytti, jossa hyvä ihminen voittaa sairautensa. Tämä voi joskus olla toimiva tapa jäsentää omaa sairaustarinaa eli -narratiivia. Henkilökohtaisesti tällä hetkellä kuitenkin uskon enemmän omassa elämässäni toiseen tapaan rakentaa omaa identiteettitarinaa ja sen sairaustarinaa, tapaan,  jossa sairaus integroidaan osaksi minuutta.

Sairautta ei siis voiteta, vaan se voidaan tehdä ystäväksi, jonka jälkeen sille ei anneta valtaa omassa elämässä. Voimme halutessamme ottaa käyttöön länsimaisen lääketieteen aseet, mutta emme silti pidä omaa kehoamme ja sen osia vihollisenamme. Esimerkiksi sairastamani syöpä, vaikka kuinka inhottava,vieras, iljettävä, jopa oksettava limainen klöntti tämä kudosmassa oli, se oli silti samalla jotakin minua. Se oli tila,  jolla oli sanottavaa minulle.

Voimme kuunnella kehoamme, ja luovassa tilassa ilmaista, minkälaisia asioita tämä kehollinen eli somaattinen minätila meille kertoo. Usein niihin minätiloihin, jotka eivät ole sopusoinnussa muun elämämme kanssa, liittyy kehollisia ikäviä tuntemuksia, kuten esimerkiksi jännitystä hartioissa, päänsärkyä tai muuta psykosomaattista oireilua. Joskus tämä ikävä tila saattaa heittäytyä aggressiiviseksi sairaudeksikin. Nämä ovat niitä minätiloja, jotka ovat verhojen takana piilossa ja käyvät meitä ahdistelemassa aina silloin tällöin.

Jotta somaattisten minätilojen tunne- ja informaatiomolekyylit saadaan kanavoitua uudella tavalla meitä eheyttäväksi (healing), täytyy meidän kyetä antamaan niille uusi metaforinen muoto. Tämä voi tapahtua erilaisten taideterapiamuotojen kautta. Erityisesti lapsuudenkokemuksiemme sanallinen metaforinen ilmaisu kirjoittaen voi olla vaikeaa. Se voi usein olla helpompaa tällöin kehollisen tai visuaalisen, symbolisen, kuvallisen ilmaisun avulla (esim. terapeuttinen tanssi).

Syöpäni on kertonut minulle paljon asioita. Itse asiassa ajattelen, että se muutti koko elämäni. Tie on ollut pitkä, ja alkuvuosina raskas. Tänään, kuusi vuotta sairastamiseni jälkeen, ajattelen että syöpäni on ollut merkittävä tila, joka on aktivoinut kolmatta silmääni: Se on avannut luovuuteni ja se patistaa minua päivittäin reflektoivaan kirjoittamiseen. Voi olla, että jonakin päivänä se kertoo minulle, että on lähdön aika. Tai sitten ei. Mikään ei ole varmaa, paitsi jatkuva epävarmuus. Selvää on, että jonakin päivänä nämä luovuuden juhlat loppuvat, ja on aika palata kotiin.

Pidän itse tiedostamatonta mieltä ja metaforista peilaustyöskentelyämme eheytemme mahdollisuutena. Voimme peilata sekä sisäänpäin (minätilamme) että ulos päin (reaaliset ulkopuoliset ihmiset sekä introjektiot ). Harjoittamalla näin tietoisuustaitoja, vapautamme konstruktiivisesti tiedostamattoman mielemme energiaa. Samalla minätiloista muodostuva egomme tulee entistä tietoisemmiksi.

Vähitellen prosessissamme ego- eli minätilojen väliset rajat epäselviksi ja läpäiseväksi. Meistä tulee kokonaisempia, tiedostavampia, terveempiä ihmisiä. Aivojen neuraalisten verkostojen yhteyksien avaaminen voi olla minätiloilla työskentelyä.  Prosessimme jälkeen emme heittelehdi satunnaisten tilojemme, tiedostamattomasta keskuksesta syntyvän  tunne-energian, autopilotin, vieminä miten sattuu. Egomme sulaa. Tietoisuustaidoilla – myös somaattisilla – voimme voidella säännöllisesti, sisäistä, meissä jokaisessa luontaisesti olevaa, itseään aina uudestaan organisoivaa viisasta itseämme hoivaavaa järjestelmäämme.

Tietoisuustaidot facebookissa.

Opettiko syöpä minulle jotakin? Osa 1

DSCN0717

Minulla tulee nyt kuusi vuotta siitä kun rintasyöpähoitoni alkoivat. Yläpuolella kuva niistä ajoista, jolloin sekä Siirtolan Isäntä että Emäntä nukkuivat pipot päässä.

Kun luin Jeannine Waltsonin blogin hänen syvövän jälkeisestä kasvuprosessistaan, tuli mieleeni, että minullakin olisi aika välitilinpäätökselle.  Waltson  näyttäisi käyneen huomattavan paljon kovemman prässin läpi kuin minä. Koska hänen tervehtymiskokemukset ovat hyvin samantapaisia kuin minulla, lainailen häneltä ajatuksia ja heijastan kokemuksiani hänen kokemuksiinsa.

Uskon, että osa näistä muutoksista olisi ehkä tapahtunut ilman syöpääkin, mutta koen sairauteni olleen suurin opettajani. Sairaus auttoi minua ratkaisevasti elämässäni eteenpäin. Carl Jung uskoi, että monet ihmiset muuttuvat melkoisesti keski-iässä. Hän oli kiinnostunut Graalin malja -myytistä, joka hänen mukaansa kuvasi ihmisen individuaatiomatkaa. Tarina kuvaa metaforisesti tietä, jolla ihminen kasvaa entistä enemmän autenttiseksi omaksi itsekseen. Jotkut löytävät Graalin maljansa jo teini-iässä, toiset vasta keski-ikäisinä ja jotkut eivät koskaan.

Mitä syöpäni on opettanut minulle:

  1. Aitoutta

Olen enemmän aito itseni kuin aikaisemmin. Autenttisempi ihminen. Autenttisuudella tarkoitan sitä, että ulkoiset paineet ovat vieneet minut itsetutkimusmatkalle, jossa olen tutkinut uskomuksiani ja arvojani. Ennen syöpää minulle oli esimerkiksi tärkeää, mitä muut ajattelevat minusta. Nykyään se on melko yhden tekevää. Tärkeämpää minulle on, mitä itse ajattelen itsestäni: Elänkö omien todellisten arvojeni mukaista elämää? Toteutanko elämässäni asioita, joita pidän tärkeinä. En enää yritä sopeutua ympäristööni, vaan yritän rakentaa ympäristöni aktiivisesti sellaiseksi, jossa minun on parempi elää ja toimia osana yhteisöäni. Käytännössä tämä on tietänyt esimerkiksi osallistumista vapaaehtoistyöhön ja olen pyrkinyt vähentämään kerskakuluttamistani.

  1. Tunteiden ilmaisua

Vuosi kausia minua kuristi ahdistavat tunteet. Kärsin ehkä sen vuoksi syömishäiriöstä ja kroonisista unihäiriöistä. Nykyään tunnistan tunteeni ja osaan sanoittaa niitä. Tiedän, että tunteiden tukahduttaminen ei tee terveydelleni hyvää. Haluan emotionaalisten molekyylieni virtaavan vapaasti. Emotio sanassahan motio viittaa liikkeeseen. Harjoitan kehomielen virtaavaa yhteistyötä luovalla kirjoittamisella ja meditaatiolla. Tunteethan voivat olla varastoituneena kehoomme fyysisinä ongelmina.

  1. Kehon harjoittamista

Pyrin liikkumalla pitämään itseäni fyysisesti kunnossa. Harjoitan joogaa, hiihtoa, sauvakävelyä, ajoittain kuntosalilla käyntiä ja uintia. Tavoittelen liikkumisessani iloista suhdetta kehooni. Olen aina ollut liikkuja, mutta minulla on ollut taipumusta rankaista itseäni syömisestä liikkumisella ja olen esineellistänyt kehoani. Haluan löytää kehooni suhteen, jossa oivallan syvemmin sen olevan sieluni koti. Olen ruumiini, sen tunteet ja tuntemukset, eikä se ole joku erillinen osa minua, jota arvostelen. Hyväksyvää läsnäoloa itselle on se, että löytää hyväksyvän suhteen kehoon. Tämä matka syvimpiin kehollisiin tuntoihini on minulla vielä kesken. Jotkut väittävät, että kaikkein vaikeimmat lapsuutemme kokemukset ovat meissä ruumiisemme kätkettyinä. Niitä emme avaa järkemme avulla vaan luovuutemme avulla.

  1. Itseni ravitsemista

Syön terveellisesti, vaikka joskus vielä liikaa. Viime aikoina olen kiinnittänyt huomiota tapaan jolla syön. Yritän kehittää tietoisuustaitojani tässäkin asiassa. Ei ole viisasta syödä suklaata ja kirjoittaa samaan aikaan. Parasta olisi löytää syömiseen läsnäoleva tila: Keskittyä vain syömiseen, ja tunteisiin sekä tuntemuksiin, mitä syöminen suussa ja muualla kehossani synnyttää. Henkilökohtaisesti tämä syöminen on ollut minulle kaikkein vaikein asia, olenhan nuorena kärsinyt bulimiasta. Olen vuosikymmeniä lohduttanut itseäni syömällä. Nyt itseni ravitsemista ei ole pelkästään ruoka. Kirjallisuus ja haitarinsoitto tarjoavat luovuudelleni ravintoa.

  1. Elämän merkitysten ja tarkoituksellisuuden kokemusen jatkuvaa etsintää

Syövän jälkeen löysin hypnoterapeuttikoulutukseni johdattelemana terapeuttisen kirjoittamisen minätiloilla. Siitä saakka on jatkunut luova kirjoittamisprosessi, jossa tunnen tarvetta selvittää päätäni kirjoittaen. Olen kehittänyt tätä menetelmää edelleen Sisäiseksi teatteriksi, jossa ihminen voi laajentaa tietoisuuttaan kirjoittamalla Elämän eeposta.  Luova kirjoittaminen ja lukeminen on ollut keskeinen keino, jolla olen työstänyt tietoisuuteni mielikuvia erilaisin metaforin. Olen hahmottanut kirjoittaen oman elämäni syvällisempiä merkityksiä. Tarkoituksen elämääni olen löytänyt toteuttamalla elämässäni niitä arvoja ja uskomuksia, joita olen omalla henkisellä matkallani löytänyt. Jotta ihminen pääsee kiinni tietoiseen läsnäoloon, joutuu hän tavallisesti muuttamaan koko elämänfilosofiansa.

  1. Sielun avautumista

Kirjoittaminen on ollut minulle matka myös sieluuni. Aikaisemmin en tuntenut itseäni kotoisaksi henkisessä todellisuudessa. Koin, ettei lääketieteilijänä ole sopivaa olla ”henkinen”.  Nykyään uskallan tunnustaa olevani sielu, joka janoaa avautumista maailmankaikkeuden kaikille väreille ja värähtelyille. Sieluni, mieleni, ruumiini ja ympäristöni kietoutuvat toinen toisiinsa erottamattomasti. Olen eri olemuspuolistani muodostuva kokonaisuus, jota ei voi jakaa osiin, muuta kuin keinotekoisesti (joskus tätä jaosta on hyötyä, esimerkiksi syöpähoitojen kehittämisessä) Aikaisemmin kaikki sielulliset ajatukset tuntuivat New Age höpinöltä. Nykyään voin avoimesti sanoa haluavani olla henkinen ihminen, sielu, koska vain sellaisena voin löytää elämälleni itseäni suuremman tarkoituksen.

  1. Hiljaisuudesta nauttimista ja hidasta elämää

Aikaisemmin en osannut pysähtyä. Kymmenen vuotta sitten en uskaltanut kohdata itseäni. Nykyään tarvitsen meditatiivisia hiljaisia hetkiä joogaten, kirjoittaen ja luonnossa. Olen saanut kokea korpimaisemissa jopa mystisiä hetkiä, joissa koen olevani osa suurempaa maailmankaikkeutta. Ulkomaanmatkojen sijaan nykyään valitsen pääsääntöisesti paljon mieluimmin viikonlopun naapurikylän Kuivajärven Domnan Pirtillä.

Kainuulaisten syöpätarinoiden myönteisiä merkityksiä

Siirtolan Emäntä piti eilen alustuksen, seurakunnan järjestämässä tilaisuudessa, lähikuntien syöpäpotilaille. Aiheena oli tarinat elämänkaaren eheyttäjänä. Ennen kuin Emännän esitelmä alkoi, pyysi hän ihmisiä kirjoittamaan paperille, onko syöpä tuonut mitään hyvää heidän elämäänsä.

Emäntä kertoi alustuksessaan muun muassa siitä, kuinka jokainen meistä on oman elämänsä aktiivinen tarinankirjoittaja. Jokainen meistä on itseasiassa kävelevä tarina. Voimme antaa vaikeillekin kokemuksillemme myönteisiä merkityksiä. Joskus jäämme sairaudessamme kiinni elämän mustaan kaaostarinaan, jolloin on hyvin vaikea löytää mitään myönteistä asiaa kokemuksestamme. Tällaisessa jäsentymättömässä tarinassa ollemme usein ulkopuolisten tekijöiden tahdottomia uhreja ja vatvomme asioita esimerkiksi ”jossittelemalla”. Tällainen kaaottinen vaihe elämäntarinassa kuuluu pääsääntöisesti moniin elämämme kärsimysvaiheisiin. Sen ei kuitenkaan tarvitse jäädä pysyväksi tarinamme muodoksi.

Myönteinen tarina on monelle mahdollista löytää peilien avulla. Peileinä meille voivat olla toiset henkilöt, esimerkiksi ystävät, perheenjäsenet ja erityisesti toiset haavoittuneet arkienekelit omine sairaustarinoineen (vertaistuki!). Heijastuksia itseytemme tarinan jäsentymiseen ja kirkastumiseen voimme saada ihmisenviranhaltijoiden lisäksi myös erilaisilta ammattilaisilta, kuten psykologeilta, lääkäreiltä, papeilta ja diakoneilta. Emäntä on sitä mieltä, että kenenkään ei pitäisi olla yksin sairautensa kanssa, sillä silloin on suuri mahdollisuus jäädä kaoottisen tarinan vangiksi.

Siirtolan Emäntä on oikeastaan hyvin liikuttunut näistä yleisövastauksista, vaikka ne itseasiassa vastaavat hyvin sitä kuvaa, jonka hän on luonut tästä sairaudesta esim. syöpälääkäri Rachel Naomi Remenin kirjasta ”Kitchen Table Wisdom” ja kirjasta ”Voices of Brest Cancer” (ed. Healing Project). Syöpä voi murskata meidät hetkeksi, mutta se voi usein olla myös uuden eheämmän minuutemme lähde. Mielenkiintoista on myös se, että vastaajat vastasivat kysymykseen ENNEN esitelmää, joten Emäntä ajatuksineen ei päässyt vaikuttamaan heidän vastauksiinsa.

Seuraavassa Siirtolan Emännän yhteenkokoamana eräitten kainuulaisten syöpäpotilaiden ja heidän omaistensa vastauksia siihen, onko sairaus tuonut mitään myönteistä heidän elämäänsä. Vastauksia oli yhteensä 44 kpl. Kyseessä oli suhteellisen iäkäs porukka tämän alueen rovastikunnasta. Koska tapahtuma oli seurakunnan järjestämä, luultavammin sairauden hengelliset merkitykset ylikorostuvat. Oli miten oli, Emäntä vakaasti uskoo, että vakava sairaus saa ihmisen pohtimaan hyvin usein myös elämän mahdollista henkistä tai hengellistä tarkoitusta; Viktor Franklin sanoin sen ”ylitarkoitusta”. Se on meille monelle täällä Suomessa Jumala. Emännän silmä sanoi, että vähintään 95 % esitelmän kuuntelijoista oli yli viisikymmentävuotiaita ja enemmistö oli vanhuksia (yli 65 -vuotiaita).

Hyvin moni syöpää sairastava tai siitä toipunut toi esille, että sairaus on tuonut uusia ystäviä. Eräs sanoi, että hän on huomannut saaneensa perheen ja läheisten ihmisten rakkautta sekä huolenpitoa. Toinen korostaa, että sairaus on lähentänyt suhdetta puolisoon ja muihin omaisiin. Useampi henkilö mainitsi vertaistuen suuren merkityksen. Eräs korosti löytäneensä syövän kautta rohkeutta ja sen vuoksi hän on tutustunut moniin uusiin ihmisiin. Kaksi ilmoitti löytäneensä rohkeuden tehdä asioita, joita he eivät ole aikaisemmin uskaltaneet tehdä. Eräs kertoi löytäneensä luovuutensa. Joku kertoi löytäneensä syövän kautta elämäntoverin loppumatkalleen, tähän maalliseen vaellukseen. Yksi läsnäolija kirjoitti, että hän on nyt ymmärtänyt perheen ja ystävien tarpeellisuuden jokapäiväisessä elämässä. Tämä sama henkilö mainitsi saaneensa myös Jumalan rakkautta ja huolenpitoa, jonka kautta hänen mielialansa on vahvasti positiivinen. Edelleen hän kiitti myös syöpäkerhoa, jossa on mukava olla, koska siellä on hyvä ilmapiiri, ihmissuhteita ja siellä on mahdollisuus osallistua yhteiseen toimitaan.

Useampi mainitsi, että asioiden tärkeysjärjestys ja mittasuhteet ovat muuttuneet. Eräs ilmoittaa, että hän iloitsee täysillä vuodenaikojen vaihtumisesta. toinen puolestaan kirjoitti, että hänen elämänasenteensa ovat muuttuneet myönteisemmäksi. Useampi ilmoitti, että kaikki kiire on loppunut. Arvot ovat loksahtaneet kohdalleen. Joku vastaajista on lopettanut turhan ”hötkyilyn” ja hän on oppinut nauttimaan ”tässä ja nyt” elämästä. Itse asiassa useampi mainitsi löytäneensä länsäolon taidot. Eräs ilmoittaa, että sairaus on pysäyttänyt ja eräs toinen, että työhuolet ovat jääneet.

Muutama ilmoittaa aloittaneensa vapaaehtoistyönteon, joka on tuonut uutta iloa elämään. Eräs kirjoittaa, että hänen ensimmäinen maailmankatsomuksensa muuttui kokonaan ja hänen kaikki elämänarvonsa menivät täysin uusiksi. Hän huomasi monien menneiden asioiden, joita hän oli ennen arvostanut, olevan täysin turhia. Tämä sama henkilö löysi tässä prosessissaan myös oman hengellisyytensä. Eräs kertoo saavuttaneensa herkkyyttä ja läheisyyttä. Hänen ajatuksensa kuolemasta ja elämästä ovat syventyneet.

Jollekin läheisen syöpä palautti uskon Jumalaan, monelle se on lisännyt luottamusta Jumalaan. Eräs henkilö ilmoitti, että syöpä on tuonut rohkeuden toteuttaa unelmiaan. Moni toi esille, että sairaus on tuonut kiitollisuuden jokaisesta uudesta päivästä. Eräs puolestaan kirjoitti kokevansa elämän syvemmin ja hän tajuaa nyt elämän rajallisuuden paremmin. Useammalle sairaus näytti tuoneen uudenlaisen rajantajun. Moni ilmoitti, että sairauden jälkeinen jokainen päivä on alkanut tuntumaan lahjalta. Usea ilmoitti kirjoituksessaan saavuttaeensa luottamuksen Jumalan johdatukseen. Eräs kirjoittaa: ”Elämässä on monta mutkaa matkalla. On hyviä päiviä ja vastoinkäymisiä, vaan niistäkin aina selviää rukouksen voimalla, ja ystävien tuella sekä Taivaan Isän varjeluksella.” Yksi henkilö kertoo oppineensa nöyryyttä, mutta samalla myös ”terästymistä”, esimerkiksi ruokavalion ja elämäntapojen suhteen.

Eräs henkilö kirjoittaa ”Syöpä on tuonut läheisyyttä, rauhallisuutta. Elämänkatsomus on muuttunut. Nyt mennään päivä kerrallaan, joskus nopeammin välillä hitaammin. Syöpä on minulla ja puolisollani yksi sairaus muiden joukossa. Elämme nyt parasta aikaa taipaleellamme.” Eräälle syöpä ensimmäisellä kerralla toi pelkoa, mutta toisen kerran puhjetessaan se toi tunteen, että kaikella on tarkoitus. Useampi korosti, että kuolemanpelko on kadonnut. Eräs ilmoitti, että syövän jälkeen ei ollut enää pelkoa, vaan uskoa siitä, että kaikki ylhäältä on tarkoitettu ohjeeksi elämään ja että kannattaa vain luottaa Taivaan Isään vaivoissa. Kaikilla on siis tarkoituksensa. Eräs korosti, että sairaus on henkisesti kasvattanut.

Eräs läsnäolija ilmoitti oppineensa, että luopumisen aika on tullut. Hän on kuitenkin tyytyväinen siitä, että sairaus tuli nyt eikä kolmekymmentä vuotta sitten. Eräs toinen iloitsee parantumisestaan ja toinen kertoo iloitsevansa jokaisesta terveestä päivästä.

Yksi läsnäolijoista korostaa kiitollisuuttaan siitä, että saa käydä tämän kaltaisissa tilaisuuksista, koska niistä saa voimaa ja jaksamista. Hän on ajan kanssa oppinut hyväksymään sairautensa. Motoksi hänelle on tullut ”Periksi ei anneta”. Eräs ilmoittaa, että on tullut hyvin vähän myönteisiä asioita, mutta pienetkin asiat ovat nyt tärkeitä ja hän on siirtynyt elämään tässä hetkessä.

Yhtäkään vastausta ei tullut, jossa olisi ilmoitettu, että sairaus ei ole tuonut mitään myönteistä elämään. Muutamia (3kpl) sellaisia henkilöitä oli kuitenkin, jotka eivät vastanneet lainkaan kysymyksiin.

Siirtolan Emäntä miettii, että mahtaisi maailma olla parempi paikka, jos sitä ohjaisi vaikean sairauden läpikäyneet ihmiset. Sairaus kun vaihtaa nenällä täysin uudet silmälasit.