Kehitä draamaälyäsi, sillä elämän perusolemus on draamaa

Elämän perusolemus on draama, väittää professori Sue Jennings. Hän puhuu neurodraamallisesta leikistä  (neuro dramatic play) . Tämä leikki alkaa jo silloin kuin lapsi on vielä äidin vatsassa. Kasvaakseen tasapainoiseksi aikuiseksi, lapsi tarvitsee vanhempiensa läsnäoloa, heidän, vähintäänkin toisen, vastavuoroisen draamallisen tunteiden ja kokemusten huolellisen peilaamisen.

Elämme mielenkiintoisia aikoja: draamaäly, kehitysbiologia ja neurobiologia ovat integroitumassa. Draama ja leikki ovat oikeastaan melkein samoja asioita, ainkain Jenningsin mukaan niitä on vaikea erottaa toisistaan. Se, että lapset leikkivät roolileikkejä ei ole vaan leikkiä, vaan se on valmistautumista elämään.

Jotta meistä kasvaa tasapainoisia aikuisia, täytyy meillä olla joustavuutta (resilience). Joustavuudella tässä yhteydessä tarkoitetaan sitä, että ihmiselle kasvaa myönteinen suhde elämään ja hän löytää sosiaalisesti hyväksyttävän olemisen tavan maailmassa, huolimatta siitä, että hän kohtaa stressaavia elämäntilanteita, erilaisia vastoinkäymisiä.
Vanhemmat, erityisesti äiti , ovat lapsen ensimmäinen luova leikillinen suhde.

Sue Jennings toi esille, kuinka esimerkiksi Romanian orpokodeissa aikoinaan kouluttamaton henkilökunta kasvatti lapsia pärjäämään kovassa maailmassa, siten, etteivät he tieoisesti vastavuoroisesti leikkineet ja peilanneet lapsia. Monet näistä karkasivat ja siirtyivät kovaan katulapsielämään. Kuinka paljon vankilassa istuu rikollisia sen vuoksi, etteivät he ole saaneet tunteittensa ja ajatustensa vastavuoroista peilausta? Kuinka monet poliittiset päättäjät mahtavat leikkiä aggressiivisia ja tuhoisia hiekkakakkuleikkejään ihan korkeimmilla päättäjätasoilla?  Entä kuinka paljon ihmisiä popsii mielialahäiriölääkkeitä, ihan vain sen vuoksi ettei heille oli kehittynyt draamallista älyä? Kuinka moni sairastuu fyysisesti huonosti kehittyneen draamaälynsä vuoksi?  Liian monella kansalaisella ei ole ollut kotona läsnäolevasti ja arvostavasti lapsen  kokemusta peilaavia vanhempia.

Korjaamme hylättyjen lapsien pahoinvoinnin satoa joka päivä.
Vanhemman länsäolo ei  siis tarkoita vain sitä, että ollaan läsnä, paikalla. Sen sijaan se tarkoittaa, että ollaan draamallisesti läsnä, peilaten lapsen kokemusmaailmaa. Myöskään tietoisuustaidot eivät ole pelkästään sitä, että olemme hyväksyvästi läsnä itsellemme. Sen sijaan nämä taidot ovat myös sitä, että osaamme lisäksi olla hyväksyvästi, luovasti ja draamallisesti läsnä itsellemme. Osaamme leikkiä draamallisesti kesken jäänet leikit itsemme kanssa. Kykenemme oivallusmeditaatioon. Tunnistamme ja nimeämme  sisäisiä minätilojamme  ja niiden erilaisia ajattelutapoja. Tulemme tietoiseksi itsestämme, erilaisista neurobiologisista tiloistamme. Vapautamme itsemme luovaan  tunne- ja informaatiomolekyylivirtaan.  Emme anna autopilotin ohjata itseämme, vaan ohjaamme omaa Sisäistä teatteriamme.

Vanhemmat ovat tärkeimpiä lapsen apureita, jotka auttavat pientä ihmistainta kehittämään draamallisia taitojaan. Oppia voidaan täydentää kouluissa. Tämä edellyttää vanhemmilta ja opettajilta, sitä että he itse kykenevät käsittelemään elämänsä stressitilanteita. He ovat itse joustavia, ja heillä on draamaälyä.

Uskon vakaasti, että draamaäly voi periytyy sosiaalisesti. Ja toisaalta mikä parasta, vaikkei meillä ole ollut draamallisesti älykkäitä vanhempia,  meidän tarvitse uhriutua. Voimme hankkia draamaälyä myöhemminkin. Lapsi tai nuori tarvitsee rinnallensa vain draamaälykkyyttä omaavan vanhemman.

Ben Furman aikoinaan kirjoitti kirjansa, koskaan ei ole liian myöhäistä rakentaa onnellista lapsuutta.  Ehkä minun seuraava kirjani voisi olla vaikkapa siitä, ettei koskaan ole liian myöhäistä kehittää itselleen draamallista älyä.  Voimme kasvattaa sitä esimerkiksi psykodraamalla, draamaterapiassa ja harjoittamalla tietoisuustaitoja vaikkapa luovan minätilakirjoittamisen (Sisäinen teatteri) avulla. Alkuun päästäksemme joskus kipeästi  tarvitsemme ohjausta.

Kun vanhempamme eivät ole antaneet meille arvostaa draamallista kosketuspintaa, voimme korjata itse draamallisesti syntyneitä vaurioitamme. Kun löydämme aikuisia uusia kypsiä minätiloja itsestämme, voimme antaa itse itsellemme sen kaiken rakkauden ja hyväksynnän, jo meiltä aikoinaan jäi saamatta. Voimme tutustua esimerkiksi sisäisiin oman henkilöhistoriamme aikana syntyneisiin rooleihimme ja voimme ryhtyä leikkimään naamioillamme.  Löydämme itsestämme aikuiset hyväksyvät vanhemmat. Emme jää läpi elämän traagisten naamioittemme vangeiksi.

Myös Sue Jennings puhuu naamioista.  Epäonnistuneen vanhemmuuden johdosta, saattaa olla että naamioimme itsemme herkästi ahdistuneeseen, kaaottiseen tai hylättyyn tunnetilaan. Kaikki emme reagoi epäonnistuneelle vanhemmuudelle samalla tavoin.  Huonoa vanhemmuuta on monenlaista ja  me kestämme eri lailla huonoa vanhemmuutta. Geeneillämme on merkitystä. Toiset sairastuvat helpommin joustamattomuuteen kuin toiset.

hanging_masks

Toistan, koskaan ei ole liian myöhäistä kehittää läsnäolon ja draamallisia taitojaan. Jue Jennings korostaa, ettei teatterilla ei ole ollut historiallisesti vain viihdytystarkoitusta. Sen sijaan sillä on ollut myös opetustarkoitus.  Teatteri tulee samasta alkujuuresta kuin sana teoria.  Sisäinen teatterikin on leikkimistä erilaisilla teorioilla;  maailmankatsomuksilla ja tunnetiloilla.Voimme tietoisuustaitojamme kehittämällä kehittää myös draamaälyämme.

Luulen, että se mikä mättää modernissa maailmankatsomuksessa on se, että sen auktoriteetit unohtivat mielikuvituksen, draamaan ja leikin voiman. Elämästä tehtiin liian vakava projekti. Tällä hetkellä korjaamme materialistisen maailmankatsomuksen yksipuolistavan, valheellisia roolimalleja myyvän, niin järkevän, mutta vakavamielisen ja ylhäältä alas suuntautuvan katseen vaurioita. Myös Sue Jennigs kritisoi napakasti länsimaista materialistista elämäntapaa. Meitä opetetaan mm.  median luomiin sairaisiin roolimalleihin. Kansalaisille myydään esimerkiksi normaalina reality show- tyyppisiä ohjelmia, jossa ihmisen panettelevat toinen toisiaan.  Itsekkyydestä ja oman edun tavoittelusta on tehty kansanhuvia. Joku ilkeämielinen ihminen, jollainen minä en tietenkään missään tilanteessa ole,  voisi sanoa, että se on osa materialistisen maailmankatsomuksen piilo-opetussuunnitelmaa.

Vankilat olisivat tyhjempiä ja kansalaisit söisivät vähemmän lääkkeitä, kun heidät pistettäisiin takaisin leikkikouluun harjoittelemaan draamaa ja läsnäolon taitoja.  Onneksi yhä useampi tänä päivänä alkaa mieltää sen, ettei teatterin, kuten muidenkaan taidemuotojen, tulisi olla pienen eliitin statusleikkejä. Sen sijaan taiteen – myös draaman – tulisi kuulua perusoikeutena kaikille kansalaisille. Ja käsitys taiteesta on onneksi laajentunut. Arjen estetiikka, hyvä arkinen yksinkertainen elämä on  jo sinänsä suurta taidetta.

Draama ja tietoisuustaidot ovat murtautumassa kouluihin. Se on hienoa kehitystä se! Vielä kun pääsisimme siihen, että lapsiperheisiin panostettaisiin.  Sekä Sue Jennigs  ja neurobiologi ja  psykiatri Dan Siegel näyttävät olevan samoilla linjoilla kanssani:  Mikäli haluamme kansalaisistamme kokonaisvaltaisesti terveempiä ja eheämpiä, tulisi meidän panostaa perheisiin.  Meidän tulisi antaa nuorille eväät hyvään vanhemmuuteen. Sue Jennings kirjassaan (Healthy Attachments and Neuro-Dramatic Play) pakottaa meidät katsomaan länsimaisen elämäntavan epämiellyttävää totuutta, jossa metsää ei nähdä puilta.

Oma intuitioni väittää, että keksimäärin tämän päivän äidit ja isät kärsivät vähemmän statusstressistä kuin me 80-luvun pikkulasten vanhemmat. Silti liian monet vanhemmat ovat henkisesti lapsiltaan poissaolevia, koska painiskelevat työtaakkojensa ja huoliensa keskellä. Lisäksi valitettavan moni joutuu taistelemaan oman draamaälyn puutteen  ja perustoimeentulon tuottaman stressin kanssa.  Se, että lapsilisiä pienennettiin, ei saa minua vakuuttuneeksi siitä, että valtahierakioiden ylärakenteissa oltaisiin tietoisia kansanterveydellisten kulujen todellisista säästökeinoista.

Itse tunnustan, etten oma äitiyteni kärsi aikoinaan huonosti kehittyneen draamaälyni vuoksi. Se oli osatekijä epäonnistuneisiin elämänvalintoihini,  rikkoutuneisiin parisuhteisiini  ja uskon, että se oli osatekijä, joka laukaisi sekä masennukseni että syöpäni. Onko minussa katkeruutta?  Ei, ei pätkääkään.  Pumpulista on paha ponnistaa.  Sen sijaan nautin joka päivä niistä hedelmistä, jotka syntyivät siitä syystä, että tulin tietoiseksi omasta sisäisestä draamastani. En olisi tämä ihminen, ellen olisi kompuroinut elämässäni niin monia kertoja.

 

Sisäinen teatteri facebookissa.

Mainokset

Kohtuullisen elämän virrassa on aaltoja

Mielikehomme hyvinvoinnin kannalta  vuorokausi- ja ultraradiaanirytmimme ovat tärkeitä hyvinvointiamme ylläpitäviä fysiologisia tietoisuuden aaltoja.  Ultraradiaanirytmillä jungilainen analyytikko Lawrence Rossi tarkoittaa siis samaa kuin tämä ihmisen  perus lepo-aktiviteetti syklimme, joka tavallisesti on  60-120 minuuttia.  Ihannetapauksessa psykoterapeuttinen istunto hyödyntää ihmisen ultraradiaanirytmiä, jolloin jo yhdessä istunnossa voi tapahtua geenien aktivoitumista ja aivojen muovautumista.

Ajattelen itseterapiani muodostuvan aktiivisesta ”apolonisesta” järjen ohjaamasta vaiheesta, jossa keskiössä on ulkoinen todellisuus, asioiden tietoinen jäsennys ja järjestys. Kirjoitusprosessini jatkuu passiivisena ”dionysolaisena” luovana lepovaiheena, jossa huomio on rentoutunessa tilassa, omassa sisäisessä maailmassa, mielentiloissani ja heidän välisessä spontaanissa mielikuvituksellisessa dialogissaan.  Asioiden ”vatvomisesta” dionysolainen vaiheeni eroaa siinä, että käytän hyväkseni mielikuvitustani enkä ole jämähtänyt tilaan, jossa ajatukseni kulkevat samaa – joskus masentavaa rataansa. Ihmisen työ ja kaikki toiminta, kuten itseterapia, voi siis hyödyntää tätä luontaista ihmisen ultraradiaanirytmiä, aktiivisuuden ja ”irtipäästämisen” vaihtelua.

Ehkä muutama sana kreikkalaisista jumalista tässä yhteydessä on paikallaan. Apollo on unimaailman, viisauden, kauneuden ja harmonisen rauhan taiteellinen jumala. Apollo oli muinaisen Kreikan ensimmäinen taiteen jumala, jonka rinnalle idästä saapui paikalle kiihkeä ja palavasieluinen Dionysos, Bakkhus. Hän on jumala, jonka ymmärryksestä päivätodellisuudellamme ei ole minkään maailman tajua. Hän on viinin, hurmoksen ja kasvillisuuden jumala. Dionysolainen taide perustuu viettien vapauttamiseen, hurmioon ja leikkiin, jonka avulla ekstaasin voi saavuttaa.  Dionysos yhdistää luonnon ja ihmiset. Dionysolaisen prosessin kautta kiinnitymme maailmaan. Hurmio on Dionysoksen leikkiä ihmisen kanssa ja dionysolainen taide leikkiä hurmion kanssa.  Sekä apollonisessa että dionysolaisessa tilassa ihminen voi yksilöityä ja tunkeutua yleisinhimilliseen, jossa kaikki yksilöllisyys katoaa.  Näille Nietzcheltä lainatuille ajatuksille, Dionysoksen ja Apollon veljesliitolle,voin ajatella sisäisen prosessini rakentuvan.

Melodinen musiikki ja klassiset kuvataiteet ovat muuten ensisijaisesti Apollon taiteenlajeja. Harmonien musiikki voi viedä kuulijansa apolloniseen hurmokseen. Uusien taidelajien etsiminen, luominen ja minulle myös merkitysten luomien, edustavat dionysolaista taidetta.  Teatteri on perinteisesti ensisijaisesti dionysolaista taidetta. Näin siis myös sisäinen teatterini. Tässä taiteessa hallitaan ”ei-vielä-hahmoksi-tulleen” tahdon kaaosta ja Dionysos voi luoda jokaisena luomisvoimaisena hetkenä uuden maailmaan. Dionysolaisessa joutilaisuuden hurmoksessa näyttäytyy meille luonto ja elämän lumous korkeimmalla voimallaan.

Meidän pitäisi voida päättää hyödyntää työssämme tämä luovuuden, levon ja aktiivisen vaiheen vuorottelun, joka auttaa meitä suorituksissamme ja oppimisessamme. Aktiivisessa vaiheessa kykenemme keskittämään huomiomme ulkoiseen todellisuuteen ja pystymme keskittymään huippusuorituksiin.  Lepovaihe puolestaan on palautumisvaihetta. Tässä vaiheessa tapahtuu eheytymistä, jota ohjaa tiedostamaton ”dionyslolainen” spontaani intuitiivinen luova osamme. Joutilaisuus edesauttaa tämän tilan saavuttamista.

Epäilen vahvasti, että kulttuurimme on unohtanut inhimilliset rytmimme. Jos emme hyödynnä niitä, voi käydä niin, että siirrymme jonkin yksittäisen sympaattisen hermoston tukeman egon tilan valtaan, joka imee voimaa tästä luontaisesta rytmistämme ja vahingoittaa mielikehoamme. Meissä jokaisessa on padottuna valtava määrä yksilöllistä luovuutta, joka on hukassa, kun sympaattinen hermosto on ylikuormittuneena. Näin vaikuttaa esimerkiksi stressi, mielentiloistani siis rouva Otsaryppy. Hän nimittäin vähät välittää ultraradiaanirytmeistä tai vuorokausirytmeistä. Pyöritelen aktiivisesti ”järjellä” asioita ilman minkäänlaista lepoa, mikä johtaa vääjäämättä voimattomuuteen, luovuuden vähenemiseen, unihäiriöihin ja tähän kuuluisaan purnuttiin =(burn-out).  Purnutti voi johtaa vakaviin seurauksiin, varsinkin ihmisillä, jotka polttavat mielikehonsa loppuun pystymällä hyviin suorituksiin viikkokausia, jopa vuosikausia,  sen kummemmin mistään rytmeistä piittaamatta. Kulttuurimme on ihaillut tällaista sairasta ihmistyyppiä, vaikka vääjäämätön tosiasia on, että nämä ihmiset yleensä ennemmin tai myöhemmin sairastuvat stressiperäisiin sairauksiin.

Purnutissa Rossin mukaan erittyy stressihormoneita, jotka katkaisevat levon tarpeemme, mikä puolestaan johtaa helposti ulkopuolisen avun hakemiseen kemiallisista stimulanteista, kuten alkoholista, lääkkeistä tai huumeista. Järjestelmämme synnyttää tehokkaasti addiktioita. Henkilökohtaiseti olen oppinut rytmittämään  myös omaa kirjoittamistani. Ajattelen tällä hetkellä niin, että kirjoittamiseni on yhdentyyppistä aktiivista joutilaisuutta ja se tarvitsee rinnalleen myös passiivisen joutilaisuuden. Huomasin nimittäin, että jos kirjoitan liian paljon ja liian myöhään, jatkuu prosessini myös öiseen aikaan. Minun on vedettävä esirippu illalla sisäisen näyttämöni eteen. Olen luonut itselleni passiivisia ”iltarutiineja”, kuten kevyen kirjallisuuden lukemista ennen nukkumaan menoa. Pyrin katkaisemaan kirjoittamiseni välillä esimerkiksi luontokävelyllä, menemällä kuntosalille tai mielentilani Martta ryhtyy leipomaan välillä lanttukukkoa. Siirtolan isäntä on muuten lukenut vuosikaudet minulle suht säännöllisesti iltasatua, mikä oli mielestäni suurenmoista.

Stressi vaikuttaa oppimiskykyymme, muistiimme ja emotionaalisiin ongelmiin, masennukseen. Itse kunkin ”rouva Otsaryppy” voi provosoitua sympaattisen hermoston jatkuvassa yliaktiviteettitilassa. Rossi väittä, että se voi olla eräs taustatekijä monissa elimillisissä sairauksissa kuten syövässä. Kunnioittaako oravanpyöräkulttuuri  ihmisen vuorokausirytmiä ja  ultraradiaanirytmiä? Onko niin, että ekstrovertti työnsankari ei tarvitse kuin kymmenen minuutin ruokatunnin ja kahvit juodaan työn lomassa – kahvin kofeiini kun auttaa ihmistä tekemään tauot tarpeettomiseksi? Viikonloppuna ja välillä viikollakin rentoudutaan sitten runsaan alkoholin voimalla.

Mielestäni ei ole kovinkaan kummallista, että masennuksesta on tullut yhteiskunnassamme kansantauti. Pikemminkin se olisi kummallista, jos näin ei olisi. Olemme onnistuneet rakentamaan tehokkuusjärjestelmän, jossa ihmisen luontaista fysiologiaa ei enää kunnioiteta. Koko järjestelmä rakentuu kehomielensairauksia tuottavalle sympaattisen hermoston yliaktiviteetille. Olemme luoneet kaiken muun tehokkuuden rinnalle myös tehokkaan terveydenhuoltojärjestelmän, joka ruokkii mitä tehokkaimmin itseään koko ajan uusilla potilailla. Oma lukunsa on vielä uudet sairausdiagnoosit, joita koko ajan synnytetään lisään. Totta tosiaan järjestelmämme on sairautta tuottavaa! Olen miettinyt jo pitkään sitä, että osoittavatko järjestelmässä huonosti voivat suurempaa terveyttä kuin siinä hyvin viihtyvät? Työuupumuksen eräs keskeinen tekijä mielestäni on työn sisäisen palkitsevuuden häviäminen. Tämä tarkoittaa sitä, että luontaisten rytmien kadotessa tehokkuuteen, ihmiseltä on katoamassa myös työnilo.

Addiktiivinen käyttäytyminen ja masennuksen voi ajatella olevan usein yhteiskunnallisten sairaitten arvojen ilmenemismuoto yksilössä.  Lasten hyvinvoinnin kannalta oli aika lailla sama, onko vanhempi työaddikti vai alkoholiaddikti – molemmissa tapauksessa  lapsilla on riski joutua emotionaalisen välinpitämättömyyden ja traumaattisten kokemusten kohteeksi. Työaddiktiivisuus oli eräs aikamme hyväksytyistä vitsauksista, johon meitä yritetään aktiivisesti jopa erilaisin ulkoisin kannustejärjestelmin koukuttaa. Eikö meidän olisi aika tajuta, että täysi almanakka on merkki sairaudesta eikä terveydestä? Ratkaisuksi tarjoan kaikin puolin kohtuullisempaa itsearvoista elämäntapaa.

Lähde: Ernest Lawrence Rossi, The Psychobiology of Mind-Body Healing 1993

Esitystalous – teatterin keinoin läpinäkyväksi

Elämämme on teatteria. Kukin meistä vetää naamiot kasvoilleen erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Ystävämme kanssa olemme erilaisia kuin itseksemme, työpaikalla erilaisia, kursseilla- ja yhdistystoiminnassa erilaisia. Tämä ajatus ei ole mitenkään uusi. Ensimmäiseksi mieleen nousee, kukapa muu kuin Jung, joka mainitsi jotain siihen tapaan, että meidän täytyy juhlia naamiaisiamme.

Miten sitten nykyaikamme eroaa menneestä? Juha Jokelan kirjoittamaan Esitystalous-satiiriin peilaten mietin, että ehkäpä ennen erilaisia rooleja esitettiin tietämättä. Ihmiset vielä uskoivat olevansa aitoja omia itsejään. Nykyään seminaareissa konsultit ja esitystaidonopettajat kouluttavat meitä, kuinka näppärästi ja tietoisesti vaihdamme naamioitamme, ja otamme vastapuolen vuorovaikutuksessamme haltuumme. Markkinavoimien guru Rami Niittymäki (Tommi Korpela) esitti menestyksekkäästi sanavalmista yritysvalmintajavirtuoosia. Haluamme siis neuroottisesti ottaa maailman haltuumme, jotta hallitsisimme sitä. Olemme alkaneet jopa esittämään itseämme. Tästä kai roolinotoissamme on kysymys? En muuten usko, että Jung tarkoitti naamiaisillaan tällaisia markkinavoimien järjestämia naamiaisia, jossa tietoisesti valitaan erilaisia rooleja. Tällainen karnevaali  jää yksipuoliseksi ja keskeneräiseksi. Tulkitsen hänen tarkoittaneen enemmänkin spontaaneja leikillisiä naamiaisia, joissa itseytemme kirkastuu aktiivisen mielikuvituksen avulla erilaisten näkemysten välisessä vuorovaikutuksessa. Tällaisia uutta oivallusta tuottaavaa naamiaista edustaa juuri teatteri, olkoon sitten kysymyksessä sisäinen tai perinteinen teatteri!

Teatterilla, on kummallinen voima tehdä näkymätöntä näkyväksi. Kiitos Juha Jokela, että otat toistuvasti yhteiskunnallisia asioita käsiteltäväksesi. Ilman (teatteri)taidetta moni meistä jäisi tahdottomaksi markkinavoimien välikappaleeksi. Kaikki Esitystaluoden sankarit eivät olleet suinkaan mustavalkoisia, vaan monessa heistä (esim. Tanja, Rami) oli moniulotteisuutta ja hämmentävyyttä. Liikutuin lopussa kyyneliin, sillä näytelmän kantaaottavuus kosketti minussa jotakin syvällä olevaa, ehkäpä juuri tätä hipinsydäntäni. Esitystalous nosti hiukan optimismiani tulevasta paremmasta maailmasta. Taiteella, tekniikalla ja esittämällä voidaan olla toteuttamassa myös eettisesti kestäviä ja edistyksellisiä asioita elämässä!

Esitystalous, Espoon kaupunginteatterin näytelmä, puki entistä paremmin tunnoiksi pitkään sisälläni oleva tunteeni. Erityisesti vasemmisto ja jopa vihreät ovat menettämässä uskottavuuttaan antamalla ideologiansa levätä vanhoissa raameissa, samalla kun he ovat myyneet suurimman osan itseään talousmiehille. Vasemmisto on ollut perinteisesti se ääni, jonka kautta köyhät ovat voineet pitää puoliaan. Tämän päivän köyhä saattaa olla kuitenkin kotona tietokoneen ääressä istuva todellisuudesta vieraantumassa oleva tietokonenörtti, naissosiologi (Henna Hakkarainen) tai tohtorismies, eikä vanhoissa rakenteissa ja ideologioissa  elävä vasemmisto tai eikä edes vihreät kumpikaan enää vastaa heidän tarpeitaan. Jaana Sallinen (Ria Kataja) esitti todenmukaisesti älykästä sosiaalidemokraattista naista, jonka eettisyys rakentuu aidolle välittämisen ja hoivaamisen etiikalle. Hänellä oli tuoreita hierarkkisia rakenteita kyseenalaistavia ajatuksia, mutta jäykissä poliittisissa vasemmisto-organisaatioissa ei ole tilaa poikkeavalle feminiinisiä arvoja edustavalle uudemmalle ajattelulle.

Entä sitten keskusta ja oikeistopuolueet? Olen yrittäjäperheestä, ja olen edelleen yrittäjä. Todellisuutemme ei ole kuitenkaan enää sitä mitä se oli joskus viisikymmentä vuotta sitten. Suuri osa kansaa elää uusissa virtuaaliyhteisöissä ja niiden heimoissa. Tunnen yrittäjänä suurta pettymystä myös nykyiseen oikeistoon ja keskustaan. Jotakuinkin kaikki puolueet ovat olleet ohjaamassa politiikkaa siihen suuntaan, jota OT:n varjo (Martti Suosalo) kuvasi hänen kantaessaan tuskaisena selässään raskasta eurosäkkiään. Aikaisemmin raha oli väline hyvinvoinnin saavuttamiseksi. Tänä päivänä materiasta ja erityisesti rahasta on tullut liian monelle itsetarkoitus. Kaikki ilmiöt välineellistetään tuotteiksi rahaa poikimaan. Ihmisille jopa  luodaan tietoisia jonkinlaisia uusia luontoa kuluttavia uusia tarpeita, joita sitten markkinoidaan kansalle. Statusstressi toimii järjestelmän käyttövoimana. Oikeistoa ohjaa businesshenki, jossa ei enää muisteta, mitä varten rahaa pitikään tehdä. Suuryrityksien sosiaalinen vastuullisuus on kadonnut ja eipä ihme, että Marxin filosofia on jälleen alkanut kiinnostamaan yhä useampia.

Luuleeko joku vakavissaan, että demokratia toteutuu parhaiten siten, että yksisilmäinen kapitalismi siirretään kaikkiin organisaatioihin? Elämme uudessa todellisuudessa vanhojen, teollisella ajalla rakennettujen, museo-organisaatioiden holhoamina. Miksi minulla on tunne, että suurin osa politikkoja tänä päivänä edustaa jotain vanhaa mennyttä aikaa? Onko minkään puolueen ideologialla enää kosketuspintaa tähän todellisuuteen?

Eikö olisi nyt vihdoin aika lopullisesti pistää kompostiin ajatus siitä, että omistaminen olisi ihmisen oikeuksista tärkein? En voi muuta kuin huokaista helpotuksesta, jos muutkin ovat oivaltaneet, että nyt olemme kapitalismissamme menneet liian pitkälle. Yritys ei ole sinänsä mikään demokraattinen yksikkö, jonka arvoja voidaan lähteä menestyksekkäästi ”lanseeraamaan” sairaaloihin, yliopistoihin ym. yhteiskunnallisiin organisaatioihin. Sairaaloissa ja hoitolaitoksissa tulisi vallita ensisijaisesti hoivaamisen ja välittämisen etiikka. Tehokkuuden maksimalisoimiseen tähtäävät organisaatiot syövät ihmisiltä työnilon, ja työn sisäinen palkitsevuus on hukassa. Työ ei tarjoa enää eväitä yksilöityvälle ihmiselle. Sen sijaan työmme voi jopa syödä näitä eväitämme. Järjestelmä on terveydenhuollossakin nykyään niin pirun tehokas, se pumppaa hoitojonoihin koko ajan lisää psykosomaattisesti ja psyykkisesti huonosti voivia ihmisiä. Hoitohenkilökuntakin muuttuu entistä tehokkaammin terveydenhuollon palveluiden käyttäjiksi. Niin tehokkaan järjestelmän olemme rakentaneet!

Tumput suorana olen jo vuosikaudet ihmetellyt, että ketä tässä tilanteessa äänestää. Kuten aikaisemmin taisin tuoda jo esille, äänestyskäyttäytymiseni riippuu siitä, minkä naamion olen mielentilojeni avulla äänestyspäivänä kasvoilleni valinnut. Omana kokonaisena itsenäni en tunne vetoa yhteenkään poliittiseen puolueeseen. Löydän politikoista vielä yksilöinä joitakin hyviä asioita ajavia ihmisiä. Ja siksi toistaiseksi olen vielä äänestänyt. Muutoksen tuulia on ilmassa!

Odotus – odottamaton yllätys

Kuhmo on osoittautunut mukavaksi paikaksi minulle asua siinä mielessä, että täällä olen harrastanut kulttuuria enemmän kuin koskaan Helsingissä. Mieli avoimena, ilman minkäänlaisia odotuksia, lähdin mieheni ja ystäväpariskunnan kanssa katsomaan Marja Packalénin ja Pirkko Saision Odotusta. Odotustilassa emme pelkästään odottaneet, vaan kävin ostamassa ohjelman suoraan itse taiteilijoilta, jotka odottivat näyttämölle pääsyään.  Oli mukava päästä katsomaan ihan läheltä tällaisia suomalaisia julkkiksia. Sain juuri ja juuri estettyä mielitekoni koskettaa heidän elämänkokemusten uurtamia kauniita kasvojaan.

Ja täytyy sanoa, että he olivat Naisia – siis naisia isolla alkukirjaimella. Odotus-näytelmä on erinomainen näyttö siitä, että meidän naisten ei tarvitse hävetä ikääntymistämme. Kalevalassa Kullervo huokaisee: ”Millä nyt maksan naisen naurun, naisen naurun, piian pilkan, akan ilkeän evähät, pahan porton paistannaiset.” Ymmärrän hyvin, että tällaisten kypsien, sydämellisten ja suorasanaisten naisten jälkeen, voi Kullervon maailma näyttäytyä perin typerältä ja yksinkertaiselta. Ei ihme, että kypsä hävytön akka on ollut kansanrunoutemme tarinoiden helmenä. Ehkäpä tämän päivänä nuoruutta ihannoivan kulttuurin olisi aika ottaa vastaan sitä viisautta, mitä vanhemmalla sukupolvella (myös miehillä:) ) on annettavanaan.

Samaistuin voimakkaasti moniin eri kohtiin näytelmää. Odotus oli kooste Marjan ja Pirkon omista elämäntapahtumista, johon oli käsitykseni mukaan sekoitettu fiktiivisiä mausteita. Rintasyövän itsekin läpikäyneenä Marjan kyhmy rinnassa kosketti ja hänen ilmaisuvoimansa toi minulle voimaantumisen tunnetta. Oli hänen syöpätarinansa sitten tosi tai ei, niin todelta hänen kokemuksensa minussa tuntuivat. Marja suoritus on jälleen eräs  niitä kokemuksia, jonka voin liittää omaan tarinaani: On siis  mahdollista elää  sairauden jälkeen entistä täydempää elämää. Saision suorituksesta jäi erityisesti mieleen hänen naispsykiatriroolinsa. Kuinka voi olla mahdollista, että rehevä nainen pystyy kutsistumaan ykskaks pieneksi, hennoksi ja tärkeileväksi psykoanalyytikoksi.  Kulissin liikkuvat vaatenaulakot takkeineen, tarjosivat näyttelijöille loppumattoman määrän tunteen siirtojen kohteita. Kiitos Marja ja Pirkko!

Elämä on teatteria

Ai että alkoi kyrsiä eilen illalla blogiani lukiessani, kun tajusin sen olevan täynnä kirjoitus- ja kielioppivirheitä. Minulla on henkilökohtainen ongelma. Nimittäin se, että ajatukseni juoksevat aina paljon nopeammin kuin tekstiä kirjoittavat sormeni.  Lukija kiltti, anna anteeksi!  Korjailen kyllä virheitäni, mutta täydellistä tekstiä tuskin koskaan pystyn tuottamaan. Virheitä kyllä karsiintuu lukiessani tekeleeni muutaman kerran läpi ja erityisesti silloin, kun luen tekstini ääneen. Onneksi kirjani editoi toimittaja, joten se on lukijaystävällisempi kuin tämä bologini. Täytyisi kai jostain kaivaa kieliopas, jotta tämäkin puoli hieman ”bettraantuisi”. Onkohan minusta tulossa ensimmäinen kirjalija maailmassa, joka ei osaa kirjoittaa?

Ajattelin kirjoittaa teille tänään teatterista. Valitsin aiheen sen vuoksi, että mielestäni ihminen voi rakentaa itselleen oman mielenteatterinsa, jossa hän voi ohjata elämänsä identiteettinäytelmää. Tämä teatteri siis tuottaa itseyden tarinaa. Meissä on erinäisiä mielenosia, jotka esiintyvät näyttämöllämme ja he edustavat erilaisia roolihahmoja omine näkökulmineen.  Minun identiteettinäytelmässäni on mm. depressiivinen rouva Otsaryppy, laajasydäminen Tiedemies, ateisti Tuomas, lapsenuskovainen Katarina, sisäinen lapseni Tyttönen, Kierkegaardia rakastava Regine, feministi Simone jne. Kirjallisuustutkijat väittävät, että näytelmät edustavat juonirakenteeltaan muutamaa kymmentä perustyyppiä.  Uskon näitä samoja juonia sisäisen teatterimme toteuttavan. Aristoteleen luokitus komediaan, tragediaan, romanssiin ja satiiriin on oikeastaan aika mukava jaottelu.

Kuten kaikki tiedämme, tragediassa ihmisen elämä päättyy onnettomasti ja traagisesti. Tragedioista kuulemme päivittäin uutisissa. ”Itsemurhapommi räjähti Bagdadissa – kolmekymmentä kuollutta.” Niistä saamme informaatiota tiedotusvälineistä sellaisella vauhdilla, että harvoin ne enää meitä koskettavat. Toki jotkut niistä satuttavat. Ehkä juuri sellaiset, joissa samaistamme itsemme tragedian päähenkilöön. Esimerkiksi 11/9 isku Twin Towereihin, koulujen ampumavälikohtaukset ja jouluinen hyökyaalto Intian valtamerellä aiheuttivat suomalaisissa yhteisöllisen traumatisoitumisen, koska tarinat koskettivat jotenkin suurinta osaa meistä. Jonkun tutun tuttu oli ollut töissä, ja menehtyi onnettomuudessa tai henkilö itse oli juuri kuukautta aikaisemmin käynyt tornissa tai Thaimaassa jne.

Komediassa päätähti toilailee ja kompastelee tavalla jos toisella, mutta tarina päättyy onnellisesti. Biolääketieteen sankaritarina on hyvä esimerkki komediasta. Ihminen tulee masentuneena vastaanotolle, lääkäri lääkitsee ja antaa hoidon, jonka jälkeen potilas palaa onnellisena työelämään.  Hammashoitopelosta kärsivä potilas tulee vastaanotolle ja hammaslääkärin avulla hän voittaa pelkonsa, ja palaa tavalliseen normaaliin elämään. Tämä on siis se terveydenhuoltojärjestelmän ja ehkä koko yhteiskuntamme toivoma normatiivinen tarinatyyppi, jota kuitenkaan masentuneet eivätkä monet moniongelmapotilaat yleensä noudata. Tämä kyvyttömyys sopeutua normatiiviseen komediaan saattaa vain pahentaa monen moniongelmapotilaan identiteettitarinaa. Uskon tilannetta helpottavan kokemus siitä, että tämä on monien identiteettitarinoiden yhteinen ongelma: Ihmiset asiantuntijakulttuurissa yrittävät elää ulkopuolisen ohjaajan rakentamaa tarinaa, joka ei ole sopusoinnussa heidän oman identiteettinsä kanssa.

Kuten aikaisemmin on ollut puhetta, masentuneen ihmisen tarina on yleensä kaaostarina. Silloin kun ihminen on todella masentunut, hän ei pysty organisoimaan minkäänlaisia merkityksiä identiteettitarinalleen. Jos ulkopäin seuraa kroonisesti masentuneen ihmisen elämää, on se monilla heistä naivia tragikoomista romanssia. Juuri sellaista, mitä oma elämänikin oli vuosikymmenet: Tätä samaa näytelmää, mitä ”Kauniit ja Rohkeat”-sarja edustaa.  Se mudostuu fantastisista uusia ihmissuhteita, jotka toistuvasti raunioituvat. Rakastutaan työtoveriin, ja jätetään tekstariviesti: ”Hei, mulla on vaan yks elämä!”. Romanssin sankari tekee ihania matkoja, joden avulla hän yrittää löytää tarinalleen ulkoiset eksoottiset  tarinalliset muodot.  On epäonnistumisia, jotka syöksevät ihmisen hirvittävään ahdistukseen. On uusia mahtavia työtilaisuuksia, joihin ihminen hetken kuluttua kyllästyy. Mielestäni on mielenkiintoista, että tämä television myymä saippukulttuuri edustaa depressiivisen ihmisen tapaa elää. Tästä näkökulmasta katsottuna ei ole kovinkaan ihmeellistä, että 400 000 ihmistä Suomessa kärsii depressiosta. Massakulttuurimme on yksinkertaisesti masentava. Olen tavannut joitakin ihmisiä, joiden elämä näyttää olleen satiiria.  Perusvire tässä tarinassa on alakuloinen, mutta ihminen itse pystyy irvailemaan elämän monimerkityksellisyyksillä.

Uskon, että ihminen pystyy vaikuttamaan valtavasti siihen, tuottaako hänen teatterinsa minkälaista näytelmää. Tällä hetkellä oma tragikoominen naiviromanssi elämäni näyttää olevan ohi, ja olen siirtänyt itseni Ihmemaani kautta tarinaan, joka näyttää tällä hetkellä komedialta. Narratiivisesta näkökulmasta harmoninen minuus merkitsee eheää identiteettitarinaa. Luulen, että välillä komediaani tulee edelleen sotkeutumaan romanssin (suruja ja vastoinkäymisiä kun emme kykene koskaan välttämään) piirteitä, mutta pyrin ohjaamaan näytelmääni siten, että se palautuisi aina komediaksi – myös elämäni viimeisinä hetkinä. Siinäpä tavoitetta tälle näytelmälle! Minulle elämä on diskursiivinen projekti, eli näytelmä, joka syntyy erimielisten osieni vuorovaikutuksessa. Enää tarinani juonta ei ohjaa satunnaiset ulkoiset asiantuntijat, vaan teen kaikkeni, jotta olen oman sisäisen näytelmäni nöyrä, mutta vastuullinen teatteriohjaaja. Asiantuntijat ovat eräitä tärkeitä dialogikumppaneitani.

Inspiraationi lähteenä on ollut:

Depression and narrative, Telling the Dark, (edited by Hilary Clark)