Lääketieteen ammattilaiselle kymmenen hyvää syytä harjoittaa tietoisuustaitoja

Viimeaikaisessa kirjallisuudessa on ollut runsaasti esillä se, että on osa lääkärin ammattitaitoa kyetä jatkuvaan itsetarkkailuun, hetkestä toiseen tapahtuvaan itsearviointiin. Itsetarkkailu merkitsee sitä, että tunnistamme oman toimintamme vaikutuksen, ja haluamme seurata uteliaasti toimintamme seuraamuksia, ja meissä on tahtoa muuttaa havaintojemme mukaisesti käyttäytymistämme tulevaisuudessa. Me havaitsemme ajoissa omat kognitiiviset vääristymämme, tekniset virheemme ja tunnereaktiomme ja näin voimme edistää terapeuttista suhdetta potilaaseemme. Kognitiivinen neurotiede tutkii parhaillaan toiminnallisia ja rakenteellisia muutoksia, jotka tapahtuvat aivoissamme, kun kultivoimme mielen erilaisia totunnaisia tapoja. Tällaista toiminta voi olla se, että koemme asioita uusilla tavoilla, oppimalla näkemään ”faktat” ehdollisina, kykenemme näkemään asioita erilaisista näkökulmista käsin, keskeytämme oman perinteisen tavan luokitella ja arvioida asioita, ja haastamme itseämme toistuvasti kysymyksillä. Syntynyttä tietoisuutta kutsutaan tietoiseksi läsnäoloksi, ja tähän liittyvää joka hetki tapahtuvaa itsemonitorointia tietoisuustaidoksi. Tämä toiminta on vastakkaista nk. autopilottiselle olemiselle ja ei-tietoiselle poissaololle. – Dan Siegel –

Seuraavassa yhteenvedossa yhdistelen mm. Dan Siegelin, Rita Charonin ja omia hypnoterapeutin kokemuksiani ja ymmärrystäni tietoisuustaidoista. Rita Charonhan on narratiivisen lääketieteen edustaja. Hän on esimerkiksi opettanut lääketieteen ammattilaisille reflektiivistä, peilaavaa, kirjoittamista.( Itse pidän luovaa terapeuttista kirjoittamista eräänä erinomaisena tapana harjoittaa tietoisuustaitoja.)

299px-Caduceus.svg

Miksi lääketieteen ammattilaisen tulisi ylipäätään harjoittaa tietoisuustaitoja?

  1. Oman itsen henkisen hyvinvoinnin takia

Työuupumus, stressi, masennus ja addiktiot eivät ole vain potilaiden ongelmia. Ne ovat myös terveydenhuollon ammattilaisen ongelmia. Puhutaan paljon työurien pidentämisestä. Jota työuria voidaan pidentää ja ennen aikaista eläköitymistä vähentää, täytyy terveydenhuollon ammattilaisen pitää huolta myös itsestään. Tietoisuustaidoilla voi muokata omaa sisäistä kokemusmaailmaa voimaannuttavasti. Tietoisuustaidoista alkaa olla aikamoinen näyttö näiden ongelmien vähentämisessä.

  1. Rakennamme itsellemme ja asiakkaallemme koherentimpaa elämäntarina

Tarinallinen pätevyytesi eli narratiivinen kompetenssi paranee harjoittamalla tietoisuustaitoja. Et ole vastuussa rikkinäisyydestäsi, mutta olet vastuussa siitä, että rakennat elämällesi vahvan elämäntarinan. Tämä ei ole aina helppoa. Se on helpompaa niille, joilla on esimerkiksi taloudellinen vakaa perusta elämälle. Se on kuitenkin aina mahdollista. Tietoisuustaitojen avulla lääkäri voi kehittää narratiivista pätevyyttään, jolloin hän hoitaa taitavammin paitsi potilastaan myös itseään.

  1. Kehitämme sisäisen maailmamme peilaustaitoamme

Voit oppia erilaisin tietoisuustaidollisin menetelmin sisäistä reflektiota, tiedon peilaamista. Olemalla hyväksyvästi läsnä itsellesi, eri puolillesi, emootioillesi, ajatuksillesi ja kehollisille tuntemuksille, voit alkaa tunnistaa ja nimetä erilaisia tilojasi. Syvimmät tunteemme voivat olla meissä ruumiillisina oireina. Tärkeää on auttaa näitä tiloja erilaistumaan, jonka jälkeen ne on mahdollista integroida osaksi sisäistä virtaavaa kokemusta. Dan Siegelin sanoin, vapautat tietoisuustaidoissa informaatio- ja energiamolekyylejä. Tämä edistää omaa terveyttäsi. Käsittelemättömät tilasi voivat olla energiasyöppöjä. Mitä paremmin tunnistamme itsessämme olevia tiloja, sitä kirkkaammin ja läsnä olevammin alamme nähdä myös toisen ihmisen.

  1. Kehitämme ulkoisen maailmamme peilaustaitojamme

Tätä voit tehdä monin tavoin. Voit harjoittaa sitä vaikka ongelmakeskeisissä oppimisryhmissä, Balint-ryhmissä tai voit vaikka psykodraamallisin menetelmin. Voit leikkiä olevasi joku toinen henkilö, vaikkapa potilas. Leikkiminen on hyvä tapa oppia. Ulkoista peilausta – kokemuksellista oppimista – tapahtuu ihan vain yksinkertaisesti siten, että olet empaattisesti ja hyväksyvästi läsnä potilaillesi. Peilaustaitojemme lisääntyessä tulemme entistä tietoisemmaksi kaiken tiedon suhteellisuudesta ja näkökulmasidonnaisuudesta. Tarinat ovat tärkeä kokemuksellisen oppimisen väline ja läsnä oleminen peilaavasti omille ja toisen ihmisen tiloille on tietoisuustaito.

  1. Lisäämme potilaslähtöisyyttämme

Medikalisoivan lääketieteellisen kulttuurin ongelma on ollut aidon potilaslähtöisyyden puuttuminen. Potilaslähtöistä ei ole se, että sijoitat potilaasi omaan maailmankuvaasi, ja yrität pakottaa hänet sinne. Lääketieteen ammattilainen on velvollinen antamaan omaan lääketieteellisen osaamisensa ja tiedon potilaan palvelukseen, mutta hän voi sen tehdä dialogisesti. Hän virittäytyy asiakkaansa maailmankuvaan verbaalisen ja kehollisen non-verbaalisen kommunikaation kautta.

  1. Reaktiivisuutemme vähenee

Yllättävät ajatukset, tunteet ja tapahtumat eivät saa meissä aikaiseksi voimakkaita ajattelemattomia tunnepitoisia reaktioita. Kun tilamme erilaistuvat ja ovat integroituneita, ne eivät kummittele ei-toivottuina vieraina mielemme näyttämöllä. Tämä parantaa kommunikaatiotaitojamme. Joskus voimme tarvita terapiaa tai työnohjausta muuttaaksemme ei-toivotut mellastavat kummituksemme ystäviksemme. Nämä tilamme ovat nimittäin energiasyöppöjä.

  1. Kykenemme katsomaan maailmaa aloittelijan silmin

Kun katsomme tilanteita, erityisesti ristiriitaisia tilanteita, hetkittäin tyhjällä päällä, voimme nähdä potilaan tilanteessa uusia luovia mahdollisuuksia; emme toimi vain vanhojen automaattisesti ohjautuneiden tapojemme orjina.

  1. Lisäämme potilaan itseohjautuvuutta

Potilaslähtöisen hoitamisen ideaalitilanteessa potilas on saavuttanut itseohjautuvuuden terveydestään, ja hän itse tekee valintansa liittyen omaan terveyskäyttäytymiseensä. Olemalla myötätuntoisesti läsnä lääkäri voi laajentaa potilaansa valinnan mahdollisuksia. Silti potilaamme tekemät valinnat voivat olla erilaiset kuin esimerkiksi lääkärin tekemät valinnat samassa tilanteessa. Dialogi on muodonmuutoksellisen oppimisen väline: Prosessissa kehittyy sekä lääkärin ammattitaito, hänen oma sekä myös potilaan itseohjautuvuus. Kun olemme hyväksyvästi läsnä asiakkaillemme, muuttuu lääkärin vastaanottohuone kaksisuuntaisen oppimisen näyttämöksi.

  1. Integroimme aktiivisesti itseämme

Tiedostamisen lisääntyessä hyväksyvän läsnäolon kautta, voimme kyetä tunnistamaan itsessämme ja toisissamme erilaisia tiloja, samalla niiden luova erilaistuminen ja integroituminen mahdollistuu. Uusien tilojen luominen ja niiden erilaistuminen mahdollistuu juuri ihmissuhteittemme kautta. Emme ole erillisiä ihmisiä, vaan se, että mielemme olisi vain meidän, on suurta harhaa. Olemme perustavaa laatuisesti interpersonaalisia. Potilaamme, mutta myös kollegamme tarinoin, voivat olla kokemuksellisen oppimisemme mahdollisuuksia.

  1. Voimme aktivoida lumevoimia

Tietoisuustaidot merkitsevät myös kykyä käyttää mielikuvia, vertauskuvia ja suggestioita paranemisessa. Autosuggestioin ja suggestioin voimme aktivoida omia ja toisten ihmisten parantavia voimia. Epäonnistunein sammakoin voimme huonontaa potilaamme paranemisen mahdollisuuksia. Kielellämme emme pelkästään kuvaa vaan myös luomme todellisuutta.

++++

Itse pidän sekä Rita Charonia kuin myös Dan Siegeliä uuden, kokonaisvaltaisen ja integratiivisen hoitamisen pioneereina. Taisin jo mainitakin, että Rita Charonia pidetään myös narratiivisen lääketieteen pioneerina, mutta yhtä lailla Dan Siegel puhuu paljon tarinoista. Ihmisen aivot ovat hänen mukaansa perustavaalaatuisesti narratiivinen elin: Ne kutovat jatkuvasti tarinaa.

Narratiivinen toiminta, vaikkapa runojen kirjoittaminen, terapeuttinen kirjoittaminen tai tarinoiden jakaminen toistemme kanssa kehittää mielitajuamme. Tulemme tietoiseksi omista, potilaan ja vaikkapa lääketieteellisistä uskomuksista ja arvoista, myös nk. lääketieteen piilo-opetussuunnitelmasta. Emme omaksu passiivisesti ja kyseenalaistamatta lääketieteen vallankäytön julkilausumattomia rakenteita, sen arvoja ja uskomuksia. Tunnetilamme voivat ohjata oppimisprosessiamme. Ne voivat olla neuvonantajiamme.

Rita Charon narratiivisen lääketieteen edustajana kiinnittää muuten huomiota siihen, että kaikki potilaat eivätkä lääkärit ole avoimia narratiiviselle lääketieteelle – tarinoille – koska he ovat tuudittautuneena valtasuhteeseen, jossa lääkäri päättää ja tietää. Vanhassa lääketieteellisessä kulttuurissa potilas oli passiivinen. Hän on kohde, joka analysoidaan, diagnotisoidaan ja johon lääketieteellinen objektiivinen tieto siirretään. Monet potilaamme tulevat edelleen lääkärille käsi ojossa hakemaan teknisiä toimenpiteitä ja lääkkeitä. He eivät halua tarinointia, eivätkä he halua/osaa ottaa vastuuta omasta itsestään ja terveydestään. He antavat opittujen käyttäytymismallien (autopilotin) ohjata elämäänsä, jo toivovat vain teknisiä temppuja parantumiselleen.

Kenties jotkut lääkärit vastustavat tietoisuustaitojen ja narratiivisen hoitamisen mukanaan tuomaa muutosta senkin takia, että se merkitsee syvällisempää ajattelutavan muutosta ja uutta vallanjakoa. Lääkäri muuttuu yläpuolella olevasta asiantuntijasta yhteistyö- ja dialogikumppaniksi.

Erityisesti me vanhat lääketieteteen ammattilaiset olemme sisäistäneet koulutuksessamme vanhat turvalliset, mutta jäykät uskomukset ja hirarkiset vallankäytön rakenteet. Käsittääkseni lääketieteen koulutuksessa opetetaan edelleen kovin vähän tietoisuustaitoja. Koulutus on muuttumassa vähitellen tietoisen läsnäolon narratiiviseen ja dialogiseen suuntaan. Oma käsitykseni on, että Suomi on vielä tässä asiassa takapajula. Rakastamme asiantuntijoitamme, jotka kertovat meille totuuden asioista.

Lääketieteellinen kulttuuri muuttuu, jos ei muuten niin itseohjautuvien potilaiden ja lääkärien toimesta. Potilaat äänestävät valinnoillaan. Mikäli mielimme pitää potilaamme,  merkitsee se samalla sitä, että lääketieteellinen kulttuuri suuntaututuu entistä enemmän ihmisen integratiiviseen hoitamiseen: Eri alojen ammattilaiset voivat tehdä yhteistyötä potilaan kanssa hänen tilansa parantamisessa, ei pelkästään tarjoamalla teknisiä temppuja, vaan voimme auttaa  potilastamme hänen omien parantavien voimiensa aktivoimisessa. Esimerkiksi potilaassa aktivoitu toivo vahvistaa hänen immuunivastettaan.

Niin kauan kun emme ole siirtyneet tietoisen läsnäolon dialogiseen, narratiiviseen hoitamiseen, on valheellista puhua todellisesta potilaslähtöisestä hoitamisesta. Oma suhteeni potilaisiini on kaksijakoinen, olen sekä narratiivinen hammaslääkäri että asiantuntija. Erityisesti olen jälkimmäinen, silloin kun asiakas tätä toivoo. Ei ole harvinaista, että potilas sanoo: ”Sinähän se lääkäri olet. Päätä sinä.” Silloin olen potilaalle perinteinen hammaslääkäri. Hypnoosivalmennuspotilaille minulla on tarjota runsaasti aikaa heidän itseohjautuvuutensa lisäämiseen. Opetan heille tietoisuustaitoja, kuten affirmaatioita, tietoista läsnäoloa ja erilaisia mielikuvaharjoituksia.

Akuuteissa tilanteissa esim. tapaturmissa, hoitohenkilökunnan dissosiaatio – tunne-etäisyyden ottaminen – voi olla tietty selviytymisstrategia. Tällöin tilanteet tulisi voida purkaa työnohjauksellisesti jälkikäteen. Juuri näissä tilanteissa syntyy uusia kummituksia mielennäyttämöillemme. Onneksi monissa työpaikoissa tällaiset tilanteet puretaan yhteisesti, jolloin tarina voidaan integroida osaksi yhteistä kokemusmaailmaa. Hammaslääketieteellisessä toimintakulttuurissa tällainen työnohjauksellinen ryhmässä tapahtuva purkutyö on edelleen poikkeuksellista, mikä voi lisätä yksittäisen, erityisesti nuoren hammaslääkärin emotionaalista taakkaa.

Sekä Rita Charonin, että Dan Siegelin, interpersonaalinen ajattelu ylittää perinteisen dualistisen objekti/subjekti ajattelun. Perinteisessä lääketieteessä järkevä, puolueeton lääkäri, päättää objektiivisella tiedollaan mikä on parhaaksi potilaalle. Dualismin ylittävässä lääketieteessä lääkäri ja potilas jakavat dialogisesti tarinansa, ja pyrkivät löytämään yhdessä oppien uusia ratkaisuja, jolla potilaan tarina saisi onnellisen käänteen. Perinteinen biolääketieteellinen malli korvaantuu nk. intersubjektiivisella tiedolla. Potilas ja terveydenhuollon ammattilaiset yhdessä ja yhteistyössä dialogisesti rakentavat uutta parantavaa tarinaa.

Olen henkilökohtaisesti myös Rachel Naomi Remen-fani. Hän on amerikkalainen lääkäri, joka opettaa monissa amerikkalaisissa tiedekunnissa parantajan taitoja. Hänelle sekä potilas sekä lääkäri ovat molemmat eläviä muovautuvia tarinoita. Remen korostaa, että lääketieteen opiskelijat voivat paremmin kun he oppivat jakamaan keskenään tunteitaan ja tarinoitaan.

Esineellistävän kulttuurin kasvattama ammatillinen naamio on taakka, jotka uuvuttavat helposti lääkärin. Se, että olet läsnä potilaillesi keventää taakkaasi. Saat olla oma itsesi, omine entistä tietoisimpine tiloinesi. Oikeastaan se, ettet ole läsnä itsellesi etkä toiselle ihmiselle, on ankarasti energiaa syövää toimintaa.

Remen sanoo eräässä haastattelussa : ”Olen löytänyt järjellisyyden lääketieteeseen harjoittamiseen. Se on muutakin kuin diagnoosin löytämistä ja tämän tilan hoitamista , hän sanoo ja jatkaa ”Se, että olemme läsnä potilaillemme, on tärkeämpää kuin tieteellinen tieto, jota opimme.

Remeniä voi kutsua hyvällä syyllä haavoittuneeksi parantajaksi. Hän on itse sairastanut Chronin tautia ja hänet on leikattu kymmeniä kertoja. Hänen kirjansa ”Kitchen Table Wisdom” (Viisautta keittiön pöydän ääreltä) on bestselleri, jota ei valitettavasti ole tietääkseni käännetty suomeksi.

Tietoisuustaidot facebookissa.

Lähteitä ja luettavaa :

Brendel, William, Transformative Medicine: A Dialogue between Transformative Learning and Narrative Medicine

Sharon Dobie, MD, Reflections on a Well-Traveled Path: Self-Awareness, Mindful Practice, and Relationship-Centered Care as Foundations for Medical Education

R.M.Epstein, MD; Daniel J. Siegel, MD, Jordan Silberman, MAPP, BA. Self-Monitoring in Clinical Practice: A Challenge for Medical Educators, Foundations of Continuing Education

Narrative and Medicine, Rita Charon, http://www.bumc.bu.edu/mec/files/2010/06/Rita-Charon-Narratives-NEJM-Feb-04.pdf

David B Morris, Narrative Medicines: Challenge and Resistance.

Daniel J. Siegel, M.DThe Science of Mindful Awareness and the Human Capacity to Cultivate Mindsight and Neural Integration

 

Mainokset

Tiedämme terveydestämme asioita joita emme tiedä tietävämme

Ennen juhannuksen alkua, teen vielä pienen koosteen narratiivisesta lääketieteestä. Ehkä juhannusaiheena voisi olla vaikkapa kesäiset taiat tai villivihannekset, mutta tämä tyttö se ei helposti luovu valitsemastaan linjasta. Eli jos haluat kevyttä kesälukemista, älä lue tätä.

Jos joku ei ole sitä vielä huomannut, olen addiktiivinen kirjoittaja. Kirjoittaminen on ollut jo kymmenkunta vuotta minulle tie oivallukseen. Kirkastan ajatuksiani  kirjoittaen. Peilaan eli reflektoin ajatuksiani omiin tunnetiloihini ja muihin tutkijoihin. Katson minkälaisia uusia mielleyhtymiä lukemani ja omat aikaisemmat kokemukseni minussa synnyttävät. Luotan yhä enemmän itseeni ja kehoni viisauteen. Kehoni tietää paljon enemmän asioita kuin se tietää tietävänsä.

Nykytutkimuksen mukaan kehomieli-terapiat, joihin luetaan esimerkiksi hyväksyvä läsnäolo, hypnoosi, itsehypnoosi, ohjatut mielikuvaharjoitukset, yoga, Qigong, Taichi jne. vähentävät sairauksien, esimerkiksi syövän, tuottamaa stressiä ja ne parantavat immuunivastetta. Itse luen kehomielimenetelmiin myös erilaiset luovat menetelmät, kuten terapeuttisen kirjoittamisen, musiikkin, kuvataiteen ja tanssin.

Tämän tieteellisen artikkelin mukaan kehomielikirjallisuus osoittaa kehomielimenetelmistä vakuuttavia positiivisia tuloksia, mutta metodologiset puutteet estävät menetelmien näyttöön-perustuvan käytön rutiinisti esimerkiksi syöpäpotilaiden palliatiivisessa hoidossa. Eli kyseessä ei ole niinkään kehomielimenetelmien ongelmat, vaan lääketieteen tieteenfilosofiset ja metodologiset ongelmat.

Terapeuttinen peilaava kirjoittaminen (Sisäinen teatteri) on ollut erityisesti lähellä sydäntäni. Tässä onkin mielenkiintoinen juttu siitä, kuinka nykyään reflektiivistä kirjoittamista opetetaan lääketieteilijöille.  Artikkelissa painotetaan, että narratiivinen lääketiede on korvaamaton työkalu esimerkiksi lääketieteen opiskelijoille. Se tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden tunkeutua omaan tajuntaan, ja sen havaitsemiseen, kuinka oma tietoisuus on vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Narratiiviset menetelmät, joissa harjoitellaan kuuntelemaan kehon viisautta, ovat hyödyksi sekä lääketietelijöille että heidän potilailleen.

Narratiiviseen lääketieteteeseen mahtuu paitsi lääkärin narratiivinen asennoituminen myös erilaisia kehomielimenetelmiä. Kun kuuntelemme hyväksyvästi läsnäollen tai vaikkapa kirjoittaen omia tai potilaan tunteita, kuuntelemme myös omaa tai potilaamme kehoa. Tunteemme kun ovat silta kehoomme.

Narratiivisen lääketieteen lähtökohtana on, että kukaan ihminen ei ole keskiarvoihminen, vaan jokainen on ainutkertainen tarina. Jos joku kehomielimenetelmä sopii yhdelle, se ei välttämättä sovi toiselle. Arkijärkikin jo sanoo, ettei välttämättä terapeuttinen kirjoittaminen tai tanssi ole jokaisen syöpäpotilaan juttu. Kokemuksellisissa menetelemissä joudumme itse kokeilemaan!

 ❤

Joudumme kehittämään kehollisen kokemukseemme luottamisen taitoja. Tämä on juuri näyttöön perustuvalle lääketieteelle ongelma: Me ihmiset emme ole samanlaisia toistemme klooneja, vaan olemme erilaisia ja edustamme erilaisia  asenteita, uskomuksia ja elämäntapoja.  Kehomme kertovat paitsi erilaisia patologisista  ongelmista myös esimerkiksi lukkiutuneista tunteistamme.

Kirjallisuudesta olen saanut sen käsityksen, että rapakon tuolla puolen ollaan huomattavan paljon avoimepia kehomielimenetelmille kuin Suomessa.  Meillä on vielä paljon erityisesti hallinnollisissa rakenteissa vanhakantaisia lääkäreitä, jotka leimaavat kaikki viisausperinteet, joita he eivät itse ymmärrä, ”huuhaaksi”.  Joskus pilanpäiten esittelen nykyään itseni ”huuhatieteiden dosentiksi”. Tämän minussa olevan dosentin erikoiskiinnostuksen kohteena on ollut mm. Lauri Rauhalan eksistentiaalifenomenologia ja Ken Wilberin Integraaliteoria.

Tässä on muuten amerikkalaisen erään syöpäklinikan täydentäviä kehomielimenetelmiä. He hoitavat syöpää perinteisin lääketieteellisin menetelmin. Lisäksi klinikalla on tarjolla erilaisia kehomieli-menetelmiä. Viikko-ohjelmassa on jos jonkinlaista harjoitemuotoa jokaiseen makuun. On tiibettiläistä Bon Meditaatiota, rentouttavaa hierontaa, joogaa, parantavia rumpuja, nauruterapiaa jne.

Tätä integratiivisuutta juuri kaipaisin Suomeenkin. Vakavan sairauden kohdatessa, emme tarvitse vain fyysistä hoitoa. Sen sijaan tarvitsemme kehomielen hyvinvointia edistäviä erilaisia täydentäviä menetelmiä. Niillä emme korvaa lääketieteellisiä hoitoja, vaan niiden avulla ylläpidämme ja parannamme mielialaamme ja immuunivastettamme.

Itse ajattelen, että yleisesti kehomieliterapiamuodot kuin myös narratiivinen lääketiede rakentuvat ajatukselle, jossa erilaisia terveyttä edistäviä viisausperinteitä yhdistetään potilaan maailmankuvan mukaan eikä vain lääkärin maailmankuvan mukaisesti. Lääkärin velvollisuus on tietysti tarjota parasta mahdollista näyttöön perustuvaa lääketiedettä (sitähän potilas on tullut lääkäriltä hakemaan), mutta narratiivisuus mahdollistaa erilaisten täydentävien hoitomuotojen valitsemisen. Niillä pyritään vähentämään stressiä ja parantamaan immuunivastetta.

Lähtökohta narratiivisessa hoitamisessa ei siis ole se, että potilas ahdetaan lääkärin maailmankuvaan, vaan lääkäri tarjoaa omat näyttöön perustuvat menetelmänsä siten, että ne luontevasti yhdistyvät asiakkaan maailmankuvaan. Lääkäri voi kysäistä vaikkapa, että ”Oisiko jooga sun juuttusi tai ehkä terapeuttinen kirjoittaminen? Entä jos kokeilisit mielikuvaharjoituksia?”  Jollakin keinolla olisi hyvä luoda ja  pitää yllä myönteistä mielialaa. Jos mietimme näiden luovien ja meditatiivisten menetelmien turvallisuutta, on niillä mielestäni huomattavan paljon vähemmän sivuvaikutuksia kuin esimerkiksi lääkkeillä.

 ❤

Meillä on jo pitkään puhuttu potilaslähtöisestä hoitamisesta. Mitä se sellainen potilaslähtöinen hoitaminen on, jossa potilas vain ahdetaan lääkärin maailmankuvaan? Todellinen potilaslähtöinen hoitaminen lähtee liikkeelle yllätys, yllätys, potilaan  maailmankuvasta.  On aika ylimielistä kuvitella, että lääkärillä olisi jotain yleispätevää kaikille sopivaa viisautta, joka korvaa asiakkaan oman asiantuntijuuden.

Toisaalta on myös utopistista kuvitella, että potilaan maailmankuva olisi hoitoon tullessa valmis.  Potilaalla voi olla esimerkiksi epäonnistuneiden kiintymyssuhteiden kautta kovinkin primitiivinen maailmankuva.  Erilaisin terapeuttisin ja kehomielimenetelmin hän voi laajentaa omia näkökulmiaan todellisuuteen. Jotkut ihmiset eivät ole halukkaita edes laajentamaan omia näkemyksiään. Ehkä he saavat turvallisuutta siitä, että takertuvat johonkin yksittäiseen autoritaariseen maailmankuvaan.

 ❤

Narratiivisessa lääketieteessä on eduksi, että sen harjoittaja käyttää paitsi näyttöön perustuvia menetelmiä, hän käyttää myös toivon kieltä. Jos esimerkiksi potilas kärsii syövästä, jossa vain 10% ihmisiä elää kolmen vuoden kuluttua, lääkärin tulee valita tarkkaan mitää sanoo. Hän ei välttämättä enimmäiseksi sano, että ennuste on huono: yhdeksän kymmenestä on kuollut kolmen vuoden kuluttua. Sen sijaan hän voi vaikkapa sanoa, että jostain syystä on pieni joukko ihmisiä,  jotka elävät vielä kolmenkin vuoden kuluttua. Lääkärin tehtävä on yrittää paitsi kehittyneellä, näyttöön perustuvalla lääketieteellä, myös myönteisillä mielikuvilla suurentaa tätä selviämisprosenttia. Onhan tosiasia, että nämä prosentit eivät kerro mitään juuri tämän ihmisen tarinasta.

Toivo on realismia, koska toivolla parannamme imuunivastettamme. Olennaista on mielestäni kannustaa esimerkiksi syöpään sairastunutta hakemaan vertaistukea, tekemään mielikuvaharjoituksia, meditaatiota, joogaa jne. sekä paneutumaan myös ravintoon. Hänen kannattaa käyttää koko immuunivastetta vahvistavien menetelmien kirjo. Lääkäri ei paranna potilastaan vaan parantuessan hän tekee sen kyllä ihan itse.  Narratiivisessa lääketieteessä ajatellaan, että paranemista edesauttaa se, että potilas kuuntelee kehonsa viisautta ja tekee oman tarinansa näkyväksi.

Kehomieli-lääketieteen kokemuksellissa menetelmissä joudut ihan itse potilaana ja miksei myös lääkärinä testaamaan, onko juuri tämä menetelmä sopiva sinulle.  Joudut itse ottamaan vastuuta omasta terveydestäsi ja valinnoistasi. Valitettavasti tänä päivänä moni tarvitsisi terapeutin avuksensa päästäkseen alkuun tietoisuutensa ja sen mielikuvien ohjauksessa.

Jos terveydenhuolto haluttaisiin rakentaa narratiivisuudelle, edellyttäisi tämä potilaan parantavien voimien aktivointia hänen tarinaansa huolellisesti kuunnellen.  Sillä, että potilas saa kertoa tarinansa ilman keskeytyksiä on yleensä jo hänen kokonaisvaltaista terveyttänsä edistäviä vaikutuksia. Tällä hetkellä tämä ei terveyden tehokkuustehtaissa toteudu. Lääkäri kuuntelee potilastaan keskimäärin keskeyttämättä 30 sekunttia.  Narratiivinen lääkäri Sonia Rapaport kertoo parhaimmillaan kuuntelevansa potilastaan 40 minuuttia ilman keskeytystä. Kallistako tällainen hoito?  Itse epäilen, että kalliimmaksi pitemmällä tähtäimellä käy se, että jätämme potilaamme tarinan kuuntelematta.

Jos vastaanotoilla ei ole aikaa kuunnella potilaan tarinaa, kannattaa pitää huoli siitä, että se tulee jossain esim. vertaisryhmässä tai kirjoittaen kerrotuksi. Se että onnistumme rakentamaan elämästämme hyvin itseämme kannattelevan tarinan, auttaa meitä elämään kokonaisvaltaisesti hyvää elämää. Tähän tarvitsemme eri parantavien viisausperinteiden yhteistyötä.

Tässä erinomainen vimeo (MD Sonia Rapaport) narratiivisesta lääketieteestä.  Ei muuten ole ihme, että mikrolääkäriasemat ovat lisääntyneet Amerikoissa.  Siellä ihmiset saavat kodinomaisissa olosuhteista narratiivisempaa hoitoa.

 

Erään hullun Emännän satunnaisia hullunkurisia mietteitä DSM:stä ja vähän muustakin, osa 3

Rönttösistä takaisin Siirtolan Emännän arkisempiin elämänfilosofisiin aiheisiin: tällä erää DSM-luokituksen syväluotaukseen ja sen kritiikkiin. Hämmentävän vähän muuten olen muiden lääketietelijöiden kuullut kritisoivan oman tieteensä perusteita, minkä pitäisi olla todellisen tiedemiehen ja -naisen perustaito. Vai jospa tämä on muuttumassa?  Itseni ainakin opetettiin 70-80-luvulla ottamaan empiirisanalyyttinen tieteenperinne itsestään selvyytenä vastaan. Meidän oletettiin sitoutuvan vain tähän ”toteen” tarinaperinteeseen.

http://en.paperblog.com/27-cosmic-consciousness-51623/

Sosiologian professori Nikolas Rosin mukaan merkittävät instituutiot, kuten NIMH  (National Institute of Mental Health) orientoivat parhaillaan tutkimuskäytäntöjään irti DSM-luokituksista. Nikolas Rose on sitä mieltä, että luokitukset ovat kaventaneet tutkijoiden objektiivisuutta, esimerkiksi aivotutkimuksessa, sen sijaan että ne olisivat sitä parantaneet. Nykyään tehdään yhä enenevässä määrin tutkimusta, jossa ei saa käyttää hyväksi DMS:n luokituksia. Sen sijaan lähtökohdaksi otetaan aivoissa havaitut fysiologiset muutokset, joiden kautta yritetään hamottaa ja luokitella ihmisiä erilaisiin tunne-, käyttäytymis- ja kognitiokategorioihin.

Nikolas Rosen mukaan nykyään ei enää suositella sitä, että lääkäri listaa potilaan oireet, ja sitten DSM:stä valitaan oireyhtymä, johon hänen oireensa mahtuvat. Minusta olisi mielenkiintoista tietää yksityiskohtaisemmin, kuinka Kela ja Valviira näissä asioissa toimivat. Minun käsitykseni on, että heidän asiantuntijansa rakenteet nojaavat edelleen juuri näihin. Ne nojaavat päätöksiään biovaltaan (biopower),  juuri tähän  vanhentuneeseen, jo aikansa eläneeseen yksipuoliseen, kaiken medikalisoivaan, kuolleeseen tarinaan ja sen  sairausluokitusjärjestelmään.  Kulttuurimme on ollut dogmatisoitumassa pelkiksi numeroiksi ja logaritmeiksi, mutta onneksi yleismaailmallisesti näyttää siltä, että nämä jäykät yksipuolisesti luokittelevat rakenteet ovat saaneet nyt alkusysäyksensä murtumiselle.

Rose tunnustaa, että mitä enemmän aivoja opitaan tuntemaan, sitä vähemmän vaikuttaa siltä, että niistä oikesti vielä juuri mitään ymmärrämme. Nikolas Rose pohtii samaa asiaa kuin kuin minä, että ehkä elämänmuotomme ja ympäristömme ovat tänä päivänä sellaisia, että ne laukaisevat erilaisia oireyhtymiä.

Tarjoan asiantuntijakultuuriin dogmatisoitumisen lääkkeeksi narratiivista lääketiedettä. Se sisältää itselleni käsitteen ekspansiivisesta oppimisesta. Totuus rakastaa ristiriitoja ja se viihtyy näkökulmien välisessä dialogissa. Kokeneella lääkärillä on usein kokonaisvaltaista ymmärrystä sen lisäksi, että hänellä on erityistietoa ihmisen kehollisesta puolesta. Tämän tietämyksensä avulla hän voi dialogisesti olla rakentamassa potilaalle uutta tarinaa. Hän saattaaa hyödyntää DSM:ää, sikäli mikäli hänen ja potilaan yhteinen kokonaisvaltainen asioiden hahmottaminen siihen heitä ohjaa. Mutta hän voi myös olla käsikirjaa hyödyntämättä, jos vaikuttaa siltä, ettei potilaan tarina tästä hyödy.

Joskus asiakkaamme tai oma tarinamme voi olla kaooksessa. Syynä voi olla mikä tahansa ongelma-alue situationaalisessa säätöjärjestelmässämme (keho-tajunta-ympäristö). Voimme sairastua fyysisesti ja/tai mielenterveydellisesti tai elämäntilanteemme voi olla kaaoksessa. Ne kaikki kietoutuvat toisiinsa siten, että yleensä on vaikea päättää oliko muna ensin vai kana. Nykyään tutkitaan paljon esimerkiksi psyykisten traumojen vaikutusta erilaisiin syöpiin.  Lääkäri on tavallisesti vahvimmalla kehollisella alueella. Ihmisen paras hoitaminen tänä päivänä on moniammatillista viisaiden ihmisenviranhaltijoiden yhteistyötä, jossa mikään näkökulma ei pyri tarinassa valta-asemaan.

Uuden ajan potilaalle tarjotaan tilaisuus paitsi hoidolliseen toimenpiteeseen myös oppimiseen. Ja ennen kaikkea tietoisuustaitoja kehittämällä, sisäisen ja ulkoisen dialogisen, ekspansiivisen oppimisen ja avoimen, esteettömän, vuorovaikutuksen kautta, ihminen itse voi löytää oman itsensä ohjauksen. Ihminen voi kasvaa oman tarinansa, ”situationaalisen keho-tajuntansa” asiantuntijaksi. Prosessi ei ole kutistettavissa luonnontieteelliseen tiedoksi koska kyseessä on luova prosessi. Tiede on eräs luovuuden muoto eikä luovuus eräs tieteen muoto.

Potilaan itseohjautuvuuden tukeminen tulisi olla kaiken hoitamisen tavoite. Luultavasti tulevaisuudessa terveydenhuollon asiakkaita ja ammatillisia toimijoita opetetaan itse ohjaamaan omaa tietoisuuttaan. Liian monen kansalaisen (mukaanlukien asiantuntijat) tietoisuutta ohjaa edelleen autopilotti valtaapitävien kulttuuristen uskomusten suuntaan.

Sosiologian professori Nikolas Rose ei tuo esiin videossaan mainitsemiani holistisia näkemyksiä (ehkä hän ei ole lukenut Lauri Rauhalaa tai Ken Wilberiä?). Hän kuitenkin korostaa juuri sitä, että psykiatria on muuttumassa kovaa vauhtia monologiasta dialogiksi. Psykiatriassa on meneillään oman historiansa suurin muodonmuutos. Se on alkanut kuunnella yhä enemmän potilasta. Hoito on muuttamassa muotoaan aidosti asiakaslähtöiseksi. Psykiatrisessa hoidossa potilas on yhä enemmän kuningas tai kuningatar.

Vaikka psykiatrilla on edelleen ääni, potilaalla itsellään on yhä enemmän valtaa ja viime kädessä hän on se, joka päättää omasta tarinastaan. Yhteiskunnallisesti on tärkeä kysymys, kenen äänen pitäisi painaa eniten? Potilaan? Lääkärin? Sosiaalityöntekijän? Veturinkuljettajan? Psykiatrin? Psykologin? Hammaslääkärin? Kampaajan? Oma vastaukseni tähän kysymyksen on, että kokonaisvaltaisesti viisaiden  ihmisenviranhaltijoiden äänen tulisi kuulua kaikkein eniten. Minulle ihmisenviranhaltija voi olla suutari tai lääkäri. Hän on silloin viisas ihmisenviranhaltija, kun hän  kykenee integroimaan kulttuurista moniäkökulmaista tietoa kokonaisvaltaiseksi eettiseksi viisaudeksi. Tällainen ihminen ei kätkeydy ammatillisen asiantuntijaroolinsa taakse, vaan hän uskaltaa avautua dialogiin, kokonaisena, harkitsevana ihmisenviranhaltijana. Nk. asiantuntijakin voi integroida oman erityisnäkökulmansa osaksi kokonaisvaltaista viisauttansa.

Seuraavassa psykologi, hypnoterapeutti, kognitiivinen psykoterapeutti, NLP Master practitioner ja EMDR-terpeutti Satu Heinosen kuvaa omaa kehittymistään hypnoterapeuttina. Tämä vastaa omaa käsitystäni siitä, kuinka ihiminen voi ihan tavallisena ihmisenviranhaltijanakin kehittyä erilaisten vaiheiden kautta.

Hypnoterapeutilla voi erottua myös vaiheita kuten vaikka kuvataitelijalla impressionistisia, kubistista jne. vaihetta. Kun mestaruusvaihe on saavutettu, alkaa tuntua, että ei ole enää mitään, ei ole mitään koulukuntaa. Ajattelee, että on ”unohtanut” kaiken, ei ole enää hyvä missään, ei voi sanoa itseään enää miksikään. Ja ihmeellistä on se, että asiakkailta alkaa saada parempaa palautetta kuin aiemmin.

Heinosen kuvaus mestaruudesta mielestäni kuvaa hienosti sitä, kuinka dialogissa erilaisten elämänkatsomusten kanssa, ihminen, kasvaa kokonaisvaltaiseen viisauteen. Hänelle avautuu dialoginen todellisuus, jossa ollaan avoimena läsnäolevasti maailmankaikkeuden kaikille äänille.

Tämän videon perusteella korjaan hieman näkemyksiäni psykiatriasta. Ehkä sekin muuttuu parhaillaan paremaan suuntaan. Toisaalta tässä videossa äänessä on sosiologi, ja harvat lääketieteilijät kai heitä arvostavat. Muta jospa silti tosiasia olisi, että vanhoilliset yksipuoliset ajattelutavat, tekevät parhaillaan kuolemaa.

Oma mielipiteeni on, ettemme täällä Suomessa ole kovin edistyksellisiä näissä asioissa. Taidamme rakastaa (ihmis)luontoa enemmän edelleen materialismille rakentuvia yksipuolisia valtahierarkioitamme, ja sen käsikirjoja. Suuri osa ihmisiä – mukaan lukien asiantuntijoita – kumartaa edelleen materialistisen maailmankatsomuksen pappeja, jotka rakastavat enemmänä kontrolloivia lakipykäliään kuin kuuntelisivat avoimesti toisia ihmisiä ja itseään. Toivoisin asiatuntijakulttuuriin enemmän tietoisuustaitoisia ihmisiä, heitä, jotka saavuttavat omassa tietoisuudessaan laajemman ymmärryksen tiloja.

Siksi mielessäni käykin, että pitäisikö meidän suomalaisten olla aktiivisempia sen suhteen, ettemme suostu alistumaan näihin DSM-luokitusten kategorisointiin, muuta kuin silloin, kun näemme todella välttämttömäksi. On väärin, että tällaisia uskomuslääketieteellisiä luokitteluja käytetään epäeettisest, muuhun kuin meidän hyvinvointiimme. Todella tarkkaan pitää harkita, minkälaisia poikkeuksia näistä säännöistä tehdään. Näitä sääntöjä täysyisi moniammatillisesti pohtia. Moni yhteiskunnassamme jo kärsii enemmän kuin sairaudesta, niistä leimosita, joita DSM kaltaisilla järjestelmillä on meihin tatuoitu. Emme voi kontrollin, turvallisuuden ja vakauden nimissä polkea ja tuhota erilaisin leimoin viattomien ihmisten tarinoita.

Se että meistä ihmisistä kasvaa oman elämme tarinan luojia, vaatii meiltä siis  tietoisuustaitoja. Toisaalta on ehkä hyvä, että jotkut ohjaavat meitä, niin kauan kuin meillä niitä itsellämme ei ole taitoja tarkoitukselliseen, eettisesti ja ekologisesti vastuulliseen, elämäntapaan. Annamme tietoisesti, vapaa-ehtoisesti,  joidenkin yksilöiden ohjata kulttuuriamme. Tämä on hyvä ajatus,  silloin kun kansalaiset eivät itse ole kasvaneet eettiseksi, ekologisiksi ja vastuullisiksi toimijoiksi. Tästä tulee vain valitettavasti mieleeni hämmentävä kysymys: Ovatko nykyiset vallankäyttäjämme pääsääntöisesti elämän ymmärryksessään pitkälle päässeitä, vastuullisia  ihmisiä? Kuten tiedämme tieto ja ymmärrys eivät kulje aina käsikädessä…

Mielestäni ekologiseen ja eettiseen päätöksentekoon kykenevä demokratia syntyy vasta silloin, kun yhä useampi ihminen kasvaa oman tietoisuutensa ohjaajaksi. Tämä merkitsee sitä, että ihminen tuntee itsensä, omat monet minuutensa muodot, ja hän kykenee olemaan sekä niille että toisille ihmisille ja luomakunnalle dialogisesti avoimena. Vasta oman tietoisuutensa dialogiseen ohjaukseen kykenevä ihminen vapautuu kultuurinsa alistuksesta. Paul Freiren ajatusta lainaten, pelkästään alistetut eivät vapaudu avoimen näkökulmien välisen dialogin kautta alistuksesta, vaan myös alistajat vapautuvat siitä.

Viime aikoina minua on kiinnostanut ekspansiivinen oppiminen. Olkoon sitten kysymyksessä organisaation tiedostusta laajentava dialoginen oppiminen, tai psykodynaamisesta näkemyksestä kasvualustansa saava sisäinen dialogi (Sisäinen teatteri), ajattelen kysymysessä olevan mielikuvituksen rikastamasta ekpansiivisesta oppimisesta. Ristiriitamme sekä meissä yksilöinä, että myös yhteisössä, voivat olla uuden eettisen tietoisuuden kasvualusta. Eettinen ja ekologinen viisaus voi nousta dialogista, koska se on todellisuuden perimmäinen olemus.

Olemme jo alkutaipaleella uuteen kulttuuriin, uuteen ihmistietoisuuden evoluution vaiheeseen. Muutos tapahtuu, mutta se ei näyttäisi tapahtuvan niiden instanssien toimesta, jonne rahavirtoja ohjataan. Sen sijaan se tapahtuu niiden ihmisten kautta, jotka ovat saavuttaneet riittävän laaja-alaisen ymmärryksen todellisuudesta, olemalla avoimena ja herkkänä maailmankaikkeuden monille äänille. Mielenkiintoista seurata, mikä tule olemaan mielentereysongelmien DSM-luokittelujen kohtalo tulevaisuudessa.

Päätän hullun Emäntäni pohdiskelut ekofilosofi Henryk Skolimowskiin: … viimeisten kolmensadan vuoden aikana olemme määritelleet uudestaan meitä ympäröivän maailman ja nuo uudelleenmäärittelyt ovat johtaneet siihen, että olemme tehneet väkivaltaa sekä tuolle maailmalle että itsellemme. Meidän on hylättävä suuri osa ainellisen edistyksen profeettojen ”viisaudesta”, sillä tämä edistys johtaa meidät tuhoon Meidän on myös kehitettävä uusi kattava filosofia, joka tekee meitä ympäröivän maailman uudella tavalla ymärrettäväksi.

Mieltäni lämmittää tunne siitä, että olemme jo matkalla uuteen, kattavampaan elämänfilosofiaan.

Elämää tarinoiden noususuhdanteessa

Jos joku ei ole tähän mennessä vielä huomannut, minulle ihmiselämä on Sisäisen näytelmän luomaa tarinaa, Elämän eeposta. Tätä elämäämme ohjaavaa tarinaa rakennamme hyvin yleisesti tiedostamattamme, tai sitten voimme tehdä sitä tietoisesti, vaikkapa yhdessä sisäisten ristiriitaisten osiemme, minätilojemme kanssa.

Minätilamme muodostavat oikeastaan sisäisen organisaatiomme. Ne, erilaisine ristiriitaisine maailmankatsomuksineen, tuottavat yhteistä uutta tarinaa dialogisesti, pienten tarinoittensa yhteentörmäyksessä.  Minulle oman tietoisuuteni evoluutio on oman sisäisen yhteisöni dialoginen prosessi. Lopputuloksena ei suinkaan aina ole yhteisymmärrys: Sen sijaan onnistuneessa luovassa työskentelyssä minätilani ohjaavat tarinaa yhteistyöprojektina, jolloin voin ammentaa siitä  elämän tarkoituksellisuuden kokemustani lisääviä ja yhteisöäni hyödyntäviä toimintamalleja. Joudun välillä tekemään kompromisseja joidenkin osieni kanssa. Tämä siksi, että aina sisäinen yhteisöni ei ole yksimielinen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAToki ammennamme tarinoihimme ainesta myös dialogisista suhteista  läheisiin ihmisiin tai vaikkapa terapeuttiimme. Tarinaamme vaikuttaa myös se, minkälaista tarinaa muut meistä kertovat. Tärkein narratiivisen (tarinallisen) minuuden luojan pitäisi nykyisen tietoisuuden evoluution vaiheessa olla ihmisen itse.

Minulle elämän kokonaisuuden tavoite on se, että ihminen onnistuu pääsemään itseohjaukselliseen prosessiin, jossa  hän vähitellen itse onnistuu rakentamaan elämästään mielekästä ja tarkoituksellista tarinaa. Tarinan luoja voi kokea olevansa juureva ja tarkoituksellinen osa yhteisöänsä.  Väitänkin, että pääsääntöisesti ihminen haluaa elämälleen merkitystä ja tavallisesti hän haluaa olla oman elämänsä sankari.

En ole yksin ajatusten kanssa. Daniel J. Siegel kirjoittaa kirjassaan (TheDeveloping Mind: How Relationships and the Brain Interact to Shape Who We Are)  mielenkiintoisia asioita. Hänen mukaansa unemme ja tarinamme voivat sisältää julkilausumattomia elämämme ulottuvuuksia, merkityksiä, joita emme normaalisti tiedosta.  Siegelin mukaan juuri tarinointi saattaa olla ensisijainen tapa, jolla kielellisesti olemme vuorovaikutuksessa itsemme ja toisten ihmisten kanssa asioista, jotka muuten jäisivät piiloon julkilausumattomiksi tiedostamattoman mielemme uumeniin.

Tarinat saattavat Siegelin mukaan tietoisuuteemme näkökulmia, jotka ilman niitä olisivat täysin tietoisen mielemme ulottumattomissa. Tämän vuoksi luovalla terapeuttisella kirjoittamisella (journal writing), sen sisäisellä dialogilla,  ja intiimillä tarinallisella vuorovaikutuksella toiseen ihmiseen, on suuri merkitys elämäämme. Näillä elämmäämme juonellistavilla, ”narratiivisellä prosesilla”, on hyvin voimakas omaa tietoisuuttamme organisoiva vaikutus. Ne auttavat meitä säätelemään tunteitamme ja ne auttavat meitä jäsentämään maailmaa.

En tietenkään ole kaikkien alojen asiantuntija, joten saatan olla väärässäkin, kun väitän, ettei lapsille tänä päivänä vieläkään opeteta riittävästi tunteiden ja ajatusten säätelyä. Minusta tämä näyttää ilmeiseltä, kun väkivaltaa eikä kiusaamista, ole saatu poistettua koulusta. Varmaankin suuri osa kulttuurisesta pahoinvoinnistamme mukaanlukien masennukset ja syömishäiriöt saavat selityksensä siitä, ettei meille opeteta tietoisuustaitoja,  oman tietoisuuden tarinallista ohjausta. Itseltäni meni neljä-viisikymmentä ensimmäistä vuotta näiden taitojen opetteluun. Toivoisin nykynuorten saavuttavan näitä taitoja nopeammin. Meillä on olemassa kulttuurissamme kaikki se viisaus, mitä tähän tarvitaan.

Eikö kaiken kasvatuksen ja opetuksen tulisi tähdätä siihen, että ihminen kasvaa itseohjautuvaksi, eikä hän ole ulkoisten auktoriteettien johdateltavissa? Lapsi oppii innostuessaan hyvin nopeasti tietoa. Jokaista lasta tulisi opastaa retkelle, jossa hän löytää itselleen vahvoja persoonan osia, joiden kanssaan hän voi löytää tarkoituksellisuuden juonen oman elämänsä tarinaan. Minulle jokainen lapsi on lahja ja siksi perusolemukseltaan lahjakas, huolimatta siitä, pärjääkö hän Pisa-testeissä tai ei. Sekä vanhempien että koulujärjestelmän tehtävän tulisi olla kaivaa esiin nämä lahjat, joita ilmentämällä lapsi löytää itselleen hyvän, tarkoituksellisen elämän tarinan.

Tästä tuleekin mieleeni vanhimman poikani tarina opettajastaan. Poikani mukaan opettaja hyvin usein  poikkesi opetussuunnitelmista (Tämän asian ehditte oppia ensikin vuonna…) retkien ja luovien toimintojen hyväksi.

Tällä opettajalla näytti olevan tervettä maalaisjärkeä, niin kuin monella opettajalla vielä toivottavasti edelleenkin tänäkin päivänä. Eikö teistä näytä siltä, että opetussuunnitelmat ovat muuttumassa opetusmääräyksiksi? Mikä suunnitelma se sellainen opetussuunnitelma on, joka jakelee määräyksiä? Eiköhän kannattaisi nyt nimikin muuttaa avoimesti opetusmääräykseksi. Itseasiassa kun googlasin sana opetussuunnitelma, löytyikin sieltä heti, mitä kaikkea opetussuunnitelma MÄÄRÄÄ.

Sama luutumisilmiö kuin ”opetussuunnitelmissa” on nähtävissä monissa yhteiskunnallisissa rakenteissa ja niiden käytännöissä, kuten lääkäreiden sairausluokituksissa. Ne on alunperin tarkoitettu helpottamaan lääkäriä potilaan erilaisten oireiden ymmärrystä.  Ne ovat kuitenkin olleet muuttumassa jäykiksi dogmeiksi, joita käytetään ihmisten luokitteluun myös lääketieteen ulkopuolella (esim. vakuutusyhtiöt). Nämä luokittelut peittävät yhä enemmän numeroillaan potilaan ainutkertaisen tarinan.

Sekä kulttuurin että yksilön tietoisuus voi luutua. Tällöin puhumme jäykistä kognitiivisista rakenteista. Tällainen yksilö/kulttuuri tarvitsee toimenpiteitä – esimerkiksi terapiaa – jolla jäykät rakenteet muutetaan joustaviksi. Se, että kansalaisten usko asiantuntijoihin on hiipumassa, on mielestäni tällaisissa olosuhteisessa tervettä kehitystä. Asiantuntijakulttuurimme jäykkine kognitiivisine rakenteineen on nimittäin kipeästi terapiantarpeessa.

Minä kun tykkään profetoida aina silloin tällöin, niin teen sen jälleen kerran. Tulevaisuuden yhteiskunnan keskiössä ei ole enää asiantuntijat, vaan ihmisenviranhaltijat, jotka kykenevät monipuolisina ihmisinä yhdistämään tarinalliseksi eettiseksi ja ekologiseksi viisaudeksi sen, minkä asiantuntijat ovat pirstoneet. Yhä useampi ihminen kieltäytyy olemasta asiantuntijoiden keskiarvohirviöille rakentuvien tarinoiden uhri. Sen sijaan tulevaisuudessa ihminen itse haluaa olla rakentamassa omaa tarinaansa. Se ei tapahdu suinkaan aina  valtarakenteiden materialistispainotteisten asiantuntijoiden uskomus- ja arvomaailman mukaisesti. Taiteilla tulee olemaan keskeinen merkitys tässä kulttuurissa.  Oikeita elämäntapoja on muitakin kuin nk. asiantuntijan elämäntapa. Ihmisellä on käytettävissään tarinansa luomistyössä koko ihmiskunnan henkinen perinne, tieteet, taiteet ja uskonnot.

Toki tähän itseohjautuvaksi ihmisenviranhaltijaksi kasvamiseen liittyy omat riskinsä, mutta se on oma tarinansa se. Mainittakoon vain sen verran, että kyllä asiantuntijoitakin kannattaa kuunnella, sillä kulttuurimme synnyttämän tieteen vahvuus on ollut realiteettitajun kehittyminen. Valitettavasti vain tästä tieteestä on tehty isäntä, sen sijaan, että se olisi ihmisen renki, jolle paikalle se minusta kuuluu. Ainakin pettynyt kyyninen osa  minua on sitä mieltä, että omasta tieteenalastani, lääketieteestä, on kasvanut Isäntää leikkivä materialistisen maailmankatsomuksen kuuliainen ja ahne renki.  Parhaat lääkärit kautta aikojen ovat olleet suuria tarinoitsijoita ja kuuliaisia ihmisten palvelijoita.

Tieteellisen ajattelun tärkeä elementti on se, että kykenee oman tieteenperinteensä kritiikkiin. Mutta kuinka moni meistä lääketietelijöistä pystyy tähän? Erilaiset tarinat voivat toimia tämänkin  ”sairauden” parantajana.

Tietoisuustaidot facebookissa.

Törmäsinpä kainuulaiseen toteemiin

Minulla on ollut näköjään pientä kirjoitusväsymystä. Aikaa edellisen blogin kirjoittamisesta on kulunut  jo kuukauden verran.Tällaista ei ole tapahtunut pitkiin aikoihin.

Ehkä tarvitsen välillä lepoa. Toki välillä olen vilkuillut kirjani vedoksia, ja edelleen pohtinut Sisäisen teatterin asioita.

Enimmäkseen olen kuitenkin NAUTTINUT KESÄSTÄ. Olen marjastanut, kerännyt sieniä, huolehtinut vieraistani, käynyt autenttisen liikkeen kurssilla, joogannut… Näköjään aivot tarvitsevat välillä lepoa.

Eikö ole muuten aikamoinen puu, minkä marjaretkellämme löysimme? Tämä on ihan kuin joku toteemi. Melkein nimittäin voi jo kuvitella, että tällä puulla on maagisia voimia.

cc Kati Sarvela
cc Kati Sarvela

Toki välillä aina sattuu kesälläkin silmiin jotakin Sisäinen teatteri- prosessiin liittyvää ainesta. Jos joku ei ole sitä tähän mennessä vielä huomannut, minulle koko ihmiselämä on Sisäisen näytelmäämme luomaa tarinaa, Elämän eeposta. Tätä samaa tarinallista prosessia voimme sisäisten hahmojemme (minätilat) lisäksi luoda ulkoisisten peiliemme kautta, esimerkiksi dialogina terapeuttimme kanssa.Tämä kainuulainen maaginen puu on nyt osa omaa eepostani. Sen merkitys on hahmottumassa sisälläni.

Luomme spontaanisti tarinaamme koko ajan – olemme siitä tietoisia tahi emme. Oma mielipiteeni on, että kaikki terapia tähtää tietysti siihen, että ihminen kasvaisi itseohjautuvaksi, oman elämänsä tarinan aktiiviseksi luojaksi, sisäisen näytelmänsä taitavaksi ohjaajaksi.

En ole yksin ajatusteni kanssa. Daniel J. Siegel (The Developing Mind: How Relationships and the Brain Interact to Shape Who We Are):

Unemme ja tarinamme voivat sisältää julkilausumattomia elämmme ulottuvuuksia, ilman, että tiedostamme niitä. Tosiasiassa tarinointi saattaa olla ensisijainen tapa, jolla kielellisesti olemme vuorovaikutuksessa itsemme ja toisten ihmisten kanssa asioista, jotka muuten olisivat piiloitettuna julkilausuttomiksi muistavan mielemme uumeniin. Tarinat saattavat tietoisuuteemme näkökulmia, jotka muuten olisivat tietoisen mielemme ulottumattomissa. Tämän vuoksi luovalla terapeuttisella kirjoittamisella (journal writing) ja intiimillä vuorovaikutuksella toisen ihmisten kanssa, narratiivisina prosesseina, on niin voimakas omaa mieltämme organisoiva vaikutus. Narratiiviset prosessit auttavat meitä säätelemään tunteitamme ja ne auttavat meitä jäsentämään maailmaa. Daniel J. Siegel –

Sitä eniten ihmettelen, että miksi ihmisille ei enemmän opeteta ominen tunteiden ja ajatusten säätelyä? Mielestäni kaiken kasvatuksen tulisi tähdätä siihen, että ihminen kasvaa itseohjautuvaksi, eikä hän oli ulkoisten auktoriteettien johdateltavissa. Valtakulttuurissamme kokemuksellisuus ja tieto on leikattu irti toisistaan, mikä tuottaa ihmisessä juurettomuutta.

Lapsi oppii innostuessaan hyvin nopeasti tietoa. Jokaista lasta tulisi opastaa retkelle, jossa hän löytää oman kokemuksellisuutensa, mielekkään juonen oman elämänsä tarinaan. Minulle jokainen lapsi on omalla tavallaan lahja ja siksi lahjakas. Sekä vanhempien että koulujärjestelmän tehtävän tulisi olla kaivaa esiin nämä lahjat, joita ilmentämällä lapsi löytää itselleen tarkoituksellisen elämän tarinan.

Onneksi elämme kulttuurista murroksen aikaa. Esineellistämisen kulttuuri alka olla mennyttä aikaa. Kokonaisvaltainen viisaus, jossa arvostetaan mm. alkuperäiskulttuureja elää noususuhdannetta. Me länsimaiset ihmiset tieteellisen tietomme kanssa emme olekaan niin erinomaisia ihmisiä kuin olemme luulleet olevamme. Vaikka toki kulttuurisamme on paljon hyvääkin…

PS. Sisäinen teatteri on nyt facebookissa.