Kiitos sinulle, Martti Lindqvist!

Edesmennyt Martti Lindqvist on eräs niitä teologeja, jonka ajatukset ovat vahvistaneet Siirtolan Emännän halua kuulua kirkkoon. Toki Emäntä voisi hengellisyyttään harjoittaa kirkon ulkopuolellakin, mutta hän kokee olevan hyvä asia, että luterilaisen seurakunnan sisällä on laaja-alainen kirjo erilaisia ja eri mielipiteitä omaavia ihmisiä. Siirtolan Emäntä on huomannut, että kirkon ovet ovat laajat. Sitä paitsi onhan äärimmäisen helppoa hukuttaa itsensä samanmielisten seuraan, mutta suurempaa luonteenlujuutta vaatii pysyä erimielisten ihmisten joukossa. Emäntä kokee olevansa edelleen kirkon sisällä marginaalissa olevia ihmisiä, mutta se mikä tänään on siellä, saattaa jo huomenna olla keskiössä. Muutos on jo meneillään, uskoo Emäntä. Sen huomaa jo papiston kannanotoista. Tilanne on tietysti huolestuttava silloin, mikäli kaikki marginaalissa olevat ihmiset eroavat kirkosta

Emännän hengellisyys näyttäisi olevan samassa karsinassa Martti Lindqvistin kanssa. Hänen kirjoittaa Elämän sylissä -kirjassaan, että

Kirkko on täällä siksi, että elämä ennen kuolemaa olisi mahdollista.

Martti perustelee kirjassaan teesejään kymmenellä alateesillä.

1.      Kirkon tehtävänä on vaalia uskomisen mahdollisuutta ja antaa sille rakennuspuita. Ihmisen oikeus muodostaa oma uskonkäsityksensä, sisäistää se ja noudattaa sen vaatimuksia on ihmisoikeuksien silmäterä.

2.      Kirkon tehtävänä on puolustaa viimeiseen asti ihmisen oikeutta olla uskomatta. Usko ei merkitsisi mitään, ellei olisi epäuskon mahdollisuutta. Samankin ihmisen elämässä usko voi elää vain epäuskon mahdollisuuden kumppanina.

3.      Kirkon tehtävänä on palvella jokaista ihmisen nimeä kantavaa. Se on olemassa kaikkia varten. Kirkko ei ole kannattajiensa linnake ulkopuolisia ”vihollisia” vastaan.

4.      Kirkon tehtävänä on pitää auki niitä kanavia, joita pitkin rakkaus voi hakea kekseliäitä muotojaan ja kulkeutua ihmiseltä ihmiselle.

5.      Kirkon tehtävänä on paljastaa tinkimättä ihmiseen kohdistuva riisto, epäoikeudenmukaisuus ja viha. Se on täällä siksi, että ihmisen sortajalla olisi huono omatunto.

6.      Kirkko on täällä siksi, että elämä saisi kukoistaa monimuotoisuudessaan, kokeilevuudessaan ja vaihtelevuudessaan. Koijärvenkään linnut eivät ole sille yhdentekeviä.

7.      Kirkko on täällä siksi, että kärsimyskin voisi muuntua tuhovoimasta toiveikkaaksi kasvumahdollisuudeksi.

8.      Kirkon tehtävänä on luoda maaperä rauhalle, joka ei perustu vahvemman oikeuteen eikä kauhun tasapainoon. Sen on oltava osoittamassa, että pysyvä rauha on eloonjäämisen ja todellisen ihmisarvon välttämätön edellytys.

9.      Kirkon tehtävänä on osoittaa ihmiselle mahdollisuus aavistaa jotain Jumalastaan ja löytää yhteys Hänen kanssaan.

10.  Kirkko on täällä siksi, että syylliseksi tullut elämä ei jäisi ilman suojelua. Ainut syy olla tappamatta tappajaa on hänen ihmisarvonsa, jota hänen itsensä ei tarvitse ansaita.

11.  Kirkon tehtävänä on olla synnyttämässä ihmisyhteisön kasvusolukkoa. Kurottautuessaan kohti toisiaan ihmiset voisivat löytää itsensä keskinäisessä vuorovaikutuksessa ja palvelussa.

12.  Kirkon tehtävänä on saattaa kouriintuntuvaksi sovinnon mahdollisuus siellä, missä vihan on polkenut rikki elämän taimet. Julistaessaan sovintoa ihmisen ja hänen Jumalansa välille se myös tekee ihmisestä ihmisen ystävän.

Emäntä kiittää sinua, Martti. Olet eräs niistä syistä, minkä vuoksi Emäntä edelleen haluaa kuulua kirkkoon, vaikka on toki niitä muitakin syitä. Tärkein niistä on tietysti tämä Siirtolan emännän sisällä ristiriitaisia tunteita herättävä arvoituksellinen elävä ja kuollut Kristus.  Emännän kirkkoon kuulumisen merkittävin syy olet siis Sinä Kristus-lapsi, uuden elämän symboli ja Sinä ristiinnaulittu Kristus, ihmisen muodonmuutoksen mahdollisuuden tarjoaja. Perukan Emäntä kun kantaa paljon mieluimmin Sinun ristiäsi sydämessään, kun Diorin merkkiä laukussaan.

Siirtolan emäntä hyväksyy sisäisessä todellisuudessaan sen, että on päiviä, jolloin hänet valtaa suuri epäusko. Tällöin koko kristinusko näyttää suurelta parodialta, ikivanhalta järjettömältä näytelmältä. Silloin emännän sisäisessä näytelmässä jyrää Tuomas. Toisina päivänä puolestaan Siirtolan emäntä tuntee sydämessään, että esi-isillämme on ollut paljon viisautta, kun he ovat valinneet Sinut Kristus rinnalle kulkijakseen. Oikea elämä on suurta ristiriitaista paradoksaalista näytelmää ja Sinä olet sen suurin paradoksi. Oikea usko voi elää vain epäuskon kumppanina. Niinhän se Martti teeseissään kirjoittaa. Emäntä on sitä mieltä, että Raamatun viestiä ei ole oikein ymmärretty, jos kirjaa käytetään vähemmistöjen päähän lyömiseen. Kirkon tehtävä on palvella jokaista ihmisen nimeä kantavaa.

”Kuka meistä voi ottaa Jumalan aseman ja lähteä osoittamaan toisia ihmisiä enemmän syntisiksi kuin toista?” kysyy Emäntä ja hän jatkaa:  ”Minulle on vain yksi ainut tuomari, ja se on tuo yläkerran Ukko. ”

”Siis ainakin symbolisesti. Uskonto on tärkeimpiä vertauskuvallisen ikuisen viisauden siirtäjiä,” jatkaa puheenvuoroa  Simone, eräs nyt parhaillaan Emännän näyttämöllä olevista ystävistä.

Oli miten oli, Siirtolan Emäntä haluaa olla osa moniulotteista luovaa kapinaa, joka on jo lähtenyt liikkeelle kirkkoinstituution reuna-alueilta. Emäntä ei halua, että kirkko on jäykkä, autoritaarinen joustamaton vanhoillisuuden pesäke, joka jakaa ihmisiä syntisiin ja vähemmän syntisiin. Regine on opettanut Siirtolan emännälle, että usko on intohimoista subjektiivisuutta.

Regine muistuttaa Siirtolan emäntää Sören Kierkegaardin ajatuksista:”Muistathan: Usko on jatkuvaa epävarmuutta. Se vaatii intensiivistä tunnetta ja kokemusta, kuten rakastunut rakastaa rakkaudestaan, vaikka hänellä ei olisikaan objektiivista varmuutta siitä, saako hän rakkautensa kohteen vai ei. Uskon täytyy tulla nimenomaan omakohtaisen valinnan kautta ja tässä valinnassa ihminen on täysin yksin. On oltava nykyhetkessä ja auki tulevaisuudelle, joka hetki on valinnan hetki.”

Niin, Sören Kierkegaard on myös yksi niistä, jonka vuoksi Siirtolan Emäntä uskoo. Hänhän vihasi autoritaarisia kirkollisia instituutioita, joita hän piti Jumalan pilkkana. Emäntä muistuttaa, että kirkko kaipaa henkilökohtaisiin intohimoisiin tulkintoihin kykeneviä ihmisiä, kuten Martti Lindqvist ja Sören Kierkegaard, mutta Jumalan kanssa kun olet kasvot vastakkain, olet aina yksin.

Kuten Emäntä on joskus aikaisemmin blogissaan jo huomauttanut, hän ymmärtää päivä päivältä paremmin ortodoksista Pyhimys-perinnettä. Emäntä on siis sitä mieltä, että paljon hengellistä viisautta voi välittyä ihmisille Pyhimysten ja heidän tarinoittensa kautta. Pyhimykset voivat auttaa meitä tulemaan osaksi iätöntä ja kuolematonta tietoisuuden ketjua, uutta luovaa ajatusten dialektiikkaa.

”Ehkä Anna ja hänen ystävänsä voivatkin rakentaa omaan sisäiseen näytelmäänsä Pyhimysten maailman, ”tuumii Emäntä.

Niinpä niin. Ehkäpä sisäisiä Pyhimyksiä  ja Raamattua peileinään käyttäen Siirtolan Emäntä voi rakentaa itselleen sisäisen bibliodraamansa, ja sen dialektiikassa, vuoropuhelussa, syntyvän kristillisen henkilökohtaisen elämänkatsomuksen ja hengellisyyden. Siirtolan emännän sisäisen teatterin ensimmäisiä pyhimyksiä voisivat olla vaikka: Isä Sören ja Isä Martti.

”Ei hullumpi idea,” toteaa Emäntä lopuksi. ”Aikuisten elämä on aivan liian vakavaa! Onni kun ei löydy järjen avulla vaan leikin avulla.”

Mainokset

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 20

(Jatkan mielenteatteriprosessin analyysiä. Tähän lukuun, jossa pohdiskelen hieman syvällisemmin mielenteatterin mystisiä kokemuksia, käytän kokemuksieni peilaamisen Skolimowskin Mielenteatteri -kirjan lisäksi   ”Irreducible Mind -TowardPsychology for the 21st Century”-kirjaa)

Mystiikka sanana juontaa muuten kreikkalaiseen ”myein” sanaan, mikä puolestaan tarkoittaa silmien sulkemista. Sana kuvaa hyvin sitä, että mystinen kokemus ei ole niinkään jotakin, joka siirtyy ulkoapäin itseen, vaan kokemuksen suunta on itsestä ulospäin. Eli uskon, että se on tekemisessä syvemmän integratiivisen oivalluksen kanssa.  Kreikkalaisista filosofeista Plotinos korostaa tätä itsensä näkemistä rajattomassa kokemuksessa, jossa itseys nähdään kuuluvaksi johonkin suurempaan järjestelmään. Mystisessä kokemuksessa ihminen ei siis enää ole erillinen vaan hän on osa jotakin suurempaa, ylivertaista.

Kognitiivinen psykologiaa paremmin juuri transpersonaalinen psykologia (esim. Carl Jung, Roberto Assagioli) ottaa huomioon ihmisen kyvyn ilmaista itseään myös luovasti sanattomasti, esimerkiksi liikkeellä  ja mielikuvin. Ihminen voi työskennellä omien nonverbaalisen  ja verbaalisten eri tietojen muotojen (mm. myyttien, filosofian, metaforien, tarinoitten)  kanssa aktiivisesti. Uskon, että tämä aktiivisen mielikuvituksen toiminta, kuten Jungin aktiivinen imaginaatio tai miksei myös mielenteatterini, voisivat olla seuraava haaste kognitiiviselle psykologialle. Transpersonaalisessa psykologiassa ja humanistisessa perinteessä on mielestäni olemassa kognitiivista psykologiaa paremmat käsitteet hahmottaa myös mystisiä ilmiöitä.

Carl Junghan jakoi tiedostamattoman mielen henkilökohtaiseen tiedostamattomaan ja kollektiiviseen tiedostamattomaan. Jälkimmäinen näistä on ylisukupolvien kulkeva yliyksilöllinen osa tiedostamatonta. Juuri tässä kollektiivisessa tiedostamattomassa sijaitsee Jumal-kuvamme. Ihmisen yksilöitymisen keskeinen tehtävä on löytää oma suhde tähän kollektiiviseen tiedostamattomaan. Jungillen yksilöityminen on siis aina myös hengellinen prosessi. Laajasti ajatellen, voimme pitää mystiikkaa suhteena tähän omaan pyhyyttä edustavaan yliyksilölliseen tiedostamattomaan. Se ei löydy ulkoapäin ohjatuista autoritaarisista objektiivisista totuuksista, vaan se löytyy intohimoisesta subjektiivisuudesta, kulkemalla rohkeasti omaa hengellistä polkua.

Kelly ja Grosso väittävät, että Jungin ajattelu omaa laajemman ymmärtämyksen ihmismieleen kuin Freudin teoriat, ja siksi se selittääkin paremmin mystisiä kokemuksia. Toki paljon vielä on tutkittavaa jäljellä. Jungin merkittävin huomio on, että ego on tila (tai  monikossa, ego-tilat, mielentilat ovat tiloja) , joka kantaa ihmisen tietoisuutta.  Kun irrotamme otteemme egostamme tai egoistamme, pääsemme kiinni puhtaaseen olemiseen. Ei ihme, ettei Jung ollut suosittu valtavirtapsykologiassa. Hän kun ei halunut rajoittaa luovaa ajatteluaan empiirisanalyyttiseen tietoon. Varmaankin juuri siksi, että hänen kuvaamansa ilmiöt ovat vaikeasti todennettavissa luonnontieteen keinoin. Juuri luovasta ajattelusta nousee kuitenkin uusi tieto, ja sellainen ajattelu, jota voidaan yrittää myöhemmin empiirisanalyyttisin keinoin todentaa.  On tutkijoita, kuten J. Cambell ja Stansilav Grof, jotka ovat useampaan kertaan vahvistaneet omilla tutkimuksillaan Jungin hypoteesejä.

Edelleen kognitiiviselle psykologialle ongelmallinen on tämä ”homunculuksen ongelma” eli että aivoisamme ei ole erillistä ”pikku-ukkoa” tekemässä aloitteita ja havaintoja. Ajatuksemme ilmaantuvat ikään kuin jostain tyhjästä. Kuinka siis selittää kognitiivisin käsittein ihmismielen intentionaalinen ja symbolisoivana aikaisemman tiedon ylittävää toiminta? Kykenemme mielikuvituksemme avulla leikkimään symboliikalla: erilaisilla verbaalisilla, kinesteettisillä ja visuaalisilla itseilmaisun keinoilla. Voimme luovuutemme avulla muuntaa näitä muotoja toinen toisikseen, ja samalla saavutamme prosessissa uutta aikaisemman tietoisuutemme ylittävää oivallusta. Ihmisen luovuus, itseä ylittävä kykymme ja muodonmuutoksellinen kyky, kaikki kolme,  voivat olla seuraavia kognitiivisen psykologian suuria haasteita. Mielenteatterini edustaa muodonmuutoksellista toimintaa, jossa ihmisen identiteetti on jatkuvassa mielenosien aktivoiman vuorovaikutuksen kiihottamassa ja ohjaamassa virtaustilassa. Puhdas itseyteni ei siis ole kukaan mielentiloistani, vaan se on niiden välinen vuorovaikutus, ja tämän teatterini näytelmällisen toiminnan kautta voin saavuttaa puhtaan olemisen tilan.

William James oli tutkija, joka ei pelännyt käsitteellistää ihmismielen mystisiä kokemuksia. Vaikka saavutettu uusi mystinen tieto voi olla autoritaarista sen oivaltajan itsensä näkökulmasta, William James muistuttaa, ettei tämä tietenkään tarkoita sitä, että muitten ihmisten tarvitsee hyväksyä kritiikittömästi tämä tieto ja uusi ymmärrys. Koska mystisiä ja psykoottisia kokemuksia on vaikea aina erottaa toisistaan, voi lapsellinen luottamus toisen ihmisen mystisiin kokemuksiin olla tuhoista. Mystiset kokemukset voivat olla osa neron, hullun ja pyhimyksen kokemusmaailmaa.

James muistuttaa myös, että mystiset kokemukset ovat monien keskenään ristiriitaisten teologisten ja metafyysisten näkemysten liittolaisia, on niillä myös aina patologinen vastaparinsa. James uskoo, että patologiset psykoottiset kokemukset nousevat samasta tiedostamattoman mielen osasta kuin mystiset kokemukset. Siksi meidän täytyy aina empiirisesti kokeilla ja testata sitä oivallusta, jota saavutamme mystisten kokemusten kautta.

Ehkä on paikallaan viimeistään tässä vaiheessa määritellä, mikä on tämä kummallinen mystinen kokemus. Mystisen kokemuksen määrittelyssä käytän apuna amerikkalaisen psykologin ja filosofin William Jamesin (Varieties of Religious Experience) ajattelua.

  1. Mystistä kokemusta on vaikea pukea sanoiksi. Ne ovat pikemminkin tunnetiloja kuin älyllisiä tiloja. Mystinen kokemus täytyy itse kokea, eikä sitä voi siirtää sanoin muille ihmisille.
  2. Vaikka mystinen tila muistuttaa tunnetilaa, on se samalla myös tietämisen tila. Ne ovat hetkiä, joissa syntyy syvä puhekäytäntöjen ylittävä näkemys totuuteen.
  3. Lisäksi ne ovat yleensä ajallisesti rajallisia. Kokemus harvoin kestää puolta tuntia tai tuntia pitempään.
  4. Mystiset tilat syntyvät passiivisesti, vaikka niiden syntymistä voi  tahdonalainen toiminta stimuloida. Minulla mielentilojeni välinen älyllinen dialektiikka, mielenteatterini,  loi satunnaisesti spontaaneja lyhyitä 5-15 minuutin mystisiä kokemuksia.

Skolimowski muistuttaa meitä, että kieli on muutakin kuin määritelmiä. Sanojen avulla voidaan myös kuvata tapahtumia. Se siis voi toimia eräänlaisena – joskus ihmeellisenäkin – välittäjänä. Tämän kielen välittävän tehtävän kautta voimme päästä lähemmäksi mystiikkaa. Itseasiassa juuri mielenteatterissa kieli voi olla mystiikan lähteenä. Tällöin juuri dialektiikka, kuten eri mielenosien välinen dialogi, voi kuljettaa meidät mystisiin kokemuksiin.

Skolimowski uskoo, että kun pääsemme eroon yksinkertaistavista, naiveista determinististä tieteellisistä ajattelumalleista ja kykenemme korvaamaan ne muutoksen laeilla, muuttuu tiede sellaiseksi,että siitä tulee pätevää myös yksityisen ihmisen elämässä. Täydentäisin tätä Skolimowskin ajattelua vielä sillä, että juuri uskonnot, metaforat, tarinat, eri perinteistä nouseva filosofia ja myytit edustavat tietoa, jotka voivat muokata meidän kognitiivisten skeemojemme uudelleen organisoitumista. Mielenteatterissa ajattelu ei siis rajoitu perinteiseen luonnontieteitten takana vaikuttavaan perinteiseen logiikkaan vaan dialektiseen, kvanttifysiikassa ja termodynamiikassa vallitsevaan logiikkaan ja pluralistiseen, moniperspektiiviseen, todellisuuskuvaan. Kun ymmärrämme todellisuuden paradoksaalisuuden ja moniulotteisuuden, voimme vapauttaa oman ajattelumme (tieteelliseen) luovuuteen. Tämä edellyttää siis irtipäästämistä Newtonin perinteestä lähtevästä luonnontieteitten vanhentuneesta, luovuutta rajoittavasta, itseään toistavasta, mekanistisesta ja deterministisestä ajattelusta. Meidän täytyy päästää itsemme kellumaan monista lähteistä ja puroista muodostuvaan virtaan, jossa välillä voimme ohjata itseämme pienillä ohjausliikkeillä.

Tällöin ajattelumme ei ole enää passiivista biologiamme determinoimaa. Voimme onnistua saavuttamaan uutta luovaa oivallusta ja  puhtaan olemisen. Omalla kohdallani se syntyi ensimmäisen kerran spontaanisti ekstroverttinä luontokokemuksena. Myllerryksen jälkeinen tyhjyys sisälläni voimakkaaseen luontokokemukseen, kuljettivast minut mystiseen hetkeen.  Lisäksi onnistuin saavuttamaan näitä kokemuksia useamman kerran introvertisti – sisäänpäin kääntyneessä tilassa. Tällöin mielenteatterissani leikin todellisuuden paradoksaalisilla ristiriitaisuuksilla, ja yhtäkkiä ikäänkuin nousin ristiriitojeni yläpuolelle. Tässä tyhjentyneessä ”täyteyden kautta saavutetussa tyhjässä olemisessa” sitten oivalsin, että loppujen lopuksi kaikki onkin yhtä valtavaa tietoisuutta ja kaikki egotilojeni eli mielentilojeni tietojen ristiriita onkin näennäistä.

Vaikka omassa mielenteatteriprosessissani olen käyttänyt ensisijaisesti kristillisiä merkityksiä oman oivallukseni lisäämiseen, huomaan sen muistuttavan kuitenkin esimerkiksi Mahayana buddhalaisuudessa käytettyä Madyamaka perinettä, jossa etsitään Tyhjyys tai Keskitie sitä kautta, että ihminen systemaattisesti ehdollistaa itsensä pois aikaisemmista uskomuksista ja todellisuuskäsityksistä. Juuri tätähän mielentilojeni välinen leikki teki. Irrottamalla itseni leikin kautta egojeni tiedosta, nostin itseni uudelle ymmärryksen tasolla, jossa olemassaolollani ei yhtäkkiä ollut enää ollut mitään metafysiikkaa. Toinen buddhalainen, enemmän tunnettu, perinne on tämä, jossa oivallus saavutetaan tyhjentämällä mieli kaikista tunteista, havainnoista, mielikuvista ja ajatuksista meditaation kautta. Intuitiivisesti lukisin Jungin aktiivisen mielikuvituksen myös tähän täyteyden perinteeseen. Sinänsä mielenkiintoista, että depressiolle on tyypillistä juuri jäykät kognitiiviset rakenteet. Voisi siis ajatella, että valtakulttuurimme on depressiivistä.

Toisaalta ajattalen, että Jeesuksen pitkän perjantain kärsimys ja hänen  ristiinnaulitsiminen symbolisoivat loistavasti ihmisen individuaatioprosessin sisältämää kärsimystä, eksistentiaalista ahdistusta. Muodonmuutoksemme on yleensä tuskallista. Ainoastaan vanhojen mielentilojemme, egomme ristiinnaulitsimisen jälkeen, voimme synnyttää uuden integroituneemman itseytemme.

Grosso ja Kelly väittävät, että mystisissä tiloissa tapahtuu itseydessä radikaali muodonmuutos. Itse kokemustahan kuvataan usein haihtuvana, sulavana, utuisena, liuottavana ja tilana, jossa oma äärellinen minuus kuolee. Mystinen tila siis muistuttaa läheisesti toista tilaa, jota kutsutaan ”depersonaalisaatioksi”. Tällainen kokemus voi syntyä esimerkiksi traumatilanteessa, vaikkapa auto-onnettomuudessa, jolloin uhri kokee yhtäkkiä elävänsä tunteettomana ikään kuin elokuvassa, epätodellisessa ympäristössä. Henkilökohtaisesti olen kokenut tällaisen ”depersonaalisaatiotilan” silloin, kun äitini kuoli. Mystisten kokemusten kautta arkinen minuus kuitenkin ylitetään, ja syntyy uutta ymmärrystä, jota ei voi selittää pelkästään, kognitiivisen psykologian käsittein, ”skeemojen” kautta.

Uskon, että luovassa prosessissa voimme onnistua saavuttamaan mystisiä kokemuksia. Niitä ei kuitenkaan saavuteta yrittämällä, vaan ne tulevat itsekseen, jos ne ovat tullakseen. Uskon, että tätä uutta ymmärrystä voimme edesauttaa sekä älyllisen, rationaalisen tiedon avulla, sekä myös spontaanisti ”tunnetiedon” avulla. Siinä mielessä olemme kaikki tasa-arvoisia. Ei siis tarvitse olla ”akateemista tietoa”, saavuttaaksemme syvempää ymmärrystä todellisuuden perusluonteesta.

Uskon ja toivon, että tulevaisuudessa voimme jopa yhdessä muodostaa muodostaa eettisiä luovia ”kokreatiivisia” yhteisöjä. Näissä kannustamme ihmistä integroimaan tietoa ja taitoa luovuudeksi. Voimme auttaa samalla ihmisiä heidän yksilöitymisprosesseissaan ja ongelmanratkaisutaidoissaan. Tämän päivän kulttuurimme suurin ongelma on tiedon irrallisuus. Se ei ole integroitunut viisaudeksi. Perimmäinen totuus ei siis sijaitse itsemme ulkopuolella, vaan se löytyy sisäpuoleltamme. Voimme loppumattomasti etsiä itsellemme hengellisiä guruja, tieteellisiä auktoriteettejä jne. ja  seurata heitä passiivisena, jolloin olemme helposti johdateltavissa vahingollisiinkin maailmankatsomuksiimme. Voimme myös valita gurumme, ja he voivat olla hengellisiä ohjaajiamme, kumppaneitamme, jotka tukevat meitä prosessissamme. Tämän yksilöitymisessä lisääntyvän uuden ymmärryksen tarkoituksena on lisätä itsetuntemustamme ja auttaa löytämään aito eettinen itseytemme ja suhteemme pyhään. Tässä dialektiikassa gurumme taikka miksei myös luonnontiede eivät edusta totuutta, vaan ne ovat eräitä mahdollisia dialogikumppaneita, jonka tuottama tieto voidaan hyödyntää omassa eheytymisessä, eettisessä luonnon ja tietoisuuden monimuotoisuuden lisäämisessä. Nykyinen yhteiskunnallinen välineellisttävä tieteellinen suhteemme luontoon on vähentänyt sen monimuotoisuutta. Tiedon voi ajatella olevan eettisesti ja ekologisesti ainoastaan silloin oikeaa, kun se palvelee elämää.

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 7

Minän ja toiseuden välisiä keskustelujen ymmärtämystä, dialektiikaa, voi auttaa perehtyminen esimerkiksi Martin Buberin filosofiaan. Hän erottaa ihmisen kaksi suhdetta toiseen, vieraaseen. Suhteemme voi olla dialoginen Minä-Sinä suhde tai esineellistävä Minä-Se suhde. Ehkäpä Jumala on kuollut niille ihmisille, jotka elävät pelkästään Minä-Se suhteessa toiseuteen, tai Fjodor Dostojevskin sanoin nämä ihmiset elävät vain ”kaksi kertaa kolme on kuusi” maailmassa? Seuraavassa leikin hieman kyseisten miesten ajatuksilla.

Faktojen maailmassa ihminen elää ulkoisten täydellisten muotojen elämäänsä ja hallinnankulttuuria. Muistissaan hänellä on toki asioita, joita hän ei paljasta kaikille, joskus ei ystävillekään. Kaikki elämän ilmiöt ja koko elämänsä hän pyrkii hallitsemaan tieteellisen tiedon, matematiikan, fysiikan, biologian ja lääketieteen avulla.  Elämä on streriiliä ja kaikki siistiä, mutta siitä puuttuu lumous. Ihminen elää näytelmää, joka ei kuitenkaan ole hänen näytelmänsä.  Ihminen työntää syrjään tuon pienen sisällänsä asuvan epäilijäukon, joka syyttää ja moittii häntä suuresta tyhmyydestä, teeskentelystä  ja elämästä ilman intohimoa.  Usein hallinnankulttuurissa asuvan  ihmisraukan pääkoppa on täynnä muurien eristämiä sopimattomia salaisuuksia, joita hän ei uskalla paljastaa tavallisesti edes itselleen. Ihmispoloinen piilottelee itseään valheitten verkostossa.  Pääsääntöisesti, mitä kunnollisempi ihminen on, sitä enemmän hän väärentää todellisuutta. Minä-Se suhteessa toiseuteen olevat ihminen kertoo siis  ”faktoja” täynnä olevia omaelämänkerrallista tarinaa elämästään, ja samalla hän syvällä sisimmässään tietää, ettei tarina ei ole millään muotoa totuuden mukainen. Hän työntää mielestään pois kaiken muodottoman arkaaisen sekä myyttisen ja maagisen.  Mutta voi näitä kamalia salaisuuksia, miksi ne eivät järkevästä elämästä huolimatta häviä!  Ne kauhistukset nimittäin erkanevat ihmisen muusta minästä  ja alkavat ahdistaa ilkeinä kummituksina, usein häpeän ja syyllisyyden tunteita. Seurauksena on ahdistus!  Onneksi on pelastavat asiantuntijat – he auttavat ihmispoloisen jälleen hallitsemaan elämäänsä! Palaamme elämään näytelmää, jonka ohjaajia emme itse ole, esittämään roolia, jota meiltä toivotaan. Maailma jatkaa meidän peilaamistamme sen sijaan, että uskaltaisimme itse peilata maailmaa.

Ajatelkaamme hetki edellä olevaa tilannetta epätietoisuuden ja epävarmuuden mystisestä valtakunnasta käsin. Nimittäin asia tuppaa olemaan niin, että jos tämän häpeän synnyttämän salaisen kokemuksen muuttaa toiseksi muodoksi, esimerkiksi kirjoittaa muistiin spontaanisti, leikkien, heittäytyen irti fakta tiedosta Minä-Sinä suhteeseen, muuttaa salaisuus taianomaisesti muotoaan. Naamio putoaa. Järkevyyskupla puhkeaa  ja sen ahdistava ote hellittää.  Ihmisen on vain uskallettava pudottautua salaperäiseen ja mystiseen ei -tietämisen välitilaan. Hänen on langettava loveen. Kun salaisuutemme alkavat paljastumaan ja ne saavat uusia ihmeellisiä muotoja ja ne lakkavat vaivaamasta meitä. Toki salaisuuden muotoa voi muuttaa myös  taiteen keinoin, esimerkiksi musiikkina,  kuvana tai hengellisinä merkityksinä. Ihminen on ihmeellinen salaperäinen loputon muodon lähde. Vaikka kuinka tyhjentäisimme lähdettämme, jää sinne aina jotakin piilossa olevaa. Tässä prosessissa ei-tietämisen välitilassa voi muut ihmiset olla peileinäsi. Heiltäkään ei vaadita muuta kuin heittäytymistä hypnoottiseen Minä-Sinä suhteeseen! Buber muuten oli sitä mieltä, että aina kun ihminen on Sinän kanssa suhteessa, Jumala on läsnä.

Jatkan Buberin ajatuksia. Ihmisen psyykkinen ja hengellinen eheys vaatii hänen mukaansa, että ihminen pystyy olemaan sekä Minä-Se että Minä-Sinä suhteessa toiseuteen. Buberin mukaan Sinä, ei ole pelkästään toisessa, vaan Sinä on myös minussa. Tätä Sinää minussa ajattelenkin minun mielenteatterini näyttelijöiden edustavan. Kun löysin sisäisen mielenteatterini, löysin siis suhteeni minussa olevaan Sinään.

Tämä erilaisten Minä-Sinä ja Minä-Se suhteiden vuorottelu on hyvä mielestäni muistaa kaikessa tekemisessä. Esimerkiksi hammaslääkärinä minun on hyvä olla sekä Minä-Sinä (ihminen toiselle ihmiselle) että Minä-Se (objektisoiva tieteellinen asenne) suhteessa potilaaseen, jolloin olen edistämässä hänen ja omaa kokonaisvaltaista hyvinvointia. Perinteinen biolääketieteellinen koulutus on opettanut ensisijaisesti Minä-Se suhdetta potilaaseen. Toki monet lääketieteenkin edustajat ovat spontaanisti oivaltaneet Minä-Sinä suhteen, esimerkiksi tarinoiden ja taiteiden voiman. Ainoana näkökulmana Minä-Se vuorovaikutus ei eheytä kumpaakaan vuorovaikutusosapuolta. Jotkut työnohjauksen ammattilaiset jopa väittävät, että se on lääketieteilijän työuuupumuksen syy.  Sen sijaan aina, kun Minä koskettaa Sinää, voit sanalla toista ihmistä, tapahtuu meissä yksilöitymistä ja eheytymistä.

Skolimowskin sanoin, sielu koskettaa toista sielua. Koska sielut eivät huuda vaan ne kuiskaavat, täytyy ihmisen keskittyä kuunteluun. Kiire on välitilassa työskentelyn vihollinen.  Kun kuulemme toisen sanomisen, kiistat kakofonisessa maailmassa katoavat. Ehkäpä juuri silloin Minä-Sinä yhteys on avautunut.  Buberin mukaan aito yhteisöllisyys rakentuu juuri tälle Minä-Sinä suhteelle: Ihminen kykenee monikulttuuriseen empaattisen kunnioittavaan suhteeseen toiseuteen, jossa toista ihmistä tai kulttuuria ei ole alistettu oman hyvinvoinnin välineeksi. Me kuuntelemme heidän kuiskauksensa. Tämän hetkistä demokratiaa ja monikulttuurista integraatiota uhkaa autoritaarinen Minä-Se suhde, jossa talouselämän lainalaisuudet ja materialistiset ”faktat” on pistetty autenttisen Minä-Sinä suhteen edelle. Väitän, että Minä-Se suhteessa  minuus, Me, ei kehittymään, vaan tietoisuuden evoluutio taantuu.

Mietin kirjoittaessani, eksynkö aiheesta, koska minunhan piti kirjoittaa uskosta? Tajuan kuitenkin samalla, että usko, oleminen ja elämä nivoutuvat minun sielussani erottamattomiksi osaksi toisiaan, joten en pysty kirjoittamaan pelkästään uskosta elin jatkan uskon inspiroimaa ajatteluani. Uskoni on hengellisillä käsitteillä leikkimistä. Se on mielentilojeni roolipeliä, jossa hahmotan elämänfilosofiaani eettisine ulottuvuksineen. Leittelen erilaisten käsitejärjestelmien vuorovaikutuksessa.  Näin juurrutan olemistani ja sen suuntaa. Uskon siis siksi, että elämiseni olisi parempaa ja tuottaisin ympärilleni jotakin hyvää.

Huomaan prosessissani paljon yhtymäkohtia siis Martin Buberiin, dialogin filosofiin, sekä D.W. Winnicotiin, brittiläiseen lastenlääkäriin ja psykoanalyytikkon ajatteluun. Winnicot on muuten uusi tuttavuus minulle. Löysin hänet Skolimowskilta Mielenteatteri-kirasta.  Oma mielenteatterini ja sen  näytelmien improvisoidut  tapahtumat eivät siis edusta pelkästään sisäistä tai ulkoista todellisuutta, vaan mielennäyttämöni sijaitsee näiden maailmojen välissä. Jotta kuulen oman kuiskaukseni, vaivutan itseni hypnoosin kaltaiseen sisäiseen transsiin, jossa huomioni on täysin sisäisessä mielikuvitusmaailmassani. Tässä tilassa, en ole irrallinen osa luontoa, vaan olen kehoni ja osa maailmankaikkeutta.  Tässä tilassa olen siis eheimmilläni, koska sisäisessä teatterissani kehoni ja mieleni,   tiede ja hengellisyyteni eivät  ole pirstoutuneena, vaan ne ovat osa suurempaa yhtä evolutiivista rationaalisuutta.  Oma sisäinen hengellinen rituaalini, leikkini mielenteatterini kanssa, edustaa samaa leikkiä, jota lapset pitkin lapsuuttaan leikkivät.  Ipanathan harjoittelevat esineitten, lemmikkilelujen ja toisten ihmisten kanssa erilaisia rooleja ja näkökulmia todellisuuteen. Monella meistä nämä siirtymäleikit epäonnistuvat, ja ihminen kasvaa emotionaalisesti häiriityneeksi aikuiseksi. Mielestäni on äärimmäisen lohdullista, ajatella, että ihmisen mieli voi siirtyä ikään kuin uudestaan äiti Jumalan kohtuun, jossa hän voi onnistua aikuisena korjaamaan epäonnistuneen elämän varhaisten vuosien peilausprosessin. Hän voi heittäytyä Homo Ludensiksi, leikkiväksi ihmiseksi, ja leikkiä uudestaan leikkejä tässä samaisessa välitilassa. Onnistuneen leikin jälkeen hän on vapaa menneisyyden kahleista ja voi jatkaa omaa yksilöitymistään.

Sisäisen näytelmäni näyttelijät olivat muutokseni välineitä, välitilani siirtymäleikkien objekteja. Minuuteni on aina minuutta suhteessa toiseuteen. En siis ole pelkästään vaistonvaraisten viettieni ja rationaalisen järkeni, Minä-Se suhteen tuote, vaan yksilöksi kasvaminen on suhteessa toiseen olemista ja  teleologista. Yksilöitymiseni vaatii minulta myös Minä-Sinä suhdetta itsessäni olevaan toiseuteen. Tässä tilassa saavutettu muoto koskettaa yliyksilöllisesti toiseutta: sielu koskettaa toista, sanan, musiikin, tanssin tai kuvan kautta. Oletan siis uskon ja taideilmaisujen elävän samassa välitilassa. Mielestäni ihmisen psykohengellinen prosessi, uskoni, on pikemminkin on siis leikkiä todellisuuden merkitysten kanssa kuin jotakin luonnontieteellisen rationaalista toimintaa. Vertauskuvallisesti yksilöitymiseni on uuden muodon syntymistä tässä välitilassa sijaitsevassa äiti Jumalan lämpimässä ja myötätuntoisessa kohdussa. Mietin, johtuneeko ihmisen pahoinvointi kaiken yltäkylläisyyden keskellä juuri tästä, että äiti Jumalan kohtu, luova välitilamme, puhdas olemisen tila, on muuttunut kielletyksi alueeksi? Kukaan itseään kuunnioittava trendi-ihminen ei voi tunnustaa olevansa uskossa. Toki taiteita vielä harrastetaan, mutta niistäkin ollaan tekemässä tuotteita.

Olemisen ja tarkoituksellisen elämän kieli on toden totta kummallista, koska tuskin koskaan voit tavoittaa sitä täydellisesti, muuta kuin pieneksi epifaniseksi hetkeksi. Toisaalta, se mitä olen prosessissani saanut kaupan päälle on läsnäolon taidot. Ajattelen läsnäolontaitojen olevan välitilan eteinen. Kuljemme luovuuteemme läsnäolon taitojen kautta. Kiitän vilpittömästi Luojaa joka ilta elämästäni päivästä.  Jotta siis voit  jotakin olennaista olemisesta tavoittaa, täytyy sinun irrottautua tietämisestä. Suosittelen, että lähdet tavoittelemaan olemista  yliyksilöllisesti voimaannuttavan taiteen, uskontojen, vertauskuvien, runojen, tarinoiden, filosofian ja myyttien avulla. Itselleni käy niin, että aina kun luulen tavoittaneeni sanoiksi  jotakin olennaista olemisesta, luiskahtaa oleminen kädestäni kuin liukas saippua.

Kutsun tällä hetkellä uuden symbolisen muodon ja oivalluksen kohtua, Skolimowskin sanoin, evoluution laboratoriota,  dialektiseksi välitilaksi. Käytän mielummin sanaa dialektinen, koska  miellän sanan dialogi jotenkin prosessiksi, jossa vain kaksi ihmistä laajentaa ymmärrystään. Sisäisessä näytelmässäni on kuitenkin jatkuvasti useampi näyttelijä näyttämöllä. Olen osa valtavaa dialektista vuorovaikutusverkostoa. Toki dialogi on dialektisessa prosessissanikin aina läsnä, jos prosessin pilkkoo pienemmiksi yksiköiksi. Mutta ajattelen niin, että kun kaksi ihmistä on keskenään dialogissa, voi kolmannenkin kuuntelevan ja kantaa ottavan osapuolen tietoisuus laajentua. Tällöin prosessista on mielestäni tullut dialektinen. Joka tapauksessa tätä uusien muotojen ja merkitysten kohtua, D.W. Winnicot kutsui myös välitilaksi (in-between) ja Martin Buber saksaksi Zwishenmenschliche.

Buberin ja Winnicotin ajatteluun sekä omaan sisäiseen prosessiini nojaten, väitän yhteenvetona, että ihmisen yksilöityminen, autenttiseksi Luojan aikaan samaan evoluution luovaksi yksilöksi syntyminen, tapahtuu nimenomaan tässä välitilassa ja Minä-Sinä suhteessa toiseuteen. Ehkä juuri täällä sijaitsee tämä Skolimowskin mainitseman maailmankaikkeuden ikkuna, jota kautta sielumme näkee maailmankaikkeuden äärettömyyden olemisen kielen avulla. Ihmisen kokemuksellinen oppiminen ja viisaus lisääntyy juuri tässä välitilassa uusien muotojen leikissä. Kun ihminen on ainoastaan Minä-Se suhteessa todellisuuteen, vieraantuu hän oman elämänsä tarkoituksesta ja tieto jää irralliseksi, integroitumattomaksi.

Uskon, että monikulttuurinen ja monitieteellinen yhteistyö, jossa kollektiivinen tietoisuutemme laajenee, on nimenomaan tätä samaa dialektista yhteistyötä. Kukin ihminen voi valita, miksi prosessia ohjaavaa voimaa kutsuu. Minä kutsun sitä Jumalaksi. Minulle tässä käsitteessä ei ole mitään yliluonnollista. Integraation kieli kutsuu dialogiin ja tasa-arvoiseen monikulttuuriseen vuorovaikutukseen. Tällä hetkellä tätä poikkitieteellistä yhteistyötä on häirinnyt Winnecotin mukaan luonnontieteellisen materialistisen näkökulman dominointi. Hetkittäin minusta jopa tuntuu siltä, että tämän päivän tieteellinen valtapsykologia yrittää asiantuntijoineen pakottaa länsimaista ihmisiä ja myös muiden kulttuureiden ihmisiä,  vallitsevaan materialistisen kulttuurisen  ja sen arvotodellisuuden  jumalattomaksi massaihmiseksi, Homo Consumeriksi. Tämä ei ole sinänsä uusi ilmiö, sillä sitä ovat jo kuvanneet  Sören Kierkegaard (esteettinen, eettinen ja uskonnollinen ihminen)  ja Fjodor Dostojevsky (kristallipalatsien ihmiset) jo 1800-luvulla. Tämä hierarkioiden Minä-Se kieli on aineellisen autoritaarisen maallisen vallan kieltä. Se lähtee faktoista tai Raamatun kielen kirjaimellisesta tulkinnasta. Tällöin olemme kadottaneet uskon olemuksen ja samalla olemme kaventaneet ihmisen yksilöitymisen  tietämiseksi ja  materialistiseksi prosessiksi. Väitän, että tämä Minä-Se  kieli syö yksilön voimia, ja pahimmillaan ihminen itse alentuu esineellistämään muiden lisäksi itsensä.

Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 6

Uskosta

Skolimowskin mukaan monet pitävät tänä päivänä uskoa primitiivisenä olemisen tapana, mutta sitä se ei suinkaan häneen mielestään ole. Päin vastoin usko tarjoaa meille ontologisen olemisemme perustan. Inhimillisellä tasolla me olemme osa valtavaa verkostoa, joka sisältää sosiaaliset ja moraaliset ihanteemme, ja symbolimme ja käsitykset kulttuuristamme. Usko on tämän merkitysjärjestelmän kulmakivi.

Rationaalisen mystiikan näkökulmasta uskonnolliset symbolit edustavat jotakin transrationaalista. Mielenteatterini näkökulmasta transrationaalisuus on sama kuin teatterini eri roolien esittäjien eli mielentilojeni yhteinen rationaalisuus. Tämä dialektinen prosessi – mielentilojeni keskustelut –  tapahtuu välitilassa, minuuden ja toiseuden keskellä. Prosessi ikään kuin työntää osiani uuteen oivallukseen siten, että ristiriitaisena ryhmäitseytenä kykenemme ylittämään vanhaa tietoisuuttamme. Tämä symbolisoiva prosessimme ei ole pelkästään passiivinen, vaan me synnytämme prosessisamme yhteisiä uusia symbolisia merkityksiä, mikä puolestaan edelleen ohjaa ja edistää meitä omassa prosessissamme.

Ajattelen Winnicotin tavoin, että indoktrinoiva materialistinen maailmankatsomus tai fundamentalistinen uskonnollisuus painostavat meitä ottamaan vastaan valmiit illusiot todellisuudesta ominamme, mikä edes auttaa olemisesta vieraantuneen itseyden ja kollektiivisen itseyden syntyä. Suurin tämän päivän ongelma on, että ihmiset eivät pääse kypsymään ihmisinä, jolloin he eivät ravitse  toisiaan ja luontoa.  Esineellistävä Minä-Se suhde on tuhoisaa ekologian ja ”egologian” kannalta. Terve persoona osaa hyväksyä oman subjektiivisuuden ja objektiivisuuden ristiriidan sekä hyväksyy jatkuvat  epäilynsä osana elämää. Ainoastaan terveiden itsestään vieraantumattomien yksilöiden muodostamat yhteistöt ovat terveitä ja aidosti yhteisöllisiä. Yksilöitymättömien yksilöiden muodostamat yhteisöt eivät voi olla aidon yhteisöllisiä. Vieraantuneiden ihmisten yhteisöllisyysretoriikka jää pelkäksi tyhjäksi retoriikaksi.

Uskomme sisältää transpersonaaliset, yliyksilölliset kollektiiviset symboliset koodit, joihin elämämme merkitys suhteutuu ja tulee ilmaistuksi. Skolimowski väittää, että kun usko puuttuu katoaa elämältä merkitys. Kun siis ihmiseltä romahtaa usko, hajoaa yleensä hänen elämänsä. Henkilökohtaisesti täydentäisin sitä, että ajatuksella, että usko on osa ihmisen viisautta ja viisaus puolestaan sitä, että ymmärrämme ne korkeimmat periaatteet, jotka ohjaavat meitä elämään esimerkillistä elämää. Mielestäni tämän päivän ongelma on se, että teoreettinen tieto on lisääntynyt valtavasti, mutta ihmisen viisaus ei, vaan pikemminkin voisi väittää, että tässä suhteessa olemme taantuneet. Nykyistä massojen viihdekulttuuria ja statuskilpailua ei voi millään muotoa väittää ihmisen kypsymistä edistäväksi.

Omassa prosessissani ajattelen tapahtuneen muutoksen, jossa oma ateleologisuuteni, siis elämän päämäärättömyyteni, on muuttunut siten, että elämästäni on tullut päämääräsuuntautunutta eli se on muuttunut teleologiseksi prosessiksi. Tätä prosessia ei ohjaa perinteinen kristillinen Jumal-kuva, vaan oma henkilökohtainen dialektinen horisontaalinen yhteistyö mielentilojeni ja muiden ihmisten kanssa, jossa tulkintani Hänestä saa koko ajan uusia muotoja. Hienosti filosofisin käsittein ilmaistuna voisin väittää, että prosessini on osa intohimoista subjektiivista Minän ja Sinän välitilassa tapahtuvaa jumalaista hermeneutiikkaa. Prosessissani on sanoutunut irti kaikista maallisista tieteellistä ja uskonnollisista auktoriteeteista, mutta monesta sellaisesta on muodostunut peilejäni. Sen tärkeinpiä symbolisia peilejä on Kristus – arkkityyppinen rakkauden symboli ja  Jumalan poika. Rukoiluni on tätä dialektiikkaa, jossa kirkastan minussa olevaa Hänen olemustaan, sitä kaikille meille syntymälahjana annettua jumalaista kipinää.

Tunnen siis psykologisen prosessini olevan sama kuin uskoni. Tässä prosessissani huomaan laajentaneeni sekä horisontaalista, että vertikaalista tietoisuuttani. Tämä horisontaalinen tietoisuuden laajenemiseni tapahtuu kahdella tavalla. Ensinnäkin se tapahtuu olemalla dialogissa muiden reaalisten ihmisten kanssa. Esimerkiksi hypnoterapeuttikoulutuksessa opettajani ja muut ryhmäläiset olivat tärkeitä peilejäni. Näiden elävien peilien lisäksi käytän näitä ikuisesti eläviä peilejä, kuten Carl Jungia, Sören Kierkegaardia, Martin Buberia, joiden ajatuksia olen sisäistänyt itselleni ja lainannut niitä sitten mielentilojeni ajatteluksi jne. Näiden mahdollisista minuuksista luomieni mielentilojen  lisäksi lisäksi käytin hyväkseni omia historiallisia traumaattisia ja arkkityyppisiä osiani peileinäni. Tässä peilityöskentelyssä tietoisuuteni laajenee koko ajan dialogisessa välitilassa, tilassa joka ei ole siis minua eikä myöskään toista. Päämääräsuuntautunut uskoni syntyi ja kirkastui siis ikään kuin aktiivisen dialektisen työskentelyni passiivisena emergenttinä sivutuotteena. Sisälleni syntyi spontaanisti mielikuvitukseni avulla entistä integroituneempia mielentiloja: Synnytin yhä uusia mielentiloja mahdollisista minuuksistani. Näin siis oma sisäinen systeemini käy läpi evoluutiotaan, ja siitä  tulee koko ajan monimuotoisempaa, mikä puolestaan mahdollistaa emergenssin. Tietoisuuden laajeneminen vertikaalisuuntaan on koen tapahtuneen teleologisen voiman ohjaamana, juuri tämän, jota omassa prosessissani kutsun Jumalaksi. Koen siis, että uskon prosessini on kahden suuntainen: Toisaalta sisäiset keskusteluni vapauttavat energiaa, joka työntää minua eteenpäin ja toisaalta Jumala muodostaa jonkinlaisen teleologisen päämäärän, johon kurottautumalla voin ylittää itseäni.

Carl Jungista kerrotaan eräässä televisiohaastattelussa vastanneen kysymykseen hänen Jumalaan uskomisesta ”Ei, en usko, vaan tiedän”. Minulla on oikeastaan samanlainen sisäinen tunne. Mielestäni elämän tarkoituksen löytyminen vaatii Jumalan, mutta tämä Jumalan valitseminen elämän merkityksellisyyden lähtökohdaksi ei ole suinkaan millään lailla epärationaalista. Jotkut uskonnot puhuvat enemmän Itsen löytäämisestä ja meidän kristinusko Jumalasta.  Hengellisyys on ainoastaan silloin epärationaalista, jos rationaalisuuden haluaa nähdä pelkästään luonnontieteellisenä empiirisanalyyttinen rationaalisuutena. Minusta tälläsen rationaalisuuden valinta ainoaksi rationaalisuudeksi on hyvin epärationaalista.  Minulle kristinuskon Jumala ei ole millään lailla yliluonnollinen vaan henkilökohtainen elämänfilosofinen välttämättömyys, jotta voin kokea eläväni mielekästä elämää.

Mielenteatterini on terapeuttista ekofilosofiaa

Tein aikamoisen oivalluksen muutama päivä sitten. Tajusin, että tämä rakentamani sisäinen teatteri (Mielentilojen treenikirja – terapoi itsesi eheäksi, 2010) mukailee Henryk Skolimowskin ekofilosofian ominaispiirteitä. Sille, joka ei ole aikaisemmin lukenut blogiani, valistettakoon, että olen “multipersoona”, joka “Mielentilojen treenikirjassani”synnytin aktiivista mielkuvitustani (vrt. Jung) hyväksi käyttäen kuusitoista erillisitä mielentilaa. Ne ovat työkalujani, joiden avulla olen pyrkinyt kirkastamaan omaa itseyttäni.

Sisäinen teatterini koostuu:

Anna = Katin hypnoterapeuttitila, prosessin ohjaaja
Herra Arrogantus = Katin varjo
Hän = Tila, joka edustaa Katissa Taivasten valtakuntaa – korkeampi viisaus
Iita = Katin seksuaalinen mielentila
Joutsen = kuoleman rajatila
Katarina = Katin uskovainen tila
Kivi, Aleksis = kirjoittamisen mentori-tila
Martta = Katin kodinhaltijatartila
Mielikki = Katin ekologinen mielentila
rouva Otsaryppy = Katin uupunut kyyninen mielentila
Regine = Katin hengellinen filosofitila
Simone = Katin filosofitila
Sofie = Katin sisäinen viisaus – gnosis ja rajatila
Tiedemies = Katin patriarkaalisen rationaliteetin tila – logos
Tuomas = Katin ateisti uskon epäilijätila
Tyttönen = Katin sisäinen lapsitila

Seuraavassa Henryk Skolimowskyn ekofilosofian ja mielenteatterini yhteisiä piirteitä.

Mielentilojeni teatteri on elämään suuntautuvaa

Elämä itsessään on lumouksellinen ja salaperäinen ilmiö. Omassa elämässäni vasta kadotettuani vanhan elämäni kykenin löytämään uudenlaisen. Olen voimaannuttanut itseäni rakentamalla yhteistyössä eri mielenosieni kanssa oman filosofian, joka on aktiivista elämänfilosofiaa. Se on järjestelmä, jonka puitteissa etsin omaa totuuttani, mutten jämähdä mihinkään yhteen näkemykseen pysyvästi. Ekofilosofinen tavoitteeni on kirkastaa oman henkilökohtaisen elämäni päämäärät. Kiinnitää itseni elämään. Ihminen omassa ekofilosofiassaan esittää itselleen kysymyksiä, kuten mitä teen, miksi teen ja kuka minä loppujen lopuksi olen. Niin tein myös minä sisäisessä teatterissani.

Mielenteatterini on sitonut minut inhimillisiin arvoihin, luontoon ja elämään itseensä

Elämä ei ole objektiivista siis puolueetonta. Objektiivisuus on Skolimowskin mielestä pelkkä sepite, eräs tapa katsoa maailmaa, mielenkiintoinen ja joissakin tilanteissa hyödyllinen myytti muiden myyttien joukossa. Objektiivisuus on siis oikeastaan eräs tapa arvioida maailmaa. Onko joku joskus nähnyt objektiivisia tosiasioita? Arvoja itselleni hakiessani olen pyrkinyt vastamaan myös subjektiivisiin henkilökohtaisiin kysymyksiin, kuinka elämää olisi elettävä, mistä omassa elämässäni on kysymys. On ihmiselämän tarkoituksen vääristämistä supistaa se kuluttamiseen ja fysikaalisiin, biologisiin ja taloudellisiin aspekteihin. Perimmäisen tarkoituksen elämälle antavat hetket, joita Skolimowsky kutsuu transfyysisiksi. Ne ovat rakkaus, valaistuminen, uskonnolliset ja uskonnollisia kokemuksia muistuttavat kokemukset. Omassa prosessissani oli mielenkiintoisia transfyysisiä kokemuksia, joissa koin olevani osa jotain suurempaa. Hengellisyytemme on juuri se osa minua, joka tekee mieleni transfyysiseksi – pystyn saavuttamaan henkilökohtaisia kokemuksia itseni ylittämisestä ja osallisuudestani johonkin suurempaan.

Mielenteatterini on henkisesti ja hengellisesti elävää

Skolimowsky korostaa, että jos joku kehottaa meitä perustelemaan uskoamme fysiikan ehdoilla, ei pyytäjä ymmärrä mitään hengellisyyden luonteesta. Lauri Rauhalan esimerkkiä käyttäen, kysymys on vähän samasta asiasta kuin että vaadittaisiin, että lääkäri mittaa puhelintolpalta verenpaineen. Ihminen ei kykene hahmottamaan fysikaalisten ja hengellisten ilmiöiden perusluonteiden eroa. “Uskooni tulo” on ollut prosessi, jossa olen saavuttanut uuden olemisen tilan, jossa koen pystyväni hyödyntämään paremmin olemassa olevan kehityspotentiaaliani. Olen rakentanut itselleni oman elämänfilosofian, jossa en pelkää käsitellä julkisesti myöskään hengellisiä näkemyksiäni. Suuri osa nykyfilosofiasta on Skolimowskin mukaan hengellisesti kuollutta, eikä se auta ihmistä löytämään mielekkyyttä elämäänsä. Hänen sanoin, tällaisessa maailmassa, jossa perimmäiset maailmankatsomukselliset arvonäkökulmat katsotaan ihmisen intiimiksi yksityisasiaksi johtaa siihen, että maailma annetaan ahnehtijoille, saalistajille ja riistäjille. Tämän päivän inhimillisesti ja ekologisesti vahingollinen elämäntapa perustuu juuri tälle “neutraaliudelle”. Ihmiset elävät arvotyhjiössä, eivätkä ota kantaa asioihin. Omilla henkilökohtaisilla elämäntapavalinnoilla on suurempi yhteiskunnallinen vaikutusmahdollisuus kuin äänestyksellä.

Mielenteatterini on laaja-alaista ja globaalia

Laaja-alaisuuden ja globaalisuuden olen pyrkinyt toteuttamaan siten, että olen luonut sisäisen monikulttuurisen mielentilojen ryhmän. Kuusitoista mielentilaani edustaa eri tietoisuudentasoilla olevia mielenosia, primitiivisistä arkaaisista (pahuus ja ahneus – herra Arrogantus, alakuloisuus rouva Otsaryppy) korkeampiin integratiivisiin tiloihin (Integratiivista tiedettä edustava Tiedemies,Sofie) sekä materialistisista tiloista (Tuomas) uskonnollisiin tiloihin (lapsenuskovainen Katarina, subjektiivisen uskon edustaja Regine) . Luomani järjestelmä toteutta ainakin omasta mielestäni siis melko hyvin Henryk Skolimowskin ekofilosofista ominaispiirrettä, jossa sen katsotaan olevan laaja-alaisesti käsitettyä integratiivista, hierakkista (sisäisesti) ja normatiivista prosessifilosofiaa, joka tähtää ihmisen itsetoteutukseen ollen samalla suhteessa sekä yksilöön että symbioottisessa suhteessa kosmokseen. Periaatteellisesti järjestelmässäni voi integroida viisausta erilaisista maailmankatsomuksista käsin. Kullakin mielentilallani on omanlainen maailmankatsomuksensa, mikä mahdollistaa sisäisten ristiriitojen dialogin.

Mielenteatterissani yritän lisätä viisauttani

Mielenteatterissani otan haltuun tietoa, eli integroin passiivista tietoa, tarinoita, myyttejä, hengellisiä näkemyksiä osaksi itseäni, eli pyrin sisäistämään tietoa. Sisäistetty tieto on viisautta.  Yritän liittää minusta irti leikatun tiedon takaisin itseeni. En tottele vain yhtä fysikaalista käsitystä vaan hyväksyn totuuden virtauksen, sen elävyyden, eettiset näkökulmat, monikulttuurisuuden ja moniulotteisuuden. Skolimowskin mukaan tämän päivän yhteiskunta on raajarikko, siltä siltä puuttuu arvostelukyky ja myötäelämisen taidot. Henkilökohtaisen elämäntapamuutoksen kautta, yritän vaikuttaa yhteiskuntaan.

Mielenteatterissani otetaan kantaa myös ekologisiin kysymyksiin

Inhimillinen kärsimys kietoutuu erottamattomasti ympäristötuhoon. Mitä enemmän tuhoamme luontoa, sitä huonommin itse voimme. Olen pyrkinyt löytämään elämälleni konkreettisia ekologisia reunaehtoja, joiden avulla yritän elää ekologisempaa ja samalla inhimillisempää elämää. Niihin kuuluu muun muassa vähemmän yksipuolista työntekoa, enemmän työn rytmitystä ja vaihtelevuutta, vähemmän matkustelua ja kuluttamista. Säännöissäni on vielä paljon vielä kehittämisen varaa. Se millaisia vastauksia meillä on henkilökohtaisiin elämän peruskysymyksiin, vaikuttaa sekä ihmiskunnan että luonnon tulevaisuuteen. Mikäli annamme asiantuntijoiden pelkästään vastata näihin kysymyksiin, ei tietoisuutemme ole enää omamme emmekä itse ohjaa elämäämme.

Mielenteatterini rakentuu filosofialle, jonka lähtökohta on elämänlaadullinen kasvu eikä talouskasvu

Kuten Georg von Wright myös Henryk Skolimowsky on sitä mieltä, että tiede on aineellista kasvua ihailevan taloussuunnan puolella. Tiede ei pelkästään tue vaan se myös synnyttää aineellisen kasvun ihanteen. Materialistisessa maailmankatsomuksessa ainoa edistyksen mitta on aineellinen, vaikka ihmiskunnan tulevaisuuden ja yleisen hyvinvoinnin lisääntymisen kannalta kasvu tulisi suunnata laatuun. Tämän hetkinen ekologisesti tuhoisa talous horjuttaa elämänlaatua ja on ristiriidassa elämän itsensä kanssa. Elämänlaatuni on viimeisten vuosien aikana parantunut huimasti. Uskon sekä uusliberalististisen monolektisen ja sosialistisen dialektisen materialismin molemman olevan tiensä päässä. Ruohonjuuritasolla huomaan olevan paljon muitakin ihmisiä, jotka ovat tämän huomanneet.

Mielenteatterini on polittisesti tiedostavaa ja elävästi kiinnostunut yhteiskunnan hyvinvoinnista

Oman terapeuttisen prosessini jälkeen huomaan, että minusta on tullut voimakkaammin yhteiskunnallisesti kantaa ottava. Haluan ottaa elävästi kantaa politiikkaan muuttamalla omaa elämäntapaani. Kuten toin jo esille, näen kuitenkin tällä hetkellä kaikkien puolueitten ideologiat vanhentuneina. Myös vihreät ovat vieraantuneet peruslähtökohdistaan. Yhä useampi on halukas äännestämään henkilökohtaisilla teoillaan. Vähemmän voi olla enemmän. Kun oravanpyörästä hyppää ulos, huomaa järjestelmän ulkopuolelta entistä selvemmin sen kuinka tämä koko länsimainen elämänmuoto rakentuu tuhlaukselle. Me voimme olla jokainen vaikuttamassa teoillamme yhteiskunnalliseen muutokseen, ja yhteiskunta puolestaan on eräs tärkeä ihmisen henkistä olemista ja hänen kokonaisvaltaista hyvinvointia määräävä tekijä.

Mielenteatterini suhtautuu myönteisesti transfyysisiin ilmiöihin

Se, että joskus olen tuntenut prosessissani yliyksilöllisiä kokemuksia on siis luonnollista ja hyväksyttävää, vaikkakin empiiristisanalyyttisessä perinteessä tällaisia kokemuksia pidetään “huuhaana”. Pyhyys ynnä muut tapulikokemukset ovat kuitenkin osa ihmiskunnan kokemuksellista historiaa. Transfyysiset kokemukset tulevat ymmärrettäväksi, kun siirrymme pluralistiseen, monitieteelliseen ja -kulttuuriseen todellisuuteen. Ihmisten tietoverkostot länsimaissa ovat olleet fysikaalisen näkemyksen monopolisoimia, ja tämä on vääristänyt jopa ihmisen kielen.

Mielenteatterini käsittelee myös terveystietoa

Skolimowskin ekofilosofia ei rakennu dualistiselle, ihmisen sieluksi ja ruumiiksi jakavalle, näkemykselle. Sen sijaan sielun ja aineen kaksinaisuus on poistettu ja olemisessa on vain erilaisia tiloja tai järjestysrakeneita. Ne ovat saman fyysissielullishenkisen spektrin osia. Tämän spektriajattelun toin esille myös omassa mielentilojeni treenikirjassa. Omat mielentilani edustavat tietoisuuteni spektin eri osa-alueita ja oman olemiseni tiloja, joiden avulla yritän kirkastaa itseyttäni. Mielenteatterissani ihmisen ruumis on osa toisistaan erottamatonta sosiaalista ja hengellistä mielikehoa.

Vedän johtopäätökseni siitä, että oma sisäinen teatteria voi käyttää ekofilosofisena oppimisprosessina integroimaan inhimillisiä ja ekologisia arvoja, tietoa, filosofioita, tarinoita ja myyttejä itseyteen. Sisäinen persoonallinen ja omakohtainen ainutkertainen mielenteatteri on eräs väline, jonka avulla mahdollistuu omien juurien ja henkisen kodin löytäminen sekä oman yksilöitymisen, sen potentiaalin toteuttamisen. Pirstoutunut tieto ja henkinen hajaannus voidaan muuttaa integroituneemmaksi ja eheämmäksi kokonaisuudeksi. Omassa prosessissani olen tietoinen siitä, että elämän lumous voi kadota ja voin langeta kaoottiseen tilaani uudelleen. Kaikista ponnisteluistani huolimatta elämä säilyttää aina pyhän salaisuutensa ja osittaisen ennakoimattomuutensa. Tiedän kuitenkin näin tapahtuessa, että seuraavan kerran kaaduttuani olen paremmin kuin koskaan aikaisemmin varustautunut uuteen nousuun. Epävarmuus on ainoa elämäni pysyvä seuralainen.