Sulje minuutesi syleilyysi!

Minua on mindfulness-ajattelussa häirinnyt jokin asia. Daniel Siegeliä lukiessani tajuan yhä tarkemmin, mikä se on ollut.  Hyväksyvässä läsnäolossa (mindfulness) ei ole riittävästi korostettu tätä toista tietoisuustaitojen puolta eli sydämen silmiä (mindsight, käännetty myös mielitajuksi). Sydämen silmiemme avulla voimme nähdä itsemme ja vähitellen myös toisen luontokappaleen olemuksen selkeämmin.

Sydämen silmiämme kehittämällä rakennamme itsellemme identiteettiämme kannattelevan tarinan, Sisäisessä teatterissamme Elämän eepoksen. Tämän tarinan rakentamisessa länsimainen psykoterapiaperinne näyttää kyntensä. Ilman vakaata identiteettitarinaa kyky olemiseemme häiriintyy. Länsi ja itä täydentävät toisiaan.

Sisäisen teatterin vahvuus on mielestäni siinä, että se konkreettisesti auttaa ihmistä luomaan ja tunnistamaan minätilansa eli minuutensa osat. Meitä on moneksi – näin myös UCLA:n psykiatrian professorin Daniel Siegelin mukaan. Moniminuus kuvaa hänen mukaansa  paremmin aivojen todellista neurobiologista luonnetta kuin se, että olisimme vain yksi normaali kokonainen ihminen.

Daniel Siegel puhuu minän tiloista (states) kun itse puhun minätiloista (ego states). Tämä ei aiheuta oikeastaan välillemme  ristiriitaa. Kertaus on opin äiti eli minätilat luodaan Sisäisessä teatterissa seuraavasti:

  1. Ne syntyvät eri elämämme vaiheessa syntyneinen totunnaisina ajattelu- ja käyttäytymismalleina. Kullakin minätilalla on oma tunnelatauksensa, motivaatiorakenteensa ja esimerkiksi omat muistot.

  2. Ne voivat olla introjektioita – sisäistettyjä toisia ihmisiä meissä. Sisäisessä teatterissa voimme myös halutessamme sisäistää uusia henkilöitä teatteriimme. Tällöin puhutaan empaattisesta samaistumisesta. Voimme luoda uusia introjektioita. Ne eivät ole kuitenkaan tietenkään kyseisiä henkilöitä, vaan oman mielikuvituksemme luomia vääristyneitä peilikuvia heistä.

  3. Meillä voi olla arkkityyppisiä minätiloja (esimerkiksi sisäinen lapsi ja vanha viisas mies/nainen).

 Daniel Siegel korostaa näitä kahta ensimmäistä. Hän ei puhu suoranaisesti introjektioista, mutta hän puhuu kyvyistämme empaattiseen samaistumiseen, jota kautta voimme päästä kiinni ”me-kokemukseemme”.

Jokaisella meistä on traumoja, jotka edesauttavat dissosioituneitten, systeemistä irrallisten, minätilojemme syntymää. Dissosioitumisasteemme vain vaihtelee riippuen traumojemme suuruudesta ja geneettisestä rakenteestamme. Hyvin huonosti integroitunut ihminen kulkee minätilasta toiseen huomaamattaan. Pahasti pirstoutunut ihminen, epävakaa (DID-dissociative identity disorder) ihminen ei muista, mitä hän on toisessa minätilassa tehnyt.

Olemme luontaisesti enemmän tai vähemmän pirstoutuneita, mutta luontaisesti myös integroimme, kokoamme, itseämme jatkuvasti yhtenäiseksi systeemiksi.  Pirstoutuneessa kulttuurissamme liian monelta ihmiseltä puuttuu oman sisätodellisuuden ohjaus- ja systeemin integroimiskyky.  Tietoisuustaitojen avulla voimme aktivoida näitä itseämme integroivia voimia.

Hyvinvoiva ihminen ei ole erillinen ihminen, vaan olemme osa ihmisyhteisöämme, ihmisluontoa  ja luontoa. Luonnon pahoinvointi ja toisen kärsimys on haava terveen ihmisen sielussa. Terveinä osaamme samaistua toinen toisiimme ja osaamme suhtautua hyväksyvästi ja läsnäolevasti erilaisuuteen. Em-pathy sinänsä jo merkitsee toisen tunnetilaan samaistumista.

Arkkityyppinen ajattelu Sisäisessä teatterissa juontu taideterapiamuotoihin: monissa niistä on Jungin ajattelu vahvasti jalkaantuneena. Me voimme samaistua paitsi toisen ihmisen tiloihin myös ihmisyyden arkkityyppisiin muotoihin. Myös Siegel puhuu ihmisen luovuudesta ja kyvystä työstää asioita mielikuvin ja taiteen avulla. Kirjoittamismenetelmässäni korostan juuri tätä ihmisen kykyä luoda uusia hermoratayhteyksiä symboli- ja metaforatyöskentelyn avulla.

Huolimatta tila-käsitteemme pienistä painotuseroista, Siegelin ajattelu tukee ja on yhdistettävissä  Sisäiseen teatteriin. Hänen ajattelunsa vahvuus on muun muassa siinä, kuinka hän kykenee integroimaan ajatteluansa nykyaikaiseen neurobiologiseen tietoon.

Siegelin mukaan kokonaisvaltaisesti hyvinvoiva ihminen on tilojensa FACES-systeemi.

WP_20131003_0502013100317122320131004165516[1]F flexible joustava

A adaptive sopeutuva

C coherent koherentti, yhtenäinen

E energized energinen

S stable vakaa

Jokainen meistä kasvaessaan ja kehittyessään rikkoontuu ja samalla sisäiset tilamme erilaistuvat. Lapset ja nuoret, jotka eivät ole saaneet hyväksyvää läsnäoloa rikkoontuvat erintyisen pahasti. Valitettavan moni rikottuina syrjäytetään. Se on helppo tehdä ihmiselle, jonka oma itseohjautuvuus on täysin hukassa.  Voi perustellusti väittää, että olemme olleet kylmä, ihmistä rikkova yltiörationaalinen kulttuuri. Kärsimme kroonisesta hyväksyvän läsnäolon vajeesta. Meitä ei ole opetettu tunnistamaan tilojamme saatikka ohjaamaan niitä. Rikkonaisen ihmisen satunnaiset tunnetilat saavat paljon pahaa aikaiseksi.

Voimme onneksi itse auttaa itseämme. Se mitä tarvitsemme on tietoisuustaidot, kykyä muodostaa erilaista minätiloistamme FACES-systeemi, joka on joustava, sopeutuva, koherentti, energinen ja vakaa. Prosessimme lähtee käyntiin siitä, että tunnistamme tilamme, jonka jälkeen peilityöskentelyn (reflektion ja refleksion) avulla muodostamme itsestämme systeemin.

Vakaata systeemiä on haasteellista ylläpitää. Systeemi helposti kellahtaa aina johonkin suuntaan. Mitä enemmän tietoisuustaitomme kehittyvät, sitä vakaampi systeemimme on. Tällöin kohtaamamme, vaikkapa vastemieliset tai ikävät asiat, eivät aktivoi meitä tunnetiloihimme, vaan kykenemme pitämään itsemme objektiivisina haasteellisissakin tilanteissa.

Seuraavassa esimerkki omasta epävakaudestani. Olen kehittynyt tasapainoisemmaksi, mutta edelleen joskus satunnaiset tunnetilat kaappaavat tietoisuuteni ohjauksen. Etsin passiani eräänä päivänä, muutama kuukausi sitten, vaan en löytänyt sitä. Yleensä se on mummoltani perimän kaapin alalaatikossa. Sitä ylösalas kääntäessäni, joudin hösöttävään tunnetilaan (”Apua, se ei olekaan täälä!). Paniikkitilassa (hössöttävä Tyttöseni) mylläsin koko kämpän löytääkseni passini. Onneksi mieheni tuli apuun, ja aarteeni löytyi. Se oli siellä mummon kaapin laatikossa, missä sen kuuluu ollakin.

Kun satunnaiset tunnetilat kaappaavat meidät, katoaa vakautumme, joustavuutemme ja objektiivisuutemme. Epätasapainoinen sisäinen minätilojemme järjestelmä on monella tavallisella ihmisellä tänä päivänä joko kognitiivisesti jäykkä tai kaaottinen. Kun osaamme pitää itsemme FACES systeeminä haastavissakin tilanteissa, paranee suorituskykymme.  Minätilamme kaappaavat meidät yhä harvemmin.  Tällöin kykenemme näkemään tilanteen yhä useammin rauhallisesti, kokonaisvaltaisesti ja viisaasti.

Terve minuus ei ole yksi ja kokonainen vaan se on FACES systeemi. Kokonaisvaltaista hyvinvointia ja terveyttä on se, että ihminen tunnistaa minätilansa, ja hän kykenee tietoisuustaitojen avulla integroimaan tilojansa toinen toisiinsa. Tässä yhdistämistyössä käytetään hyväksi sekä hyväksyvää läsnäoloa (mindfulness) että sydämen silmiä (mindsight).

Sisäinen teatteri on menetelmä, jonka avulla kykenemme näkemään oman mielemme sekä toisen mielen entistä selkeämmin. Menetelmääni yhdistetään myös hyväksyvää läsnäoloa.  Tunnistamme minämme tilat (mindsight) ja kykenemme keskittämään tietoisuuttamme yhä paremmin, suhtautuen hyväksyvästi tiloihimme (mindfulness). Tulemme yhä tietoisemmaksi tietoisuudestamme eli tietoisuustaitomme kasvavat. Integroimme itseämme monella eri tasolla, rakentaen elämästämme koherenttia tarinaa.

Sen jälkeen kun olemme tunnistaneet minätilamme, otamme ne syleilyymme: suhtaudumme niihin arvostavasti. Monet primitiivisistä tiloistamme (Tiina takertuja, Näsäviisas pikkuprofessori, Pupupöksypelkuri, Ville Viettelijä) ovat jäänteitä lapsuudestamme. Ne ovat niitä, jotka kasvaakseen täyteen mittaansa, tarvitsevat turvallisen aikuisen minätilan ja sen hyväksyvän läsnäolon. Sen saman rakkauden voimme tietoisuustaitojen kehittyessä antaa itsellemme, joka meille olisi jo lapsena perusoikeutena kuulunut.

Lapsellisten osiemme torjunta syö enenergiaa.  Suhtautumalla armollisesti ja hyväksyvästi osiimme, voimme ottaa nämä aiemmin elämäämme terrorisoineet tilamme voimavaroiksemme. Usein juuri nämä kaikkein lapsellisimmat osamme voivat olla luovan energiamme lähteitä.

Sisäinen teatteri on facebookissa.

Mainokset

Sisäinen teatteri® – Metaforatyöskentelyä II, Harjoitukset #15 ja #16

But metaphors are not merely things to be seen beyond. In fact, one can see beyond them only by using other metaphors. It is as though the ability to comprehend experience through metaphor were a sense, like seeing or touching or hearing, with metaphors providing the only ways to perceive and experience much of the world. Metaphor is as much a part of our functionging as our sense of touch, and as precious (Kirjasta Metaphors We Live by)

Vapaasti käännettynä: Vertauskuvat eli metaforat eivät ole vain asioita, joiden avulla näemme pidemmälle. Oikeastaan näemme pidemmälle vain löytämällä uusia vertauskuvia. On kuin ymmärtäisimme kokemuksemme vertauskuvallisesti. Metafora on oikeastaan aistiminen tapa, siinä missä kosketus ja kuuntelukin ovat. Kaikkien näiden avulla voimme aistia ja kokea maailmaa. Metafora on osa tervettä toimintaamme, siinä missä kosketusaistikin on, ja se aivan yhtä arvokasta!

Minätilojen avulla tapahtuma leikkiminen, on metaforisen aistimisemme kehittämistä. Leikkimällä minätilojemme vertauskuvallisilla tarinoilla, voimme nähdä yhä pidemmälle ja puolueettomimmin maailmaa. Kokemuksellinen totuus lepää unissa, saduissa ja tarinoissa. Voimme luovuutemme avulla sulattaa kivettyneitä uskomuksiamme. Eiväthän nekään ole muutakuin vertauskuvia, joiden alkuperän olemme unohtaneet! Suuri osa ihmisen kielenkäytöstä on aina metaforista, huomaa hän sen tai ei. Vai luuleeko joku oikeasti, että raha virtaa ja valuutta kelluu?

Tunnelatautuneet minätilamme suuntaavat meitä kohti eri päämääriä. Mikäli emme ole sovussa osiemme kanssa, on meidän vaikeaa saavuttaa tavoitteitamme, koska jotkut minätilamme voivat sabotoida tietämättämme toimintaamme. Meidän on onnistuttava riisumaan näyttämömme aaveet ja paljastettava sen takahuoneessa istujat. Vähitellen voimme oppia rakentamaan itsestämme yhä sopusointuisempaa näytelmää.

PIENEMPI AAVE

Kulttuurimme on kutistanut aistimiskykyämme, korottamalla yhden metaforisen ajattelun, luonnontieteellisen ajattelun, korokkeelle.Tämä vaihe on ollut ehkä tarpeen ihmiskunnan historiassa. Se on tuonut tervettä realismia ja kriittisyyttä ajatteluumme. On kuitenkin ihmistietoisuuden evoluutiossa aika uskaltaa päästää irti hetkiksi sen yksipuolistavista ajattelumalleista.

Voimme pitää modernista paradigmasta, sen metaforisesta myytistä, sen hyvän, mitä sillä on tarjottavanaan. Meidän on tarpeen Sisäisessä teatterissamme aina peilata mielikuvituksemme avulla saavuttamme oivallukset tosiasioihin! Tämä on uuden ajan, itseohjautuvan, luovan, transmodernin ihmisen ominaisuus. Hän yhdistää ”postmodernin” pirstoutuneen maailman ja modernin järjen.

Omalla korkeimmalla palkintokorokkeellani on ihmisen luovuus, kyky moninäkökulmaiseen vertauskuvalliseen ajatteluun. Erilaisille metaforille rakentuvilla tarinoillamme, ylitämme yhden metaforisen ajattelutavan rajat. Joustavan ihmisen mieli voi olla kokemusten simulaattori: Ihmeellinen imaginaario. Metaforatyöskentelyn ei tarvitse tietenkään rajoittua vain sanoihin, vaan kuva, ääni tai liike voi olla vertauskuva. Tämän päivän moniarvoisessa informaatiotulvan täyttämässä kulttuurissamme ihmiset tarvitsevat kipeästi imaginaarionsa tuottamaa joustavuutta.

Kun jatkuvasti aistimme elämää erilaisten metaforien läpi, simuloimalla tapahtumia uudestaan, voimme valita metaforiset tarinat, joissa meidän on hyvä elää ja toimia. Voimme luovan kirjoittamisen avulla tehdä näkyväksi julkilausumattomat vertauskuvamme.

Elämämme voi olla moniäänisen draaman tuottama novelli, Elämän eepos: Valitsemme itsellemme omaa identiteettiämme kannattelevia metaforia joka päivä aina yhä uudelleen. Uusi vertauskuva rikkoo vanhan rajat, ja täydentää sekä ylittää sen. Elämä on liian rikas ja moniulotteinen projekti, jotta sitä voisi elää yhden metaforan varassa.

Joustava dialoginen minuus valmistaa meitä sopeutumaan suurempiinkin yhteiskunnallisiin muutoksiin. Jäykistyneet uskomusjärjestelmämme ahdistavissa muutostilanteissa pistävät puolustusmekanismimme käyntiin. Tukahdutamme omia minätilojamme ja alamme siirtämään ahdistuksemme tuottamia tunteitamme toisiin ihmisiin. Näemme pahaa sielläkin, missä sitä ei ole.

Minätilojemme tukemana voimme oikeastaan rakentaa sisäisen yhteisön, jossa eri persoonan osamme rakentavat identiteettitarinaamme kannattelevan väkevän systeemisen joustavan verkoston. Voimme sisäisen yhteisömme avulla sopeutua paremmin uusiin elämän tilanteisiin.

Kun esimerkiksi Sisäisessä teatterissamme jotakin minätilaamme ahdistaa ikävä muisto, voimme editoida kokemustamme uudelleen. Elämme teatterinäytöksen, jota katsomme ikään kuin ulkopuolisena tapahtumien kulkua. Voimme ohjata niitä aina uudestaan ja uudestaan, kunnes tunnemme ahdistuksemme vähentyneen. Annamme erinäisten näytösten sarjoissa jokaisen minätilan metaforisen maailman tulla kunnioittavassa ilmapiirissä mahdollisimman laaja-alaisesti näkyväksi ja kuulluksi. Vapautamme tilojamme menneisyyden taakoista vertauskuvallisen työskentelyn avulla.

Ajattelen metaforilla olevan taianomaisia voimia. Kun sekoitamme niitä dialogisesti, nousee spontaanissa minätilojemme vuorovaikutuksessa uusia luovia merkityksiä, jotka saattavat ylittää vanhan todelisuuden. Metafora tarjoaa mahdollisuuden tarkastella yhtä käsittellestä aluetta jonkin toisen käsitteellisen alueen ehdoilla.

Sisäisessä teatterissamme voimme antaa aikuisten turvallisten osiemme antaa turvaa lapsellisille leikkiville, luoville osillemme. Muutamme näytelmämme tapahtumapaikkaa ja tarinan juonta miellyttävämmäksi. Voimme käydä sisäisiä dialogeja vaikkapa urakeskeisen puolemme sekä pehmeämmän puolemme kanssa. Voimme elää mielikuvituksemme avulla kokemuksellista todellisuuttamme aina uudelleen ja uudelleen, kunnes olemme muokanneet kokemuksemme meitä tyydyttäviksi. Ahdistavat haamut on riisuttu kaavuistaan, ja muutettu ystäviksi.

Me voimme käyttää psykoanalyysiä rakentavasti sen sijaan että käyttäisime sitä itseämme repivästi. Epänormaalia, ”neuroottista” ei ole se, että meillä on erilaisia minätiloja. Sen sijaan oman itsemme sekä läheistemme kannalta on ikävää, joskus jopa katastrofaalista, jos Sisäisessä teatterissamme mellastelee satunnaiset jopa moraalittomat minätilat, joita emme kykene ohjaamaan. Emme ole löytäneet itsestämme tietoisuutaitoja, oman teatterimme ohjaaja.

Myös se, että joku minätiloistamme dominoi ilman että se neuvottelee muiden kanssa, on toisten minätilojen sortoa. Tukahdutamme puoliamme. Sisäisessä teatterissa hyvinvoiva ihminen tunnustaa moniäänisyytensä ja rikastaa elämääsä niillä. Joustava ihminen kykenee sekä sisäiseen että ulkoiseen aitoon dialogiin.

On mahdollista metaforatyöskentelyn kautta tehdä meissä elävät erilaiset maailmankuvat tutuiksi itsellemme. Voimme luovasti neuvotella ristiriitaisten osiemme kanssa, siten, että saavutamme lopulta ”riitasointuisen sopusoinnun”. Tällä tarkoitan sitä, etteivät kaikki minätilat välttämättä ole aina yksimielisiä, mutta ne kykenevät tekemään kompromisseja, jolloin koemme itsemme erilaisissa elämäntilanteissa yhä enemmän yksimielisiksi. Joskus saatamme löytää jopa henkisiä korkeamman ymmärryksen tiloja, joissa vastakkaiset näkökulmat yhdistyvät.

Tehtävä 15. Mieti joku sinua koskettava aihe, josta kirjoitat draamaa. Se voi olla vaikka työpaikkariita, elokuva, koskettava tarina jne. Samaistu minätiloihisi ja ala keskutella aiheesta spontaanina dialogisena draamana. Kyllästä draamasi erilaisilla tarinoilla ja metaforilla.

Tehtävä 16. Simuloi uudestaan joku elämäsi muisto, ja editoi se uudestaan. Aloita kevyemmästä sarjasta. Ota käsiteltäväksi vaikka joku tapahtuma, josta olet kantanut häpeää. Ohjaa näytelmää kuin fiktiivistä teatteriesitystä, ja anna minätilojesi työstä tapahtuma sellaiseksi, että se tyydyttää sinua. Voit integroida prosessiin myös muita taiteen keinoja.  Voit visualisoida prosessiasi myös kuviksi.

(Muista työstäessäsi minätiloja, että kirjoitusprosessi ovi olla liian rankka, mikäli psyykeeseesi ei ole vielä kehittynyt aikuisia, turvallisia vahvoja realistisia osia. Kirjoittaessa voi nousta esiin voimakkaita vihan, häpen ja ahdistuksen tunteita, jolloin tarvitset ulkopuolista tukea.  Jos et ole varma kantokyvystäsi, turvallisinta on kirjoittaa terapeutin kanssa yhteistyössä tai terapeuttisessa kirjoitusryhmässä. Lapsiosasi tarvitsevat turvallisia aikuisia osia, tai jos sinussa ei niitä ole, ulkopuolisen tällaisen ihmisen!)

Sisäinen teatteri® Harjoitus #7 Elämän eepos®

”Tunne itsesi” on muinaiskreikkalainen aforismi, joka pitää edelleen paikkansa. Hyvän elämän lähtökohta on, että ihminen TUNTEE itsensä. Tällöin hän voi elää todellisten arvojensa mukaista elämää.

Kreikkalainen sana epoche tarkoittaa mielen loogisen päättelyn hämärtämistä, jolloin annamme tilan oman sisäisen viisautemme paljastumiselle. Jos yrität ja yrität väkisin saada viisautta esiin sisältäsi, se ei sieltä tule. Se tulee luovuutemme avulla, rennossa, luovassa tilassa,  transsitilassa. Voimme luovuutemme avulla paljastaa epookin, asioiden olennaisen ytimen, sulkemalla epäolennaisen aineksen tietoisuutemme ulkopuolelle.

Minätilojen luova kirjoittamisprosessi, Sisäisen teatterin synnyttämä näytelmä, on epookki, jossa syntyy parhaimmillaan eepos, oman identiteetin vahva ja väkevä  tarina. Oman elämän tarina on taidetta, itsetuntemukseen kasvamista, joka voi hyödyntää tiedettä.

James Moffet väittää, että kirjoittaminen ja meditaatio ovat toistensa liittolaisia. Molemmat ovat itsearvoista toimintaa, ja toisen niistä kautta pääsee kiinni toiseen. Sisäinen puhe on linkki näiden kahden välillä ja erityiseesti siltaa rakentaa se osa sisäistä puhettamme, joka on meissä piilevänä odottamassa sanoitustaan. Meissä jokaisessa on tila, luovuuden paikka, jossa Elämän eepoksemme voi syntyä.

Willard Johnson puolestaan esille, että meditaatiolla ei ole mitään merkitystä, vaan se on tekniikka, jolla kehitetään harjoittajan tietoisuutta. Edellä olevaan viitaten on luonnollista ajatella, että Sisäisen teatterin voi ajatella olevan tärkeä tapa harjoittaa meditatiivisia ja itsehypnoottisia tiloja, tietoisuustaitoja. Se täydentää mindfulness-meditaatiota. Rauhoittavat tavat harjoittaa meditaatiota auttavat meitä löytämään luovuuden tilan. Yksinkertaisimmillaan hiljentymismeditaatio voi olla läsnäoloa luonnossa.

Se, että me olemme ”neuroottisia” tai ”stressaantuneita” selittyy usein sillä, että arkijärkemme on jäykkä: rakentamamme identiteettitarina on rajoittunut. Tietoisuustaitoja harjoittamalla voimme päästä kiinni persoonamme vähemmän valossa oleviin tuntemattomiin tai huonosti tuntemiimme osiin. Tällöin mahdollistamme sen, että voimme purkaa vanhentuneita, meihin ehdollistettuja uskomuksia ja voimme valita ajankohtaisempia, sellaisia, jotka tuntuvat meissä ristiriidattomimmalta tässä ja nyt. Voimme uudelleen ohjelmoida itsemme.

Elämän eepoksen kirjoittaminen voi olla loppumaton prosessi, jossa kuljettu tie on tärkeämpi kuin määränpää.Tietoisuustaitoja harjoittaen, meistä tulee joustavampia ja ”virtaavampia”.

Harjiotus #7.  Voit yhdistää minätilojen työskentelyyn muita luovia tapoja ilmaista itseäsi. Kokeile joskus tehdä vaikkapa sarjakuvaa tai piirrä/maalaa minätilasi tai mielikuvituksesi tuottama sisäisen draamaan tapahtuma. Laita tekstisi ja kuvasi Elämän eepokseesi. Voit täässä luovuutesi eepoksessa synnyttää  itsellesi kantavaa ja voimaannuttavaa tarinaa itsestäsi.

Tässä Kaisan, 18 v, maalaus ja tarina omasta minätilasta, Juuliasta. Kuva on (Sisäinen teatteri – Luova kirjoittaminen tietoisuustaitona)  kirjani sisäkannessa.

sisakansi.indd

(Vakavissa mielenterveysongelmissa kannatta konsultoida terapeuttia, ennen kuin ryhtyy työstämään minätiloja.  Ylipäätään kirjoittaminen on turvallisinta ryhmässä tai siten,  että sinulla on mahdollista jakaa kokemuksia jonkun kanssa.  Yksin kirjoittaessa on tärkeää, että sinulla on turvallisia, aikuisia, kehittyneitä minätiloja, jotka kykenevät kantamaan prosessissa nousevia, joskus kipeitäkin tunteita.  Joskus vasta keski-ikäisellä tällaisiä minätiloja on.)

Sisäinen teatteri on facebookissa.

Ihminen on sosiaalinen kehomieli, osa 5

LOPUKSI

Kyllä. Stressillä ja uskomuksillamme on vaikutusta fyysiseen terveyteemme. Ne vaikuttavat paitsi elämäntapoihimme myös emotionaalisten molekyylien kautta (esim. stressihormonit) siihen.  Kokonaisvaltaiseen terveyteemme vaikuttaa muiden luontokappaleiden ja ihmisten hyvinvointi. Tutkimusten mukaan esimerkiksi depressio on sosiaalisesti tarttuva sairaus.

Kun työstämme omaa maailmankuvaamme integratiiviseksi, rakennamme samalla omaa fyysistä ja henkistä hyvinvointiamme. Me tarvitsemme kipeästi tietoisuuttamme integraatiota edistäviä työkaluja, koska hukumme tietoon. Moni meistä on pullollansa erilaisia ristiriitaisia näkemyksiä. Toisaalta asia on näin, mutta toisaalta näin ja oikeastaan se on myös näin. Osa psykofyysistä pahoinvointiamme voi johtua jopa siitä, että olemme informaation ylikuormittamia. Emme kykene käsittelemään ristiriitaisia ajatuksiamme, ja sulattamattomat tunteet tukkivat vapaan tunnevirtauksemme. Emme jaksa ajatella itse, vaan helpompaa on mennä muiden, massan, mukana. Tällöin emme toteuta autenttista itsemme näköistä elämää.

Emme opi pelkästään käytännön kokemustemme kautta. Oma sosiaalinen kehomielemme voi muodostaa imaginaarion, kokemuksellisen oppimisen mielikuvituskeskuksen. Voimme tunnistaa rentoutuneessa tilassa meihin ehdollistetut ajattelumallimme ja voimme jopa simuloida todellisuutta mielikuvituksessamme.

Aktiivinen mielikuvitus, meditaatio, mietiskely ja  luova terapeuttinen taide ovat välineitä, joilla työskentelemme kokemuksellisessa sisätodellisuudessamme. Voimme oppia suhtautumaan myös hyväksyvästi paitsi omiin persoonamme osiin myös toisiin ihmisiin samaistumisen avulla. Tällöin voidaan jo puhua moraalisesta mielikuvituksesta.

Tietoisuustaitojen kehittymiseen, kuten läsnä olon taitoihin ja aktiiviseen mielikuvitukseen, tarvitaan paitsi meditaatioharjoituksia myös kokonaan uusi tapa ajatella. Itse asiassa tämä ei tämä ole kovinkaan uusi tapa, pikemminkin paluuta osittain vanhaan. Ympäristömme, luonto, mukaan lukien ihmisluonto ovat pyhiä ja olemme osa sitä. Kieltäydymme pirstomasta todellisuutta osiin, muuta kuin rakentaaksemme integratiivista kuvaa siitä.

Oma Sisäinen teatteri tapa ajatella ei ole sekään mitenkään täysin uusi tapa ajatella. Toin esille jo Lauri Rauhalan ja Ken Wilberin. Lisäksi yksi tunnetuimmista ekofilosofeista, Henryk Skolimowski on kirjoittanut kirjan ”The Theatre of the Mind”. Voimme sisäisen draaman kautta liittää itsemme osaksi maailmankaikkeutta. Sisäisen teatterin voi ajatella olevan myös hänen filosofiansa sovellutus. Lukemattomat muut viisaat ovat oivaltaneet olemisemme draamallisen perusluonteen (mm. William James, Carl Jung, james Hillman,  Mihail Bakhtin).

Onko tämä Sisäinen teatteri nyt sitä ”kaikki käy” maitokauppauskonnollisuutta, josta tietyt autoritaariset piirit puhuvat halveksivasti. Minusta ei. Kyse ei nimittäin ole vain eklektismistä, jossa satunnaisesti yhdistetään erilaisia viisausperinteistä. Sen sijaan kysymys on viisauden integraatiosta: Ihminen voi sisällään ja käytännön elämän kokemusten kautta yhdistää kaiken sen viisauden mitä ihmiskunta on historiansa aikana kehittänyt. Hän voi antaa sekä mielikuvituksensa ja intuitionsa sekä loogisen järkensä ohjata prosessia. Kaikkea tieteellisteknistä kehitystä meidän ei tarvitse heittää roskakoriin. Ekologinen elämä vaatii kuitenkin sen, että alamme hakemaan onnellisuutta myös arkisista pienistä asioista, kuten vaikkapa vapaaehtoistyöstä, emmekä vain egon aineellisista symboleista.

Minätilat ja niiden vuorovaikutus ovat integratiivinen prosessi, jossa voidaan työstää erilaisia viisausperinteitä omassa kokemusmaailmassa leikkimällä. Imaginaariomme toimii poettisella luovalla logiikalla, eikä vain järjen rationaalisella logiikalla. Integratiivisessa minätilojen työskentelyssä on syytä muistaa, että tiedostamaton mielemme on, paitsi aarreaitta, myös kaatopaikka. Siksi kaikki mitä sieltä nousee, ei ole kultaa.Paljon pahaa on tehty, kun on odettu kaikki tiedostamattomasta mielestä nouseva mielikuvitusaines todesta.

Mielikuvituksen tuottama syvempi tieto pitää heijastaa tietoisempiin rationaalisiin tiloihin. Lisääkö tämä uusi oivallukseni luomakunnan hyvää, kaunista ja oikeudenmukaisuutta? Prosessimme ei ole siis pelkästään terapeuttinen vaan se on henkinen kasvu matka väkivallattomaan globaaliin rakkauteen.

Itsetuntemusmatkan ei tulisi olla olemisemme päämäärä. Sen sijaan meidän tulisi antaa itsemme Jumalan (universumin/kosmoksen, rakkauden) luomistyön välikappaleeksi prosessissa, jossa luomme jotakin suurempaa tai pienempää hyvää, kaunista ja rakkaudellista yhteisöömme tai ympäristöömme.

Uskon, että maailma muuttuu sitä kautta, että alamme välittää enemmän toisistamme ja luonnosta.  Kristallipallostani olen näkevinäni, että tulevaisuudessa kolmas sektori, eli vapaaehtoistoiminta tulee nousemaan uuteen kukoistukseensa. Tutkimusten mukaan vapaaehtoistyö kun edistää molempien, sekä avun vastaanottajan että sen tarjoajan kokonaisvaltiasta hyvinvointia. Sen sijaan näyttöä ei ole siitä, että ylimääräinen tarpeeton tavara juurikaan lisäisi onnen kokemustamme. Olemme eläneet kummallisessa myytissä.

Emme uudessa elämäntavassamme vain luule naivisti, että tieteellistekninen kehityksemme pelastaa meidät ekokatastrofiltamme. Joudumme uusimaan koko olemisen perustamme. Meidät voi pelastaa se, että alamme välittämään toisistamme,  muista kulttuureista sekä luontokappaleista ihan vain sen takia, että ne kaikki ovat pyhiä. Voimme löytää tällöin elämäämme entistä enemmän onnea pienistä arkisista asioista. Tarvitsemme tietoa integroivia tapoja, joiden avulla yhdistämme erilaisia viisausperinteitä. Länsimaisen kulttuurin on päästävä eroon ylimielisyydestään muita kohtaan. Myös alkuperäiskansoilla on meille opetettavaa eikä vain meillä heille.

Ken Wilberin integraaliteoria ”kaiken teoria kaikesta” on hieno teoria. Silti itse kannatan sellaista näkemystä, jossa jokainen ihminen voi itse integroida viisautta erilaisista perinteistä itseensä, luovasti, täysin omalla ainutkertaisella tavallansa. Ken Wilber näyttää meille, minkälaiset mittasuhteet tällainen matka voi tuottaa. Voimme oppia paljon häneltä. Emme kuitenkaan tarvitse yksittäisiä guruja. Lempilainauksiani on Jungin huudahdus, kun hän kuuli perustetusta jungilaisesta suuntauksesta: ”Luojan kiitos olen Jung, enkä jungilainen!”

Teatteri on laitos, jossa tulevaisuus, menneisyys ja nykyhetki  kohtaavat. siellä voimme jopa animoida luontokappaleet sosiaalisen kanssakäymiseemme. Puolustan tietoisuustaitona minätilojen Sisäistä teatteria, koska sen avulla jokainen voi rakentaa itse oman itsensä näköisen kartan todellisuudesta, kartan, joka auttaa häntä toteuttamaan oma ainutkertaista elämäänsä. Tämä Elämän eepoksesi voi olla visuaalinen, tarinallinen, filosofinen, tai jopa runollinen tai satujen kartta. Se voi olla isompi tai pienempi, arkinen tai joskus jopa pateettinen. Se on se metaforinen tarina, jolla oma hyvinvointisi lepää.  Kukin voi imaginaariossaan   itseohjautuvasti ammentaa viisautta niistä globaalin yhteisönsä perinteistä, jotka hän itse kokee itse lähimmäksi omaa sydäntään.

Mitään viisautta ei oteta vastaan tietoisuustaitoja harjoittaessa ilman pureskelua, paitsi se, että olemme osa maailmankaikkeuden suurta verkostoa: Kun luomakunta voi huonosti, se vaikuttaa itse kunkin kansalaisen hyvinvointiin. Avattaren ohjaaja Cameron on tuonut tämän viestin taiteen keinoin jopa Hollywoodiin. Jospa me globaalin maailmankylän kansalaiset alkaisimme yhä enemmän sisäistää tämän luomakunnan verkostoitumisajattelun osaksi elämäntapaamme.

Tietoisuustaidot facebookissa.

Kuhmon henki ja esteettinen demokratia

Kun Emäntä katseli lauantai-iltana viikko sitten Maija Palsion lukiolaisten tanssi ryhmän esitystä (Kohtaa minut) ja kuhmolaisen Mikko Hyvösen ammattilaisten tanssia (Kynnyksellä), kirkastui Emännälle entistä selkeämmin taiteen merkitys ihmisenä ja yhteisönä toteutumisen tärkeänä ilmenemismuotona. Taide ihmistuntojen muodonantajana, ”estetisoijana”, voi olla sitä väliainetta, joka kuljettaa yhä usemman ihmisverson syvemmälle omaan sielunmaisemaansa. Ja me kuhmolaiset ihmiset olemme se yhteisö, jonka kautta kuhmolaisen nuoren ja miksei myös toisen aikuisen, sielu peilautuu. Me luomme edellytykset kunkin kuhmolaisen sisäiselle sielunmaisemalle. Mitä muuta me ihmisenä olemmekaan kuin sisäistettyjä yhteisöjämme?

Emäntä uskoo, että aito yhteisöllisyys, esteettinen demokratia, lähtee liikkeelle yhdessä tekemisestä, jossa sieluille, myös syrjäytetyille sieluille, annetaan mahdollisuus tuntojen ilmaisuun. Totalitaarisille järjestelmille on James Hillmanin (City and Soul) mukaan tyypillistä, että ihmiset an-estetisoidaan (anesthesize), tehdään tunnottomiksi. Tällää tarkoittaa sitä, että ihmisten tunneilmaisua yritetään kontrolloida ja heidän mielikuvitustaan pyritään sovinnaistamaan. Samalla rakennamme kulissimaailmaa, jossa yhteskunnalliset ongemat siirretään neljän seinän sisälle yksilöitten kannettaviksi.

Mielikuvitusmaailmamme ja luovuutemme on minuutemme osa, jonka leikissä tietoisuutemme laajenee; meistä ei tule alistettuja. Huolestuttavasti Emännän mielestä näyttää siltä, unimaailmaamme merkitysrikkautta, henkistä kehitystämme ja myyttistä todellisuuskuvaamme yritetään rajoittaa (toissijaista, faktat ensin!), jolloin siirrymme kokoajan entistä totalitarisoivampaa materialistista kulttuuria kohden. Sen kylmä maailmankuva jyrää alleen kaiken, taiteet, mielikuvituksemme, tunteemme ja unemme. Esetiikkana meille myydään medioissa julkkisten ja saippuaopperoiden kaupallistettua prinsessatodellisuutta, euroiksi muutettua anestetiikkaa.

Onneksi peli ei ole vielä täällä Kuhmossa menetetty. Pikemminkin asia on onneksemme täällä ”syrjäisesessä” Suomen osassa melkein päinvastoin. Emäntä ainakin on ollut huomaavinaan, että Kuhmossa on poikkeuksellista yhteishenkeä ja paljon ihmisiä, joita kiinnostaa taiteen tekeminen. Eikä ainoastaan sen vuoksi, että tehtäisiin vain hyvin myyviä kulttuurituotteita, vaan myös puhtaasti ihan vain sen vuoksi, että taiteen tekeminen yhdessä tuottaa oivallusta ja mielihyvää. Se aktivoi mielikuvitustamme ja lisää yhteisöllisyyden kokemustamme. Toki se tuo myös monelle töitä täällä Kuhmossa, mikä sekin on tietysti hyvä asia. Kuhmolaisesta esteettisestä elämäntavasta on esimerkiksi: valtava vapaaehtoisten määrä Kuhmon kamarimusiikkijuhlilla ja Sommelossa. Ja kuka tietää, mihin mittoihin vielä tämä uusi vapaaehtoisten projekti, arkienkelien yhteistyö, vielä kohoaa?

James Hillman kritisoi voimakkaasti taiteen alistamista materialistiselle maailmankatsomukselle. Taiteesta pyritään tekemään esimerkiksi kontrolloitua taideterapiaa, jolloin sen arvo ikään kuin siirretään toissijaiseksi ja sen tuottaminen pyritään samalla alistamaan totalitaaristen hallintainstituutioiden alle. Ja taideteoksisista tehdään ”taidetuotteita”, joita eliitti ostelee kalliilla koteihinsa egojensa koristeiksi. Kulttuurissa, jossa ihmiset eivät ole ”anestesoituja”, tunnottomia, kaikilla kansalaisilla vanhuksista vammaisiin on mahdollisuus tuntojensa taiteelliseen ilmaisuun. Taiteen suurin arvo ja mitta on se aidosti demokraattinen terapeuttinen ilo, tunteiden ilmaisun vapaus, jota se tuottaa sekä tekijälleen että taidenautintoon osallistujalle.

Emäntä on samaa mieltä Hillmanin kanssa, että jokainen sielu janoaa itseilmaisuaan jollain tavalla. On huono asia, että koulutus meillä on tietopainotteista, koska juuri taide- ja kädentaitopainotteisessa koulutuksessa ihmisillä olisi suurempi mahdollisuus päästä yhteyteen omien sisimpien tuntojensa ja niiden ilmaisun kanssa. Emäntä on huolestunut, että niin kauan kuin koulumme opettavat nuorisolle ensisijaisesti taloudellisesti hyödynnettävää faktatietoa, lisääntyy ihmisten pahoinvointi. Jos ruokimme itseämme vain faktoilla, leikkaamme itsemme samalla irti kokemusmaailmastamme. Materialistinen valtakulttuuri on opettanut meidät puuduttamaan tunteemme; ”hyvä elämä” ahdetaan kauniisiin kulisseihin.

Ihannetapauksessa myös työnteon ensisijaisena motiivina perustoimeentulon lisäksi tulisi olla se ilo, mitä se tuottaa ihmiselle. Terve yhteisöllinen elämä perustuu tunnetaitoisten ihmisten varaan. Siinä arjen askareiden tekeminen ja läsnäoleminen tekemisessä tuottaa toimeentulon lisäksi sisäsyntyistä iloa. Siirtolan Emäntä muistelee, että siitä ei ole kauan, kun kouluihin yritettiin saada lisää draamaopetusta, mutta tämä hanke tyssättiin hyvin nopeasti. Sellaiseen kun ei ole aikaa eikä ”varaa” nyky-yhteiskunnassa. Kaikessa painotetaan tietoa mielikuvituksen kustannuksella. Nuoret on saatava nopeasti työelämään pyörittämään taloutta!

Hillmania lukiessa tulee Emännälle kieltämättä tunne, että kulttuurissamme alkaa olla huolestuttavasti totalitarisoivia piirteitä. Tämä jungilainen analyytikko väittää muuten radikaalisti, että koulutus, jossa mielikuvitukseen suhtaudutaan torjuvasti on psykopaattista koulutusta. Kun miettii viime vuosien tapahtumia, Emännästä tuntuu, että ehkä valitettavasti Hillman saattaa olla oikeassa. Järkeä ylikorostava kulttuuri on leikkaamassa meitä irti sielustamme.

Siirtolan Emäntä uskoo, että mikäli nuorisolle opetettaisiin jo pienestä pitäen tunteitten itseilmaisua taiteen keinoin, siirtyisimme samalla esteettisempään maailmaan, jossa harvempi patoaisi tunteitansa vihakäyttäytymiseksi. Emäntä uskoo, että esteettistä elämää elävä ihminen on myös nopea oppija; hyvin monelle heistä syntyy myös sisäsyntyinen jano faktatietojen oppimiseen. Estetiikka, taide, kaunis terve luonto, kaunis ympäristö, kaiken tämän tulisi kulkea talouden ohjaajana eikä päinvastoin. ”Anesteettisessa” kulttuurissamme rahasta on tullut kaiken mitta.

Emäntä Kuhmosta, Kuumun perukasta , on saanut retkillään suurissa kaupungissa hämmentyneenä seurata, kuinka vaikeaa monelle ihmisille, myös pitkälle koulutetuille, on ilmaista ”miltä minusta tuntuu” ja ”mitä mieltä minä olen”. Meidät kun on opetettu puhumaan vain faktoja. Hiljaisuus, meditaatio, reflektiivinen luova ajattelu ja tunteiden ilmaisu, estetiikka, eivätkö ne ole juuri elementtejä, jotka ovat edellytyksenä harmonisen ja juurevan sielun kehittymiselle? Tältä kannalta kun ajattelee, niin meillä täällä Kuhmossa on poikkeuksellisen hyvä kasvualusta terveitten sielujen muodostamalle esteettiselle yhteisölle. Emäntä miettii, että jospa juuri tästä paikallisesta esteettisestä elämäntavasta nousee tämä Kuhmon henki, josta Emäntä on kuullut niin usein puhuttavan?